Virkanaisen salatut elämät

Teos: Sarah Haymoore: Kaktus (Tammi, 2021)

Suomennos: Terhi Vartia

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Aina välillä BookBeatin algoritmit taikovat eteen omaan elämäntilanteeseen sopivia täsmäteoksia; Sarah Haymooren Kaktus oli nyt sellainen. En tiedä, olisinko nauranut tälle yhtä makeasti vielä kuukausi sitten, mutta juuri nyt siirryttyäni byrokratian vähäeleiseen maailmaan tämä teos iski minuun kuin leka.

Romaanin kertoja Susan on 45-vuotias valtionhallinnon virkanainen Lontoosta. Hän on elänyt koko aikuisikänsä turvallisuushakuista sinkkuelämää, jossa työ data-analyytikkona määrittää kaikkea muuta tekemistä. Koulutukseltaan hän on lakinainen, mutta ei ole valinnut asianajajan uraa lähinnä siksi, ettei koe olevan hyvä asiakkaiden kohtaamisessa. Susanilla on asuntolaina, hän maksaa kiltisti hyvien kulkuyhteyksien äärellä olevaa yksiötään. Kotiinsa hän ei miehiä tuo, mutta jo 12 vuoden ajan hänellä on ollut kitkaton ”järjestely” Sussexissa asuvan taiteilija-Richardin kanssa.

Susan ja Richard ovat tapailleet keskiviikkoiltaisin korkeakulttuurin ja seksin äärellä niin, ettei vaikeita kysymyksiä suhteen syvenemisestä ole kysytty. Susan itse on ”järjestelystä” miestäkin tarkempi, ja erityisen tärkeää hänelle on maksaa pilkuntarkasti puolet iltojen kuluista. Richardin suosimat trendiravintolat tulevat valtion virkanaiselle kalliiksi, mutta Susan kokee investoinnin sen arvoiseksi. Ilman Richardia hän muumioituisi yksiöönsä. Olennaista tässä suhteessa on myös se, ettei Richard tunne ketään Susanin arjen elämänpiiristä.

Kun Susan alkaa sitten vaihdevuosien kynnyksellä potea aamupahoinvointia, ”järjestelylle” on sanottava kitkerät hyvästit. Samaan aikaan Susanin äiti kuolee äkillisesti aivoinfarktiin Birminghamissa. Myös tämä johtaa naisen epämukavuusalueelle, sillä äidin talossa asuvan Edward-veljen kanssa tulee vakavaa kitkaa perintöasioista. Raskautta on mahdotonta peittää lähisukulaisilta, ja he ottavat roolin Susanin elämässä tämän sitä tahtomatta.

Romaanin Susanilla voisi ehkä olla muissa olosuhteissa nepsy-diagnoosi, mutta työmaailmassa pärjänneenä hän ei ole joutunut kohtaamaan omia rajoitteitaan ja haasteitaan. Kaktukset ovat olleet hänen intohimonsa miesten ja lasten sijasta, niille hän pystyy osoittamaan huolenpitoa ja hellyyttä. Aivan tyypillinen Asperger-tapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä häneltä puuttuu kaktusten ulkopuolella pakkomielteinen harrastus tai muu erityisen kiinnostuksen kohde. Kaktusten rooli tarinassa ei ole merkittävä, mutta jossain vaiheessa Susan päätyy treffeille Rob-nimisen hortonomin kanssa Kew Gardensin kaktusosastolle.

Susanin haudantakainen äitisuhde saa koko ajan kummallisempia piirteitä, ja suhde elossa olevaan veljeen on tarinan ankkuri. Perintöriitaan Susan suhtautuu yhtä omistautuneesti kuin valtion budjetin säästötoimenpiteisiin, ja kuolleen äidin epikriiseistä tulee hänelle uusi elämäntehtävä siinä vaiheessa, kun hänen kuuluisi keskittyä synnytysvalmennukseen.

Tämä teos tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja voin hyvin kuvitella, että joidenkin lukijoiden mielestä Susanin hahmo voi tuntua liian karkealta karikatyyrilta. Itse pidin kirjassa siitä, että näinkin kaavoihin kangistunut hahmo osoittautuu elämän kriisien äärellä muutokseen kykeneväksi. Ehkä hän ei tule koskaan luopumaan piikikkyydestään, mutta elämä heittää hänen eteensä haasteita, jotka pakottavat muutokseen.

Kirja on ovelalla tavalla yhteiskunnallinen, sillä se kertoo muun muassa Britannian terveydenhuoltojärjestelmästä, vanhushuollosta, anglikaanisen kirkon kriisistä ja työelämän haasteista. Odotin suurempaa draamaa Susanin työrooliin liittyen, mutta se jäi lopulta sivujuonteeksi tässä tarinassa. Työpaikalla silti pidetään jonkinlaiset baby showerit myös Susanille, ja kaikessa harmaudessaan valtionhallinnon työpaikka ei ole pahin mahdollinen painajainen.

Jään odottamaan romaanille jatkoa, sillä tarina Susanin vauva-arjesta jäi kutkuttamaan mieltäni. Tavallaan teoksen monet kysymykset jäivät herkullisella tavalla auki, joten jatko-osa tuntuisi tässä tapauksessa loogiselta.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”

Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Treffeillä poliklinikan kernisohvalla

itkonen ihmettäTeos: Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki saapuu luokseni noin kuukauden sen julkaisun jälkeen, ja teos on tällä välillä myynyt jo niin paljon, että siitä on otettu toinen painos. Kirjan julkaisusta on uutisoitu enemmän iltapäivä- ja naistenlehdissä kuin muissa medioissa, ja olen ollut tästä mediatapahtumasta auvoisen tietämätön. Myöskään en tiennyt, että Itkonen on tuoreehko kaksosten isä. Kirja on myös hyväntekeväisyystempaus, eli sen tuotto menee lyhentymättömänä HUS:in vastasyntyneiden teholle.

Kirjan lukeneena en ihmettele, miksi.

Teosta on vaikea arvioida, sillä vaikka luin sen sujuvasti koko empatiavarastoni tyhjentäen ja kyynelehtien, en siltikään lämmennyt sen perusasetelmalle. Kirja oli koskettava ja aihepiiriltään järeä, ja pidin siinä varsinkin uskonnollisista ja moraalisista pohdinnoista. Kielellisesti teos on laadukas, onhan se monesti palkitun ammattikirjailijan jälkeä.

Teos on vahvaa autofiktiota, vaikka sen päähenkilöiden nimet on muutettu. Se kertoo kirjailijamiehestä, joka toivoo vaimonsa kanssa neljänkympin kynnyksellä iltatähteä. Pariskunta kokee kolmannen raskauden aikana jotain hirvittävän raskasta, eli he päätyvät keskeyttämään raskauden lapsen oletetun vamman vuoksi. Pian tämän jälkeen vaimo tulee uudelleen raskaaksi, ja ultrassa näkyy tuplaonni. Lapset syntyvät keskosina, mutta heidän tilassaan ei ole hengenvaaraa.

Tarina on tavallisen epätavallinen; kertomus keskeytetystä raskaudesta on riipivää luettavaa, kun taas kaksosten odotuksen tarina ei ole niinkään epätavallista näinä päivinä. Kirjan perhe on hyvin toimeentuleva, ja sitoutunut kunnon perhearvoihin. Lapsia viedään musiikkikouluun tunnollisesti, ja terveellisiä aterioita kokataan Jamie Oliverin reseptien mukaan. Vaikean päätöksen jälkeen nelihenkisellä perheellä on varaa lähteä Uuteen-Seelantiin kokonaiseksi kuukaudeksi, säästämättä matkaa varten vuosikausia. Tässä siis puhutaan erittäin varakkaista luovan alan ammattilaisista, sillä suomalaisen keskivertokirjailijan vuosiansiot ovat 11 000 euroa.

Samaan aikaan lehdissä kerrotaan lapsiperheköyhyyden kroonistumisesta ja siitä, kuinka lastenteko ei nuoria aikuisia houkuttele – miksiköhän? Toki meillä edelleen on toimiva julkinen terveydenhuolto, joka takaa pikkukeskosten hoidon myös vähävaraisille perheille, mutta millaista on lisääntymisen yrittäminen silloin, kun ei ole varaa ajella taksilla päivystyspoliin keskellä yötä? Tai ei ole varaa edes raskaustesteihin? Millaista on kokea myöhäinen abortti tilanteessa, jossa on muitakin huolia?

Olisin arvostanut tätä kirjaa enemmän, jos se olisi ollut hieman enemmän fiktionaalinen – teema on hyvä ja tärkeä, mutta päähenkilöiden keskiluokkainen omahyväisyys nyppi. He tuntuivat elävän jossain keinoamerikkalaisessa kuplassaan, jossa maailman ihanin asia on Victoria’s Secretin vartalovoide (mikä ei edes ole ylellistä eikä kallista, mutta pointtina on, että se on ostettu lentokentältä Floridasta). Ja kun Fijin sukellusretki peruuntuu vaimon uuden raskauden vuoksi, se miltei tuntuu kaatavan kertojan maailman.

Oikeastaan kirja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että nykyisessä yhteiskunnassamme lisääntyminen kuuluu vain hyväosaisille. Ja että lisääntyäkseen ihmisen on oltava strateginen ja ahne. Lisääntyminen on surullinen asia, jos ihminen viruu kuntouttavassa työtoiminnassa tai on leipäjonojen asiakas.  Ja vanha sanonta ”lapsi tuo leivän tullessaan” on puhdasta diibadaabaa.

Kirjassa on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin vuodenaikaromaanien tyylin kanssa, ja Itkonen kuittaakin velkansa ”Knasulle” komeasti. Mieleeni tuli myös ruotsalainen Tom Malmqvist, joka kirjoitti teoksen leskeksi jäämisestä synnytysosastolla. Malmqvistiä ja Itkosta yhdistää varsinkin lääketieteellisen kuvauksen tarkkuus, ja keskittyminen sairaalaelämään.

Itkonen ei ole kirjoittanut tätä kirjaa rikastuakseen, ja pidän sitä oivana vertaistuen kanavana. Teos on kuitenkin sen sortin kirjallisuutta, että se luultavasti koskettaa eniten juuri vertaisia lukijoita – eli niitä, joilla on kokemusta joko vaikeista raskauksista tai pikkukeskosen vanhemmuudesta, tai molemmista. Voin hyvin kuvitella, että tämä kirja voi olla jonkun ruuhkavuosiaan elävän stressaantuneen vanhemman ainoa teos, jonka hän lukee vanhempainvapaallaan. Sellaisena teoksena se on äärimmäisen tärkeä ja arvokas.

En ole lukenut Itkosen kaikkia teoksia, ja varsinkaan ne rockaiheiset eivät kolahtaneet minuun. Olen jostain syystä pitänyt eniten hänen teoksestaan Ajo, jossa päähenkilön mielenterveyden horjahtelu oli kuvattu kutkuttavalla tavalla. Kirjoissa näkyy ihailtava teemojen monipuolisuus, eli ainakaan hän ei harrasta toistoa eikä jonkun ”tavaramerkin” brändäämistä. Kirjailijan työtä pohtiessa on myös muistettava, että tämä teos on kirjoitettu elämäntilanteessa, jossa täydellinen keskittyminen kirjoittamiseen ei ehkä ole ollut mahdollista. Tunnen monia kaksosten vanhempia, eivätkä monet heistä etene taiteilijan urallaan lasten ensimmäisenä vuosikymmenenä.

Maailmanselityksen mestariteos

Olin taas viime yönä ”pahassa paikassa”: unettomuus iski, eikä minulla ollut mitään muuta kirjaa kuin Karl Ove Knausgårdia suden hetken ohittamiseksi.

Paha paikka siksikin, ettei Knausgård kuulu minun universumissani niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden parissa aika kuluu vaivattomasti. Olen lukenut ”Knasun” taisteluista jopa neljä kuudesta, ja pari ruotsiksi, mutta silloin minulla on täytynyt olla harvinaisen kirkkaita aikoja pään sisällä. Knausgårdin vuodenaika-aiheisia kirjoja olen myös yrittänyt aloittaa, mutta kesken ne ovat jääneet. Kevät oli koskettava, mutta aivan liian hidastempoinen makuuni.

Teoksessa Syksy (LIKE, 2016, suom. Jonna Joskitt-Pöyry) Knausgårdin perheeseen odotetaan neljättä lasta, ja isä Karl Ove kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen kirjeitä. Perhe asuu Skoonessa, mutta välillä reissataan Norjassa, ja matkustetaan muistoissa varsinkin Arendalin pikkukaupunkiin. Kirjassa ei ole merkittävää juonta, vaan se toimii kuin ensyklopedia randomilla valittujen avainsanojen mukaan.

Opin aikoinani kirjoittajakoulussa yhden tärkeän sloganin (joka liittyi eniten draamaan, mutta sovellettavissa se on myös proosaan): näytä, älä selitä. Karl Ove Knausgårdin täytyy olla todella lahjakas kirjailija, jos hän onnistuu myymään bestsellereitä lähes pelkällä selittämisellä. Tässä teoksessa selitetään varsinkin luonnon ilmiöitä ja eläinkunnan toimintaa pienelle, kasvavalle lapselle. Ja varhain tänä aamuna jaksoin lukea tämän kirjan loppuun, koska se toimi rauhoittajana ja lohduttajana.

Syksy voisi olla hyväkin elämäntaito-opas mainitsematta henkisen kasvun vaatimusta. Kirjassa ihmetellään luontoa, ihmisen luomien esineiden muotoja, kehon sisäisiä tuntemuksia, kosketusta, värejä. Pieniä, yleisinhimillisiä ilmiöitä. Uskoisin, että kertojaan pystyy kuka tahansa samastumaan, vaikka ei ymmärtäisi mitään Pohjoismaiden historiasta tai protestanttisesta etiikasta. Toki näitäkin teemoja käsitellään, mutta ne jäävät alisteiseksi luonnon ja laajan universumin ihmeille.

Syksy toimi minulla vähän samalla tavalla kuin norjalaisten keksimä reaaliaikainen junaohjelma, jossa seurattiin maan halki kulkevan pitkänmatkanjunan maisemia. Siis pelkkiä maisemia, ei junassa istuvien ihmisten keskusteluja. En jäänyt tähän koukkuun, mutta olen joskus katsonut tuota ohjelmaa muutaman tunnin. Yhtä lailla Knausgård voisi luoda kaunokirjallisen ICA:n kassajonon, jossa kuvataan (ja huoh, selitetään) ihmisten ostoksia. Tässä elämisen ja kokemisen moodissa on jotain perin autistista. Joillekin se toimii rauhoittavana lääkkeenä, toisille ei. 

Kirjassa toki on myös kirjaimellista syksyä, lehtien putoamista ja pohdintaa päivien vähenemisestä. Odottava isä on syksyisissä tunnelmissa, mielessään jo miltei elämänsä ehtoossa. Hän on jo 45 vuotta ja laskeskelee, ettei todennäköisesti näe tämän syntymättömän lapsen lapsia. Ehkä sen varalta hän myös selittelee jälkipolville lankapuhelimien ja nappilaatikoiden funktioita. Menneen maailman nostalgiaa teoksessa on kuitenkin lopulta aika vähän. Enemmän tässä ihmetellään sammakkojen sielunelämää ja meduusojen hermostoa. Minuun nämä luonnon havainnot iskivät eniten, koska siitä on aivan liian kauan, kun olen viimeksi nähnyt kyykäärmeen livenä.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin 90-luvun filosofisessa hittikirjassa Sofian maailma (Jostein Gaardner) jonka valitettavasti olen vuosien varrella hukannut. Norjalaiset osaavat filosofiansa, ja osaavat sitä tarjota salakavalasti myös niille, jotka eivät ole koskaan filosofiaa opiskelleet.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hidastaa ja löytää ihmeitä makkara-makaronipadan sisältä. Toivon mukaan kirja inspiroi myös seikkailuihin kirjallisen maailman ulkopuolella.

Todistaja, sommelier, sikiö

IMG_1276Olisinko koskaan lukenut romaania, jonka ainoa kertoja on sikiö? En muista, että olisin. Ian McEwan tuskin on ensimmäinen tämän näkökulman valinnut kertoja. Romaanissaan Pähkinänkuori (Otava, 2017, suom. Juhani Lindholm) hän rakentaa syntymättömän lapsen hahmon, joka on maailmantuskaa jo valmiiksi poteva filosofi, monipuolinen viiniasiantuntija ja isänmurhan todistaja. Hän on pian syntyvä globaalista näkökulmasta suht etuoikeutettuun asemaan Lontoossa, mutta jännittää mahdollista tulevaa huostaanottoaan. Hän oppii säälimään ja rakastamaan äitiään, joka kärsii masennuksesta, manipuloi kaikkia miehiään ja keskittää älylliset energiansa podcastien kuuntelemiseen miehensä perintötalossa, jonka tontti on miljoonien arvoinen.

Teos on postmoderni toisinto Hamletista, kertomus juonittelevasta äidistä, jonka moraalinen harkintakyky on häilyvää. Trudy on runoilijamiestään nuorempi ja vähemmän taiteellinen ajelehtija, joka ei ole tottunut työntekoon. John ja Claude ovat veljeksiä, joista toinen on keskittynyt työhön pienkustantajana ja toinen rahan tekemiseen. Trudy päätyy heittämään Johnin tämän omistamasta talosta ulos tultuaan raskaaksi ja ottamaan rakastajakseen lattean Clauden. John on keski-ikäinen, ylipainoinen, psoriasiksesta kärsivä introvertti, jonka ympärillä silti maagisesti pyörii nuoria naisia, enimmäkseen runoilijanalkuja, jotka etsivät tietä menestykseen vähän myyneen ja vaikean kulttirunoilijan siivellä.

Asetelma on hervoton, enkä lukijana osannut olla kenenkään romaanin aikuisen puolella. Tyypit ovat karikatyyrisiä; kolmiodraaman ulkopuolella hieman kevyempi hahmo on Johnin nuori suojatti, pöllöihin fiksoitunut luontorunoilija Elodie, jota John käyttää vaimonsa mustasukkaisuutta herättämään nololla pariskuntaillallisella. Syntymätön lapsi sympatisoi eniten isäänsä, jota hän ei voi kohdusta käsin pelastaa, mutta aikaansaa ennenaikaisen syntymänsä raapimalla kalvonsa rikki – siksi, ettei halua äitinsä karkaavan maasta Clauden kanssa.

Teos suorastaan pursuaa runollisia ja yhteiskuntakriittisiä yksityiskohtia. John osaa hurmata naisia satuilemalla Iranin Goharshadin moskeijan sinestä, ja samalla hän laittaa viimeiset penninsä ikuisen nuoruuden tavoitteluun smoothie-takeawayssa. Sikiö ei varsinkaan halua paeta Ranskaan, koska on kuullut karmeita Calais’n pakolaisviidakosta. Hän kokee myös ahdistusta maailmassa, jossa sateenkaariseksuaalisuuden identiteettipolitiikka liikuttaa ihmisiä enemmän kuin itsemurhapommitukset. Kirjaa lukiessa koin varsinkin tarvetta virkistää muistiani englanninkielisen runouden metriopista, daktyyleista, trokeista ja tetrametreistä – ja mikä helvetissä on korybantti, se jäi vielä epäselväksi.

Itse rikoksen selvittely jää tässä lapsipuolen asemaan, koska kirja ei ole dekkari. Tapahtumat noudattavat väistämättömyyden logiikkaa, eikä pariskunta omaa tarpeeksi älykkyyttä suunnitellaakseen täydellistä rikosta. Teoksessa on vahva dramaattinen potentiaali, joka on kuitenkin vaikea toteuttaa teatterin lavalla tai elokuvana päähenkilön vatsastapuhujan roolin vuoksi.

Itse tulen muistamaan kirjan alkoholin käytön näkökulmasta. McEwan ei moralisoi raskaana olevien naisten viinin lipitystä, mutta näyttää tehokkaasti sikiön oletetun tajunnan sumenemisen, ja myös iloisemman humalan. Trudyn juominen raskauden viimeisellä kolmanneksella äityy jokapäiväiseksi masennuksen ja elämän suunnattomuuden syövereissä. Hän teeskentelee pitävänsä yksiköt vähäisinä lapsen terveyden vuoksi, mutta tosiasiassa ryyppää suuria määriä, yksin ja Clauden kanssa.  Sikiö kommentoi rypälelaatujen sopivuutta eri tunnetiloihin ja tilanteisiin, mutta ei ole vielä kuullut FAS:ista.

Ehkä teos herätti eniten kysymyksiä lapsenteon järjestä tai järjettömyydestä maailmassa, joka ei tarjoa sille kovinkaan turvallisia puitteita. Teos voisi siis toimia tehokkaana vauvakuumeen lievittäjänä. Syntyvällä sikiöllä on kaikesta huolimatta halu nähdä maailma väreissä, vaikka uskookin joutuvansa yhteiskunnan elätiksi. Vaikka teoksen vanhemmat ovat elämäntaidoissaan puutteellisia, uusavuttomia ja hoivaan kykenemättömiä, he ovat se pohja, jolta uusi tulokas ponnistaa, ja tämä on siitä piinallisen tietoinen. Syntymätön lapsi siis kantaa jo vanhempiensa murheita hennoilla harteillaan.

Aiemmat lukemani McEwanin romaanit ovat olleet monimutkaisempia ja hitaampia kerronnaltaan; Pähkinänkuori oli niin vetävää tekstiä, etten ehtinyt pitää hengähdystaukoja välillä. Täytynee lukea pian myös tätä edeltävä teos Lapsen oikeus (2015), jossa juridinen näkökulma on vahvempi kuin tässä. Luulisin niissä olevan yhteistä näkökulmaa yksilön oikeuksiin monimutkaisessa maailmassa, olivatpa he syntymättömiä, eläviä tai kuolevia.

 

Treffeillä äitiyspolilla

20150511_194227Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) pokkariversio on puhutellut minua jo kuukauden lähikaupan jonossa (harvinaisen hyviä pokkareita on K-Ruokalähteen kauppias valinnut). Eilen sorruin, ja luenta oli varsinaista binge-readingiä – mikä ei nyt haittaa, sillä kirja on omani ja voin lukea sen uudestaan hitaammin ja syvällisemmin.

Lukemista tietty ohjasivat kaikki ne blogiarviot ja lehtijutut, jotka olen Rauhalasta jo lukenut. Toisin sanoen teoksen juoni oli jo minulle tuttu, samoin konteksti, sillä olen pitänyt luentoja lestadiolaisuudesta ja sukupuolesta ja tehnyt aika lailla taustatyötä.

Teksti oli kaunokirjallisesti niin vahvaa, ettei liiallinen ennakkotieto pilannut mitään. Päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat kuitenkin ainutlaatuisia yksilöitä, ei mitään lestadiolaisuuden prototyyppejä. Kumpikin on lähtenyt itsenäisesti kotoa opiskellakseen Helsingissä, ja he tutustuvat toisiinsa pasilalaisen opiskelijaboksin iltakylässä. Iltakylän käsite tuli minulle uutena, kyse on siis siveellisistä nuorten iltamista, joissa voi turvallisesti katsella toista sukupuolta, kun paikalla on tarpeeksi muita oikeauskoisia. Viljan luona iltakylässä kuunnellaan klassista musiikkia, juodaan loputtomia määriä teetä ja lauotaan teologisia vitsejä. Vilja on kuitenkin taideopiskelija ja Aleksi opiskelee historiaa – maalliset aiheet kiinnostavat molempia. Silti Aleksi pelkää, että miehistä Viljaa kiinnostavat vain pappiskokelaat, sillä kukapa ei kunnon lestatytöistä haluaisi papin rouvaksi runsaiden kahvipöytien äärelle?

Rakkaus syttyy ja seurustelua jatkuu jopa kolme vuotta ennen papin aamenta. Ensimmäinen lapsi Kaisla syntyy noin yhdeksän kuukauden päästä häistä. Tämän jälkeen raskaustestejä ostetaan apteekista monipakkauksina, onhan jokainen kuu mahdollinen miinakenttä. Teos onnistuu välittämään monta tärkeää viestiä lestadiolaisyhteisön sisältä, mutta vahvin liittyy naisen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen. Kuinka fiksu ja koulutettu nainen voi alistua vauvakoneeksi siitä huolimatta, että rakastaa jo syntyneitä lapsiaan? Ja kuka häntä alistaa?

Tässä liitossa mies on jo enemmän kuin valmis ruodusta poikkeamiseen lapsikysymyksessä. Vaimo runoilee äitimaan velvollisuuksista ja oman ruumiinsa mystisistä aalloista – hän yrittää tehdä kotiäitiydestään itse valitun elämäntavan, mutta arjen realiteetit ovat kovempia kuin pullapitkot ja mangomoussekakku. Seurapuheissa äiti on kuin lintuemo, joka ei koskaan pääse pesästään poikasten vaatiessa huolenpitoa. Vaikka lestadiolaisseuroissa nainen vaikenee seurakunnassa, silti äitiyden myytti tuntuu enemmän naisten kuin miesten ylläpitämältä instituutiolta. Raamatussa kun kukaan ei takaa taivaspaikkaa lapsiluvun mukaan. Rauhala onnistuu näyttämään ehkäisykieltoon (ja muihin yhteisön omalaatuisiin dogmeihin) liittyvät syvät ristiriidat saarnaamatta tai nostamatta ketään besserwisseriksi. Tervetullut ilmaventtiili on erään anonyymin yhteisön jäsenen blogi, johon kirjoitetut kommentit kertovat paljon yhteisön sisäisestä sekasorrosta. Koska teoksen yleinen kieli on maalailevan runollista, blogiosiot tuovat esiin rationalistisen tarkkailun.

Missä monilapsisten perheiden kotiäidit sitten rentoutuvat? Lestadiolaisten mammakerhot eivät vaikuta normatiivisuudessaan kovin inspiroivilta henkirei’iltä. Jos on äitiyden työn uuvuttama, ei välttämättä ole piristävää mennä kuulemaan muiden äitien vielä suuremmasta työstä – sillä työ tuntuu tässä yhteisössä olevan hyvän ihmisen mitta. Aleksille ja Viljalle on iso asia, että he pääsevät suviseuroilla käymään kahdestaan ehtoollisella. Mennessä viimeiseen ultraäänitutkimukseen heistä melkein tuntuu, että he olisivat treffeillä.

Näille arjen havainnoille voi nauraa, mutta itse koin ne aika tragikoomisina. Viihdyttävämmissä osioissa mollamaijat, nuket, barbit ja bratzit ottavat mittaa toisistaan ja naiseudestaan – eli siis lestadiolaistytöilläkin on tässä muotinukkeja. Robinia kuunnellaan ja lastenohjelmia katsotaan Yle Areenasta (sillä tv:n katselu netistä ei ole syntiä). Vilja joutuu jatkuvasti pehmentämään pyhäkoulun tädin kadotuksella pelotteluja herkälle esikoiselleen, joka jo pelkää, että äiti uskoo toisin.

Mielestäni teos kysyy lopulta olennaisen kysymyksen psyykkisestä selviytymisestä: voiko älyllisesti itsenäinen ihminen, joka on nähnyt muutakin maailmaa, selviytyä täyspäisenä umpinaisessa yhteisössä, joka saarnaa oma porukkansa ainutlaatuisuudesta ja kaikkien muiden joutumisesta kadotukseen?

Teosta on tilattu ennätysmäärä e-kirjana, sillä monet lestadiolaiset eivät uskalla ostaa kirjaa kirjakaupasta. Jo tämä kertoo paljon yhteisön henkisestä tilasta. Jos yhteisö on terve, se kestää sekä sisäisen että ulkopuolisen kritiikin, myös kaltaisteni suruttomien bloggareiden tyhmät kysymykset. Jos yhteisö on sairas, se käpertyy edelleen itseensä ja kieltää jäseniltään kaiken muun kuin Päivämiehen lukemisen – ja puhumisen asioistaan ulkomaailmalle.

Kannattaa lukea Taivaslaulu yhdessä amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen We Sinners-romaanin (2012) kanssa. Pylväisen teos on humoristisempi, mutta molemmissa on yhteneviä havaintoja uskosta, uskonmiehistä ja -naisista. Tässä linkki ajatuksiini Pylväisen teoksesta: https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2014/04/05/keskilannen-syntiset/

Pulska emäntä ei aina ole kunniaksi

PakolaisetJohannes Linnankosken (1869-1913) Pakolaiset (1908) on tragikoominen romaani hämäläisistä, jotka joutuvat pakenemaan Savoon perheessä sattunutta hairahdusta. Päähenkilöinä ovat kaksi vanhaa ukkoa, Uutelan ja Keskitalon isännät, joista Uutela puhutaan Keskitalolle kotivävyksi varsin viekkaassa naimakaupassa. Uutela-lesken uusi morsmaikku on parikymppinen Manta, joka alistuu liittoon itsestään viisikymmentä vuotta vanhemman ukon kanssa vain yhdestä syystä. Uutela houkutellaan Savoon uudisraivaajaksi vaurastumisen toivossa. Totuus pakolaisuuden syystä paljastuu hänelle vasta myöhemmin, eikä tieto uuden perillisen syntymästä ole hyväksi hänen terveydelleen.

Vaikka sanonnan mukaan pulska emäntä on suvulle kunniaksi, tässä vaimon kasvava maha johtaa kauhukammioon. Manta ei näe aiheelliseksi Uutelan lepyttelyä, vaan kantaa häpeäänsä mykkänä. Uutelan ainoa uskottu on Mantan nuorempi sisko Hanna, jolle hän saa purettua kipeitä tuntojaan. Lasketun ajan lähestyessä Uutela kuitenkin pääsee sovintoon ainakin itsensä kanssa: koska hänellä ei ollut avioon mennessä aikomustakaan maata nuoren vaimonsa kanssa, vaan elää vanhan miehen tavoin, ei hänestä voi tulla hyväuskoista aisankannattajaa.

Teos muistuttaa paljon eri puolella maailmaa yleisistä lapsiavioliitoista ja muista järjestetyistä kuvioista, joissa päämotivaationa on suvun omaisuuden kartuttaminen. Uutelan liitto Mantan kanssa ei johdu kummankaan osapuolen materiaalisista tarpeista, vaan lähinnä vanhan miehen tarpeesta näyttää itselleen ja lähipiirille olevan vielä iskukunnossa. Liitolle nauretaan ja siitä supistaan ilkeitä sekä Hämeessä että Savossa.

Vaikka teoksen pääteema, aviottoman lapsen odotus, on tässä esitetty niin traagisena kuin se 1800-1900-lukujen vaihteessa tosiasiassa oli, mukana on hauskaa huumoria heimojen henkisistä ja kulttuurisista eroista. Linnankoski tuntee molemmat heimot eikä sorru helpoimpaan puskafarssiin, vaan erojen käsittely on nyansoitua. Hämäläisille savolaisten tavoissa on paljon ihmeteltävää: pehmeän leivän syöntiä he pitävät jumalanviljan tuhlaamisena, perunoiden kuorimista myös ja työtahtiakin epäilyttävänä. Rengit ovat joutilaita ja nenäkkäitä, haaskaten aikaa asemalla notkumiseen ja turhaan suunsoittoon. Savolaisissa talonpojissa on Uutelan ja Keskitalon silmissä jopa jotain vierasmaalaisen herraskaista, kun heillä tuntuu olevan enemmän aikaa ovenpielien jynssäämiseen kuin pellon raivaamiseen. Kieroja ja totuutta karttavia tässä ovat kuitenkin itse hämäläiset, eli etnisyyden pilkka sattuu kipeästi omaan nilkkaan.

Linnankoski kirjoitti teoksen asuessaan Lapinlahdella hämäläisperheessä, jonka tarina oli jotakuinkin romaanin tarinan suuntainen. Kuinka yleistä tämäntyyppinen sisäinen pakolaisuus Suomessa sitten oli, siitä minulla ei ole käsitystä. Omissa 1800-luvun sukututkimuksissani olen löytänyt maakunnasta toiseen muuttajia lähinnä nälkävuosien ajalta. Linnankoski on löytänyt ilmeisen erikoisen tarinan juonen, jollaiseen ei joka kylässä törmätty. Teosta on kehuttu Linnankosken parhaimpana romaanina; koska tämä on ensimmäinen lukemani häneltä, en pysty vertailemaan, mutta sain tästä teoksesta inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni ja varsin järeän vaikutelman.