Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Kivikehdon keinuttajat

stone cradleKeitä ovat Euroopan romanit, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämäntavoissaan ja historioissaan on eri puolella mannerta? Tämä kysymys on kiinnostanut minua pitkään, kiinnosti jo nuorena, kun kohtasin Irlannissa Travellerseja.

Louise Doughtyn Stone Cradle (2006, Simon&Schuster) kertoo englantilaisesta romanisuvusta, joka 1900-luvun alusta alkaen alkaa assimiloitua valtavirtakulttuuriin. Siinä on kaksi kertojaa, isoäiti Clementine, joka on kokonaan romani ja miniä Rose, joka on punatukkainen englantilainen ruusu. Isoäidin on vaikea niellä se tosiasia, että hänen ainoa poikansa Elijah on mennyt salaa naimisiin valkoisen naisen kanssa. Leskeksi jäätyään hän ei kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin etsiä poika, joka on muuttanut romanileiristä asumaan köyhien ihmisten rivitaloon Cambridgessa. Ahtaisiin asumuksiin pakkomuutto ahdistaa tässä monia, jotka ovat tottuneet syömään ateriansa ulkotulilla ja nauttimaan luonnon vapaudesta ja elintilasta.

Kivikehto viittaa Elijah’n yksinäiseen syntymään hautausmaalla, koska Clementine pelkäsi avun hakemista yksinäisenä äitinä. Ylipäänsä pelko lasten huostaanotosta on ollut myös Englannin romaneilla valtava. Clementinen äiti joutuu perheen maksamattomien rikesakkojen vuoksi työlaitokseen, jossa vammauttaa molemmat jalkansa myös kivien siirrossa, ja kuolee pian tämän jälkeen. Tuttuja teemoja myös suomalaisesta näkökulmasta. Työlaitokset ja kehruuhuoneet ovat olleet yleisiä irtolaisten keräilykeskuksia, jonne saattoi joutua myös tekemättä mitään rikosta.

Teos on perinteinen historiallinen romaani, jossa kuvataan seikkaperäisesti köyhien ihmisten elinoloja. Toisaalta myös maailmanhistoria vaikuttaa perhe-elämään, ja tässä eletään läpi molempien maailmansotien. Sosiaalihistoriallista kuvausta oli minun makuuni vähän liikaa, tai ainakin runsasta sikojen teurastusta olisi voitu tiivistää. Mutta ainakaan tätä romanisukua ei voi syyttää laiskuudesta, eikä tässä välttämättä tule esiin niin syväänjuurretut stereotypiat kiertävästä väestöstä kuin mistä olen kuullut suomalaisessa kontekstissa. Romanien perinteisiä ammatteja, kuten hevoskauppoja, metallitöitä ja kädestä ennustamista kuvaillaan runsaasti. Pahimpia rasisteja ovat kirkonmiehet, mutta vanhempana Clementine antaa heillekin anteeksi, saahan anglikaanisen kirkon vanhusten kerhosta usein teepaketteja ja sokeria.

Perheen osittainen assimilaatio valtavirtayhteiskuntaan tapahtuu tässä kahdessa sukupolvessa. 1900-luvun alussa syntyneet lapset pääsevät jo kouluun, ja päätyvät kaikki työelämään. He päätyvät kotiapulaisiksi, ompelijoiksi ja yksityisyrittäjiksi. Menestyneimmällä heistä on kylttimaalaamo, eivätkä työkiireet jätä aikaa isoäidin horinoiden kuuntelemiseen.

Kirjan keskeinen jännite on anopin ja miniän vihanpidossa, mutta se oli vähäisempää kuin mitä kansitekstin perusteella odotin. Ongelmat vähenevät, kun anoppi saadaan asumaan omilleen samalle kadulle kuin muu perhe. Viiden lapsenlapsen syntymä on todellinen siunaus yksinäiselle Clementinelle, jolla ei vanhetessaan enää ole klaaninsa suojaa. Rosen on vaikeampi olla tasapuolinen lastensa kasvatuksessa, ja erityisen hankalaa hänellä on vanhimman tyttärensä Mehitablen kanssa, joka vammautuu riisitaudin seurauksena ja muistuttaa käytökseltään ja ulkonäöltään eniten romania. (Riisitautia tässä kauhistellaan 1900-luvun alkuvuosina, mutta juuri eilen kuulin Britannian ITV:n uutisista, että se on palannut taas lastenlääkärien huoleksi, koska lapsiperheköyhyys on niin syvä ilmiö.)

Sukutarinana teos on monipuolinen ja uskottava. Tämä on kauttaaltaan naisten tarina, jossa korostetaan romaninaisten vahvaa toimijuutta. Naiset eivät ole tässä pelkkiä äitejä ja vaimoja, vaan myös työtätekeviä perheen elättäjiä.  Taustatyöt ovat varmasti olleet perusteellisia, eikä tästä ainakaan jäänyt romanien elämäntapaa eksotisoiva tai romantisoiva olo (mikä varmasti on suuri ansa heistä kirjoitettaessa).

Suomalaisista vastaavista romaaneista tätä lukiessa tuli eniten mieleen Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (2014), joka sijoittuu myöhempään aikaan, mutta kuvaa myös romanisuvun paikoilleen asettumista ja työllistymisen haasteita. Doughtyn taustasta kirjailijana en tiedä mitään, mutta ainakin hän vaikuttaa olevan perehtynyt romanikieleen. Voidaan taas kerran kysyä, mitä lisäarvoa syntyy valtaväestön kirjoittamissa romaaneissa romaneista, mutta silloin päädymme kulttuurisen appropriaation keskustelun suohon, josta usein ei ole poispääsyä. Tässä teoksessa oli onneksi paljon muutakin asiaa kuin romaniteema, ja oikeastaan sen henkilöiden väliset jännitteet eivät johtuneet vain etnisestä taustasta.

 

 

Tapaus Fekete Anna

imageOlen tässä miettinyt, lopettaisinko dekkareista bloggaamisen. Blogini on äitynyt liian kaikkiruokaiseksi, ja näin toimimalla en oikeastaan palvele mitään lukijaryhmää kunnolla. Haluaisin palata kunnon hyviin aikoihin, jolloin tein kirjavalintoja harkitummin. Tuolloin minulla oli rahaa ostaa kirjoja ulkomailta, uutuuksia, joista Suomessa ei oltu kuultukaan. Nykyään luen lähinnä e-kirjaston tarjontaa ja poistokirjoja sattumanvaraisella logiikalla. Tämäkin on omanlaisensa metodi, jossa aarteenetsinnällä on suuri rooli, mutta elämäni tässä vaiheessa haluaisin lukea vähemmän ja harkitummin.

Dekkareita on taas kesän aikana tullut suurkulutettua, mistä en tunne huonoa omaatuntoa. En ole ajatellut lopettaa niiden lukemista, mutta arvioni niistä ovat kaavamaisia, paljastavat juonesta liikaa eivätkä anna itsellenikään mitään uutta. Luen dekkareita väsyneenä, tilanteissa, joissa joku huoli kalvaa mieltä niin, ettei keskittyminen riitä taideromaaneihin. Dekkareiden lukeminen kehittää huomiokykyäni arjen pieniin johtolankoihin, jotka yleensä ohitan mestarillisesti.

Nyt kesän loppuhuipentumaksi kuitenkin löysin mieltäni virkistävän tapauksen Fekete Anna, poliisihahmon, jolla tuntui olevan paljonkin uutta sanottavaa. Luin siis Kati Hiekkapellon dekkarit Tumma (Otava, 2016) ja Suojattomat (Otava, 2014), väärässä järjestyksessä. Anna Fekete on serbianunkarilainen kolmikymppinen poliisi, joka on tullut Suomeen pakolaisena 90-luvulla. Hän on käynyt koulunsa Suomessa, myös armeijan ja puhuu suomea täydellisesti. Hänen äitinsä on palannut Serbiaan heti Annan tultua täysi-ikäiseksi, ja äidin toiveena on myös saada aikuiset lapsensa palaamaan kotimaahan.
Anna on dynaaminen ja charmantti nainen, joka osaa flirttailla ja bilettää, mutta arjessaan hän on neuroottinen lenkkeilijä, ylitöiden kerääjä ja uneton hermoheikko hortoilija. Suomalaiseen suorituskeskeisyyteen hän on integroitunut mahtavasti, vaikka kaipaakin balkanilaista mentaliteettia, tietynlaista hulluutta, riskinottoa ja ryhmäsolidaarisuutta. Ylittäessään EU:n rajan Unkarista Serbiaan Anna kokee hengittävänsä helpommin ja elävänsä asteen vapaammin. Näin on siitä huolimatta, että unkarinkielisen vähemmistön oikeuksia on rajattu sitten Jugoslavian kaatumisen.

Molemmat teokset olivat kerrassaan upeita, mutta henkilökohtaisesti sain enemmän irti Tummasta, jonka tapahtumapaikkana on Annan syntymäkaupunki Kanizsa. Teos ajoittuu kesäkuuhun 2015, jolloin pakolaisten suuri määrä laittoi uneliaan provinssin pasmat sekaisin. Teos käsittelee pakolaiskysymystä, romanikysymystä ja alueen vahvoja mafiakytköksiä lomittain. Annan käsilaukkuvarkaus kesäloman aikana johtaa hänet syville vesille myös henkilökohtaisen historian suhteen, sillä hän joutuu palaamaan varhaislapsuutensa menetyksiin, joita hän ei aktiivisesti muista.

Kanizcan kaupungin ja lähialueiden kuvaus oli todella elävää, ja myös opettavaista. Viinifestivaalit ja Tisza-joen kukinnan juhliminen jäivät kutkuttamaan ihon alle. Balkanilaisen kahvinjuonnin ja tupakanpolton taide tuntui melkein dekadentilta verrattuna läntisen Euroopan kaikenkattavaan savuttomuuteen. Annan päiväkotikavereiden yhteydenpito oli koskettavaa kertoen paljon paikallisten suhteiden verkostosta. Vaikka poliittiset erot tuntuivat astetta räikeämmiltä kuin Suomessa erityisesti suhteessa kansallismielisyyteen ja äärioikeiston nousuun, lievä fasismi ei tässä johtanut ystävän ulos savuttamiseen. Tibor on edelleen Annan ystävä, vaikka viettääkin iltoja uhoavissa miesporukoissa.

Suojattomat oli dekkarina hurjempi kuin Tumma, mutta koska itse luen paljon esimerkiksi paperittomien siirtolaisten kohtaloista, sen aihepiiri tuntui liian tutulta. Pakistanin kristittyjen tilanteeseen Hiekkapelto on perehtynyt hyvin, ja pidin paljon Sammy-nimisen turvapaikanhakijan traagisen tilanteen kartoittamisesta. Sammyn järkyttävän huumeriippuvuuden taustat olivat todella uskottavat. Samalla on muistettava, että heroiinin käyttö on suuri ongelma Pakistanissa ja pohjoisessa Intiassa myös vähemmän kovia kokeneiden nuorten parissa, koska yhteiskunta ei pysty tarjoamaan heille mielekästä tulevaisuutta. Subutexin eli Bubran lumetodellisuus tuntuikin olevan Pakistanin ja Suomen nuoria aikuisia yhdistävä tekijä, ja tähän maailmaan epätoivoisen Sammyn oli helppo sulautua myös uudessa maassa.

Eniten kirjoissa minua viehättivät Annan perheen ylirajainen todellisuus, siskon ja veljen kuormittunut suhde ja jäämisen versus lähtemisen problematiikka. Anna Fekete on paljon muutakin kuin ”maahanmuuttajakyttä”, eikä hänen kyydissään tullut tylsiä hetkiä. Erityisen kuvaava oli Annan suhde työpariinsa Eskoon, eläkeikää lähenevään rapajuoppoon rikoskomisarioon, joka ei voi olla päästämättä suustaan termejä ”mutkainen”, ”savuranne” ja ”taatelintallaaja”. Annan sietokyky kollegan porsastelulle on harvinaisen korkea, sillä osa kommenteista osuu välillisesti myös hänen (valkoisen eurooppalaisen) nilkkaan. Suhde työpariin on erityisen kuormittunut Eskon krapulapäivinä, jolloin kenttätilanteet ovat hyvin haasteellisia.

En osannut suoraan lukea, mistä pohjoisen kaupungista Hiekkapelto kirjoittaa, mutta ainoa looginen vaihtoehto oli Oulu. Oulua hyvin vähän tuntevana en osannut sijoittaa kuvattavia lähiöitä mieleni kartalle. Erittäin merkittävä koordinaatti Suojattomissa oli afganistanilaisen homopari Maalikin ja Farzadin omistama pizzeria Hazileklek, jonka tunnelma oli erityisen valloittava. Molemmissa teoksissa ruoka oli keskeisessä osassa, vaikka Annan sietokyky balkanilaiselle rasvaiselle dieetille olikin vuosien varrella kaventunut.

Suojattomat sai vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, mikä tuntuu perustellulta omintakeisten näkökulmien vuoksi. Hiekkapelto on parhaimmillaan vähemmistöryhmien sisäisten vähemmistöjen kuvaajana, eli hän osaa räjäyttää liian yksioikoisia käsityksiä etnisyydestä tai muista yhteenkuuluvuuden mittareista. Monet muutkin suomalaiset dekkarikirjailijat ovat viime aikoina käsitelleet monikulttuurisuuskysymyksiä, mutta jotenkin näissä Fekete Annan seikkailuissa päästiin uudelle tasolle, jossa hahmot olivat vähemmän ennalta-arvattavia. Odotan jo uutta jaksoa ja sarjan alkuosaa Kolibria olen myös kuikuillut. Uusilta jaksoilta toivoisin, että yhteys Serbiaan pysyisi vahvana.

Kansainvälisen romanipäivän kunniaksi

imageNoteeraan kansainvälisen romanipäivän vähän myöhässä, mutta sitäkin tärkeämmällä teoksella. Mikey Walsh (s.1980) on romanitaustainen britti, LGBT-aktivisti ja kirjailija, jonka teos Gypsy Boy (Hodder, 2010) on ollut bestseller sekä Britanniassa että Pohjois-Amerikassa. Kiinnostavaa kirjassa ei ole pelkästään homo- tai romaninäkökulma, mutta myös se, että Walsh oppi lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Teos on perinteinen vaikeasta lapsuudesta kertova omaelämäkerta, jossa homofobian ja rasismin lisäksi käsitellään insestiä ja väkivaltaista maskuliinisuuden kulttuuria. Teemat saattavat tuntua liiankin raskailta. Itsekin lähestyin teosta enemmän kulttuurisesta uteliaisuudesta kuin halusta todistaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta. Suomalaista romaniaiheista kirjallisuutta olen viime aikoina käynyt läpi paljonkin, mutta tiedän vain vähän muun Euroopan romanikulttuureista. Matkoillani Britanniaan en ole törmännyt romaneihin, mutta Irlannin travellers-ryhmä tuli aikanaan tutuksi. Etnisesti nämä ovat kaksi erillistä ryhmää, joiden kiertävässä elämäntavassa on yhtäläisyyksiä.

Britannian romanit ovat pääasiallisesti tulleet maahan toisen maailmansodan aikana Itä-Euroopasta pakoon natsien vainoja. Heidän historiansa Britannian kansalaisina on siis lyhyt verrattuna vaikka Suomen romaneihin. Tässä kirjassa historiaa käsitellään vain pintapuolisesti pääpainon ollessa perhedraamassa. Perheen ja suvun tarinassa korostuu tietynlainen juurettomuus tai historiattomuus: he puhuvat auttavasti romanikieltä, mutta eivät muistele klaaninsa aikoja ennen Britanniaan tuloa. Tapakulttuurissa on paljon samaa tuntemani romanikulttuurin kanssa, mutta tapoja noudatetaan täällä päin tarkemmin.

Mikey oli perheen odotettu esikoispoika, jota kasvatettiin nyrkkitappelijaksi jo polvenkorkuisesta saakka. Isänsä pettymykseksi hän ei koskaan menestynyt lajissa, ja tämä johti kuilun kasvuun isän ja pojan välillä. Mikey ja hänen äitinsä olivat brutaalimman väkivallan kohteina kuin muut sisarukset. Avun hakeminen valkoiselta yhteiskunnalta ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, joten äidin ja pojan selviytymistaistelut jäivät yksityisiksi. Epäilykset Mikeyn homoseksuaalisuudesta nousivat jo ennen teini-ikää ja hän joutui mukautumaan äärimaskuliiniseen miehen malliin, jotta häntä ylipäänsä siedettiin sisäsiittoisilla leireillä.

Kulttuurisesti teoksen romanit ovat samalla ulkopuolisia ja sisäpuolisia. He seuraavat fanaattisesti angloamerikkalaista populaarikulttuuria ja pukeutuvat ”blingisti” amerikkalaisia tv-sarjoja mukaillen. Kuluttaminen on heille tärkeä elämänarvo. Naisten muoti on valtakulttuurin työväenluokan normeja mukailevaa. Sana ”chav” on yksi ainuita romanikielestä englantiin siirtyneitä sanoja -se tulee nuorta poikaa tarkoittavasta sanasta chavi, joka nykykielessä viittaa nuoreen työväenluokkaiseen alisuoriutujaan. Elämäntapa, jota tässä kuvaillaan, tuntuu suttuisemmalta kuin Suomen romanien elämäntapa. Siveellisyyteen liittyvät säännöt ovat jokseenkin samat, mutta naisen rooli yhteisössä on liukuvampi.

Mikeyn kaapista ulostulon tarina ei lopulta ole teoksen ”pihvi”. Vastaavia karkaamissaagoja kun kuulee myös valtakulttuureista. Romanien homofobia ei ole tässä sen kummempaa kuin vaikka vapaiden suuntien kristittyjen. Enemmän tässä surraan jäykkien sukupuoliroolien aiheuttamaa sortoa heteronuorten parissa. Tyttöjen teiniavioliitot tuntuvat ulkopuolisesta lukijasta siipien katkaisulta.

Kiinnostavinta oli lukea Walshin sisarusten lyhyestä koulu-urasta. Ajankohta sijoittuu 80-luvun loppuun, jolloin Britannia on jo ollut kovaa vauhtia monikulttuuristuva yhteiskunta. Romanilasten asema kouluissa on kuitenkin poikkeuksellisen heikko, johtuen ei pelkästään opettajien, mutta myös lasten vanhempien ennakkoluuloista. Oppivelvollisuus on tässä osittain nimellistä, eli koulupudokkaita ei tulla hakemaan karavaaneista. Jotkut leirien lapsista onnistuvat välttämään koulun kokonaan. Mikey ja hänen sisarensa käyvät alakoulua kahdessa eri kaupungissa noin  vuoden, mutta koulu ei tarjoa minkäänlaista integraation mahdollisuutta. Ylipäänsä lasten ikää pystytään tässä muokkaamaan tarvittaessa alhaisemmaksi tai korkeammaksi käden käänteestä. Romanit kypsyvät aikaisin, ja kolmetoistavuotias voi jo toimia isänsä juoppokuskina.

Gypsy Boy on yhteisönsä jättäneen karkurin todistajalausunto, jossa on kuitenkin paljon lämpöä ja rakkautta. En kokenut, että tässä olisi paljastettu yhteisön syvimpiä salaisuuksia tai loukattu  esi-isiä. Kertomus on hyvin realistinen, arkinen kuvaus yhteisöstä, joka yhtäältä pitää ylpeänä kiinni traditioistaan, mutta toisaalta on menettämässä erityislaatuisuuttaan. Huumeriippuvuuden ja rikollisuuden kasvusta Walsh on eniten huolissaan.

Teos on ollut niin suuri menestys, että siitä on olemassa myös Walshin aikuisvuosista kertova jatko-osa Gypsy Boy on the Run (2013) ja elokuvaakin aiheesta on suunniteltu. Koenkin, että teos voisi toimia voimallisemmin näytelmänä tai elokuvana. Ihan täysin en vielä päässyt henkilöiden ihon alle tässä tekstuaalisessa versiossa.

Valita hame ja kuolla?

mustalaisaidinkehtolaulu (1)Marja Björk kuuluu vakiolukemistooni – tänään työn alla on jo neljäs äskettäin breikanneen tuoreen kirjailijan teos, Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014). Jo lähtökohdiltaan minulla oli ennakkoluuloja teoksen suhteen, sillä en pitänyt todennäköisenä, että kukaan kaajo voisi kirjoittaa uskottavaa kertomusta romanikulttuurista. Björkin muu tuotanto on ollut kauttaaltaan yhteiskunnan normeja kyseenalaistavaa ja provosoivaa – samaa odotin tältä romaanilta, tosin hieman pitkin hampain.

Minussa kai asuu pieni kulttuuriromantikko tai essentialisti: uskon edelleen, että kulttuurivähemmistöjen asemasta kirjoittavat parhaiten ja uskottavimmin niihin kuuluvat henkilöt. Fiktion suhteen tilanne on kaksipiippuinen: uskon Virginia Woolfin tapaan, ettei kaunokirjallisuudella ole kansallisuutta (tai etnisyyttä), mutta samalla olisin varovainen ja huolellinen astuessani kirjoittajana varsinkin realistisen representaation vähemmistöhenkilöhahmojen ihon alle. Tämä teos on melkein inhorealistinen ja kuvaa romanien kokemaa diskriminaatiota ja syrjään jäämistä noin viidenkymmenen vuoden aika-akselilla. Suoraan sanottuna olisin nauttinut teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut enemmän puhdasta fiktiota, jotain tarunomaisuutta tai maagista realismia. Olisin halunnut kirjaan enemmän romanikulttuurin vahvuutta ja viisautta. Kyse on enemmän tyylilajin valinnasta kuin oikeudesta representoida ”toista”.

Teoksessa seurataan kolmen sukupolven romaninaisten kohtaloita – Sikrin, Maritan, Assin ja Teresan. Sikri ja hänen miehensä Väinö onnistuvat hankkimaan oman talon pieneltä paikkakunnalta ja osoittavat jonkun asteen integraatiota valtavirtayhteiskuntaan. Väinön lempisana on ”etistys” ja hän on kova neuvomaan lapsiaan yhteiskunnallisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Liian monta lasta synnyttänyt Sikri kuitenkin pelkää viranomaisia ja monesti hänelle ehdotetaan sterilisaatiota ratkaisuksi köyhyyteen. Marita, Sikrin tytär, saa aviottoman lapsen ja jää asumaan vanhempiensa luo. Perheen tilanteessa rikotaan monia perinteisiä häveliäisyyssääntöjä. Assi-tytär tulee isovanhempien kasvattamaksi siinä vaiheessa, kun Marita löytää uuden miehen. Assi on tatuoitu kapinallinen, kun taas Maritan nuorempi tytär Teresa valitsee raskaimman hameen ja miehensä suvun konservatiivisen komennon.

Marita on kiinnostunut sukututkimuksesta ja sukunsa tarinoiden muistiin panemisesta, mutta kokee sukututkimuskurssin aikana tulleensa huijatuksi ja haluaa rahat takaisin, sillä ei hänen sukuaan voi tutkia perinteisin metodein. Hän haluaisi antaa kirjoitustehtävän tyttärelleen Assille, mutta pelkää samalla Assin kirjoittavan jotain sopimatonta ja provosoivaa. Romanikulttuurin sisällä on paljon rajoituksia siinä, mitä suvusta saa kertoa. Jos vanhemmuuteenkaan ei mielellään viitata isyytenä tai äitiytenä, se tekee suvusta puhumisen vaikeaksi. Sukututkimuksen ja muistin näkökulmasta romaanissa oli oivaltavia ”pointteja”, jotka informoivat meitä kaikkia romanisuvuista kiinnostuneita.

 

Hameista kirjassa keskustellaan paljon, ja keskustelusta tulee mieleen jo parikymmentä vuotta länsimaissa käyty debatti musliminaisten hunnuista. Romaanin naisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millainen hame on hyväksyttävä ja missä iässä se kuuluisi pukea. Maritan mukaan hame on omanlaisensa kuolemantuomio: se symboloi naiseuden ja kotiäitiyden taakkaa, alistumista sääntöihin, jotka pitävät naisia paikoillaan valtavirtayhteiskunnan ulkopuolella. Marita kuuluu siihen ikäluokkaan, joka 80-luvulla kutsuttiin romanien erityiskoulutukseen. Kurssituksen kuvaus on mielenkiintoista, sillä Björk osoittaa siinä romaniväestön sisäisen heterogeenisyyden esimerkiksi koulutustason ja lukutaitoisuuden saralla. Naisten ompelukurssi ei johda kenenkään työllistymiseen, sillä naisilla ei ole varaa maksaa toisilleen hameen ompelupalveluista. Myöhemmällä miesten ja naisten yhteisellä kurssilla syntyy lähinnä sivusuhteita.

En osaa muodostaa vahvaa mielipidettä teoksesta, sillä koin sen samalla uskottavaksi ja sosiaalipornahtavaksi. Koen, että ainoa pätevä teoksen kommentaattori olisi romanilukija, enkä ole vielä törmännyt romanien omiin arvioihin kirjasta. Tuntuu, että Björk on tutustunut romanikulttuuriin sisältäpäin pitkän ajan ja tuntenut henkilöitä, jotka suhtautuvat omaan kulttuuriinsa hyvin kriittisesti. Sikrin ja Väinön henkilöhahmoihin ihastuin, mutta nuorempien polvien elämän kuvaus tuntui paikoitellen masentavalta ja fatalistiselta. Työttömyyden, köyhyyden, perheväkivallan, huumeiden ja koulutusvajeen kanssa kamppailevien äitien ja tyttärien elämässä ei näytä olevan paljoakaan toivoa. Lupaavasti alkanut kirja lässähtää loppua kohti ja jättää lukijan surulliseksi. Välillä myös tuntui, että luin enemmän sosiologian oppikirjaa kuin kaunokirjallisuutta.