Doulien ja kissojen ihanuudesta

saunaihoHeidi Mäkinen on minulle takavuosilta tuttu bloggari, jonka kanssa on joskus tullut vaihdettua ajatuksiakin. Kuulin hänen kirjaprojektistaan jo jokunen vuosi sitten, ja pidin sen nimeä ihmeellisen hauskana. Nyt Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto, 2016) on vihdoin julkaistu, ja tunnen suurta riemua esikoisromaanin vuoksi. Mikä upea kansi, mikä kerronnan draivi – ja kaiken lisäksi teos sijoittuu maailman napaamme Tampereelle!

Kirja luultavasti puhuttelee enemmän nais – kuin mieslukijoita, on humoristinen ja käsittelee urbaanien naisten parisuhdepulmia. Olisiko se siis chicklitiä? Mene ja tiedä. Ihan tyypilliseen chicklitin kaavaan se ei mahdu, vaikka toinen päähenkilöistä, 35-vuotias sairaanhoitaja Sini shoppaileekin häämekkoja ilman sulhasta. Sinissä on ripaus Bridget Jonesia, mikä tosin ei häiritse lainkaan, sillä hän on muuten aivan omalaatuinen tapaus. Kuoroharrastuksensa kautta hän tutustuu itseään reippaasti vanhempaan Eevaan, joka on konttoristi ja tuore leski. Eeva kuuluu siihen vähemmistöön, jolle leskeksi jääminen on suuri vapautumisen ja ilon aihe. Valitettavasti uutta onnea varjostaa rintasyöpä, mutta Eeva ei aio vielä kuolla, kun nuoruuden heilakin on jäämässä leskeksi. Sinin ja Eevan tuttavuus syvenee ystävyydeksi, kun naiset huomaavat asuvansa samassa talossa. Ystävyyden teema on kirjassa vahvempi kuin parisuhteellisuus.

Kirjan todellinen yllättäjä on Eevan kissa Kyllikki, joka ottaa kolmannen kertojan paikan. Syömishäiriöstä kärsivä, harhainen kissa on hulvaton hahmo, joka joutuu myös välillä Sinin ruokittavaksi. Kissassa on mielestäni jotain hauskaa japanilaisuutta, tai Japani-henkiseksi sen kuvittelin luettuani äskettäin Takashi Hiraiden Kissavieraan. Tai sitten kissa potee Neuvostoliitto-nostalgiaa lukien Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan. Kissa tuntuu myös kaikkitietävältä kertojalta, mikä on varsin haasteellinen kaunokirjallinen ilmaisutapa. Outouttamisen elementti toimii tässä muuten melko arkisessa tarinassa kuin häkä. Ainakin itselleni se jäi kirjasta vahvimmin mieleen nyt, kun kirjoitan arviota jo kuukausi lukemisen jälkeen.

Tampereen Rauhaniemen kansankylpylä nousee kirjan nimeä mukaillen elämänilon pyhäköksi. Saunaiho-sanonta on taas Eevan lapsuusmuisto, savolaisen mummon sananparsi.  Kirjassa onkin jotain savolaista lupsakkuutta, eli savolainen näkökulma tamperelaisuuteen on toinen outoutuksen taso. Uskoisin myös, että nimi toimii mahtavana myyntivalttina, sillä ainakin itse tarttuisin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen vain näin oudon nimen perusteella.

Teos muistuttaa myös doulien ihanuudesta. Se, joka ei tiedä doulan ”ammatista”, on jäänyt paljosta paitsi. Jos doulaksi pyydetään, ei tosiaankaan voi potea kuolemanpelkoa. Tämä teos on omiaan herättämään elämänilon juuri tällaisena harmaana talvipäivänä, kun sukkahousujen pukemisessakin voi mennä tunti-pari. Se jättää vahvan tunteen, että maailma voi olla parempi paikka kuin luulemme, vaikka Helsingin toreilla taas huudettiinkin suvakkihuoraa Suomi-neitomme kunniaksi. Heidi Mäkisen maaginen maailma on ihastuttavan kaukana kaikesta siitä moskasta, joka normiarjessani saa verenpaineeni nousemaan.

Mainokset

Vaginahissi ylös

AitoahoPirkko Aitoaho on minulle aiemmin tuntematon kertoja, jonka teoksen Parempia ihmisiä (Otava 2005) ystävä kierrätti luokseni, ehkä tietoisena viimeaikaisesta kiinnostuksestani perhe- ja seksuaaliterapiaan. Tässä on päähenkilönä viidenkympin paremmalla puolella oleva perheterapeutti Eeva, joka on elämänsä risteyskohdassa lasten lennettyä pesästä ja professorimiehen mentyä rapakon taakse vaihtoon koko lukuvuodeksi. Eeva epäilee avioliittonsa jatkoa ja alkaa kunnostaa kotiaan oman näköisekseen, hankkien uusia design-huonekaluja ja vaihtaen suihkukomeron kylpyammeen sisältäväksi boudoiriksi. Hän uskottelee itselleen ja lähipiirilleen pärjäävänsä ilman miestään, siihen pisteeseen asti, että pärjäämisleikistä alkaa tulla ironisia kommentteja.

Koin romaanin nimen hieman tylsäksi tai liian poleemiseksi – siitä pystyi vetämään liikaa johtopäätöksiä jo ennen lukupäätöstä. Nimi viittasi kai Eevan elämäntarinaan, nuoruuden toiveisiin ja haluun panostaa avioliittoon menestyneen akateemisen miehen rinnalla. Oma ura kehittyi ”siinä sivussa”, vaikka hän olisi voinut tehdä itsekkäämpiäkin valintoja. V. 1946 syntynyt Aitoaho kuuluukin ikäluokkaan, jonka naisilta vielä odotettiin jonkinlaista uhrautumista perheelle. Ikäpolvikertomukseksi Parempia ihmisiä on kuitenkin nuorekas ja ”kehityskelpoinen”. Siinä kysytään enemmän kysymyksiä kuin annetaan valmiita vastauksia hyvän elämän tarkoituksesta.

Eeva vaikuttaa henkilönä reippaalta, rempseältä ja huumorintajuiselta tapaukselta, joka on myös tietoinen seksuaalisesta vetovoimastaan. Työpaikalla hänen on pantava viehätysvoimansa sordiinolle välttääkseen turhaa draamaa ja uskottomuutta. Usein työskentely miespuolisen kollegan kanssa uhkaa mennä asiattomuuksien puolelle. Ylipäänsä hänen työpaikallaan (perheneuvolassa?) miespuolisia terapeutteja ja psykiatreja saalistetaan kuin vapaata riistaa. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat jännittyneitä ja äärimmäisilleen polarisoituneita. Romaanissa Eeva melkein haksahtaa puumana itseään puolet nuorempaan kollegaan, joka tarvitsee kerran yöpaikkaa. Vaihdevuosien kanssa kamppailevan naisen seksuaalisuuteen suhtaudutaan humoristisesti ja sallivasti. Syrjähyppyjä ei tässä vatvota maailman tappiin saakka, eikä kenenkään henkilökohtaisia ratkaisuja moralisoida.

Teemaksi takavasemmalta nousee Eevan rintasyöpädiagnoosi, johon hän ei aluksi usko, eihän hän ole tunteita panttaavaa ahdistujatyyppiä. Eevalla on siis tapana psykologisoida kaikkia sairauksia, ja oman kehon yllättävä heikentyminen on hänelle suurempi kriisi kuin monelle tuntemalleen entiselle potilaalle. Kun auttajasta tulee autettava, siinä on usein sekä hoitohenkilökunta että lähipiiri koetuksella. Diagnoosin saatuaan Eeva pyrkii aluksi alfanaaraan tavoin vähättelemään sairauttaan, eikä halua edes kertoa siitä vanhoille vanhemmilleen. Omat lapset, sisko ja työkaverit kuitenkin uskaltavat tulla vastaan ja auttaa Eevaa muuttamaan rooliaan ainaisesta pärjääjästä ja kivijalasta ihmiseksi, joka on rikkinäinen ja jolla saa olla omiakin tarpeita.

Aitoaholla on omaperäinen kirjoitustyyli, elliptinen, assosiatiivinen, niukka. Dialogia hän viljelee paljon ja repliikit ovat lyhyitä. Nauroin teosta lukiessani ääneen monta kertaa, mikä on aina hyvän merkki. Eevan ”vaginahissi ylös”-kommentti itselleen joka rakontyhjennyksen jälkeen meni jo tahattoman tilannekomiikan puolelle – alakulohan näkyy ensimmäisenä alapäässä (sarjassamme elämää suurempia sutkautuksia). Kirjassa oli paljon ”toisen aallon” feministisiä oivalluksia ja aihioita, jotka ehkä nuoremmasta lukijakunnasta voivat vaikuttaa hieman pedagogisilta tai alleviivaavilta – samalla Eevan ja hänen samanikäisten työkavereidensa hahmot kamppailivat itsenäisyyden ja riippuvaisuuden ristiriidan kanssa. Naisten ulkonäköpaineista oli myös paljon kuittailua. Tässä oli naishahmoja, jotka olivat tehneet paljon työtä vapautuakseen perinteisistä sukupuolirooleista, mutta eivät olleet vielä päässeet täysin sinuiksi halujensa ja tarpeidensa kanssa.

Kirja on siksi nerokas puheenvuoro rintasyövästä, että siinä sitä käsitellään arkisena, tavallisena asiana, jolta riisutaan kaikki mytologiat. Siitä tulee asia, jolle voi nauraa ja josta voi selvitä hengissä, ehkä juuri itselleen ”parempana ihmisenä” kuin aiemmin. Eevan työroolia, perhesuhteita ja sairastumista käsitellään kaikkia suht tasapainoisesti, mikä mahdollistaa teoksen lukemisen monilla eri tasoilla. Tämä ei ole sydänverinen selviytymistarina syövästä, vaan tyylikäs, humoristinen kertomus syövän (tai minkä tahansa muun sairauden) kanssa elämisestä ja itsensä hyväksymisestä.