Sanskriittilaisen neidon pauloissa

Teos: Vasyl Kozeljanko: Hopeinen hämähäkki (Basam Books, 2006)

Suomennos: Eero Balk

Tavallaan suorittamani maahaaste on myös kirjojen ”konmaritusta”: sitä tulee tutkittua pinoja, joihin ei ole koskenut vuosiin, ja pohdittua myös niistä luopumista. Tein kuitenkin oikein, kun en viime muutossa heittänyt pois eksotiikkaosastoani, varsinkaan näitä lukemattomia hyllynlämmittäjiä. Nyt hyllystä löytyivät täsmäteokset Ukrainaa ja Albaniaa varten – molemmat teoksia, joita en ole jaksanut viime vuosikymmenellä kuin vilkaista, molemmat aihepiireiltään aivan liian vaativia silloiselle mielentilalleni.

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko (1957-2008) oli yksi maan menestyksekkäimpiä kirjailijoita myös kansainvälisesti. Hän kehitti oman ”vaihtoehtoisen Ukrainan historian” koulukuntansa, ja kirja, jota luen on yksi hänen tunnetuimpiaan. Tunnetumpi hän kai kuitenkin on ollut Itä-Euroopan maissa kuin Länsi-Euroopassa, sillä en löytänyt häneen viittaavia artikkeleita englanniksi, mutta jokusen saksaksi.

Romaani on puoliksi dekkari, puoliksi ilkikurinen veijariromaani, jossa rikosten selvittäminen jää lapsipuolen asemaan muulta kohkaamiselta. Päähenkilöinä ovat nuoret rikoskomisariot, saksalaistaustainen Helmut ja unkarilaistaustainen Karol, jotka on palkattu jäljittämään suuren maailman rikollisia Cernautin kaupungin paremmissa piireissä. Etsivät saavat käyttöönsä aivan liikaa valtion rahaa, joka kuluu alkoholiin, keikarin varusteisiin ja maksullisiin naisiin. Tarina alkaa vuodesta 1938, ja liikkuu ajallisesti monilla tasoilla.

Miesten huomion keskipisteenä on rikollisten sijaan mystinen leidi, ”sanskriittilainen” Maria Vidatha. Tuo kansallinen luokitus lukee hänen pakolaisille annetussa Nansen-passissaan. Suurin osa tuolla statuksella kulkevista ihmisistä ovat Venäjän valkoemigrantteja, mutta Marian alkuperä on todellinen arvoitus. Hänen oletettu intialaisuutensa ei vakuuta nuoria poliisimiehiä, mutta ulkonäölliset avut kylläkin. Valloituksessaan kilpakosijat eivät valitettavasti pääse pitkälle, mutta rukkasten saaminen puolin ja toisin vahvistaa heidän ystävyyttään.

Kirjassa nauretaan varsinkin tuon ajan nousevalle nationalismille, natsisympatioille, ja rikkaan yläluokan ”henkisille” harratuksille kuten vapaamuurariudelle. Teos sijoittuu Romanian puolelle, vaikka siinä on monia ukrainalaishahmoja. Kaupunki siis kuului ennen toista maailmansotaa Romanialle, mutta kuuluu nykyään Ukrainalle ja tunnetaan nimellä Chernivtsi. ”Pikku Wieninäkin” tunnettu kaupunki oli ennen toista maailmansotaa kosmopoliitti kulttuurikeskittymä, jossa varsinkin juutalaisten osa oli merkittävä.

Vaihtoehtoisen historian saralla kirjassa kuljetaan Jeesuksen aikaisten hopearahojen reittiä monesta Euroopan kohteesta kohti Bagdadin toria 1000-luvulle. Bagdadin torikuvaus onkin loistelias, ja voisi toimia itsenäisenä novellina. Myös kirjan nimi on houkutteleva arvoitus, jonka salaisuus pysyy aivan loppumetreille saakka.

Jos minulta kysyttäisiin kirjan juonen tiivistelmää, en osaisi sitä antaa. Ansiokasta siinä on tunnelmallisuus, ajan hengen kattavuus, ja varsinkin ruokakulttuurin antelias kuvaus (kukapa tietää, mitä aineksia on kaspiankääryleissä?). Toisaalta hahmoissa ei ole kummoista psykologista syvyyttä, eikä varsinkaan naisnäkökulma ole kovin onnistunut. Tämä on miehinen kirja, jossa naiset näyttelevät miehisen halun objektin roolia. Kuitenkaan nämä poliisihahmot eivät ole erityisen machoja, vaan heidän touhuistaan tulee enemmän mieleen lukiolaishuumori.

Joku aasinsilta päässäni muodostui tämän teoksen ja suomalaisen Mikko Porvalin historiallisten dekkarien välille, vaikkakin nämä ovat eri tasoisia kielellisesti. Porvalin dekkareissa ansiokasta on huolellinen taustatyö, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta ne ovat helpohkoja viihdekirjoja. Tämä romaani taas loistaa kielensä vuoksi, ja varsinkin omituisen, vanhahtavan sanaston. Tosin en voisi kuvitella, että tämä teos olisi taipunut suosituksi kirjasarjaksi – sellaiseksi se on aivan liian härö.

Silti täytyy tunnustaa, että kuljin edelleen tämän teoksen kanssa ymmärrykseni äärirajoilla siksi, että siinä a) vilisi ukrainalaisia termejä, joita ei aina kunnolla selitetty, b) minulla ei ollut tarpeeksi tietoa tuon alueen etnisistä jännitteistä, eli osa siihen liittyvästä huumorista meni ohi, ja c) en ole tottunut lukemaan dekkareita, jotka ovat näin kunnianhimoisia kielellisesti. Suuren osan ajasta olin kirjasta hämmentynyt, ihan hyvällä tavalla. Kirjan ymmärtäminen vaatinee keskivertolukijalta kontekstin huolellista kartoittamista. Hyvää romaanissa tosin oli, ettei Kozeljanko sorru helppojen historian oppituntien antamiseen ulkomaisille, pihalla oleville lukijoilleen. Minun tuli ainakin nyt kerrattua, mikä alue oli Bessarabia, koska en koskaan kouluaikoina tajunnut, mihin alueeseen sillä viitattiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 34/196: Ukraina. Teos voisi myös sopia kohtaan Romania, mutta kyseessä kuitenkin on ukrainalaisen nykykirjailijan teos, eli noudatan sijoituksessa kansallisuusperiaatetta.

Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.

 

Topeliusta yksin maahan tulleille

IMG_1661Ruotsalaisesta dekkarisuosta taas, iltaa. Kävi perinteiset: ehdin lukea kauhean julmaa ja ahdistavaa ruotsalaista dekkaria noin puoleenväliin, kunnes tajusin, että olen ehkä lukenut sitä aiemminkin. Jättänyt kesken, mutta sinnitellyt pitkälle, koska siinä oli hyviä tyyppejä, joista kirjoitettiin tylsästi, liian tavallisesti tai ylimalkaisesti.

Cilla ja Rolf Börjlind ovat kirjoittajakaksikko, aviopari, joka on käsikirjoittanut paljon televisiolle. Uinu, paju pienoinen (S&S, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on Tukholmaan sijoittuvan dekkarisarjan neljäs osa, joka aukeaa kyllä lukematta aiempia osia. Pariskunnan kirjoitustahti tuntuu hetkiseltä, sillä teos sijoittuu syksyyn 2015 ja on valmistunut vuoden sisällä sen tapahtumista. Koska suomenkielinen versio on julkaistu vasta kesällä 2017, en luultavasti ole onnistunut tätä lainaamaan ja unohtamaan, vaan muistikuvani liittyy sarjan aiempaan osaan. Muistin nimittäin siitä divarin, jossa pidetään runoiltoja kodittomille.

Teoksessa on kolme keskeistä poliisia, Tom, huumesuosta ja kodittomuudesta noussut entinen poliisi, Olivia, hänen entinen työparinsa ja Mette, murharyhmän päällikkö, joka kärsii sydänvaivoista ja odottaa jo eläkepäiviä. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen Tom palkataan lyhyellä varoitusajalla ratkaisemaan kuvottavaa romanipojan murhaa, jossa on pedofiliaepäilyjä. Hänet lähetetään Olivian kanssa Bukarestiin penkomaan paikallisen rikollisliigan mahdollisia kytköksiä tapaukseen.

Teoksen varsinainen päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias nigerialaistyttö Folami, joka on päätynyt Ruotsiin etsimään kadonnutta veljeään yksin. Koditon tyttö ei ole hakenut turvapaikkaa, vaan elää Tukholman kaduilla marokkolaispoikien kyseenalaisessa suojeluksessa. Folamin löytää vaikeasti huumeriippuvainen prostituoitu Muriel, joka ei keksi muuta keinoa pitää tytöstä huolta kuin paeta tämän kanssa Ryyppy-Ronnyn mökille. (Ronny on se aatelinen vapaaherra, jolla on varaa pitää divaria täyden palvelun sosiaalikeskuksena, ja hän on tainnut olla aiemmissa osissa suuremmassakin roolissa.)

Teoksen nimi on lainaus Topeliuksen runosta, josta tuli Ruotsissa suosittu lastenlaulu Alice Tegnerin säveltämänä. Se esiintyy myös Elsa Beskowin kuvittamassa lastenkirjassa, ja sitä on usein soitettu lasten hautajaisissa. Virikkeettömässä mökissä Folami ihastuu lauluun huonohampaisen hyväntekijänsä Murielin laulamana, ja innostuu myös kopioimaan Beskowin kuvituksia kaupungista hankituilla akvarelliväreillä. Vaikka mökin naapurissa häiriköi umpirasistinen äiti ja poika, Folamin turvapaikka on paratiisi verrattuna siihen, mitä hänen veljensä Akin saa kokea.

Turvapaikanhakijalasten ja -nuorten haavoittuvasta asemasta teos kertookin uskottavasti ja koskettavasti. Syksyn 2015 kansainvaelluksen aikana yksin tulleiden lasten ja nuorten asema on ollut erityisen haavoittuva, sillä kuka tahansa hyväntekeväisyyden kaapuun pukeutunut rikollinen on voinut siepata paperittomia.  Sen sijaan Romanian elinsiirtoihin liittyvä juoni tuntui hieman kuluneelta. Tämä kai johtuu omalta osaltani siitä, että olen äskettäin lukenut Tiina Raevaaran trillerit, joissa aihetta käsiteltiin laajemmin ja historiallisemmin.

En voi sille mitään, mutta teoksen rakenteesta kuulsi läpi joku sapluuna, joka helpotti ymmärtämistä, mutta teki lukemisesta liiankin selkokielistä. Myös kirjan rikollisten pahuus oli niin äärimmäistä, että inhimillisten tekijöiden pohdinta jäi lapsipuolen asemaan.

Yksi suosikkini ruotsalaisista dekkareista on Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag. Siinä länsiafrikkalaista aikuista naista piilotellaan aktivistien toimesta, ja Mankell saa aikaan tiiviimmän kauhun ilmapiirin paljon vähemmällä verenvuodatuksella. Kyllä tässäkin dekkarissa Folami on toimija, oikeastaan vähän liiankin ponteva sellainen ollakseen täysin uskottava. Ja Folamin vuoksi kirjan luin, sillä halusin tietää, selviääkö hän hengissä.

Tästä teoksesta tuli valitettavasti mieleen ruotsalainen popteollisuus tai Euroviisut. Kun menestys on jo taattua, samalla sapluunalla voidaan tuottaa uusia myyviä hittejä vuodesta toiseen. Naapurimaat äänestävät jatkoon aina, ja jos kutsuja keikkailemaan ei enää satele kotimaassa, aina voi päästä Jämsän Himoksen hiihtolomabileiden vetonaulaksi.

Olinpa ilkeä, mutta oli pakko sanoa. Vastaavasti olen noitunut joitain kotimaisia dekkarisarjoja, joihin en enää turvaudu edes äärimmäisessä hädässä.

Tämän postauksen vanavedessä lähden nettikirppikselle myymään ruotsalaisia dekkareitani. Jos jonkun genren asiantuntijaksi aion vielä tässä elämässä päästä, se ei tule olemaan Nordic Noir.

 

Vampyyriturismin pimeällä puolella

IMG_1443Aikamoista sarjatykitystä on blogielämäni viime aikoina ollut. Tosin ei kai ole tavatonta, että positiivinen uusi lukututtavuus herättää halun lukea kyseisen kirjailijan koko tuotannon. Eniten tässä maniassa minua harmittaa malttamattomuus: varsinkin dekkareiden ja trillerien suhteen olisi joskus fiksua lukea sarjaa oikeassa järjestyksessä.

Tiina Raevaaran lintuaiheisen kauhutrilogian aloitin keskeltä, ja päädyin viimeiseen osaan lukematta alkua. Trilogia on täysin ymmärrettävä itsenäisinä osina, mutta hahmot saisivat enemmän syvyyttä, jos heitä olisi seurannut nuoruudesta aikuisuuteen vaihe vaiheelta. Trilogia rakentuu myös introverttien, valtavirtayhteiskunnasta syrjään jääneiden nuorten kasvukertomuksena, ja siksi lukijan olisi hyvä ymmärtää, mitä heille tapahtui teineinä. Kirjasarjan nuorekkuus on sen valttikortti, ja uskoisin teosten puhuttelevan eniten juuri nuoria aikuisia, vaikka niitä ei kannata lähestyä ikäryhmäspesifisti.

Veri joka suonissani virtaa (LIKE, 2017) jatkaa synnyinkaupungissaan kovia kokeneen Johanneksen saagaa noin vuosikymmentä myöhemmin edellisistä tapahtumista. Johannes on kadottanut nuoruuden rakastettunsa, vakavasti sairaan Aalon, ja löytänyt rinnalleen Hannan, lastensa äidin, joka on sairaanhoitaja. Hanna ja Johannes yrittävät elää tavallista perhe-elämää, mikä kuitenkin on haasteellista johtuen perheen esikoisen traagisesta kuolemasta ja Johanneksen epävakaudesta. Johannes on saanut hoidettavakseen kelloliikkeen Helsingin keskustassa, mutta vaimolle tulee yllätyksenä, että firmassa on ollut lappu luukulla jo kauan ja että Johannes käyttää työaikaansa kirjoittaakseen ensirakkautensa tarinaa terapiamielessä.

Johanneksen henkinen pelastaja on ollut ysikymppinen maahanmuuttaja Teodor, kelloliikkeen alkuperäinen omistaja. Teodorin tausta romanialaisena pakolaisena avautuu Johannekselle paremmin vasta tämän tehdessä kuolemaa. Johannes saa tehtäväkseen viedä Teodorin tuhkat takaisin tämän synnyinpaikalle, Romanian ja Ukrainan rajalle. Romaniassa haahuilee myös Johanneksen ornitologisetä Jaakko, jonka elämäntehtävänä on löytää jälkiä harvinaisesta etelänkuukkelista. Kuitenkin Johanneksen perimmäinen motiivi matkalle lähdössä on toivo Aalon jälleennäkemisestä.

Laajemmalla tasolla romaani kertoo terveysturismista, elinsiirroista, ihmiskaupasta ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta trafiikista EU:n ja muun Euroopan rajalla. Klinikkaosuus tarinasta on äärimmäisyyksiin vedettyä kauhua, jossa natsihistorian osuus on merkittävä. Johanneksen oma sukutaustakin kytkeytyy tämän maanpäällisen helvetin kanssa iljettävällä tavalla. Samoissa kylissä harhailevien vampyyrituristien motiivit vaikuttivat viattomilta, vaikka romanialaiset heitä vihaavatkin intohimoisesti. Muistan viimeksi lukeneeni näistä kylistä Paulo Coelhon kyydissä, mikä kokemuksena oli laimeaa linnunmaitoa verrattuna tähän korkeajännitykseen.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Korppinaisista, vaikka kyse oli samoista romaanihenkilöistä eri vaiheissa. Trilogian päätösjaksona teos nousee kauhun tasolla crescendoon piinaten lukijaa aina viime sivuun saakka. Tieteellistä tekstiä oli tässä vähemmän, mutta historiallinen kerroksellisuus yllätti ja herätti uusia kysymyksiä. Kelloseppä-Teodorin hahmo liikutti minua eniten, sillä hänen vaiettu muistonsa holokaustista puolijuutalaisena orpona oli erilainen tarina kuin mihin olen tähän ikään mennessä tottunut.

Uskon, että tällä trilogialla voisi olla vientiä käännöskirjallisuutena, koska tarina ei ole tyypillisten Suomi-kliseiden läpitunkema. Varsinkaan päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat omien omituisuuksiensa (ja Aalo sairautensa) riivaamia niin, että tuskin heitä edes kiinnostavat maan hallitusten vaihdokset, saati opintotukien leikkaukset. Korppinaisissa liikuttiin kyllä luonnossa ja pelättiin metsien henkiä, mutta henkilöt eivät käyttäydy suomalaiskansallisesti: he eivät ryyppää, käy saunassa, harrasta metallimusiikkia tai kunnioita talvisodan henkeä. Aalolle Suomikaan ei ole erityisen tärkeä, kun taas Johannes on totuttujen rutiiniensa vanki. Hän ei ole kiintynyt kotimaahansa, mutta hän arvostaa pientä arkea, jossa kuljetaan samoja reittejä joka päivä. Jotenkin koen, ettei kirjoja tarvitsisi edes markkinoida minkään kaupallisen kategorian, kuten Nordic noir:in kautta. Suomi-brändi ei tällä kynänjäljellä kirkastu, ja siksi nostan hattua kirjailijan aidolle omaperäisyydelle.

HELMET-haasteessa teos kuittaa kohdan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

 

Sotareportaasi vai fiktiota?

heikura-jouko-mustien-vuorten-varjossaJouko Heikura oli minulle täysin tuntematon kertoja, ennen kuin löysin hänen esikoisensa Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011) Kirjatorin loppuunmyynnistä. Tartuin kirjaan sen mystisen kannen vuoksi ja ylläri ylläri, se kertoikin ainakin kolmanneksen ajan Bosnian sodasta.

Päähenkilönä on Rakel Aho, nuorehko toimittaja joka lähetetään raportoimaan Balkanin sodista ja kommunismin murtumisesta. Hänen tukikohtansa on Budapest, josta hän tekee reportaasimatkoja lähialueille. Ensimmäinen reissu tapahtuu Ceaucescujen teloituksen aikaan 1990 ja hänen touhujaan seurataan noin kolmen vuoden ajan. Heikura on ilmeisesti itsekin toiminut toimittajana Itä-Euroopassa noina aikoina ja tuntee alueen poliittisen historian faktatasolla suvereenisti. Romaani onkin faktapainotteinen kertaus 90-luvun tapahtumista.

Romaani on saanut vaihtelevia arvioita lehdistössä ja blogimaailmassa. Tarkkaan en niitä lukenut, sillä yritän blogiarvioissa pysyttäytyä omissa tulkinnoissani. Ymmärrän, miksi romaani on julkaistu: se on vauhdikas road movie, siinä on hyvää ajankuvaa ja osuvia silmännäkijän lausuntoja, paikkojen ja maiseman kuvaus on vivahteikasta. Lukija pääsee käymään neljässä postkommunistisessa maassa samaan syssyyn ja todistamaan ihmisten köyhyyttä, kurjuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Matkustamisen kuvaaminen on tässä romaanissa parasta.

Lajityypin määrittely on vaikeaa. Tässä on dekkarin, matkakirjan ja puhtaan journalistisen sotareportaasin tyylipiirteitä. Eikä tämäkään ole häiritsevä tekijä, kirjoittavathan monet muut onnistuneita hybridiromaaneja. Oikeastaan eniten tässä ärsyttää se, että Rakel Aho tuntuu aina pääsevän tai joutuvan tapahtumien keskiöön. Ei ole uskottavaa, että ensikertalainen Bosniassa pääsisi heti serbiarmeijan salaiselle pääkallopaikalle kättelemään Radovan Karadzicia. Eikä ole uskottavaa, että hän pelastautuu joukkoraiskauksesta yhden alkoholisoituneen venäläisreportterin turvin. Fiktion kirjoittajalla on toki lupa tiivistää aikaa ja sijoitella henkilöitään mitä uskomattomiin paikkoihin – siksi fiktio on fiktiota – mutta hänen on myös hallittava teoksen kokonaisuus. Jos liioittelun ja maagis-realismin tielle lähdetään, silloin on osattava myös parodian ja fantasiakirjoittamisen keinoja. Heikura ei osaa vetää tarinaansa puhtaasti överiksi, jolloin lukija tunnistaisi olevansa ”muualla”.

Minulle olisi lukijana riittäneet pienemmätkin tarinat. Tässä oli hienoja sivuhenkilöitä ja arkisia kohtaamisia, joissa olisi ollut tarpeeksi potentiaalia yhteen romaaniin. Liiallinen turboahtaaminen ei koskaan ole suositeltavaa kirjallisuudessa.

Toinen ongelma oli Rakelin ja Romeon, romanialaisen nuoren opiskelijan/pikkurikollisen suhteessa. Heikura ei vain ole romanttinen eikä eroottinen kuvaaja. Rakel Ahon hahmo olisi toiminut paremmin takakireänä vanhanapiikana, viileänä uraohjuksena tai vaikka sadomasokistisena amatsonina, mutta Rakelin ja Romeon suhde tökki jo nimeämisen politiikan tasolla- saati sitten seksuaalisen politiikan. Romeo raiskaa Rakelin kännissä bukarestilaisessa hotellihuoneessa, mutta tästä huolimatta Rakel ei saa miestä mielestään. Romeo palaa hänen elämäänsä Budapestin kadunkulmassa, sillä heidät on väistämättä tarkoitettu toisilleen. Taas näitä kökköjä kohtalokkaita kohtaamisia. Näillä ansioilla saisi jo vuosisadan huonoimman seksikohtauksen palkinnon.

Kirjalle on luvassa jatkoa teoksessa Joki kaupungin alla (2013), jossa Rakel Aho on saanut siirron Lontooseen. Ilmeisesti esikoisesta on pidetty sen verran, että kakkososan kustantaminen kannattaa. Kiinnostaisi kyllä katsoa, onko ”Raksu” kehittynyt henkilöhahmona ja millaisiin uskomattomiin seikkailuihin hän joutuu siirryttyään Euroopan laitamilta sen keskipisteeseen.

Mitä ihminen tekisikään Ritter-Sportin takia

Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani oli toinen Keltaisen kirjaston löytö 2 eurolla Kirja-Kärkkäisen alekorista. Se kuvaa romaniansaksalaisen isän, äidin ja aikuisen tyttären viimeisiä aikoja ennen Romaniasta muuttoa Ceaucescun aikana. Maahanmuuttokirjana radikaalisti erilainen kuin tämän ajan kepeät identiteettipoliittiset pläjäykset. Romaniansaksalaiset muuttavat länteen ja pian katoavat maailman kartalta, kylään jäävät vain heikoimmat ja sairaimmat. Jollain tapaa kirjan kontekstia voisi verrata vaikka inkerinsuomalaisten tilanteeseen, vaikka inkerinsuomalaisten siteet kotikyliinsä entisen Neuvostoliiton alueella vielä elävät. Inkerinsuomalaista ”suurta kertojaa” vielä odottelemme. Hienoja avauksia teemaan on jo olemassa esim. Anitta Konkan ja Arvi Pertun tuotannossa.

Hankin kirjan ehkä kansikuvan takia. Kuvassa huivipäiset naiset katsovat angstisesti ikkunasta, jolle on aseteltu likaisia viinipulloja. Kuva muistuttaa minua hieman lapsuuteni Inkeri-ja Karjala-kirjoista, joissa Suur-Suomen visiota maalattiin samantyyppisin pastoraalisin kuvin. Köyhä nainen ikkunassa odottamassa pelastajaansa on laajempikin kansakunnan metafora, sitä on käytetty imperialistisiin ja nationalistisiin tarkoitusperiin.

Päähenkilö mylläri-Windisch ei luota naisiin, varsinkaan vaimoonsa tai tyttäreensä, joiden hän tietää levittäneen reitensä auktoriteeteille, vaimo vankileirillä Venäjällä, tytär hänen silmiensä edessä kotikylässä viisumin saamiseksi länteen. Miehet ovat brutaaleja sikoja, jotka vetävät tyttöjä pellolle ja kirkon sakastiin köyrimään; naiset harrastavat itsetyydytystä sormet limaisina kesken arkisten askareiden viitsimättä salata tätä miehiltään. Sukupuolten välisiä suhteita sanelee politiikka ja historian haamut. Kukaan ei hempeile tai tunteile, lihan lait ovat väistämättömiä.

Müllerin tyyli on lyhyitä aktiivilauseita, melkein sähkösanomanomaista tykitystä. Paikoitellen jään miettimään, onko teksti alakoululaisen aine vai nobelistin merkkiteos. Kielen yksinkertaisuus hämää, sen alle jää valtavia kokonaisuuksia, joita vain hitaasti maailmaan suhtautuva lukija pystyy avaamaan. Olen itse Müllerille liian hätähousu lukija. Häntä lukiessa tuntuu, että jokaista lausetta pitäisi maistella kymmeniä kertoja, jotta tunnelma pääsisi todella ihon alle.

Aistivoimaisuus pääsee valloilleen luonnon ja eläinten kuvauksessa, kylän maisema piirtyy lukijalle tarkkana. Siellä on omenapuu, joka syö omat hedelmänsä. Maissinvarret kuihtuvat ja akaasiapuut varisuttavat lehtiään keskellä korkeinta kesää muuttajien pihoille. Kirjan nimi Windischin lausumana ei täysin avautunut minulle metaforana. Fasaanit eivät ainakaan ole haaskalintuja, vaan mielestäni harmittomia (ehkä ärsyttäviä) peltokanoja, jotka viihtyvät asutusalueiden kupeessa. Nimestä tuli hilpeä olo, mutta hilpeys ei ollut kerronnan päällimmäinen tunnetila.

Henkilöt tuntuvat joukoturkkamaisen imbesilleiltä, ainakin puolilukutaidottomilta ja turpeeseen sidotuilta. Müllerin taituruus piilee kielen lakonisuudessa ja kyynisyydessä. Siinä on samaa draivia kuin esim. Albert Camus’n Sivullisessa, samaa ihmisyyden olemuksen etsintää, eksistentialismia ja naturalismia. Mutta tätä romaania lukiessa kannattaa valita päivä, jolloin mieli on kirkas ja vahva. Ei sovi herkkähermoisille.

Mielenkiintoinen maahanmuuttopoliittinen yksityiskohta oli Ritter-Sport-suklaalevy, joita Windischin vaimo tuo Saksaan muutettuaan kyläläisille lahjaksi. Tällaisia yksityiskohtia olisin odottanut kirjasta enemmän, oikeastaan Ritter-Sport oli ainoa kohta, jossa vähän nauroin. Ehkä sitten pidän enemmän humoristisista maahanmuuttokirjoista, sellaisista, joissa päivä paistaa risukasaankin.

Täytyy sanoa, etten lämmennyt kirjalle koko sielullani, luin sen läpi velvollisuudentunnosta. Pitäisi varmaan antaa Müllerille toinen mahdollisuus, ymmärrän, että hän on kirjoittanut eri tyyppisiä kirjoja ja minusta tuntuu, että pitäisin enemmän hänen runoistaan kuin proosasta.