Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Vain yhden perunaleivoksen tähden

antti_holma_jarjestaja-150x150Antti Holma tuli minulle tutuksi vasta viimekesäisen riemastuttavan runokokoelmauutisen kautta. Pian tämän jälkeen kuulin hänen humoristisen trubaduurisovelluksensa Olli Immosen ”unelmasta”. Tämän jälkeen olen ollut fani, vaikka bongasin hänen tv-show’nsa ja esikoisromaaninsa Järjestäjän (Otava, 2014) vasta viime viikolla. Jälkijättöisessä faniudessakin on etunsa: ainakaan en ole löytänyt häntä muiden mielipiteiden kautta. Olen ymmärtänyt, että hänestä pöhistään paljon työpaikkojen kahvipöydissä. Kun en itse ole töissä, suurimman osan trendeistäni luon aivan itse.

Järjestäjä on pitkälti romaani työelämästä, vaikka sävy saattaa viitata kreisibailaukseen. Päähenkilö Tarmo on kolmikymppinen kirjastonhoitaja, joka tekee kohtalokkaan urahypyn suututtuaan esinaiselleen Lillukalle – onhan tämä tehnyt kardinaalimokan ja heittänyt alaisensa margariinirasiaan pakatun perunaleivoksen roskiin. Perunaleivoksesta tulee Tarmolle elämän kynnyskysymys, johon tiivistyy kauna ja katkeruus työskentelystä ainoana miehenä juoruilevassa kanalaumassa. Hän on tyypillinen passiivis-aggressiivinen uhriutuja, jonka on vaikea antaa työkavereille negatiivista palautetta – mieluummin hän ryyppää kaiken vapaa-aikansa kuin avautuu. Ainoa nainen, joka ei avaudu kahvihuoneessa lastensa ja miestensä kakka-asioista, on lestadiolainen Minnamari, joka valitsee Tarmon uskotukseen. Kahvihuoneessa Tarmolla on epätoivoisia yrityksiä käyttäytyä äijämäisesti, mutta kollegat eivät pidä häntä täytenä miehenä. Hän on ja pysyy yhtenä tytöistä.

Tarmo iskee silmänsä lainausjonon Danieliin, josta hän jo kirjastokortin nimen perusteella löytää paljon taustoitusta. Daniel saa kahdeksankympin sakot anteeksi pelkän jumalaisuutensa vuoksi. Danielin perässä hän päätyy Suomalaiseen Teatteriin katsomaan aina samaa Kalevalakone-näytöstä, jossa unelmien urho esittää Lemminkäistä. Onnekseen hän pian huomaa, että teatterissa on järjestäjän paikka auki. Tarmo ei tiedä, mitä työ pitää sisällään, mutta hakee sitä suurella itsevarmuudella.

Järjestäjän pesti vähentääkin Tarmon angstista iltajuopottelua alussa, sillä työ vaatii uskomatonta tarkkuutta. Tarmon virkaintoisuus herättää hämmennystä boheemissa näyttelijäporukassa. Hänestä tulee nopeasti monen henkilökohtainen sihteeri, järjestäen myös näyttelijöiden lasten harrastuskuljetuksia. Poppoon suurin diiva on virolainen transuäiti Varvara, jolle myöhästyminen harjoituksista on enemmän sääntö kuin poikkeus. Pappaikäisen Heikin työpaikkajuopottelu saa välillä kohtalokkaitakin piirteitä. Danielin tyttöystävä Anni on teatterin lupaavin tähti, minkä vuoksi muut kestävät hänen hauraan taantunutta käytöstään ja ainaisia villakaapujaan. Teatteri ei ole työyhteisönä ainakaan helpompi kuin kirjasto. Välillä Tarmo jopa kaipaa kirjaston henkilökunnan turhanpäiväisiä huolia.

Teos ottaa myös nerokkaalla tavalla kantaa romanikerjäläiskysymykseen, sillä Lainapeite-näytelmään halutaan väen vängällä tuoda aito kerjäläinen lavalle. Tarmo löytää ilmoituksen kautta Prinzesan, joka suostuu lavalle rahankiilto silmissään. Etnisen toisen esittämisessä on kuitenkin koira haudattuna. Häikäilemätön ohjaaja ei kuitenkaan ehdi pysähtyä miettimään kerjäläisen palkkaamisen eettistä ulottuvuutta. Näytelmä vaikuttaa jo alusta asti tuhoon tuomitulta, eikä sitä yhtään kohenna bändin esittämä Finlandia-hymnin punkversio.

Pelkään, etten osaa vielä valottaa tätä rikasta ja kunnianhimoista romaania tarpeeksi, sillä sen ulottuvuudet ovat moninaiset. Homoteema on tässä melko itsestäänselvä, mutta esimerkiksi lapsettoman lestadiolaisnaisen pako väkivaltaisen aviomiehen luota tuntui tarinalta, jota en ollut vielä kuullut. Oikeastaan Tarmosta itsestään eniten kertoi puhelinsuhde Savossa asuvaan alkoholisoituneeseen opettajaisään, jonka ainoa hellyyden ilmaisu on ”no niin” puhelun päättölauseena. Isän ja pojan suhteesta olisin voinut lukea enemmänkin, sen verran liikuttava se oli.

Vaikka Holman kieli on karnivalistisen ilottelevaa, ei Järjestäjä ole pelkästään humoristinen teos. Vihasta, raivosta, pettymyksistä ja yksipuolisesta rakkaudesta se kertoo kokonaisvaltaisen dramaattisesti. Tekstiin upotettuja draamanpätkiä ja kritiikkejä oli myös hauska lukea. Ja suosittelen teosta luettavaksi maltilla, sillä kaltaiseni pikalukija luultavasti missaa parhaat vitsit.