Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Kurkistus Italiaan, joka toimii

1155__verikosto3319En lukenut 90-luvulla dekkareita, mutta muistan Michael Dibdinin (1947-2007) teoksia olleen äitini kirjahyllyssä. Äitikään ei ollut intohimoinen dekkarifani, mutta luki ahkerasti kaikkea Italiaan liittyvää. Nyt sain käsiini Aurelio Zen-sarjan toisen osan, Verikoston (Gummerus, 1999, suom. Seppo Loponen), joka alkoi nyt viiveellä kiinnostaa, vaikka en suurkulutakaan ulkomaalaisten tuottamaa Italia-aiheista kirjallisuutta. Dibdin oli akateemisesti suuntautunut britti, joka vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa englannin opettajana, jo 70-luvulla. Taatusti hän on dekkareitaan varten matkustellut ympäri maata myöhemminkin – sen verran monisyistä kulttuurintuntemusta hän tarjoaa.

Koen jopa lievänä vääryytenä sen, että eritoten englanninkielisen maailman kirjailijat rikastuvat Italia-aiheisella viihdeproosallaan, kun taas italialaista kirjallisuutta käännetään muille kielille vähemmän. Ulkomaalaisten kirjoittamista dekkareista olen kuitenkin pitänyt enemmän kuin toscanalaisen maaseudun ihanuuksista toitottavista matkakirjoista.

Vera Valan Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet positiivinen yllätys, mutta esimerkiksi Donna Leoniin en ole yrityksistä huolimatta taipunut. Huomaankin Dibdinin ja Valan teoksissa hengenheimolaisuutta, vaikka välissä on vuosikymmeniä, joiden aikana italialainen yhteiskunta on muuttunut. Aurelio Zen ja Ariana de Bellis ovat tietty erityyppisiä etsiviä, mutta kirjoitustyyleissä on paljon yhteistä. Ainakin rakkaus ruokaan, ravintoloihin ja asuinalueiden tarkka sosiologisviritteinen kuvaus yhdistävät heitä.

Aurelio Zen on keski-ikäinen, eronnut mammanpoika, joka uudessa elämänvaiheessaan on muuttanut takaisin yhteen äitinsä kanssa. Äiti on raahattu asumaan Roomaan suvun juurilta Venetsiasta, eikä kotoutuminen pääkaupunkiin ole ollut helppoa. Kaksikolla on asunto kävelymatkan päässä keskeisistä nähtävyyksistä ja taloudenhoitaja, joka on pääasiallisesti palkattu äidin vahdiksi. Zen pyrkii pitämään yksityiselämänsä äidiltä piilossa – esimerkiksi naisystäviä hän ei tuo äidille näytille. Miehen elämässä on menossa kuiva kausi romantiikan suhteen, tosin sitä tulee piristämään nuorehko konttoriapulainen Tania, joka on onnettomasti naimisissa.

Aurelio Zen on tehnyt pitkän uran rikoskomisariona tavallisessa poliisissa ja myöhemmin sisäministeriön hallinnoimassa Criminalpolissa. Dibdin on kärkäs korruption ja byrokratian paljastaja, tosin systeemin monimutkaisuutta ja urakehitykseen vaikuttavia hyvä veli-kerhoja kommentoidaan kevyen humoristisesti. Zen on kommunistisen vegetaristi-isän kasvattama vastarannan kiiski, joka tutkii yhteiskunnan yleistä juppiutumista kriittisesti. Tässähän eletään kiihkeintä pastellivärien, poreammeiden, laskettelukeskusten ja golf-lomien kulta-aikaa. Ysärihenkisyys aiheuttaa jo nostalgian aaltoja vuonna 2015 – alkuperäisteksti tosin on jo julkaistu vuonna 1990, eli tapahtumat sijoittunevat 80-luvun loppuun. Sarjassa on yhteensä 11 teosta, joista viimeisin on julkaistu postuumisti v. 2007.

Monella tapaa Zen on tyypillinen dekkarien poliisihahmo – ihmissuhteissa poukkoileva, yksinäisyydessä viihtyvä ja jopa viinaanmenevä. Teoksessa matkustetaan Roomasta Sardiniaan, jossa on tapahtunut äkkirikkaan grynderin ja hänen seurueensa poikkeuksellisen väkivaltainen teurastus. Oscar Burolon huvila ei sijaitse Costa Smeraldalla (yleisellä rikkaiden leikkikentällä), vaan sisämaassa, maatilalla, joka on restauroitu ultramoderniksi ja superturvalliseksi piilopirtiksi. Dibdin kuvaa sardinialaisen kulttuurin eristyneisyyttä, kapinallisuutta ja epäilevää suhtautumista ulkomaailmaan. Kylän raitin lounaanaluskävelyillä ”muukalaiset” huomataan välittömästi, ja mannermaalta tuleviin vieraisiin suhtaudutaan epäilevämmin kuin ulkomaisiin turisteihin – voivathan he olla pahaa tarkoittavia ministeriöiden kätyreitä. Saaren outo murre ja foinikialaiset juuretkin pääsevät sivulauseissa esille. Teos muistuttaa minua myös Jari Järvelän Tyttö ja rotta-teoksessa, jossa päädytään samoihin maisemiin tutkimaan luolien graffititaidetta. Orgosolo mainitaan tässäkin teoksessa, vaikka Dibdin ei käsittele kansantaidetta.

Verikosto on toimeksianto, jota voidaan jatkaa, vaikka sen tilaaja olisi jo kuollut. Lukija saakin ironisen koosteen kohtauksia ”siitä Italiasta, joka toimii”, sillä alamaailmassa aikatauluja noudatetaan paljon tunnollisemmin kuin byrokratian rattaissa. Tässä teoksessa jännitys keskittyy Zeniin itseensä kohdistuvaan tappouhkaan, vaikkakin hänet on määrätty ratkaisemaan kahta eri medioissa reposteltavaa verikostoa. Täytyy sanoa, että keskityin kirjassa enemmän pohtimaan komisarion sukutaustaa ja naissuhteita, sekä tuon ajan pinttyneitä sukupuolirooleja – tässähän työssäkäyvien naistenkin ykkösvelvollisuus on siivoaminen, vielä enemmän kuin kokkaaminen.

Uskon, että sarja on tarkoitettu luettavaksi oikeassa järjestyksessä. Sarja kiinnostaa minua ennen kaikkea laajennettuna nojatuolimatkana, sillä jokainen osa sijoittuu eri puolille Italiaa. Erityispisteitä kuivahkosta huumorista, joka kohdistuu usein etsivään itseensä.

Undinen kutsuhuuto

bachmannhenze1Ingeborg Bachmannin (1926-1973) Undine-hahmon muistan 1990-luvun feministisestä kirjallisuudesta ja seminaareista – muistaakseni Rosi Braidotti nosti itävaltalaisen Bachmannin ja brasilialaisen Clarice Lispectorin feministisiksi kulttuuri-ikoneiksi – molempien tuotanto on inspiroinut syvästi Braidottin teorianmuodostusta. Molempia pidetään ”vaikeina” kirjailijoina, ja molempien tuotanto taitaa olla aika lailla unohdettua eksklusiivisten yliopistopiirien ulkopuolella.

Bachmann aloitti kirjailijan uransa runoilijana; novellikokoelma Kolmaskymmenes vuosi (alk.1961, WSOY 1964, suom. Kyllikki Villa) oli hänen ensimmäinen proosateoksensa. Teos on maannut hyllyssäni vuosikausia avaamattomana; jopa sen kansi tuntuu yhtä luotaantyöntävältä kuin joku 1970-luvun tilastotieteen opintojen pruju. Olen lukenut teosta hitaasti pala palalta, ymmärtäen vain himpun verran. En edes väitä kykeneväni arviomaan tätä teosta minkään valtakunnan mittareiden mukaan; sen sijaan voin jättää teoksesta virtuaalisen muistijäljen mahdollista myöhempää käyttöä varten nyt, kun olen heittämässä sen kierrätykseen.

Teos koostuu viidestä erimittaisesta ja -tunnelmaisesta novellista, joista tunnistin etukäteen viimeisen, Undine lähtee. Undine on vittuuntunut merenneito, joka on saanut tarpeekseen tylsien äijänketaleiden kosiskelusta. Aina jostain nurkan takaa ilmestyy mies nimeltä Hans, jolla on päällään rispaantunut villapaita, joka maksaa kaikki laskunsa ajallaaan ja on uskollinen vaimolleen omalla tavallaan, vaikka ei voi vastustaa simpukoiden kutsuhuutoa. Undine on ikuinen toinen nainen, jolla ei ole kiinnostusta ryhtyä kenenkään yhdenpäivänvaimoksi, viikonloppuvaimoksi tai elämänloppuunastivaimoksi. Teksti on tyyliltään juhlava, ja toimisi mainiosti ääneen luettuna manifestinä.

BachmannToinen kokoelman teksti, joka vähän kosketti, on nimeltään Kaikki ja kertoo hankalasta isyydestä ja lapsen menettämisestä. Mieskertoja suorittaa vanhemmuutta ulkoisesti, mutta kokee suurta vieraantuneisuutta sekä pojastaan että vaimostaan. Perheessä ei koskaan oteta miehen sekasortoisia tunteita puheeksi, vaan vaimo kärsii tilanteesta stooalaisen hiljaa. Mies tietää lapsen olevan tuhoon tuomittu jo kauan ennen onnettomuutta ja kuolemaa. Teksti oli hyvällä tavalla ahdistava: miehen angstiin pystyi samastumaan, sillä hän ei analysoinut tunteitaan puhki tämän päivän terapeuttisella kielellä.

Muista teksteistä en oikein saanut otetta. Avainnovelli, Kolmaskymmenes vuosi, saattaa kertoa Bachmannin oman elämän kipuilusta, vaikka siinäkin kertoja on mies. Siinä liikuttiin dekadentisti ja boheemisti Rooman ja Wienin väliä vatvoen kaiken maailman lihallisia ja platonisia kohtaamisia. Bachmannista itsestä tiedetään, että hän vietti puolet elämästään asuen Roomassa, ehkä näin jättäen taakseen saksankielisen kirjallisen maailman ja totutut piirit.

Bachmannin henkilöhistoria inspiroi minua enemmän kuin hänen teoksensa. Hän oli natsin tytär, jonka elämän suuri rakkaus oli runoilija Paul Célan, romanianjuutalainen pakolainen. Bachmann ja Célan eivät koskaan asuneet yhdessä paria kuukautta pidempään; molemmat elivät omissa suhteissaan toisaalla, mutteivät päässeet eroon toisistaan, vaan jatkoivat rakkaussuhdettaan kirjeiden muodossa. Célan hukutti  itsensä Seineen plagiaarisyytteistä johtuvan häpeän vuoksi vuonna 1970. Bachmann poltti itsensä ja asuntonsa tupakalla ja kuoli intensiivihoidossa roomalaisessa sairaalassa kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen epäselvissä olosuhteissa – kuoleman syyksi epäiltiin lääkeriippuvuudesta johtuvaa epätoivoa (eli myös mahdollista itsemurhaa). Bachmannin ja Célanin kirjeenvaihto on julkaistu englanninkielisenä käännöksenä Intiassa: Correspondence by Ingeborg Bachmann and Paul Célan (Seagull Books, Kolkata, 2010). Tämän lukisin mielelläni sen kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi.

Ikuisen kaupungin tosizombiet

villa_sibyllan_kirous-vala_vera-26839642-75816626-frntVera Valan Rooma-aiheisia dekkareita on mainostettu paljon sosiaalisessa mediassa, ja vaikka Italia-faniksi lukeudunkin, olen suhtautunut niiden saamaan suitsutukseen varauksella. Italiassa on tullut lomailtua useamman kerran viime vuosina, mutta ikuista kaupunkia olen toistaiseksi katsonut vain junan ikkunasta interrail-reissulla v. 1991. Rooma on ollut matkustuslistallani pitkään, mutta minulla on turistimassojen fobia enkä siis ainakaan haluaisi sinne huippusesonkeina. Loka-marraskuu voisi olla paras ajankohta minulle, mutta nyt huomaan Ryanairin lopettaneen Rooman-vuoron, joten köyhä joutunee taas äänestämään kukkarollaan. Onneksi siis on Vera Vala – ennustankin pidempää ystävyyttä hänen monisärmäisten teostensa äärellä. Joskus lukemalla pääsee moniaistisesti paikan päälle. Näin kävi tässä kyydissä.

Valan kolmas dekkari, Villa Sibyllan kirous, on toukokuun tarjouskirja ElisaKirjan dekkariklubissa. Aloitin siis puolisuomalaisen Arianna-yksityisetsivän seikkailuihin tutustumisen väärässä järjestyksessä, mutten usko sen haittaavan. Arianna kuuluu maineikkaaseen roomalaiseen Lupi di Bellisin sukuun, jonka aatelistaustan osa lähipiiristä edelleen ottaa huomioon. Nuorta etsivää kutsutaankin contessaksi, kreivittäreksi. Italialaisten tasavaltalainen muisti on valikoiva ja lyhyt.

Dekkarin alkuosa tuntui elitistiseltä, mutta innostuin tekstistä todella siinä vaiheessa, kun Arianna poistui de Curtisin perheen turvakameravyöhykkeeltä ”ihmisten ilmoille” kansan pariin. Rooman eri asuinalueiden tunnelmat välittyivät tässä ilmiömäisesti. Vala on tehnyt huolellista taustatyötä Rooman sosiaalisen historian ja arkkitehtuurin suhteen. Erityisesti perinteisten työväenluokkaisten alueiden arkea oli kiinnostavaa seurata. Garbatellan kaupunginosa perittyine vuokra-asuntoineen ja niissä vanhempiensa nurkissa asuvine yli kolmikymppisine mammoneineen pääsi erityisesti maailmankartalleni Valan ikuistamana. Tämä siirtolapuutarha- ja uusbarokkista palazzo-tyyliä sekoittava kombinaatio pitäisi kyllä nähdä livenä.

Tässä liikutaan Rooman kerman leikkikentillä, pankkiirien ja huippujuristien sisäsiittoisissa piireissä. Juoni sivuaa erikoista mithralaiskulttia, rahanpesua, mafiaa ja lehdistön vapautta. Kaikki naispäähenkilöt, Arianna itse mukaanlukien, kärsivät  menneisyyden varjoista ja kutsumattomien vieraiden ahdistelusta.  Villa Sibylla on paikka, jossa naisten päätyminen mielenterveysongelmiin ja itsemurhiksi lavastettuihin kuolemiin on kuin käsikirjoitettu kohtalo. Ennen menestyneistä uraohjuksista tulee zombeja, joiden itseluottamus murenee murenemistaan.

Ariannan suhde istuvaan ulkoministeriin Bartolomeoon tuntui kököltä tai päälleliimatulta ratkaisulta. Joku pienempikin kiho olisi riittänyt. Onneksi se ei kuitenkaan ollut juonen kannalta ratkaisevassa osassa.

Italialle uskollisena Vala jakaa avokätisesti ruokainspiraatiota. Tässä harrastetaan runsaita uunipastaruokia ja myös erikoisempia kasvisruokia, kuten friteerattuja kesäkurpitsankukkia. Ariannalla on lämmin suhde lapsuudenkotinsa taloudenhoitajan kanssa, sillä hänen suomalainen taidemaalariäitinsä ei ymmärrä kokkaamisesta tuon taivaallista. Kotiin palattuaan onkin normaalia, että hän viettää päivän keittiössä Martan kanssa kokkaamassa ennen kuin edes tervehtii vanhempiaan. Perhe-elämä onkin tässä sopivan vinksahtanutta makuuni.

Vaikka dekkarin pääjuoni on ahdistava (ja ilman ahdistavuutta ei taida voida kirjoittaa hyvää dekkaria), siinä on runsaasti muuta historiallista ja kulttuurista sisältöä kuin misogynia ja paikoitellen hauskaa huumoriakin. Uskoisin, että moni dekkareihin vihkiytymätön lukee Valan teoksia vain saadakseen annoksen aitoa italialaisuutta. Mielestäni se on täysin riittävä ja legitiimi peruste. En voi verrata lukemaani muihin Italia-aiheisiin dekkareihin, sillä olen tainnut lukea vain yhden Donna Leonin teoksen (sen jättämättä suurempaa muistijälkeä) ja seurannut Montalbanon seikkailuja TV:stä laiskanlaisesti ihastumatta niihinkään. Loppujen lopuksi luen ja seuraan Italia-aiheista kirjallisuutta ja mediatuotantoa verrattaen vähän ottaen huomioon, kuinka hyvin maassa viihdyn.

Sen sijaan vertaan Valan tuotantoa Milja Kauniston Ranskaan sijoittuviin historiallisiin romaaneihin. Molemmissa aito rakkaus maahan ja sen ihmisiin loistavat ja uskoisin teosten puhuttelevan kaikenikäisiä ja molempaa sukupuolta edustavia lukijoita. Ei siis mitään chicklitiä eikä kevyttä hömppää, vaan informatiivista ja analyyttista meininkiä.

Venetsia kääpiön perspektiivistä

Dunant courtesanSarah Dunant on pitkän linjan brittiläinen toimittaja ja dekkarikirjailija, joka on 2000-luvulla alkanut kirjoittaa romaaneja renessanssiajan Italiasta. Löysin hyllyjeni kätköstä sarjan toisen osan In the Company of the Courtesan (2006), jota olen ilmeisesti säästellyt pahemman matkakuumeen varalle. Sarjan ensimmäinen osa, The Birth of a Venus, sijoittuu 1400-luvun lopun Firenzeen ja tässä toisessa osassa paetaan Roomasta Venetsiaan luterilaisia uskonpuhdistajia, jotka ovat saaneet ikuisen kaupungin epätoivoisen kaaoksen valtaan. Verilöyly tapahtuu vuonna 1527, ja romaanin aikajana on noin seitsemän vuotta.

Romaani on kirjoitettu kurtisaani Fiammetta Bianchinin entisen palvelijan, nykyisen liikekumppanin Bucinon näkökulmasta. Bucino on kääpiö, joka on onnistunut tekemään vammaisuudestaan vahvuuden. Hänen liikevaistonsa ja kirjanpitotaitonsa auttavat kaksikon jaloilleen uudessa kaupungissa, jossa asiakassuhteiden luominen noudattaa eri kaavoja kuin Roomassa. Fiammetta ja Bucino ovat toisilleen korvaamattomia, sillä kummatkin elävät yksin maailmassa eivätkä helposti luota kanssaihmisiin. Kumppaneiden ystävyyttä alkaa pian hiertää kolmas pyörä, yrttiparantaja la Draga, joka tulee auttamaan taisteluissa hiuksensa menettänyttä ja nääntynyttä Fiammettaa saavuttamaan takaisin kauneutensa. Bucino on tälle sokealle ja selkävammaiselle naiselle salaa mustasukkainen, koska naiset sulkevat kääpiön parannussessioiden ulkopuolelle.

Kääpiön näkökulma kertojana on loistava valinta, sillä Bucinon kautta pääsemme näkemään sekä rikkaiden salonkeihin että köyhien katuojiin, ekstrana tulee tuolloisen yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin. Bucino menestyy kurtisaanin palvelijana terävän älynsä vuoksi, lisäksi hänellä on joitain miespuolisia keskustelukumppaneita, joiden kanssa ryypätään filosofisesti aamuun asti, ja myös satunnaisia naisia, mutta hänen sydämensä etsii aitoa rakkautta. Kun la Draga on parantanut hänet kuolemantaudista, hän alkaa toivoa, että toisesta vammaisesta olisi hänelle vaimoksi. Rakkaudennälkäinen kosija saa kuitenkin kokea elämänsä järkytyksen, kun parantaja ei olekaan se nainen, jota hän Venetsiassa esittää olevansa.

Romaani on todella laadukasta feminististä hömppää, joka samalla viihdyttää ja panee kysymään kysymyksiä sukupuolten välisistä suhteista ennen ja nyt. Kurtisaani Fiammetta on itsenäisyydessään miltei suvereeni valtiatar, joka ei tee kompromissejä vapautensa suhteen; samalla hän on kolmenkympin tienoolla tietoinen siitä, ettei hänellä ole paljoa peliaikaa alalla, jolla nuoruus ja kasvojen raikkaus ovat kaikki kaikessa. Joidenkin miesten kanssa hän on älyllisesti samoilla linjoilla, ja monet asiakkaat kohtelevat häntä ruhtinaallisesti. Hän saa tarjouksen lähteä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin, mutta hän kieltäytyy kunniasta. Fiammetta pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan, kärsii sen vuoksi välillä suuresta yksinäisyydestä ja lopulta rakastuu nuorimpaan asiakkaaseensa, joka voisi melkein olla hänen poikansa.

Nautin eniten pienistä yksityiskohdista, kuten skandaalinkäryisistä eroottisista piirroksista Petrarcan sonettien sisälle piilotettuina ja maalari Tizianon hääräilystä taustalla. Kansikuvan nainen on taatusti Tizianon taulusta, mikä luo hieman kliseenomaista ”elävä taulu”-tunnelmaa – Fiammetta kuvaillaan juuri tuon näköisenä kultaisine hiuspehkoineen (maalailevuus oli teoksen ärsyttävin puoli, varsinkin jos on jo tutustunut Tyttöön ja helmikorvakoruun ja nähnyt kymmeniä tätä ideaa käyttäviä TV-mainoksia). Muuten teos oli historialliseksi romaaniksi ilmava ja syväpsykologinen. Dunant ei hukuta lukijaansa ”virallisen” historian faktamereen, vaan onnistuu löytämään hyvän balanssin pienten ihmisten ja ison politiikan välillä.

Venetsialaisten katukarnevaalien, tappeluiden, ihmispyramidien ja kaikenlaisen akrobatian kuvaus oli mukaansatempaavaa. Ja kuten Italiaa kuvaavissa teoksissa aina, tässäkin eteeni tuli outo alkoholijuoma teriaca, jota kansa kutsuu ”mädäksi viemäriksi”. Kun Bucino saa tarpeekseen emäntänsä vöyhötyksistä, hän yleensä päätyy johonkin katukuppilaan tai kuokkavieraaksi häihin vetämään teriacaa, jonka voimalla hän saattaa olla lietsussa kolmekin päivää. Muutenkin ruokaa ja juomaa piisasi, ja nälkä ehti tulla monta kertaa.