Itsereflektiota kansantasavallassa

Teos: Colin Cotterill 2004: The Coroner’s Lunch (Soho, New York)

Laos kuuluu niihin harvoihin maailman maihin, joissa edelleen vallitsee jonkun sortin kommunistinen hallinto. Tämä on yksi niistä Aasian maista, joista en tiedä yhtään mitään, en osannut mainita yhtään tunnettua laosilaista henkilöä, en ole kuullut maasta musiikkia enkä nähnyt ainuttakaan leffaa. Mieleen tulevat samanlaiset kuvat kuin Vietnamin maaseudulta: vuoristokyliä, heimokansoja ja naisia, joilla on mustatut hampaat merkkinä naimisiin menosta.

Colin Cotterill (s.1952) on brittiläis-australialainen opettaja, piirtäjä ja dekkarikirjailija, joka on viimeisen viidentoista vuoden aikana julkaissut kahdeksantoistatoista Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa dekkaria. Näistä kolmetoista sijoittuu Laosiin, ja satuin saamaan käsiini tämän sarjan aloitusteoksen, The Coroner’s Lunch.

Jo ennen kirjaan tarttumista mieleeni tuli Alexander McCall Smith, joka on tuutannut vastaavan määrän helppolukuisia dekkareita Botswanasta, toisesta maasta, josta harvat mitään tietävät. Mutta jos vähänkin voi kuvitella Kaakkois-Aasian lähihistoriaa, Laosiin sijoittuvat dekkarit eivät välttämättä ole yhtä leppoisia. Myös Laosissa kuten Vietnamissa ja Kambodzassa lahdattiin hirveä määrä ihmisiä kommunistisen uudelleenrakennuksen nimissä 1970-luvun puolessavälissä.

Teoksen päähenkilö on 72-vuotias lääkäri ja leskimies Siri Paiboun, joka korkeasta iästään huolimatta saa vuonna 1976 ainutlaatuisen tehtävän tieteellisen sosialismin nimissä. Hän on myös ainoa maahan jäänyt lääkäri, joten hänen on vaikea kieltäytyä kuolinsyyntutkijan tehtävästä Vientianessa. Hänellä ei ole ruumiinavauksiin tarvittavaa koulutusta, eikä suurta motivaatiota, mutta uusi hallitus ei myöskään lupaa hänelle leppoisia eläkepäiviä. Kaikkien kansalaisten, jotka kynnelle kykenevät, on osallistuttava yhteisiin talkoisiin. Tarjolla on joko ojankaivuuta tai rasvoittuneiden maksojen preparointia. Ammatillisen ylpeyden vuoksi tohtori Paiboun valitsee jälkimmäisen, ja opettelee patologiaa ikivanhoista ranskalaisista oppikirjoista.

Pääkaupungin virkaatekevät työläiset pakotetaan käyttämään hallituksen tilaamia kiinalaisia vinyylikenkiä, jotka toimivat erityisen huonosti trooppisessa ilmastossa. Työpaikoilla kuluu paljon energiaa kenkien piilotteluun ja niiden käytön välttelyyn. Samaan aikaan kaikkialla toimivat osa-aikaiset ”kananlaskijat” eli naapurikytät, jotka ovat valmiita raportoimaan myös kenkien väärinkäytöksistä. (Naapurikyttäyksen eri variaatioista voisi tehdä jo vertailevaa tutkimusta, mutta tällaiset systeemit eivät ymmärtääkseni ole rajoittuneet vain sosialistisiin valtioihin.)

Thaimaa on se paha naapuri, josta tulevia vaikutteita pyritään Laosissa kitkemään. Kuitenkin tohtorin assistentti Dtui lukee naapurimaan muotilehtiä ja haaveilee minihameen käytöstä. Toinen assistentti, herra Geung, on kehitysvammainen, mutta osaa silti kallon leikkaamisen paremmin kuin pomonsa. Lounaalla tohtori Paiboun saa nauttia kaupungin parhaista täytetyistä patongeista, sillä leipomon Lah-täti on salaa ihastunut häneen. Kirjan nimessä on siis romanttinen viritelmä, vaikka patologin lounaseväät voivat herättää lukijassa myös puistatusta.

Viikonloppuisin pääkaupunki Vientianen naapurustoissa kansalaiset pakotetaan kilpailuhenkisiin talkoisiin, joiden edistyksellisistä tuloksista raportoidaan intomielisesti radiossa. Myös sairaalan työntekijöillä on omien työtehtäviensä lisäksi pakkotyötä keittiöpuutarhassa. Onnekkaat puolue-eliitin jäsenet pääsevät joskus viikonloppuisin pälkähästä ja matkustavat uudelleenkoulutusseminaareihin maaseuturetriitteihin. Onneksi kuitenkin tavallisella kansalla on huumorintajua muistellessaan viimeisiä ”taakanjakamistutoriaaleja”.

Maahaasteeni kirjoissa kommunististen kokeilujen muistelmat nousevat merkittäväksi genreksi, ja tässä kirjassa huumori auttaa ymmärtämään niiden ylilyöntejä. Lääketieteen saralla tuntuu käsittämättömältä, että opiskelijoita lähetettiin niin monesta kaukomaasta Neuvostoliittoon opiskelemaan kielellä, jota harva oppi tarpeeksi, jotta opiskelu oikeasti meni perille. Tohtori Paiboun opiskeli nuorena Pariisissa suurella menestyksellä, ja olisi saanut jäädä sinne luomaan rahakasta uraa, mutta rakkaus Boua-kihlattuun sai hänet palaamaan omaa maata rakentamaan. Vaimo oli kiihkeämpi kommunisti kuin miehensä, ja käytti sairaanhoidon opintoja tekosyynä opiskella kommunismia Ranskassa.

Yksityiskohtaiset ruumiinavausten kuvaukset eivät yleensä inspiroi minua dekkareissa, mutta tässä kuvataan herkullisesti olosuhteita, jossa kaikki joudutaan luomaan tyhjästä. Kuolinsyyn tutkinnoissa on myös mahdotonta pysyä totuudessa, sillä politbyroon miehet ovat ovella kolkuttelemassa ja estämässä työn saattamista loppuun. Poliittisista murhista haluttaisiin vääntää luonnollisia kuolemia vaikka väkisin, eikä tohtori Paibounilla yleensä ole ammatillista auktoriteettia hankalissa tapauksissa.

Dekkarina teos on erikoinen siksi, että kirjassa kuvataan täysin korruptoitunutta oikeusjärjestelmää, jossa keneenkään ei voi luottaa. Teoksessa on useampi rikostapaus, joilla ei ole yhteyttä toisiin, eli juonellisesti kertomus on aika hajanainen. Se keskittyykin enemmän elävien ihmisten keskinäisiin suhteisiin kuin uhrien historiaan.

Olen kiinnostunut näkemään, voiko tämä sarja kantaa muutamaa osaa pidemmälle, kun päähenkilökin on jo niin iäkäs, ettei hänen uransa voi jatkua ikuisuuksiin. Saatan siis lukea sarjasta seuraavankin osan, jos sen käteeni joskus saan. Ilmeisesti sarjalla on valtavasti faneja, kun sitä on kustannettu jo viidentoista vuoden ajan.

Maahaasteessa etenen nyt kohtaan x/196: Laos.

Mainokset

Kristittyjen veljien epätasa-arvosta

Teos: Albert Schweizer: African Notebook (Indiana University Press, 1959)

Käännös: Mrs C.E.B. Russell

Gabon kuuluu niihin pieniin Afrikan maihin, joista harvemmin kuulee mitään, mutta olisin ehkä osannut sijoittaa sen mantereen kartalle. Maa on ranskankielinen, ja sieltä on lähtenyt maailmalle joitain ranskankielisiä kirjailijoita, mutta kovin vähän gabonilaista kirjallisuutta on saatavilla kielillä, joita luen sujuvammin. Löysin yhden Ranskassa vaikuttaneen feministishenkisen kirjailijan, Angèle Rawirin (1954-2010), jolta oli saatavilla teos englanniksi, The Fury and Cries of Women (1989). Luin kirjasta ilmaista pätkää Google Booksissa enkä ollut sen tyylistä kovinkaan vaikuttunut. Tämän vuoksi en sitten viitsinyt haaskata rahaa sen tilaamiseen paperikopiona.

Päätin sitten haastaa itseäni taas uudelle epämukavuusalueelle, eli luin kirjan korkeasti oppineelta eurooppalaiskirjailijalta, jonka asenne afrikkalaisiin pysyi kolonialistisen alentuvana kuolemaan saakka. Albert Schweitzer (1875-1965) tunnetaan maailmalla mm. Nobelin rauhanpalkinnon saajana ja Albert Camusin pikkuserkkuna. Hän oli saksalais-ranskalainen teologi, muusikko, filosofi ja lääkäri, joka lähti lähetystyöhön silloiseen Ranskan Päiväntasaajan Guinean siirtomaahan. Matkaan lähdettiin omakustanteisesti, koska Ranskan luterilainen lähetysseura piti Schweitzerin teologisia kirjoituksia vääräoppisina.

Lähetysasema oli nykyisen Gabonin alueella, Lambarénéssa, ja Schweizer ehti nähdä maan itsenäistymisen, jota hän ei erityisesti toivonut. Hänen mukaansa afrikkalaiset olivat eurooppalaisten ”pikkuveljiä”, jotka eivät vielä 1900-luvun puolivälissä olleet valmiita hallitsemaan omia maitaan, koska Afrikan historiasta puuttui maanviljelyksen ja sen yhteiskuntaa tasauttavan kehityksen kokemus. Schweitzerin näkemyksiä ovat haastaneet varsin vaikuttavat afrikkalaiset intellektuellit Chinua Achebesta saakka.

African Notebook on alun perin kirjoitettu 1930-luvulla, ja luen sitä oman aikansa koloniaalisena hengentuotteena. Kirjaa kirjoittaessaan Schweitzer on johtanut perustamaansa sairaalaa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja keskittynyt varsinkin malarian ja unitaudin hoitoon. Hän kertoilee tarinoita kylän historiasta eurooppalaisten kauppa-asemana, orjakaupasta, jota harjoitettiin vielä 1800-luvulla ja paikallisten pakkotyöstä kumiplantaaseilla. Orjuus kuului myös paikalliseen yhteiskuntajärjestykseen, ja monet elivät orjuuden kaltaisissa järjestelyissä vielä 1900-luvun alkupuolella, jolloin ranskalainen hallinto oli sen laissa kieltänyt.

Kylään matkustetaan enimmäkseen kanooteilla, koska autoja maassa on vielä harvakseltaan, ja teitä sitäkin vähemmän. Schweitzeria sapettaa, kun vauraammat afrikkalaiset eivät suostu melomaan, vaan odottavat muiden tekevän työn heidän puolestaan. Työn vieroksujia on myös hänen sairaalansa henkilökunnassa: monilla on tabuihin liittyviä uskomuksia, jotka estävät heitä suorittamasta tiettyjä tehtäviä, ja varsinkin sellaiset miehet, joiden vaimot on ryöstetty takaisin kotikylään riittämättömien myötäjäisten vuoksi, ovat tehottomia työntekijöitä. Tehottomuus johtuu siitä, että nämä ”ruoholesket” (grass widows) ovat vastuussa vanhempien lasten ruokkimisesta kokkaustaidottomina. Kirjassa siis kuvataan yksinhuoltajaisyyttä varsin kiinnostavalla tavalla.

Kirjassa kerrotaan tarinoita tabuista, fetisismistä ja juju-käytänteistä. Schweitzer ei pysty kokonaan kumoamaan näiden uskomusten voimaa, koska hän näkee omin silmin ihmisten kuolevan ilman mitään sairautta. Joissain heimoissa uskotaan, että äidin on kuoltava, jos esikoislapsi on poika. Toisissa taas pyritään välttelemään kosketusta kuoleman kanssa aikana, jolloin perheessä odotetaan lasta. Näin myös odottava isä kieltäytyy mm. ruumiiden kanssa työskentelystä. En pitäisi tuota tabua kovin epäloogisena tai primitiivisenä.

Tästä johtuen sairaalaan palkattiin lähinnä valkoisia työntekijöitä, ja käytäntö jatkui vielä Schweitzerin kuoleman jälkeen. Kirjassa kuvataan perustavanlaatuisia epistemologisia törmäyksiä, varsinkin kuolemantapausten äärellä, kun vainajan suku ei suostu hyväksymään länsimaista, tieteellistä kuolemansyytä.

Ja kyllä, kirja on rasistinen, ennakkoluuloinen ja rajoittunut. Ainakin kielenkäytön tasolla. Mutta samalla se kertoo miehestä, joka on sitoutunut paikallisen väestön auttamiseen, henkien pelastamiseen ja sivistystason korottamiseen – jos se tapahtuu hänen tiukasti määrittelemillään ehdoilla. Hän ei voinut olla kauttaaltaan paha, jos hän sitoutui yhteisöönsä ja eli siellä yli puolet elämäänsä.

Kirjassa on paljon kuvia, jotka puhuvat puolestaan ja kertovat mahdollisesti eri tarinaa kuin Schweitzer. Kuvien afrikkalaiset tuntuvat pelkäävän kameraa vähemmän kuin tuon ajan suomalaiset syrjäkylän asukkaat. Näen kirjan kuvissa hiljaista vastarintaa, ja jopa vittuuntuneita naamoja. Ainakaan hänen kyläläisensä eivät halua poseerata tai esiintyä pelkästään edukseen. Naisten muoti näyttää afrikkalaisen edistykselliseltä. Varmastikin kylässä seurataan muotia, jos siellä myös arvostetaan gramofonimusiikkia. Schweitzer myös kertoo paikallisten innostuksesta tilaamaan postimyyntituotteita ulkomailta ja eurooppalaisia horoskooppeja, jotka olivat suuri trendi-ilmiö hänen palkallistensa parissa.

Vaikka kirja on kauttaaltaan ennakkoluuloinen, se silti paljastaa arkisia kohtauksia Gabonin historiasta. Rajoitteista huolimatta Schweitzer on silti taitava kertoja, joka ei sorru liialliseen akateemiseen snobbailuun kuvatessaan tavallisten ihmisten elämää. Tyyppi jää minulle edelleen mysteeriksi, ja varsinkin tuo luterilaisuuden henkinen perintö alkoi kiinnostaa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 85/196: Gabon.

Totta kuin valkoinen kolapähkinä

Teos: Ahmadou Kourouma: Monnew (Mercury House, 1993)

Käännös: Nidra Poller

Kertomukset siitä, kuinka valkoisten siirtomaavalta saapui heimokulttuureihin, kuuluvat afrikkalaisen kirjallisuuden kaanoneihin, mutta kerronnan tavoissa on eroja riippuen siitä, ovatko maat englannin-, ranskan- vai portugalinkielisiä. Tämän lisäksi kirjailijoiden äidinkielet vaikuttavat kerronnan nyansseihin, ja varmasti myös vaikuttaa kirjailijan koulutustausta ja se, onko hän kasvanut maaseudulla vai kaupungissa. Mitä pienemmästä ja sulkeutuneemmasta maasta on kyse, sitä todennäköisempää on, että lingua francaan on sekoittunut paljon paikallisia sanoja ja poljentoa. Ja sitten kun teos vielä käännetään yhdestä lingua francasta toiseen, voimme odottaa, että kaikki merkitykset eivät välity alkuperäisinä.

Ahmadou Kourouma (1927-2003) on yksi niistä Norsunluurannikon kirjailijoista, joiden teoksia on käännetty englanniksi. Kourouma ehti palvella Ranskan koloniaalisessa armeijassa Indokiinassa 1950-luvulla, opiskella matematiikkaa Lyonissa ja asua monessa maassa pakolaisena, koska hänen poliittiset mielipiteensä eivät mahtuneet vasta itsenäistyneen valtion johdon pirtaan. Lyhyen vankilassaolon jälkeen hän asui Algeriassa, Kamerunissa ja Togossa, ja hänen romaaneissaan on vaikutteita myös näistä kulttuureista.

Monnew on perinteinen koloniaalinen saaga, jossa Malinke-heimo, Keitan kuningaskunta, kohtaa Toubab-Nazaret eli valkoiset kristityt sotaisassa ilmapiirissä. Kuningas Djigui on vielä nuori mies, joka elää vanhassa, merkityksettömäksi käyvässä maailmassa, ja seuraa muiden heimojen päälliköiden taipumista vieraan vallan alle. Lähimpinä seuralaisinaan ja neuvonantajinaan hänellä ovat griotit, hovin aateliset viihdyttäjät, joiden tehtävänä on muistaa menneitä voittoja ja saavutuksia muidenkin puolesta. Mory Diabate on yksi grioteista, jonka uskollisuutta kuninkaalle testataan monessa vaiheessa.

Romaani alkaa verkkaisesti, ja sen alkuun ei tunnu mahtuvan muuta kuin seremonioita ja kunnioittavaa puhetta. Kourouma selittää kulttuuriaan ja heimojen välisiä suhteita etäisen poeettisella kielellä, jossa yksilöiden luonteen piirteillä ei ole suurta merkitystä. Islam on tärkeämmässä roolissa kuin heimojen omat jumaluudet, ja paikallisessa kuningaskunnassa tärkein huolenaihe on uskonnon säilyminen. Ympärileikkaamattomat toubabit ovat saastaisia, ja sivistys on sitä, että heidän tapojaan pyritään välttämään viimeiseen saakka. Kätteleminen on poliittista, ja kosketuksen välttely keskeinen vastarinnan strategia.

Romaani tiivistää noin 250 sivuun kymmenien vuosien tapahtumat, sillä kuningas Djigui tulee elämään satavuotiaaksi. Ihmisten ikää ei kuitenkaan lasketa malinke-kulttuurissa kalenterivuosissa, joten lukija saa työstää paikallista aikakäsitystä, käsitystä historiallisten faktojen paikkaanpitävyydestä ja ylipäänsä käsitystä totuudesta ja valheesta.

Monnew merkitsee malinken kielellä häpeää, nöyryytystä, loukkausta ja sen aikaansaamaa raivoa, ja termi rimmaa hyvin ranskan sanan monné kanssa. Vaikka ranskalaisia ylistetään siitä, että he ovat kotimaassa onnistuneet lopettamaan orjuuden, he tuovat maahan pakkotyön käsitteen. Pakkotyössä entinen orja saa ruoan, suojan ja urakkansa päälle rahaa, jolla ostaa sivilisoivia asioita, kuten peilejä, koruja, neuloja ja kaikkea muuta, mikä kiiltää.

Teos sijoittuu samaan ajanjaksoon kuin muutkin lukemani Ranskan siirtomaista tulevat historialliset romaanit: 1900-luvun alkuun, jolloin ”läntisen Sudanin” rautatietä alettiin kaavailla Senegalista Maliin ja Nigeriin vedettäväksi. Kourouman kerronnallinen tyyli taas tuntuu keskiaikaiselta, eli teos sekoittaa myös historiallisten koordinaattien pakkaa. Ulkomaailmasta tulleilta vaikutteilla ei ole tarkkoja nimiä, valkoisista johtajista puhumattakaan (muutama valkoinen saa nimen, mutta vain ohimenevän maininnan tasolla). Kuningas ja hänen griottinsa tuntuvat arvostavan vain valkoisia hevosia ja suoranenäisiä neitsyitä – nämä asiat edustavat hyvyyttä, kun taas kaikki ulkopuolelta tuleva edustaa uhkaa, likaisuutta ja korruptiota. Totuus maailmasta on ehdoton, kolapähkinän muotoinen ja se mahtuu seremonialliseen déguè-maljaan.

Millaisia kolapähkinöitä sitten tarjoillaan valkoisille vieraille, vai ovatko he lainkaan tämän kunniallisen vieraanvaraisuuden arvoisia? Saako valkoisille toubabeille valehdella? Annetaanko se tuomiopäivänä anteeksi, jos on muuten käyttäytynyt kuten kunnon muslimin kuuluu?

Muissa vastaavissa lukemissani saagoissa (myös islamilaiseen maailmaan sijoittuvissa) on ryypätty palmuviiniä niin iloon kuin ketutukseen, ja tämä yleensä vauhdittaa tarinankerrontaa. Tämän teoksen islamilainen maailmankuva oli hidastempoinen ja viipyilevä, ja siinä annetaan suurempi merkitys sanonnoille ja kansanviisauksille kuin tapahtumien tulkinnoille.

Romaanin suurin heikkous oli kuitenkin naishahmojen lähes totaalinen puute, tai naisista puhuminen lähinnä seksuaalisina olentoina ja kauppatavarana. Tämä on hämmentävää romaanissa, joka on julkaistu ranskaksi vuonna 1990.

Olin totaalisesti hukassa tämän romaanin kanssa, sillä vaikka se oli tyylikäs kokonaisuus ja taitavasti käännetty, en päässyt sen henkilöiden ihon alle. Pakotin itseni lukemaan sen maahaasteeni vuoksi, mutta samassa ajassa olisin voinut etsiä maan nykyisyyteen sijoittuvat Marguerite Abounetin ja Clément Oubrerien Aya-sarjakuvat, jotka kertovat Abidjanin lähiöelämästä. Nämä ovat saaneet paljon huomiota Suomessa, tai ainakin näen niistä paljon arvioita Blogistaniassa. Ehkä näin vielä teenkin, sillä reissuni Norsunluurannikolle jäi harmillisen ulkokohtaiseksi.

Maahaasteessa olen nyt edistynyt kohtaan 93/196: Norsunluurannikko.

Valkoisen miehen uusi boubou

Teos: Camara Laye: The Radiance of the King (New York Review Books, 1954/1971)

Käännös: James Kirkup

Kirjamatkallani on vielä muutama Afrikan maa jäljellä, joista teosten löytäminen on ollut haasteellista. Afrikan kolme Guineaa kuuluvat näihin kirjallisuuden lilliputtimaihin. Myös kielellisesti maiden välillä on eroja: Guineassa pääkieli on ranska, Päiväntasaajan Guineassa espanja, ja Guinea-Bissaussa on puhuttu portugalia lingua francana. Kohtaan Länsi-Afrikan Guinea olin lukemassa brittiläisen sotatoimittajan teosta valkoisten palkkasotureiden roolista maan vallankaappauksessa vuonna 2008. Kirja oli masentava ja ahdistava, enkä päässyt siinä kovin pitkälle. Onneksi löysin sitten pitkän kampaamisen jälkeen Camara Layen (1928-1980) klassikkoteoksen, joka vaikutti lupaavammalta.

Camara Laye kuului Camara-klaaniin ja Malinke-heimoon, ja oli korkea-arvoisen klaanipäällikön poika. Hän pääsi opiskelemaan 1950-luvulla autoinsinööriksi Pariisiin, ja siellä asuessaan alkoi kirjoittaa romaaneja. Ensiteos oli L’enfant noir (1953), ja seuraavana vuonna hän julkaisi lukemani teoksen Le regard du roi. Laye palasi kotimaahansa sen itsenäistyttyä 1950-luvulla, toimi muutaman vuoden hallituksen asiantuntijana, ja joutui lähtemään maanpakoon poliittisten erimielisyyksien vuoksi. Loppuelämänsä hän eli pakolaisena naapurimaissa, ja julkaisi vielä 1960-70-luvuilla kaksi romaania lisää.

Kiinnostavaa on, että kirjailijaa on kuoleman jälkeen epäilty siitä, ettei hän kenties kirjoittanutkaan kirjojaan itse. Samaan aikaan hänen teoksensa saivat paljon huomiota suurilta postkoloniaaleilta ajattelijoilta, ja teoksia pidetään varhaisen afrikkalaisen romaanikirjallisuuden suurina klassikkoina. Toni Morrison on kirjoittanut esipuheen tähän lukemaani versioon, ja siinä ylistetään Layen keksimää näkökulmaa, mustan miehen vastakatsetta kohti valloittajaansa.

Varsinkin kirjallisuudentutkija Adele King, joka on haastatellut kirjailijaa ennen tämän kuolemaa, on julkaissut epäilyksensä juuri lukemani romaanin autenttisuudesta. Camara Layen esikoisteoksen ja toisen teoksen välillä on kriitikkojen mukaan liian suuri tyylillinen ero, eivätkä he usko, että Laye olisi kehittynyt kirjailijana yhdessä vuodessa niin, että hän olisi pystynyt kirjoittamaan Le regard du roi:n. Kuitenkaan kirjallinen maailma ei ole löytänyt todisteaineistoa tekstin oikean kirjailijan identiteetistä, eikä kukaan ole tullut tunnustamaan sen kirjailijuutta.

Romaanin päähenkilö on ranskalainen tyhjäntoimittaja Clarence, joka on saanut kenkää valkoisten suosimasta hotellista maksamattoman laskun vuoksi. Miehen taustaa ei pahemmin avata, eikä varsinkaan maahanmuuton syitä. Jouduttuaan kodittomaksi Clarencella ei ole muuta omaisuutta kuin muutama vaatekappale; hotellin omistaja on pantannut jopa hänen matkalaukkunsa. Kadulla hän tapaa nimettömän kerjäläisen, joka lupaa auttaa miestä saamaan töitä mustan kuninkaan hovista. Kuningas on myös kaupungissa, hän on nuori, kokematon poika, eikä hän ensi kohtaamisella lämpene ajatukselle valkoisen miehen palkkaamisesta.

Kerjäläinen vie miehen mustien suosimaan karavaaniseraljiin, jossa hän myös maksaa yöpymisestä vaatteillaan. Pian hän on melkein alaston, ja pelkää menettävänsä jopa alushousunsa ahdingon syventyessä. Kahden nuoren miehen ja kerjäläisen kanssa hän lähtee pian kaupungista etsimään työtä maan eteläosista. Porukka päätyy Azianan kylään, jossa heitä kohtaan ollaan myötämielisiä, ja he jäävät sinne odottamaan kuninkaan seuraavaa vierailua.

Azianassa Clarence saa jalkavaimon Akissin, jonka majassa hän kokee yliluonnollisia asioita. Miestä vaivaa suunnaton uneliaisuus, eivätkä Akissin majaan tuomat kukkaset helpota hänen oloaan. Hän epäilee kukissa olevan pahoja voimia, ja pyytää naista jättämään ne keräämättä. Naisessa miestä hämmentää aistillinen lihallisuus, ja hänen on vaikea keskittyä muuhun kuin tämän peppuun ja rintoihin. Toisaalta kylässä epäillään, että vanhan heimopäällikön haaremin naiset käyvät Akissin majassa öisin osingoilla. Mies ei muista paljoa öisistä kohtaamisistaan, mutta muut miehet tuntuvat tietävän niistä sitäkin enemmän.

Onko Clarence sitten otettu kylään siitosoriksi? Miksi haaremissa on jo valmiiksi niin monia puoliverisiä lapsia? Vai onko kaikki tropiikin ilmaston aikaansaamaa harhaa?

En ollut kirjasta yhtä innoissani kuin Toni Morrison, koska mielestäni siinä oli liikaa puhetta ja liian vähän toimintaa. Lukija ei myöskään saa käsitystä sen ajankohdasta, mikä on selkeä tyylikeino: kirjassa halutaan kertoa mahdollisimman ajaton tarina siirtomaavallan jaksosta. Myöskään muita valkoisia hahmoja ei ole kuin Clarence itse: paettuaan pohjoisen Guinean kaupungista hän päätyy vyöhykkeelle, jossa hän on ainoa valkoinen mies. Hän jää mustien matkakumppaniensa armoille, ja kulkee heidän kanssaan viidakossa pyrkien jonkun tason tasa-arvoisuuteen.

Risat eurooppalaiset vaatteet vaihtuvat riemunkirjaviksi boubou-tunikoiksi, mutta pinkkiä väriä Clarence ei suostu päälleen pukemaan. Vihreä-valkoinen boubou on passeli, siinä hän ei koe olevansa kävelevä papukaija. Pukeutumisella ja alastomuudella on kirjassa suuri rooli, ja koin, että teoksessa saatetaan pelata hienovaraisesti Keisarin uudet vaatteet-sadun afrikkalaisen variantin kanssa.

Kirjassa on paljon omaperäistä, ja minua ihmetytti muutamien toistuvien teemojen puute. Toisin kuin monissa muissa lukemissani siirtomaavallan aikaisissa teoksissa tässä romaanissa ei käsitellä noitavainoja eikä animismin ja kristinuskon/islamin välistä epistemologista kuilua. Palmuviinin juonti oli toki tunnistettava kestoaihe, mutta romaanissa ei ole maagista puuta, onnea tuottavia simpukankuoria tai muita symboleja, joita yleensä alan jo odottaa ensimmäisellä sivulla.

Teoksen viimeisen kolmanneksen aikana teksti muuttuu maagis-realistisemmaksi kuin alussa, ja aloin tehdä havaintoja mahdollisen haamukirjoittajan läsnäolosta. Oma epäilykseni on, että Camara on kirjoittanut teoksensa naisen kanssa, mahdollisesti vielä valkoisen naisen. Loppua kohti teksti muuttuu modernimmaksi ja kokeilevammaksi kuin alussa, ja varsinkaan Clarencen hallusinaatioiden kuvaukset eivät, sorry vaan, kuulosta insinöörimiehen kirjoittamilta. Epäilykseni toki on tuulesta temmattu, ja ihmettelen myös sitä, miksi joku olisi antanut näin ansiokkaan tekstin toisen henkilön julkaistavaksi.

Vaikka koin teoksen aikana satunnaista pitkästymistä, romaanin kerronta oli kuitenkin kielellisesti sujuvaa, eikä lukijaa rasiteta liiallisella kulttuurisella ”sälällä”. Tästä päättelin, että kirja on kirjoitettu haastamaan eurooppalaisia lukijoita, eli vastakatse kohdistuu jokaiseen potentiaaliseen uuteen tyhjäntoimittajaan, joka kuvittelee tulevansa Afrikkaan kultaa vuolemaan. Tästä näkökulmasta romaani on tehokas, ja siksi se on saanut niin vuolaat kehut Toni Morrisonilta.

Lukemistani varhaisista ranskankielisistä mieskirjailijoista suosikikseni on toistaiseksi noussut Ousmane Sembène, jonka tyyli on aivan erilainen kuin Camara Layen. Layen romaanissa yllätyin sen tyylistä, ja pidin myös sen tunneilmaisusta. Teos ei ole lainkaan vihainen, vaan Layen ääni on pikemminkin pisteliään huvittunut. Luultavasti tarvitsisin toisen kierroksen ymmärtääkseni teoksen kaikki tasot ja hienouden, mutta tässä vaiheessa olen tyytyväinen, että sain luettua kirjan, joka ei alussa imaissut minua lainkaan mukaansa.

Maahaasteessa olen rastilla 95/196: Guinea.

Mikä ihmeen Ubangi-Shari?

Teos: René Maran: Batouala (Heinemann, 1921/1938/1972)

Käännös: Barbara Beck ja Alexandre Mboukou

Maahaasteessa siirryn todellisen historiallisen romaanin pariin, joka aikanaan aiheutti myrskyn siirtomaaherrojen ankkalammikossa. René Maran (1887-1960) oli Martiniquella syntynyt kirjailija, joka vietti elämästään pisimmän jakson Ranskan Ubangi-Sharin siirtokunnassa (tunnetaan nykyään nimellä Keski-Afrikan tasavalta).

Työskennellessään siirtomaavallan virkailijana Maran kirjoitti esikoisromaaninsa Batouala (1921), joka voitti seuraavana vuonna Goncourt-palkinnon ja tuli käännetyksi monelle muulle eurooppalaiselle kielelle. Englanninnos tuli ulos vasta vuonna 1972, ja tämä pohjautuu romaanin uudelle, vuoden 1938 versiolle, johon Maran on lisännyt ylimääräisen kappaleen ja historiallisia tarkennuksia. Teoksella oli vaikutus Pariisissa tuolloin kasvamassa olevalle Négritude-liikkeelle: kirjan julkaisun jälkeen afrikkalaiset kirjailijat ja intellektuellit alkoivat hyväksyä myös karibialaistaustaisia veljiään (siskoja ei kirjailijoissa tuolloin ollut monia) rinnalleen, kun aiemmin he olivat pitäneet heitä heikkoina Euroopan imitoijina.

Romaanissa Batouala-niminen kyläpäällikkö elää arkeaan metsästäjänä ja yhdeksän vaimon miehenä. Uskollisin ystävä hänellä on kuitenkin Djoumi, pieni punahäntäinen koira, jonka sielunelämä on vähintään yhtä syvällinen kuin isäntänsä. Koira elää sisätiloissa Batoualan residenssissä; vaimot nukkuvat omissa majoissaan ja tulevat viihdyttämään isäntäänsä vuorollaan. Viime aikoina Batoualaa on kuitenkin kiinnostanut enemmän piipunpoltto kuin rouvien puutarhojen kastelu, ja tämä harmittaa varsinkin vanhinta vaimoa, Yassigu’nindjaa, jossa olisi vielä paljon tulta jäljellä.

Naapurikylässä asuu hänen metsästäjäkaverinsa, nuori mies Bissibi’ngui, jolla on harmillinen tapa kuikuilla naapurien eukkojen savimajoihin. Miehen ei tarvitse tehdä mitään saadakseen emännät kuumiksi, ja moni seuraa tätä viidakkoon vain yksi ajatus mielessään. Valitettavasti tuo syyhy vaivaa myös Yassigu’nindjaa, vaikka hän pelkää uskottomuuden tuomia kirouksia, kuten lepraa, joka on jo vienyt kylästä viriilejä miehiä. Kylässä naureskellaan myös sukupuolitaudeilla, joille miehet ovat kännipäissään antaneet omaperäisiä nimiä.

Enemmän kuin vaimojen uskottomuutta Batouala pohtii valkoisen miehen luonnetta, ja heidän taipumustaan vihata toisiaan. Ilmeisesti kylä sijaitsee jossain Angolan rajalla, koska siellä käy välillä portugalilaisia onnenonkijoita harrastamassa piratismia. Ranskalaiset eivät pidä portugalilaisia missään arvossa, mutta vielä enemmän kyläläisiä huolettaa heidän sotansa saksalaisten kanssa, vaikka heillä ei ole käsitystä siitä, miltä saksalainen haisee. Ranskalaisten tapa käyttää nahkakenkiä viidakossa ällöttää kyläläisiä hajujen vuoksi, ja muutenkin heidän pesemättömyytensä on legendaarista.

Kirjassa vietetään jokavuotista ympärileikkausseremoniaa, joka järjestetään tytöille ja pojille samaan aikaan. Tanssit ovat villejä ja niiden aikana mikä tahansa lihallinen ylilyönti on hetken aikaa sallittua. Valitettavasti näissä juhlissa Batoualan isä saa liikaa Pernodia juodakseen ja kuolee alkoholimyrkytykseen. Isän hautajaisten aikana alkaa myös Batoualan miehisyyden alamäki, sillä miehen menettäessä isänsä uskotaan, ettei tämäkään enää voi saada uusia lapsia. Fallossymboleita pidetään esillä miehen viriiliyden osoittamiseksi, ja kun mies kuolee, hänen ”man cavensa” puretaan.

Romaanin kolmiodraama on aika ennalta-arvattava, enkä muutenkaan menisi kehumaan sen juonta draaman kaaren toteutumisen näkökulmasta. Uskon, että teos herätti aikanaan huomiota sen avoimen seksuaalisuuden käsittelyn vuoksi, ja siksi, että Maran tekee parhaansa osoittaakseen lukutaidottoman kyläpäällikön maailmankuvan ja kosmologian sellaisena kuin hän sen havaitsi maassa asuessaan. Koiran näkökulma oli hauskaa plussaa, sillä en ole aiemmin kohdannut puhuvia koiria sata vuotta vanhoissa romaaneissa.

Tulkitsin tätä romaania pitkälti juuri lukemani kongolaisromaanin, Emmanuel Dongalan The Fire of Origins kautta, sillä molemmissa kuvataan sisämaassa sijaitsevan, kumia viljelevän syrjäkylän elämää 1900-luvun alkupuolella, ja sen asukkaiden ensimmäisiä kosketuksia eurooppalaisten kanssa. Dongalan romaanissa kohtaamiset ovat raaempia kuin tässä pienessä teoksessa, joka ei ole kovin vihainen eikä väkivaltainen. En olisi luultavasti ymmärtänyt kirjasta sitäkään vähää, ellen olisi ensin lukenut Dongalan teosta, joka selvitti eri etnisyyksien välisiä suhteita seikkaperäisemmin.

Ernest Hemingway tykkäsi aikanaan tästä teoksesta, ja se on saanut muutenkin ylistäviä arvioita Pariisin älykköpiireissä. Minua tässä asetelmassa jäi eniten kiinnostamaan tumman karibialaismiehen rooli koloniaalisena virkamiehenä – tällaista hahmoa ei romaanissa ole, mutta olisi hyvin voinut olla. Onko karibialaiskirjailijan katse vieraaseen kulttuuriin sitten vähemmän kolonisoiva kuin valkoisen ranskalaisen, olettaen, että molemmat ovat omassa elämässään kolonialismista hyötyvällä puolella?

Löysin vain yhden (!) englanniksi käännetyn teoksen Keski-Afrikan tasavallasta, joka on julkaistu sen itsenäistymisen jälkeen, eikä sen sijainti ollut lähelläkään Suomea. Kolonialismin aikainen teos sopii tähän kohtaan siksi, että kirjan esipuheessa varmennetaan kirjassa kuvattavien heimojen sijainnin tuon uuden valtion alueella. Sinänsä olisi ollut kiinnostavaa lukea teos Bokassa I-kuninkaan lyhyestä valtakaudesta 1970-luvulla, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. Maan meiningistä olen muuten saanut erittäin epävakaan vaikutelman, joka tuskin suosii kirjallisen kulttuurin edistymistä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 91/196: Keski-Afrikan tasavalta.

Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)

Maija Poppasen mustempi puoli

Teos: Leila Slïmani: Kehtolaulu (WSOY, 2018)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Palasin taas BookBeatin maailmaan, koska olen äänikirjakoukussa. Ja kaupallinen palvelu tuuttaa minulle kaikkia niitä teoksia, jotka ovat pitkään olleet lukulistallani. Minna Canthin juurevista maailmoista oli hyytävää hypätä Leila Slïmanin pariisilaistrilleriin Kehtolaulu, josta siitäkin olin lukenut monia arvioita ennen kirjaan tarttumista. Vaikka teoksilla ei ole genren eikä tyylin suhteen mitään yhteistä jaettavaa, molemmissa liikutaan äitiyden ja pikkulapsielämän syvyyksissä, molemmissa on urasta haaveileva äiti, jolla on palveluskuntaa apuna arjen pyörittämisessä. Toisessa vastoinkäymiset johtuvat ajan ankaruudesta, toisessa äärimmäisen huonosta tuurista ja puuttuvasta arvostelukyvystä.

En luonnehtisi teosta ensisijaisesti dekkariksi, koska uhrit ja tekijä paljastuvat ensimmäisissä lauseissa. Poliisitutkintaa siinä kuitenkin on, vaikkakin marginaalisesti, ja keskiössä on syrjään jääneen ihmisen pahasti rikkoutunut mieli. Myös psykologiseksi trilleriksi teos on jalat maassa pysyvä, yhteiskunnallinen sukellus todellisuuteen, jossa perheiden on pakko palkata lastenhoitajia koteihinsa, jos haluavat selvitä kahden uran palapelistä. Ranskalainen koulujärjestelmä toisaalta tarjoaa esiopetusta jo parin-kolmen vuoden iästä, mutta kokopäiväistä kunnallista hoitoa on tarjolla vain alimmille tuloluokille. Romaanin Myriam ja Paul eivät ole rikkaita, mutta heidän lapsensa eivät pääse kunnalliseen hoitoon. Myriamille tarjotaan työtä asianajotoimistossa kuopuksen ollessa yksivuotias, ja hän on enemmän kuin valmis kohtaamaan työelämän haasteet.

Pariskunta saa arkensa pelastajaksi nelikymppisen natiiviranskalaisen hoitajan, joka edustaa tietynlaista anomaliaa tarjokkaiden virrassa. Suuri osa tarjokkaista on tuoreita maahanmuuttajia, osa paperittomia, eivätkä kaikki osaa ranskaa edes alkeellisesti. Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen, eikä varsinkaan halua palkata ketään ”omilta” nurkiltaan feikin solidaarisuuden hengissä. Teos ei kerro leimallisesti maahanmuutosta, mutta rotukysymykseen liittyvät nyanssit pistävät silmiin paikoitellen. Louise tietää arvonsa, ja pukeutuu tätimäisiin piparkakkukauluksisiin puseroihin, jotka voisivat mennä tämän päivän Maija Poppas-asuna. Naisen muodollinen käytös lähentelee teennäistä korrektiutta, mutta kiireisiä vanhempia tämä ei huolestuta. Ehkä Louise on liian hyvä ollakseen todellinen, mutta kuka harmistuisi, jos saisi lastenhoitajan lisäksi ilmaisen kokin ja siivoojan?

Pidän jännitysromaaneista, joissa automaattista samastumispintaa ei muodostu kenenkään hahmon kanssa. En erityisesti pitänyt Myriamista tai Paulista, eikä heidän henkilöhistorioihin sukelleta syvälle. Louisen häiriintyneestä persoonasta tietoa valuu säännöstellysti, eikä hänestäkään luoda täydellistä friikkiä. Osittain lukija voi jopa samastua lähiöissä asuviin työväenluokkaisiin naisiin, joiden kohtaloksi muodostuu porvariskersojen sotkujen siivoaminen.

Ennen Louisen verityötä työsuhteessa on muutama käänne, joka olisi saanut tarkkavainuisemman vanhemman jo antamaan naiselle kenkää. Aviomies Paulilla on astetta herkempi tunto Louisen suhteen, mutta Myriam tuudittautuu uskoon, että lastenhoitaja on korvaamaton. Kiinnostavaa myös on, että tämä kovien rikollisten parissa työskentelevä puolustusasianajaja ei näe lastenhoitajansa luonteen häilyviä piirteitä.

Romaaniin mahtuu myös paljon tavallista arkea, eikä Louise ole hirviö kaikissa tilanteissa, vaan hänen omistautumisensa perheelle vaikuttaa paikoitellen aidolta. Siinä matkustetaan myös saarihyppelemään Kreikkaan, ja Louisen mukaan ottaminen on tärkeä askel hänelle itselleen, sillä mahdollisesti tämä Bobignyn lähiön kasvatti ei ole aiemmin käynyt ulkomailla. Nainen osoittautuu uimataidottomaksi, ja Paul tarjoutuu vapaaehtoiseksi uimaopettajaksi. Välillä epäilin myös suhteen kehittymistä isännän ja hoitajan välille, mutta se olisi ollut liian karmaisevaa kaiken muun karmeuden keskellä.

Verrattuna moneen lukemaani brittiläiseen keskivertoon psykologiseen trilleriin, joissa keskiössä ovat lapset (esimerkkinä vaikka pseudonymillä kirjoittava S.K. Tremayne), Kehtolaulu on älyllinen ja hyvin rajattu teos, jossa tapahtumat ovat uskottavia eikä juoni lähde lapasesta. Teosta lukevat varmasti mielellään muutkin kuin ruuhkavuosiaan elävät äitileijonat, sillä tekstin ”koukut” eivät ole niin emotionaalisia kuin teollisessa trillerituotannossa. Oikeastaan tätä lukiessa koin häpeää siitä, että välillä sorrun teoksiin, joissa kaikki henkilöhahmot päätyvät lopulta toistensa sukulaisiksi, ja lapsia katoaa velloviin syysmyrskyihin melodramaattisilla saarilla. Pienemmilläkin aineksilla voi operoida, ja niistä usein saa huomattavasti vaikuttavampaa jälkeä.

Leila Slïmanin muustakin tuotannosta olen siis kiinnostunut: tämä on hänen kolmas romaaninsa, joka voitti Prix Goncourtin ja sitä kautta sai käännösoikeudet yli 40 kielelle.