Marraskuun dekkarikimara

Teokset: Ann Cleeves: Mykkä vesi (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

Pierre Lemaitre: Verihäät (Minerva, 2018, suom. Kaila Holma)

Geir Tangen: Sydäntenmurskaaja (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Jatkan taas luetuista dekkareista raportointia kimarana, koska haluan välittää vain teosten päällimmäisiä tunnelmia, en selittää juonia puhki.

cleevesTutustumiseni Brittien saarten pohjoisosiin jatkuu Ann Cleevesin teoksilla, eli sain käsiini Jimmy Perez-sarjan viimeisen osan, teoksen Mykkä vesi. Sarja siis sijoittuu Shetlantiin, ja Jimmy Perez on värikkäiden vaiheiden jälkeen päätynyt kuolleen naisystävänsä tyttären huoltajaksi. Hän ei ole toipunut surustaan kunnolla, vaan on osittaisella sairaslomalla. Silti hän päätyy töihin ratkaisemaan ”oman kylän poikien” murhia, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä saarella käynnissä olevaan vihreän energiatuotannon projektiin.

Yksityinen ja julkinen ottavat mittaa toisistaan, ja teoksessa tutkitaan varsinkin paikallisia käsityksiä avioliitosta. Osaa päähenkilöistä leimaa vahva uskonnollisuus, joka opastaa heidän tietään kohti avioliiton satamaa. Kaikilla seurakunta-aktiiveilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Kihlajaisia ja polttareita ehditään viettää, mutta sulhaset eivät koskaan ehdi alttarille.

Perez-sarjasta minulla oli vielä hatarampi ennakkokäsitys kuin Stanhope-sarjasta, joten lukukokemus oli raikas. Kaipa tätä sarjaa voi lukea lopusta alkuun-järjestyksessä, en ainakaan kokenut jääväni pahasti paitsioon, kun aloitin sarjan viidennestä osasta. Laatukamaa, ja dekkarien jännitys/raakuusakselilla minulle sopivaa ”keskikastia”.

*

VerihäätRanskassa käytiin sitten ultrajärkyttävissä merkeissä, ja minun pitää huokaista: mitähän juuri luinkaan? Pierre Lemaitren teoksia olen lukenut aiemminkin, mutta Verihäät oli kirjoista ehdottomasti kammottavin. Se kertoo noin kolmikymppisestä Sophiesta, joka työskentelee lastenhoitajana pariisilaisessa virkamiesperheessä. Eräänä lauantaiaamuna Sophie herää tokkuraisena ja löytää perheen 6-vuotiaan pojan omiin kengännauhoihinsa kuristettuna. Hän ei muista mitään tapahtumista ja aloittaa pitkän pakomatkan läpi maan, jonka aikana tapahtuu järkyttävä määrä kauheuksia.

Teos oli minulle liikaa tässä marraskuun pimeydessä. Se ei tarjonnut ainuttakaan hengähdystaukoa, vaan oli pelkkää pahuuden tykitystä alusta loppuun saakka. En tiedä, onko sietokykyni maailman pahuudelle viime aikoina rajoittunut, mutta koin olevani liian herkällä mielellä sulattamaan teoksen tapahtumia. Vastaavaa torjuntaa aiheutti ruotsalaisen pseudonymi Erik Axl Sundin teos Varistyttö, jota en koskaan lukenut loppuun sen äärimmäisen raakuuden vuoksi. Lemaitren teoksen luin, koska se on koukuttavaa tekstiä.

Uusista ranskalaisista dekkareista olen laittanut ylös Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, jossa myös käsitellään samaa kaikkivoipaisen ja korvaamattoman lastenhoitajan teemaa. Toivon mukaan se ei ole yhtä hyytävä kuin Lemaitren tulkinta aiheesta. En ole ryntäämässä hankkimaan tätä teosta aivan heti tämän jälkeen, mutta vertailun vuoksi sitä voisi joskus vilkaista.

*

TangenNorjalainen Geir Tangen on minulle uusi tuttavuus, ja valitsin Sydämenmurskaajan sen äärioikeistoteeman vuoksi. Tämä on toimittaja-Viljarista ja hänen ystävästään poliisi-Lottesta kertovan sarjan toinen osa, joka sijoittuu Haugesundin pikkukaupunkiin maan lounaisrannikolle.

Luin viime viikonloppuna kolmea skandidekkaria rinnatusten, joista kaksi (Arne Dahl ja Terje Björanger) jäivät kesken tylsän kielen vuoksi – ainakin toistaiseksi. Tangenin teksti oli alusta saakka koukuttavaa, ja elävyyttä siihen toivat useiden kertojien äänet. Dekkari on nuorisovetoinen, ja nuorison kieli välittyy siinä loistavasti. Tunnelmat ovat kuitenkin rankemmat kuin vaikka suosikkiteevesarjassa Skam, ja varsinkin huumeongelmat ja neurologisista diagnooseista johtuva holtittomuus korostuvat.

Teos ei ollut yhtä raaka kuin Verihäät, mutta viikon mittaiseen juoneen mahtuu uskomaton määrä toimintaa, väkivaltaa ja uhreja. Kirja on hyperaktiivinen, mutta kuvaa erinomaisesti 17-vuotiaan ADHD-diagnoosin omaavan Alexanderin vaihtelevia mielialoja ja tuntemuksia. Isän ja pojan vaikea suhde nousee kantavaksi teemaksi, jonka käsittely on jopa kiinnostavampaa kuin äärioikeiston toiminnan analyysi. Lähdin lukemaan tätä pelkästään uusnatsiteeman vuoksi, mutta sain paljon laajemman kuvauksen yhteiskunnasta, jossa raha ei pysty ratkaisemaan inhimillisiä perusongelmia.

Kirja kuvaa olemassa olevan Vastarintaliikkeen paikallista solua, joka on harvinaisen organisoitunut ja aktiivinen. Tangen on käyttänyt oikeita medialähteitä, ja varsinkin natsihahmojen kielenkäyttö tuntuu autenttiselta. Liikkeen johtajien monet identiteetit, perheellistyminen ja porvarillistuminen herättivät kysymyksiä, jotka ovat myös Suomessa ajankohtaisia.

Viljar-isän islantilaiseen taustaan viitataan kirjassa moneen otteeseen, ja uskon, että sitä on käsitelty sarjan ykkösosassa enemmän. Viljar kokee edelleen olevansa islantilainen, ja selittää sillä myös tiettyjä perittyjä käyttäytymismalleja (kuten sisäpiirin ”heimon” uskollisuuden ja ylpeyden). Norjalaisen yhteiskunnan postmoderni kaupallisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys peilautuvat siihen maanläheiseen todellisuuteen, jossa hän osittain kasvoi isovanhempiensa tilalla Reykjavikin kupeessa.

Tangenin sarja voi olla hyvä lukea oikeassa järjestyksessä, eli jään odottamaan niin ykkösosaa kirjastosta kuin kolmososan suomennosta, joka valmistunee jossain vaiheessa ensi vuonna. Skandidekkareista Sydämenmurskaaja nousi lukemistoissani kärkikastiin vahvan yhteiskunnallisuuden, sujuvan kielen, huumorin ja napakan juonen vuoksi.

 

Mainokset

King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.

Köyhyydestä, kahviloista ja uhkapeleistä

IMG_1904Nuoruuteni Pariisi, by Ernest Hemingway. Ihana kirja Tammen Keltaisesta kirjastosta (Tammi, 1964, suom. Jouko Linturi) ja niin kliseinen, että päätä huimaa. Ohuehko, helppolukuinen teos, jota olen tavannut hyvin pienissä osissa jo kahden kuukauden ajan. Kirja on todella kiinnostava kulttuurihistoriallisesti, ja muistuttaa kaikista muista Pariisissa 1920-luvulla pesineistä kulttuuri-ikoneista, mutta tuntui kauttaaltaan, että olisin tämän leffan nähnyt jo tuhat kertaa. En ole lukenut teosta aiemmin, ja ainoan Hemingwayni suomeksi tätä ennen luin yläasteella, kun pakkopullana oli Vanhus ja meri. 

Hemingway kuului olennaisena osana englantilaisen filologian opintoihini, ja varmasti olen jotain hänen teostaan tankannut Jyväskylän Hemingway-pubissa, joka myös oli suuri S-etukorttiklisee, tyhjine kulissikirjoineen ja pompöösine nahkasohvineen. Lempparini hänen teoksistaan oli The Sun Also Rises, mutta olen myös viettänyt mahdotonta pitkästymistä hänen parissaan. Miehisten aktiivilauseiden opettelu toki etenee häntä lukiessaan, mutta onneksi ei joka miehen (tai naisen)  tarvitse kirjoihinsa tunkea pätkiä kalastuksesta, metsästyksestä, härkätaisteluista ja uhkapeleistä.

Nuoruuteni Pariisissa keskeisenä harrastuksena ovat uhkapelit, koska nuori Hemingway ei saa kicksejä kalastamisesta Seinen tyynessä jokimaisemassa. Hän voi kalastaa vain suurilla vesillä, mielellään Atlantilla tai Karibianmerellä. Sen sijaan tässä tuhlataan vähäisiä palkkioita hevosurheiluun ja pyöräkisoihin. Peliriippuvuus vaikuttaa nuorella Hemingwaylla olevan suurempi ongelma kuin alkoholi, ja hän raahaa areenoille myös vaimoaan, joka lähtee mukaan voiton takaaman ravintolaillallisen toivossa.

Köyhyys on kuitenkin suhteellista, ja tässä eletään boheemia, jopa pittoreskiä köyhyyttä, joka helpottuu, kun on taas varaa tilata ostereita hieman paremmassa kuppilassa. Hemingway ei nuorena saanut tarinoitaan myytyä kuin saksalaisille lehdille ja kustantajille, ja palkkioiden odottelu naapurimaasta riisti nuorenparin hermoja. Asuminen oli ankeaa, mutta jostain aina löytyi varaa vedellä laimennettuun viiniin kulmakuppilassa.

Kirjassa kohdataan enimmäkseen kirjallisia suuruuksia, kuten Joycea, Gertrude Steinia, Scott Fitzgeraldia ja tietty iki-ihanaa kirjakauppiasta Sylvia Beachia. Todella harvoja ranskalaisia hahmoja mainitaan nimeltä, vaan he ovat enimmäkseen statisteja suurten angloamerikkalaisten kirjallisten tähtien universumissa.

Yksi kiinnostava hahmo on myös runoilija Ezra Pound, joka on tyyppinä yhteisön sielu ja jopa sosiaalityöntekijä. Pound ottaa kaikki nuoret narkkarirunoilijat siipensä alle ja hommaa nämä omalla kustannuksellaan vierotukseen, mutta hankkii heille myös tarvittaessa oopiumia, jos he eivät pääse eroon vierotusoireistaan.

Ihmisten ongelmat, joita tässä kuvataan, ovat hyvin samansuuntaisia kuin lähes vuosisata myöhemmin, ja verrattuna Hemingwayn suuriin romaaneihin tässä kuvataan uskollisesti myös aivan tavallista arkea. Ruoka-, juoma- ja kahvilakuvaukset edustavat parhautta, ja varsinkin köyhien pariisilaisten arkiruoat alkoivat kiinnostaa. Kirjan perusteella voisi hyvinkin rakentaa unelmien matkan Pariisiin, vaikka kovin moni tässä mainituista kahviloista tuskin on enää pystyssä.

Luultavasti tämä on toiseksi paras lukemani Hemingwayn teos. Varsinkin, kun luen sitä täysin vapaasta tahdosta.

Aloitettuani tämän teoksen päädyin kirjoittamaan omasta seikkailustani Pariisiin 18-vuotiaana. Siinä kävi niin, etten ole kaupunkiin koskaan sen jälkeen palannut, koska olen pelännyt lumouksen särkymistä. Pariisi ei millään muotoa ole elämäni kaupunki, eikä ranskalainen kulttuuri lähimpänä sydäntäni, mutta kaupunki silti teki minussa taikatemppuja ja sai aikaan suuren käänteen elämäni suunnassa. Ja ehkä nyt keski-iässä olisin jo valmis altistumaan sen hengelle uudestaan.

Kiitos ystävälleni Paulalle tämän teoksen lahjoituksesta, koska en olisi siihen muuten juuri nyt tarttunut. On myös hyvä edes kerran vuodessa lukea yksi Keltaisen kirjaston klassikko, ja kukapa tietää, jos tämän kokemuksen jälkeen  vihdoin lukisin Joycen Odysseuksen, joka on ollut kesken jo 25 vuotta.

Muistelmia mummonfrangiajalta

IMG_1898Lisää menneen talven lunta tupaan! Ja kirjaimellisesti ”lunta”, koska seuraavassa romaanissa ei tehdä mitään ilman kokaiiniviivaa. Romaanin päähenkilöllä on aina puuterilunta sieraimissaan, eikä hän siitä huolimatta meinaa millään saada potkuja työpaikaltaan.

Olisin saattanut pitää ranskalaisen Frederic Beigbederin yhteiskuntasatiirisesta romaanista 8,99€ (LIKE, 2008, suom. Ville Keynäs) sen alkuperäisenä julkaisuvuonna 2000, jolloin Ranskassa laskettiin vielä mummonfrangeilla. Kirjalla on ollut monta nimeä, ja se on ilmeisesti julkaistu suomeksikin kahdesti. Teos on mennyt minulta viime vuosikymmenellä täysin ohi, mutta luen sitä nyt vuonna 2018, jolloin mainosten ja median rooli on kovasti muuttunut tässä kuvatusta ajasta.

Teoksen päähenkilö, kolmekymppinen Octave on turhautunut, huumeriippuvainen copywriter eräässä maailman suurimmassa mainostoimistossa, jota johdetaan New Yorkista käsin. Ranskan markkinoilla hänen tiiminsä vastuulla ovat muun muassa maitojätti Madonen mainonta, ja erityisesti kevytjogurtit ja rahkat. Madonen pomolle herra Dulerille ei kelpaa kuin kiillotetut kuvat arjalaishenkisistä tyttösistä, mutta Octave ei onnistu saamaan potkuja senkään jälkeen, kun on järjestänyt verisen kokaiinibakkanaalin Madonen maakonttorin vessassa.

Jos tämä on kapitalismikritiikkiä, se luultavasti toimii vain kaapatun lentokoneen sisältäpäin – eli lukijan täytyy olla aika syvällä mainonnan maailmassa ymmärtääkseen teoksen överin liioittelun ja kököt henkilöhahmot. Octave on tyyppi ilman historiaa, hän on nuori, arrogantti, ehkä jopa Marxinsa lukenut, ja eniten hän ammentaa idoliltaan Antonio Gramscilta. Hän on tutkinut natsiaikojen propagandakuvastot, ja näkee Madonen mainonnassa paljon samaa Göbbelsin neronleimausten kanssa.

Tämän lisäksi Octaven entinen tyttöystävä on tälle raskaana, ja hänen lempihuoransa pitää hänelle moralistisia luentoja isyyden tärkeydestä 600 € tuntipalkalla. Prostituoitujen rekrytointi malleiksi on ehkä ainoa hyvä teko, johon Octave kykenee, mutta mallin työ ei paljoa eroa prostituutiosta. Madonen mainoskuvauksissa olennaista on, että malli sylkee jogurtit niitä nielemättä, samalla tavalla kuin suihinotossa.

Kirjan yliampuvuus vesittää sen piileviä, hyviäkin havaintoja globaalista kapitalismista ja työelämästä monikansallisissa yrityksissä. Toisaalta luulen, että tarina on toiminut paremmin elokuvana kuin romaanina. Romaanitaiteen näkökulmasta teksti on paikoitellen puuduttavaa luettavaa, sillä siinä on monen sivun mittaisia tuotekuvauksia ja listoja. En edes kokenut lukevani romaania, vaan pikemminkin journalistista työelämäkuvausta.

Onneksi teos oli erittäin nopealukuinen, ja sellaisenaan antoi väläyksen milleniumin vaihteen mielikuvamaailmasta. Ajalta, jolloin MTV:n allasbileet olivat vielä muodikasta taustahälyä maailman baareissa, ja jolloin ihmiset investoivat tekorusketukseen. Tämä ei ehkä vielä edusta suurinta nostalgiaa, mutta antaa mahdollisuuden lähihistorian vertailevaan tutkimukseen.

Ainakin itse koen, että suurten, ikonisten mainoskuvien merkitys on pienentynyt 2010-luvulle tultaessa, ja että somen kautta henkilökohtaisen mainonnan merkitys on suurentunut. Juttuja myydään enemmän omien verkostojen kautta, eivätkä monikansallisten brändien mainoskuvat tavoita kuin alaikäisiä.

Teos sai minulta 2 tähteä Goodreadsissa. 2 tähteä hyvästä yrityksestä tuottaa helppolukuista yhteiskuntakritiikkiä niille, jotka eivät ikinä tarttuisi Antonio Gramscin alkuperäisteokseen. Itse kuitenkin suosittelen Gramscia, koska moni hänen visioistaan puhuttelee ihmisiä edelleen, kun taas tämän teoksen ”imun” aika on jo jättänyt.

Karjalaisen väliverhon kertomaa

svärd veraRuotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Pitääkö Balilta palata kotiin?

matka yli onnenKeski-ikää lähestyvä ranskalainen sinkkumies matkustaa Balille löytääkseen elämäänsä uuden suunnan. Paikka kuhisee timmejä australialaisia surffarimimmejä, ja henkisempiä vegaanijoogeja, mutta uutta kumppania ei tunnu löytyvän edes tyylikkäimmistä jäätelöbaareista. Mies miettii, onko hänessä oikeasti jotain vikaa, ja päätyy konsultoimaan paikallista mestari Samtyangia, henkistä gurua, jonka näkemys ihmisen onnellisuudesta on kokonaisvaltainen.

Voih ja huoh. Apua! Onko Paulo Coelho saanut vakavan kilpailijan? Ja kuinka on käynyt Eat Pray Love-leffan aforistisen viisauden aseman maailman henkisillä markkinoilla? Voinko vastustaa Baliin sijoittuvaa teosta, jonka arvelen olevan täynnä universaalia, mitäänsanomatonta höttöä? Ilmeisesti en voi, niin suuri on oma haaveeni päästä matkustamaan hippien taivaaseen jonain päivänä.

Laurent Gounellen elämäntaitoromaani Matka yli onnen esteiden (Gummerus, 2018, suom. Lotta Tolvanen) on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2008, ja se on maailmanlaajuinen bestseller, joka on Ranskan lisäksi myynyt paljon varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Gounelle on ammatiltaan NLP-ohjaaja, ja hän tuntuu kirjoittavan enimmäkseen romaanimuodossa. Yleensä tämän tyyppiset teokset ovat tietokirjoja, mutta tarinallisissa teoksissa on oma charminsa, mihin pelkkä elämäntaito-opas ei yleensä yllä.

Luin teoksen sujuvasti parissa tunnissa, ja kuten arvasin, se on kerronnaltaan hyvin simppeliä tekstiä. Balilla oli kiva pyrähtää pikaisesti, mutta teos ei varsinaisesti keskity matkailuun, vaan kliseisesti juuri siihen ”sisäiseen matkaan”. Ongelmana teoksessa oli, että romaanina teos ei vakuuta – siinä ei oikeastaan ole lainkaan juonta. Romaanin päähenkilö ei vakuuta minua fiktiivisenä hahmona. Romaanina teos saisi minulta korkeintaan yhden tähden. Leffana en suostuisi tätä katsomaan. Arvioin siis kirjaa nyt elämäntaito-oppaana ja matkakirjana.

Kirjassa korostetaan sisäistä hehkua, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Guru Samtyang pyytää oppilastaan katsomaan Nicole Kidmanin leffoja, mikäli haluaa päivittää positiivista minäkuvaansa. Gurun käsitykset länsimaisten ihmisten onnellisuudesta tai onnettomuudesta ovat toki omaperäiset, eikä Julian ole varma, onko hän edes koskaan poistunut saareltaan, vai ammentaako hän viisautensa pelkästään paikallisesta videovuokraamosta. Kohtaamiset kuitenkin saavat aikaan yllättävää muutosta tässä sovinnaisessa ja kiltissä opettajassa, joka pelkää eniten töistä myöhästymistä.

Oikeastaan teoksen anti on hieman sama kuin Tommy Hellsténin teoksissa, eli viesti on: saat sen, mistä luovut. Kirjassa pohditaan niin kristinuskon kuin hindulaisuuden/buddhalaisuuden käsityksiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ja balilaiseksi guruksi Samtyangilla on ihan kiinnostavia pointteja myös Raamatusta. Kristinuskon käsitystä ihmisen kyvystä parantua hän päivittää, eli hänen mukaansa ihminen voi parantua syövästä lähettämällä rakkaudellisia viestejä soluilleen. Varsinkin balilaisten käsityksistä kuolemasta olisin halunnut lukea lisääkin, tai ehkä kokea niitä paikan päällä.

Ihminen voi matkustaa Balille, uida meressä uhanalaisten kilpikonnien keskellä, nauttia taivaallisesta hieronnasta ja itse puista poimimistaan trooppisista hedelmistä, lillua infinity poolissa ja majoittua viiden tähden rantamajoissa, ja silti palata kotiin samana tyytymättömänä itsenään. Minusta tämä kirja ei siis korostanut matkailun tuomaa autuutta ja henkistä kasvua ärsyttävän kategorisesti, eli se ei ollut Balin matkailun edistämisteos. Kun yritin etsiä kirjailijasta itsestään tietoa, huomasin myös hänen nettisivujensa olevan alkeellista viime vuosikymmenen tasoa – eli tyyppi ei vaikuta kovin kaupalliselta, vaikka varmasti elää hyvin kirjatuloillaan.

Tämä ei juuri nyt ollut minun elämäni suuntaa käänteentekevästi muuttava teos, mutta voin suositella tätä niille, jotka etsivät kevyempää henkistä opasta. Kirja sopii varmasti kaiken taustaisille lukijoille, niin uskovaisille kuin ateisteille, ja sen ohjeet tuntuvat myös turvallisilta mielenterveyden näkökulmasta. Itseäni lähinnä ärsytti se, että päähenkilöllä oli kauhea stressi ja kiire palata Balilta, vaikka periaatteessa hän olisi voinut muuttaa elämäänsä totaalisesti jäämällä saarelle rantapummiksi.