Käännöskirjallisuuden vuoden tapaus?

Teos: Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus, 2022)

Suomennos: Marja Luoma ja Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Mikko Toiviainen

En ole tänä vuonna ehtinyt odottaa kiihkeästi mitään muuta teosta kotimaisilta kustantamoilta kuin Mohamed Mbougar Sarrin (s. 1990) esikoisteosta Miesten syvimmät salaisuudet. Koska tämänhetkiset työprojektini liittyvät afrikkalaiseen kirjallisuuteen, ja varsinkin diasporiseen kirjallisuuteen, jota julkaistaan Euroopassa, tämä teos tuntui jo etukäteen poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Ja koska oma ranskan kielen osaamiseni on vuosien varrella rapistunut, en edes haaveillut kirjan aloittamisesta alkukielellä ranskaksi.

Tämähän on ollut suuri kirjatapaus Ranskassa, ja teos voitti viime vuonna Goncourt-palkinnon. Mutta tämäkään ei ollut syy, miksi teos alkoi kiinnostaa minua, vaan itse aihepiiri. Tässä on päähenkilönä nuori Pariisissa ja Amsterdamissa vaikuttava senegalilaiskirjailija, jolla on pakkomielle maanmiehestään, kadonneesta kirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi ainoan teoksensa vuonna 1939. Häntä pidettiin aikanaan ”mustana Rimbaudina”, mutta oli painunut unohdukseen jopa postkoloniaalin kirjallisuuden kentällä. Diegane on kuullut Elimanesta jo lukiolaisena, mutta pakkomielle hänen tarinansa jäljittämisestä alkaa vasta Euroopassa.

T.C. Elimane vaipui unohduksen alhoon osittain siksi, että häntä alettiin syyttää eurooppalaisten klassikkojen plagioinnista. Paineet kohdistuivat myös Elimanen kustantamoon, joka joutui lopettamaan toimintansa skandaalin käryssä. Kulttikirjan statusta lisäsi se, että kirjan painoksia oli vedetty pois myynnistä, eli siitä oli tullut todella harvinainen opus.

Tässä vaiheesssa lukijan on hyvä tietää, että T.C Elimane on puhtaasti fiktiivinen hahmo, mutta Sarr sai inspiraatiota romaaniinsa malilaisen Yambo Ouologuemin tarinasta. Tämä ”kadonnut kirjailija” voitti merkittävän palkinnon vuonna 1968 teoksellaan Le devoir du violence, mutta päätyi plagiointisyytösten kohteeksi 1970-luvulla ja katosi kirjalliselta maailmankartalta.

Sarr nostaakin esiin keskeisen kysymyksen, joka koskee siirtomaa-ajan ja sen jälkeistä postkoloniaalia kirjallisuutta: koska yksi sen keskeisistä motiiveista on ollut kirjoittaa takaisin valkoiselle eurooppalaiselle vallalle ja kulttuuri-instituutioille, eikö ole melkein väistämätöntä, että jonkun asteista ”plagiointia” on tapahtunut? Moni tuon genren klassikko on tietoinen uudelleentulkinta jostain eurooppalaisesta mestariteoksesta.

Dieganella on edelleen vahva side kotimaahansa, vaikka hän on asunut Euroopassa pitkään. Hän on yrittänyt tehdä väitöskirjaa, mutta haave romaanikirjailijan urasta vie miehen mukanaan. Pian hänestä tulee kustantamoiden afrikkalainen mannekiini, jota kutsutaan kissanristiäisiin vain siksi, että hän on ”uusi afrikkalainen ääni”. Mies tietää, että tällä tavalla markkinoitujen äänten tuotokset ovat oikeasti väsyneitä, eikä hän halua edustaa maanosaansa joka tiskillä.

Tunnistan romaanin asetelmassa jotain tuttua omalta tutkijan uraltani, vaikka en itse etsinyt varsinaisesti kadonnutta kirjailijaa mistään maasta. Mutta ymmärrän intuitiivisesti romaanin kertojan motiivit lähteä maailmalle etsimään jälkiä jo kuolleesta kirjailijasta. Meitä ihmisiä, jotka saavat suuria kicksejä tällaisista tutkimusmatkoista, on kuitenkin rajallinen määrä maailmassa.

Toki miesten syvimpiin salaisuuksiin on mahduttava myös kuumaa seksiä ja eroottisuutta. Dieganen eroottinen matkaopas on Pariisissa asuva kanssakirjailija ja maannainen Siga, jonka luona tämä käy imemässä tämän kirjallisia nännejä. Myöhemmin hän muodostaa suhteen algerialais-kolumbialaisen valokuvaaja Aidan kanssa, mutta Aidaa vaivaa sitoutumiskammo, vaikka Diegane on häneen korvia myöten rakastunut.

Löytääkseen kadonneen kirjailijan Dieganen on palattava kotiin Senegaliin, ja oman sukunsa monimutkaiseen historiaan. Välimatka sukuun on kasvanut valtavaksi vuosien varrella, ja Diegane kokee olevansa maahanmuutossaan terminaalivaiheessa. T.C. Elimane saa hänet taas kiinnostuneeksi oman maansa historiasta ja kulttuurista, ja kohtaamaan myös kipeitä asioita omassa kasvuhistoriassaan.

Yksi tällainen kipeä asia on moniavioisuus ja isien vähäinen läsnäolo perheiden elämässä. Dieganen oma isä tekee kirjassa jo kuolemaa. Tyypillistä perheiden rakenteissa on, että äidit ja isät kuuluvat eri ikäpolviin, ja moniavioisessa klaanissa nuorimmat vaimot saattavat olla miehensä lapsenlapsen ikäisiä. Usein he odottavat vanhan aviomiehensä kuolemaa, jotta saisivat enemmän elintilaa itselleen. Tätä teemaa on käsitelty paljon lukemassani englanninkielisessä länsiafrikkalaisessa kirjallisuudessa. Sarrin teoksessa moniavioisuus saa pitkän historiallisen kontekstin. Kirjassa on poikia, jotka taistelevat isän huomiosta, ja usein ainoa mahdollisuus tulla huomatuksi on tehdä kolttosia niin, että isä antaa selkäsaunan. Fyysinen väkivalta, kipu ja läheisyys nivoutuvat yhteen kasvavien poikien elämissä.

Teoksen kolmas vahva konteksti on Argentiina ja Buenos Aires, jossa Elimane vaikutti loppuelämänsä. Mukaan sekoittuu myös Haitin historiaa, sillä yksi Elimanen elämän merkittävistä toisista oli haitilainen naisrunoilija. Toisin sanoen Sarrin ote historiaan ja kulttuureihin on maksimalistinen, ja lukijan on suhtauduttava siihen joko nöyryydellä tai huumorilla.

Kirjoittamiseen liittyvät pohdinnat teoksessa ovat tajuntaa räjäyttäviä, ja kirjallisten viitteiden määrä on hengästyttävä. Itse koin saavani teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, vaikka olen puuhaillut postkoloniaalin kirjallisuuden parissa 25 vuotta. En tunne ranskankielisen maailman postkoloniaalia kirjallisuushistoriaa kuin pinnallisesti. Parhaiten muistan Negritude- liikkeen, joka vaikutti ennen toista maailmansotaa Pariisissa.

Parhaiten jäi mieleen pohdinnat romaanitaiteen vaikuttavuudesta. Nuori Diegane ei usko, että kirjallisuuden mestariteoksen pitäisi keskittyä johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan tai problematiikkaan. Hän liputtaa sellaisen sanataiteen puolesta, jonka ei tarvitse ottaa kantaa ollakseen vaikuttavaa. Vain keskinkertaiset kirjailijat lähtevät hankkeeseensa teema edellä.

Kuuntelin kirjan parissa päivässä, mutta tämä oli vasta pintaraapaisu näin monisyiseen ja laajaan romaaniin. Mahdollisesti hankin teoksen paperikopiona ja luen sen hitaammin joulun pyhinä. Äänikirjatoteutuksessa ei ollut mitään vikaa, mutta en edes saanut kiinni kaikkien henkilöiden nimistä kuunneltuna.

Sarrin tulevaisuus kirjailijana näyttää lupaavalta, mutta tämä esikoinen on niin kattava, etten usko hänen kykenevän kirjoittamaan toista vastaavaa teosta Senegalin lähihistoriasta. Kun puhutaan ”pajatson tyhjentämisestä”, niin tämä romaani kirjaimellisesti tekee sen. Ehkä Sarrille voisi tehdä hyvää kokeilla jotain minimalistisempaa tyylilajia, tai sijoittaa seuraavan projektinsa kulttuuriin, jota hän ei tunne etukäteen lainkaan.

Tämä on nyt kolmas lukemani senegalilaisteos, ja kaikki kolme ovat edelleen muistissani vahvoina elämyksinä. Mariama Ban Pitkä kirje käsitteli myös moniavioisuutta, ja Ousmane Sembenen Jumalan puupalikat kertoi Senegalin ensimmäisen junaradan rakennuksesta eeppiseen tyyliin. Suosittelen näitä klassikkoteoksia niille, jotka kiinnostuivat senegalilaisesta mielenmaisemasta luettuaan Sarrin teoksen. Nämäkin teokset ovat jo antikvariaattien aarteita, mutta niiden löytämiseksi ei tarvitse matkustaa kovin kauas kotoa.

Annie Ernauxin lyhyet erikoiset

Teokset: Annie Ernaux: Äidistä/Isästä. (Gummerus, 2022)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Viime torstaina seurasin taas tapojeni mukaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon julistamista, ja vaikka toivoin palkintoa Haruki Murakamille tai Salman Rushdielle, sen osuminen Annie Ernauxille (s.1940) tuntui sekin perustellun hyvältä. Tänä vuonna olenkin lukenut häneltä jo kolme suomennettua teosta, Vuodet tammikuussa ja nämä kaksi lyhyttä muistelmaa nyt palkinnon julistamisen jälkeen.

Kuuntelin nämä ”lyhyet erikoiset” putkeen, ja koska tarinoissa on jonkun verran päällekkäisyyttä, en erittele tekstejä. Kirja isästä on julkaistu vuonna 1983, ja äidistä vuonna 1987. Ernauxin isä kuoli vatsasyöpään lyhyen sairastelun jälkeen, mutta äiti sairasti Alzheimeria pitkään ja eli hoitokodeissa ja sairaalan kroonikko-osastolla. Tietoisuus Alzheimerin erityispiirteistä ei ollut vielä kovin kehittynyttä 80-luvulla, joten siitä näkökulmasta Ernauxin tapa kuvata äitinsä persoonan hiipumista on varmasti ollut arvokasta tuossa ajassa.

Ernaux’n vanhemmat saivat Annien keski-ikäisinä menetettyään ensin esikoistyttärensä kulkutautiin 1930-luvulla. Varsinkin perheen isää riivasi syyllisyys lapsen rokottamatta jättämisestä, ja kuolintapaus syvensi äidin sisäsyntyistä uskonnollisuutta.

Perheellä oli lähikauppa Yvetotissa, Normandiassa, ja asiakaskunta koostui työväenluokkaisista perheenemännistä, joista moni joutui ostamaan ruokaa tilille. Hänen äidilleen asiakaspalvelu oli elinehto, joten Annie kasvoi kaupan takahuoneessa oppien säännöstelemään omia tarpeitaan ja puheitaan. Pariskunnan alkuperäinen suunnitelma oli pitää kauppaa yhdessä, mutta se ei elättänyt molempia, joten isä joutui siirtymään rakennustöihin. Annien äidille kaupan pitäminen oli unelman täyttymistä, sillä hän oli päättänyt pysyä erossa maataloustöistä, eikä aiempi kokemus työstä margariinitehtaassa vakuuttanut.

Kiinnostavaa kirjoissa on normandialaisen työväenluokkaisen perhekulttuurin kuvaus, johon varmasti moni suomalainenkin lukija voi samastua. Ernaux tekee luokkahypyn naimalla bordeauxlaisen valtiotieteilijän, jonka tausta on kulturellin keskiluokkainen. Hänen äidilleen tyttären ”eteenpäin meneminen” ei ole mikään mörkö, eikä tyttären ja vanhempien välille muodostu ylitsepääsemätöntä kuilua tämän siirryttyä akateemiseen maailmaan. Mutta reissuillaan kotipuoleen Annie alkaa huomata eri tavalla paikallisen diskurssin, alituisen kailottamisen, kolistelemisen ja asioiden meluisan toimittamisen.

Annien äidillä on kuitenkin lukuhalua, mutta hän kuuluu niihin ihmisiin, joiden on tarkastettava ensyklopediasta, kuka oli Vincent van Gogh. Muutettuaan vanhoilla päivillä tyttärensä luo auttamaan tätä taloustöissä hän alkaa lukea sujuvasti Le Nouvel Observateuria. Hän opettelee myös ne keskiluokkaiset taloudenhoidon salat, jotka eivät kuuluneet perheen oman huushollin hoitoon, kun Annie oli lapsi.

Nämä teokset ovat helmiä siksi, että Ernaux onnistuu tiivistämään muutamaan kymmeneen sivuun valtavan määrän normandialaista paikallishistoriaa. Ja kyllähän näissä kuvattu 1980-luvun meininkikin alkaa jo tuntua historialliselta.

Kiinnityin nyt enemmän Annien äidin tarinaan, vaikka kuuntelin molemmat. Sain tästä äitihahmosta rehevän, moniulotteisen ja muuntautumiskykyinen vaikutelman, ja tuntui, että Ernauxin motiivi kirjoittaa vanhemmistaan ei ole ollut ainakaan lapsuuden traumojen purkaminen, vaan tuon sukupolven kokemusten ymmärtäminen heidän omista ehdoistaan käsin.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Muistotilaisuus elävälle

Teos: Marissa Mehr: Rusalka (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Gerard Monti on ikääntynyt kapellimestari, joka on tehnyt kansainvälisen uran. Vielä 64-vuotiaana hän jaksaa painaa duunia, vaikka kiinnitysten tahti on alkanut viime aikoina hieman hidastua. Maestroilla ei kuitenkaan ole tapana jäädä eläkkeelle, jos fyysinen kunto suinkaan kestää, eikä perheettömällä Gerardilla ole muuta sisältöä elämälleen kuin työ.

Eräänä päivänä posti tuo Gerardille kirjeen tutulla käsialalla. Se on naiselta, jonka kanssa Gerardilla oli suhde kymmenen vuotta aiemmin, ja karmeaa kyllä, kuoressa on naisen itsensä signeeraama kutsu omiin hautajaisiinsa.

Anna oli aikanaan oopperan kuiskaaja, eikä häntä kohdeltu lainkaan asiallisesti kaksikon työskennellessä Ranskassa. Annaa pidettiin ”itätyttönä”, ja uskottiin, että hän oli päässyt töihin reittä pitkin. Gérard törmäsi Annaan useassa oopperassa ja filharmoniassa ympäri Eurooppaa, ja pikkuhiljaa heidän välilleen kehittyi suhde. Hän yritti kohdella Annaa tasa-arvoisesti, mutta Anna oli suhteessa kovin ”tuulella käyvä” ja kärkäs. Lopulta hän jätti miehen kertomatta olinpaikastaan.

Vuonna 2010 Gérard päättää lähteä etsimään Annaa, olipa tämä elossa tai kuollut. Matka sattuu Islannin tulivuorihärdellin ajalle, ja Gérard joutuu totuttelemaan hitaaseen matkustamiseen olan takaa. Reissuun lähtiessään hän tajuaa, ettei edes tiedä, missä maassa Anna oli syntynyt. Kutsu hautajaisiin on Riikaan, mutta Anna oli antanut epämääräisen vaikutelman monipaikkaisesta menneisyydestä.

Puolet tarinasta kerrotaan Annan perspektiivistä. Hän on ollut jo saattohoidossa, kun syöpä alkaakin parantua. Anna ei välttämättä enää edes muista, keitä on kutsunut muistotilaisuuteen, sillä hän lähetti kutsut vahvassa lääkepöllyssä. Paluu terveiden maailmaan ei sekään ole helppoa, ja sairauden jälkeen hän alkaa harrastaa kummia kuolemaan liittyviä asioita. Aviomies lähtee vasta sitten, kun Anna on saanut toiveikkaan viestin parantumisesta.

Teos on tiivistunnelmainen, melankolinen, ja paikoitellen makaaberi tarina klassisen musiikin maailmasta, jossa eri kansallisuudet ovat tottuneet tekemään töitä yhdessä, mutta silti jopa Euroopan sisällä on edelleen ”haamurajoja”. Gérardin matkakertomus on siksikin kiinnostava, että hän vertaa sen hetkistä reissuaan aiempiin kylmän sodan aikaisiin työmatkoihin. Hänen on vaikea asettua vapaasti ja hitaasti matkustavan yksityishenkilön asemaan, kun on tottunut matkustamaan kiireessä ja aikataulutetusti.

Teoksessa oli jotain yhteistä Kjell Westön romaanin Tritonus kanssa, sillä molemmissa ikääntynyt kapellimestari jää jotenkin ”tyhjän päälle” kansainvälisessä kriisitilanteessa. Yllättävää kyllä, pysyin paljon paremmin tämän teoksen juonen kärryillä, sillä tässä juoni ei ollut yhtä rönsyilevä kuin Tritonuksessa. Teos oli positiivinen yllätys kirjaston vapaiden äänikirjojen joukossa. En ehkä olisi tätä huomannut, ellen kärsisi kirjapuutostaudista.

Kirjassa sukelletaan syvälle Dvorakin Rusalka-oopperan maailmaan, ja tutkitaan tarkasti varsinkin konserttitalojen näkymätöntä työtä. Kuiskaajan valitseminen päähenkilöksi tuntuu kekseliäältä, ja

Huijareita ja puolimaailmannaisia

Teos: Pierre Lemaitre: Tuhon lapset (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Louise on 30-vuotias opettajatar Pariisissa, joka on jäänyt asumaan yksin perheensä ränsistyneeseen taloon tämän äidin kuoltua. Kihlaus pitkäaikaiseen sulhoon on purkautunut, ja oikeastaan Louise on pitkään halunnut enemmän lasta kuin puolisoa. Onnettomien sattumusten kautta hän päätyy epäsuosioon koulussaan, koska hänen siveellisyytensä on asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 1940 Ranskassa on julistettu yleinen liikekannallepano, ja pariisilaiset pelkäävät natsien marssia rakkaaseen kaupunkiinsa. Luottamus maan armeijan iskukykyyn ei ole saumatonta kaikissa piireissä, eikä ihmisillä ole yhtenevää mielipidettä siitä, kummat ovat suurempi uhka kansakunnalle, fasistit vai kommunistit. Sota luo röyhkeimmille ja viekkaimmille uusia rikastumisen keinoja niin maalla kuin kaupungeissa.

Kirjassa seurataan Louisen ja entisen matematiikan opettajan, nykyisen aliupseeri-Gabrielin vaiheita sodan aikana. Gabriel on lähetetty Saksan rajalle Ardenneille Maginot-linjalle, ja pääsee johtamaan joukkoja vasten tahtoaan. Tämä johtaa rintamakarkuruuteen asetoveri Raoulin kanssa, ja he joutuvat vankileirille.

Louisen, Gabrielin ja Raoulin tiet kohtaavat, kun Louise alkaa äitinsä kuoleman jälkeen jäljittää isänsä oikeaa identiteettiä. Hän kirjoittaa Raoulille rintamalle, sillä uskoo tämän olevan hänen veljensä. Isähahmo on jokseenkin ”creepy” tapaus, ja vanhempien salarakkauden tarina surullinen. Tämän jälkeen alan katsoa ravintoloiden pöytien vakikasvoja uusin silmin, sillä niistä voi löytää traagisen inspiroivia hahmoja, ainakin Pariisissa, mutta miksei myös lähempänä kotia. Tyyppejä, jotka saapuvat aina samaan ravintolaan odottamaan rakastettua, joka ei koskaan saavu paikalle.

Kiinnostavin hahmo oli kuitenkin mies nimeltä Desire, joka onnistui tarinan aikana toimimaan valelentäjänä, valelääkärinä, valeopettajana, valeasianajajana ja lopulta valediplomaattina. Hän pääsee ministeriöön töihin orientaalisten kielten asiantuntijana, eikä jää kiinni silloinkaan, kun saa tehtäväkseen seurustella kambodzalaisen diplomaatin kanssa. Pian hänet siirretään sotapropagandan osastolle kaunistelemaan Ranskan armeijan ”menestystä”. Tässä työssä hän pääsee käyttämään oikeaa osaamistaan ilmiömäisesti. Nauratti myös, että näin tämän romaanin ja viimeksi lukemani valepoliisitarinan välille muodostui luonteva yhteys.

Lemaitren kertojan kyvyt ovat kyllä loistavat, sillä jaksan hänen kyydissään rämpiä läpi jopa sodan joukkokohtauksia. Sarjan aiemmissa osissa oli paljon suht puuduttavaa taloushistoriaa, mutta sekin tuli lusittua, kun kerronta oli vetävää. En muista sarjan kakkososasta paljoa, mutta sen muistan, että siinä oli monia natsien kätyreitä ja että kaikki hännystelystä hyötyneet eivät jatkaneet satumaisen rikkaalla polulla. Louisen nuoruuden aikainen ystävyys ”kasvottoman” ja maskia käyttävän Edouard Pericoultin kanssa on tämän romaanin taustatarina. Groteskeja juonenkäänteitä ja karuja ihmiskohtaloita tähän sarjaan ainakin mahtuu.

Valekyttänä no go zonella

Teos: Valentin Gendrot: Kyttä (Docendo, 2021)

Suomennos: Matti Brotherus

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Valentin Gendrot on nuori ranskalainen toimittaja Bretagnesta, joka on erikoistunut soluttautumiseen vaikeisiin työoloihin ja tutkivan journalismin tekemiseen työpaikoilta. Aiemmissa tehtävissään eri prekaareilla aloilla hän oli viihtynyt n. 3 kk jaksoissa, mutta poliisiksi soluttautuminen oli vaativampi projekti. Vuonna 2017 hän kävi lyhyen koulutuksen poliisin avustaviin tehtäviin. Näissä hommissa työskentelee nykyään noin viidennes Pariisin koko poliisivoimista. Gendrotia askarutti erityisesti uutisointi näiden apulaispoliisien korkeasta itsemurhariskistä. Hän halusi selvittää, mitkä tekijät ajavat näitä matalapalkattuja jepareita äärimmäisiin ratkaisuihin elämässä.

Toki Gendrotia ei pidä nimittää valepoliisiksi siksi, että hän itse asiassa kävi läpi asianmukaisen koulutuksen. Valepoliisi hän kuitenkin oli omassa mielessään, koska hänen nimenomainen tarkoituksensa oli raportoida työn arjesta. Työrupeamansa aikana hän teki kaikkensa päästäkseen työporukoiden sisäpiiriläiseksi, mutta motiivi oli kuitenkin joku muu kuin kollegoilla. Tällaisessa työotteessa piilee aina eettisiä ongelmia, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät.

En tunne Ranskan lainvalvontaa kovinkaan hyvin, ja ainoa ikkunani ranskalaiseen rikosten maailmankin ovat olleet Pierre Lemaitren dekkarit. Yritän tässä arviossa lähinnä kertoa, mikä kirjassa eniten yllätti. Minua ei yllättänyt poliisivoimien (lue: varsinkin valkoisten, työväenluokkataustaisten miesten) seksismi ja rasismi. Noin puolet kirjasta käsittelee näitä ilmiöitä.

Teos on lyhyehkö ja se kattaa noin kolmen vuoden havainnot vuosista 2017-9. Ensimmäisen vuoden, kun Gendrot palveli akuuttipsykiatrian poliklinikan autokuskina, hänellä oli enemmän aikaa kirjoittaa muistiinpanoja työstään, sillä päiviin kuului paljon kahvinjuontia ja odottelua. Vasta toisena vuonna hän pääsi ”tosi toimiin” 18.kaupunginosan poliisiasemalle, ja täällä palvellessaan kirjoittamiseen jäi vain vähän aikaa.

Avustavan poliisin käteen jäävä palkka noina vuosina oli 1340 euroa, mikä johti siihen, että poliisien asuinolot olivat todella kehnot. Gendrotilla oli varaa asua 15 neliön yksiössä, mutta jotkut kollegoista asuivat jopa autoissa. Motivaatio lukea varsinaisen poliisikoulun pääsykokeisiin oli suuri lähes kaikilla, ja nuorimmilla konstaapeleilla peruspalkka nousi n. 1800 euron nettotuloihin. Gendrot ei ilmaissut urallaan kovin suurta kiinnostusta päästä elämässä eteenpäin.

Teos antaa vaikutelman, ettei poliisin työ ole Ranskassa kutsumusammatti, vaan siihen ajaudutaan mitä kummallisemmista syistä. Monilla syy tuntui olevan valtion suht turvattu, pitkä ja kapea leipä, eli he halusivat panostaa enemmän perheeseensä tai harrastuksiinsa. Gendrot kuitenkin sattui asemalle, jossa henkilökuntaa kannustettiin viettämään aikaa myös vapaa-aikana yhteishengen vahvistamiseksi ja myös psykososiaaliseksi vertaistueksi. Grillibileitä olisi ollut enemmän kuin mihin Gendrot jaksoi osallistua. Näillä ei kuitenkaan korjattu palkkakuoppaa eikä lievitetty työn kuormittavuutta.

Työrupeaman aikana hänen eteensä tuli yksi keissi, jossa hänen työtiiminsä pyrki vähättelemään rasistista väkivaltaa, ja Gendrot oli myös kuulusteltavana aiheesta. Hän huomasi, että myös hänen oma ammattietiikkansa oli muuttumassa, ja hän alkoi kokea kasvavaa piittaamattomuutta ollessaan partiovuoroissa.

Olen lukenut vastaavia kuvauksia Ruotsin ongelmalähiöistä, ja täytyy sanoa, että ne ovat olleet rankempia, vaikka niissä kertoja ei ollutkaan soluttautunut toimittaja. Tässähän kuvataan osittain melko tavallisia arjen insidenttejä, joista tyypillisimpiä olivat perheväkivaltatapaukset. Välillä Gendrot kuvaa myös silkkaa tylsistymistä, varsinkin putkan valvontavuorojen aikana. Toisaalta lisää ”actionia” tuottivat tuon ajanjakson aikana keltaliivien tempaukset, joiden vuoksi määrärahoja näiden avustavien poliisien koulutukseen lisättiin.

Eniten kirjassa ahdisti juuri tuon koulutuksen suppeus, ja se, että nämä ihmiset pääsivät kantamaan aseita kovin kevyin perustein. Erinäisistä poikkeustiloista johtuen heillä oli myös välillä lupa viedä virka-ase kotiin.Tämä saattaa osittain selittää poliisien itsemurha-alttiutta, mutta tuskin se oli päällimmäinen syy.

Tämä oli onnistunut true crime-raportti siksi, että sen laajempi yhteiskunnallinen konteksti oli hyvin avattu. Harvoinpa edes jaksan lukea tosi elämän poliisitarinoita, mutta tässä kiinnosti eniten tuo lähiönäkökulma. Harvemmin muutenkaan Pariisiin sijoittuvat kirjat kuvaavat sen ongelmalähiöitä.

Pariisilaisen byrokratian käytävillä

Teos: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nyt on vuorossa jo kolmas romaani tänä talvena, joka kuvaa ulkosuomalaisten naisten elämiä Pariisissa. Siitä edellisestä, Kira Poutasen Surun kartasta en ole ehtinyt blogata, vaikka teos on edelleen tuoreessa muistissa, ja siinä oli hienoja oivalluksia ylisukupolvisista traumoista. Ensimmäinen näistä oli Annastiina Heikkilän Vapaus valita kohtalonsa, josta bloggasin toissa viikolla. Kaikilla kolmella teoksella on selkeä keskusteluyhteys toisiinsa, ja kaikki kirjailijat ovat asuneet pitkään Ranskassa.

Raudaskosken teos on hänen toinen romaaninsa; ensimmäinen julkaistiin vuonna 2005, ja siitä minulla ei ole havaintoa. Romaanin tosi elämän taustatarinastakaan en tiennyt ennen kirjaan tarttumista mitään. Raudaskoski on siis oikeasti käynyt läpi rankan huoltajuuskiistan Ranskassa, ja opiskellut siinä sivussa juristiksi. Romaanin Tiina Är on ehkä kirjailijan alter ego, mutta teoksessa on luultavasti myös fiktiivisiä kerroksia.

Teoksen tarina alkaa vuodesta 2016, jolloin Tiina Ärrän aviomies Bastian Chapon kaappaa tämän tyttären teille tietämättömille. Nainen jää yksin murheineen, mutta saa kriisin keskellä uusia ystäviä muun muassa oikeusaputoimiston käytävältä. Algerialaistaustainen Sonia B on empaattinen kohtalotoveri, ja jotain lohtua löytyy myös israelilaisen Marcelin suomalaistyylisestä lounasravintolasta, joka valitettavasti on konkurssikypsä. Clichyn kulmilla elämä on rosoista, mutta Tiina Är ei haluaisi tulla kuppiloiden vakiokasvoksi siitä huolimatta, että hänen kotinsa tasoilla pesii viinipulloja myös viranomaisten käynneillä.

Teos kuvaa oivallisesti tilannetta, jossa boheemi taiteilijasielu joutuu kohtaamaan vieraan maan byrokratian ja systeemin, jossa vaaditaan erilaista lukutaitoa kuin Suomessa. Hän on tässä vaiheessa asunut Ranskassa vasta kolmisen vuotta, ja on ollut riippuvainen aviomiehestään. Suurkaupungissa kotikäyntien tekijät sekoavat usein asiakkaista, ja myös Tiina Är saa vastata kulttuurisiin kysymyksiin, jotka on suunnattu muslimitaustaisille kotiäideille. Samaan aikaan kaupungissa pelätään koko ajan uusia terrori-iskuja, ja tämä rytmittää myös oikeussalin toimia.

Tämä teos on näistä lukemistani kolmesta selkeästi taiteellisin, kun taas kahdessa muussa oli syvempiä historiallisia kerroksia. Romaanissa iloa tuottavat varsinkin omaperäiset sivuhenkilöt, naapurit, ohikulkijat ja ammattilaiset, joihin Tiina Ärrän on pakko kriisinsä aikana tutustua. Ero suomalaisten ja ranskalaisten lastensuojelualan ammattilaisten välillä on se, että ranskalaiset ovat hermostuneempia ja haisevat joskus tupakalle. Pykäliä nussitaan niin maan perkeleesti, mutta muuten hahmot tuntuvat melkein inhimillisiltä. Byrokraattien olemuksissa on heissäkin jotain sotkuista ja kontrolloimatonta. Suomessa taas tämän alan työntekijöillä on vahvempi ammatillinen maski, tai teflonpinta. Tai siis näin itse tulkitsen eroa omien havaintojeni pohjalta, se ei perustu tähän kirjaan, jossa kertojalla ei ole kokemusta suomalaisesta lastensuojelusta.

Tarinassa on todella yllättäviä juonenkäänteitä, ja yhdeksän kuukauden ikäisen tyttövauvan kohtalo hämmentää. Myös päähenkilön suhde ex-miehen sukuun tuntui kummalliselta, ja isovanhempien odotukset lapsenlapsen kasvatuksen suhteen naurattivat. Tuntui kuitenkin, että tässä suvussa kommunikaatio brakasi kunnolla, eivätkä nämä isovanhemmat ehkä tunteneet enää kunnolla kauan ulkomailla asunutta aikuista poikaansa.

Luulisin, että kirja kiinnostaa myös niitä, joilla ei ole pikkulapsiarki enää päällä, ja myös lapsettomia lukijoita, sen verran erikoinen on teoksen asetelma. Vastaavia psyykkisiä ongelmia ovat varmasti käyneet läpi monet lapsettomatkin, jotka ovat muuttaneet ulkomaille puolison perässä, ja joilla eron jälkeen elämä jää ”tyhjän päälle”.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.

Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.