Houruinhoidon uudet menetelmät

IMG_1805Tänä vuonna Otavalta on ilmestynyt kaksi historiallista romaania Seilin saaresta, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Molemmat romaanit kertovat saarelle joutuneista naisista, joilla oli mielenterveysdiagnoosi tai siihen viittaava irtolaistausta. Kuten muistamme, irtolaisuus eli asunnottomuus oli vielä sata vuotta sitten rikos, ja siitä joutui johonkin valtiolliseen laitokseen, kuten työsiirtolaan. Seilin saari ei ollut työsiirtola, vaan ihan aito ”houruinhuone”, ja osalla sinne joutuneista naisista oli rikostausta, eli sitä pidettiin myös vankimielisairaalana. Osalla taas ei ollut sairautta lainkaan.

Teosten suora vertaaminen toisiinsa ei tee kummallekaan oikeutta. Onneksi ne ovat erilaisia tyyliltään ja fokukseltaan, eikä kummankaan lukeminen tyhjennä toista. Kallion teoksessa on yksi, poikkeuksellisen uhmakas päähenkilö Amanda, kun taas Holmströmin teoksessa on kolme avainhenkilöä: Kristina, Elli ja Sigrid. Molemmat lukeneena uskallan sanoa, että Kallion teos teki minuun suuren vaikutuksen runollisella melankoliallaan, ja että Holmströmin teos vaikutti historiallisella laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan.

Sielujen saari kartoittaa yli sadan vuoden historian. Kristina joutuu mielentilatutkimukseen hukutettuaan lapsensa v. 1891, ja saaren uskollinen hoitaja Sigrid haudataan v. 1997. ”Pahatapainen” Elli, joka karkaa kotoa pikkurikollisen poikaystävänsä Morrisin kanssa, käy saarella hakemassa hoitoa siveettömyyteensä vajaan kahden vuoden ajan, ja pääsee perheen suuresta painostuksesta vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hänelle tehdään sterilisaatio. Kristinan kohtalo on äärimmäisen surullinen, vaikka hän herääkin psykoosista kahdeksan vuotta surmien jälkeen ja pystyy elämään suht tyydyttävää elämää Seilin puutarhaa hoitaen. Itse asiassa en muista, että olisin lukenut montakaan romaania (edes dekkaria), jossa lapsenmurhaaja olisi saanut päähenkilön roolin. Minna Canthin Anna-Liisa taisi olla viimeinen lukemani teos, jossa aihetta käsiteltiin, ja tässäkin eletään vielä moraalisessa universumissa, jossa yksinäisen äidin kohtalo oli kova.

Sigridin tarina tasapainottaa surullisten naisten tarinoiden jatkumoa. Sigrid on jo saanut modernimpaa oppia työhönsä, ja pyrkii järjestämään naisille mahdollisimman paljon ulkovirkistystä, kuten luistelua. Hän seurustelee yliopistossa opiskelevan Fransin kanssa, mutta viihtyy työssään niin hyvin, ettei aio muuttaa Turkuun ollakseen lähempänä sulhastaan. Jatkosodan aikana Sigrid huomaa olevansa raskaana, ja saa pian sen jälkeen kuolinviestin rintamalta. Yksinäisen äidin kohtalo lähentää häntä potilaisiin, sillä hän kokee raskauden aikana saman epätoivon kuin moni lapsensa surmannut äiti.

Ruotsinkielisten lääkäreiden rotuhygieniainnostus ja pyrkimykset edistää suomenruotsalaisen väestön ”puhdistusta” Folkhälsanin kautta oli karmiva juonen säie, jolla lienee jotain todellisuuspohjaa. Analyyttinen Elli kuulee ruumiintarkastuksessa oman kehotyyppinsä kuuluvan ”itäbalttilaiseen” rotuun. Uusien potilaiden tarkastukset muistuttavat tässä karjan katselmusta.

Toisen maailmansodan jälkeen Seilin saaren ”hourulaa” pidettiin enemmän vanhainkotina kuin sairaalana, ja osalla potilaista oli täydellinen kulkuvapaus. Hyväkuntoisimmat kävivät töissä Nauvossa ja kävivät sairaalassa vain nukkumassa. Toisaalta pitkäaikaisilla potilailla oli vuosikausia kestäviä katatonisia tiloja ja varhaista dementiaa.

Minulla on menossa sielunhoidon opinnot, ja teos todella herätti kysymyksiä sairaalasielunhoidon historiasta. Tässähän Kristina kohtaa sielunhoitajan, papin, joka on ollut naiseen nuorena rakastunut, ja joka perheellisenä miehenä edelleen kokee vetoa langenneeseen naiseen. Ylipäänsä pappien ja lääkärien valta tällaisessa suljetussa yhteisössä tuntuu riipivältä.

Sielujen saari on teos, joka kannattaa lukea hitaasti, ja varsinkin ensimmäiseen kolmannekseen kannattaa varautua jollain pehmentävällä elementillä, sillä Kristinan tarina ajasta ennen vangitsemista on melkein karumpi kuin hänen sairaala-aikansa. Holmströmin suomennetuista teoksista tämä on ehdottomasti syvällisin, aiemmissa on omaan aikaamme liittyvää vinksahtanutta huumoria, mutta tähän mielenmaisemaan ei huumori mahdu. Koen, että teos seisoo vankasti omilla jaloillaan, ja että tässä on saavutettu aiheen suhteen saturaatiopiste – enempää ei olisi voinut sietää, mutta tällaisenaan teos antaa kasvot ja äänen niille, jotka yhteiskunta halusi aikanaan pyyhkiä pois.

Pölysokeria ja pervitiiniä

DoraHeidi Köngäksen Dora, Dora (Otava, 2012) tuli luettua melkein putkeen Hertan jälkeen, niin vahva lukukokemus Hertta oli. Aloitin kirjan viime torstaina, kun mittari näytti talven toistaiseksi kylmintä lämpötilaa, tytär oli lähdössä takaisin opintoihin Rovaniemelle ja junat olivat tuntikausia myöhässä. Ilta ja alkuyö menivät hyisissä tunnelmissa VR:n tiedotteita ja tätä hyytävää pohjoisen naparetkeä seuratessa.

Teoksessa eletään joulun aikaa vuonna 1943, kun varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Rovaniemeltä Petsamoon tarkistamaan paikallista nikkelikaivosta. Pohjois-Norjassa ja Suomen Lapissa lasketaan olevan n. 75 OOO sotavankia seitsemästätoista eri kansallisuudesta, jotka verta oksentaen antavat panoksensa kolmannen valtakunnan leviämiselle. Speerin seurueeseen kuuluvat mm. yksityissihteeri Annemarie, tulkki Eero ja taikuri Himmelblau, jotka toimivat romaanin muina kertojina. Dora ei ole fyysinen henkilö, vaan maanalainen rakettitehdas lähellä Buchenwaldin keskitysleiriä, jonka pakkotyöläisten olosuhteet ovat erityisen karut. Speer on joutunut Führerinsä epäsuosioon informoituaan tätä aseteollisuuden vaikeuksista. Lapin-matka tuo paniikkihäiriöstä kärsivälle hermorauniolle mahdollisuuden hengähtää hetkeksi. Pelätty arvovieras nauttii autolla ajamisesta ja hiihtämisestä pölysokerisessa maisemassa.

Teoksen keskeinen jännite liittyy rotuhygieniaan ja saksalaisten käsityksiin suomalaisista ja lappilaisista alempana rotuna. Naimalupia saksalais-suomalaisille pariskunnille ei hevillä anneta, ja pohjoisen kylistä löytyy epätoivoisia hylättyjä odottavia äitejä, joiden sulhot ovat palanneet kotikonnuilleen. Vaikka Suomen armeija ja Lapin maaherra ovat rähmällään saksalaisia palvelemassa, heitä ei oteta mukaan salaisiin hankkeisiin yhteistyökumppaneina, vaan alempiarvoisina alaisina. Saksalaisia sotilaskodin sisaria ja sairaanhoitajia suojellaan miesten liialliselta intressiltä, kun taas suomalaiset lotat ovat sotilaille vapaata riistaa. Samaa logiikkaa soveltaa myös Speerin sihteeri, nuori rouva Annemarie, joka on ollut liian kauan ilman miestään. Suomalainen tulkki Eero kelpaa hänelle hetken helpotukseksi, kunhan aktien aikana ei puhuta mistään. Eero on periaatteessa koko matkaseurueelle hyödytön ei-kukaan, sillä seurue ei halua olla tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hän kokee tulleensa hyväksikäytetyksi sekä ammatillisesti että seksuaalisesti.

Tarina kohtalokkaasta excursiosta on riipivä, vaikka Köngäs pukee sen runollisen nyansoituneeseen kieliasuun. Runollisin kertoja on varttijuutalainen Taikuri, joka kaipaa vaimoaan Elsietä ja pelkää taustansa paljastumista. Ministeri Speerin korkein runous liittyy Hitlerin kanssa kokemaansa verbaalis-eroottiseen hurmioon ja johtajan aiheuttamaan pettymykseen:

”Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä eikä hän silti lakkaa. Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.”

Lapissa Speer suunnittelee jo hautajaisiaan, jotka noudattavat suunnilleen samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Todtin hautajaiset. Mustasukkaisuuden ja omnipotenssifantasian pervitiininhuuruinen sekoitus saa aikaan kostonhimoa mitättömiä sivullisia kohtaan. Speerin on eliminoitava ennen kuin tulee itse eliminoiduksi.

Mikä sitten saa minut lukemaan romaaneja Hitlerin sisäpiiristä? Albert Speer ei ole koskaan kiehtonut minua historiallisena henkilönä; ainoa natsi, jonka kohtaloon olen aikanani hieman perehtynyt on ollut Adolf Eichmann,  Hannah Arendtin sanoittamana. Speerin päätymistä Hitlerin johtavaksi arkkitehdiksi ja ministeriksi ei tässä selitetä muulla kuin kunnian- ja vallanhimolla (ja latentilla homoseksuaalisuudella); Annemarien ja Taikurin valintoja yritetään ymmärtää humaanimmasta perspektiivistä. Speerin oma yläluokkaisuus ja hänen lähipiirinsä ylenkatse kaikkea nousukasmaisuutta kohtaan ei tässä selitä hänen poliittista toimintaansa. Vaikuttaa myös siltä, ettei Speerin suku täysin tukenut hänen toimintaansa. Speerin ihon alle ei ole helppo päästä fiktiivisinkään keinoin, mutta Köngäs pyrkii näyttämään murtumia täydellistä tunteettomuutta tavoittelevan hahmon julkikuvassa. Murtumia voi havaita vain rinnalla matkaavien toisten kautta, sillä Speer ei tässä saagassa päästä ketään lähelleen.

Lapin luonnon, saksalaisten yltäkylläisten pitojen ja Eeron pohjalaisten kotiolojen kuvaus tuovat romaaniin hengähdyskohtia ja syvyyttä. Joulun vietto kaukana kotoa on kaikille romaanin avainhenkilöille arka paikka, paitsi Speerille, joka vihaa juhlapyhien rituaaleja. Petsamon lähihistoria alkoi tämän kertomuksen kautta kiinnostaa enemmänkin, sillä tässä vieraillaan lyhyesti myös kolttasaamelaisten luona ja paikallisessa luostarissa, jota vartioi yksinäinen munkki Dosifei. Myös norjalaisten tarmokkaasta vastarintatoiminnasta kerrotaan vertauskohtana suomalaisten käytännön sanelemalle alistumiselle. Suomessa natsismia vastustaneet vasemmistolaiset joutuivat Hertta Kuusisen lailla vankilaan turvasäilöön, ja tämän vertauksen kautta kahden aikalaistarinan välille muodostuu vahva silta. Suosittelen lämpimästi Hertan ja Dora, Doran lukemista limittäin ja lomittain. Hertta esiintyi minulle romaanina, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa ja Dora, Dora romaanina, jonka aihepiiriin en olisi koskaan halunnut, voinut tai pystynyt kirjoittajana tai tutkijana perehtymään tällä intensiteetillä.

Helmet-haasteessa teos sopisi muuallekin, mutta plaseeraan sen kohtaan 44: ”Kirjassa joku kuolee”.

Vintage-aikamatka parantolaan

latausSatu Mattila-Laine on porilainen kirjastonhoitaja, jonka esikoisromaani Parantola (Karisto, 2015) on kai ensisijaisesti suunnattu teineille ja nuorille aikuisille. Itse lähestyin teosta sen kiinnostavan teeman vuoksi: aikamatka 1930-luvun naisten kaatumatautiparantolaan ei ole tavallisin tyttökirjan aihe. Päähenkilö Elisa on intohimoinen vintage-harrastaja ja bloggaaja, jonka elämää varjostaa epilepsia. Hän on kiinnostunut paikkakuntansa hylätystä parantolarakennuksesta lähinnä muotikuvien kuvauspaikkana, mutta eräänä kesäpäivänä hän eksyy rakennuksen lääkevarastoon yksin. Varastossa tapahtuu kummia ja yhtäkkiä hän huomaa siirtyneensä ajassa vuoteen 1934.

Rientolan parantolassa Elisa saa suojelijakseen luottohoidokin Annan, joka hyvästä kunnostaan johtuen saa vastuullisia tehtäviä liinavaatevarastossa. Parantolassa on ensimmäisen ja toisen maksuluokan potilaita, eli osa heistä on vapautettu ruumiillisesta työstä perheen maksukyvyn vuoksi. Siellä asuu myös pitkäaikaissairaita asylisteja eli työkyvyttömiä vanhuksia, jotka ovat kenties kunnan hoidokkeja. Kaikki tietävät paikkansa laitoksen universumissa, jossa kuri ja nuhde vallitsevat. Uskonnollisuus on pakotettua iäisyyskasvatusta, josta tosin osa potilaista löytää ainoan turvan.

Parantolan henkilökunnalle Anna valehtelee Elisan olevan siskonsa, ja Elisa saa jäädä vierailulle sillä ehdolla, että osallistuu Annan rinnalla päivittäisiin askareisiin. Elisalle tulevat tutuksi niin lypsyhommat, perunan kylvö kuin liinavaatteiden mankelointi. Erityistä huomiota silityshuoneessa saavat tyynyliinojen nauhat, jotka käherretään koreiksi. ”Ahkeruus on ilomme” lukee ruokalan seinävaatteessa, ja ruoaksi hoidokeille tarjoillaan suolatonta kasvisruokaa, joka tuntuu kovin lanttupitoiselta.

Elisalla on vaikeuksia tuunata puhettaan tuon ajan kielelle, ja vielä vaikeampaa hänen on seurata jälkijättöisiä hoitokäytäntöjä. Potilaiden eristäminen ja sitominen kohtausten ajaksi puistattaa häntä, samoin huhut sterilisaatioiden käytäntöönpanosta improvisoidussa leikkaussalissa. Parantolan johtaja Groman on reippaan natsihenkinen piilottaen aikeensa kansanterveyden bannerin taa. Myös hoidokkien mahdollisia seurustelusuhteita pyritään rajoittamaan, mutta Anna onnistuu uhmaamaan laitoksen pakkosiveyssääntöjä.

Vaikka romaanin juoni on melko simppeli, nautin sen ilmapiiristä ja kulttuurihistoriallisista yksityiskohdista, kuten Elokuva-Aitta-lehden kuvista, Markus-sedän radio-ohjelmasta ja pitsinnypläyksen saloista. Olettaisin, että teoksen päällimmäinen tarkoitus on saada nuoret lukijat pohtimaan suhtautumista kroonisiin sairauksiin ja löytämään keinoja tsempata esimerkiksi epilepsiaa sairastavaa kaveria. Varmasti teos voi toimia myös vertaistukena, sillä teoksen nykyisyydessä vuonna 2014 Elisa edelleen kärsii sairautensa noloudesta, vaikka siihen ei enää liitykään kohtalokasta stigmaa. Nykyisyyden kuvaus on kuitenkin romaanissa jotakuinkin ohutta, eli en saanut Elisan perheestä ja kaveripiiristä juuri minkäänlaista otetta. Kiinnostavin ja syvällisin henkilöhahmo oli silittäjätär-Anna, jonka myöhemmistä vaiheistakin löytyy vinkkejä poikaystävän sukualbumin lehdiltä.

Lähipiirini nuoret eivät kuulu tämän teoksen kohderyhmään, sillä he eivät suhtaudu intohimoisesti johonkin historialliseen kauteen. Tapaamani vintage-harrastelijat eivät ole olleet ihan teinejä, vaan pikemminkin yliopisto-opiskelijoita – eli ihanteellinen lukija voisi olla iältään lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Voisin hyvin kuvitella tämän kirjan inspiroivan esimerkiksi teemabileitä, saahan tästä hienoja pukeutumis- ja ehostautumisvinkkejä. Erikoinen tuttavuus kertakaikkiaan. Lisäpisteitä antaisin kielenkäytöstä: alan tästedes itsekin viljellä arkipuheessani sanoja ”hyväkäs” ja ”parahultaisesti”.

Kun historia särkee mielen

1305892277893Pino Kjell Westön Kangastus 38 – teosta (Otava 2013, suom. Liisa Ryömä) oli lähdössä poistohintaan kesämökeille Kangasniemen S-marketin jonon kupeessa. Jonot kyseisessä liikkeessä olivat juhannuksen alla sen verran muhkeat, että niissä olisi voinut jo lukea muutaman kappaleen romaania. Olen lukenut Westöltä aiemmin vain yhden teoksen, mikä ei ollut laaja historiallinen epookkiromaani. Kangastus 38:ssa minua kiinnosti nimenomaan 1930-luku, sen henki ja kysymys, kuinka nykykirjailija voi sukeltaa sen syövereihin. Kuinka poliittista sisäänpäinkääntymistä ja tunkkaisuutta voi kuvata elävästi tekemättä tyypeistä naurettavia karikatyyreja?

Westö onnistuu tässä pistämättömästi. Haastatteluissa hän kertoo tiivistäneensä aikaa ja tehneen jopa tahallisia vuosilukuvirheitä, mutten usko, että pedantimmallakaan historiantutkijalla olisi sanottavaa yksityiskohdista. Minusta teoksessa kiinnostavinta oli helsinkiläisen porvariston kritiikitön länsimaisten tuotteiden ja elämäntyylien palvonta samalla kun monet heistä alkoivat kaihota isänmaallisen propagandan perään. Teoksessa on hienostotyttöjä, jotka suostuvat syömään aamiaiseksi vain Kellogg’s-maissihiutaleita, sillä ainainen puuro ällöttää heitä (omassa nuoruudessani 80-luvulla murojen syönti oli edelleen paheksuttavaa hapatusta monissa kodeissa; puuron keitto oli kelpo kansalaisen mittari). Päähenkilö Thune, keski-ikäinen asianajaja, on jokseenkin riippuvainen siirtomaakaupan brittiläisistä Ryker’s-merkkisistä kekseistä. Treffejä tehdään englantilaiselle teehuoneelle, joka taatusti oli korkeammalla statuksessa kuin nykyinen Starbucks. Lama ja työttömyys eivät kosketa teoksen sisäpiiriä, ei edes työväenluokkaista rouva Wiikiä, joka on ollut kauppaopiston käyneenä tarpeeksi taitava päästäkseen lakifirmojen konttoristiksi.

TearoomRouva Wiikillä on kolme persoonaa, joista pelottavin on Miljaneiti. Miljaneiti kannustaa naista metsästämään rikkaita miehiä hinnalla millä hyvänsä. Matilda on ystäviensä lempeä kuulija ja pyyteetön täti, kun taas rouva Wiik on asiallinen, ammatillinen työpersoona. Loppujen lopuksi mielen hajoamista kuvataan tässä hillitysti ja taloudellisesti ottaen huomioon, millaisia tapahtumia naisella on takanaan. Tammisaaren vankileirin kauhuja Westö kuvaa tarkasti, mutta välähdyksenomaisesti. Miljaneidin suhde toiseen sukupuoleen on pysyvästi vahingoittunut, eikä arkijärkevä Matilda pysty sisäiselle äänelleen mitään. Miesten kosketus herättää hänessä automaattisesti muistot äärimmäisestä nöyryytyksestä.

Toinen potilas, juutalaismies Jogi Jary,  on virallisesti hullu ja häntä hoidetaan uudenaikaisessa Kuparipuiston mielisairaalassa Uudenmaan maaseudulla. Joachim alias Jogi ei kestä uutisia Saksasta, vaan on sairastunut osittain maailmanpolitiikan vuoksi masennukseen, jossa on paranoideja piirteitä. Miesten keskiviikkokerhoon hän tuo kuvan Saksasta, jossa juutalaiset on laitettu pesemään katukiviä hammasharjalla kansan hurratessa vierellä. Jogin veljet jatkavat uriansa urheilijoina ja naistennaurattajina, mutta herkälle miehelle vähemmistönä asuminen ilmapiiriään kiristävässä maassa on liikaa. Sairaalan ylilääkäri Lindemark on Jogin läheinen ystävä ja keskiviikkokerhon jäsen. Hän on suostunut ottamaan ystävänsä yksityispotilaaksi kavereiden sponsoroimana. Lindemark ei itse ole pahin rotuhygienian kannattaja, mutta sairaalan muissa lääkäreissä ilmenee halukkuutta sterilisoida epäterve aines.

Jostain syystä tartuin teoksessa mielenterveyden ulottuvuuteen, vaikka tarjoaa se muitakin lähestymisvinkkeleitä. Mielen särkyminen johtuen poliittisista ja historiallisista syistä, ja rouva Wiikin tapauksessa myös syvästä seksuaalisesta traumasta, on aihe, jolle valtavirtapsykiatria on usein hampaaton. Mietin, olisiko kansalaissodan sukupolvi voinut paremmin, jos se olisi saanut aikanaan kriisi- ja traumaterapiaa – todennäköisesti ei. Ja kuten Westökin tässä osuvasti osoittaa, on terapiahoito tuolloinkin ollut täysin mahdoton hoitomuoto ns. tavalliselle kansalle. Ja jos traumoja hoitava lääkäri on mahdollisesti se sama sortaja, joka on sodan aikana kunnostautunut ihan muissa tehtävissä, silloin seilataan jo hyisillä vesillä. Teoksen Matilda on syystäkin pitänyt syvimmän traumansa omana salaisuutenaan. Tuona aikana hän voi vain yrittää auttaa itseään, eikä itseapu riitä.

Tuon ajan mielenterveyden ongelmien käsittely nykypäivän psykokielellä olisi ollut hirveää luettavaa, ja onneksi Westö onnistuu ohittamaan sen ansan. Matildan ja Jogin diagnoosit olisivat varmasti vakavia, mutta niitä ei onneksi nimetä ICD-tautiluokituksen mukaisesti. Erityisen riipivää oli Matildan tunne hyönteisten invaasiosta iholla. Nämä ”oireet” taitavatkin olla yleismaailmallisen klassisia kovia kokeneilla ihmisillä.

Teos rakentui dekkarin tai trillerin muotoon, vaikka rikoksia ei varsinaisesti ratkaistu eikä poliisi ehtinyt paikalle ennen kuin oli liian myöhäistä. Pidin paljon siitä, ettei mitään väännetty rautalangasta, vaan lukija joutui pinnistelemään hienovaraisten vihjeiden parissa. Kielellisesti tässä on saavutettu menneen ajan siveellinen sananparsi. Vaikka tässä varhaiskeski-ikäiset harrastavat reipastakin ilta-ja yöelämää, he eivät revittele tapahtumilla samalla tavalla kuin näinä päivinä tehdään. Se, että Matilda rohkenee kutsua pomonsa kosteisiin bileisiin Pitkänsillan toiselle puolelle ja sieltä tanssiravintolaan, jossa pomo saa turpiinsa naisen veljeltä, kuumaveriseltä orkan mieheltä, oli aikamoinen episodi, mutta Westö onnistuu kertomaan sen ajan kielellä vähemmän skandaalinkäryisesti.

Tove ja meriKoska teksti oli kokonaisuutena jopa ahdistava, pidin Westön tavasta tuoda mukaan pieniä juoneen kuulumattomia pilkahduksia. Ilahduttavin kohtaus tapahtui saarella, jossa Thune kohtasi yksinäisen soutajanaisen. Housupukuinen nainen tuli Pellingistä päin ja tuli tervehtimään, kun näki kerrankin rannalla kanssaihmisen. Myöhemmin Thune bongasi saman henkilön muiden kuvataiteilijoiden parista taideyhdistyksen näyttelystä. Nainen vain piipahtaa tekstissä kutsumattomana vieraana, haamuna tai hattivattina. Fiktion kirjoittamisen ilo piileekin siinä, että tekstiin saa upottaa tosielämän suuria sankareita sillä intensiteetillä kuin itse haluaa. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen, mutta uskon myös että tämän tyylinen kikkailu saattaa joitakuita ärsyttää.

Nautin myös tuon ajan Ruotsinlaivamatkailun kuvauksesta. Arizona-orkesterin kiinnitys laivan viihdyttäjinä ei eroa dramaattisesti tämän päivän bulgarialaisista tanssiorkestereista, vaikka yhtyeellä onkin luvassa levytyssopimus. Matkan Helsingistä Tukholmaan on täytynyt tuon ajan purtiloilla kestää kaksi päivää. Maailmanmies Thune ei matkanteosta pahemmin innostu, vaan vetäytyy lukemaan lakipapereitaan hyttiin, vaikka orkan miehet tarjoaisivat ilmaista viinaa. Tavalliselle suomalaiselle merimatka olisi noina päivinä ollut elämys, josta olisi puhuttu vuosikausia.

Kangastus 38 on tiiviiksi ja mestarillisesti rajatuksi teokseksi yllättävän moniulotteinen. Itse en usko, että pystyin sitä täysin avaamaan juhannuksen rankkasateissa, kun koko suku oli pakattuna pieneen mökkiin. Tuntuukin, että teos vaatii lukijaltaan yksinäistä, hiljaista tilaa ja varsinkin vahvaa mieltä.