Ei-arjalaisen ihmiskatselmuksen ytimessä

Teos: Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Ehdin valita Joel Elstelän teoksen Sirkusleijonan mieli tämän vuoden suosikikseni Finlandia – ehdokkaista tilanteessa, jossa olin lukenut niistä vain kokonaan Rosa Liksomin Väylän. Näiden kahden teoksen välillä on jopa synergiaa, kertovathan molemmat toisesta maailmansodasta, ja eläimillä ja natseilla on keskeinen rooli kerronnassa.

Romaani sijoittuu vuoteen 1940, jolloin berliiniläinen sirkustirehtööri Egon Heuhner saa uhkaavan kutsun Prinz Albertstrasselle SS:n päämajaan. Egon on perinyt sirkuksen isältään, ja elänyt sen taikapiirissä koko ikänsä. Monet taiteilijoista ovat jo keski-ikäisiä kuten hänkin, eikä hänellä ole ollut varaa maksaa kenellekään palkkaa yli vuoteen. Mies on melankoliaan ja synkkiin aatoksiin taipuvainen, mutta hetken verran SS:n kiertuetarjous näyttää valoa ahdinkoon.

Siis ohikiitävän hetken verran. Tämän jälkeen tirehtöörin paikan omii majuri Steinwampe, ylilihava entinen lausuntataitelija, joka on nyt saanut paikan viihdytysjoukkojen koordinaattorina. Hän aikoo muuttaa ohjelmaa arjalaisemmaksi ottaen mukaan ei-arjalaisen rotujen katselmuksen. Kukaan ei saa hetken lomaa puuhakkaalta majurilta, joka vielä muuttaa sirkusalueelle siksikin aikaa, kun se harjoittelee uusia temppujaan Berliinissä.

Kovinkaan moni sirkuksen väestä ei läpäisisi rotupuhtauden testiä. Vankkureissa piileskelee myös juutalainen perhe, jota venäläinen kissanainen Anastasia suojelee. Myös partanaisella on tukalaa, sillä hänen naisellisuutensa ei sovi himmleriläiseen naisihanteeseen. Intialaiset orpopojat Ranbir ja Mitul saavat liikaa huomiota Steinwampelta, ja toinen heistä joutuu viihdyttämään majuria öiseen aikaan.

Vaikeina aikoina Egon alkaa pitää ikääntynyttä leijonaa uskottunaan ja sielunkumppaninaan. Kerran hän löytää itsensä kännipäissään nukkumasta leijonan häkistä, ja muutenkin hän on kiinnostunut häkkiin teljetyn eläimen unimaailmasta. Egonin kännitoilailuja mahtui tarinaan mielestäni himpun verran liikaa. Mieleen tuli myös toinen romaani, Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat, jossa päähenkilö oli myös nimeltään Egon ja alkoholisti. Tosin tuossa romaanissa oltiin jatkuvasti kännissä, kun Elstelän Egon-hahmo näkee myös selviä päiviä.

Teoksen huipentuma sijoittuu Passaun kaupunkiin Baijerissa, jossa Hitler vietti lapsuusvuosiaan. Tuolla reissussa rähjääntynyt Egon kohtaa anonyymin SS-upseeri ja lääkärin, joka auttaa kaatunutta ja jalkansa loukannutta miestä kylpylään siistiytymään. Egonilla ja upseerilla on kylpylässä ”laatuaikaa”, ja he kohtaavat vielä uudestaan sirkuksen juhlaesityksessä, jonka kunniavieras on itse Himmler. Tuon lääkärin visiot ovat poikkeuksellisen kylmääviä, vaikka hän osaa pukea ne sivistyksen ja hyvän kotikasvatuksen petolliseen kaapuun. Hän kuuluu eri liigaan kuin brutaali, karkea Steinwampe, joka opettelee vielä sivistyssanoja ja pöytätapoja. Miehen identiteetti paljastuu Egonille vasta myöhemmin.

Groteskia huumoria kirjaan mahtuu roppakaupalla, mutta koin paikoitellen Steinwampen ruumiin koon ja muun kömpelyyden esityksen hieman liioitelluksi. Propagandaa on siroteltu myös kaikkialle, ja sen kaikenkattavuus tuntuu aukottomalta. Oliko pikkutyttöjen pukeminen dirndl-hameisiin sitten niin antaumuksellista kuin tässä esitetään?

Sirkusteema tuo kuitenkin synkkään aiheeseen helpotusta, ja arvostin myös sitä, ettei keskitysleiriteemalla revitelty liikaa. Kirjan kunnollinen juoni takasi täyteläisen lukuelämyksen, ja äänikirjana tämän tyyppinen tapahtumarikas kertomus toimi hienosti. Oliko romaani sitten liiankin ”perinteinen” ja juonivetoinen tämän vuoden palkitsijalle, sitä jäin pohtimaan. Itse koin, että tämä teos voi inspiroida suuria yleisöjä, ja innoittaa myös niitä, jotka lukevat vähemmän.

Pölysokeria ja pervitiiniä

DoraHeidi Köngäksen Dora, Dora (Otava, 2012) tuli luettua melkein putkeen Hertan jälkeen, niin vahva lukukokemus Hertta oli. Aloitin kirjan viime torstaina, kun mittari näytti talven toistaiseksi kylmintä lämpötilaa, tytär oli lähdössä takaisin opintoihin Rovaniemelle ja junat olivat tuntikausia myöhässä. Ilta ja alkuyö menivät hyisissä tunnelmissa VR:n tiedotteita ja tätä hyytävää pohjoisen naparetkeä seuratessa.

Teoksessa eletään joulun aikaa vuonna 1943, kun varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Rovaniemeltä Petsamoon tarkistamaan paikallista nikkelikaivosta. Pohjois-Norjassa ja Suomen Lapissa lasketaan olevan n. 75 OOO sotavankia seitsemästätoista eri kansallisuudesta, jotka verta oksentaen antavat panoksensa kolmannen valtakunnan leviämiselle. Speerin seurueeseen kuuluvat mm. yksityissihteeri Annemarie, tulkki Eero ja taikuri Himmelblau, jotka toimivat romaanin muina kertojina. Dora ei ole fyysinen henkilö, vaan maanalainen rakettitehdas lähellä Buchenwaldin keskitysleiriä, jonka pakkotyöläisten olosuhteet ovat erityisen karut. Speer on joutunut Führerinsä epäsuosioon informoituaan tätä aseteollisuuden vaikeuksista. Lapin-matka tuo paniikkihäiriöstä kärsivälle hermorauniolle mahdollisuuden hengähtää hetkeksi. Pelätty arvovieras nauttii autolla ajamisesta ja hiihtämisestä pölysokerisessa maisemassa.

Teoksen keskeinen jännite liittyy rotuhygieniaan ja saksalaisten käsityksiin suomalaisista ja lappilaisista alempana rotuna. Naimalupia saksalais-suomalaisille pariskunnille ei hevillä anneta, ja pohjoisen kylistä löytyy epätoivoisia hylättyjä odottavia äitejä, joiden sulhot ovat palanneet kotikonnuilleen. Vaikka Suomen armeija ja Lapin maaherra ovat rähmällään saksalaisia palvelemassa, heitä ei oteta mukaan salaisiin hankkeisiin yhteistyökumppaneina, vaan alempiarvoisina alaisina. Saksalaisia sotilaskodin sisaria ja sairaanhoitajia suojellaan miesten liialliselta intressiltä, kun taas suomalaiset lotat ovat sotilaille vapaata riistaa. Samaa logiikkaa soveltaa myös Speerin sihteeri, nuori rouva Annemarie, joka on ollut liian kauan ilman miestään. Suomalainen tulkki Eero kelpaa hänelle hetken helpotukseksi, kunhan aktien aikana ei puhuta mistään. Eero on periaatteessa koko matkaseurueelle hyödytön ei-kukaan, sillä seurue ei halua olla tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hän kokee tulleensa hyväksikäytetyksi sekä ammatillisesti että seksuaalisesti.

Tarina kohtalokkaasta excursiosta on riipivä, vaikka Köngäs pukee sen runollisen nyansoituneeseen kieliasuun. Runollisin kertoja on varttijuutalainen Taikuri, joka kaipaa vaimoaan Elsietä ja pelkää taustansa paljastumista. Ministeri Speerin korkein runous liittyy Hitlerin kanssa kokemaansa verbaalis-eroottiseen hurmioon ja johtajan aiheuttamaan pettymykseen:

”Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä eikä hän silti lakkaa. Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.”

Lapissa Speer suunnittelee jo hautajaisiaan, jotka noudattavat suunnilleen samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Todtin hautajaiset. Mustasukkaisuuden ja omnipotenssifantasian pervitiininhuuruinen sekoitus saa aikaan kostonhimoa mitättömiä sivullisia kohtaan. Speerin on eliminoitava ennen kuin tulee itse eliminoiduksi.

Mikä sitten saa minut lukemaan romaaneja Hitlerin sisäpiiristä? Albert Speer ei ole koskaan kiehtonut minua historiallisena henkilönä; ainoa natsi, jonka kohtaloon olen aikanani hieman perehtynyt on ollut Adolf Eichmann,  Hannah Arendtin sanoittamana. Speerin päätymistä Hitlerin johtavaksi arkkitehdiksi ja ministeriksi ei tässä selitetä muulla kuin kunnian- ja vallanhimolla (ja latentilla homoseksuaalisuudella); Annemarien ja Taikurin valintoja yritetään ymmärtää humaanimmasta perspektiivistä. Speerin oma yläluokkaisuus ja hänen lähipiirinsä ylenkatse kaikkea nousukasmaisuutta kohtaan ei tässä selitä hänen poliittista toimintaansa. Vaikuttaa myös siltä, ettei Speerin suku täysin tukenut hänen toimintaansa. Speerin ihon alle ei ole helppo päästä fiktiivisinkään keinoin, mutta Köngäs pyrkii näyttämään murtumia täydellistä tunteettomuutta tavoittelevan hahmon julkikuvassa. Murtumia voi havaita vain rinnalla matkaavien toisten kautta, sillä Speer ei tässä saagassa päästä ketään lähelleen.

Lapin luonnon, saksalaisten yltäkylläisten pitojen ja Eeron pohjalaisten kotiolojen kuvaus tuovat romaaniin hengähdyskohtia ja syvyyttä. Joulun vietto kaukana kotoa on kaikille romaanin avainhenkilöille arka paikka, paitsi Speerille, joka vihaa juhlapyhien rituaaleja. Petsamon lähihistoria alkoi tämän kertomuksen kautta kiinnostaa enemmänkin, sillä tässä vieraillaan lyhyesti myös kolttasaamelaisten luona ja paikallisessa luostarissa, jota vartioi yksinäinen munkki Dosifei. Myös norjalaisten tarmokkaasta vastarintatoiminnasta kerrotaan vertauskohtana suomalaisten käytännön sanelemalle alistumiselle. Suomessa natsismia vastustaneet vasemmistolaiset joutuivat Hertta Kuusisen lailla vankilaan turvasäilöön, ja tämän vertauksen kautta kahden aikalaistarinan välille muodostuu vahva silta. Suosittelen lämpimästi Hertan ja Dora, Doran lukemista limittäin ja lomittain. Hertta esiintyi minulle romaanina, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa ja Dora, Dora romaanina, jonka aihepiiriin en olisi koskaan halunnut, voinut tai pystynyt kirjoittajana tai tutkijana perehtymään tällä intensiteetillä.

Helmet-haasteessa teos sopisi muuallekin, mutta plaseeraan sen kohtaan 44: ”Kirjassa joku kuolee”.

Kansanmurhan pragmaattinen todistaja

Milles CollinesKolmas juhannuskirjani oli rankempaa settiä, eli pomppasin angloamerikkalaisesta romanssista suoraan keskelle v. 1994 Ruandan kansanmurhaa. Paul Rusesabagina oli se tosielämän hotellinjohtaja, joka piilotteli Kigalin loistohotellissa yli 1200 tutsia ja hututoisinajattelijaa ja jonka tarinaan perustui elokuva Hotelli Ruanda. Elokuvan olen nähnyt kaikessa kaameudessaan, ja se kuuluu samaan pakollisten nähtävien sarjaan kuin Uskollinen puutarhuri ja Skotlannin viimeinen kuningas.

Vuonna 2006 eli elokuvan teon jälkeen Rusesabagina julkaisi yhdessä Tom Zoellnerin kanssa muistelmateoksen An Ordinary Man (suom. Hotellinjohtaja, Bazar 2007). Teos on maltillinen, historiallinen ja yhteiskunnallisesti analyyttinen katsaus maan lähihistoriaan, kolonialismiin ja sen henkiseen perimään. Osan kuvauksesta muistin hyvinkin, mutta opin paljon ruandalaisesta kansanluonteesta ja paikallisista tavoista. Ruandalaiseen kansanluonteeseen kun on kuulunut diplomaattisuus siihen pisteeseen saakka, että ”ein” sanominen on heille melkein mahdotonta. Banaanioluen panemisesta ja sen nauttimisesta oli myös hersyvää analyysia.

Alkoholilla oli iso rooli Des Mille Collines-hotellin piilotettujen henkiinjäämisessä: hotellinjohtaja-Paul nimittäin käytti ranskalaisia shampanjalasteja murhanhimoisten kenraalien voiteluaineena. Ylipäänsä hänen filosofiansa oli käytännöllinen: oli vain harvoja hutufanaatikkoja, joiden kanssa hän ei suostunut juomaan lasillista, vaikka miesten takit saattoivat olla tuoreessa veressä. Etnisen puhdistuksen aikana hän uskoi kaupankäynnin logiikkaan: mikäli murhamies suostui edelleen käymään kauppaa panttivangeista, hänet oli mahdollista kääntää hyvän puolelle tai ainakin suostutella tekemään vähemmän pahaa.

Onneksi tässä teoksessa ei kuvailla murhia yksityiskohtaisesti, vaan keskitytään elämään ja sen ylläpitämiseen. Karmivin yksityiskohta liittyi uuteen kaupalliseen radioasemaan, joka oli alussa kuin raikas tuulahdus maan kulttuurielämässä kansallisen jämähtäneen radion rinnalla, mutta joka alkoi kansanmurhaa edeltävinä vuosina lietsoa populistista vihaa tutseja kohtaan. Populismin analyysi on tässä teoksessa meitä suomalaisiakin ravisuttavaa, sillä Rusesabagina onnistuu kuvaamaan sen helpon notkahduksen populismista barbarismiin, mikä voi pahimmillaan tapahtua kuukausissa tai viikoissa. Mikään kulttuuri, manner tai kansakunta ei ole immuuni sille.

Teos on edelleen ajankohtainen erityisesti eurooppalaisille, jotka veivät sairaat rotuoppinsa Afrikkaan ja jotka kamppailevat äärioikeiston kanssa päivittäin. Suosittelisin tätä teosta erityisesti nuorille lukijoille, erityisesti vuoden 1994 jälkeen syntyneille. Jos opettaisin lukiossa historiaa, teos kuuluisi pakolliseen lukemistoon. Muistan Ruandan kansanmurhan aikaan olleeni erityisen herkillä pienen vauvan äitinä – taisin seurata tilannetta aktiivisemmin kuin keskivertokansalainen. Toisen lapsen syntyessä sota jatkui Balkanilla, ja silloinkin mietin enemmän elämän ja kuoleman kysymyksiä kuin ollessani työelämässä. Tässäkin teoksessa synnytetään puskassa pakomatkalla vainoajia.

Afrikkalaiseksi mieheksi Rusesabagina on avoin ihmissuhteistaan ja perhekuvioistaan, vaikkakin yksityiselämä ei ole teoksessa keskiössä. Miehen ensimmäinen avioliitto kaatui ”erilleen kasvuun”, hän eli pitkään yksinhuoltajana ennen kuin löysi toisen vaimonsa, Tatianan, joka on tutsi. Miehen oma kaksoisidentiteetti hutuisän ja tutsiäidin lapsenakin on tässä työn alla. Hienolla tavalla hän osoittaa etnisyyden osittaisen fiktiivisyyden ja rotupiirteiden liukuvuuden. Hutujen huono itsetunto kuulostaa melkein suomalaiselta: molempia kansoja on pidetty takapajuisina, persjalkaisina alkuperäiskansoina, joille uusien asioiden oppiminen on ollut vaikeaa.

Rusesabagina joutui lähtemään rakkaasta Ruandastaan maanpakoon Belgiaan heti kansanmurhan jälkeen. Elämästä Brysselistä hän kertoo vain vähän, mutta antaa positiivisen vaikutelman. Hotellinjohtaja aleni Euroopassa taksikuskiksi, mutta niilläkin tuloilla on onnistunut elättämään perheensä ja hankkimaan asunnon lähiöstä. Teoksen pääsävy on lempeä ja kiitollinen.

Ruandalaista kirjallisuutta en tunne lainkaan, mutta hyllyssäni on ihana Gaile Parkinin Baking Cakes in Kigali (2008), jossa kirjaimellisesti leivotaan kakkuja kansanmurhan jälkeisessä ilmapiirissä. Teos ei ole täysin harmitonta chicklitiä, vaan siinä on vakavampi maan jälleenrakentamisen teema. Rusesabaginan vakava omaelämäkerrallinen proosa ja Parkinin kevyempi ilottelu muodostavat hienon lukukokonaisuuden Ruandasta kiinnostuneille.

Kigalin Des Mille Collines-hotelli on edelleen pystyssä. Minua hieman ahdistaisi siellä yöpyminen, vaikka paikka onkin legendaarinen ja tunnetaan nimenomaan elämän puolustuksesta, ei kuolemasta. Kauheuksista huolimatta tämäkin teos herätti ylitsepursuavan matkakuumeen.