Aateloidun filmitähden residenssissä

Teos: Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Kesän toinen chicklit-ennakkokappale enteili hellekesää jo kannen tasolla, mutta en saanut luettua sitä loppuun kesäkuun lopun rantakelien aikana. Enkä tiedä kaikkea brittien chicklit-markkinoistakaan, kun en tunnistanut Jill Mansellin kirjailijapersoonaa, vaikka takavuosina olisin voinut olla kirjojen kohderyhmää.

Kirjaa markkinoidaan ”rentouttavana hyvän mielen lomalukemisena”, ja tuo fraasi asetti ennakko-odotukseni suht matalalle. Kuitenkaan en pahastu, jos teos sijoittuu Cornwallin rannikolle, joka kiinnostaa siksikin, etten ole siellä vielä käynyt. Itse asiassa luin alkukesästä samoille tienoille sijoittuvan toisenkin teoksen Jenny Colganilta, jossa aloitettiin uutta elämää leipomoyrittäjänä, mutta en ehtinyt raportoida tästä blogiin. Teoksen nimi on Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. 

Tässä teoksessa nuoret ystävykset Lainey ja Kit palaavat pitkältä työrupeamalta Ranskasta tyhjän päälle kotiinsa Lontooseen, jossa työmarkkinat eivät ole kovin ruusuiset. He ovat tutustuneet toisiinsa hotellialalla ranskalaisessa linnassa, jonne sijoittuva brittiyritys on juuri tehnyt konkurssin. Molemmilla on sydänsuruja, mutta uutta paikkaa hakiessa he tekeytyvät pariskunnaksi, sillä työnantaja Cornwallissa haluaisi rekrytoida sellaisen. Kit on homo, mutta heiltä onnistuu hyvin parisuhteen esittäminen, sillä mitä epätoivoiset työttömät eivät tekisi palkan ja ilmaisen asumisen vuoksi katastrofiin valmistautuvassa Brexit-maassa?

He päätyvät asumaan laajennettuun perheeseen, sir Richard Mylesin residenssiin. Richard on kasikymppinen entinen filmitähti, joka on aikanaan ehtinyt tehdä uraa myös Hollywoodissa. Miehen fanikerho on edelleen aktiivinen, vaikka mies itse on enimmäkseen vetäytynyt litkimään giniä puutarhaansa. Yksi henkilökohtaisen avustajan tehtävistä on sorteerata miehen runsasta postia, ja mahdollisesti vastata edes joihinkin kirjeisiin, joihin maestro ei enää itse jaksa reagoida.

Isännän ainoa poika on kuollut keski-ikäisenä, ja tämän perhe asuu edelleen isoisän luona. Pojanpoika Seth pitää matkailuyritystä, joka räätälöi lomia erityisryhmille. Lainey saa työtehtäviä myös tässä firmassa, eikä voi olla ihastumatta pomoonsa, jolla olisi muitakin ottajia. Lisäksi suvun jäsenten ympärillä pyörii ratkaisemattomia perimään liittyviä salaisuuksia, jotka varjostavat myös Sethin elämää.

Kirjassa harrastetaan myös muodikkaasti Tinder-deittailua, kun Sethin äitipuoli Majella alkaa pitkän ja ankean leskeyden jälkeen etsiä uutta kumppania. Teinien kanssa on melko tavallisia huolia, mutta vanhusten kanssa enemmän. Varsinkin Sethin elosteleva äiti Christina voisi jo kaivata holhoojaa kosteilla reissuillaan Espanjan aurinkorannikolle. Välillä hän palaa Englantiin nenän valkaisuun, ja hakee lomaa maksalleen kalliista detox-retriiteistä. Christinan hahmossa oli paljon tv:stä tuttua Edina Monsoonia, vaikka romaanin sävy ei ole kauttaaltaan humoristinen.

Romaanin keskeiset jännitteet jäävät melko kesyiksi, mutta lukihan tämän jouhevasti kepeänä välipalana. Välillä kliseinen kielenkäyttö ärsytti, sillä ”sydämessä läikähtäviä” asioita oli romanssirintamalla liikaa. Hyvän mielen tarkoitushakuisuutta teoksessa riitti varsinkin siinä vaiheessa, kun yrittäjä-Seth lähti lomittamaan moniongelmaista erityislapsiperhettä. Kuvio tuntui hieman liioitellulta, vaikka en epäilisi tuollaisen bisneksen mahdollisuutta (onhan Suomessakin tuettuja lomia erityisryhmille). Piikittelevät juopot vanhukset taas tasoittivat ylitsepursuavaa romanttisuutta ja hyvää tahtoa.

Teos ei ehkä kuitenkaan ollut yhtä maalaileva ja laskelmoivan kaavamainen kuin tuo mainitsemani Colganin teos, joka ilahdutti aistivoimaisuudellaan, mutta puudutti toistollaan. Tämä siksi, että luin häneltä putkeen kaksi teosta, joissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva naispäähenkilö pakenee ongelmiaan maalle ja keksii siellä loistavan bisnesidean. Tässä ei perustettu uutta firmaa, ja muutenkin avainhenkilöiden haaveet pysyivät suht maltillisina. Luontokuvausta oli vähemmän, ja pääpaino oli uusissa ja vanhoissa ihmissuhdesotkuissa.

Kaipa Mansellin kaltaisten kirjailijoiden menestys pohjautuu siihen, että ne tarjoavat samastumispinnan monen ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville lukijoille. Mieluummin luen tällaista viihdettä kuin vaikka menopaussikirjallisuutta, jossa vitsaillaan rehvakkaasti tulevalle virtsankarkailusuojien tarpeelle. Kuitenkin teos sijoittuu brittiläisen chicklitin kartallani kesyyn päähän.

Kesyys tai lempeys eivät aina välttämättä ole synonyymeja huonolle kirjallisuudelle, sillä tunnemme kaikki ne elämäntilanteet, joissa sielu ei jaksa ottaa vastaan raskasta pahoinvointioksennusta tai graafista seksuaalista tykitystä. Tällöin on ookoo nauraa Tinder-sovelluksen sarjadeittailijoille, joiden perimmäinen motiivi on saada nainen maksamaan kalliit viinipullot merenrannan osteriravintolassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 24: Kirjailija on julkaissut yli 20 teosta.

 

Kasarinostalgian huipentuma

JenniferTeos: Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer (HarperCollins Nordic, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Peter on 46-vuotias webbiarkkitehti, joka on viime vuodet joutunut olosuhteiden pakosta yksityisyrittäjyyden ikeeseen tuotannollis-taloudellisista syistä. Kun varmatkin tilaajat tuntuvat vaihtavan alihankkijansa kotimaisista bangalorelaisiin tiikereihin, hän seisoo tien päässä it-urallaan, jonkinlaisena internetin museona. Kriisitilassa hän on taipuvainen palaamaan 80-luvulle, aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista jopa sosiaalisesti kömpelölle nörtille.

Jennifer on Peterin lukioaikainen ihastus, jonka kanssa romanssi ei edennyt puuta pidemmälle. Kumpunotko on unelias pikkukaupunki parin tunnin päässä Helsingistä, jossa nuoruuden idylli edelleen sijaitsee. Peterin vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissa, jonka universumi tuntuu muuttumattomalta. Hetken mielijohteesta hän palaa ”nollaamaan” elämäänsä vanhempiensa luo, ja uskoo keksineensä aikakoneen, joka palauttaa hänet 80-luvulle yhtä tehokkaasti kuin hänen lempielokuvassaan Paluu tulevaisuuteen palattiin 1950-luvulle.

Romaanin hahmot ovat sympaattisia, ja varsinkin Peterille empaattinen lukija toivoo pelkkää hyvää. Kyseessä on jonkin sortin man lit-pläjäys, jossa keski-ikäisen miehen kriisiä käsitellään kepeästi popkulttuurin runsain maustein. Pakarisen kertomisen tapa on kuin suoraan revitty Hollywood-elokuvien kuvastoista, ja se ärsytti minua jo alkumetreiltä. Kuuntelin kirjaa kuitenkin genren sisäisesti huomattuani, että kirjasta on olemassa myös englanninkielinen versio (Some Day Jennifer). Myös kustantajan valinta viestii paljon romaanin tyylistä: HarperCollins Nordic tuntuu julkaisevan vain höyhenenkepeää viihdettä.

Peter löytää uudeksi elämänprojektikseen kotikaupungin suljetun Atlas-elokuvateatterin, jonka uudelleen avaaminen tuo häneen elämäänsä toivoa. Joitain koulukavereita pyörii edelleen kotikonnuilla, kun taas toiset ovat luoneet maagisia työuria ulkomailla. Onpa yksi heistä päätynyt Amerikkaan tv-evankelistaksikin. Tässä katselmuksessa Peter kokee olevansa väliinputoaja, joku, joka ei lupaavissa tulevaisuudenvisioissaan lopulta päätynyt yrittämään tarpeeksi tai haaveilemaan kovinkaan rohkeista liikkeistä.

Uskon, että tälle kirjalle on sosiaalinen tilaus, myös miespuolisten lukijoiden parissa. Henkilöhahmojen kohtalot tuntuvat uskottavilta, ja moni pystyy identifioimaan kotiinpaluun tuskaisan teeman kanssa. Teoksen juoni taas on kovin ennalta-arvattava, ja Pakarinen kuvailee Peterin arkisia toimia aivan liian seikkaperäisesti. Tämäkään ei ollut teoksen varsinainen sokea piste, vaan todellista ärsytystä siinä aiheutti kirjailijan tapa pommittaa lukijaa popkulttuurin referensseillä.

Tämä on laiskaa kaunokirjallisuutta, ja aloittelevan kirjailijan helmasynti, sillä toimivan romaanin kuuluisi olla muutakin kuin soittolistaa ja videovuokraamon hyllyn sisältöä. Vaikka kuinka fanittaisin 80-lukua ja kaipaisin limudiscoja, joissa viimeinen biisi oli Madonnan ”Crazy For You”, en ymmärrä, mitä iloa on tunkea teos täyteen pinnallisia populaarikulttuurin viitteitä. Tämä ei ole ainoa teos, joka on aiheuttanut minussa yliannostuksen, mutta räikeimmästä päästä sellaista ”tykitystä”, joka ei enää tunnu romaanitaiteelta. Toki myös teoksen juonen kopiointi 80-luvun leffasta tuntuu älyllisesti laiskalta.

Viihdekirjallisuudessa on oma kaupallinen logiikkansa ja algoritminsä, joihin en ole kovin syvällisesti perehtynyt. Romaanin kertoja Peter taas on henkilö, joka tuntee algoritmit kuin omat taskunsa. Luulen myös, että Pakarinen kirjailijana on tehnyt joitain kannattavuuslaskelmia tätä teosta kirjoittaessa. Teokselle on olemassa selkeä markkinarako niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, mutta kirjallisten instituutioiden ja palkintoraatien huomiota teos tuskin tavoittelee. Itse olisin ehkä paremmin jaksanut pysyä Kumpunotkon ikuisten lukiolaisten tahdissa tv-sarjan muodossa, mutta nyt jäin suosiolla takapulpettiin mököttämään.

 

 

Ikuisen Eevan toivomuksista

Teos: Aino Räsänen: Näkemiin, Helena! (Karisto, 1977, alk. 1953)

Valentinuksen päivän aaton tunnelmiin kuuluu sopivasti Suomi-filmimäinen dialogi ja aidon viaton maalaisromantiikka yhden sen grand ladyn, Aino Räsäsen (1910-1995) kelkassa. Helena-nimisistä kirjoista muistan vain nimiä äitini tyttöajan hyllystä, mutta ilmeisesti ne eivät nousseet hänenkään ykköslukemistoksi.

Löysin Helena-kirjasarjan kolmannen osan kierrätyshyllystä. Osia sarjassa näkyisi olevan kaksitoista, ja niissä seurataan kartanonrouvaksi edenneen kansakoulun opettajan ja tämän villikkotytär Päivin vaiheita. Ainakin neljä ensimmäistä teosta on nähnyt uuden elämän valkokankaalla, ja mahdollisesti parikin sukupolvea on tyydyttänyt romantiikan nälkäänsä teosten parissa.

Koska aloitin sarjan lukemisen keskeltä, sen kolmannesta osasta, en pysty hahmottamaan kaikkia taustoja. Junkkerien kartano sijaitsee maalaiskauppalassa, jossa on oppikoulu, elokuvateatteri ja jäätelöbaari. Suku on selvästi paikkakunnan silmäätekeviä, sitä porukkaa, joka seurustelee lähinnä opettajien, lääkäreiden ja kauppaneuvosten kanssa.

Teos keskittyy enemmän Päivin seurustelukuvioihin kuin äiti-Helenan tilanteeseen. Tytöllä on orastava romanssi nuoren biologian opettajansa Martin kanssa. Kukaan ei ole tästä kevyestä hakkailusta erityisen huolissaan, vaan naimattomien opettajien ja lukiolaisten lämpimät välit tuntuvat olevan normikauraa.

Päivin isoveli Arttu on oikukas tapaus, joka laiminlyö kilttiä vaimoaan Elinaa ja haikailee eksänsä, tuhman Margitin perään, vaikka tämä on naimisissa heidän yhteisen ystävänsä kanssa. Pariskunta on menettänyt esikoisensa päivän ikäisenä, eikä Arttu osaa tapausta surra. Avioelämä ei veljen touhuja seuratessa vaikuta Päivistä kovin hohdokkaalta. Mutta kuka kesyttäisi metsästystä harrastavan luonnonlapsen, siinä meillä pulma.

”Ikuinen Eeva” esiintyy tässä romaanissa naisen kilpailuviettinä muiden naisten edessä, ja Elina toivoisi Margitin näkevän edes yhden tulisen syleilyn, johon Arttu niin harvoin hänet sulkee. Kirjan naishahmot tuntuvat hieman yksinäisiltä ja omiin oloihinsa vetäytyviltä.

Kirjan maailma tuntuu perin konservatiiviselta, mutta sarja tuntuu sellaiselta, jota äidit ja tyttäret ovat voineet lukea yhdessä punastelematta. Tähän verrattuna mm. Hilja Valtosen teokset tuntuvat asteen uskaliaammilta, vaikka selvästi kuuluvat samaan genreen.

Muuten teos oli vetävää, nopealukuista tekstiä, mutta jotkut dialogit tuntuivat korostetun korrekteilta ja teeskenteleviltä, kuten Suomi-filmissä pahimmillaan käy. Hahmojen parempiosaisuus korostuu siinä, että he käyttävät kirosanojen sijaan termejä ”turkanen” ja ”jukravita” – ja näidenkin sanojen käytöstä Päiviä totutaan ankarasti.

En paljasta koko juonta kertomalla, että Päiviltä näyttäisi pahasti jäävän lukio kesken. Siitäkään hänen vanhempansa eivät ole erityisen huolissaan. Kylillä tyttöä pidetään huonosti kasvatettuna letukkana, mutta jos on kartanon nuorin tytär, tärkeämpää on keskittyä ampumaan rusakkoja rehdissä aseveliseurassa.

Muukalainen saapuu Hebrideille

Stranger on RhannaTalvi ja kevät ovat kuluneet sen verran ”suoralla polulla”, etten ole ehtinyt penkoa kaupunkimme kirjankierrätyshyllyjä ja -koreja. Paperikirjojen määrä taloudessani on siis pysynyt kurissa, vaikka konmarituksesta ei ole tietoakaan.

Tämän viikon kierrätyshelmi (vuoden ensimmäinen?) tarjosi täydellistä eskapismia niin ajassa kuin paikassa. Tähän kirjasarjaan en olisi takuulla tarttunut 80-90-luvuilla, kun se oli ”huudossa”, enkä ole ollut siitä tietoinenkaan. Siis Christine Marion Fraserin Rhanna-sarjasta. Sarjaa on suomennettu 90-luvun loppupuolella viisi osaa, mutta Fraser kirjoitti sen viimeisen osan vuonna 1996.

Christine Marion Fraser (1945-2002) oli siis skotlantilainen viihdekirjailija, joka oli kotoisin Glasgow’sta köyhistä oloista. Noin kymmenvuotiaana hän sairastui harvinaiseen luuston sairauteen, ja eli loppuelämänsä pyörätuoliin sidottuna. Vammastaan huolimatta hän joutui elättämään perhettään raskaissa töissä kutomossa, ja hänen koulutuksensa jäi hajanaiseksi. Hän meni naimisiin 21-vuotiaana vapaaehtoisen taksikuskinsa kanssa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 23-vuotiaana. Kirjoja on myyty miljoonia, joten ilmeisesti ratkaisu köyhyyteen löytyi pikaisesti, jo nuorena.

Luin Fraserin Rhanna-sarjasta toiseksi viimeisen osan, Stranger on Rhanna (Fontana, 1992). Rhanna-sarja on alun perinkin ollut historiallinen sarja, jonka ajanlasku on ilmeisesti alkanut 1930-luvulta. Sarjan toisessa osiossa käsitellään toista maailmansotaa (ja saksalaisten lentäjien eksymistä saarelle), ja se painottunee 1950-luvulle. Seitsemännessä osassa eletään kevät-kesää vuonna 1967, jolloin saarella on jo alkavaa turismia.

Rhanna on fiktionaalinen saari, mutta Fraser on poiminut vaikutteita sarjaansa lomiltaan eri Hebridien saarilta. Se on ”lintukoto”, jonne ei sallita ajoneuvoja mantereelta, ja jossa paikallisliikennettä korvaa yhden miehen pakettiautomonopoli. Saarelle ei ole vieläkään vedetty sähköjä, mutta osassa taloista on jo generaattori. Suurimmalla osalla perheistä on huussi, joka paikallisella kielellä on kotoisasti ”wee hoosie”. Vuonna 1967 jokainen ulkomaalaisen näköisen henkilön vierailu saarella huomataan, vaikka saarta asuttaa välillä jopa kaksi saksalaista. Toinen saksalaisista on sinne sodan aikana eksynyt lentäjä, joka rakastui paikalliseen naiseen ja palasi. Toinen on saarelta kotoisen olevan viulistin saksalainen aviomies. Ja vuonna 1967 saarta uhkaa kolmas ulkomaalainen, itävaltalainen mysteerimies, joka on vuokrannut käyttöönsä kokonaisen talon.

Teoksen päähenkilö on nuori viulisti Rachel, joka on kotoisin saarelta, mutta on ehtinyt menestyä Lontoossa ja maailmalla. Kiertueiden välissä hän käy kotisaarellaan rauhoittumassa, vaikka käsite ”rauhasta” onkin venyvä. Rachelin saksalainen aviomies Jon on myös hänen managerinsa, mutta juorukellojen mukaan hänessä ei ole tarpeeksi miestä pidättelemään tulisieluista taiteilijaa. Rachel on myös mykkä, ja kommunikoi vain viittomakielellä. Musiikin kieli on puhuttua kieltä suurempi voima hänelle, ja saaren rikas musiikkiperinne tukee hänen uraansa klassisena viulistina.

Kirja on osittain ennalta-arvattava, kliseinenkin hömppäkirja, mutta siinä on myös vahvuuksia. Koska en ole ollut koskaan koukussa yhteenkään brittimaalaiselämää kuvaavaan tv-sarjaan, en osaa verrata tätä ehkä muuhun kuin joskus näkemääni sarjaan Sydämen asialla. Minuun tietysti saarihulluna vetosi ensisijaisesti teoksen maantieteellinen konteksti. Fraser tuntee saarten historiaa, ja laittaa henkilöt puhumaan rehevää murretta. Paikallisuuden tuntu on vahva, ja loppujen lopuksi tässä kuvataan enemmän arkisia sattumuksia kuin Rachelin myrskyävää tunne-elämää. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat moniuloitteisia ja eksentrisiä.

Saksalaisen kielialueen ”muukalaisten” aiheuttama komiikka on ymmärrettävä 1960-luvun maailmankuvasta käsin. Yllättävää kyllä, Fraser ei vedä natsikorttia esiin kohtaamisia kuvatessaan, vaan molemminpuoliset väärinymmärrykset ovat arkisempia. Rachelin ilkeä hampurilainen anoppi Helga saapuu saarelle Euroopan omistajan elkein, mutta joutuu muuttamaan käsityksiään vieraasta kulttuurista. Itävaltalainen pianisti-Otto taas osoittautuu aivan toiseksi henkilöksi kuin mitä hän on esittänyt olevansa, ja McKinnonin klaanin sukukokouksessa salaisuudet paljastuvat.

Kirja ei täysin vakuuttanut minua kaunokirjallisesti, varsinkin, kun Fraserin tyyliin kuuluu runsas kolmen pisteen viljely. Tuotteliasta kirjailijaa onkin aikanaan verrattu Catherine Cooksoniin. Kun en ole lukenut yhtään Cooksonin teosta, niin en osaa arvioida vertauksen osuvuutta. Mutta todella paljon mieluummin itse luen maalaisromanttista teosta Hebrideiltä kuin hämäläisistä kylistä.

Saatan jopa jatkaa sarjan lukemista, jos saan käsiini aiempia osia. Rikkaan murteen käytön vuoksi koen, että nämä kirjat on parempi lukea englanniksi – siksikin, ettei Fraser ”käännä” gaelinkielisiä ilmaisuja, ja niiden kanssa saa ulkomainen lukija jo kunnon aivojumppaa. Sarjaan pääsi myös hyvin sisälle sen loppupäästä, mutta itseäni alkoi varsinkin sen alkupää kiinnostaa.

Päiväkodin rakastavaiset

 

IMG_1570Romanttinen fiktio on monimuotoista, ja sen sisällä on suuria nyanssieroja. Lukaisin eilen illalla ensimmäisen kroatialaisen romaanini, vain siksi, että romaani kertoi Kroatian rannikon idyllisestä kalastajakylästä – maasta, jossa en ole käynyt ja jonne mieleni halajaa. Jo kannen perusteella osasin varautua kliseiseen tarinaan elämänikäisestä rakkaudesta. Se ei haitannut, koska noin ylipäänsä kroatialaista kirjallisuutta on harvoin tarjolla.

Natasha Dgarnic (s.1965) on Saksaan muuttanut siirtolaiskirjailija, jolla on tausta kielitieteissä ja kielen opetuksessa. Teos Kanssasi aina (Otava 2012, suom. Tiina Hakala) on kirjoitettu saksaksi, ja siitä käännetty usealle kielelle. Juuri saksalaisten viihdekirjamarkkinoilla olen aiemminkin saanut hämmentyä. Heidän suuret bestsellerinsä kun eivät juuri koskaan kerro Saksasta.

Tässä romaanissa Luka ja Dora ovat erottamattomat ystävykset päiväkodissa ja alakouluiässä. Kaksikko erotetaan Lukan ollessa 9 ja Doran 6, Doran vanhempien muuttaessa työn perässä Ranskaan. Tarina alkaa vuodesta 1959 ja päättyy viime vuosikymmenelle. Pariskunta löytää toisensa uudestaan Pariisissa nuorina aikuisina, mutta suuren rakkauden väliin tulee aina ylitsepääsemättömiä esteitä. Luka menestyy hetken kuvataiteilijana, mutta hylkää urahaaveensa perheen ja rakkaussurujen vuoksi. Dora menestyy näyttelijänä, mutta olisi ollut valmis uhraamaan kaiken, jos suunnitelma olisi Lukalle kelvannut.

Dgarnic kirjoittaa lyhyitä lauseita ja sähkösanomakieltä. Hirveää sanoa, mutta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Timo Soinin ploki. En usko, että tyylin valinta johtuu hänen maahanmuuttajuudestaan, vaan hän haluaa ilmaista tunteiden kiihkeyttä ja impulsiivisuutta näin. Keskeisissä käänteissä kolmen pisteen käyttö yltyy mahdottomaksi.

Sitten juonen uskottavuudesta. Päiväkotikavereiden rendez-vous ei sinänsä ärsyttänyt, eikä sekään, että pariskunta laitetaan huokailemaan syvään juuri Pariisissa, eikä vaikka Hannoverissa tai Örebrossa. Doran integraatio uuteen kulttuuriin taas on täysin tuulesta temmattua. Tässä jugoslavialainen siirtolaisperhe vaan deletoi juurensa ja alkaa menestyä vieraalla kielellä. Dora ei vaikuta nuorena tyttönä edes muistavan, mistä maasta on kotoisin. Hänellä kestää kauan muistaa Makarskan kylän nimi. Perheellä ei näytä olevan mitään siteitä kotimaahansa. Myöskään idän ja lännen välillä ei ole elintasoeroja, eikä Lukalla ole vaikeuksia tulla toimeen Pariisissa 80-luvulla, vaikka on kielitaidoton. Ja vaikka Luka joutuu sotaan ja haavoittuu siellä saaden pysyvän vamman, tämäkin jakso kuitataan parilla sivulla.

Paikalliseen kulttuuriin tässä tutustutaan lähinnä turismiteollisuuden kautta. Makarskassa on turismia jo 60-luvulla, ja Lukan perhe elää kokonaan siitä. Perhehotelli alkaa menestyä 80-luvulla, kun länsimaisten turistien määrä kasvaa. Ravintoloiden menyyt monipuolistuvat, mutta palvelukulttuuri on edelleen jäyhän sosialistista. Luonnon kauneutta kuvataan lasten salaisten retkien ja kalastuksen kautta, mutta ruoalla tai muilla etnisillä kuriositeeteillä ei mässäillä.

Jotain positiivistakin teoksesta löytyy. Pariisin kuvasto ei ole ulkoisesti hirveän siirappista, eikä ranskalaisista tehdä romantiikan erityisasiantuntijoita. Kun Dora hieman lämpenee uudelleen taustalleen, hän alkaa jopa puhua kroatiaa. Teoksessa viljellään kroatiankielisiä hellyttelyjä ja lausutaan Nerudaa espanjaksi. Angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutteita ei viljellä lainkaan. Jos siis olet kyllästynyt anglomaiden chicklitiin, saatat löytää tästä kirjasta jotain uutta ja erilaista.

Teos puhuttelee varmaan eniten 50-60-luvuilla syntyneitä, jotka on kasvatettu perinteisesti ja joille elinikäinen parisuhde on ollut ihanne. Eksiä ja nyksiä tämäkin kirottu rakkaus tuottaa, mutta toisistaan erotetuilla puoliskoilla on valtava halu tulla yhteen loppuelämän ajaksi. Tuntevatko he lopulta toisiaan ja osaavatko arvostaa toistensa arkista minää, kun kohtaamiset ovat koostuneet lähinnä kiihkeästä seksistä? Voiko lapsuuden muistoille rakentaa toimivan parisuhteen aikuisuudessa?

Kirjassa olisi voinut olla aineksia paljon kiinnostavampaan saagaan, jos mukaan olisi päästetty edes vähän poliittista historiaa ja kroatialaista kulttuuria. Oikeastaan minua ei edes ärsyttänyt rakkaustarinan melodraama, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit, vaan kirjoitustyyli.

Makarska näyttää olevan näinä päivinä Kroatian Rivieran suosituimpia lomakohteita, ja se on pikkukaupunki, ei kylä, joksi sitä tituleerasin. En tiedä, olisiko arvioni tästä teoksesta ollut suotuisampi, jos olisin lukenut kirjaa paikan päällä. Nyt tämä tökki pahasti. Teos tosin herätti minussa kiinnostuksen Balkanin maiden (nais)kirjallisuuteen, sillä varmasti siellä kirjoitetaan muustakin kuin unelmien prinsseistä. Ne teokset eivät vaan tavoita minua osaamillani kielillä.

Itseironista saippuaoopperaa

IMG_1552Kävi hyvä tuuri, kun löysin e-kirjastosta Aula&co-kustantamon uutuuksia (uusi tuttavuus minulle, ja näyttää julkaisevan vain laatukamaa). Jo kaksi teosta on meneillään, ja huudahdan nyt tästä toisesta, josta en ole varma, saanko sen loppuun juuri nyt, vaikka meininki on vetävää.

Amerikkalainen Jessica Ward on kirjoittanut J.R. Birdin salanimellä paranormaalia romantiikkaa. Teos Viskin ruhtinaat (Aula&co, 2016, suom. Timo Utterström) on hänen ensimmäinen realistisempi teos, joka parodioi kiinnostavalla tavalla Dallasia, Dynastiaa, Downton Abbeyta ja Harlekiini-kirjoja. Seksiä, rahasotkuja, vallankäyttöä ja holtitonta juomista on luvassa, kun Bradfordin sukukartano valmistautuu vuosittaiseen Bourbon-laukkakilpailuun Kentuckyssä. Suvun perinteiselle brunssille kokoontuvat kaikki osavaltion kellokkaat, ja niitä valmistellaan kuumeisesti palveluskunnan puristaessa itsestään kaikkensa, ja vähän enemmän.

Romaanin päähenkilö kuuluu kartanon palveluskuntaan. Lizzie King on työskennellyt kartanon puutarhurina jo vuosikymmenen ja tienannut sen verran hyvin, että on pystynyt hankkimaan itselleen pienen maatilan. Lizzie on koulutukseltaan maisema-arkkitehti, mutta kartanossa hän lähinnä vastaa suuresta määrästä kukka-asetelmia ja talvipuutarhasta. Takavuosina hänellä on ollut lyhyt suhde kartanon nuorimpaan perijään Laneen, joka on häikäilemätön naistenmies ja uhkapeluri. Lanella on tiluksilla seurapiirivaimo Chantal, jota tämä ei ole nähnyt kahteen vuoteen. Hän on pakoillut vastuitaan ja tulevaisuuttaan poikamiesboksissaan New Yorkissa, mutta uutinen hänen afroamerikkalaisen kasvattajaäitinsä Aurora-neidin syövän uusimisesta saa hänet palaamaan kirotuille juurilleen.

Meininki teoksessa on hulvatonta ja kauttaaltaan itseironista. Romaanin aika-akseli on vain noin viikon mittainen, mutta sen aikana ehtii tapahtua hurjasti niin bisneksissä kuin perhekuvioissa. Mint julep-drinkkejä kuluu muutaman uima-altaallisen verran, kännissä ajellaan ja hyvä veli-verkosto onnistuu päästämään tuhlaajapojat pälkähästä. Kiroilu ja kirkossa käynti kulkevat käsi kädessä, ja magnoliapuut kuiskivat syviä salaisuuksiaan.

Luin kirjan hieman harppoen, sillä en ole tottunut seuraamaan saippuaoopperaa painettuna. Laadukasta sellaista tämä oli, vaikka käänteiden ”uskomattomuuden” pystyi jokseenkin ennustamaan. Koska en tiennyt mitään Kentuckyn osavaltiosta (paitsi ne rasvassa keitetyt kananpalat), teos oli historiallisesti kiinnostava. Kuvatut ”hoodit” vaikuttivat aidon takapajuisilta siitä huolimatta, että päähenkilöt käyttivät Loubutinin kenkiä ja pitivät Flowerbomb-hajuvettä rahvaanomaisena.

Kirja vaatii lukijaltaan vähän vinksahtanutta huumorintajua. Mitään tyypillistä romanttista fiktiota tämä ei ole, vaan tässä irvaillaan 80-luvun Harlekiini-kliseille, sukupuolikuvastoille ja melodraamalle. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, mutta oikeastaan ovat miltei ajattoman oloisia.

Minua kirja veti puoleensa siksi, että olin esiteininä vannoutunut Dallas-fani, enkä ole sitten teini-iän seurannut mitään amerikkalaista saippista. Sain käsityksen, että joku suuri tuotantoyhtiö olisi ostanut oikeuden romaanin muuttamiseen tv-sarjaksi. Kirjaan on olemassa kaksi jatko-osaa, The Angel’s Cut (2016) ja The Devil’s Share (2017).

Voisin hyvinkin katsoa tämän tv-sarjana, vaikka jäin miettimään parodia-akselin ymmärrettävyyttä. Yliammunta ja liioittelu ovat vaativia tyylikeinoja, joten en tiedä, tavoittaisiko tuleva sarja esimerkiksi Downton Abbeyn ystävät, jotka saattavat odottaa katsomaltaan sarjalta jonkun tasoista uskottavuutta. Amerikkalaisen viihteen suhteen teos herätti minussa toiveikkuutta: siinä oli muutama hyvin juureva ja älyllinenkin hahmo, jotka säilyttivät itsekunnioituksensa myrskyn silmässä.

Ylipäänsä olen ollut taipuvainen pitämään lähes kaikesta amerikkalaisesta kirjallisuudesta, joka ei sijoitu New Yorkiin tai Kaliforniaan. Tuntemattomia osavaltiota voisi valloittaa pienen lukuhaasteenkin parissa, mutta en vielä aio ottaa tästä paineita. HELMET-haasteessa kuittaan tällä rastin 23: ”Käännöskirja.”

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Modernia kartanoromantiikkaa

koydenvetoa_katajamaella-kivela_anneli-17078245-frntAnneli Kivelä oli minulle tuntematon kirjailija eiliseen saakka, jolloin nappasin hänen teoksensa Köydenvetoa Katajamäellä (Karisto) kirjaston kierrätyskorista. Teoksessa matkustetaan fiktionaaliseen hämäläiseen Katajamäen kylään, jossa monet perinteiset arvot ovat vielä kunniassaan ja naapurit auttavat toisiaan. Kyläyhteisön sisäsiittoinen idylli järkkyy, kun sinne muuttaa kirkonkylältä kaksi afgaaniperhettä asuttamaan hylättyä maatilaa. Kylän onneksi koulu saadaan kuitenkin pelastettua heidän ansiostaan, sillä he tuovat kouluun seitsemän uutta oppilasta.

Katajamäki-sarjassa on jo 9 osaa, ja sarja on taatusti faninsa lunastanut. Ymmärtääkseni jokaisessa osassa kylän elämää valotetaan eri asukkaiden näkökulmasta. Vaikka mielenmaisema on hämäläinen, teoksen ilmapiiri muistuttaa minua Karjalan kunnailla-sarjan Miikkulan kylän idyllistä, hyvässä ja pahassa. ”Kaukana paha maailma”-ajattelu on tässä päällimmäisenä, eikä kylässä tapahdu pahempaa rikollisuuttakaan kuin pyörä- ja ruohonleikkurivarkauksia. Kylässä on kolme sydäntä, kauppa, Myllutuvan kahvila ja vanha seuraintalo, jossa kylätoimikunta pitää kokouksiaan ja jossa on vireää harrastustoimintaa.

Teoksen päähenkilö Tanja on ruuhkavuosiaan elävä neljän lapsen äiti, joka on juuri jäänyt työttömäksi terveyskeskuksesta fysioterapeutin paikastaan ja sinnittelee valjuksi muuttuneessa avioliitossaan. Pelastaakseen perheensä talouden hän joutuu palaamaan työelämään jo äitiyslomansa aikana, läheiseen Vuorensolan kartanoon, joka vanha armo on halvaantunut. Kartanon nuori isäntä suostuu jopa maksamaan lastenhoitajan, jotta Tanja tulisi äitiään kuntouttamaan. Tässä eletään nykypäivää, mutta kartanopönötys on edelleen Katajamäen arkea, ja Ellen-rouvalla on kyky pompottaa kyläläisiä uskomattomalla itsevarmuudella. Koska en ole ollut koskaan tekemisissä oikean suomalaisen kartanon väen kanssa, en osaa suhteuttaa lukemaani reaalimaailmaan, mutta tässä kuvattu kartanoelämä tuntui todella vanhoihin varsiin kudotulta. Ilmeisesti jossain kuitenkin on vielä kartanoita, joiden taloudenhoitajat ovat uhranneet koko elämänsä isäntäväelle ja joissa arkenakin katetaan aistikkaasti salongin puolelle.

Verrattuna äsken lukemaani kartanoromantiikan mallikappaleeseen tässä romanttinen sisältö ei kuitenkaan ole täysin ilmiselvää tai ennalta-arvattavaa. Teoksessa on myös paljon muuta sisältöä kuin heteronormatiivinen säpinä. Homoista ja mamuista puhutaan kylän arjessa luultavasti yhtä paljon kuin kaupungeissa. Kyläkomitean kokousten ja kaupan turpaparlamentin kuvaukset ovat sympaattisia. Rasismia ja ennakkoluuloja käsitellään lempeästi, ja maahanmuuttajahahmojen integroituminen työllistymisen kautta tuntuu jo melkein liian hyvältä ollakseen totta. Mutta tietysti näin voidaan tehdä fiktiossa, jossa usein raivataan esiin parempaa maailmaa ja mieluisia tulevaisuuksia.

Kielellisesti tämä teos tuntui minusta liian arkiselta – tosin sen vuoksi teksti on nopeasti luettavaa ja sopisi erinomaisesti esimerkiksi päähenkilö Tanjan kaltaiselle naisihmiselle, jolla ei välttämättä ole montaa lukuhetkeä viikossa. Välillä koin hahmojen puhuvan oudosti, ehkä liian kirjakielisesti ja juonen käänteitä lukijalle selostaen. Toisin sanoen tuntui, että hahmot joskus puhuivat enemmän lukijalle kuin keskustelukumppanilleen. Koska olen viime aikoina lukenut paljon murrekirjoja, olisin ehkä tässäkin odottanut kyläläisten puhuvan hämäläisemmin. Toisaalta Kivelä ei sorru pahimpien Häme-kliseiden uudelleengenerointiin.

Teos on klassinen lukuromaani, naisviihdettä ehkä, muttei tyhjäpäistä sellaista. Lukijakunnaksi oletan keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka haikailevat vanhojen hyvien aikojen perään. Voisin hyvin lukea sarjasta toisenkin teoksen, jos sellainen eteen sattuisi. Koukkuun en vielä jäänyt, mutta koskaan ei tiedä.

Kartanoromantiikan kuningatar

PerijätärUrsula Pohjolan-Pirhonen (1924-1984) oli aikanaan Suomen tuotteliaimpia romanttisia kirjailijoita: kahdessakymmenessä vuodessa hän sai aikaan yli neljäkymmentä teosta, julkaisten joskus jopa kolme teosta vuodessa. Neljän romaanin nimessä esiintyy sana ”kartano”, yhdessätoista sanan ”rakastaa” johdannainen ja kolmessa sana ”kaunotar”. Kirjalistaa selaamalla tiedän, etten luultavasti tule saamaan paljoa uutta irti kierrätyslaatikosta poimimasta teoksesta Kartanon perijätär (WSOY, 1982), mutta välillä camp-kärpäsen purtua minun on saatava lukea kliseinen, imelä leivos ja sanoa siitä jotain nasevaa.

Kartanon perijättäressä liikutaan jossain 50-60-luvulla sisäsuomalaisessa Kotkatjärven pitäjässä kovin vanhoillisissa puitteissa. Tammimäen isäntä Leo Falkenfelt on asuttanut kartanoa tyttärensä Tuulin kanssa kahdestaan vaimonsa kuoltua synnytykseen. Tuuli on jo aikuinen, agronomiopiskelija, joka aikoo jatkaa suvun miesten perinteitä miesperijän puutteessa. Luonteeltaan hän on reipas poikatyttö, joka nauttii traktorilla ajamisesta ja lantatalikko kädessä huhkimisesta, mutta silti isällä on tapana hemmotella häntä Helsingin-matkoiltaan löytämillään turkiksilla.

Isän ja tyttären suhde on lämmin, mutta sukua kuormittaa menneisyyden varjot, alkaen pahaa onnea tuottavasta diadeemista. Kun naapurikartano Sudenpäähän saapuu suvun kaukainen edustaja Kristian Sabel juuriaan etsimään, isän ja tyttären suhdetta koetellaan, sillä Tuuli rakastuu päätäpahkaa tummaan komistukseen. Kristianilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa – häntä kiinnostaa enemmän kartanoiden pöytähopeat kuin naimisiin meno.

Historiallisesta näkökulmasta anti on ohutta: tässä enimmäkseen juoruillaan isäntäväen ja palveluskunnan suhteista ja käydään läpi eri kartanoiden välisiä poikkinaimisia. Toinen maailmansota ja siirtokarjalaisten kohtalo on juonentynkänä, kun Leo rakastuu evakko-Maaritiin, leukemiaa sairastavaan rouvashenkilöön. Ehkä ongelmallisinta oli henkilöiden ehdoton hyvyys tai pahuus. Esimerkiksi isä-Leo ei ole kiinnostava hahmo, sillä hän on loputtoman kärsivällinen, epäitsekäs ja jalo. Taloudenhoitajien ammattiosaamisen  kuvaus oli jokseenkin viihdyttävää, samoin kartanoiden sisustukset, mutta saman elämyksen saa Glorian Antiikki-lehteä lukemalla.

Oikeastaan teos oli niin heikko, ettei se herättänyt edes ironisia naurunpyrskähdyksiä. Eikä tässä ollut seksiäkään kuten Kaari Utrion kirjoissa aina on. Pohjolan-Pirhosta ja Utriota ei tosiaankaan voi lukea samaan kaartiin; Utrion teoksissa rautainen faktaosaaminen pelastaa ne pahimman naisviihteen kliseistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Pohjolan-Pirhonen on ollut 70-luvulla todellinen rahasampo WSOY:lle, onhan hän tuottanut uskollisille faneilleen sekä sen pakollisen äitienpäivä- että – joulukirjan joka ikinen vuosi.

Saattaa olla tämän vuoden suurin lukufloppini. Tietysti vielä on neljä viikkoa aikaa löytää tämän päihittävä teos.