Karjalaisen väliverhon kertomaa

svärd veraRuotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Mainokset

Pitääkö Balilta palata kotiin?

matka yli onnenKeski-ikää lähestyvä ranskalainen sinkkumies matkustaa Balille löytääkseen elämäänsä uuden suunnan. Paikka kuhisee timmejä australialaisia surffarimimmejä, ja henkisempiä vegaanijoogeja, mutta uutta kumppania ei tunnu löytyvän edes tyylikkäimmistä jäätelöbaareista. Mies miettii, onko hänessä oikeasti jotain vikaa, ja päätyy konsultoimaan paikallista mestari Samtyangia, henkistä gurua, jonka näkemys ihmisen onnellisuudesta on kokonaisvaltainen.

Voih ja huoh. Apua! Onko Paulo Coelho saanut vakavan kilpailijan? Ja kuinka on käynyt Eat Pray Love-leffan aforistisen viisauden aseman maailman henkisillä markkinoilla? Voinko vastustaa Baliin sijoittuvaa teosta, jonka arvelen olevan täynnä universaalia, mitäänsanomatonta höttöä? Ilmeisesti en voi, niin suuri on oma haaveeni päästä matkustamaan hippien taivaaseen jonain päivänä.

Laurent Gounellen elämäntaitoromaani Matka yli onnen esteiden (Gummerus, 2018, suom. Lotta Tolvanen) on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2008, ja se on maailmanlaajuinen bestseller, joka on Ranskan lisäksi myynyt paljon varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Gounelle on ammatiltaan NLP-ohjaaja, ja hän tuntuu kirjoittavan enimmäkseen romaanimuodossa. Yleensä tämän tyyppiset teokset ovat tietokirjoja, mutta tarinallisissa teoksissa on oma charminsa, mihin pelkkä elämäntaito-opas ei yleensä yllä.

Luin teoksen sujuvasti parissa tunnissa, ja kuten arvasin, se on kerronnaltaan hyvin simppeliä tekstiä. Balilla oli kiva pyrähtää pikaisesti, mutta teos ei varsinaisesti keskity matkailuun, vaan kliseisesti juuri siihen ”sisäiseen matkaan”. Ongelmana teoksessa oli, että romaanina teos ei vakuuta – siinä ei oikeastaan ole lainkaan juonta. Romaanin päähenkilö ei vakuuta minua fiktiivisenä hahmona. Romaanina teos saisi minulta korkeintaan yhden tähden. Leffana en suostuisi tätä katsomaan. Arvioin siis kirjaa nyt elämäntaito-oppaana ja matkakirjana.

Kirjassa korostetaan sisäistä hehkua, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Guru Samtyang pyytää oppilastaan katsomaan Nicole Kidmanin leffoja, mikäli haluaa päivittää positiivista minäkuvaansa. Gurun käsitykset länsimaisten ihmisten onnellisuudesta tai onnettomuudesta ovat toki omaperäiset, eikä Julian ole varma, onko hän edes koskaan poistunut saareltaan, vai ammentaako hän viisautensa pelkästään paikallisesta videovuokraamosta. Kohtaamiset kuitenkin saavat aikaan yllättävää muutosta tässä sovinnaisessa ja kiltissä opettajassa, joka pelkää eniten töistä myöhästymistä.

Oikeastaan teoksen anti on hieman sama kuin Tommy Hellsténin teoksissa, eli viesti on: saat sen, mistä luovut. Kirjassa pohditaan niin kristinuskon kuin hindulaisuuden/buddhalaisuuden käsityksiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ja balilaiseksi guruksi Samtyangilla on ihan kiinnostavia pointteja myös Raamatusta. Kristinuskon käsitystä ihmisen kyvystä parantua hän päivittää, eli hänen mukaansa ihminen voi parantua syövästä lähettämällä rakkaudellisia viestejä soluilleen. Varsinkin balilaisten käsityksistä kuolemasta olisin halunnut lukea lisääkin, tai ehkä kokea niitä paikan päällä.

Ihminen voi matkustaa Balille, uida meressä uhanalaisten kilpikonnien keskellä, nauttia taivaallisesta hieronnasta ja itse puista poimimistaan trooppisista hedelmistä, lillua infinity poolissa ja majoittua viiden tähden rantamajoissa, ja silti palata kotiin samana tyytymättömänä itsenään. Minusta tämä kirja ei siis korostanut matkailun tuomaa autuutta ja henkistä kasvua ärsyttävän kategorisesti, eli se ei ollut Balin matkailun edistämisteos. Kun yritin etsiä kirjailijasta itsestään tietoa, huomasin myös hänen nettisivujensa olevan alkeellista viime vuosikymmenen tasoa – eli tyyppi ei vaikuta kovin kaupalliselta, vaikka varmasti elää hyvin kirjatuloillaan.

Tämä ei juuri nyt ollut minun elämäni suuntaa käänteentekevästi muuttava teos, mutta voin suositella tätä niille, jotka etsivät kevyempää henkistä opasta. Kirja sopii varmasti kaiken taustaisille lukijoille, niin uskovaisille kuin ateisteille, ja sen ohjeet tuntuvat myös turvallisilta mielenterveyden näkökulmasta. Itseäni lähinnä ärsytti se, että päähenkilöllä oli kauhea stressi ja kiire palata Balilta, vaikka periaatteessa hän olisi voinut muuttaa elämäänsä totaalisesti jäämällä saarelle rantapummiksi.

Rakkausulkoilulla Rivieralla

monamour_3_1Meneekö parisuhde pilalle, jos sen osapuolet ovat tottuneet leikkaamaan varpaankynsiään toistensa seurassa? Ja mitä tapahtuu niille, jotka merkitsevät tekemänsä kotityötunnit viikottaisiin Excel-taulukkoihin? Pitääkö perhe-elämässä naisen olla kaikkeen venyvä projektipäällikkö? Ja mitä seuraa siitä, kun kotirouva alkaa pukeutua pelkkiin collegehousuihin tai leggingseihin?

Helena Liikanen-Renger on kirjoittanut ”vertailevan tutkimuksen” ranskalaisen ja pohjoismaisen parisuhteen säännöistä hyväntuulisessa teoksessaan Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä (Atena, 2018). Liikanen-Renger tunnetaan bloggarina ja freelancer-toimittajana, joka tekee töitä kotonaan Ranskan Rivieralla. Olen myös lukenut (mutten arvioinut) hänen aiemman teoksensa ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Maman finlandaise: poskisuukkoja ja perhe- elämää Etelä-Ranskassa (Atena, 2016). Molemmat teokset valitsin pinnallisesti houkuttelevien kansikuvien perusteella.

Teokset toki komppaavat toisiaan, mutta ovat myös ilahduttavalla tavalla erilaisia. Lastenkasvatuskirja pohjautui enemmän kirjailijan omiin kokemuksiin, kun taas Mon amouria varten on haastateltu pariskuntia ja eronneita eri puolelta maata, hyvin erilaisista taustoista. Ääneen pääsevät niin sateenkaariparit, avoimen suhteen kannattajat kuin uraohjukset, unohtamatta senioreja, jotka ovat eläneet aikuisikänsä yhdessä parisuhteessa.

Parisuhteen vaalimisesta tuntuvat lähes kaikki kirjaan haastatellut olevan yksimielisiä: lasten synnyttyä on tärkeää järjestää pariskunnan keskenäistä aikaa, ”rakkausulkoilujen” muodossa, jolloin muistellaan suhteen kiihkeitä alkuaikoja. Ranskalaiset myös tuntuvat panostavan tähän taloudellisesti, maksamalla lastenhoidosta ulkopuoliselle avulle. Ranskan lomakohteissa tämä tarve otetaan myös vakavasti, eli perhelomilla ei ole tarkoitus vain venyttää pinnaa lapsiystävällisten aktiviteettien parissa.

Ranska ei kuitenkaan ole mikään yksiavioisten, elämänmittaisten liittojen mallimaa, vaan tämänhetkinen avioerojen todennäköisyys on jopa korkeampi kuin Suomessa. Eroprosessit ovat usein raskaita ja monimutkaisia oikeustaisteluja, joissa varsinkin kotona pitkään olleelle usein määritellään hintavia elatusmaksuja. Onkin kiinnostavaa, kuinka ranskalaisten käsitykset parisuhteen tasa-arvosta ovat kehittyneet, kun maa kuitenkin tunnetaan feministisen ajattelun kärkimaana. Käytännön tasolla feministinen ajattelu on kai johtanut varsinkin siihen, että yhä harvempi haluaa mennä naimisiin (varsinkaan kirkossa), vaan maassa on nykyään yleistä viettää PACS-juhlia rekisteröidyn parisuhteen kunniaksi.

Teos on kepeää, elämäniloista, kuplivaa luettavaa, jossa arjen pienistä iloista löytyy lohtua ja viisautta. Se varmasti ilahduttaa kaikenlaisissa monikulttuurisissa suhteissa eläviä, koska kirjassa mainitut kulttuurierot eivät rajoitu vain Ranskan ja Suomen välille. Ei siinä esitellä ranskalaista kulttuuria minkäänlaisena romantiikan mallimaana, mutta se tarjoaa peilin, jonka kautta lukija voi peilata omia käsityksiään romanttisesta rakkaudesta. Ahdistavinta teoksessa oli kuvaukset ranskalaisten naisten normatiivisesta ulkonäkökeskeisyydestä, tai tuli mieleen kysyä, eikö kirjailija ole maassa asuessaan törmännyt lainkaan vaihtoehtokulttuurien edustajiin.

Kirjassa on hauskaa kuvitusta myös sisälehdillä, ja ylipäänsä se on elegantti poikkileikkaus tämän päivän ranskalaisesta kulttuurista. Jos lukija ei ole kiinnostunut parisuhteensa kehittämisestä, kirjaa voi lukea myös matkakirjana, sillä siinä verrataan varsinkin Pariisin ja Etelä-Ranskan eroja. En usko, että Mon Amour jättää ketään lukijaa kylmäksi – sen vinkkejä voi kukin tahollaan ottaa käyttöön tai jättää käyttämättä. Itse olisin voinut allekirjoittaa lähes kaiken tuosta aiemmasta lastenkasvatuskirjasta, mutta tämän teoksen viisauksiin suhtaudun lempeän humoristisesti.

Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Maailmannaisen hellät jäähyväiset

Punainen osoitekirjaTukholmalainen Doris on 96-vuotias ja liian kiintynyt asuntoonsa Södermalmin Bastugatanilla. Hänen ainoa omaisensa Jenny elää ruuhkavuosiaan San Franciscossa, kaikki ystävät ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä alati vaihtuviin kotiavustajiin tule luotua kummempia suhteita. Elämä keskittyy muistojen laatikoihin, vanhoihin valokuviin ja viikottaisen Skype-puhelun odottamiseen.

Niin, Doris on ikäisekseen melko kätevä internetin käyttäjä. Tässä suhteessa Sofia Lundbergin romaanissa Punainen osoitekirja (Otava, 2018, suom. Tuula Kojo) on yhtäläisyyksiä Minna Lingrenin Ehtoolehto-sarjan tervaskantomummojen kanssa: he eivät halua jäädä paitsi maailman menosta. Mutta Lundbergin Doris on hyvin yksinäinen, eikä hänellä ole pienintäkään intressiä muuttaa palvelukotiin, jossa hän saisi ikäisiään ystäviä.

Punainen osoitekirja on jo ennen Suomeen saapumistaan ollut kansainvälinen bestseller: oikeudet on myyty 27 maahan ja faneja riittänee. Bestselleriyttä varmasti selittää esimerkiksi se, että teoksen tapahtumat keskittyvät Tukholman lisäksi Pariisiin ja New Yorkiin – kaupunkeihin, joihin monilla lukijoilla, myös siellä käymättömillä, on vahva mentaalinen suhde. Doris on maailmanhistorian silminnäkijä: hän pääsee nuorena tyttönä Pariisiin Chanelin malliksi, kulkee läpi 30-luvun globaalin laman kohti toista maailmansotaa, tulee SS-sotilaiden pommittamaksi amerikkalaisessa sotalaivassa Englannin rannikolla, ja palaa jossain vaiheessa Amerikkaan hoitamaan siskonsa lapsenlasta, Jennyä.

Jenny on nelikymppinen itsensä nuhruiseksi kokeva perheenäiti, joka on elänyt aikuiselämäänsä lähinnä lasten kautta. Doris on pelastanut hänet huostaanotolta, sillä hänen äitinsä oli kovien huumeiden käyttäjä ja epävakaa persoona. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista ennen naimisiinmenoa, mutta haaveet itsensä toteuttamisesta ovat hautautuneet lounasvoileipien teon ja vaippavuorien taa. Kun hän saa viestin Doriksen kaatumisesta ja sairaalaan joutumisesta, hänen on lähdettävä tervehtimään isotätiään, ehkä viimeisen kerran.

Luin tämän kirjan ahmien, huokaillen, välillä kyynelehtien ja sydän pamppaillen, mutta siitä huolimatta pieni piru kävi kommentoimassa juonen käänteitä, kielenkäyttöä ja muuta toteutusta. Minusta romaanin perusidea – eli vanhan mummon osoitekirja, josta lähes jokainen kontakti on merkitty kuolleeksi – oli hauska ja kekseliäs, varsinkin, kun kontaktit olivat monen maan kansalaisia. Pidin myös paljon alkuasetelmasta, eli 1920-30-lukujen Södermalmin työväenluokkaisen elämän kuvauksesta. Bastugatanista olen lukenut muiltakin kirjailijoilta kuin Lundbergiltä, eli kyseessä on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde.

Doriksen Pariisin-ajasta tuli ensimmäisenä mieleen Enni Mustosen tuotanto, sillä molemmista tuli tunne, että kirjailijoilla on pakkomielle viedä henkilönsä historian aitiopaikoille, keskiöön, missä varmasti tapahtuu. Varmasti Ruotsissakin on esikuvia tälle tyylille kirjoittaa historiallisia romaaneja – tyylille, missä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta itselleni liiasta keskiössä olemisesta tulee lukijana helposti ähky. Romaanin Doris tosin ei ole palveluksessa suurilla julkkiksilla, ja ns. julkisuuden henkilötkin näyttävät olevan fiktiivisiä. Varsinkin amerikkalainen todellisuus kirjassa on varsin arkista, kun taas Pariisin-aikaan mahtuu ripaus glamouria.

Hoitotyön näkökulmasta teoksen nykyisyys avasi myös kriittisiä näkökulmia. Tässä sivutaan niin kotihoitajien, sairaalapappien kuin sosiaalikuraattorienkin työtä. Nauratti kovasti, kun Doriksen kotiavustaja Ulrika luennoi tälle haltioituneena Kanarian-matkojen Bamse-klubien kätevyydestä, sillä oletuksella, ettei hänen vanha asiakkaansa olisi koskaan käynyt ulkomailla. Ylipäänsä hoitohenkilökunnan oletukset vanhoista ihmisistä nousivat esiin voimallisesti. Toki asiakkaiden elämänkaariin perehtyminen on ”luksusta”, johon tämän päivän hoitotyössä ei varmaan ole edes teoriassa aikaa.

Kirjassa ehkä eniten nyppi sivuhenkilöiden runsas määrä, ja varsinkin miespuolisten henkilöiden mustavalkoisuus. Doriksen kiertolaiselämässä miehet toimivat pelastajina ja päällekarkaajina, mutta osa kohtaamisista jäi kovin pinnallisiksi.

Luulen kuitenkin, että tämä kirja tulee ilahduttamaan monenlaisia ja – ikäisiä lukijoita, eikä tämä ollut niin ”geriatrinen” teos kuin esimerkiksi nuo rakastetut Minna Lindgrénin Ehtoolehto-teokset (eli toiston vaaraa näiden välillä ei ole). Rakkauskertomuksena teos toki oli liikuttava ja valloittava, mutta minä katselin mielessäni liikaa Titaniciä sen kohtaamisten aikana. Onneksi kirja tarjosi paljon muutakin, myös aimo annoksen sosiaalihistoriaa ja arkirealismia.

Kaupallisesta näkökulmasta voisin suositella tätä teosta äitienpäivälahjaksi niin nuoremmille kuin vanhemmille äideille (varsinkin ei-biologisille sellaisille). Sen verran mukana oli ”chicklitiä”, etten usko monen miesoletetun henkilön tälle lämpiävän.

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Loisia toisillemme

IMG_1865Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”