Utopia ja pieni elämä

graniittimies-kahkonen_sirpa-26876275-323519632-frntlSirpa Kähkösen Graniittimies (Otava, 2014) on tämän joulunajan salalukemistoni. Perinteenänihän on lukea lahjaksi hankkimista kirjoista ainakin yksi ennen paketointia. Teos vaatisi huolellisemman käsittelyn kuin tällaisen huudahduksen kiireiden keskeltä, mutta haluan kertoa havainnoistani samalla spontaniteetillä, jolla kirjan eilen luin (yhdeltä istumalta keittiössä välttäen siivouspuuhiin ryhtymistä).

Teoksen päähenkilö, Kotkasta rajan yli hiihtänyt Klara Tuomi, on itseoppinut älykkö, jota Neuvostoliiton puolella houkuttelee ilmainen yliopistokoulutus Pietarin Lännen vähemmistökansojen yliopistossa. Vielä enemmän häntä vie rakkaus palavaan kommunistiin Iljaan. Pariskunta uskoo, että opintopiirin lunteilla ja lyijykynillä rakennetaan uutta maailmaa. Jo maahanmuuton ensi metreillä Klara tutustuu utopianismin ajatukseen toipuessaan keskenmenosta ja suuresta verenhukasta. Hän saa sänkynsä vierelle sirkustaiteilija-Tomin, joka lukee tälle ajan kuluksi Neuvostoliitossa kiellettyä Thomas Moren Utopiaa. Suomalaisesta Tom Mehristä (huom. kekseliäs nimi) nousee opportunisti takinkääntäjätoimija, jolle ei korkeista visioista huolimatta käy itselleenkään hyvin.

Suomalaisten idealistien kohtaloista olemme kuulleet enemmänkin Karjalan tasavallan kontekstissa. Minua on kiinnostanut Pietarin suomalaisten historiat ennen vallankumousta, ja Kähkönen tarjoaa näille tarinoille kiinnostavan vastakuvan – tarinoita ihmisistä, jotka luopuivat vähäisestä omaisuudestaan ja sukulaissuhteistaan aatteen vuoksi. Jos ennen vallankumousta muuttojen syy on ollut rikastua ja lähettää rahaa köyhään kehitysmaahan, tässä hyvästijättö kotimaalle ja sen arvomaailmalle on ehdotonta. Klaran ja Iljan halu assimiloitua ihanteellisiksi neuvostokansalaisiksi (nimistä lähtien) on tulenpalavaa. Suomalaisesta kansanperimästä muistuttavat vain valistusretket inkeriläiskyliin ja pullan leivonta parempina aikoina. Silti Klarasta tulee adoptoituaan kaksi orpolasta ”Finka-mama”, jonka muuttotarinaan nuori Dunja samastuu täysin rinnoin. Dunja haluaisi hiihtää pohjoisen satumaille sairas äiti selässään, sillä hän uskoo, että siellä sairaita hoidetaan paremmin.

Ellei teoksessa olisi ollut orpolasten ja orpokodin pitämisen melkein valoisaa juonenkäännettä, se olisi ollut pelkästään raadollista luettavaa. Epäonnistuttuaan agitaattorina Klara saa vastuulleen katulapsityön, jonka kautta hän päätyy pitämään yhdessä lastenkirjailija Galkinin kanssa orpokotia nimeltään Ilon sepät. Tässä toiminnassa heillä on hippunen harkinnanvaraista pelivaraa, jonka he käyttävät pyyteettömästi lasten eduksi. Onnellisin Klara on saadessaan viedä lapset kaupungista kesäkoloniaan Krasnoje Seloon, jossa keisarin hovin tyhjiksi jääneissä rakennuksissa on nyt edistyksellistä sosiaalista toimintaa. Ei kuitenkaan mene montaa vuotta, kun koko suomalaisten idealistien konkkaronkka asuu pysyvästi näissä maisemissa pakotettuna matalan profiilin pitämiseen, sillä heillä on porttikielto kaupunkiin. Klaran elämän viime vuosia kuvataan Anna Kareninan maisemissa lähellä eliitin rakastamaa Skatskin ravirataa. Yksi Klaran löytämistä elämänviisauksista liittyykin tolstoilaiseen oppiin ja sen ajatusvirheeseen. Klaran mielestä Tolstoin olisi pitänyt sallia ihmisille maallisia täyttymyksen kokemuksia, sillä vain niiden kautta ihminen voi hyväksyä toisten inhimillisyyden. Marxista, Leninistä tai Stalinista hänellä ei ole vastaavaa kristallisoitunutta viisautta, vaan pelkästään palvottuja kuvia.

Teoksen hahmoille ei pääsääntöisesti käy hyvin; Genja-pojalla ja nuorella Katinkalla on Stalinin vainojen syvimpänä aikana vielä toivoa henkiin jäämisestä. Kuvatut olosuhteet heittävät haasteen ihmisen yleisistä psyykkisistä rajoista. Tässä kuvataan erinomaisesti poliittisen eliitin ylellisiä bakkanaaleja kansan äärettömän köyhyyden keskellä, ja avainhenkilöiden henkistä sekaannusta molemman maailman silminnäkijöinä. Lojaalisuuskonfliktit yksilön ja valtion edun välillä ovat arkipäivää, johon kaikki tottuvat omilla resursseillaan. Tässä romaanissa kukaan ei kirjaimellisesti kuole nälkään eikä menetä täysin järkeään, mutta puute johtaa kuolemansairauksiin. ”NEP-nukeksi” aiemmin tituleerattu suomalainen Jelena menettää datshalle muutettuaan kalliit turkiksensa ja pariisilaiset alusvaatteensa, myös kalliilla rahalla ylläpidetyn kauneutensa. Hän on ehkä hahmoista traagisin ja se, joka putoaa korkeimmalta.

Jokainen henkilöhahmo on huolellisesti luotu ja oma, vahva persoonansa, vaikka olisi tarinan kannalta kuinka marginaalinen. Kähkönen kuvaa neuvostoarjen harmautta äärimmäisen (muttei kuitenkaan inho-)realistisesti, mutta sen keskellä selviytyviä ihmisiä tyyppeinä, joilta mikään valtiovalta ei ole onnistunut ryöstämään inhimillisyyttä. Täydellisiä pahiksia ei ole lainkaan, on vain ihmisiä, jotka joutuvat tekemään hankalia valintoja äärimmäisen rajallisissa puitteissa.

En ole vieläkään päässyt Riikka Pelon Jokapäiväisessä elämässämme (Teos, 2013) yli sataa sivua pidemmälle puolen vuoden luennan jälkeen. Pelon ja Kähkösen romaanien ilmapiireissä ja arjen kuvailun tarkkuudessa on paljon yhteistä, eikä Pelon tekstissä ole mitään luotaantyöntävää – ehkä esteenä nopealle lukemiselle on hänen kohdallaan se, etten ole aiemmin perehtynyt Marina Tsvetajevan tuotantoon, ja jonkinlaisena perfektionistina aukko sivistyksessäni estää juoneen uppoutumisen. Koska Kähkösen teoksessa kuvataan täysin fiktiivisten henkilöiden arkea, teksti ei aseta niin suuria tiedollisia paineita.

Huolellinen Kähkös-fani osaa tietysti linkata tämän teoksen Kuopio-sarjaan, vaikka tämän voi lukea siitä täysin itsenäisenä teoksena. Reaalimaailmassa Kähkösen isoisän vuoden mittainen Leningradin reissu on informoinut juonen kehittelyä. Erityisesti sirkusmaailmaan ja lastenkotien historiaan perehtyminen on taatusti vaatinut kirjailijalta mittavaa taustatyötä.

Muiden vahvuuksien keskellä teoksen paras anti on tarinankerronnan tavassa. Uskoisin, että Graniittimiestä voi lukea ja ymmärtää myös sellainen nuori lukija, jolla ei ole ainuttakaan henkilökohtaista muistoa Neuvostoliitosta ja jolle tämä historia on aiemmin ollut yhdentekevää. Jos ja kun näin varmasti käy, tulee se olemaan suurempi meriitti kirjailijalle kuin mikään kansallinen palkinto.