Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.

 

Sisäelinten syönnin seksikkyydestä

ReseptitTeos: Jacky Durand: Sydämeni reseptit (Otava, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

Näissä poikkeusolosuhteissa moni meistä etsii tietoisesti hieman kepeämpää kirjallisuutta, eikä ainakaan synkkiä dystopioita tartuntataudeista. Oma karanteeniajan lukemistoni on kasautunut pöydälleni hakuammunnalla, mutta ilahduin, kun löysin teoksen nimeltä Sydämeni reseptit minulle aiemmin tuntemattomalta ranskalaiskirjailijalta. Normaalioloissa yritän vältellä teoksia, joiden nimeen on ympätty sana ”sydän”, vaikkakin yritys on ollut vähemmän onnistunut.

Oikeastaan Jacky Durandin romaanin ja sitä ennen lukemani Sally Rooneyn irlantilaisromaaninkin välille muodostui kiinnostava yhteys, vaikka Rooneyn teos ei ilottele ruoalla. Molemmissa eletään maaseudulla, opiskellaan ylioppilaskokeisiin ja pohditaan luokkaeroja. Tämä teos on tyylillisesti ripauksen viihteellisempi kuin Rooneyn, mutta ei läheskään niin romanttinen kuin nimi antaa ymmärtää. Lisäksi sen lähes kaikki päähenkilöt ovat miehiä, jotka eivät ole erityisen onnekkaita rakkaudessa.

Romaani sijoittuu jonnekin Dijonin lähelle, maalaiskylään, jossa Julienin isällä on menestyvä bistro nimeltä Le Relais Fleuri (”Kukkiva taukopaikka”). Julien-kertoja ei puhuttele isäänsä nimellä, vaan lähestyy häntä sinä-muodossa hänen kuolinvuoteellaan. Kirjassa eletään 1970-1980-lukuja, ja Julienin isä on sen verran vanha, että hän on palvellut isänmaataan Algerian sodassa. Apukokkina hänen keittiössään huseeraa rintamatoveri Lucien, joka on kuin adoptoitu sukulainen. Tarinan alussa Julienillä on äiti Hélène, joka viihtyy kotona koko ajan huonommin. Romaani kertoo äidin menetyksestä, hänen mystisestä katoamisestaan, ja pojan kasvusta kiireisen keittiömestarin armeijamaisessa komennuksessa.

Harvinaisen hienoja kuvauksia löytyy isän ja pojan kalaretkistä, ja Julienin kesälomakokemuksista Gaby-nimisen miehen luona syvällä korvessa. Gaby on anarkistinen metsänhoitaja, jonka venäläinen vaimo Maria opettaa ruoasta kiinnostuneelle pojanklopille kaiken suolakurkuista ja hunajasta. Rakkaudesta vaimoonsa Gaby on rakentanut tälle venäläistyylisen hirsimökin, ja heidän luonaan Julien oppii jotain harmonisesta parisuhteesta. Kotona äidin lähdettyä häntä huoltaa isän palkollinen, tarjoilija-Nicole, sillä romaanissa eletään vielä aikaa, jolloin uskotaan, ettei mies pysty huoltamaan lasten vaatteita.

Kirjan miehiin mahtuu rosoisuutta, itsepäisyyttä ja juroutta; teos ei ole läheskään niin imelä tai ennalta-arvattava kuin kansi antaa ymmärtää. Alkuvaiheessa olin huolissani, saanko luettua loppuun kirjan, jossa tuntui olevan pelkkää sisäelimiin ja perinneresepteihin liittyvää kulinaaris-pornografista ilotulitusta, mutta onneksi juoni kehittyy ja monipuolistuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Itse en täysin vakuuttunut vasikankateenkorvakeiton taivaallisuudesta, mutta sisäelinten lukutaito on pitkälti kulttuurinen kysymys. Romaanin universumissa tällainen pääoma on jopa seksikästä, vaikka tyttöjä Julien kosiskeleekin lähinnä itse leipomillaan munkeilla.

Sosialismin ja anarkismin historialla on ohut rooli juonen punonnassa, ja Durand vierailee monissa paikallishistoriallisissa paikoissa, tehtaiden ja metallityöpajojen varjoissa. Myös teknillisen lukion (eli amiskan?) opiskelun kuvaus on kiinnostavaa, ja metallimiesten maailma luo sopivan kontrastin Julienin kasvuympäristön kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä ranskalaisromaaneja, jotka keskittyvät johonkin ammattiryhmään tai yritykseen. Tämä oli genren paremmasta päästä, sillä Durandilla oli paljon muutakin annettavaa kuin maisemien idyllinen maalaaminen ja aisti-ilottelu. Isän ja pojan suhteen ja sodan jättämien taakkojen kuvauksena romaani oli uskottava, ja tarina sopivan realistinen. Lukisin mielelläni Durandilta toisenkin teoksen, ilmeisesti hän on aiemmin julkaissut lähinnä tietokirjoja, sillä hän on toiselta ammatiltaan La Libération-lehden ruokatoimittaja.

 

Naistenpäivää Luxembourgin puistossa

Bibi burkiniTeos: Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S, 2018)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Naistenpäivää vietin eilen vahvasti kirjallisissa tunnelmissa, vaikka viime viikolla onnistuin pitämään myös taukoa lukemisesta. Bloggaamistani varjostaa myös tekninen häiriö, eli WordPress-alustani tuntuu olevan kunnolla sekaisin. Tekstejä ei voi tallentaa eikä aina julkaistakaan. Kierrätetty läppärini vetää myös viimeisiä, ja saattaa levitä päivänä minä hyvänsä. Rahaa uuden koneen ostamiseen ei ole, eli saatan olla loppukevään kokonaan kännyn varassa. Kännyllä bloggaaminen ei kuulu lempipuuhiini, eli blogi saattaa merkittävästi hiljentyä.

Ranskassa asuvan suomalaistoimittaja Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin oli naistenpäivän täsmälukemisto, minkä jälkeen luin vielä hyytävän brittidekkarin. Dekkari valitettavasti varasti huomioni, ja tämä monipuolisen asiapitoinen tietokirja jäi lehdelle soittamaan. Siitä raportoiminen toiseen kertaan myös ketuttaa, sillä eilen kirjoittamani arvio katosi jo bittiavaruuteen näiden teknisten pulmien vuoksi. Kuuntelin kirjaa elegantisti kotikahvilassani kuin hyvää radio-ohjelmaa, eli äänikirja formaattina oli tähän tiiviiseen noin kuuden tunnin esitykseen juuri sopiva. Tosin joidenkin nimien mieleen painaminen jäi puolitiehen; en saanut kirjattua ylös esim. afrikkalaistaustaisia naisnäyttelijöitä, joista olin kirjassa eniten kiinnostunut.

Huomaan, että olen salakavalasti seurannut Ranskan feministisiä uutisia viime vuosilta niin paljon, etteivät teoksen aiheet tuntuneet kovin uusilta. Ainoastaan rodullistettujen naisten asema maan filmiteollisuudessa oli tuntematon aihepiiri, josta olisin voinut lukea kokonaisen kirjankin. Itselleni lähimmät intressit (joita seuraan myös muiden eurooppalaisten maiden kohdalla) olivat nuorten muslimifeministien aktivismi, ja Syyriaan lähteneiden ISIS-kannattajien asema, ja mahdollisen paluun oikeutus. Ranskalaisen yhteiskunnan suhde julkiseen uskonnon harjoittamiseen ja symboleiden kantamiseen on tunnetusti ongelmallinen, ja siihen liittyvät keskustelut usein paljastavat tuon yhteiskunnan kipeimmät hankauspisteet. Myös Heikkilä avaa tätä problematiikkaa ansiokkaasti, vaikka toteaa, että burkinin käyttöoikeus oli melko kosmeettinen ongelma, joka hirveän mediakohun jälkeen pian unohdettiin marginaalisena tai epärelevanttina.

Suomalaisesta näkökulmasta ranskattaren myytin tuuletus onnistui myös tuomaan esiin suomalaisen äitiyden esitysten ongelmakohtia. ”Keskinkertainen” äitiys oli kiinnostava käsite, mikä viittaa siihen, että Ranskassa on pyritty luomaan jo 1800-luvulta saakka sellaista mallia äitiydestä, joka ei muuttaisi kertaheitolla koko aiempaa elämää. Ranskassa ensimmäinen päiväkoti avattiin jo 1844, mikä oli suuri edistysaskel verrattuna aiempaan tapaan lähettää sylilapsia maaseudulle imettäjän luo. Tästä eteenpäin naisille on tarjoutunut mahdollisuuksia luoda tasapainoisempaa arkea työn, parisuhteen, äitiyden ja älyllisten harrastusten tiimellyksessä.

Mahdollisesti Heikkilän esitys asiasta on kaupunkilaiskeskeinen ja melko keskiluokkainenkin, mutta se herätti silti minussa myös omakohtaisia muistoja. Kuulun itse siihen ikäpolveen äitejä, jolle kertakäyttövaippojen käyttö ei vielä ollut suuri synti, enkä tuntenut suurta syyllisyyttä lasten viemisestä tarhaan yksivuotiaina. Tästä näkökulmasta itseäni nuorempien suomalaisäitien omistautuminen kiintymysvanhemmuudelle ja luonnonmukaisille materiaaleille tuntuu omanlaiseltaan henkiseltä vankilalta, vaikka tuo selli on mukavasti pehmustettu ja leppoistettu. Koin siis samastumista Heikkilän kirjan informanttien kanssa, joista valtaosa oli pannut jälkikasvunsa tarhaan jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja jotka näkivät lapsiaan huomattavasti vähemmän viikossa kuin keskiverto suomalaismamma.

Huikein näköalapaikka kirjassa oli osallistuminen pitkäaikaisen poliitikko Simone Veilin (1927-2017) muistotilaisuuteen Luxembourgin puistossa. Aborttioikeuden puolesta taistellut ja EU:ssa pitkän virkauran tehnyt Veil on minulle uudempi tuttavuus kuin hänen melkein-kaimansa juutalaistaustainen filosofi Simone Weil (1907-1943), johon nainen on helppo sekoittaa. Veilin saattaminen Panthéonin kansallissankareiden pariin oli suuri symbolinen tapahtuma, johon pariisilaisnaiset osallistuivat hartaalla kunnioituksella. Tuossa monumentissa makaa 77 sankaria, joista vain 6 on naisia.

Toinen kiinnostava ikoninen hahmo, jota Heikkilä pääsi haastattelemaan, on Elizabeth Badinter, sosiologi, joka on kirjoittanut paljon maskuliinisuudesta. Hän kuului metoo-kampanjan aikana niihin, joilla riitti sympatiaa myös kampanjaa kritisoineille naisvaikuttajille, kuten Catherine Deneuvelle. Badinterin kirjallisesta tuotannosta en ole itse kuullut sitten 1990-luvun, jolloin ainakin yksi hänen teoksistaan oli saatavilla myös suomennoksena. Noin ylipäänsä tuntuu, että ranskalaisen yliopistoteorian saatavuus on huomattavasti kaventunut suomen kielellä sitten 1990-luvun, jolloin sen harrastuneisuus oli maassamme laaja-alaista. Itse kykenisin lukemaan ranskankielistä teoriaa juuri ja juuri, mutta kielitaitoni ei riittäisi siitä keskustelemaan ranskaksi. Olen myös harmikseni heittänyt suurimman osan tuolloin hankkimistani suomennoksista ja englanninnoksista mäkeen, myös Badinterin teoksen, joka ehkä jossain vaiheessa tuntui vanhentuneelta.

Nyt tuntuu, että feministisen teorian- ja käsitteenmuodostuksen saralla ollaan palaamassa vanhoihin klassikoihin, ja että Heikkilän kirjan kaltaiset populaarimmat teokset ovat suosittuja, koska ne tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa feministisen teorianmuodostuksen maailmaan kepeämmin käsitteellisin varustein. Itselleni teos antoi eniten rodullistettujen vähemmistöjen kulttuurisen representaation kysymysten saralla, kun taas osittain kirjan anti oli jo vähän liiankin tuttua huttua.

 

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)

Maija Poppasen mustempi puoli

Teos: Leila Slïmani: Kehtolaulu (WSOY, 2018)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Palasin taas BookBeatin maailmaan, koska olen äänikirjakoukussa. Ja kaupallinen palvelu tuuttaa minulle kaikkia niitä teoksia, jotka ovat pitkään olleet lukulistallani. Minna Canthin juurevista maailmoista oli hyytävää hypätä Leila Slïmanin pariisilaistrilleriin Kehtolaulu, josta siitäkin olin lukenut monia arvioita ennen kirjaan tarttumista. Vaikka teoksilla ei ole genren eikä tyylin suhteen mitään yhteistä jaettavaa, molemmissa liikutaan äitiyden ja pikkulapsielämän syvyyksissä, molemmissa on urasta haaveileva äiti, jolla on palveluskuntaa apuna arjen pyörittämisessä. Toisessa vastoinkäymiset johtuvat ajan ankaruudesta, toisessa äärimmäisen huonosta tuurista ja puuttuvasta arvostelukyvystä.

En luonnehtisi teosta ensisijaisesti dekkariksi, koska uhrit ja tekijä paljastuvat ensimmäisissä lauseissa. Poliisitutkintaa siinä kuitenkin on, vaikkakin marginaalisesti, ja keskiössä on syrjään jääneen ihmisen pahasti rikkoutunut mieli. Myös psykologiseksi trilleriksi teos on jalat maassa pysyvä, yhteiskunnallinen sukellus todellisuuteen, jossa perheiden on pakko palkata lastenhoitajia koteihinsa, jos haluavat selvitä kahden uran palapelistä. Ranskalainen koulujärjestelmä toisaalta tarjoaa esiopetusta jo parin-kolmen vuoden iästä, mutta kokopäiväistä kunnallista hoitoa on tarjolla vain alimmille tuloluokille. Romaanin Myriam ja Paul eivät ole rikkaita, mutta heidän lapsensa eivät pääse kunnalliseen hoitoon. Myriamille tarjotaan työtä asianajotoimistossa kuopuksen ollessa yksivuotias, ja hän on enemmän kuin valmis kohtaamaan työelämän haasteet.

Pariskunta saa arkensa pelastajaksi nelikymppisen natiiviranskalaisen hoitajan, joka edustaa tietynlaista anomaliaa tarjokkaiden virrassa. Suuri osa tarjokkaista on tuoreita maahanmuuttajia, osa paperittomia, eivätkä kaikki osaa ranskaa edes alkeellisesti. Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen, eikä varsinkaan halua palkata ketään ”omilta” nurkiltaan feikin solidaarisuuden hengissä. Teos ei kerro leimallisesti maahanmuutosta, mutta rotukysymykseen liittyvät nyanssit pistävät silmiin paikoitellen. Louise tietää arvonsa, ja pukeutuu tätimäisiin piparkakkukauluksisiin puseroihin, jotka voisivat mennä tämän päivän Maija Poppas-asuna. Naisen muodollinen käytös lähentelee teennäistä korrektiutta, mutta kiireisiä vanhempia tämä ei huolestuta. Ehkä Louise on liian hyvä ollakseen todellinen, mutta kuka harmistuisi, jos saisi lastenhoitajan lisäksi ilmaisen kokin ja siivoojan?

Pidän jännitysromaaneista, joissa automaattista samastumispintaa ei muodostu kenenkään hahmon kanssa. En erityisesti pitänyt Myriamista tai Paulista, eikä heidän henkilöhistorioihin sukelleta syvälle. Louisen häiriintyneestä persoonasta tietoa valuu säännöstellysti, eikä hänestäkään luoda täydellistä friikkiä. Osittain lukija voi jopa samastua lähiöissä asuviin työväenluokkaisiin naisiin, joiden kohtaloksi muodostuu porvariskersojen sotkujen siivoaminen.

Ennen Louisen verityötä työsuhteessa on muutama käänne, joka olisi saanut tarkkavainuisemman vanhemman jo antamaan naiselle kenkää. Aviomies Paulilla on astetta herkempi tunto Louisen suhteen, mutta Myriam tuudittautuu uskoon, että lastenhoitaja on korvaamaton. Kiinnostavaa myös on, että tämä kovien rikollisten parissa työskentelevä puolustusasianajaja ei näe lastenhoitajansa luonteen häilyviä piirteitä.

Romaaniin mahtuu myös paljon tavallista arkea, eikä Louise ole hirviö kaikissa tilanteissa, vaan hänen omistautumisensa perheelle vaikuttaa paikoitellen aidolta. Siinä matkustetaan myös saarihyppelemään Kreikkaan, ja Louisen mukaan ottaminen on tärkeä askel hänelle itselleen, sillä mahdollisesti tämä Bobignyn lähiön kasvatti ei ole aiemmin käynyt ulkomailla. Nainen osoittautuu uimataidottomaksi, ja Paul tarjoutuu vapaaehtoiseksi uimaopettajaksi. Välillä epäilin myös suhteen kehittymistä isännän ja hoitajan välille, mutta se olisi ollut liian karmaisevaa kaiken muun karmeuden keskellä.

Verrattuna moneen lukemaani brittiläiseen keskivertoon psykologiseen trilleriin, joissa keskiössä ovat lapset (esimerkkinä vaikka pseudonymillä kirjoittava S.K. Tremayne), Kehtolaulu on älyllinen ja hyvin rajattu teos, jossa tapahtumat ovat uskottavia eikä juoni lähde lapasesta. Teosta lukevat varmasti mielellään muutkin kuin ruuhkavuosiaan elävät äitileijonat, sillä tekstin ”koukut” eivät ole niin emotionaalisia kuin teollisessa trillerituotannossa. Oikeastaan tätä lukiessa koin häpeää siitä, että välillä sorrun teoksiin, joissa kaikki henkilöhahmot päätyvät lopulta toistensa sukulaisiksi, ja lapsia katoaa velloviin syysmyrskyihin melodramaattisilla saarilla. Pienemmilläkin aineksilla voi operoida, ja niistä usein saa huomattavasti vaikuttavampaa jälkeä.

Leila Slïmanin muustakin tuotannosta olen siis kiinnostunut: tämä on hänen kolmas romaaninsa, joka voitti Prix Goncourtin ja sitä kautta sai käännösoikeudet yli 40 kielelle.