Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Eloon jäämisen numerologiaa

Teos: Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (Aula&co, 2019)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Kauan sain odottaa kirjaston jonossa Auschwitzin tatuoijaa, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat korkeat. Kyseessä on varsinainen hittikirja, joka perustuu Heather Morrisin viime vuosikymmenellä kuulemaan tositarinaan. Lale Sokolovin poika oli Heatherin ystävän ystävä, ja mies kutsui Heatherin isänsä luo kuulemaan tarinaa, jolle isä etsi puolueetonta kuulijaa.

Vuosi oli 2003, Morris haastatteli Lale Sokolovia kolmen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka ja suunnitteli julkaisevansa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Teoksen tarina on pitkä ja mutkikas, mutta se vihdoin julkaistiin romaanina vuonna 2018.

Uusseelantilaissyntyinen Morris on jo kypsään ikään ehtinyt esikoiskirjailija, joka työskenteli lähes koko aikuisikänsä sosiaalityöntekijänä Australiassa. Inspiroivaa hänen kirjailijanurassaan on peräänantamattomuus: hän jaksoi uskoa projektiinsa ja puurtaa työn ohessa, ja tällä polulla todella mentiin tarina edellä. Joskus tarina löytää kirjailijan, ja tuolloin projektia usein edistää kertomisen tarve pikemminkin kuin menestyksen kiilto silmissä.

Lalen ja Gitan rakkaustarina on uskomattoman koskettava, ja sijoittuu myös osaksi Australian siirtolaisuuden historiaa. Lale Sokolov säästi elämäntarinansa kertomisen puolisonsa kuoleman jälkeiseen aikaan, ja vaikenemisen syy oli selkeä: pariskunta pelkäsi saamaansa mahdollista kritiikkiä muilta juutalaisilta siksi, että Lale tatuoijana jäi henkiin etuoikeutetun asemansa vuoksi. Ja Gita jäi henkiin Lalen urotöiden kautta: ilman salakuljetettua ruokaa ja lääkkeitä hän olisi kenties kuollut lavantautiin tai nälkään jo ensimmäisenä leirivuotena.

Teos kertoo hyytävästi Birkenaun (eli Auschwitzin uudemman siiven) leirin vankien sisäisistä hierarkioista ja nokkimisjärjestyksestä. Mitä suurempi vangin numero, sitä heikommassa asemassa hän oli muiden vankien parissa. Varsinkin varhain tulleet naiset onnistuivat erottautumaan muista vangeista esimerkiksi hankkimalla itselleen parempia vaatteita kuin vangin puvun, ja jotkut naisista olivat saaneet erityisluvalla pitää kauniit, pitkät hiuksensa. Tällaisilla naisilla oli usein salasuhde SS-sotilaan tai kapon kanssa, ja seksuaalisen hyväksikäytön hyväksyminen oli myös joillekin eloonjäämiskeino.

Koska teos on tosi tarina, monet lukijat varmasti arvioivat sitä ensisijaisesti uskottavuuden saralla. Morris on tehnyt haastattelujen lisäksi valtavasti taustatyötä tarinan saamiseksi koherenttiin muotoon, sillä Lale Sokolov ei kertojana paljoa kontekstualisoinut tarinaansa, ja kronologiassakin oli aukkoja. Kirjaa on kirjoitettu myös historialliset faktat edellä, ja tämän vuoksi sen ilmaisu jää paikoitellen faktojen vangiksi. Toisin sanoen en ollut vaikuttunut teoksesta romaanitaiteen näkökulmasta, mutta dokumenttiromaanina se löytää lukijansa. Sillä on myös romaanin ulkoisia tavoitteita, eli sen tarkoituksena on toimia kollektiivisena muistina seuraaville sukupolville asioista ja tapahtumista, joihin kaikki eivät enää usko.

Uskon, että tämä tarina tulee valloittamaan maailman paremmin elokuvana tai tv-sarjana kuin kirjana. Romaanina se ei noussut minun tarinameressäni ainakaan yhdenkään aiemman lukemani keskitysleiritarinan yläpuolelle, ja varsinkin kielellisesti se oli pettymys. Toisaalta teos voi olla hyvinkin vahva elämys sellaisille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet montaa keskitysleiriltä selviytyneen tarinaa.

Itse ammensin enemmän jokaisesta lukemastani viimeaikaisesta suomalaisesta holokaustikirjasta (mm. Max Manner, Päivi Lipponen ja Juha Siro), jotka olivat vahvemmin fiktiota kuin Auschwitzin tatuoija. Lipposen teoksessa tosin oli myös dokumenttiromaanin elementtejä.

Koska elämme holokaustin kieltämisen aikaa, yksikään holokaustista kertova romaani ei ole turha, ja jokaiselle on yleisönsä. Pitää myös muistaa, että eri lukijoiden tietomäärä aiheesta on erilainen, ja joillekin juuri tunteisiin vetoava rakkaustarina on paras mahdollinen tapa oppia synkistä historiallisista faktoista.

Maailmanlopun kodikkuudesta

hamidTeos: Mohsin Hamid: Exit West (Otava, 2018)

Käännös: Juhani Lindholm

Mistä sain: E-kirjastosta

 

Mohsin Hamid on kirjailija, jonka esikoisromaaniin Moth Smoke (2000) tutustuin jo ennen Pakistaniin matkustamista ja ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu. Olen seurannut Hamidin kirjailijauraa nyt 18 vuotta, ja arvostanut varsinkin sitä, että teosten välillä on ollut miettimisaikaa. Toiselta ammatiltaan Hamid on brändikonsultti, mitä ikinä tuo nimike pitääkään sisällään. Olen lukenut Hamidin neljästä romaanista kolme, joista toinen, The Reluctant Fundamentalist (2007), on ehdoton suosikkini.

Hamidin uusi teos Exit West on dramaattinen ja maagis-realistinen kertomus nuorista rakastavaisista, Saeedista ja  Nadiasta, jotka asuvat ”pahassa paikassa” sotatantereella Lähi-Idässä. Ehkä Syyriassa tai Irakissa, maan nimeä ei mainita. He ovat nuoria ammattilaisia, citysinkkuja, jotka harrastavat musiikkia ja pilvenpolttoa. Nadia asuu yhteiskunnan normien vastaisesti yksin vuokraamassaan asunnossa ja Saeed asuu vielä vanhempiensa luona. Sotatilan keskellä nuorten suhde kehittyy kiihkeämmissä ja vaarallisemmissa oloissa kuin normaalisti, ja Saeed vierailee Nadian luona öisin kaapuun pukeutuneena.

Hamid on selkeästi halunnut kertoa mahdollisimman kattavan, mutta myös rajoja rikkovan tarinan, jossa politiikka ja uskonto limittyvät toisiinsa. Kirjassa kuvataan ISIS:in aikaansaamat kauheudet ja sekasorto, ihmissalakuljettajien ehdot, pako Mykenen saarelle ja uusi poikkeustila leiriolosuhteissa. Ruumiillisuus on kerronnan keskiössä, ja Saeedin ja Nadian läheisyys on sitä luokkaa, että se lopulta tuhoaa heidän parisuhteensa. En ole koskaan ajatellut pakolaisuutta tuosta näkökulmasta, niitä tekijöitä, jotka voivat saada kaksi ääriolosuhteista selviytynyttä lopulta hylkimään toisiaan. Rakkaustarinana teos oli siis omaperäinen, ja uusia ajatuksia herättävä.

Hamid onnistuu tiivistämään 133 sivuun valtavasti tavaraa. Hänen kielensä on suht koukeroista, ja hän kirjoittaa pitkiä lauseita. En pystynyt lukemaan tätä yhdeltä istumalta, mikä myös kertonee laadusta. Aika-akseli teoksessa on reilu vuosi, mutta rakastavaiset näkevät toisensa vielä vanhoina.

Exit West ei ehkä ole maailman omaperäisin nimi kirjalle, joka kertoo Lähi-Idän pakolaisuudesta. Hamid itse ei ole pakolaistaustainen, mutta on ilmeisesti viime aikoina asunut Kreikan saaristossa, ja todennäköisesti tavannut monia turvapaikanhakijoita siellä. Nadian ja Saeedin hahmoissa hyvää ja uskottavaa oli heidän kykynsä seurata globaalia aikaa, ja myös kyky tutustua muihin kansallisuuksiin oman etnisen ja uskonnollisen ghetton ulkopuolella.

Kirjan maagis-realistisesta oviteemasta voi lukija olla montaa mieltä. Teos notkahtaa jo vähän skifin puolelle, mutta en ollut itse täysin vakuuttunut tuosta ratkaisusta. Lontooseen sijoittuvat skenariot tuntuivat vähän liiankin todennäköisiltä, mutta varsinkin kaksikon siirtymä Kaliforniaan tuntui päälle liimatulta ja ohuelta. Nadia jatkaa hunnuttautumista myös Amerikassa, vaikka ei muuten osoita uskonnollisuuden rippeitäkään käytöksessään ja tavoissaan.

Myös irralliset henkilöhahmot, jotka heräävät Sydneyssä, Tokiossa tai Amsterdamissa, tuntuivat teoksen juonen kannalta täysin turhilta. Näin tiiviissä tarinassa siis oli uskomaton määrä rönsyjä, mikä saattaa kertoa urdunkielisestä ajattelusta ja ei-länsimaisesta tarinankerronnan tavasta, mene ja tiedä.

Teos kosketti minua, mutta ihmetytti myös suuresti. Uskoisin, että se saa enemmän lukijoita Amerikan markkinoilla kuin Euroopassa, koska meillä täällä kuvattava ilmiö on keskellämme, fyysisesti lähempänä. Toisaalta teos voi myös lohduttaa vastaavan pakomatkan tehneitä. Uskoisin, että teos puhuttelee paremmin nuorempaa kuin vanhempaa lukijakuntaa, ja että se antaa välineitä pakolaisuuden ilmiön asettamiseen omalle iholle.

Mohsin Hamid on kirjailija, joka luultavasti hioo helmiään hitaasti ja hartaasti. Aivan kakkosteoksen aikaansaamaa haltioitumista en Exit Westin kautta saavuttanut, mutta kiinnostus siihen kolmanteen, vielä lukemattomaan teokseen (How to Get Filthy Rich in Rising Asia) alkoi nyt nousta. Tyypin esikoisromaani kertoo heroiiniaddiktiosta Lahoren kaupungissa, ja on jäänyt myös mieleeni järisyttävänä. Kiinnostaisi nähdä, kuinka Hamid käyttää ekonomistin taitojaan kirjailijana – koska näissä muissa kirjoissa rahalla ei ole kovinkaan suurta roolia.

Huomasin myös, että Exit West on ollut Barack Obaman lukulistalla. Aika siistiä. Voisiko jo tuon perusteella suositella?

Kirjoitusinspiraatiota valokuvista

mccall smithOlen viimeiset viikot seilaillut muistojeni Irlannissa, ja yrittänyt saada aikaan tolkullista tekstiä paikoista, joita ei enää ole olemassa. Dublinin kaupunki on käynyt läpi suuren muutoksen sitten 1990-luvun alun, eikä kaupunki enää hurmaa rosoisella rähjäromantiikallaan samalla tavalla kuin ennen.

Tähän saumaan tuli hauska löytö kierrätyskorista, Alexander McCall Smithin novellikokoelma Chance Developments (Polygon, 2015), joka on kirjoitettu vanhojen valokuvien inspiroimana. Valokuvien tuntemattomista ihmisistä, tietty.

McCall Smith tunnetaan parhaiten Botswanaan sijoittuvista Mma Ramotswe-dekkareistaan, joita luin useamman alkupäästä, mutta joiden lempeän hidastempoiseen tunnelmaan lopulta kyllästyin. Tiesin kyllä, että hän on myös kirjoittanut Skotlantiin sijoittuvia teoksia, mutta en ole niitä saanut käsiini.

Chance Developments upposi minuun kuin häkä, vaikka sen novellit ovatkin kepeitä ja viihteellisiä. Ne ovat rakkaustarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, tuorein 1960-luvulta ja suurin osa ajalta ennen toista maailmansotaa. Kirjassa liikutaan Skotlannissa, Irlannissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Italiassa. Rakkaustarinoina ne eivät ole tyypillisimpiä, vaan niihin mahtuu menetyksiä, elämätöntä elämää ja myöhäisherännäisyyttä. Tarinoita inspiroivat kuvat ovat jo luku sinänsä – niitä katselemalla voi lukija kuvitella myös rinnakkaisen tarinan, aivan omanlaisensa.

Tätä valokuvaharjoitustahan suositellaan monissa luovan kirjoittamisen oppaissa, ja minusta tulevan kirjailijan kuuluukin käydä kirppareilla ja antikvariaateissa etsimässä aarteita. Olennaista ei todellakaan ole selvittää, kuka kuvissa on oikeasti, vaan luottaa intuitioon niiden tunnelmista.

Tämä on pieni, ovela ja ”sydäntä lämmittävä” kirja (anteeksi viimeisestä määreestä), jossa ihmisten kohtaloa ohjaa sattuma (tosin joskus suunniteltu sellainen). Enkelit, amorit ja muut henkiolennot voivatkin olla normityyppejä keskellämme, ja joskus elämän poluille on aseteltava nastoja, jotta toivottavaan lopputulokseen päästäisiin.

McCall Smith tuntuu tuntevan varsinkin Britannian entisten alusmaiden historian kuin omat taskunsa. Monilla kirjan tyypeillä on kytköksiä varsinkin Intiaan, ja varsinkin sota-aikoina imperiumin eri kansallisuudet kohtaavat. Protestanteilla ja katolisilla on meheviä ennakkoluuloja toisistaan myös Skotlannissa, kun taas Irlanti on edelleen varsinainen murheen kryyni sen heikon koulutustason suhteen 1900-luvun alussa.

Kirjan hauskin tarina sijoittuu Kanadaan, jossa Eddie Beaulieun vanhemmat ovat kyllästyneet vähätöiseen aikamiespoikaansa, jonka pakkomielteenä on salatiede nimeltä pelmanismi. Eddien pakkomielle ei lupaa myöskään suuria naismarkkinoilla, koska mies ei kykene olemaan puhumatta oudosta harrastuksestaan edes työhaastatteluissa. Eddien isä lahjoo sirkuksen omistajan ottamaan pojan töihin, koska poika ei tunnu kykenevältä työskentelemään muun kuin silmänkääntötemppujen maailmassa. Tarina muistutti minua Angela Carterin sirkusaiheisista romaaneista, ja siinä oli loistava tunnelma.

Irlanti-tarina oli myös hurmaava, siinä eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, ja se vie länsi-irlantilaiseen kyläkouluun, jonka pitämisen nuori Ronald O’Carroll on perinyt isältään. Ronaldia kiinnostavat aivan muut työt kuin kansankynttilän homma, mutta on luvannut pitää koulua vuoden isänsä eläköitymisen jälkeen. Se on suvun velvollisuus, sillä muuten kylän jukurapäät joutuisivat kunnolla heitteille. Kylän iso isäntä  Thomas Farrell on rikastunut rakentamalla Dubliniin slummeja, ja on vetäytynyt maalle viettämään kissanpäiviä. Onneksi Farrellilla on tytär, joka tuo edes ripauksen toivoa uneliaan kylän elämään.

Olin juuri edellisenä iltana viettänyt aikaa googlaillessa Dublinin pahimpien asuinalueiden historiasta, ja tuo tarina tuntui melkein ”tilatulta”.

Muuten kirjaan mahtuu muun muassa luostarielämää, sisäoppilaitosta, teiniraskautta, ja kohtalokkaita kohtaamisia imperiumin eri tukikohdissa toisen maailmansodan aikana. Maantieteellisesti minua kiinnostivat juuri nyt nämä Irlannin ja Skotlannin syrjäseudut, ja vähiten nuo sota-ajan liikkuvat tarinat.

En tiedä, tulenko muistamaan paljoa lukemastani viikon tai kuukauden päästä, mutta tämä pieni kirja sattui nyt oikeaan saumaan, ja osoitti minulle, että kiinnostavia historiallisia kertomuksia voi saada aikaan aika vähäisin eväin. Näissä ei ainakaan ollut yhtään luennoimisen tai opettavaisuuden jälkimakua, vaan McCallilla on taito keskittyä olennaiseen.

Pidin näistä tarinoista enemmän kuin Mma Ramotswe-dekkareista, joissa eniten on rasittanut päähenkilön saumaton hyvyys. Näissä oli jo enemmän särmää, ja tämän lukukokemuksen jälkeen saatan lukea hänen toisenkin Skotlantiin sijoittuvan teoksen.

 

Synnytysosastolta saattohoitoon

kansi_jokahetkiolemmeyhaelossa_FINAL.inddAutofiktio. Omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailijalla on mahdollisuutta ottaa taiteellisia vapauksia, tai keskittyä hyvin rajoitettuun episodiin elämässä, mikä ei vastaa kysymykseen ”kuinka minusta tuli minä.” Kiinnostava ja lupaava genre, jota monet harjoittavat varmasti tietämättään, varsinkin aloittelevat kirjailijat.

Ruotsalainen kirjailija Tom Malmquist kirjoitttaa teoksessaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017, suom. Outi Menna) sydänverellä ja kaikki aistit auki elämänsä rakkaudesta, joka päättyi esikoisen dramaattiseen syntymään. Tomin avovaimo Karin sairastuu oletettuun influenssaan raskausviikolla 33, ja huolestunut isä kuljettaa hänet sairaalaan kaiken varalta. Pari on käynyt samalla viikolla neuvolassa ja äidin veriarvoissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Yhtäkkiä odottava äiti kuskataan aluesairaalasta Karoliinisen sairaalan teho-osastolle, ja synnytykselle asetetaan aikaraja seuraavaksi päiväksi. Äiti ehtii antaa tyttärelleen nimen Livia viimeisillä voimillaan, mutta keisarinleikkauksen jälkeen hän ei enää ole tajuissaan. Kyse on akuutista leukemiasta, joka tuhoaa Karinin elimistön muutamassa päivässä.

Malmquist ei säästä lukijaansa epikriisien tarkoilta vaiheilta, ja pohjimmiltaan teos on enemmän dokumentti surutyön pohjattomuudesta kuin uuden elämän onnesta. Lyhyen ajan päästä vaimon kuolemasta häneltä kuolee myös isä, joka on jo sairastanut syöpää vuosikymmenen ajan. Livia-vauva kasvaa isän ja mummojen hellässä huomassa, mutta Tom saa vaikeassa elämäntilanteessa pelätä myös huostaanottoa. Viranomaiset ovat isän ja tyttären kimpussa siksikin, koska avoliitossa syntyneen lapsen rekisteröinti äidin kuoleman jälkeen on tuskaisen jäykkää ja hidasta. Perheen sosiaalityöntekijän mukaan tämä ei ole pitkän uransa aikana törmännyt juridisesti yhtä vaikeaan tapaukseen. Lisäksi Tomilla on huoli omasta psyykkisestä jaksamisestaan, ja välillä aito halu päästä osastolle lepäämään.

Malmquistin tyyli on intensiivistä ja seikkaperäistä, kappaleet hengästyttävän pitkiä, ja ylipäänsä teksti heijastaa hienosti poikkeustilassa elävän ihmisen tapaa havainnoida maailmaa. Tom ottaa valokuvia Karinin työpöydän alle jääneistä kahvitahroista, ja muistelee tämän vaatteiden lämpimiä sävyjä. Neilikanpunaisesta tulee karininpunainen, mutta kihlajaispäivän neilikat päätyvät roskikseen morsiamen ollessa silloinkin tiukkakurisella sairaalan osastolla.

Tyylissä on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin kanssa, vaikka kertojana ”Knasu” on itsekeskeisempi ja rehvakkaampi. Minulla on edelleen kesken lupaavanoloinen Kevät, jossa mieskertoja sinnittelee suurperheensä kanssa vaimon ollessa mielisairaalassa. Kevääseen mahtuu enemmän filosofisia pohdintoja, kun taas tässä eletään hyvin pientä arkea, johtuen siitä, että kertoja on akuutisti joutunut kohtaamaan kuoleman lopullisuuden ja omien voimiensa rajallisuuden.

Teos ei tunnu pelkältä terapiatekstiltä, vaan sielunhoidolliselta matkaoppaalta. Se taatusti tuo lohtua myös agnostikoille tai ateisteille, ja on hyvä ajankohtaiskatsaus tavallisen kansan henkisyydestä maassa, jossa kirkolla ei enää ole vahvaa otetta jäsenistään. Suosittelen teosta varsinkin kaikille tuleville kohtaamistyön ammattilaisille, sillä teos antaa vihiä siitä, millaisista asioista meidän tulee huolehtia silloin, kun lähimmäisen elämässä on kaikki palikat sekaisin.

 

 

Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Solidaarisuus sydänjuuria myöten

20151230_151317Joulun ajan ehdoton piristys on ollut Hertta Kuusisesta kertova tv-sarja Punainen kolmio, joka tyylikkäällä puvustuksellaan ja tarkalla ajankuvallaan lievitti piirun verran tämän katsojan historiakuumetta. Moniosaaja Heidi Köngäs on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjan, sekä julkaissut romaanin Hertta (Otava, 2015). Sarja ja romaani eivät ole identtisiä, joten sarjan nähneillekin romaani taatusti tarjoaa uuden tulokulman ajan henkeen ja merkittävän ”uuden naisen” legendaan.

Molemmat tuotokset ovat mielestäni tasavahvoja; olisin ehkä mieluummin lukenut romaanin ennen tv-sarjan näkemistä, sillä olisin silloin voinut muodostaa lukemastani vapaampia assosiaatioita. Romaanissa varsinkin Yrjö Leinon hahmo vahvistuu entisestään, ja kolmantena kertojana on Etsivän keskuspoliisin natsisympaattinen johtaja Riekki.

Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen tunnettiin ”majakkana ja perävaununa”, ja myös ompelijatar Martta Koskisen keskeinen rooli kommunistisessa maanalaisessa toiminnassa tulee teoksessa hyvin esiin. Koskisen kuolemantuomio tuntuu tässä palapelissä täysin kohtuuttomalta; todennäköisesti Hertta olisi saanut osakseen saman kohtalon, ellei olisi ollut Otto Wille Kuusisen tytär. Romaanissa kuvataan Leinon ja Kuusisen yhteiselämän harjoittelua Marlebäckin kartanossa enemmän kuin tv-sarjassa. Molempia, Herttaa ja Yrjöä, uhkasi sodan aattona ja sen aikana työttömyys, mutta luontaisella nokkeluudellaan Hertta hommasi itselleen ja sulhaselleen työpaikat, itselleen Neuvostoliiton lähetystön kielen opettajana ja tulkkina, ja Leinolle pehtorin paikan Wuolijoen kartanosta.

Vaikka teoksessa kuvataan vapaan naisen ja naimisissa olevan miehen suhdetta, kyseessä ei ole tyypillinen kolmiodraama, sillä Hertta ei kunnon kommunistina sallinut itselleen mustasukkaisuuden tunnetta. Leinon elämässä vaikuttivat molemmat ex-vaimot, joista ensimmäinen, Alli Simola vaikutti hyvinkin kiinnostavalta persoonalta. Alli jätti Leinon kasvattamaan heidän yhteistä tytärtään opiskellakseen Kööpenhaminassa kasvissyöntiä ja kukkaistiedettä. Nainen, joka jo 20-luvulla vannoi raakaruoan nimeen, tuntuu oudon anakronistiselta; hän myös perusti Helsinkiin ensimmäisen kasvisravintolan. Allissa ja Hertassa on paljon samaa aatteen ehdottomuutta, kun taas Leinon toinen vaimo Ulla on sovinnainen kansankynttilä, varsinainen siveyden sipuli.

Kun 30-luvulla Suomeen alkoi kiiriä huhuja Siperian kuolemanleireistä, osa kommunisteista ottivat ne vakavasti, varsinkin jos ne tulivat yksityisistä lähteistä. Kirjeenvaihto Neuvostoliittoon oli tarkasti monitoroitua, ja Herttakin kärsii uutispimennosta, vaikka hänen isänsä olisi kai voinut asiaan vaikuttaa. Juri-pojan kohtalo on surullinen ja järkyttävä, eikä selitys ”äiti lähtee, jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” todellakaan toimi lastenkotiin hylätyllä viisivuotiaalla. Hertan saumaton usko Neuvostoliittoon on hänen sokea pisteensä, jota ilman hän tuskin olisi selvinnyt kahdesta pitkästä vankilareissustaan.

Toisen vankilareissun takana ei edes ole tuomiota, vaan kommunisteja pidettiin jatkosodan aikana ”turvasäilössä” – turvassa keneltä, fasisteilta, Neuvostoliitolta vaiko itseltään? Teoksen valoisin hetki liittyy paluuseen vankilasta, kun tuhatpäinen joukko on odottamassa Herttaa ja muita naisia Helsingin asemalla. Vastaanottokomiteaan ei tosin kuulu maan alle kadonnut Leino. Näin Hertta muistelee kokemaansa lämpöaaltoa äitinsä yltäkylläisessä kodissa:

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin. Solidaarisuudella on täysin vapaa oma tahto. Se käyttäytyy aivan samoin kuin rakkaus ja ystävyys, liikkuu vapaasti ja pakottamatta, tulee kun hetki on sopiva ja tarttuu ihmissydämestä toiseen.”

Hertan ja hänen äitinsä Saiman suhde tuntuu mutkattommalta kuin suhde vallanhimoiseen isään. Saima Kuusisen maalaisaateliset juuret Keski-Suomen Luhankaan ovat hyvinkin kiinnostava linkki, varsinkin kun kyläläiset piilottelivat Herttaa ja Leinoa talvisodan aikaan erittäin ankarissa oloissa. Vaikka Hertta rakastaa kaupunkilaiselämän pieniä iloja, kuten Fazerin ja Ekbergin kahviloita, hänessä on myös aimo annos maalaistyttöä. Toisaalta puoluetoverit syyttävät Herttaa ja tämän äitiä ”hienostelusta”, sillä kumpikaan ei suostu täysin luopumaan elämänsä pienistä mukavuuksista kommunismin vuoksi. Neljääkymppiä lähestyvän naisen rakkaus äitinsä lihapulliin on liikuttavaa, varsinkin kun hän itse ei ole talousihmisiä.

Teos on rankoista tapahtumien keskellä poikkeuksellisen vahva ja elämäniloinen. Hertta Kuusisen iloinen luonne juontaa juurensa suht onnellisesta lapsuudesta, ja kirjassa osoitetaan hienosti hänen voimiensa ainainen paluu. Hertan monikielisyys, sivistyneisyys ja oppineisuus vaikuttavat myös hänen elämänhaluunsa. Ottaen huomioon, ettei hänellä ollut muuta muodollista koulutusta kuin lukio (mikä tietysti tuohon aikaan on ollut naiselle jo korkea koulutus), olisin ehkä halunnut lukea hieman lisää hänen ajoistaan Moskovan puoluekaaderikoulussa. Hertan retoriset taidot ainakin tekivät tv-sarjassa vaikutuksen Vappu Nalbantoglun tulkitsemana.

Yrjö Leinon bakteerikammo oli teoksen humoristisin detalji, mikä viittaa jo lievään mielenterveyden ongelmaan. Tälle nauroin ääneen siksikin, että luin teosta samana päivänä, kun olin käynyt hygieniapassikokeessa ja testissä esiinnyin erittäin törkyisin kynsin. Kirkuvanpunaisen lakan rippeet huusivat jynssäämistä, ja mietin, kuinka Leino olisi niihin suhtautunut.

 

Maanosa, josta ei ole paluuta

afrikan taivasSylttytehdas löytyy lopulta aina kahvifarmilta, jossa syfilikseen sairastunut nainen kirjoittaa alkuvoimaisia tarinoitaan ja pääsee lentämään loputtoman taivaan alle brittirakastajansa kanssa. Farmi sijaitsee vuorilla, säällisen matkan päässä Nairobista, alueella, joka kaupungin laajetessa nimetään Kareniksi.

1990-luvulla Karenin alue on eurooppalaisten ja amerikkalaisten ekspatriaattien suosiossa. Siellä on valkoisten pitämiä kauppoja ja kampaajia, intialaisten lääkärien vastaanottoja ja länsimaista ruokaa tarjoilevia ravintoloita. Valkoihoiset asuvat siellä mukavuuksia pursuavassa kuplassaan tiedostaen sen, että aito ystävyys mustien naapureiden kanssa on vaikeaa, ellei mahdotonta, sillä suhteet perustuvat ensisijaisesti materiaan, rahan valtaan. Paikalla on myös jonkin verran syntyperäisiä valkoisia, siirtomaa-aikaisten farmareiden jälkeläisiä, jotka kyllä elintavoiltaan erottuvat vasta maahan tulleista, mutta heillä ovat omat kuplansa. Loppupeleissä kuitenkin kaikki valkoiset päätyvät naimaan toisiaan, sillä piirit ovat säälittävän pienet. Elämäntapa on hedonistinen, painottuen luksustuotteisiin, juhliin, viinaan ja huumeisiin.

Olette ehkä jo lukeneet ja nähneet version tällaisesta elämästä. Karen Blixenin varjo itäisen Afrikan representaatioiden yllä on edelleen painava. Italialainen Francesca Marciano on yksi myyttien jatkajista, osittain myös purkajista. Hänen romaaninsa Afrikan taivas (alk. 1999, WSOY 2010, suom. Kaijamari Sivill) on ensisijaisesti rakkaustarina, tosin ei hirvittävän romanttinen eikä rakkaustarinana mieleenpainuva sellainen. Onneksi sillä on muita ansioita, sillä varsinainen kolmiodraama päähenkilö Esmén ja hänen kahden kosijansa, Adamin ja Hunterin, välillä on kovin heppoinen. Ensin Esmé löytää syntyperäisen valkoihoisen safarioppaan, joka ei vaadi paljoa ja sen jälkeen kyynistyneen brittiläisen sotatoimittajan, joka on energiavaras ja vampyyri. Molempien kanssa on vaikeaa ja lopulta sankaritar jää yksin.

Juoni selviää jo romaanin takakannesta eikä ainakaan minussa herättänyt suuria odotuksia. Sen sijaan kontekstin kuvaaminen on tässä mielenkiintoista. Marciano paljastaa ekspatriaattien yhteisöstä raadollisia, mutta myös koomisia puolia. Nuorten naisten kokaiinin käyttö shoppailuretkillä hämmentää, samoin illallisten kuvaus paikallisen malliparin, Nenan ja Peterin, sisustuslehtikodissa, jossa kaikki on kuin ekspressionistisesta maalauksesta. Sotatoimittajia houkutellaan poseeraamaan Voguelle kyseenalaisissa kohteissa, ja amerikkalaisten turistien suihkuihin liittyvät odotukset luksussafareilla ovat ”sitä itteään”. Hyväntekijähahmoja kirjassa ei varsinaisesti ole, lukuunottamatta satunnaisia amerikkalaisia tyttöjä, jotka ovat saaneet päähänsä dokumentoida naisten ympärileikkauskäytäntöjä ännänteen projektiin, ikään kuin se olisi heidän originelli ideansa. Tämä siis 1990-luvulla, kauan ennen vaginamonologeja.

Vellovien tunteiden ulkopuolella Esmén henkilöhahmo on sopivan kaoottinen ja särmikäs. Kertomus hänen napolilaisesta kommunistiperheestään toi lisää maustetta afrikkalaiseen tarinaan. Runoilijaisän kuolema ja hänen henkinen perimänsä ovat Esméllä työn alla – isä olisi kenties paheksunut ekspatriaattielämän porvarillisuutta. Tarinan aikana Esmé palaa Italiaan vain kerran nauttiakseen Amalfin rannikon keväästä. Euroopan vuodenaikojen selkeys ja raikkaus ei kuitenkaan houkuttele häntä palaamaan kotiin. Afrikan taivas on hänen ihon allaan pysyvästi – manner ei jätä häntä rauhaan ja valinta tuntuu kohtalokkaalta.

Samantyyppiseen yhteisöön sijoittuu John le Carrén Uskollinen puutarhuri (2002), joka kieltämättä seisauttaa veret voimallisemmin kuin tämä romaani. Tyypit ovat molemmissa samantyylisiä, mutta le Carrén postkoloniaali kritiikki järeämpää. Marciano kirjoittaa sujuvasti, viihdyttävästi ja paikoitellen nokkelasti. Kenian luonnon kuvaukset ovat herkullisen aistillisia, eli teosta voi lukea myös matkakirjana. Tyylillisesti teos ei edusta tyhjäpäisintä chicklitiä, vaan Marcianolla selkeästi on kaunokirjallisia ambitioita. Kirjailija näyttää tehneensä suuremman läpimurtonsa vasta viime vuosina, eivätkä kaikki teokset kerro Afrikasta.

Sujuvan kielen vuoksi en saanut teoksesta näppyjä, kuten esimerkiksi sain suomalaisen Pia Heikkilän Afganistaniin sijoittuvista ekspatriaattiteoksista. Teos ei tuntunut niin suunnitellun kaupalliselta tuotteelta kuin Operaatio Lipstick. Se sopii niille, jotka haaveilevat kaukomaista ja haluavat maistaa niiden makuja sopivasti, mutta ei liikaa. Kenialaisista kulttuureista lukija ei opi paljoa, ehkä ripauksen Nairobin arjesta.

Luonnonlapset pihkassa

livre-coletteColette (1873-1954) on yksi ranskalaisen kirjallisuuden feministisiä klassikkoja, Nobel-voittaja vuodelta 1948 ja äärimmäisen vaiherikkaan elämän elänyt (usein väärinymmärretty) nero. Itse olen tiennyt paljonkin Coletten elämästä ja hänen aikaansaamistaan kirjallisista skandaaleista, mutten ole ehtinyt häntä lukea – ehkä johtuen siitä, että ranskan taitoni on rappeutunut eikä Colettea ole paljoa suomennettu – vain neljä teosta hänen laajasta tuotannostaan.

Vilja oraalla (alk. Le blé en herbe, 1923, Gummerus 2002, suom. Kyllikki Clément) on naturalistinen kertomus kahden pariisilaisen porvarisnuoren rakastumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä perheiden yhteisellä kesähuvilalla Bretagnessa. Philippe ja Vinca ovat kasvaneet yhdessä ja leikkineet rajuja poikien leikkejä, tuntien toistensa kehot ja fyysiset voimat. Vinca on aina ollut vahva luonnonlapsi, mutta 15-kesäisenä hän tulee tietoiseksi naisellisesta puolestaan ja vetovoimastaan. Philippe on Vincaa vuoden vanhempi ja haikailee jo suuren maailman seikkailujen perään. Rakastuminen lapsuuden toveriin hämmentää häntä ja aiheuttaa merkillisiä itkukohtauksia ja kiukuttelua. Ollakseen mies hänen on saatava kokeilla myös omia seikkailujaan, sillä elämä olisi aivan liian tylsää, jos hän nuorena sitoutuisi tyttöön, jonka tuntee kuin omat taskunsa.

Kyseessä on erikoinen kolmiodraama, jossa pääosaa näyttelee Bretagnen villi, rosoinen luonto. Kaikkialla kasvaa piikkiherneitä, ohdakkeita ja katajia. Merirapujen kuorten rouske tuntuu varpaissa ilkeältä. Pihkan tuoksu huumaa aistit rannoilla, mutta huvilassa tyynyt tuoksuvat ”laventelilta ja hyvinhoidetulta lapselta”. Kun Philippe menee Ker-Annan huvilalle kosiskelemaan yli kolmikymppistä maailmannaista rouva Dallerayta, hän kerää matkan varrelta ohdakkeita, joiden kukinnot silti muistuttavat häntä Vincan erikoisen sinisistä silmistä. Valitettavasti kimppu osuu rouvan poskeen aiheuttaen suurta draamaa. Rouva Dalleray viettelee pojan oudoilla hedelmävadeillaan ja viineillään, kenties etsien kadotettua nuoruuttaan tai vain testatakseen seksuaalista viehätysvoimaansa. Philippe pyrkii parhaansa mukaan peittelemään öisiä vierailujaan huvilan väeltä, erityisesti Vincalta.

Vanhemmat ovat tässä romaanissa miltei statistin roolissa. He elävät omalla planeetallaan, ja heitä näkee enimmäkseen ruoka-aikoina. Ruoka-ajoista pidetään armeijamaista kuria, mutta muuten nuoret saavat täydellisen vapauden. Kylä jossain Saint Malon kupeessa vaikuttaa historiattomalta, miltei ajattomalta, eikä romaanissa ole moniakaan sivuhenkilöitä. Porvarillisten perheiden pitkät kesälomat tuntuvat ihmeelliseltä luksukselta – elämäntavalta, jota kyllä Suomessakin on osattu imitoida. Philippe ja Vinca saavat nauttia huolettomasta kesästään aina syyskuun loppuun saakka. Vinca palaa kaupunkiin paria viikkoa ennen Philippeä, sillä tyttöjen vaatevarustelu koulun alkua varten vie tunnetusti päiväkausia.

Loppujen lopuksi romaanissa ei tapahdu paljoa, ja se aikanaan kohua herättänyt eroottinen antikin on melko ohutta. Nuorten tunteiden ilmaisu ja mahdollisen yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ovat enemmän keskiössä kuin lihallinen hurmio. Joku temaattinen yhteys Colettesta juontaa lempikirjailijaani Marguerite Durasiin, joka on myös ansiokkaasti kuvannut nuoren naisen seksuaalista heräämistä, tosin ei näin tutuissa ja turvallisissa puitteissa kuin tässä. Vaikka Durasinkin romaaneissa vetelehditään aistillisesti saamatta aikaan oikein mitään, hänellä tapahtumien kontekstit liittyvät yleensä sotiin ja/tai kolonialismiin.

Tämä teos ei kenties ollut Coletten tuotannossa provokatiivisin – henkilöhahmoissa on aimo annos sovinnaisuutta ja ennakoitavuutta. Kai aikanaan oli jo hurjaa rajojen rikkomista kuvata nuoren pojan ja ”kypsän” rouvashenkilön heilastelua. Nuorten rakkaustarina on melkein klassisen viaton, vaikka hekin päätyvät maistamaan toisiaan hätäisesti eikä kovin mieleenpainuvalla tavalla. Jos feminististä viestiä etsitään, se liittyy seksin tavallisuuteen – sitä ei ainakaan paisutella romanttisesti eikä siitä tehdä maailmaa suurempaa merkityssisältöä.

Pidin eniten Coletten jouhevasta kerronnasta ja kielestä, erikoisista aistihavainnoista ja 1920-luvun huolettomasta tunnelmasta. Tämän ensikosketuksen jälkeen olisin halukas löytämään ne kolme muuta suomennosta (Claudinen koti, Chéri, Chérin loppu). Ranskaksi lukemisen aikakin toivon mukaan joskus aukeaa elämässäni. Colettea on käännetty englanniksi paljon, mutta joku minussa protestoi ranskalaisen kirjallisuuden englanniksi lukemista vastaan.

Kerrassaan loistava kesäkirja kaikille meille, jotka toivovat vielä lämmintä intiaanikesää.

Alkuvoimainen merimatka

Greenland-Wallpapers-HD-1Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.

Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.

Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.

Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.

Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.

Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.

Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.

Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.