Kunnallispolitiikkaa dekkarissa

Teos: JP Pulkkinen: Valkoinen varis (Teos, 2019)

Äänikirjan lukija: Kalle Chydenius

Huomaan, että olen yrittänyt lukea JP Pulkkisen Valkoista varista aiemminkin, mutten muista, kuinka pitkälle pääsin siinä. Oikeastaan kyseessä voisi olla täsmädekkari minulle, liikutaanhan siinä Vantaan lähiöissä (joissa olen asunut) ja käsitellään muun muassa vuoden 2015 pakolaiskriisiä – episodia, jota elin aika vahvasti tahollani. Nyt tuo aika tuntuu jo lähihistorialta, niin paljon koronakriisi on muuttanut tapaani suhtautua maailmaan. Muistan kaiholla niitä muutamia miekkareita, joihin osallistuin tuona vuonna. Vaikka niissä oli tiukka vastakkainasettelu ja välillä kireäkin ilmapiiri, oltiin kuitenkin ihmisten ilmoilla, ja välillä tuli kohdattua ihmisiä, jotka eivät ajatelleet aiheesta samalla tavalla kuin minä. Toki siellä oli väkivaltaakin, mutta keltään ei kuitenkaan sahattu päätä irti, kuten tässä teoksessa tehdään.

Mika Sorsa on entinen linnakundi, kuntosaliyrittäjä ja uuden puolueen, Kantasuomalaisten kunnanvaltuutettu. Hänet on kasvattanut siisteyttä ja kuria rakastava äiti, jolla oli nuorempana tapana käydä sabotoimassa vasemmistolaisten tilaisuuksia. Äidin ja pojan suhde on tiivis, ja Mika kohtaakin surmaajansa äidin talon rappukäytävässä Havukoskella.

Murha vaikuttaa viimeisen päälle suunnitellulta ja poliittisesti motivoituneelta. Hämmennystä herättää myös päättömän ruumiin niskasta löytynyt puolukanvarsi. Pää löytyy vasta myöhemmin auton takaluukusta, ja siihen liittyy erityistä kalmanhajuista kauhua.

Minuun iski kybällä kirjan karmea murhajuoni, mutta koin teoksen muuten hieman liian runsaaksi niin henkilöhahmojen määrän kuin ympäristön ja Vantaan historian kuvauksen suhteen. Kunnallispolitiikkaa tehdään kaikkialla, ja erityistä vihaa ilmaistaan venäläistaustaista kokoomuslaista kaupunginjohtaja Larissa Lehtoa kohtaan. Runsaista kirjallisuusviitteistä olin taas innoissani, niiden käyttö oli kekseliästä, kuten Danten Jumalaisen näytelmän siteeraus, ja kirjastonhoitajan konsultointi sen merkityksistä.

Maanalaisen kansallismielisen solun kuvaus oli oivaltavaa, mutta samalla koin, että joissain hahmoissa oli vähän liiankin todellisuuspohjaa. Pulkkinen ei fiktionalisoi kaikkia kirjassa mainittuja ryhmiä samalla tavalla, vaan esimerkiksi olemassa oleva Varisverkosto pysyi Varisverkostona, kun taas Siniset-puolueesta tuli Kantasuomalaiset.

Olisin itse halunnut kirjoittaa fiktiota tuosta ajasta, mutta yritykseni tyssäsivät hahmojen absurdiuteen ja kökköyteen. Tämä oli jopa tyylikäs kuvaus aiheesta verrattuna joihinkin muihin kuvauksiin aikamme äärioikeistosta. Olen jättänyt niitä keskenkin, koska on tuntunut, ettei kirjailija ole saanut aiheeseensa mitään välimatkaa.

Osaan nyt varautua JP Pulkkisen seuraaviin kirjoihin pitkällä pinnalla, sillä ainakaan tämä lukukokemus ei ollut kepeä. Teos on kiinnostava yhdistelmä ajankohtaisuutta ja klassista lukeneisuutta, arkea ja ikivanhaa symboliikkaa. Kärsivällinen lukija voisi saada kirjan Dante-sitaateista syvempiäkin tulkintoja, itsekin koin ne ehkä kirjan hienoimmaksi anniksi.

Paikkakuntateemaiseksi dekkariksi Valkoinen varis on vähemmän fiilistelevä kuin vaikka Seppo Jokisen ja Markku Ropposen teokset. Tämä on hyvää vaihtelua, sillä nostalgisessa nurkkien koluamisessakin on rajansa. Esimerkiksi Ropposen Jyväskylä-aiheisista kirjoista innostun enemmän, kun niissä liikutaan kaupungin ulkopuolelle. Jokisen kyydissä jaksan koluta Tamperetta vähän paremmin. Vantaata en lopulta tunne perinpohjaisesti, mutta tulipa tässä löydettyä muun muassa sianpuolukan kasvualue, jos sitä tietoa joskus tarvitaan.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Etnonationalismin ytimessä

Teos: Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys (Teos, 2018)

Eilen oli hyvä päivä e-kirjastossa, sain useamman odottamani teoksen haltuuni kertarykäyksellä. Yksi teoksista on Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen herätys, jonka varmasti olisin hankkinut itselleni heti julkaisupäivänä, jos eläisin toisessa todellisuudessa. Kuulin teoksesta jo ennen sen julkaisupäivää, mutta se on saanut osakseen aivan liian vähän huomiota.

Toki olen kateellinen hänen aikaansaannoksestaan, olenhan itse ollut kytiksellä kansallismielisessä skenessä juuri romaaninkirjoitusmielessä, mutta toistaiseksi räpellykseni eivät ole tulleet julkaistuksi. En tosin ole löytänyt inspiraatiotani samoista henkilöistä kuin Kovalainen, vaan myöhempien aikojen sankareista, ja siksi hengentuotteellani on vielä toivoa. Tuotokseni on asteen fiktionaalisempi kuin tämä; siinä seurataan ”tavallista perheenäitiä”, joka radikalisoituu.

Kansallinen herätys lähtee liikkeelle vuodesta 2013, jolloin Kansan Kita-järjestöllä on vuosittainen herätyskokous ja uusien tulokkaiden leiri Kiuruveden tyylipuhtaassa maisemassa Pohjois-Savossa. Leirille lähtee toiveikkaana nuori Zebedeah Kiukkonen, joka on ennen kansallismielistä uraansa käynyt kokeilemassa onneaan Sinkkulaivan tositeeveeohjelmassa. Toki herätys on uinunut hänessä kotilovaiheessa kolmen vuoden ajan, aina siitä asti, kun hän kuulu Eiran Mestarin puheen eräässä kesätapahtumassa Aurajoen varrella.

Kirja on kiinnostava sekamelska oikeita ja fiktionalisoituja hahmoja, mutta kyllä Zebedeahin hahmo muistuttaa hieman liikaa Sebastian Tynkkystä. Lähes kokonainen kappale taas omistetaan Seppo Lehdolle hänen omalla nimellään. Nimien sekamelskassa on oma tenhonsa ja myös riskinsä: ensinnäkään en ole lainkaan varma, naurattaako sellaista lukijaa Seppo-parodia, joka ei tunnista hahmoa tosi elämästä. Jankuttavasti puhuva, veltto Antilogga muistuttaa Junes Lokkaa, mutta hän ei tässä romaanissa ole läheskään yhtä koominen kuin tosi elämässä.

Romaanin alun tarina Kiuruveden kokouksesta pysyi hyvin kasassa, eli ensimmäisen kolmanneksen aikana pysyin hyvin hereillä. Elias Simojoen palvonta oli oikeasti koomista, kuten Zebedeah’n kirjoittama ”läksyartikkeli” hänestä nuoren ihailijan näkökulmasta. Teoksen loppuosa taas kertoo enimmäkseen Kansan Kidan ja kilpailevan järjestön, Vastaiskuliikkeen väkivaltaisista yhteenotoista. Zebedeah ei saa pitää Tampereen Haulitornista lähettämäänsä Kansanradiota rauhassa, vaan hänen persoonaansa kohdistuu jatkuva uhka kauempaa oikealta.

Romaanissa on valtava määrä hahmoja, joista hyvin harva on liikkeen ulkopuolelta. Kokonaisena ihmisenä saamme tutustua vain päähenkilö Zebedeah’iin, ja valitettavan moni sivuhenkilöistä jää pelkiksi puhuviksi päiksi. Zebedeah’n äiti oli kiinnostava hahmo, jota olisin halunnut tavata pidempäänkin. Maahanmuuttajat pääsevät esiin vain yhden tekstimassasta eristetyn hahmon muodossa, ja kuuluisat punavihermädättäjät jäävät statisteiksi.

Minulla oli sama ongelma tämän romaanin kanssa kuin Jari Tervon uusimman teoksen, Aamenen. En päässyt tunnetasolla yhdenkään hahmon ihon alle, ja vaikka arvostan kirjailijan syvää perehtymistä aiheeseen, en ollut täysin vakuuttunut teoksesta sanataiteen näkökulmasta. Tervon kirjassa oli enemmän absurdia kohellusta, ja henkilöillä oli paljon muutakin elämää kuin rasismi/kansallismielisyys/maahanmuuttokritiikki. Tässä teoksessa ei ole olemassa muuta elämää, eli henkilöt tyhjentyvät aatteeseensa. Uskon, että tämä rajaus on tietoinen valinta, mutta sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjailijan lailla omistautunut rajakkihahmojen seurantaan, teos voi käydä paikoitellen liian raskaaksi.

Kovalainen näkee asioita tarkasti ja pystyy myös ennustamaan hyvin todennäköisiä skenarioita lähitulevaisuuden tiimoilta. Kirja ei siis mielestäni ole synkkää dystopiaa, vaan sen kauhun ainekset ovat jo olemassa ympärillämme. Toivoa toki on, että ”Kansan kidat” kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta päinvastainen kehityskin on mahdollinen. Tämän teoksen hyllyelämä tulee luultavasti riippumaan siitä, mihin suuntaan oikeistopopulismi maassamme kehittyy. Romaani voi nousta tärkeäksi dokumentiksi taistelussa fasismia vastaan, tai se saatetaan unohtaa ohimenevänä ”tendenssikirjallisuutena”.

Arvostan sitä, että Kovalainen on jaksanut tutkia ilmiötä huolellisesti, mutta pienemmilläkin aineksilla voi saada aikaan fiktiivisen teoksen. Itse olisin kaivannut teokseen lisää psykologista syvyyttä ja vähän vähemmän lähteitä. Loppuosissa jouduin pikalukemaan joitain jumikohtia, joista en olisi muuten päässyt eteenpäin. Ehkä palaan vielä teokseen sen runsaiden lähteiden ja tiettyjen episodien (kuten Jyväskylän kirjastopuukotuksen) tiimoilta.

Keltaisen talon kolmiodraamaa

Teos: Tuuli Salminen: Rannalla poika (LIKE, 2019)

Keltaiseen taloon meren rannalla muuttaa uusi perhe, jota kukaan pikkukaupungin asukkaista ei tunne. Perheen äiti on psykiatri, ja häntä haastatellaan paikallislehdessä uusista haasteistaan turvapaikanhakijoiden auttajana. Kaupungissa on juuri lakkautettu tehdas, ja osa sen tiloista on muutettu vastaanottokeskuksen käyttöön. Pinnan alla kytee katkeruus ja viha, ja sille on helppo löytää kohde uusista tulokkaista.

Tuuli Salmisen romaani Rannalla poika on ovela läpileikkaus ajastamme, jossa työttömyys, sen uhka, mielenterveyden ongelmat ja ksenofobia kulkevat käsikynkkää markettien käytävillä. Kirjan psykiatriäiti Olga ei ole missään turvassa potilaidensa yhteydenotoilta, ja hän päätyy tilanteeseen, jossa hän kirjoittaa reseptejä ilmaiseksi ja tekee luvattomia kotikäyntejä pomonsa selän takana. Olga on myös itse masentunut, ja hänellä on suuria haasteita arkensa hallinnassa. Vahvimmin minuun teki vaikutuksen koulutetun akateemisen uusavuttoman arjen kuvaus, koska tämä olisi voinut olla kuin tuokiokuva minun keittiöstäni.

Kirjassa on kauttaaltaan hienovarainen maailmanlopun tunnelma: on nimettömiä stalkkereita, talo on hajoamassa käsiin, myrskyt ovat tuona talvena ilmiömäisiä, sähköt katkeilevat, ja perheen koira katoaa. Kun rannalta löytyy hypoterminen nuori mies, jonka äidinkieli on arabia, tilanne sakenee entisestään. Kuka voi luottaa keneen, ja kenellä on vastuu kuolemanvaarassa olevan nuoren kohtalosta?

Salmisen kieli on poeettista, ja kirjan rakenne on sopivan aukkoinen. Kaikkia juonen käänteitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu päättelemään asioita rivien välistä. Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei sen asetelma ollut täysin kliseinen: tässä auttaja on lähes yhtä suuressa kriisissä kuin autettava, lapset joutuvat ottamaan aikuisen roolin, eikä turvapaikanhakijoiden tarinaan liity suurta, rajoja rikkovaa romanssia. Nuoren Wael-pojan seksuaaliseen etsintään on vihjauksia, mutta teos ei kuitenkaan nouse tutkielmaksi muslimitaustaisten homomiesten tilanteesta. Etnisyyteen, uskontoon ja kulttuuriin liittyvät koordinaatit ovat kirjassa hienovaraisia, eivätkä ne pahemmin selitä henkilöiden käytöstä.

Tänä vaalikeväänä tämä romaani on äärimmäisen ajankohtainen, koska siinä käsitellään myös seksuaalirikoksia ja niiden pelkoa. Vihapuhetta, varsinkin netin välityksellä tapahtuvaa, Salminen käsittelee mielestäni paremmin kuin vaikka Jari Tervo viimeisimmässä kirjassaan. Vihaa pursuavat viestit menevät ihon alle, ja vaikuttavat kohteen arkiseen toimintaan.

Romaanina tämä on pieni, fokusoitu tarina, joka pysyy erinomaisesti lestissään. Se ei pyri selittämään puhki koko viime vuosien turvapaikanhakutilanteen ilmiötä, eikä pelastamaan koko maailmaa, vaan näyttää tavallisia ihmisiä eri tilanteissaan. Hyvää siinä on myös se, ettei se demonisoi maahanmuuttokriittisiä, joita tässä universumissa mahtuu myös ruotsinkieliseen vähemmistöön. Ihmisiä yritetään ymmärtää heidän lähtökohdistaan käsin, myös pitäen sisällä muutoksen mahdollisuuden.

Olin kirjaa lukiessa paikoitellen aidosti kauhuissani, mikä myös kertoo valitun minimalistisen tyylin tehokkuudesta. Toki sen poeettinen ympäristö ja hieno luontokuvaus auttoivat tunnelmiin uppoutumisessa. Kirja ei yleensä voi epäonnistua, kun sen tapahtumapaikaksi valitaan nurkistaan hapristunut, keltainen puutalo meren rannalla.

Ajankohtaisuuden kipukohdista

Teos: Jari Tervo: Aamen (Otava, 2018) 

Jari Tervon uusin teos Aamen on saanut täyden laidallisen huomiota lehtikriitikoilta, ja verrattaen vähän bloggareilta.  Teos vertautuu epäsointuiseksi oopperaksi nyky-Suomen poliittisesta tilasta, ja sellaisenaan hanke on mahtipontinen. Se on myös yhdenpäivänromaani, mikä tuo hyvää vaihtelua hänen edelliseen teokseensa Matriarkka, jossa käytiin läpi noin sadan vuoden sukuhistoriaa. 

Tämä teos jätti minut kylmäksi, vaikka temaattisesti se kiinnosti minua suuresti varsinkin noin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden (joita myös haittaisänmaallisiksi kutsutaan) vuoksi. Uskallan ja kehtaan sanoa sen, vaikka teos varmasti naurattaa ja viihdyttää monia. Sanon sen siitä näkökulmasta, että olen itsekin seurannut näitä piirejä miltei pakkomielteeksi asti, ja koen, että tässä ei tavoitettu toiminnan kaikkia ulottuvuuksia. Kirjassa oli myös eettinen ongelma, johon palaan hieman myöhemmin. 

Teos onnistuu yhdessä asiassa aivan suvereenisti: tämän päivän poliittisen kulttuurin ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden kuvaamisessa. Tämä taitaa olla kirjan keskeisin ”pointti”, joten ainakin jotain hyvää. Välispiikeissä eli kansalaisten kommenteissa lapseen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tapaukseen oli oikeaa huumorin siementä. Nimimerkki ”Ei minulla mitään eestiläisiä vastaan” oli jopa nerokas. 

Kirja on rankkaa satiiria, ja satiirin olemukseen kuuluu, ettei lukijan tarvitse samastua hahmoihin tai pitää heistä. Näin minulla ainakin kävi: en pitänyt ainoastakaan aikuishahmosta, paitsi ehkä vähän kaapatusta historian opettaja Petruksesta, joka harrasti mikropanimo-oluita. Lasten ja nuorten näkökulmat olivat kirjassa kohtuuraikkaita, ja olisinkin voinut hyvin lukea tämän saagan pelkästään heidän näkökulmastaan. 

Itähelsinkiläisen lähiön nimeäminen Jämämäeksi on karskia, ja naapuruston tyyppien kuvaus tuntuu lähinnä klähmäiseltä eritteiden vaihdolta. Suvut ovat jääneet asumaan lähelle toisiaan, usein jopa samoihin rappukäytäviin ja kaikkialla haisee ylisukupolvinen syrjäytyminen. Toki mukaan mahtuu harvinaisia huippuyksilöitä, kuten lääkäreiksi tai poliiseiksi edenneitä, mutta hekään eivät saa napanuoraa katkaistua ”jämäjengiin”. 

Luin kirjaa vielä suht sujuvasti siihen saakka, kun punatukkainen Allahin papitar Tuomikki Tammi ilmestyi kuvioihin. Koska Tuomikin hahmo on kirjoitettu uskollisesti reaalimaailman Marjaana Toiviaista imitoiden, se herättää kysymyksiä ”ajankohtaisuuden” sudenkuopista. Miksi ainoastaan Marjaanaa imitoidaan yksi yhteen, kun vastaleirin tyypit tuntuvat fiktiivisiltä? Tuomikkia vainoava taksikuski Poika ja hänen poliisipoikansa Keplo ovat silkkaa fantasiaa, samoin kirjan pikkurikolliset ja linnakundit. Oikeasti Marjaanaa vainoaviin porukoihin mahtui juuri historian maistereita, opettajia, epäonnistuneita yrittäjiä ja muita henkilöitä, jotka vetosivat omaan kansalaiskelpoisuuteensa miekkareita järjestettäessä. Itähelsinkiläisten elämäntapaluusereiden osuus on ollut noissa piireissä hyvin pieni. Itä-Helsingissä rettelöimässä on käynyt enemmän maakuntien miehiä, näitä uusia lapualaisia, jotka pelkäävät etänä pääkaupungin ”no go zoneja”. 

Fiktion ei tarvitse muistuttaa todellisuutta, mutta olisin odottanut teokselta systemaattisempaa fiktiivisyyttä. Tuntui myös, että Tervo tuntee kuvaamiansa asuinkaupunkinsa ”hoodeja” vähemmän kuin menetettyä Inkerinmaata, jonka 20-30-luvuille sijoittuvat historialliset hahmot olivat juurevia. Ehkä Inkerinmaan kylistä on helpompi kirjoittaa fiktiota, koska niitä ei sellaisinaan enää ole, eikä siksi inkeriläistä sukutaustaa kantava ole millään muotoa ”autenttisempi” kulttuurin kuvaaja kuin lappilaistaustainen kirjailija. Itä-Helsingin ”Jämämäelle” on olemassa suora referenssi, ja mitä enemmän sen kaljabaareissa istuu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa raakoja ja yksiulotteisia lähiöhahmoja. 

Annoin tälle teokselle Goodreadsissa kaksi tähteä. Jaksoin kahlata sen läpi juuri ja juuri, ja varsinkin teoksen haudantakaiset äänimaisemat jätin suosiolla väliin, koska ne olivat minulle tavoittamattomissa. Tiedän, että kirja aukenee eri tavalla esimerkiksi sellaisille, jotka eivät ole paljoa seuranneet kansallismielisen ”skenen” edesottamuksia Helsingin yössä.  Itselleni tämä jäi ohimeneväksi käyttökirjallisuudeksi, jonka viimeinen myyntipäivä on jo ehkä joulumarkkinoiden jälkeen, tai viimeistään ensi kevään eduskuntavaalien. Toivon mukaan. En nähnyt tässä apokalyptista ennustusta tulevaisuudesta. En vielä, sillä olen optimisti. 

Tallinnanaukion taistelijoista

hölmö nuori sydänTeos: Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus tulee eteen kirjoja, joista ei tiedä, kenelle ne on kirjoitettu ja joista jää vahva tunne, että ne toimisivat paremmin jossain muussa kerronnallisessa formaatissa. Varasin Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmö nuori sydän tietämättä mitään kirjailijasta ja hänen taustastaan. Romaani on julkaistu elokuussa ja ennen tätä siitä on ollut tekeillä elokuva, joka saa ensi-iltansa muutaman päivän päästä.

Itä-Helsingin ja Vantaan huonomaineiset lähiöt nousevat vähän väliä suosituiksi kohteiksi varsinkin elokuvan maailmassa. Olen nähnyt ainakin Täältä tullaan elämän, Leijonasydämen, Jos rakastat, Nousukauden ja Vuosaaren – kaikki eivät kuvanneet nuorta rakkautta, mutta kaikissa näissä kuvataan lähiöelämään liittyvää juurettomuutta. Kirsikka Saari näyttää kirjoittaneen jo aiemman lähiöaiheisen elokuvan Korso, jota en ole nähnyt, mutta josta olen jotain kuullut. Muistaakseni hyvää.

Romaanissa Hölmö nuori sydän eletään vähävaraisten perheiden arkea Myllypurossa eli Pyllymurossa, käydään shoppailemassa Itiksessä ja eksytään retkillä kaupungin varakkaampiin osiin. Nuoret rakastavaiset, Kiira ja Lenni, ovat aina asuneet idässä, ja heitä yhdistää isättömyys. Lenni on tavannut biologista isäänsä pienempänä, mutta Kiiran isä on vain feidannut eivätkä äidin uuden miesehdokkaat ole tehneet vaikutusta. Kiiran kotona eletään vielä pikkulapsiarkea, kun taas Lennin äiti on menevä kaveriäiti, joka ei tuo hoitojaan pojalleen näytille. Työttömyys ja sosiaalituilla eläminen kuuluu Pyllymurossa elämäntapaan, se on ylisukupolvinen kokemus, joka vain periytyy.

Kun Kiira tulee raskaaksi, hänen äitinsä Ansku 34 vee ei kykene tyttärensä tueksi, vaan on lähinnä huolissaan oman huteran sankariäitiytensä karisemisesta. Tytär on kilpailija, jonka toivotaan muuttamaan omilleen mahdollisimman pian. Kiiralle raskaus voi olla pääsylippu aikuisuuteen, mutta se ei takaa automaattista etuilua kaupungin asuntojonossa.

Olin enemmän kiinnostunut kirjan äärioikeistoteemasta, sillä siinä Lenni löytää miehisyydelleen tukea Tallinnanaukion isänmaallisista miekkariporukoista. Olen tätä todellisuutta seurannut YouTuben välityksellä, ja ollut erityisen ahdistunut siitä tavasta, jolla ”rajakkien” johtohahmot rekrytoivat joukkoihinsa alaikäisiä ”uskon sotureita”. Saari on perehtynyt aiheeseensa, mutta tämä toinen suuri teema jää pääteeman, raskauden varjoon. Janne on uimahallin saunoissa maahanmuuttajia kyttäävä, viinaa vetävä keski-ikäinen paikallinen haittaisänmaallinen, joka hoitaa puhepuolen ja saa nuoremmat ja tyhmemmät toimimaan. Jannen ja nuorison kohtaamisissa oli hyviä komiikan alkuja, ja minusta äärioikeistoteemalla olisi voinut revitellä enemmänkin.

Maahanmuuttajahahmot olivat kirjassa uskottavia, mutta jäivät liian ohuiksi. Toisaalta se valinta, ettei pariskunta ollut kahdesta eri kulttuurista, vaan Kiirasta oli tulossa vastoin tahtoaan natsin morsian, oli tarpeeksi raflaava. Jäin kuitenkin miettimään eri vaihtoehtoja juonen toimivuuden kannalta. Äärioikeistopiireissä kun pyörii myös tyttöjä ja naisia omasta tahdostaan, ei pelkästään natsien tyttöystävinä, ja joillekin lasten tekeminen on kansalaisvelvollisuus. Entä, jos tarinassa teinityttö olisikin ollut aktiivisempi poliittisesti ja päättänyt pitää vauvan vain isänmaan vuoksi?

Luin äskettäin toisen teoksen, Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan (2017), joka oli vahvemmin nuortenkirja, jossa kuvattiin nuorta rakkautta ja rasismia Vuosaaressa, ja siinä liiallisen arkirealismin ongelma ohitettiin outoutuksen kautta, eli teos oli skifisarjan aloitusteos. Tässä teoksessa mennään sosiaalinen ongelma (eli teiniraskaus) edellä, eikä tällaisessa lähestysmistavassa ole mitään väärää, mutta keskiverto teini (joka ei ole raskaana) ei välttämättä innostu kirjan neuvolakäyntikuvauksista. Oletan, että kirja kiinnostaa enemmän teinien vanhempia tai vähintään niitä, joilla on kokemusta raskaaksi tulosta nuoressa iässä. Leffa tosin vaikuttaa sellaiselta, jonka vanhempi ja teini voivat käydä katsoa yhdessä, ja  joka varmasti toimii loistavasti varsinkin dialogin tasolla.

Minulle tämä lukukokemus jäi liian arkiseksi ja pinnalliseksi, mutta leffa kiinnostaa enemmän. Ainoa kiinnostava hahmo oli historianopettaja Anna-Liida Kolehmainen, joka kutsui oppilaitaan neideiksi ja herroiksi ja kertoi heille olevansa oopperalaulajan tytär. Lennin innostus talvisotaan ei kuitenkaan osoittautunut palavaksi, vaikka tällä oli uunituore Kiitos 1939-1945-huppari päällään. Tällaisista keskusteluista ja kohtaamisista olisin halunnut lukea enemmän kuin kännisistä kotibileistä ja Instagramin mustasukkaisuusdraamoista.

Lennin ja Kiiran kahdenvälinen maailma, ikävä sanoa, jäi lähinnä ahdistavaksi ja latteaksi. Heillä toki oli toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta yhteiskuntamme kovenevien arvojen keskellä heillä on myös kaikki chanssit tulla nimitetyiksi ”ihmisroskiksi” päättäjien toimesta. Lasten teko myllypurolaiseen leipäjonotodellisuuteen on karua ja syvästi eriarvoistavaa.

 

 

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Jemeninjuutalaista hiphoppia

IMG_1797Olen ollut viime päivät kaikkien aikojen järkyttävimmässä flunssassa, ja ainoa kirja, jota pystyin sängyn pohjalta tavaamaan, oli Koko Hubaran Ruskeat tytöt (LIKE, 2017). Hubaran blogiin olenkin tutustunut moneen otteeseen, joten osimoilleen tiesin, mitä teos pitäisi sisällään – järeää feminististä puhetta ruskeille kanssasisarille, jotka valkoisessa Suomessa/Pohjois-Euroopassa jäävät joko näkymättömiksi tai tulevat stereotyyppisesti leimatuiksi. Olen pitänyt Hubaran voimaannuttavasta otteesta, jolla hän lähestyy tulevia polvia, mutta kokenut lievää ahdistusta hänen tavastaan keskustella kulttuurisesta omimisesta.

Ruskeissa Tytöissä omimiskeskustelu tosin on vain sivujuoni. Hubara tarjoaa tunne-esseitä, joiden keskiössä on identiteetti ja yksinäisyyden kuplan puhkaisu. Kielellisesti tämä on herkullinen cocktail akateemista jargonia ja katukieltä, maustettuna suurella määrällä anglismeja ja hepreaa. Vaikka hepreasta en mitään ymmärtänytkään, sitä oli mukava lukea. Eikä sekään haittaa, että kirjailija ottaa vapaudet käyttää verbejä ”shoutouttaa”, ”maindaa” tai ”haippaa”, mutta tämäntyyppinen kielenkäyttö ei välttämättä tuo tekstiä lähemmäksi Suomessa asuvia ruskeita tyttöjä. Esimerkiksi monet nuoret turvapaikanhakijat eivät osaa englantia, eikä tämäntyyppinen ghettokieli välttämättä aukea syrjäseuduilla asuville.

Kaksi esseetä kirjassa suorastaan räjäyttivät tajuntani, ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus” ja ”30 faktaa Jemenistä”. Hiphop-essee sinänsä ansaitsisi kirjallisuuspalkinnon, ja Jemen-essee kertoi identiteetin rakentumisen vaikeudesta silloin, kun muutto suvun alkujuurilta on tapahtunut jo ikuisuuksia sitten, eikä kukaan elossa olevista sukulaisista ole vieraillut koko maassa. Kuinkas monta faktaa me tiedämme Jemenistä? No, tämän teoksen kautta ehkä muutaman lisää.

Tunnetasolla teos todella avasi kaunokirjallisen muistini, tosin olen lukenut tässä mainittuja afroamerikkalaisia feministisiä klassikkoja vasta kolmikymppisenä. Maya Angelou oli kyllä Kanadan-vaihtovuotenani oman pään sisäinen vitsini, sillä kotikadullani Angelou-tuotteita (paperi-ja sisustussälää) myytiin useassakin puodissa. Pidän todella paljon hänen kirjoistaan, mutta imelä tuotteistaminen tuntui banaalilta. Suurista idoleistaan Hubaran kirjoitustyyli lähentelee bell hooksia, se on samalla kansantajuista ja lennokkaan akateemista. Ottaen huomioon, että teksti on peräisin henkilöltä, joka ei koskaan valmistunut maisteriksi, tämä on omanlaisensa saavutus – tai ylistys itseoppineisuudelle.

Onneksi Hubara antaa tunnustusta myös suomalaisille juurilleen ja niiden moninaisuudelle. Kuvitteellisen talon kivijalka Oravalan kylässä Jääskessä, luovutetussa Karjalassa, ei ole yhtä vakuuttavasti dramatisoitu kuin sukutalot Sanaassa, mutta siitäkin historiasta lukija voi saada otteen. Koin kirjaa lukiessani myös inspiraatiota sukututkimuksen näkökulmasta: jos näinkin nuori henkilö kuin Hubara on jaksanut perehtyä sukutaustaansa tällä intensiteetillä, silloin sukututkimus ei voi olla pelkästään eläkeläisten tai muuten hautaan valmiiden harrastus.

Seuraavaksi haluaisin lukea Hubaralta fiktiota, koska hän tässä kirjassaan osoittaa suvereenisti kykynsä pitää lukija otteessaan ja luoda toivorikkaita maailmoja. Varmasti hänellä olisi kykyjä kirjoittaa aikuisten romaanin lisäksi lasten- tai nuortenkirjallisuutta, johon tässäkin teoksessa on sytykkeitä.

Luin kirjan e-versiona, mutta tämä tuntuu teokselta, joka kannattaisi pitää hyllyssään. Koska tässä esitellään käsitteistöä, jonka suhteen valtaosa suomalaisista on edelleen ulalla, sen sisältö ei tule nopeasti vanhenemaan. Itse suosittelisin kirjaa kurssikirjaksi varsinkin sosiaalialoille, ja monenlaisille nuorille aikuisille, jotka etsivät itseään. Tämä on tuleva klassikko.

EDIT 21.11.2017:

Ehdotan tätä teosta YLE:n kirjojen Suomi 101-hankkeen viimeiseksi teokseksi, eli siksi, joka edustaa mielestäni eniten maatamme vuonna 2017. Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt? Hankkeessa on menossa äänestys Kirjojen Suomi-sivustolla, johon voi osallistua sekä bloggarit että muut lukijat.

 

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.