Marxismin ujuttamisesta chicklit-kirjaan

Teos: Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2019)

Käännös: Kaijamari Sivill

Välillä kirjojen arpominen randomilla kaupallisesta e-palvelusta tuottaa yllättäviä hedelmiä: eilen löysin irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn teoksen Keskusteluja ystävien kesken BookBeatissa, ja päätin katsoa, oliko lempisaareni tuottanut taas uuden rahasampo-hömppäkirjailijan. Mittani on nimittäin täynnä Marian Kayesia, ja muita hänen hengenheimolaisiaan siitä huolimatta, että he nostavat maansa turbulenttia kansantaloutta ylös ahdingosta vakaammin kuin yksikään it-alan yritys.

Mutta ei, Sally Rooney ei vaikuta sellaiselta kirjailijalta. Kirjan teema voi lähestyä chicklitiä, mutta toteutus on monipuolisempi. Muodossa on kokeilevuutta, ja chicklitin tyypillisiin teemoihin (kuluttaminen, romantiikka) suhtaudutaan kriittisesti. Jos oikein haluaa kategorisoida ja sorvata, niin teos lähestyy chicklitiä siksi, että siinä käsitellään kinkkistä ihmissuhdepulmaa. Onneksi siinä on myös muita ulottuvuuksia ja tasoja.

Tutustumiseni vakavampiin irlantilaiskirjailijoihin on viime aikoina ollut jäissä, ja hyllyssäni on muutamia ikuisuusprojekteja, joihin en tunnu saavan mitään otetta johtuen niiden liian kunnianhimoisesta kielellisestä ilmaisusta. Uudemmista saaren proosakirjailijoista kestosuosikiksini on noussut Anne Enright (s. 1962), joka kirjoittaa oman aikansa dublinilaisista, perheistä ja niiden kriiseistä kuivan lakoniseen, etäännyttävään tyyliin. Enright ryhtyi kirjailijaksi pitkän tv-tuottajan uran jälkeen, kun taas Rooney on breikannut nuorena ja kirjoittanut koko ikänsä.

Sally Rooney on jollain tapaa Enrightin hengenheimolainen, vaikka Keskusteluja ystävien kesken on asteen kepeämpi ja viihteellisempi kuin Enrightin teokset. Romaani vie myös Dubliniin, sen kirjallisiin piireihin, joissa paikkoihin auringossa on tunkua. Sen kertoja, nuori Frances, on vasta 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on jo breikannut lavarunoilijana ystävänsä ja entisen rakastettunsa Bobbin kanssa. Kaksikko esiintyy pubeilla ja klubeilla, ja saavat faneja vanhemmista kulttuurin harrastajista räväkällä, provosoivalla tyylillään.

Bobbi on nainen, joka ei kirjoita omia performanssejaan, vaan luottaa Francesin ylimaalliseen kirjoittamisen kykyyn. Hän on kaksikosta karismaattinen esiintyjä, mutta myös älykkö, joka opiskelee historiaa ja politiikkaa, ja pohtii esseissään sosiaalisen vuokratuotannon haasteita. Hän tulee niin varakkaasta perheestä, ettei hänen tarvitse huolehtia työssä käymisestä; myös Frances tavoittelee tällaista olotilaa, mutta hänen isänsä juo tälle tarkoittamiaan opiskelurahoja kiihtyvään tahtiin. Luokkaerot pääkaupungissa ovat alituisen analyysin kohteina, ja myös Sallyn vanhemmat varoittavat tytärtään liian rikkaisiin piireihin sekaantumisesta.

Rooney on kertonut haastatteluissa, että hän on ottanut haasteekseen sekoittaa marxilaista sanastoa viihteellisempään kirjallisuuteen. Ja mikä ettei, jouhevasti tämä cocktail toimii, vaikka kovin syvälle hän ei projektissaan sukella. Ihmissuhteiden saralla keskustelu muista hyötymisestä, hyväksikäytöstä, käyttöarvosta yms. peruskäsitteistä on aina aiheellista, vaikka pyrkimyksenä tässä ei takuulla ole lukijan käännyttäminen äärivasemmistolaiseksi. Nuoret runoilijat kohtaavat kirjassa itseään vanhemman heteropariskunnan, Nickin ja Melissan, jotka asuvat hulppeassa omakotitalossa Monkstownin kunnioitetulla porvarisalueella. Melissa on kulttuuritoimittaja ja Nick näyttelijä; molemmat kuuluvat kulttuurikermaan, mutta sijoittaisin heidät silti tavalliseen keskiluokkaan, en eliittiin.

Nelikön tutustuminen toisiinsa tapahtuu salamavauhtia, samoin neliödraaman kehkeytyminen. Teoksen aika-akseli on yhdestä keväästä jouluun, ja siinä ehditään säätää suuntaan ja toiseen. Vanhempi pariskunta luottaa nuoriin ystäviinsä niin paljon, että jo parin kuukauden päästä tutustumisesta he ovat näiden luona Ranskassa viettämässä ilmaista riemulomaa. Ranska-osio toi teokseen sopivaa elämäniloa ja aistillisuutta, kun taas Francesin kotilomat vanhempien luona Ballinan peräkylässä muistuttivat Irlannin maanläheisestä todellisuudesta.

Koin, että alle nelikymppiset Nick ja Melissa olivat lopulta sympaattisia hahmoja, eikä ikäero tuntunut näin vanhemmasta lukijasta liian suurelta, jotta asetelma olisi tuntunut hyväksikäytöltä. Frances ihastuu komeaan Nickiin, joka ei ole lukenut samoja postkoloniaalin teorian klassikkoja kuin tämä ja joka tuntuu henkisesti porukan jälkeenjääneimmältä. Melissa on pahoillaan miehensä uskottomuudesta, mutta ei voi sitä kieltääkään, kun myös hänellä itsellään on ollut syrjähyppyjä naisten kanssa työmatkoilla. Pariskunta yrittää välillä hampaat irvessä pitää avioliittonsa avoimena, koska eivät osaa toisistaan erotakaan.

Minun on vaikea hahmottaa, onko teoksessa suurempaa teemaa kuin ”keskustelut ystävien kanssa”. Toki kirjassa käsitellään seksuaalisuuden ja sukupuolisen suuntautumisen kirjoa, mutta ei ainakaan nuoria aikuisia opettavaan sävyyn. Polyamoria on yksi temaattinen aihio, vaikka henkilöt eivät pitkissä maileissaan ja keskusteluissaan käytä tätä kömpelöä uusiosanaa.

Kiinnostavinta oli Francesin hengellinen etsintä, joka limittyy hänen terveyshuoliensa kanssa: hän löytää itsensä pyörtyilemästä kirkoissa, joissa hän käy rukoilemassa apua kivuliaaseen endometrioosiin, jota on luullut vahinkoraskaudeksi. Rooney käsittelee uskonnollisuutta raikkaasti ottaen huomioon, kuinka ongelmallinen suhde Dublinin älykköpiireissä on katoliseen kirkkoon. Koin tässä suurta samastumista Francesin kanssa, sillä olen itsekin noin samanikäisenä kokenut jotain vastaavaa tuossa unelmieni kaupungissa.

On hämmentävää, että näin nuori kirjailija (s. 1991) saa aikaan näin kypsää tekstiä. Tai ehkä itse olen henkisesti ikuisesti parikymppinen, koska en kokenut maailman kovin muuttuneen sitten 1990-luvun alun, jolloin olen itse istunut jatkoilla vastaavissa boheemeissa keittiöissä. Kirja tuntui lempeältä kotiinpaluulta, ja lukukokemus oli täydellisen saumaton. Tosin teos varmasti aukeaa yhtä mutkattomasti myös niille, jotka eivät ole asuneet Irlannissa. Dublin tosiaan on paikka, jossa on helppo päätyä tuntemattomien luo jatkoille, kun taas en muista tällaista tapahtuneen koskaan Helsingissä, joka tuntuu todella kylmältä kaupungilta.

Lontoo ja Dublin eivät ole maantieteellisesti kaukana toisistaan, mutta taiteen ja kirjoittamisen näkökulmista kovin erilaisia kaupunkeja. Äskettäin luin Rachel Cuskin teosta Siirtymä, jossa oli myös kirjailija kertojana, ja jossa ”piirit” olivat niin ironiset, ettei niissä pysty enää tekemään vaikutusta toisiin älyllisellä poseerauksella. Rooneyn Dublin on taas ikuisten imartelijoiden ja älyllisten hurmureiden kaupunki, joissa on mahdollista saada hyvää seksiä mainitsemalla näyttelyn tai kirjaesittelyn jatkoilla Gayatri Spivakin nimen. Toki tämän romaanin hahmoissa riittää myös ärsyttävyyttä, mutta koin teoksen jokaisen hahmon omalla tavallaan vetovoimaisina.

Parasta tässä romaanissa on se, että sen voi lukea monella tasolla. Jos et ole kiinnostunut akateemisista teorioista, ne voi helposti skipata ilman, että menettäisi paljoa teoksen juonesta. Uskon, että romaani tavoittaa monenlaisia yleisöjä ja varsinkin nuoria aikuisia, myös sellaisia, jotka eivät täysin muista, mitä ”episteeminen” tarkoittaa tai luulevat sitä uudeksi karvanpoiston menetelmäksi. Itse voisin ottaa tämän romaanin mukaani vaikka uimarannalle, niin letkeisiin fiilikseen se minut jätti.

Mainokset

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.

Kuinka valehdellaan Baudelairen kielellä

Teos: Calixthe Beyale: Ännu talar träden (Bok för alla, 2003)

Käännös: Åsa Larsson

Kamerun on maa, jonka kansalaisiin olen törmännyt täällä koti-Suomessa, mutta jonka historiasta en tiedä paljoakaan. Mielessäni maa on esiintynyt ison pahan Nigerian naapurina ja ”maalaisserkkuna”, ja ehkä maita eniten erottaa se, että Kamerunissa ranska on ollut pitkään lingua franca. Kamerunissa kielikysymys on kuitenkin ollut sekava, ja siksi ranska on ollut vain yksi valkoisen miehen kieli, jolla voi sujuvasti valehdella.

Viime vuosikymmenellä keräilin Ruotsin-reissuilla halpoja postkoloniaaleja pokkareita Bok för alla-sarjasta. Varsinkin afrikkalaista naiskirjallisuutta on lentänyt haaviin, mutta en ole puutteellisen kielitaidon vuoksi jaksanut teoksia lukea. On nimittäin aivan eri asia lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi kuin vaikka ruotsinkielistä siirtolaiskirjallisuutta, mitä ymmärrän parhaiten.

Calixthe Beyale on kamerunilaissyntyinen naiskirjailija, joka vaikuttaa Ranskassa. Les arbres en parlent encore on hänen ”afrikkalaisin” romaaninsa, ja ilmeisesti muussa tuotannossa on enemmän Ranskaan sijoittuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa. Romaani ei ole haasteellinen sanaston tai rakenteen tasolla, mutta mentaalisesti kamerunilainen tunnelma ei täysin välity minulle ruotsiksi. Myös kirjan konteksti, 1900-luvun alun siirtomaa, jonka herruudesta saksalaiset ja ranskalaiset taistelevat keskenään, on aika vieras. Olen tosin lukenut muutaman Namibiaan sijoittuvan teoksen, jossa käsitellään juuri saksalaisten toimia siirtomaaherroina. Jotain yhteistä on niissä ja tässä teoksessa, vaikka maiden välillä on matkaa.

Kirjan kertoja on jo vanhuusikäinen nainen Eden, joka muistelee kahdeksaatoista päivää nuoruudessaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Edenin isä Assanga Djuli on ovela kyläpäällikkö, joka osaa manipuloida siirtomaaherroja tilanteessa kuin tilanteessa. Ensin kylään eksyy yksinäinen valkoinen aave, mies nimeltä Michelangelo de Montparnasse. Kaikkien kauhuksi aave puhuu paikallista kieltä ja pyytää kyläläisiltä oikeutta asua heidän parissaan.

Kun saksalaisten armeija valtaa kylän, päällikön on piilotettava kaikki nuoret miehet ja varsinkin ranskalaisen vieraansa, joka luultavasti tulisi tapetuksi siltä seisomalta, jos vihollinen tämän huomaisi. Lopulta saksalaiset tekevät yllätyshyökkäyksen ja löytävät kylän nuoret miehet vielä nukkuvina tai aamupuuhissaan. Yksi komendantti kuolee tarkistusmatkallaan kylässä, ja sen vaihdossa kestää sen verran aikaa, että miesten pestuu armeijaan viivästyy.

Eden lähestyy jo aikuisuutta, ja moni hänen ikäisensä tyttö on jo naimisissa. Hän on rakastunut Kristitty-nimiseen uskovaiseen naapurinpoikaan, mutta tämä pitää tytön kosiskeluja liian päällekäyvinä. Eden ei myöskään voi mitään poikamaiselle ulkomuodolleen ja rintojensa pienuudelle. Hän ei ole priimaa vaimomatskua, siitä hän on tietoinen, mutta kovin kummoista ei ole hänen ikätovereidensa elämä vaimoinakaan. Kun hänen isänsä hakee naapurikylän torilta itselleen kolmannen vaimon  kaikkien kiusaksi, ikäkysymys eskaloituu.

Edenin ei ole helppo katsoa isänsä muhinointia Biloa-tytön kanssa, joka on tästä vain vuoden vanhempi. Edenin äidille uusi liitto tuo vahingoniloa, koska isän toinen vaimo, kylän prostituoitu Fondamento de Plaisir, on asiasta raivoissaan. Kakkosvaimon asema kylässä on kiintoisa, sillä hänellä tuntuu välillä olevan enemmän valtaa kuin itse kyläpäälliköllä. Varsinkin hänen sivubisneksensä eurooppalaisten tuotteiden myyjänä kukoistaa, ja naiset saavat kokeilla parfyymia, talkkia ja Marseillen saippuaa. Rintaliiveille keksitään parempia käyttötarkoituksia kuin alkuperäinen; joillakin ne toimivat pääkoristeina, toisilla kätevinä pussukkoina peltotöissä.

Moniavioisuuden kysymys on teoksen feministinen juoni, ja Beyale käsittelee sitä poleemisen kriittisesti. Olen lukenut monia moniavioisuuden kuvauksia, jotka keskittyvät Länsi-Afrikan nykyaikaan, ja niissä on ollut astetta ymmärtäväisempi sävy kuin tässä. Tässä nousevat kristilliset lähetykset pyrkivät puuttumaan asiaan, mutta niiden tarjoama elämäntapa ei vaikuta yhtään houkuttelevammalta kuin paikallinen. Toisaalta moniavioisissa järjestelyissä nousee kapinallisia naishahmoja, jotka eivät alistu isännän komentoon, vaan ottavat lusikan omaan, kauniiseen käteensä.

Kirjaa lukiessa tuntui, että olisin saattanut ymmärtää sitä paremmin ranskaksi kuin ruotsiksi. Ruotsalaisessa käännöksessä oli joitain kömpelöjä kulttuurisia selityksiä, joihin en jaksanut lainkaan perehtyä. Juonen suhteen en varmaan missannut paljoa, mutta sanastossa oli suuria aukkoja. Teoksesta muodostui vuoropuhelua jopa äsken lukemani nuorten fantasiakirjan kanssa, koska molemmissa naisia syytettiin noituudesta hyvin samantyyppisin perustein. Myös tässä teoksessa noitien uskottiin kykenevän lentämään, ja yhteisön rangaistukset noituudesta epäillyille olivat julmia.

Beyala osaa ilotella henkilöhahmojensa nimillä, ja niissä tosiaan näkyy länsiafrikkalaisten mielikuvitus lasten nimeämisessä. Edenin lisäksi kirjassa huseeraavat mm. Capypso, Eros, Andromeda ja Espoir de Vie. Kristityn perheen lapset ovat kaikki vain ”Kristittyjä” eli Chrétien I, II, III jne.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 52/196: Kamerun. Maahaasteen kirjoista tämä kuuluu ehdottomasti syvällisimpään päähän, ja sain Beyalesta kirjailijana tämän ensi kosketuksen jälkeen todella lupaavan kuvan. Varsinkin ne afroranskalaiset teokset kiinnostaisivat minua.

Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.

Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on

Ikuisen kesämiehen tunnustukset

Teos: Friedebert Tuglas: Felix Ormusson (alk, 1914, suom. Pohjoinen, 1956)

Käännös: Kai Laitinen (?)

Uudempaa virolaista kirjallisuutta minulla oli maahaasteeseen listattuna runsaasti, mutta hyllynlämmittimien osastolta löytyi kiinnostava klassikko, joka ansaitsee tulla huomatuksi.

Friedebert Tuglas (1886-1971) oli niin suuri Suomen ystävä, että ystävyysseura nimettiin hänen mukaansa. Hän vietti aikanaan paljon aikaa ystäviensä luona Helsingissä ja Itä-Suomessa, myös Karjalan kannaksella. Hänet tunnetaan parhaiten virolaisen kirjallisuuden modernisoijana, ja hänen tuotannossaan korostuvat novellit, runot ja esseet enemmän kuin romaanit. Käsissäni oleva romaani, Felix Ormusson, on ensimmäinen hänen kahdesta romaanistaan. Kirjailija ei tosin pitänyt teostaan romaanina, vaan jonkunlaisena pamflettina tai parodiana taiteilijaelämästä. Kirjaa voinee myös lukea taiteilijan omanakuvana nuoruusvuosilta, olihan kirjailijan pitkäaikainen lempinimi Felix.

Teos on joutilas, viipyilevä kesäkirja, jossa kirjailijanalku Felix matkustaa lääkäriystävänsä Johanneksen huvilalle kesänviettoon. Kirjailijan mielen kuvastoissa vilisee milloin Pariisin metron ahtaat käytävät, milloin Patmoksen saaren karu yksinäisyys, mutta kaikkien aikojen nostalgista kesää kuitenkin vietetään Virossa. Ystävän perheen kasvava porvarillisuus säännöllisine ruoka-aikoineen välillä ahdistaa nuorta miestä, ja hän viettää paljon aikaa yksin huvilan vierashuoneessa. Lämpimiä tunteita hän kokee sekä ystävänsä vaimoa Heleneä että tämän pikkusiskoa Marionia kohtaan, varsinkin silloin, kun Johannes on kaupungissa pitämässä klinikkaansa, mutta rakkaus ei löydä täyttymystään. Lähimpänä häntä on pieni Juhani-poika, jonka kanssa hän käy filosofisempia keskusteluja tämän lapsen kuin kenenkään aikuisen kanssa.

Maalle Felix saa viinitahraisia kapakkapäiväkirjanomaisia kirjeitä Pariisissa remuavilta ystäviltään. Oopiuminhuuruiset luolat eivät voisi olla kauempana hänen kokemastaan tasapainoisesta pastoraalista. Kesäpäivien täyttymys tapahtuu usein kävelyillä järven ympäri tai postinhakumatkoilla kylän postitoimistoon. Siveä ja näsäviisas Marion on liiankin kiinnostunut miehen ulkomaankirjeenvaihdosta, mutta ei osaa vastata hänen hapuileviin rakkaudentunnusteluihinsa. Helene taas tuntuu pitävän miestä leikkikalunaan, eikä hänen miehensä osaa olla lainkaan mustasukkainen.

Modernismia kirjassa edustavat henkilöiden kirjavat poliittiset ja elämänpoliittiset näkemykset: Johannes on töidensä lisäksi kiireinen edistysmielisten puolueessa, Kalevipoegien seikkailuille nauretaan ja homeopaattisia tempputippoja pilkataan jo tuolloin. Felix ei selvästikään kuulu vahvauskoisten joukkoihin, ei uskonnossa, politiikassa kuin taiteissakaan. Ainakaan teos ei kerro yksioikoisesta yhtenäiskulttuurista, vaan murroskaudesta, jonka aikana ihmiset, niin nuoret kuin vanhat ovat moninaisille aatteille ja ismeille alttiita.

Jos minulle olisi annettu tämä teos ilman tekijän nimeä ja biografisia tietoja, en olisi osannut sijoittaa sitä millekään vuosikymmenelle enkä välttämättä mihinkään maahankaan. Kirjan eestiläisyys alkaa nostaa päätään vasta loppumetreillä. Tuglasin ilmaisu tuntuu paljon modernimmalta kuin tyypillisissä 1910-luvun teoksissa. Nimistäkään ei voisi suoraan päätellä, että teos sijoittuu Viroon – periaatteessa kyseessä voisi olla myös suomalaisen maalaismaiseman kuvaus, sillä ainakin Felix oli erikoinen, mutta käytetty suomalaisnimi tuohon aikaan.

Kirjassa on hauskoja kuvituksia, mikä tekee tekstistä elävämpää ja monimuotoisempaa. Kirjan ymmärtämistä helpotti huomattavasti kääntäjä Kai Laitisen loppusanat, joiden kautta tuli esiteltyä myös iso lohkare Viron kulttuurihistoriaa. Tuglas nousee tällä debyytillään nyt Viro-suosikkeihini samalla tavalla kuin Aino Kallas teoksellaan Reigin pappi.

Maahaasteessa olen kohdassa 21/196: Viro ja HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 36: ”Kirjassa ollaan yksin.”

Peijaiset mangrove-metsässä

Teos: Maryse Condé: Färden genom mangroven (Pocketförlaget, 2008)

Käännös ranskasta ruotsiksi: Helena Böhme

Viime syksynä postasin kiinnostuneena vaihtoehto-Nobel-kisasta, koska listalla oli monia jo hieman unohtamiani maailmankirjallisuuden suosikkeja. The New Academy-kisan voitti, ehkä monien yllätykseksi, guadeloupelaissyntyinen, monella mantereella vaikuttanut Maryse Condé (s. 1937), jonka tuotannossa painottuu karibialaisten ”juurten” lisäksi läntisen Afrikan historia.

Vuonna 2016 löysin hänen teoksensa Rihata, jota pidin yhtenä sen vuoden parhaimpana lukemani teoksena. Tämän sain lukea Annikki Sunin hienona suomennoksena, joten ymmärryksen kanssa ei ollut haasteita. Nyt kaivan hyllynlämmittimieni joukosta ruotsinnoksen alkuperäisteoksesta Traversée de la mangrove (1989), ja oloni kirjaa lähestyessä on hutera. Kyllä, luen edelleen kirjoja ruotsiksi harvakseltaan, mutta enimmäkseen suomenruotsalaista tai ruotsalaista siirtolaiskirjallisuutta alkuperäiskielellä. Karibialainen teos ruotsiksi menee reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja myös kirjan kieli vaikuttaa haasteelliselta jo sanaston tasolla. Viime vuosikymmenellä, kun kävin enemmän Ruotsissa, minulla on ollut tapana hamstrata erikoisempaa maailmankirjallisuutta pokkareina, koska tämän tyyppisiä aarteita oli usein paljousalennuksessa tyyliin kolme 100 kruunulla. Yksi parhaita asioita Ruotsissa onkin, että siellä voi napata mukaansa laadukasta karibialaista naiskirjallisuutta minkä tahansa aseman kirjakioskilta.

Tässä romaanissa keskiössä on pieni kyläyhteisö, Rivière au Sel, joka sijaitsee mangrovemetsän keskellä. Kylä elää muun muassa puusepäntaidoillaan, mutta väkimäärä on kutistumassa massamaastamuuton vuoksi. Kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät Pariisiin elämään kalpeaa elämää, mutta mahtuu joukkoon myös paluumuuttajia, jotka eivät ihannoi valkoisten kulttuuria samalla tavalla kuin nuoret ummikot. Väestö kylässä on aidon monikulttuurista, mukaan mahtuu niin intialais- kuin kiinalaisperäistä väkeä, ja viime aikoina suvut ovat iloisesti sekoittuneet keskenään.

Romaanissa kuolee mystinen, yhteisön hylkimä älyköksikin itseään tituleeraava mies, Francis Sanchor, joka on ennen kuolemaansa ryhtynyt kirjoittamaan romaania talonsa kuistilla. Kukaan ei tiedä, mistä Sanchorin varallisuus tulee, ja kylä ihmettelee hänen tiluksilleen tulevia tavaratoimituksia. Sanchor löydetään metsän reunalta kasvot mutaan painettuina, ja kylä kokoontuu viettämään hänen ruumiinvalvojaisiaan siitä huolimatta, etteivät kaikki ole edes puhuneet miehen kanssa tämän ollessa elossa.

Francis on ehkä kuubalainen, ja hän on puheittensa mukaan toiminut lääkärinä useassa Afrikan maassa. Kylän naiset käyvät häneen kuumana, eikä sängynlämmittäjistä ole pulaa. Nuori kukkatarhurin tytär Mira rakastuu häneen, äitipuolensa harmiksi, joka on myös pitänyt muukalaista rakastajanaan. Erityisen tarkka mies on siitä, ettei jättäisi saarelle perillisiä, ja hän panee muusansa juomaan keittämiään aborttilääkkeitä. Mies herättää kylän miehissä närää ja naisissa mustasukkaisuutta, mutta sydäntään hän ei ole antamassa helpolla kenellekään. Kuitenkin Mira synnyttää hänelle pojan, joka ei tule koskaan näkemään isäänsä.

Rakkaustarina tai eroottinen seikkailu tämä romaani ei kuitenkaan ole, vaan kertoo enemmän saaren yhteisöllisyydestä ja kollektiivisesta muistista. Tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin saarella maksetaan jo lapsilisiä ja paikalliset työntekijät ovat järjestäytyneitä ammattijärjestöihin. Ihmisillä on kodinkoneita, jopa cd-soittimia, eikä kylässä kärsitä nälästä. Aika moni on käynyt lukion, ja eläkkeellä olevista lukion opettajistakin osa on naisia. Naiset ovat vahvoja, ja kykeneviä elättämään itseään myös ilman miehistä suojaa.

Ainakaan mikään kehitysmaakertomus tämä teos ei ole, toisin kuin esimerkiksi Rihata, joka oli rankkaa parodiaa kehitysretoriikasta kylmän sodan aikaan fiktiivisessä afrikkalaisessa maassa. Rihata oli ilkeämpi ja terävämpi teos kuin tämä, mutta tässä kirjassa ansiokasta on moniäänisyys ja luonnon kuvaus. Teos todella avaa kaamoksessa kykkivän vilukissan aisteja: ylang-ylangpuut kukkivat, yössä tuoksuu huumaava tähtianis ja aamiaiseksi kerätään tuoreita tähtihedelmiä.

Condén kertoman mukaan Guadeloupe esiintyy rauhan ja hyvinvoinnin tyyssijana, jossa turismi oli ainakin tuossa maailman vaiheessa vielä siedettävällä tasolla. Saarella käy ranskalaisia ja kanadalaisia surffareita, joita suvaitaan, mutta kaikki eivät katso hyvällä paikallisten miesten seka-avioliittoja ranskalaisten naisten kanssa. Paikallisuuden ja monikulttuurisuuden kuvauksena romaani lunastaa paikkansa, sillä se kertoo yhteisöstä, jossa luottamus tai uskollisuus eivät pohjaudu pelkälle etniselle tai uskonnolliselle ryhmään kuulumiselle.

Ymmärsin kirjasta ehkä 75%, eikä ongelmia tuottaneet karibialaiset termit, vaan ihan perusruotsalainen sanasto. Kieli oli astetta monimutkaisempaa kuin vaikka ruotsalaisessa dekkarissa tai kuvauksessa mamuvoittoisesta lähiöstä, jossa puhutaan blattesvenskaa. Todellinen haaste tosin olisi lukea Condén kirjoja alkuperäiskielellä ranskaksi. Karibian englantien kanssa olen vielä kartalla, mutta karibianranskan varianteista minulla ei ole minkäänlaista tuntumaa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 18/196: Guadeloupe.