2 x Fiona Barton

Teokset: Fiona Barton: Lapsi (Bazar, 2019) ja Epäilty (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirkko Biström

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Putkeni brittitrillereiden parissa kiihtyy, ja olen viettänyt meditatiivisen toven Fiona Bartonin kahden teoksen kanssa. Molemmissa teoksissa rikoksia selvittää sama porukka ja ainakin osa tapahtumista sijoittuu Winchesterin pikkukaupunkiin, mutta teokset ovat aika-akseliltaan erilaisia. Sarja on alkanut teoksella Leski, ja suosittelen sen lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä sen päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ajan myötä.

Teoksessa Lapsi itälontoolaisen Howard Streetin rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Haudan arvioidaan olevan kymmeniä vuosia vanha, ja lapsen mahdollista identiteettiä aletaan tutkia DNA-testeillä.

Teosten keskeinen sankari on keski-ikäinen Kate Waters, joka on hyvin turhautunut työssään iltapäivälehden toimittajana. Hänen aikuiset lapsensa ovat jo lentäneet pesästä, mutta varsinkin esikoisesta Jakesta on huolta. Aviomies Steve on paremmin tienaava kirurgi, jonka varjoon hän kokee jäävänsä hiipuvalla urallaan. Välillä hän kuitenkin pääsee kunnostautumaan rikostoimittajana tapauksissa, jotka vaativat oikeaa, tutkivaa journalismia.

Katen merkittävä poliisiystävä ja kollega on rikoskomisario Bob Sparks, joka toimii molemmissa teoksissa tutkinnanjohtajana. Tällä vanhan koulun työnarkomaanilla on paljon haasteita vaimonsa, vakavasti syöpäsairaan Eileenin omaishoitajana. Oma elämä vaatii häneltä uudenlaista läsnäoloa, minkä vuoksi hän ei enää voi paeta kaikkia murheitaan poliisilaitokselle.

Lapsi tuntui vähän liiankin perusteelliselta rikoskirjalta, jonka tahdissa en kokenut normaalia psykologisen trillerin koukutusta, mutta sen henkilöhahmot ja ajankuva kiinnostivat.

Siinä jo seitsemääkymppiä lähestyvä Angela Irving toivoo vihdoin kuulevansa ratkaisun vuonna 1970 synnytyslaitokselta kaapatun Alice-tyttärensä mysteeriin. Angelan mielenterveys on aina ollut rakoileva, ja hänen surunsa on langettanut varjon koko perheen elämään.

Myös Howard Streetillä kerran asunut, nyt yli nelikymppinen Emma kokee tarvetta informoida poliisia 1980-luvun tapahtumista, jolloin kadulla epäiltiin pyörivän paritus- ja pedofiilirinki. Emma oirehtii psyykkisesti vaikean äitisuhteensa vuoksi, eikä hän ole koskaan päässyt eroon teini-iän traumoistaan, joista pahimmat liittyvät äidin silloiseen poikaystävään professori-Williin.

Kirjan juoni oli sen verran ahdistava, ettei se jättänyt paljon tilaa nostalgialle, mutta eläydyin silti vahvasti niihin vähäisiin 1980-tunnelmakuviin, joita se tarjosi. Muistan itsekin teinityttöjen suosiman Jackie-lehden, jota tosin luin vain ”kohteessa”, sillä sitä ei toimitettu Suomen peräkylille saakka samoin kuin Smash Hitsiä. Kirjan Emma elää maailmassa, jossa miehet voivat olla härskejä metsästäjiä riippumatta koulutustaustasta, ja yliopistomies voi hommata tyrmäystippoja teinityttöjen vokotteluun naapurin sutenööriltä.

En tempautunut mukaan tähän teokseen täysillä, sillä arvasin ratkaisun jo puolenvälin jälkeen, ja lusin tarinan loppuun silkasta kuuliaisuudesta. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Epäilty, kolahti aivan eri intensiteetillä.

Tässä teoksessa 18-vuotiaat ystävykset Alexandra ja Rosie lähtevät unelmiensa reppulomalle Thaimaahan odottamaan yliopiston pääsykokeiden tuloksia. Tytöt ehtivät olla maassa vain pari viikkoa ennen kuin vanhempien huoli herää. Aluksi etsintöjä tehdään lähinnä reppureissaajien verkostojen kautta, sillä poliisi ei vielä huolestu pari viikkoa ulkomailla kateissa olleista nuorista. Toimittaja-Kate pääsee jutun juurille ennen poliisia, ja lupaa auttaa tyttöjen vanhempia pyyteettömästi.

Valitettavasti Katen oman pojan Jaken tiet yhtyvät tyttöduon kanssa Bangkokissa, ja Kate joutuu vaihtamaan puolta auttavasta ammattilaisesta huumeongelmaisen, kadonneen nuoren omaiseksi. Kirjassa käsitellään sitä kysymystä, kuinka paljon hyvää tarkoittavatkin vanhemmat voivat lopulta tuntea kotoa lentäneitä lapsiaan. Samalla siinä tutkitaan reppureissaamista siirtymäriittinä, ja erilaisten nuorten erilaisia odotuksia ensimmäiseltä vapauden kesältä. Vaikka tässä käsitellään murhia bangkokilaisessa huumehöyryisessä hostellissa, kirjaa oli silti jännittävää lukea tässä muuttuvassa maailmassa muustakin kuin rikosten perspektiivistä. Emme tiedä, palaammeko enää koskaan huolettoman halpalomailun aikaan tai edes massaturismiin, joten tässä vuoteen 2013 sijoittuvassa trillerissä voi olla jo historian havinaa.

Tässä teoksessa aika-akseli oli n. 2 kk ja siinä ehti tapahtua todella paljon monella tasolla. Tämän teoksen juonta en osannut arvata etukäteen, ja mielestäni Barton osasi tässä oivallisesti valottaa muitakin reppureissaamisen vaarallisia lieveilmiöitä kuin huumeiden käyttöä. Tässä oli runsaasti nuorten omaa näkökulmaa, joten koin, ettei teos ole suunnattu vain pelokkaille keski-ikäisille kotijoukoille. Keski-ikäinen lukija taas voi peilata tämän teoksen kautta omia ensimmäisiä itsenäisiä reissumuistojaan, ja kokemuksia turvallisuudesta/turvattomuudesta.

Psykologisina trillereinä Bartonin teokset kuuluvat älyllisempään päähän, eli koin lukijana olevani enemmän ongelmanratkaisija kuin tunteissa vellova äityli. Ihan perinteisen dekkarin genreen teokset eivät mahdu, sillä vaikka teoksissa on poliisin työtä, niiden fokus ei kohdennu täysin rikollisuuteen. Kirjoista nauttii varmasti eniten, jos unohtaa koko genremäärittelyn ja keskittyy itse tarinaan.

Kohti eheyttä yhdessä

Gilbert prayingElizabeth Gilbertin Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Otava 2011) on jatko-osa bestsellerille Eat Pray Love, jossa masennusta sairastava vasta eronnut nainen etsii uutta onnea ruoan, matkustamisen, joogan ja meditaation  kautta Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Koska itsekin olen tuntenut vetoa (I-maihin: Irlanti, Intia, Italia ja Islanti), Gilbertin lähestymistapa tuntui minulle intiimin tutulta.  Vaikka Eat Pray Love tuntui paikoitellen höyhenenkeveältä hömpältä, muistan siitä yllättävän paljon ja koin teoksen omalla tavallaan voimaannuttavalta – näin olisin itsekin tehnyt lukuisten erojeni jälkeen, jos olisin ollut varakkaampi ja lapseton. Julia Robertsin tähdittämää leffaa en ole toistaiseksi nähnyt. Leffa on kuulemma huonompi kuin itse kirja.

Tahdonko? pyrkii olemaan tietokirja avioliiton historiasta, vaikka painopiste siinä onkin Gilbertin toisen avioliiton saagassa. Joitain Gilbertin tunnustuksellinen vuodatus voi ärsyttää, toisia ihastuttaa – itse jään lukijana näiden tuntemusten välimaastoon. Juoni lyhyesti: löydettyään Balilta elämänsä miehen, itseään 17 vuotta vanhemman brasilialaisen Felipen Elizabeth joutuu kinkkiseen tilanteeseen. USA:n maahanmuuttoviranomaiset eivät anna Felipen matkustaa maahan uudestaan aikoihin, ellei pariskunta suostu menemään naimisiin. Aviosäätyyn purjehdus ei kumpaakaan puoliskoa kiinnosta, mutta saadakseen yhteiselonsa järjestykseen prosessi on aloitettava. Papereiden kuntoon saaminen kestää pariskunnalla vuoden päivät, jonka aikana he jatkavat reppureissaamista Aasiassa. Reissaaminen alkaa kuitenkin käydä molempien hermoille, ja heidän suhdettaan ja stressinsietokykyään koetellaan, kun elämä alkaa muistuttaa ikuista elefanttisafaria. Naimisiin sitten mennään siviilivihkimyksellä muuttolaatikoiden keskellä, eikä se tunnu rakkaustarinan kliimaksilta, mutta pariskunta pääsee vihdoin asumaan pysyvästi samassa maassa saman katon alla. Enemmän kuin avio-onnesta tämä kirja kertookin globaalin politiikan aiheuttamista pakkoavioliitoista, välillisesti myös paperiavioliitoista. Ehkä se vastaa suorasukaisesti kysymykseen, miksi kevyet seurustelusuhteet kolmannesta maailmasta tulleiden kanssa ovat meille ensimmäisen maailman pulliaisille vaikeita, ellei mahdottomia. Joskus on vaan pakko mennä naimisiin, vaikkei halua.

Teoksen tutkimuksellinen puoli ei vakuuta, varsinkin historiallinen osuus vaikuttaa höttöiseltä. Gilbertin tutkimusmetodina on ollut tilata nettikaupan kautta muutama alan teos Balille, referoida niitä lyhyesti ja sitten haastatella muutamaa tyyppiä Vietnamissa ja Laosissa, omia sukulaisiaan ja kavereitaan. Kertomus vierailusta nuoren  lasta odottavan avioparin luo Laosin maaseudulla oli hellyyttävä, sillä haastattelun aikana Gilbert huomasi raskaana olevan 19-vuotiaana Noi-vaimon olevan ehkä ensimmäinen tapaamansa riemusta pursuava aviovaimo. Gilbert pyrkii hyvän antropologin lailla löytämään ihmiskunnan välisiä yhtäläisyyksiä sen sijaan, että eksotisoisi eroja, mutta matkakuvauksena Tahdonko? on laimeampi kuin Eat Pray Love. Siitä tykkäsin, ettei Gilbert tässäkään vello valkoise naisen taakan velvoittavissa syyllisyydentuskissa, vaan tutkii Kaakkois-Aasian naisten vaatimattomia oloja jalat maassa. Onnistuneen avioliiton reseptiä ei löydy mistään, mutta nyrkkisääntönä tuntuu olevan: niillä, jotka suhtautuvat koko instituution hieman skeptisesti, on paremmat mahdollisuudet pysyä naimisissa kuin niillä, joille itse hääpäivä merkitsee elämän täyttymystä. Tämän tiesin jo ennen lukemista. Mitä opin? Ehkä jotain myyvästä tyylistä. Jos kirjoittaa näin ja on verkostoitunut Yhdysvaltoihin päin, voi mahdollisesti elää parin kirjan rojalteilla loppuelämän.

Elizabeth Gilbert vaikuttaa yllättävän monipuoliselta kirjoittajalta, joka on kunnostautunut journalistina metroseksuaalisten miesten lehdissä, ”vakavan” proosan taitajana, chicklit– ja tietokirjailijana. Hänen uusin teoksensa, romaani The Signature of All Things (2013), kertoo 1800-luvun alun amerikkalaisen naisen kasvitieteilijän urasta ja eroottisesta kaipuusta. Ihan eri kaliiberin teos kuin nämä kaksi hömppäodysseiaa.  Teos on saanut loistavat arviot myös vakavissa kulttuurijulkaisuissa.

Anekdoottina kerron vielä, että reaalimaailmassa Gilbert pitää brasilialaisen ukkonsa kanssa Kaakkois-Aasian sisustustuotteita myyvää Two Buttons-liikettä  New Jerseyn Frenchtownissa (vinkkinä sinne päin matkustaville). Kaupan nimi juontaa juurensa Laosiin: siellä joku kylänmies oli tokaissut, että pariskunta on niin onnellinen, ettei tarvitse ylleen kuin kaksi nappia. Aika pitkälle he ovat päässeet näillä eväillä. Muuten tämä saaga kulkee imelyyden ja optimismin rajamailla.