Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Muistotilaisuus elävälle

Teos: Marissa Mehr: Rusalka (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Gerard Monti on ikääntynyt kapellimestari, joka on tehnyt kansainvälisen uran. Vielä 64-vuotiaana hän jaksaa painaa duunia, vaikka kiinnitysten tahti on alkanut viime aikoina hieman hidastua. Maestroilla ei kuitenkaan ole tapana jäädä eläkkeelle, jos fyysinen kunto suinkaan kestää, eikä perheettömällä Gerardilla ole muuta sisältöä elämälleen kuin työ.

Eräänä päivänä posti tuo Gerardille kirjeen tutulla käsialalla. Se on naiselta, jonka kanssa Gerardilla oli suhde kymmenen vuotta aiemmin, ja karmeaa kyllä, kuoressa on naisen itsensä signeeraama kutsu omiin hautajaisiinsa.

Anna oli aikanaan oopperan kuiskaaja, eikä häntä kohdeltu lainkaan asiallisesti kaksikon työskennellessä Ranskassa. Annaa pidettiin ”itätyttönä”, ja uskottiin, että hän oli päässyt töihin reittä pitkin. Gérard törmäsi Annaan useassa oopperassa ja filharmoniassa ympäri Eurooppaa, ja pikkuhiljaa heidän välilleen kehittyi suhde. Hän yritti kohdella Annaa tasa-arvoisesti, mutta Anna oli suhteessa kovin ”tuulella käyvä” ja kärkäs. Lopulta hän jätti miehen kertomatta olinpaikastaan.

Vuonna 2010 Gérard päättää lähteä etsimään Annaa, olipa tämä elossa tai kuollut. Matka sattuu Islannin tulivuorihärdellin ajalle, ja Gérard joutuu totuttelemaan hitaaseen matkustamiseen olan takaa. Reissuun lähtiessään hän tajuaa, ettei edes tiedä, missä maassa Anna oli syntynyt. Kutsu hautajaisiin on Riikaan, mutta Anna oli antanut epämääräisen vaikutelman monipaikkaisesta menneisyydestä.

Puolet tarinasta kerrotaan Annan perspektiivistä. Hän on ollut jo saattohoidossa, kun syöpä alkaakin parantua. Anna ei välttämättä enää edes muista, keitä on kutsunut muistotilaisuuteen, sillä hän lähetti kutsut vahvassa lääkepöllyssä. Paluu terveiden maailmaan ei sekään ole helppoa, ja sairauden jälkeen hän alkaa harrastaa kummia kuolemaan liittyviä asioita. Aviomies lähtee vasta sitten, kun Anna on saanut toiveikkaan viestin parantumisesta.

Teos on tiivistunnelmainen, melankolinen, ja paikoitellen makaaberi tarina klassisen musiikin maailmasta, jossa eri kansallisuudet ovat tottuneet tekemään töitä yhdessä, mutta silti jopa Euroopan sisällä on edelleen ”haamurajoja”. Gérardin matkakertomus on siksikin kiinnostava, että hän vertaa sen hetkistä reissuaan aiempiin kylmän sodan aikaisiin työmatkoihin. Hänen on vaikea asettua vapaasti ja hitaasti matkustavan yksityishenkilön asemaan, kun on tottunut matkustamaan kiireessä ja aikataulutetusti.

Teoksessa oli jotain yhteistä Kjell Westön romaanin Tritonus kanssa, sillä molemmissa ikääntynyt kapellimestari jää jotenkin ”tyhjän päälle” kansainvälisessä kriisitilanteessa. Yllättävää kyllä, pysyin paljon paremmin tämän teoksen juonen kärryillä, sillä tässä juoni ei ollut yhtä rönsyilevä kuin Tritonuksessa. Teos oli positiivinen yllätys kirjaston vapaiden äänikirjojen joukossa. En ehkä olisi tätä huomannut, ellen kärsisi kirjapuutostaudista.

Kirjassa sukelletaan syvälle Dvorakin Rusalka-oopperan maailmaan, ja tutkitaan tarkasti varsinkin konserttitalojen näkymätöntä työtä. Kuiskaajan valitseminen päähenkilöksi tuntuu kekseliäältä, ja

Huijareita ja puolimaailmannaisia

Teos: Pierre Lemaitre: Tuhon lapset (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Louise on 30-vuotias opettajatar Pariisissa, joka on jäänyt asumaan yksin perheensä ränsistyneeseen taloon tämän äidin kuoltua. Kihlaus pitkäaikaiseen sulhoon on purkautunut, ja oikeastaan Louise on pitkään halunnut enemmän lasta kuin puolisoa. Onnettomien sattumusten kautta hän päätyy epäsuosioon koulussaan, koska hänen siveellisyytensä on asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 1940 Ranskassa on julistettu yleinen liikekannallepano, ja pariisilaiset pelkäävät natsien marssia rakkaaseen kaupunkiinsa. Luottamus maan armeijan iskukykyyn ei ole saumatonta kaikissa piireissä, eikä ihmisillä ole yhtenevää mielipidettä siitä, kummat ovat suurempi uhka kansakunnalle, fasistit vai kommunistit. Sota luo röyhkeimmille ja viekkaimmille uusia rikastumisen keinoja niin maalla kuin kaupungeissa.

Kirjassa seurataan Louisen ja entisen matematiikan opettajan, nykyisen aliupseeri-Gabrielin vaiheita sodan aikana. Gabriel on lähetetty Saksan rajalle Ardenneille Maginot-linjalle, ja pääsee johtamaan joukkoja vasten tahtoaan. Tämä johtaa rintamakarkuruuteen asetoveri Raoulin kanssa, ja he joutuvat vankileirille.

Louisen, Gabrielin ja Raoulin tiet kohtaavat, kun Louise alkaa äitinsä kuoleman jälkeen jäljittää isänsä oikeaa identiteettiä. Hän kirjoittaa Raoulille rintamalle, sillä uskoo tämän olevan hänen veljensä. Isähahmo on jokseenkin ”creepy” tapaus, ja vanhempien salarakkauden tarina surullinen. Tämän jälkeen alan katsoa ravintoloiden pöytien vakikasvoja uusin silmin, sillä niistä voi löytää traagisen inspiroivia hahmoja, ainakin Pariisissa, mutta miksei myös lähempänä kotia. Tyyppejä, jotka saapuvat aina samaan ravintolaan odottamaan rakastettua, joka ei koskaan saavu paikalle.

Kiinnostavin hahmo oli kuitenkin mies nimeltä Desire, joka onnistui tarinan aikana toimimaan valelentäjänä, valelääkärinä, valeopettajana, valeasianajajana ja lopulta valediplomaattina. Hän pääsee ministeriöön töihin orientaalisten kielten asiantuntijana, eikä jää kiinni silloinkaan, kun saa tehtäväkseen seurustella kambodzalaisen diplomaatin kanssa. Pian hänet siirretään sotapropagandan osastolle kaunistelemaan Ranskan armeijan ”menestystä”. Tässä työssä hän pääsee käyttämään oikeaa osaamistaan ilmiömäisesti. Nauratti myös, että näin tämän romaanin ja viimeksi lukemani valepoliisitarinan välille muodostui luonteva yhteys.

Lemaitren kertojan kyvyt ovat kyllä loistavat, sillä jaksan hänen kyydissään rämpiä läpi jopa sodan joukkokohtauksia. Sarjan aiemmissa osissa oli paljon suht puuduttavaa taloushistoriaa, mutta sekin tuli lusittua, kun kerronta oli vetävää. En muista sarjan kakkososasta paljoa, mutta sen muistan, että siinä oli monia natsien kätyreitä ja että kaikki hännystelystä hyötyneet eivät jatkaneet satumaisen rikkaalla polulla. Louisen nuoruuden aikainen ystävyys ”kasvottoman” ja maskia käyttävän Edouard Pericoultin kanssa on tämän romaanin taustatarina. Groteskeja juonenkäänteitä ja karuja ihmiskohtaloita tähän sarjaan ainakin mahtuu.

Valekyttänä no go zonella

Teos: Valentin Gendrot: Kyttä (Docendo, 2021)

Suomennos: Matti Brotherus

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Valentin Gendrot on nuori ranskalainen toimittaja Bretagnesta, joka on erikoistunut soluttautumiseen vaikeisiin työoloihin ja tutkivan journalismin tekemiseen työpaikoilta. Aiemmissa tehtävissään eri prekaareilla aloilla hän oli viihtynyt n. 3 kk jaksoissa, mutta poliisiksi soluttautuminen oli vaativampi projekti. Vuonna 2017 hän kävi lyhyen koulutuksen poliisin avustaviin tehtäviin. Näissä hommissa työskentelee nykyään noin viidennes Pariisin koko poliisivoimista. Gendrotia askarutti erityisesti uutisointi näiden apulaispoliisien korkeasta itsemurhariskistä. Hän halusi selvittää, mitkä tekijät ajavat näitä matalapalkattuja jepareita äärimmäisiin ratkaisuihin elämässä.

Toki Gendrotia ei pidä nimittää valepoliisiksi siksi, että hän itse asiassa kävi läpi asianmukaisen koulutuksen. Valepoliisi hän kuitenkin oli omassa mielessään, koska hänen nimenomainen tarkoituksensa oli raportoida työn arjesta. Työrupeamansa aikana hän teki kaikkensa päästäkseen työporukoiden sisäpiiriläiseksi, mutta motiivi oli kuitenkin joku muu kuin kollegoilla. Tällaisessa työotteessa piilee aina eettisiä ongelmia, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät.

En tunne Ranskan lainvalvontaa kovinkaan hyvin, ja ainoa ikkunani ranskalaiseen rikosten maailmankin ovat olleet Pierre Lemaitren dekkarit. Yritän tässä arviossa lähinnä kertoa, mikä kirjassa eniten yllätti. Minua ei yllättänyt poliisivoimien (lue: varsinkin valkoisten, työväenluokkataustaisten miesten) seksismi ja rasismi. Noin puolet kirjasta käsittelee näitä ilmiöitä.

Teos on lyhyehkö ja se kattaa noin kolmen vuoden havainnot vuosista 2017-9. Ensimmäisen vuoden, kun Gendrot palveli akuuttipsykiatrian poliklinikan autokuskina, hänellä oli enemmän aikaa kirjoittaa muistiinpanoja työstään, sillä päiviin kuului paljon kahvinjuontia ja odottelua. Vasta toisena vuonna hän pääsi ”tosi toimiin” 18.kaupunginosan poliisiasemalle, ja täällä palvellessaan kirjoittamiseen jäi vain vähän aikaa.

Avustavan poliisin käteen jäävä palkka noina vuosina oli 1340 euroa, mikä johti siihen, että poliisien asuinolot olivat todella kehnot. Gendrotilla oli varaa asua 15 neliön yksiössä, mutta jotkut kollegoista asuivat jopa autoissa. Motivaatio lukea varsinaisen poliisikoulun pääsykokeisiin oli suuri lähes kaikilla, ja nuorimmilla konstaapeleilla peruspalkka nousi n. 1800 euron nettotuloihin. Gendrot ei ilmaissut urallaan kovin suurta kiinnostusta päästä elämässä eteenpäin.

Teos antaa vaikutelman, ettei poliisin työ ole Ranskassa kutsumusammatti, vaan siihen ajaudutaan mitä kummallisemmista syistä. Monilla syy tuntui olevan valtion suht turvattu, pitkä ja kapea leipä, eli he halusivat panostaa enemmän perheeseensä tai harrastuksiinsa. Gendrot kuitenkin sattui asemalle, jossa henkilökuntaa kannustettiin viettämään aikaa myös vapaa-aikana yhteishengen vahvistamiseksi ja myös psykososiaaliseksi vertaistueksi. Grillibileitä olisi ollut enemmän kuin mihin Gendrot jaksoi osallistua. Näillä ei kuitenkaan korjattu palkkakuoppaa eikä lievitetty työn kuormittavuutta.

Työrupeaman aikana hänen eteensä tuli yksi keissi, jossa hänen työtiiminsä pyrki vähättelemään rasistista väkivaltaa, ja Gendrot oli myös kuulusteltavana aiheesta. Hän huomasi, että myös hänen oma ammattietiikkansa oli muuttumassa, ja hän alkoi kokea kasvavaa piittaamattomuutta ollessaan partiovuoroissa.

Olen lukenut vastaavia kuvauksia Ruotsin ongelmalähiöistä, ja täytyy sanoa, että ne ovat olleet rankempia, vaikka niissä kertoja ei ollutkaan soluttautunut toimittaja. Tässähän kuvataan osittain melko tavallisia arjen insidenttejä, joista tyypillisimpiä olivat perheväkivaltatapaukset. Välillä Gendrot kuvaa myös silkkaa tylsistymistä, varsinkin putkan valvontavuorojen aikana. Toisaalta lisää ”actionia” tuottivat tuon ajanjakson aikana keltaliivien tempaukset, joiden vuoksi määrärahoja näiden avustavien poliisien koulutukseen lisättiin.

Eniten kirjassa ahdisti juuri tuon koulutuksen suppeus, ja se, että nämä ihmiset pääsivät kantamaan aseita kovin kevyin perustein. Erinäisistä poikkeustiloista johtuen heillä oli myös välillä lupa viedä virka-ase kotiin.Tämä saattaa osittain selittää poliisien itsemurha-alttiutta, mutta tuskin se oli päällimmäinen syy.

Tämä oli onnistunut true crime-raportti siksi, että sen laajempi yhteiskunnallinen konteksti oli hyvin avattu. Harvoinpa edes jaksan lukea tosi elämän poliisitarinoita, mutta tässä kiinnosti eniten tuo lähiönäkökulma. Harvemmin muutenkaan Pariisiin sijoittuvat kirjat kuvaavat sen ongelmalähiöitä.

Pariisilaisen byrokratian käytävillä

Teos: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nyt on vuorossa jo kolmas romaani tänä talvena, joka kuvaa ulkosuomalaisten naisten elämiä Pariisissa. Siitä edellisestä, Kira Poutasen Surun kartasta en ole ehtinyt blogata, vaikka teos on edelleen tuoreessa muistissa, ja siinä oli hienoja oivalluksia ylisukupolvisista traumoista. Ensimmäinen näistä oli Annastiina Heikkilän Vapaus valita kohtalonsa, josta bloggasin toissa viikolla. Kaikilla kolmella teoksella on selkeä keskusteluyhteys toisiinsa, ja kaikki kirjailijat ovat asuneet pitkään Ranskassa.

Raudaskosken teos on hänen toinen romaaninsa; ensimmäinen julkaistiin vuonna 2005, ja siitä minulla ei ole havaintoa. Romaanin tosi elämän taustatarinastakaan en tiennyt ennen kirjaan tarttumista mitään. Raudaskoski on siis oikeasti käynyt läpi rankan huoltajuuskiistan Ranskassa, ja opiskellut siinä sivussa juristiksi. Romaanin Tiina Är on ehkä kirjailijan alter ego, mutta teoksessa on luultavasti myös fiktiivisiä kerroksia.

Teoksen tarina alkaa vuodesta 2016, jolloin Tiina Ärrän aviomies Bastian Chapon kaappaa tämän tyttären teille tietämättömille. Nainen jää yksin murheineen, mutta saa kriisin keskellä uusia ystäviä muun muassa oikeusaputoimiston käytävältä. Algerialaistaustainen Sonia B on empaattinen kohtalotoveri, ja jotain lohtua löytyy myös israelilaisen Marcelin suomalaistyylisestä lounasravintolasta, joka valitettavasti on konkurssikypsä. Clichyn kulmilla elämä on rosoista, mutta Tiina Är ei haluaisi tulla kuppiloiden vakiokasvoksi siitä huolimatta, että hänen kotinsa tasoilla pesii viinipulloja myös viranomaisten käynneillä.

Teos kuvaa oivallisesti tilannetta, jossa boheemi taiteilijasielu joutuu kohtaamaan vieraan maan byrokratian ja systeemin, jossa vaaditaan erilaista lukutaitoa kuin Suomessa. Hän on tässä vaiheessa asunut Ranskassa vasta kolmisen vuotta, ja on ollut riippuvainen aviomiehestään. Suurkaupungissa kotikäyntien tekijät sekoavat usein asiakkaista, ja myös Tiina Är saa vastata kulttuurisiin kysymyksiin, jotka on suunnattu muslimitaustaisille kotiäideille. Samaan aikaan kaupungissa pelätään koko ajan uusia terrori-iskuja, ja tämä rytmittää myös oikeussalin toimia.

Tämä teos on näistä lukemistani kolmesta selkeästi taiteellisin, kun taas kahdessa muussa oli syvempiä historiallisia kerroksia. Romaanissa iloa tuottavat varsinkin omaperäiset sivuhenkilöt, naapurit, ohikulkijat ja ammattilaiset, joihin Tiina Ärrän on pakko kriisinsä aikana tutustua. Ero suomalaisten ja ranskalaisten lastensuojelualan ammattilaisten välillä on se, että ranskalaiset ovat hermostuneempia ja haisevat joskus tupakalle. Pykäliä nussitaan niin maan perkeleesti, mutta muuten hahmot tuntuvat melkein inhimillisiltä. Byrokraattien olemuksissa on heissäkin jotain sotkuista ja kontrolloimatonta. Suomessa taas tämän alan työntekijöillä on vahvempi ammatillinen maski, tai teflonpinta. Tai siis näin itse tulkitsen eroa omien havaintojeni pohjalta, se ei perustu tähän kirjaan, jossa kertojalla ei ole kokemusta suomalaisesta lastensuojelusta.

Tarinassa on todella yllättäviä juonenkäänteitä, ja yhdeksän kuukauden ikäisen tyttövauvan kohtalo hämmentää. Myös päähenkilön suhde ex-miehen sukuun tuntui kummalliselta, ja isovanhempien odotukset lapsenlapsen kasvatuksen suhteen naurattivat. Tuntui kuitenkin, että tässä suvussa kommunikaatio brakasi kunnolla, eivätkä nämä isovanhemmat ehkä tunteneet enää kunnolla kauan ulkomailla asunutta aikuista poikaansa.

Luulisin, että kirja kiinnostaa myös niitä, joilla ei ole pikkulapsiarki enää päällä, ja myös lapsettomia lukijoita, sen verran erikoinen on teoksen asetelma. Vastaavia psyykkisiä ongelmia ovat varmasti käyneet läpi monet lapsettomatkin, jotka ovat muuttaneet ulkomaille puolison perässä, ja joilla eron jälkeen elämä jää ”tyhjän päälle”.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.

Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.

Kadonneen seikkailijan kaksoiselämä

Teos: Sven Pahajoki: Dominick Arduin – seikkailijan salaisuus. (Lind&co, 2020)

Äänikirjan lukija: Kari Mattila

Kun indopakistanilaisiin vuoriin liittyvät kirjat alkoivat toistaiseksi ehtyä, aloin kiinnostua vuorikiipeilyn ja naparetkeilyyn liittyvästä kirjallisuudesta. En niinkään niistä teknisemmistä, enkä edes elämäkerroista/matkakirjoista, vaan fiktiosta ja filosofisemmasta osastosta. Tämä siksi, että arktinen retkeily on se harrastus, johon kaikista vähimmällä todennäköisyydellä itse ryhdyn tässä elämässä. Mutta joku korkeiden maastojen ja napajäätiköiden parissa tapahtuvassa retkeilyssä kiehtoo, varsinkin retkikuntien sosiaalisten suhteiden näkökulmasta.

Muistan 00-luvun alusta hatarasti Dominick Erduinin tapauksen. Tuolloin olen elänyt visusti uutispimennossa urheilun suhteen, mutta olen saattanut kuulla hänestä jo 90-luvulla, olihan hän paljon medioissa jo ennen kun alkoi naparetkeilijäksi. Sven Pahajoki on toimittaja, joka osallistui vuonna 2004 Erduinin etsimisen operaatioon enontekiöläisen Jatunintarha ry:n kautta, ja kiinnostui muutenkin Erduinin henkilöhistoriasta.

Lukemani kirja julkaistiin jo Erduinin katoamisvuonna, ja sai uuden elämän äänikirjana vuonna 2020. Tarina kiehtoo edelleen lukijoita, sillä Erduinin ruumista ei ole löydetty koskaan, ja hänen elossa olevat sukulaisensa Ranskassa uskovat, että nainen on edelleen elossa.

Dominick Erduin (s. 1960) vieraili ensi kertaa Suomessa jo 23-vuotiaana, ja kipinä Lappiin syttyi jo tällä ensimmäisellä melontakisamatkalla. Vuonna 1988 hän muutti Kiilopäähän, sai työtä Suomen Ladun kahvilasta, ja jäi Lappiin loppuelämäkseen. Virallisesti hän on muuttanut sinne vuonna 1991, ja myöhemmin hän sai myös Suomen kansalaisuuden. Idearikas nainen pyrki kehittämään Lapin matkailua tavoilla, joihin kaikki eivät vielä olleet 90-luvulla valmiita, mutta hänen aloitteestaan syntyi hankkeita, joiden kautta isompia ulkomaisia turistiryhmiä alkoi tulla alueelle mm. huskysafareille. Viime aikoina hän toimi mm. Suomen Ladun toimitusjohtajana.

Erduin oli myös parantumaton mytomaani, mutta hänen ”parannetussa” versiossa elämäntarinastaan ei ollut paljoa järkeä. Nainen oli pitkään enemmän tunnettu Suomessa kuin Ranskassa, ja hänen urheilu-uransa kotimaassa oli ollut oikeasti mitättömämpi kuin hän antoi ymmärtää. Sukuun ja perheeseen liittyvissä valheissa ei taas tuntunut olevan mitään järkeä muuten kuin ehkä hänelle itselleen. Hän kertoi kasvaneensa Ranskan Alpeilla vuoristokylässä, vaikka oikeasti hän oli kotoisin Pariisista. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta myöhemmin kuin mitä hän väitti. Ehkä hän ei ollut koskaan sairastanut syöpää. Ehkä hänellä oli käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi hän koki tarvetta luoda itselleen uuden tarinan uudessa maassa. Pahajoki sai selville totuuden siinä vaiheessa, kun hän vieraili Erduinin sukulaisten luona katoamistapauksen tiimoilta.

Voin hyvin kuvitella, että vielä 1980-90-luvuilla Suomi on ollut maa, jonne on ollut helppo paeta erinäisiä ongelmia, taloussotkuja, velkojia. Mutta on Erduinin Suomen-saagassa paljon muutakin. Hänhän oli Suomessa enemmänkin julkisuushakuinen persoona kuin luimuilija. Henkilö, joka tunnistettiin laajalti, mutta jonka sisimpään ei ollut helppo tutustua. Hänellä oli lukuisia työkavereita, mutta hän kärsi yksinäisyydestä. Rakkauttakin hän etsi, mutta romanssirintamalla oli tuulista.

Tarina hänen Pohjoisnavan valloitusretken valmisteluistaan on hurja riskinoton ja henkilökohtaisen sitoumuksen näkökulmasta. Kallis ekspeditio tarvitsi monia sponsoreita, ja niiden hankkiminen kävi kokopäivätyöstä. Kun sitten Erduinin tähti huippu-urheilun kentällä alkoi jo hiipua, hän otti hankkeensa loppumetreillä ison pankkilainan kulujen kattamiseksi. Harjoitusleirillä hän kävi Siperian Jakutiassa, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa oli vedätystä, jota Erduin ei välttämättä kokonaan hahmottanut. Kaikki retkelle hankitut kalliit varusteet eivät toimineet kuten piti.

Kirjasta tuli mieleen, että Erduinin tarinassa olisi myös dekkarin/trillerin aineksia. Jäin myös pohtimaan psykologisesta näkökulmasta ihmistyyppiä, joka päätyy pakkomielteen lailla ja paljon uhraten napajäätiköille tai 8 km korkeuteen. Varmastikaan tällaiset ihmiset eivät ole tehty yhdestä muotista, mutta heillä on oltava joku yhdistävä tekijä, jopa heimotunnus.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Toimittajan kirjoittama kirja”.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.