Latvialaisen runouden muistopuussa

Uusia lukujaTeos: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Paula Takio

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Nina Redmond on 29-vuotias sivukirjastovirkailija Birminghamissa, jonka vaatimaton ura tuhoutuu massiivisen keskustakirjastohankkeen myötä. Hän on onnistunut omistamaan elämänsä lukemiselle ja lukemisista vinkkaamiselle, ja jos hän seurustelisi, hänen olisi vaikea kuvitella suhdetta miehen kanssa, joka ei harrasta lukemista.

Työnantajan järjestämässä kehysriihiseminaarissa Ninaa pyydetään lausumaan ääneen vaihtoehtoinen urahaaveensa, jos mäihä ei käy kirjaston jatkopaikkojen suhteen. Hän uskaltaa kertoa, että on haaveillut pienen kirjakaupan pitämisessä jossain, missä ei ole digiloikkaan kannustavia kansalaisten olohuoneita. Jossain, jossa työttömyyttä ei hoideta kirjastoissa pidettävillä mindfulness-kursseilla.

Teos Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun siitä kuulin, vaikka jo nimen pohjalta lukija voi odottaa äärimmäistä feelgood-proosaa. Tämä kahdestakin syystä: viime matkallani Britanniaan vietin paljon aikaa Birminghamin uudessa kaupunginkirjastossa, jota tässä teoksessa morkataan ymmärrettävistä syistä, ja olen myös haaveillut joku päivä pääseväni Skotlantiin majoittumaan erääseen antikvariaattiin, jonka asukkaat saavat pitää kauppaa majoitusviikkonsa ajan. Romaani tuntui minua varten kirjoitetulta, joten en välittänyt sen yltiöoptimistisesta mielialasta, jossa en itse juuri nyt kylve.

Blogissani on ollut jo toinen pidempi tauko tänä vuonna, ja keskeneräisten juttujen sumaa on helppo alkaa purkaa teoksesta, joka ei pahemmin aiheuttanut päänvaivaa juonen tai kielen tasolla. Teoksen nerokkain osuus liittyi junamatkailuun, ja kirjojen salakuljetukseen tavarajunissa öiseen aikaan. Poistuttuaan Birminghamin lähiön turvatyynyvyöhykkeeltään Ninasta kuoriutuu varsinainen femme fatale, ja lyhyen aikaa hän kipuilee jopa kahden miehen loukossa. Toinen kosijoista on charmantti luppakorvansilmäinen latvialainen junamekaanikko Marek, joka ripustelee Ninan kylän ohi kulkiessaan venäjän- ja latviankielisiä runokirjoja rakastavaisten merkittyyn puuhun.

Marek oli hahmona ihan jees, vaikka hänen perhevelvollisuutensa eivät tehneet hänestä kaikista varteenotettavinta sulhaskandidaattia. Mutta valitettavasti petyin syvästi Highlandin omaan paikalliseen Lennox-kosijaan, jonka tuittuilu, luonnonläheinen pragmaattisuus ja veistokselliset piirteet olivat tälle chicklitin suurkuluttajalle aivan liikaa. Romanssirintamalla siirryttiin siis lupaavan nörttimäisestä ja epävarmasta kerronnasta suoraan Harlekiini-kliseisiin, johon kuului pariskunnan läheneminen lampaan synnytyksessä ja myöhempi kuuma huuma naapurin lampolassa ramman yksinhuoltajan talon yhteisöllisissä remonttitalkoissa.

Romaanissa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka pelastaa sen vaipumisen märkien päiväunien upottavaan suohon. Muuten vertailin teosta ranskalaisen Agnès Martin-Lugandin Irlantiin sijoittuvaan saagaan, jossa niin ikään etsitään onnellisuutta kirjakaupan pidon ja lampaiden keskeltä. Näissä teoksissa ymmärrys romanssista oli saman sorttinen Austen/Brontë-imitaatio, ja molemmissa tulkinta jää kömpelöksi. Tässä teoksessa oli onneksi roppakaupalla muuta antia, ja varsinkin sivuhenkilöt molemmissa Birminghamin ja Skotlannin päässä ovat kiinnostavampia kuin itse päähenkilöt.

Ninan bisnesidea, eli mobiilin kirjakaupan pitäminen, kuulosti kannatettavalta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjastoalalta on leikattu määrärahoja huomattavasti. Arkiset kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja kirjojen hankkimisen problematiikka kiinnostivat minua erityisen paljon, ja kertomuksena naisyrittäjyydestä tämä teos kuuluu ehdottomasti parempaan päähän kaiken maailman kakku-, lanka- ja potenssilääkeputiikkien jälkeen (en ole lukenut läpi koko galleriaa).

Jenny Colgan (s. 1972) on tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan niin kirjasarjoja kuin yksittäisiä romaaneja. Tämä teos on alku ”Scottish Bookstore”-sarjalle, jonka kolmas osa on tulossa markkinoille tänä vuonna. Voisin heikolla hetkellä sortua seuraavaankin osaan, mutta epäilen saaneeni annokseni paikallista etnografista ilotulitusta jo tämän ykkösosan ruokakuvausten muodossa, ja on mahdollista, että kyllästyisin jatko-osien parissa.

Koronakaranteenin aikana tämän tyyppisten romaanien merkitys on suurempi kuin normiaikoina, ja itsekin kuuntelin teoksen äänikirjana parissa pidemmässä sessiossa. Luulen, että teos inspiroi eniten Skotlantiin matkustamisesta haaveilijoita ja niitä, joiden henkilökohtainen kirjakauppahaaveensa on pidemmällä kuin nojatuolimatkailun tasolla. Olisiko siis kirjakauppa-autolla kysyntää myös Suomen syrjäseuduilla, vaikka meillä kirjastoautojen verkosto on edelleen melko kattava?

Riiustelun ja hakkailun puolestapuhuja

Teos: Lena Andersson: Ei henkilökohtaista vastuuta. (Siltala, 2015)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Kuuntelin tätä romaania korkeassa kuumeessa, joten muistiinpanoni siitä jäivät hatariksi ja paikoitellen tuli suvantoja, joissa keskittymiseni repsahti. Sarjan ykkösosa oli kuitenkin niin vetävä, että koin tarpeelliseksi ahmia kakkososan putkeen.

Kirjassa tavataan Ester Nilsson viisi vuotta myöhemmin Hugo Rask-katastrofista. Ester lähenee jo neljääkymmentä ja on kroonisesti sinkku. Sitten hänen elämäänsä kävelee tätä vanhempi teatterimies Olof Sten, joka on naimisissa matkatöissä käyvän Ebban kanssa. Suhde on alussa romanttinen ja viipyilevä; vaikuttaa, että Olofille riittäisi pelkkä ystävyys, mutta Ester on sähköisesti rakastunut mieheen, joka ei ole koskaan lukenut diskurssianalyyttisiä teoksia. Älyllisesti Ester onkin niskan päällä, ja Olof kokee nuoremman naisen seuran piristäväksi, koska siinä ei tunnu olevan lainkaan arkea.

Ester ei ole oppinut mitään aiemmasta törmäilystään, vaan kokee ukkomiehen treffailun sopivana haasteena. Hän ei kuitenkaan halua olla se stereotyyppinen rakastajatar, joka on matkustellut paljon ja haahuilee silkkikimonossa kämpässään eksoottisten koriste-esineiden keskellä. Hän on päättänyt saada Olofin omakseen, ja etenee valloituksessaan määrätietoisen amatsonin tavoin.

Rakkaustarina on itseään toistava, mutta kuvaa hyvin sellaisen naisen mielenmaisemaa, joka rakastaa liikaa. Nautin kirjassa enemmän miljöistä ja tunnelmista, varsinkin ruokakuvauksista ja matkoista maakuntiin. Ester on myös sellainen nainen, joka vaihtaa ruokavaliotaan miesten mukaan, ja Olofin seurassa hän voi syödä lankkupihvejä, vaikka hän on aiemmin kieltäytynyt selkärangallisesta syötävästä. Pari viihtyy parhaiten kunnon perinneruokaa tarjoavista mestoista, joten heidän lautasillaan voi olla veripalttua, hapankaalia ja faluninmakkaraa.

Eeppisin lemmenloma tehdään Lapin Arvidsjauriin, jossa Olof onnistuu sielläkin käyttäytymään raivostuttavan ristiriitaisesti, vaikka ollaan 1000 kilometrin päässä tämän vaimosta. He kohtaavat myös monissa provinssikaupungeissa, joissa Olofilla on teatteriproduktioita, ja Skånessa, jossa Olofilla on kesäkoti. Ester hankkii jopa lehdenvihreän Twingon, jotta voisi kuskata rakastettuaan lähelle ja kauas.

Esteriä ei ainakaan voida syyttää yrittämisen puutteesta, mutta hänen hahmonsa jumittaa paikallaan. Toki hahmo on viehättävän analyyttinen, älykäs ja laaja-alainen, mutta myös raivostuttavan neuroottinen ja omaan napaansa tuijottava silloin, kun on rakastunut. Ja tottahan se on, suurin osa meistä vetäytyy itsekeskeisyyteen rakastumisen aikana, mutta Esterin kaltaisen korkean profiilin julkisen intellektuellin tapauksessa se tuntuu miltei itsetuhoiselta.

Ester päätyy jopa kirjoittamaan näytelmän (uusi aluevaltaus) Olofin projektiin, ja hän osallistuu sen harjoituksiin uskollisesti. Mutta Olof panee taas välit poikki ennen ensi-iltaa, mikä merkitsee sitä, että mies kategorisesti kieltää hänen pääsynsä näkemään tekstiään teatterin lavalla. Hienotunteisena ja taas liian rakastavana Ester tottelee, ja samalla menettää oman työnsä keskeisen hedelmän. Teatterimaailman kuvaus on kiinnostavaa, ja Olofin hahmo on varsin erilainen kuin Hugo Raskin. Vaikka hän on kusipää läheisilleen, hän ei vaikuta kovin narsistiselta uransa suhteen, vaan pikemminkin tiimipelaajalta.

Tässä teoksessa oli enemmän yksityiskohtaista Tukholma-kuvausta kuin edeltäjässään, jossa sitä oli myös paljon. Kirjoja voin siis suositella varsinkin niille, jotka etsivät kaupungista vähemmän tunnettuja vierailukohteita. Hieman kärsin niiden toisteisuudesta, enkä usko, että tästä voisi kehittyä pidempi sarja, koska Andersson on puristanut aiheestaan kaiken irti. Kuitenkin tämä oli ilahduttavan älyllistä kesäviihdettä, joka ehkä avasi joitain uusia ikkunoita ruotsalaiseen nykykulttuuriin, mene ja tiedä.

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Kun rasismi taipuu viihteeksi

IMG_1907Kävin toissapäivänä rasismia vastustavassa mielenosoituksessa ja eilen luin loppuun amerikkalaisen viihdekirjan, jonka aiheena oli kielletty mustan ja valkoisen nuoren rakkaus 1930-luvulla. Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus, 2013, suom. Riie Heikkilä) on ollut iso hitti Yhdysvalloissa, mutta jäänyt täällä melko vähälle huomiolle.

Romaani on hyvin perinteinen rakkaustarina, jolla ilmeisesti on todellisuuspohjaa. Siinä yli 90-vuotias Isabelle matkustaa salaperäisiin hautajaisiin Ohion Cincinnatiin yhdessä ”adoptoidun” ystävä-tyttärensä Dorrien kanssa. Alun perin Dorrie on ollut Isabellen kampaaja, mutta vanhan rouvan voimien vähetessä suhde on muuttunut ystävyydeksi. Dorrie itse on kolmen teinin yksinhuoltaja, joka pelkää mummoksi tuloa 36-vuotiaana.

Kirjassa tehdään matkaa hitaasti monessa osavaltiossa pysähtyen, ja kaikkialla Dorrieta epäillään valkoisen mummon ryöstämisestä. Palvelu hotelleissa ja ravintoloissa on legendaarisen huonoa, kun asiakkaina ovat kaksi eri väristä ja -ikäistä ystävää. Dorrie ei ilmeisesti ole myöskään koskaan yöpynyt samassa huoneessa valkoisen ihmisen kanssa aiemmin. Tämä kertoo jo syvään juurtuneesta rotuerottelusta, tai sen henkisestä perinnöstä maassa, joka kuvittelee olevansa demokraattinen. Road tripinä teos on siis silmiä avaava, ja kertoo myös paljon tienvarsien ”kurjien kuppiloiden” tasosta.

Minusta tässä kirjassa oli juonen suhteen ainesta, eli juonellisesti se oli paljon uskottavampi kuin vaikka viimeksi lukemani brittikirja Tulilapsi. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämissä on ollut tavallisia murheita. Romaanissa liikutaan Teksasin, Kentuckyn ja Ohion vähemmän hohdokkailla paikkakunnilla. Isabelle tulee alun perin hyväosaisesta lääkäriperheestä, mutta hylkää sen ideologisista syistä. Isabellen vanhemmat ovat aikansa lapsia, rotuerotteluun kasvatettuja ja sen arvomaailmassa rypeviä.

Kirjassa on kuitenkin paljon tiivistämisen varaa, ja joku sen rakenteessa tökkii. En tässäkään heti arvannut loppuratkaisua, mutta viimeisen kolmanneksen aikana se kävi ilmeiseksi. Luin kirjaa paikoitellen kursorisesti, eikä varsinkaan Dorrien somekäyttäytyminen kiinnostanut paljoakaan. Kiblerin ”pointtina” kahden aikatason kuljettamisessa on kai osoittaa varsinkin nuorille lukijoille 1930-luvun ja 2010-luvun nuorten ongelmien samankaltaisuus, mutta tämä oli tehty liian pedagogiseen tyyliin.

Minusta se, että tällaisia rotu-, kulttuuri-, tai poliittisia rajoja rikkovia viihteellisiä rakkaustarinoita kirjoitetaan, ei ole ongelma. Rasismia vastaan voidaan taistella myös kevyemmän viihteen keinoin, koska kaikki eivät ole kykeneviä ymmärtämään Toni Morrisonin syvää symboliikkaa. Ongelmana tässä kyseisessä romaanissa oli se, että siinä varsinkin musta rakastettu Robert nostettiin lähes ylimaallisen sankarin asemaan. Ja tämän kautta rakkaustarina vesittyi henkilöpalvonnaksi. Jopa Titanicin sankari Jack on nyansoidumpi hahmo kuin moitteeton ja nuhteeton Robert Prewitt.

Suomen historiassa vastaavaa draamaa on tuottanut saksalaisten sotalasten kohtalo, ja samantyyppisiä juonellisia ratkaisuja löytyy myös heistä kertovissa romaaneissa. Myös valkoinen on osannut sortaa valkoista, ja kiinnostavaa on, kuinka näiden löytölasten tarinoissa usein hoivaavaksi osapuoleksi jää se köyhempi osapuoli. Tai jos rikkaampi ottaa ei-toivotun rakkauden hedelmän hoidettavakseen, tuosta lapsesta halutaan häivyttää ”väärän” vanhempansa tausta.

Tätä kirjaa lukiessani koin, että kuuluin väärään ikäryhmään – että teos on todella suunnattu lukioikäisille, niin paljon siinä selitetään rotuerottelun historiaa. Hassua, että nämä young adult-vibat tulivat teoksesta, jonka toinen kertoja on yli 90-vuotias. Tarinana ystävyydestä teos varmaan tavoittaa kaikenikäisiä lukijoita, mutta rakkaustarinan kohdeyleisönä toimisi parhaiten ne, jotka vasta haaveilevat ensi rakkaudesta.

 

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

WalshRosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.

Kuinka metsäpalo sammutetaan?

SantopoloOn suhteita, jotka lämmittävät kuin takkatuli ja suhteita, jotka roihahtavat kuin metsäpalo. Takkatuli-pariskunnilla on ehkä suuremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä kuin metsäpaloilla, joita ulkoinenkin maailma karttaa ja pyrkii ainakin sammuttamaan silloin, kun se on mahdollista. Metsäpalot levittävät ympärilleen toksista ilmaa, eikä niiden ympärille mahdu kolmansia osapuolia. Toki kolmaskin vaihtoehto on, voi yrittää olla kokko, mutta kokon taitavia rakentajia on olemassa vain harvakseltaan.

Tällaista parisuhdefilosofiaa viljellään Jill Santopolon rakkausromaanissa Valo jonka kadotimme (Otava, 2018, suom. Inka Parpola). Kirjan nimi on ilmeisesti tribuutti Anthony Doerrin samansuuntaiselle teokselle Kaikki se valo jota emme näe (2015), Pulitzer-palkitulle romaanille, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Santopolon teoksessa toisella päähenkilöllä jää Doerrin teos traagisella tavalla kesken. En ole lukenut Doerrin teosta, mutta jo tämän vahvan suosituksen jälkeen se alkoi automaattisesti kiinnostaa.

Minulla oli tämän romaanin asetelman ja tunnelmien kanssa tekemistä ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Vaikka sen alkukohtaus, kahden nuoren opiskelijan kohtaaminen Shakespeare-seminaarissa 9.11.2001 Columbia-yliopistossa, on täynnä historiallista merkitystä, kuvaus nuorista, lahjakkaista ja jokseenkin itseriittoisista uraohjuksista New Yorkin etuoikeutettujen piireissä ei automaattisesti kolahtanut, ainakaan rajoja rikkovana rakkaustarinana. Gabriel ja Lucy tulevat historian merkitsemiksi, ja hullaantuvat ehkä enemmän kohtaamisensa tarinasta kuin toisistaan, tai ainakaan heillä ei ole edellytyksiä rakentaa yhteistä elämää siinä vaiheessa matkaa.

Kirjan kertoja on Lucy ja hän kertoo tarinaa Gabelle. Tarinan kolmantena pyöränä on Darren, Lucyn aviomies, joka ei ole myöskään Lucylle täydellinen, mutta jonka kanssa hän on oppinut rentoutumaan. Darren on mies, jonka kanssa seikkailu tarkoittaa pitkää pyöräretkeä seuraavan osavaltion rannikkokyliin; Gaben kanssa se merkitsee asumista maailman sotatantereiden kupeessa, Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa tai Israelissa. Vuosien varrella Lucy tottuu kuulemaan eksästään vain säännöstellysti, ja yleensä sopimattomassa paikassa, kuten hääpäivän aamuna. Gabe ei unohda Lucya, mutta on jo hyväksymässä sen tosiasian, että tämä kuuluu toiselle.

Kirjan alkuosassa en tiennyt, luenko vakavasti otettavaa romaania vaiko Sex and the Cityn toisennosta; teos parani huomattavasti loppua kohti, ja saavutti draaman kaarensa. Pidin tässä sotajournalismin ulottuvuudesta, ja sympatiani olivat enemmän itsekkään ja uratietoisen Gaben puolella kuin Lucyn, jolle lomailu Hamptonsin rikkaidenrannalla merkitsi enemmän kuin oma maailmankuvan avartaminen.

Kirja sopii erinomaisesti New York-faneille, ja kaupungissa asuneet voivat varsinkin suhteuttaa henkilöhahmojen menestyksen ja vaurauden heidän asuinpaikkoihinsa. Kymmenentenä hääpäivänä Darrenilla ja Lucylla on valtava townhouse Brooklynissä ja rantatalo Hamptoneissa. Neljääkymppiä lähestyessään pariskunta on myös melkein toteuttanut veivilistansa (eli ennen kuolemaa tehtävien asioiden listan) kaikki toiveet, eli elämä alkaa olla huolestuttavasti mallillaan.

Viihdekirjaksi romaanin tekee se, että siinä käytetään tuskallisen paljon aikaa asuvalintoihin, siinä vilisee brändejä ja trendibaarien ja -ravintoloiden nimiä. Vaikka tässä kerrotaan erään Yhdysvaltojen parhaimman yliopiston kasvateista, akateemisuus ei näy varsinkaan Lucyn elämänvalinnoissa. Lucy yrittää olla feministi, mutta tekee siitä viitekehyksestä hämmentävän sovinnaisia valintoja.

Kirja näyttää herättäneen enemmän ärtymystä kuin ihastusta kotimaisten kirjabloggareiden parissa. Jos kirjaa uskallan suositella jollekin ryhmälle, niin kokisin sen olevan suunnattu niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 2000-luvun alkupuolella ja niille, jotka elävät nyt kiihkeintä pikkulapsiaikaa. Itse muistan 9/11-tapahtumat eri perspektiivistä, ja koin olevani kirjan kohderyhmäksi väärään ikäluokkaan kuuluva. Koska kirja on ollut maailmanmenestys, sen on pakko koskettaa myös joitakin lukijoita koti-Suomessa. Positiivista teoksessa oli ilmaisun tiiviys ja juonen suhteellinen koherenttius. Romaanina teos pysyy kasassa, eikä sivuhenkilöitä tai muita rönsyjä ole liikaa.

Nenäliinoja en kirjaa lukiessani tarvinnut, mutta melodraaman ystävänä olin liikuttunut loppuratkaisusta.

 

Kun tekoäly himoitsee Stilton-juustoa

onnen algoritmiPosti toi jo toukokuussa ovimatolleni järkäleen, joka on tullut laiminlyödyksi kirjojen valtameressä. Sain ennakkokappaleen brittiläisen P.Z. Reizinin esikoisromaanista Onnen algoritmi (Gummerus, 2018, suom. Antti Autio), ja muistaakseni sain kirjan luettua yli puoliväliin samana päivänä. Jo se, että yksi lempiviihdekirjailijoistani, Jojo Moyes, oli antanut sille positiivisen arvion, inspiroi lukemaan kirjaa, vaikka tekoälyteema ei niin kiinnostanutkaan. Teos siis kertoo ihmisistä, jotka joutuvat tekoälyn parittamiksi, ja sen mielivaltaisten oikkujen piinaamiksi.

Kirjan päähenkilö Jen on yli kolmikymppinen lontoolainen sinkkunainen, aikakauslehtien toimittaja, joka saa väliaikaisen keikan it-firmasta tekoälyn valmentajana. Työ vaikuttaa huomattavasti kiinnostavammalta kuin julkkisjuorut tai BB-rasvojen vertailu. Jenin tehtävänä on kouluttaa tekoäly Aiden luontevaksi keskustelijaksi ja asiakaspalvelijaksi esimerkiksi puhelinmyyntityöhön. Jenillä sattuu olemaan myös riipivä erokriisi meneillään, ja hän käyttää Aidenia uskottunaan sydänsuruissa. Aidenilla taas on kapasiteettia lähteä merta edemmäs kalaan ja ylivoimaisilla algoritmin tulkintakyvyillään etsiä Jenille optimaalisin kumppani koko maailman internetin käyttäjien joukosta.

Enempää en juonesta paljasta, mutta kerron vähän tuntemuksiani kirjaa lukiessa. Kirja sijoittuu enimmäkseen Lontooseen, kolmikymppisten uraihmisten maailmaan, jossa lähes kaikki vapaa-aika vietetään baareissa. Jenin pääasiallinen harrastus on rakkauspulmista uskoutuminen ystävilleen, ei pelkästään tekoäly Aidenille. Meno on reippaan alkoholinhuuruista, ja raja työn ja vapaa-ajan välillä lähes olematon. Kirjassa on paikoitellen suht terävää dialogia, ja myös runsaasti sähköpostikirjeenvaihtoa ja chattikeskustelua. Eniten tyypit ammentavat vanhojen elokuvien maailmasta, johon eri tekoälypersoonatkin omilla tahoillaan tutustuvat.

Kokisin, että kirjassa voisi olla enemmänkin potentiaalia elokuvana kuin romaanina. Minuun iski kirjaa lukiessani verbaalinen ähky, vaikka juoni ei lopulta ollut kummoinen. Ehkä en ollut oikeassa mielentilassa teosta lukiessani, tai koin henkilöhahmot liian pliisuiksi. Varsinkaan sivuhenkilöistä en enää muista kunnolla muita kuin Tomin Colm-pojan, joka ei pilvenpoltoltaan selvää päivää näe.

Kirjan transatlanttinen ulottuvuus tuntuu melkein laskelmoidulta. Kirja taatusti saa enemmän ostajia, jos brittinaisen ihannekumppani löytyy Yhdysvaltojen itärannikolta kuin vaikka Itä-Ukrainasta, Donetskin kansantasavallasta. En löytänyt rakastavaisten henkilöhistorioista mitään kiinnostavaa, tai koin, että hahmot oli luotu niin väljiksi, että niihin pystyy samastumaan lähes kuka tahansa länsimaissa asuva valkoihoinen hieman korkeammin koulutettu heteronormatiivisesta vinkkelistä maailmaa katsova lukija. Onnen algoritmia enemmän jäikin tässä tarinassa kiinnostamaan maksimaalisen ostajakunnan algoritmi.

Tekoäly ei edelleenkään inspiroi minua kaunokirjallisena teemana, mutta jotain teoksen pohdinnoista jäi takkiin. Puoli-ihmisiksi kasvaneita tekoälyjä alkaa nyppiä se, etteivät he aivan pääse kuvittelemaan, millaiselta suuteleminen tuntuu tai miltä maistuu Blue Stilton-juusto laatucrackereiden päällä työkaverin läksiäisjuhlissa. Ne pystyvät kehittämään itselleen musiikki- ja elokuvamaun, mutta jotkut aistilliset kanavat pysyvät heille abstrakteina. Tästä ihmiskateudesta syntyy sitten arvaamattomia tapahtuman ketjuja.

Onhan tässä asetelmassa paljon kekseliästä, ja voisin kuvitella, että kirja saattaa kiinnostaa nörtähtäviä mieslukijoita. Tämä voi hyvinkin olla sellainen man lit-teos, jonka joku metroseksuaali poikaystävä lukee elämänkumppaninsa lukupinosta salaa.

Annoin teokselle Goodreadsissa kolme tähteä, vaikka rehellisesti arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Teoksen kielellinen ilmaisu on sujuvan nokkelaa, ja romaanina paketti pysyy hyvin käsissä, mutta rehellisesti sanottuna teoksen romanttinen anti ei koskettanut minua piirunkaan vertaa. Yleensä odotan rakkaustarinoilta hieman suurempia esteitä tai vastoinkäymisiä kuin tässä esiintyneet matalat kynnykset. Virtuaalimaailman rajaton kekseliäisyys johti tässä kirjassa arkielämän tuiki tavanomaisiin kommelluksiin. Ja juuri kommelluksia tässä riitti muun sisällön uupuessa.

 

Tyylipuhtaasti polyamoriasta

VilkkoLuin alkuviikosta naistenlehden haastattelua Marjo Vilkosta, ja jo seuraavana päivänä hänen esikoisromaaninsa Vilpitön sydän (S&S, 2018) tupsahti eteeni. Suoraan sanottuna haastattelu ei herättänyt minussa automaattista halua lukea teosta, mutta kirjan tyylikäs kansi ja kansiteksti herättivät. Teoksella on vahva, ja monissa varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä teema, polyamoria tilanteessa, jossa parisuhteen nuorempi osapuoli haluaa biologisen lapsen jonkun uuden henkilön kanssa.

Mutta rohkaisun sanana niille, joita pääteema arveluttaa tai ahdistaa: teos kertoo myös paljosta muusta, varsinkin etäsuhteista ja myös erityislapsen vanhemmuudesta. Ja niillekin, jotka pitävät polyamoristisia järjestelyjä dekadentteinä tai moraalittomina: joskus voi olla hyvä tuulettaa oman mielensä tunkkaisimpia lokeroita. Polyamoriasta on (ainakin omien havaintojeni mukaan) toistaiseksi ollut saatavilla juuri naistenlehtitasoisia tirkistelyjuttuja, ja opaskirjoja, mutta en ole itse ainakaan vielä lukenut toista kaunokirjallista teosta, jossa päähenkilöt neuvottelevat pitkällisesti ja järkiperäisesti suhteensa laajentamisesta kolmanteen osapuoleen.

Teoksessa kuvataan pitkää ystävyyssuhdetta, joka kypsyy hitaasti parisuhteeksi hankalista reunaehdoista huolimatta. Romaanin kertoja Franka on kolmikymppinen erityislapsen äiti, kun hän tapaa poikansa päiväkodin pihalla nuoren Alvarin, joka toimii henkilökohtaisena avustajana jätettyään kielitieteiden opinnot. Alvar palkataan lopulta Frankan Leo-pojan kotihoitajaksi, koska Leo ei sopeudu päiväkotimaailmaan. Franka on suht onnellisesti naimisissa, mutta perheen ammattiauttajat pitävät häntä emotionaalisesti keskenkasvuisena. Perheen elämäntapa on myös boheemimpi kuin muiden, ja siksi vanhempia epäillään alkoholismista. Alvar viihtyy työssään Leon kanssa, mutta ei ole ajatellut tehdä avustamisesta uraansa. Erityisen vaikutuksen häneen tekee perheen olohuoneessa päivystävä pahvinen Jarvis Cockerin hahmo.

Olin aivan hurmioissani teoksen alkuasetelmasta, 90-luvun nostalgiasta ja kohtaamisesta, joka tuntui rikkovan monia kliseitä. Kahden eri-ikäisen aikuisen (pariskunnan ikäero oli 11 vuotta) ystävyyden, varsinkin sähköpostikirjeenvaihdon, kuvaus oli loisteliasta, ja löysin hahmoista paljon samastumispintaa. Varsinkin nuoren Alvarin hahmossa oli paljon kutkuttavia ristiriitaisuuksia, kun taas keski-ikään saapuessa hän muuttui arrogantiksi alfaurooksi. Teoksen molemmat päähenkilöt muuttuvat hurjasti suhteensa aikana, ja Vilkko kuvaa muutosta mikroskooppisen pedantilla tasolla.

Teos on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, ja paikoitellen tarjoaa harvinaisen teräviä havaintoja tämän päivän parisuhdemarkkinoista. Vaikka kertoja Franka on nuoreen Alvariinsa sitoutunut, hän joutuu markkinoita seuraamaan, koska Alvarilla on pakkomielle biologisten lasten saamisesta romanttisessa polyamoristisessa suhteessa. Alvar haluaa perheen, jossa on kaksi äitiä, ja hän etsii nuorempaa naista, joka pystyy kuvion hyväksymään. Saavuttaakseen unelmansa hän joutuu taipumaan asioihin, joista hän ei oikeasti ole kiinnostunut, kuten kahvitteluun ja romanttisten komedioiden katsomiseen.

Polyamoriasta Vilkolla on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sanottavaa, ja osa näistä havainnoista nauratti miltei pissat housuun:

”Siis avoin suhde poly-intentioilla ja polyamorinen suhde perinteisen avioliiton intentioilla? Se kuulosti hifi-kahvilan jonossa tehdyltä tilaukselta: avoimesta suhteesta jauhettua polyamoriaa yksiavioisella vaahdolla, joka viime hetkellä saatettaisiin kuitenkin vaihtaa aivan tavalliseen kahviin.”

Minun teki tiukkaa lukea tämä romaani loppuun, ei siksi, että se olisi ollut kielellisesti tai tyylillisesti heikko – päinvastoin, nautin lähes kaikesta, mistä tässä kuvattiin – paitsi todella pitkäpiimäisistä pohdinnoista suhteen tulevaisuudesta. Romaanissa on myös suuri epätasapaino  kertojan ja tämän rakastetun elämänalojen kuvauksen välillä: Alvarilla on tässä koko ajan töitä, opintoja ja erittäin nousujohteisia urasuunnitelmia, mutta Franka ei paljasta paljoa elämästään pakkomielteisen rakkauden ulkopuolella. Hänellä ei ole eron jälkeen varaa kunnon asuntoon, mutta hänellä on varaa lentää Alvarin perässä maailmalle harva se viikko. Lopulta hän pääsee asumaan miehen kanssa Amsterdamiin, mutta sielläkään hän ei keksi oman mustasukkaisuutensa märehtimisen rinnalla muuta tekemistä kuin tangoharrastuksen. Tangokuvaus tosin pelasti teoksen toisen puoliskon, ja toi Frankan kitkeränsuloiseen kärsimykseen edes ripauksen toivoa.

Romaanin konteksti on vaihtoehtoisen klubikulttuurin ulkopuolella kauttaaltaan urbaanin keskiluokkainen, jopa elitistinen, ja Franka valitsee sosiaalisen nousun Alvarinsa kautta, onhan tämä lupaava Oxfordin intellektuelli. Franka ja hänen aiempi miehensä vaikuttivat tyypillisiltä kulttuurialan pätkätyöläisiltä, eikä Franka itse ainakaan tämän tarinan kehyksissä vaikuta henkilöltä, joka kykenisi täyspäiväiseen työhön, onhan hän täysin omistautunut tunne- ja seksielämälleen.

Kirjassa arvokasta on rehellinen pohdinta siitä, sopiiko vanhemmuus ja polyamoria yhteen. Ja kuten Alvarkin saa tässä kokea, lopulta vain harvat naiset ovat edes teoriassa kiinnostuneita tekemään lapsia miehen kanssa, joka on sitoutuneessa suhteessa toisen kanssa. Polyamoristisiin kuvioihin saattaa päätyä henkilöitä, joilla on jo lapsia, mutta tässä kuvattu insinöörimäinen lapsenteon suunnittelu ja ”kandidaattien” kanssa neuvottelu järjestelyn reunaehdoista tuntui kauttaaltaan kylmältä tavalta hoitaa ihmissuhteita.

Pidin kirjassa musiikista, leffasitaateista, klubielämän kuvauksesta, ja reissuista Oxfordiin, Amsterdamiin ja Espanjaan. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana luin pariskunnan kondomiaiheisia keskusteluja täysin kursorisesti, koska ne pitkästyttivät minua.

Pieni piru minussa suosittelee juuri tätä teosta äitienpäiväkirjaksi Väli-Suomen taantuvien pikkupitäjien mammoille, tyynynaluskirjaksi. Äitiys ei ole teoksen pääteema, mutta tässä yritetään vielä tulla äidiksi kypsällä iällä ja pohditaan myös omaa kykenevyyttä ”kakkosäitiyteen” viisikymppisenä. Millainen vastaanotto ei-biologista polyamoristisen perheen mummoikäistä äitiä sitten odottaa päiväkodin portilla, neuvolassa, koulun vanhempainvartissa, siitä voisin hyvinkin lukea toisen romaanin – varsinkin siksi, että tiedän, etten itse kykenisi suurenkaan rakkauden vuoksi päätymään tuollaiseen rooliin.

 

Kieroon kasvamisen ihanuudesta

Riina MattilaLöysin juuri e-kirjastosta uusia nuortenkirjoja, joita on palkittu WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kilpailun toisen palkinnon voitti rovaniemeläinen Riina Mattila (s. 1991), joka työskentelee kirjastossa ja on toiminut muun muassa Artic Pride-tapahtuman tuottajana. Järistyksiä (WSOY, 2018) on hänen esikoisromaaninsa, jossa on myös omaelämäkerrallisia juonteita.

Romaani kertoo nuoresta Elisasta, joka on Eelia ainakin parhaille ystävilleen. Hän on muunsukupuolinen, biologisesti tyttö, joka saattaa olla matkalla kohti sukupuolen korjausprosessia. Rintansa hän litistää binderilla, ja on muutenkin epävarma kehonsa kuvasta. Hän hakee taidelukioon, jotta pääsisi eroon ahdasmielisistä vanhemmistaan ja pesäpallokaupungista, jossa ajattelu on harvinaisen tunkkaista. Häntä on pakotettu käyttäytymään ja pukeutumaan kuin tyttö pienestä saakka, mutta aivopesu ei ole tuottanut toivottavaa tulosta. 16-vuotiaaksi saakka kaikki hänen voimansa ovat menneet omilla jaloillaan seisomiseen, mutta uudessa koulussa hänen ei enää tarvitse seistä yksin. Hänellä on turvanaan lauma, jonka kunnia-asiana on kasvaa yhdessä hieman kieroon.

Järistyksiä on niin kasvutarina kuin tarina ensi rakkaudesta, ja siinä eletään vahvoja nuoren ihmisen tunteita, kaikki aistit auki. Eelia löytää toisena kouluvuotenaan Islan, joka on vasta lukion ekalla. Isla on kotoisin Lapista, ja saanut elää sukupuoli-identiteettinsä kanssa Eeliaa väljemmissä vesissä. Isla myös jakaa sosiaaliseen mediaan kuvia nuoresta rakkaudesta, mistä Eelian vanhemmat ovat järkyttyneitä. He pitävät tyttärensä naissuhdetta ”vaiheena”, jonka päättymistä he odottavat, ja toivovat, että tytär pitää siihen liittyvät asiat omana tietonaan. Samalla he pelkäävät, että Eelia tartuttaa homomyönteisyyden kuusivuotiaaseen pikkuveljeen, joka on kyselyiässä sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Tämä teos on ehkä lempein ja positiivisin lukemani teos muun/transsukupuolisuudesta. Se on kirjoitettu nuorille nuorten ehdoilla, ja siinä kuvataan enemmän rakastumista ja ystävyyssuhteita kuin jaetaan tietoa seksuaalivähemmistöistä. Kirjan sivuhenkilöillä on muita huolia kuin seksuaalinen suuntautuminen, esimerkiksi Eelian symppis huonekaveri Karhu on köyhästä perheestä, jossa on mielenterveysongelmia. Taidelukio on erilaisten nuorten turvasatama, nuorten, joiden syystä tai toisesta on täytynyt itsenäistyä ikätovereitaan aiemmin. Lukion ja Eelian kodin välinen henkinen etäisyys laajenee neljästäsadasta kilometristä miltei mahdottomaksi, ja kotilomat muuttuvat raskaiksi mykkäkouluiksi.

Oli kuitenkin hyvä, ettei Mattila kertonut liian rankkaa tarinaa, vaan hän kuvaa varmasti aika tyypillistä tilannetta perheessä, jossa vanhemmat edustavat ”tavallisuutta” tai perinteisiä perhearvoja. Tässä tarinassa ei esimerkiksi ole mukana uskonnollisuutta, vaan Eelian vanhemmat ovat pelkästään tietämättömiä ja haluttomia laajentaa maailmankuvaansa.

Sitä en tiedä, olisivatko ne tietämättömät vanhemmat potentiaalista lukijakuntaa tälle teokselle – epäilen, etteivät olisi, sillä torjunnan mekanismit ovat usein niin vahvoja, että mitään uutta ei haluta ottaa vastaan. Ja pidin tässä kirjassa siitä, ettei siinä yritetty lähestyä muunsukupuolisuuden teemaa hirveän pedagogisesti, eikä edes kovin poliittisesti. Eelialla ja Islalla oli nuoruudessaan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin seksuaalinen identiteetti, eikä seksuaalivähemmistöön kuuluminen ainakaan eristänyt heitä muista nuorista.

Jos luonnehtisin lukukokemusta yhdellä adjektiivilla, se olisi ”eheyttävä”, eli tässä ensi rakkaus eheyttää lähes ihmeen lailla nuorta, joka ei ole saanut kasvaa kokonaisena itsenään. Tämä ”eheytys” siis toimii kaikkien kristillisten eheytysterapioiden vastaisesti, ihmisen omista voimavaroista ja ilon lähteistä käsin.

 

Järvialueen rakastavaiset

IMG_1698Melvyn Bragg (s.1939) on brittiläinen radiotyön pioneeri, BBC:n pitkäaikainen vakio-ottelija, kirjailija ja akateemikko, muiden meriittien ohella. Muistan nähneeni hänen teoksiaan 80-90-luvuilla ja tuominneeni ne ”setäkirjallisuudeksi”. Bragg on ollut kirjallisessa tuotannossaan uskollinen pohjoisen Englannin teemoille ja historialle, tuleehan hän itse Cumbrian maakunnasta ja varsin työväenluokkaisesta taustasta.

A Time to Dance (Spectre, 1990) on varmasti yksi hänen romanttisimpia teoksiaan. Siinä matkataan Järvialueelle, jossa varhaiseläkkeelle jäänyt pankinjohtaja kohtaa 18-vuotiaan Bernadette Kennedyn. Ikäeroa parilla on 36 vuotta, ja pankinjohtaja on naimisissa. He tapaavat Rotary-klubin palkintojen jaossa, kun Bernadette voittaa 350 puntaa parhaasta lukiolaisen esseestä. Bernadette kuuluu pahamaineiseen irlantilaissukuun, jossa mahdollisesti on myös romaniverta.

Rakkaustarinassa ikäero tietysti rajoittaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelua, mutta luokkaero on merkittävämpi ihmettelyn kohde. Rakastunut pankinjohtaja ei pelkää tytön perhettä, vaan alkaa hengailla näiden kanssa niissä kolmessa pubissa, joissa heillä ei vielä ole porttikieltoa. Tytön äidillä on toiveita tämän rikkaasta avioliitosta, ja veljet arvostavat miehen avokätisyyttä drinkkien suhteen.

Ainakaan pankinjohtaja ei ole tyypillinen alfauros, eikä pyri tekeytymään nuoremmaksi kuin on. Bernadette taas kuuluu sukuun, jossa kypsytään varhain ja pukeudutaan vanhanaikaisesti. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan teinimaneereja, eikä oikein ikäisiään ystäviäkään. Koulun opettajat ovat yrittäneet kannustaa häntä yliopisto-opintoihin, mutta hän jää pikkukaupunkiin lakimiehen sihteeriksi. Tässäkin työssä häntä epäillään potentiaaliseksi varkaaksi sukutaustan vuoksi. Ilman koulutusta tytön tulevaisuus näyttää seuraavan äidin ja sisarusten ennaltamäärättyä polkua, mutta tämä on se maailma, jonka hän hyväksyy ja tuntee perikotaisin.

Kirjassa on kiinnostavia huomioita katolilaisuuden ja anglikaanisen uskon välillä. Pankinjohtaja olettaa Bernadetten olevan perinteinen ja taikauskoinen, kun taas anglikaanisuus näyttäytyy puuhakkaana yhdistystoimintana. Molemmilla on oma vakaumuksensa, ja vahva syyllisyyden tunto. Teoksen nimikin tulee Raamatusta, Saarnaajan kirjasta.

Pidin kirjassa varsinkin luonto-osuuksista ja viittauksista Järvialueen historiaan. Englannin ja Skotlannin rajasotien muistot kaikuvat maaperässä, ja Kennedyn klaanin osallisuus niissä tuntuu historiallisena jäänteenä. Pankinjohtaja-kertoja jää itse tosin hieman historiattomaksi tapaukseksi, eihän hänellä ole nimeäkään. Hänen vaimonsa maanviljelystaustasta kerrotaan enemmän, ja vaimo nousee loppuvaiheessa toimijaksi melkein kuolinvuoteeltaan.

En tiedä, opinko kirjasta paljoa uutta. Tämä on kai uudemman ajan Pygmalion, joka pyristelee ulos tuosta perinteisestä karsinasta. Mietin, olisiko toisenlainen asetelma koskaan toiminut: että nuori, yläluokkainen nainen rakastuu yli viisikymppiseen pikkurikolliseen tai pitkäaikaistyöttömään ja kustantaa tälle kuuman eroottisen kesän hotelleissa ja ravintoloissa. Tämän tyyppiselle narratiiville ei taida olla tilausta, tai sen kuvitteleminen ei ole mahdollista.

Braggin kieli on runollista, eleganttia ja paikoitellen myös arkista. Olisin kyllä arvostanut, jos Kennedyt olisivat puhuneet paksumpaa paikallista murretta, mutta tässä ei varmaan haluttu eksotisoida heitä liikaa. Irlantilaisessa kirjallisuudessa tämän tyyppisten sukukuntien rooli on suurempi, ja heitä kuvataan rehevämmin.

Kasarimuistoja teos herättää runsaasti. Kutsuttiinko meilläkin tietokoneita ”tekstinkäsittelylaitteiksi” (a word processor)? Ja 80-luvun lopulla oli nuorillakin hyvin tätimäistä ja konservatiivista muotia, mitä Bernadette tässä suosii, alkaen sukkanauhoista.

Teos sattui eteeni poistolaarissa, ja komppaa hienosti äskettäin lukemaani Paula Hawkinsin uutuusteosta, jossa liikutaan samoilla korkeuksilla. En osaa piirtää rajaa korkeakirjallisuuden ja viihteen välille, mutta Braggin teoksessa henkilöiden sisäinen maailma tuntui rikkaammalta, kun taas Hawkinsilla lyhyessä ajassa tapahtuu hirveästi. Molemmissa käsitellään ikäeroa rakkaussuhteessa, ja ihmisten asennemaailma tällaisia suhteita kohtaan tuntuu tiukentuneen huomattavasti.