Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.

 

Pohjoismaista yhteistyötä (ja melankoliaa)

IMG_1448Kun luin esikoiskirjailija Jaakko Melentjeffin siviiliurasta psykiatrisen poliklinikan sosiaalityöntekijänä, minulla oli tietynlaisia odotuksia hänen romaaninsa suhteen. Odotin, että dekkarissa hahmot olisivat mielenterveydeltään epävakaita ja syrjäytymisriskin alla olevia. Odotin raskasta yhteiskuntakriittistä tekstiä, jossa lastensuojelu, päihdehuolto ja oikeuspsykiatria olisivat keskeisinä toiminnan kenttinä.

Sain olla väärässä ja yllättyä. Romaani Hukkuneet (Atena, 2017) ei tunnu kertovan millään muotoa kirjailijan päivätyöstä. Erikoista nykydekkariksi on, ettei sen henkilöhahmoilla, poliiseilla, uhreilla tai rikollisilla, ole suuria haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Yksi islantilainen poliisi juhlii liikaa ja yksi liikemiesuhreista on ennen kuolemaansa vajonnut vanhuuden vainoharhaiseen erakkouteen, mutta tämä on dekkarimaailmassa minimalistista kärsimystä. Siinä mielessä dekkari on kevyttä, jopa virtaviivaista luettavaa.

Dekkarissa ratkaistaan monimutkaista rikosten vyyhtiä neljässä maassa ja kolmen maan poliisivoimien kesken (sivupolkuja sattuu myös muualle Eurooppaan, ja myös Euroopan ulkopuolelle). Jo keskeisiä poliisihahmoja on lukuisia, ja heidän henkilökohtaisissa sotkuissaan kuluu aikaa ja tupakkia. Pohjoismainen poliisiyhteistyökuvio on kuitenkin kiinnostavaa, varsinkin, kun sen kautta pääsee moneen otteeseen Islantiin. Romaanin Islantiin ja Prahaan liittyvät kuviot ovatkin huomattavasti jännittävämpiä kuin ”kotikonnuille” Tampereelle ja Tukholmaan liittyvät. Suomessakin liikutaan suurella maantieteellisellä reviirillä.

Minusta romaani oli poikkeuksellisen raikas siksi, että siinä ei märehditty tyypilliseen salapoliisiromaanin tapaan yhden provinssikaupungin poliisiasemalla ja sen läheisillä bensiksillä. Tampere-ulottuvuus oli ansiokkaan epämanselainen, eli teoksessa ei syöty mustaamakkaraa tai wingsejä, tai fanitettu jääkiekkoa. Kauppahallissa käytiin useaan otteeseen kahvilla, enkä ollut varma, onko turkkilainen kahvilanpitäjä faktaa vaiko fiktiota. Nanda Devin lounaalla veikattiin, tuleeko mieto vai tulinen kokki.

Tamperelaisesta poliisi Paula Korhosesta veikkaan päähenkilöä, mikäli tämä on sarjan aloitusosa. Ei Paula, eikä kukaan muukaan poliiseista, päässyt vielä loistamaan työssään, vaan päinvastoin heillä oli suuria vaikeuksia kollegoidensa ja virantoimituksen pykälien kanssa. Poliisit olivat tässä sopivan rosoisia, ei tyypillisesti seksisuhteissa ja baareissa, vaan erehtyvinä, hankalina työkavereina. Lisäksi monia heistä leimasi tärkeän läheisen äskettäinen poismeno. Ruotsalaisten ja islantilaisten melankolia oli samansuuntaista kuin suomalaisten, mutta kansallisilla stereotypioilla ei mässäilty.

Kirjassa hukkuu rikkaita miehiä, jotka kaikki kantavat vääriä papereita. Miehet ovat kadonneet jo aiemmin, mutta kaikkia ei ehditä kaivata. Juonta enempää paljastamatta teemat kytkeytyvät ihmissalakuljetukseen, rahanpesuun ja veroparatiiseihin. Melentjeff avaa kiinnostavalla tavalla mm. muslimitaustaisten maahanmuuttajien suullisiin sopimuksiin perustuvaa hawaladar-rahansiirtojärjestelmää, joka toimii myös sellaisissa paikoissa, jonne sähköiset viestimet eivät yllä. Monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään romaanissa vähäeleisen luontevasti. Esimerkiksi Prahassa omia operaatioitaan harjoittavat afgaanikaksoset Farah ja Haris puhuvat ja käyttäytyvät kuin suomalaiset – ymmärrettävästi, koska ovat ajautuneet maahan kolmivuotiaina ilman vanhempiaan.

Olin todella kiinnostunut näiden poliisien arjesta, ja varsinkin islantilaisten yksinhuoltajien tilanne jäi kutkuttamaan herkullisella tavalla. Kirjailija selvästi tuntee maata syvällisemmin kuin turismin tasolla, sillä paikkojen kuvaus oli todella autenttista. Prahan osuuksista tuli enemmän turistimainen vaikutelma, mutta ehkä luin itsekin niitä potentiaalisen turistin näkökulmasta. Rikosvyyhden ratkaisuprosessi alkoi loppuvaiheessa hieman puuduttaa, sillä en kokenut pääseväni kunnolla rikollisten enkä uhrien ihon alle. He jäivät etäisiksi, enkä yhtä henkilöä lukuunottamatta kunnolla ymmärtänyt heidän motiivejaan toimia kuten he toimivat. Tämä on varmasti useimpien sellaisten dekkarien ongelma, joissa halutaan liikkua isolla reviirillä.

Suosittelen dekkaria erityisesti toiminnallisuuden ystäville, ja niille, jotka kaipaavat sopivan jouhevaa kesäkirjaa. Jännityksen ja huumorin ulottuvuudet olivat tässä hyvässä balanssissa, eikä kokemus jätä lukijaa syvän angstin tilaan (kuten herkkähermoiselle voi käydä esimerkiksi Samuel Björkin kirjojen äärellä). Kirjassa oli ainoastaan yksi hirvittävä kohtaus, joka sekin oli lyhykäisyydessään melkein juonesta irrallinen. Koska olen viime aikoina lukenut myös aika ”lällyjä” dekkareita, antaisin 1-5 skaalalla tämän teoksen jännitykselle kuitenkin 3  1/2 tähteä, kun moni suomalainen dekkarikokemus on jäänyt angstin tasolla yhteen tai kahteen. Tämä ”pisteytys” ei liity teosten kirjalliseen arvottamiseen, sillä moni leppoisa dekkari toimii usein mahtavana paikallishistoriikkinä, komediana tai mökkilaiturin relaksanttina. Tämä teos toimi kuitenkin mainiosti perusdekkarina, eli teoksena, jossa rikokseen syyllistyneitä joutuu arvuuttelemaan loppumetreille saakka.

Lukisin tätä mielelläni mökillä hämärän hyssyssä, en laiturilla auringossa, mielellään kuunnellen rätisevästä kassumankasta jotain tummaa musiikkia, kuten islantilaisia hautajaisvirsiä.

Maahisyhdistyksen puheenjohtajaksi

gudmundsson-einar-mar-maanpaallisia-unelmiaEinar Már Gudmundssonin Maanpäällisiä unelmia (LIKE, 2000, suom Tuula Tuova) on toinen islantilaissaagani putkeen, joka kiinnostavasti komppaa äsken lukemaani. Olen nähtävästi lukenut teoksen jo kerran vuonna 2007 sen jättämättä minkäänlaista muistijälkeä tajuntaani. Teoksen runollinen, henkinen ulottuvuus on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen jo silloin, reunamerkinnöistä päätellen. Nyt otin teoksen uuteen käsittelyyn ennen siitä luopumista.

Romaanissa on 10 sisarusta, joista kaikki huostaanotetaan rutiköyhiltä isovanhemmilta samaan kuntaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi sisarusten yhteydenpito jää vähäiseksi tai sujuu telepatialla. Teos kertoo siis yleisimmällä tasolla Islannin 1900-luvun alun köyhäin- ja sairaanhoidosta. Päähenkilöt ovat sisarukset Ólafur ja Saeunn, ja kertoja Rafn Ólafursson, korpiksi nimetty poika. Saeunn on joutunut jo nuorena tyttönä tuberkuloosiparantolaan, eikä kotiudu sieltä kuin vähäksi aikaa asumaan biologisen äitinsä luo Reykjavíkiin. Tädin kohtaloksi kävi nuorena kasvattityttönä keukkosairaiden hoito, eli isäntäperhe tartutti tubin häneen. Tässä puhutaan muutenkin vakavista epidemioista kuten espanjantaudista ja pilkkukuumeesta. Kokonaisia kyliä riivaa tartuntataudit ja hajalle riistetyt perheet menettävät monia jäseniä tietämättään.

Köyhyyden lisäksi keskeinen teema on taistelu islantilaisten sieluista uskonnon ja politiikan temmellyksessä. Uskonnollinen toimijuus tuntuu vahvemmalta arjen koordinaatilta kuin poliittinen, ja erityisesti ns. vapaiden suuntien kristillisyys vetää köyhää kansaa puoleensa kuin häkä. Kuitenkin usko maahisiin, luonnon hengettäriin ja eläinten tuomiin merkkeihin tulevasta on peräkylän arjessa vanhempaa kuin mikään kristillinen hömpötys. Koska Islannin pakanallinen kausi jäi ensimmäisen asutuksen jälkeen melko lyhyeksi, ei luonnonuskon ja kristinuskon välillä ole näissäkään tarinoissa syvää juopaa. Puhtaasti luonnon armoilla eläneen kansan parissa sen voimia on pelätty ja kunnioitettu hartaasti.

Gudmundssonin teksti on niin poeettista, että nälän, köyhyyden ja kengättömyyden kestää. Tässä ollaan vielä niin esimoderneissa tunnelmissa, että ammattikoulu on syrjäkyläläisille hervoton vitsi, ja paikalliseksi poliisiksi pääsee ”oppisopimuksella”, jos on tarpeeksi tyhmä ja itsenäisyyspuolueen miehiä. Kiinnostavin hahmo on ennustaja-Nanna, joka on löytänyt kristallipallonsa merenrannalta ja on unien kautta saanut tiedon sen periytyvän manner-Euroopan mustalaisilta. Saeunnille Nannan mökki on maanpäällinen paratiisi, ja hän vie sinne sairaita ystäviäänkin, joiden kuolemaa Nanna ei kuitenkaan eettisistä syistä suostu näkemään, ”silloin kun toivo on vahva”. Homssuisen Nannan ennustajan taival alkaa alkeellisista oloista, mutta kalastajamökin kunto paranee ja siisteystaso nousee asiakaskunnan muututtua porvarillisemmaksi.

Ólafur jää aijoituslapsena tyhjän päälle täyttäessään 16, mutta pari paikallista tilaa pelastaa hänet rengiksi melko kohtuullisin työehdoin. Toisen tilan isäntä, edistyspuolueen mies Geir, on niin kiintynyt poikaan, että haluaisi pitää tästä kiinni kynsin hampain, jopa ehdottaen yhteisen maahisyhdistyksen perustamista. Kuitenkin Ólafur saa kuulla äidistään ja sisaruksistaan puskaradion kautta ja päättää seurata heitä pääkaupunkiin vaikka kävellen. Kehittyvässä maassa ihmisen edistystä mitataan sillä, onko hän päässyt kävelemään Laugaveguria, maan kiistatonta pääkatua.

Pidin tekstistä, mutta kirjoitustyylin tarunhohtoisuuden ja tietynlaisen elliptisyyden vuoksi joudun ilmeisesti lukemaan sen vielä useita kertoja, ennen kuin kaikki arvoitukset aukeavat. Ymmärrystä olisi varmasti myös tukenut, jos tätä sukusaagaa olisi lukenut ”oikeassa” järjestyksessä, eli oletan Gudmundssonin esitelleen hahmonsa paremmin saagan aiemmissa osissa. Pidin tästä, mutta nykyisessä mielentilassani minuun kolahti enemmän viimeksi arvioimani Omaa tietä-teos, jossa yhteiskunnallinen kritiikki oli terävämpää – vaikka molemmat teokset olivat rakennettu aika lailla samoista aineksista. Islannin kirjakierroksella seuraavat rastini ovat eräs kovin mielenkiintoinen, vähemmän tunnettu dekkaristi ja ikuisuusprojektina Laxnessin Salka Valka, joka taatusti informoi ja toimii taustapeilinä näille nykypäivän historiallisille saagoille. Ilman Salka Valkan lukemista ei kyllä voi väittää tietävänsä islantilaisesta kirjallisuudesta paljoa…

Euroopan kirjalliset pyramidit

Jalonen pyramiditOlli Jalonen kirjoitti v. 2000 romaanin Yhdeksän pyramidia (Otava) vastaiskuna Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle, jossa Helsinki oli yhtenä kaupunkina. Tässä suomalainen suunnittelijatiimi, Silla, Valo ja Martti, ovat keksineet rakennuttaa pyramidit yhdeksästä eri elementistä yhdeksään kaupunkiin. Kirja kiinnosti minua lähinnä matkakirjana: olen mainituista kaupuneista käynyt vain neljässä (Bologna, Helsinki, Bergen ja Reykjavik), joten viisi muuta kaupunkia houkuttelivat (Krakova, Praha, Bryssel, Santiago de Compostela ja Avignon).

Kolmikon odysseia läpi Euroopan tapahtuukin tiukassa aikataulussa. Kaikkien hermoja koetellaan byrokratian lonkeroissa; lisäksi osassa kaupungeista hanke jää lähes kokonaan suuren yleisön huomiotta. Pahimmat byrokraattiset ansat tulevat eteen Brysselissä (savu) ja Helsingissä (jää); innokkaimmin kaupunkilaiset ovat mukana Prahassa (tuli) ja Bergenissä (lumi). Innovatiivisimmat projektit ovat Santiago de Compostelassa  ja Bolognassa. Santiagon valopyramidin tekoon on mennyt kymmenien peililasin hiojien työtunteja, mutta lopputulos on liian häikäisevä jo maaliskuun lempeässä auringossa. Bolognassa maan alle kaivettu aikapyramidi onnistuu yli odotusten, ja se onkin ainoa projekteista, jonka on tarkoitus jäädä pysyväksi matkailukohteeksi. Jalosen näkökulma ympäristö- ja käsitetaiteeseen jalostuu pitkin matkaa lempeäksi ironiaksi: välillä teosta lukee kuin tosi dokumenttia, välillä taas huomaa tulleensa ovelalla tavalla vedätetyksi.

Ehkä enemmän kuin arkkitehtuurista opin suomalaisten tavoista hoitaa projektejaan. Valo, projektin keksijä ja johtohahmo, on tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei osaa kiittää alaisiaan isoistakaan ponnistuksista. Martin hän on palkannut Pohjois-Karjalan kortistosta ja Silla on henkensä pitimiksi tehnyt mainostekstauksia Väli-Suomen marketteihin. Valo luulee olevansa suuri hyväntekijä tyypit palkatessaan, mutta alaisilla on eri näkemys pomostaan. Viinaanmenevä, tuulellakäyvä Martti ottaa lopputilin Santiagon-keikan jälkeen, kun taas Silla sinnittelee loppuun saakka yrittäen kuitenkin vinkata pomolleen, missä mentiin  pieleen. Ylipäänsä tässä lennetään ympäri Eurooppaa tappotahtiin, ja joissain kaupungeissa aikaa tutustua lopputulemaan on vain tunti-pari.

Tihein tunnelma hetkisellä reissulla on tietysti Reykjavíkissa, jonka vesipyramidiin Valo ja Silla tutustuvat keskellä yötä virallisesta vastaanotosta myöhästyen. Kaupungin talvinen, kansoittamaton tiistaiyö tuntuu luissa ja ytimessä oikealta – ellei kaupunkiin saavu keskikesän karkeloiden keskellä, olo on aina kuin laskeutuisi ulkoavaruuteen. Valo kokee tarpeelliseksi uida hyisessä meressä monumentin ympäri – tästä koitoksesta hän selviää vain ”musta surma”-paloviinalla ja Sillan hellällä huolenpidolla. Romanssiosio on teoksessa ohuehko, mutta ehkä juonen kannalta koossapitävä voima. Kovin paljoa ei umpimielinen projektinjohtaja saa tunteistaankaan sanottua.

Karatolla (Otava, 2012), jossa seurataan samaisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita ja pyramidin osien tuhoamisprojektia. Erikoiseen termiin karatolla viitataan jo pyramidikirjassa: se tarkoittaa talven kylmimpään aikaan poltettavaa roviota, jonka lämmössä voi nukkua ja selvitä hengissä. Karatollassa poltetaan jätepuuta, avohakkuista jäänyttä jätettä ja karahkoja, eli sillä on selkeä ekologinen funktio. Mielenkiintoinen metafora, eritoten projektitöiden kannalta. Jatko-osan voisin tämän reissun inspiroimana lukea, vaikka se ei olekaan saanut ylistäviä arvioita.