Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Miehisyyden korkeakoulussa

Teos: Uzodinme Iweala: Speak No Evil (HarperCollins, 2018)

Storytel-tilauksen maksimaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa muutamien uusien afrikkalaisteoksien bongailua. Jatkan nyt myös young adult-teemaa kahden nigerialaistaustaisen kertojan kyydissä. Uzodinme Iweala (s. 1982) on amerikkalais-nigerialainen kirjailija, jonka toinen teos Speak No Evil iskee herkkään hermoon länsiafrikkalaisten diasporisissa yhteisöissä ympäri maailmaa.

Romaanin kertoja Niru on 18-vuotias lukiolainen, joka käy eliittilukiota Washingtonissa. Hänen vanhempansa ovat Nigerian igboja, korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka matkustavat kotimaahansa joka vuosi uskollisesti altistaakseen kasvavia lapsiaan ”juurille”. Niru on hakenut opiskelemaan Harvardiin, ja suuri osa hänen luokkakavereistaan pyrkii myös Ivy League-yliopistoihin. Lukiossa hän on tottunut edustamaan mustaa kulttuuria varsinkin äidinkielen opettaja Miss McConnellin tunneilla – naisen, joka on matkustellut kehitysmaissa, ja joka pitää Nirua jonkunlaisena toiseustoteemina.

Meredith on Nirun paras ystävä, jonka vanhemmat ovat enimmäkseen poissa kotoa ja jättävät tyttärensä ratkaisemaan omat ongelmansa. Hän on ensimmäinen, jolle Niru uskaltaa kertoa seksuaalisuudestaan, mutta pian poika kokee luottamuksensa tulevan rikotuksi. Nirun vanhempien kasvatusfilosofia on päinvastainen, ja pojan edellytetään osallistuvan äitinsä kanssa jumalanpalveluksiin sunnuntaisin. Eräänä päivänä hänen isänsä löytää homopornoa poikansa puhelimesta, ja tästä alkaa systemaattinen eheyttämisyritys, johon osallistuvat paikalliset seurakunnan jäsenet ja katolinen piispa kotipuolessa. Uudelleenkoulutus ”tervehenkiseen” miehisyyteen onnistuu hetken verran, kunnes Niru löytää kaupungilta keskellä päivää ikätoverinsa Damienin, ja projekti kusee alleen lopullisesti.

Kirja todella avaa länsiafrikkalaisten hyperaktiivista hengellisyyttä, varsinkin kielellisellä tasolla. Nirun vanhemmat ovat eri linjoilla homouden teologisessa tulkinnassa, ja äiti ainakin tuntuu tutkivan mahdollisuuksia hyväksyä poikansa seksuaalisuus kirkkonsa sisällä. Isän näkökulma tulee vahvasti esiin runsaan dialogin kautta, ja vaikka hän on hyvin dominoiva, perinteinen patriarkka, hänen tapaansa olla maailmassa ei ainakaan demonisoida. Kirjan kuunteleminen äänikirjana teki tälle tekstille oikeutta, koska tekstinä luettuna hahmojen vahvat aksentit eivät olisi päässeet samalla tavalla esille.

Teoksen lopussa näkökulman vaihto Meredithin versioon tapahtumista tuo vielä järkyttäviä yllätyksiä, ja painopiste siirtyy homoseksuaalisuudesta rotusuhteisiin, ja oikeusjärjestelmään, joka yksiselitteisesti suosii valkoisia. Tarina kääntyi mielestäni vähän liiankin traagiseksi, mutta juonen käänteet luultavasti reflektoivat ympäröivää todellisuutta Yhdysvaltain kaupunkien paremmissa piireissä. Vaikka kirjaa voi lukea puhtaasti yksilötasolla, yhteiskunnallinen taso on siinä konkreettisesti läsnä, ja herättää taas kysymyksen: ”do Black lives matter?”

Toni Morrisonin muistolle

Teos: Toni Morrison 1993. Jazz. Tammi, suom. Seppo Loponen

Kun Toni Morrison (1931-2019) sai Nobelin palkinnon vuonna 1993, hänen kirjansa kokivat renessanssin monessa maassa, myös Suomessa. En muista, oliko minulla havaintoa Morrisonin tuotannosta ennen tätä – mahdollisesti ei, koska afroamerikkalaista kirjallisuutta ei ollut englantilaisen filologian kirjalistoilla, jota tuolloin opiskelin. Jazzin olen hankkinut halpana pokkarina pian palkinnosta kuultuani, ja kirjan formaatista näkee, että sitä on painettu paljon ja äkkiä. Muistaakseni tuo oli silloin lama-Suomessa teos, jonka kaikkien oli pakko lukea, ja siitä myös keskusteltiin kaikkialla, hiekkalaatikoilla ja julkisissa kulkuvälineissä.

Morrisonin kuolinuutinen pysäytti, vaikka hän ei koskaan noussut läheisimmäksi afroamerikkalaiseksi kertojaksi minulle. Tämä siksi, että hän kirjoitti vähän liiankin hyvin. Olen eläytynyt enemmän muun muassa Maya Angeloun, Alice Walkerin, Audre Lorden ja bell hooksin teoksiin.

Olen Jazzin lisäksi lukenut esikoisteoksen The Bluest Eye, joka on jättänyt suuremman jäljen, koska siinä kirjassa taisi olla enemmän rosoisuutta. Toki myös Jazzissa on tunnelmien ja aihepiirin saralla rosoisuutta ja elämänmakua vaikka koko kansakunnalle jakaa, mutta kirjan muoto on hämmentävän täydellinen. Myös kokeileva ja paikoitellen vaikeaselkoinen. Historialliset kerrokset eivät asetu kansakoulunopettajan pedagogiseen muotoon. Lukijan on tehtävä työtä yhteyksien luomiseen niiden välillä.

Teoksessa viisikymppisellä newyorkilaisella pariskunnalla, Joella ja Violetilla, on pahemmanlaatuinen kriisi. Joe on haksahtanut 18-vuotiaaseen Dorcasiin, joka kokeilee lemmenkipeänä vanhempaa miestä, kun ei saa iktovereiltaan tarpeeksi vastakaikua. Dorcas on orpotyttö, joka asuu uskonnollisen ja siveän Alice-tätinsä luona ja käy tältä salaa jazzhipoissa. Salasuhde on sopimaton molemmassa päässä, eikä tilannetta helpota se, että Joe vuokraa naapuriltaan huoneen lemmenleikkejä varten silloin, kun tämä on töissä. Tilanne eskaloituu nopeasti, ja pian Dorcas löytyy karusta hippamestasta kuolleena. Häntä on ammuttu, Joe on ainoa taposta epäilty eikä kukaan ole valmis ilmoittamaan teosta poliisille.

Kirjassa eletään vuotta 1926, ja vieraillaan takaumien kautta Virginiassa, jossa pariskunta on syntynyt ja kasvanut. Kaupunkiin muuton saaga on eeppinen, ja tunnelmat mustien omassa junavaunussa ovat käsinkosketeltavat. Rotuerottelua harjoitetaan eri tavalla eri osavaltioissa, ja myös junassa käytänteet vaihtelevat matkan aikana. Pohjoiseen päin kuljettaessa ravintolavaunusta poistetaan erotteleva verho, ja jossain kohtaa kaikki saavat jonottaa samassa jonossa omaa vuoroaan.

Varsinkin Violet rakastuu kaupunkiin, sen rytmiin ja värikkäisiin yötaivaisiin. Joe on ollut juro metsästäjä, jonka kiintymys kotipuolen maisemaan on ollut suurempi kuin vaimonsa. Vaimo alkaa laittomaksi kampaajaksi ilman koulutusta, Joe kokeilee monia hanttihommia ja päätyy Cleopatra-kosmetiikan konsulentiksi. Kirjan nykyisyydessä molemmilla menee taloudellisesti lujaa, ja heillä on varaa kohtuumukavaan elämään. Työnsä kautta Joe tutustuu satoihin naisiin ja voittaa heidän luottamuksensa niin, että voi vierailla vapaasti heidän kodeissaan. Häntä pidetään harmittomana, eikä kaikkien ole helppo uskoa tarinaa hänen haksahtamisestaan kirkkokuorossa laulavaan tyttöön, jolla on huono iho.

Jazz on huikea historiallinen romaani siksi, että se välittää ajan hengen täydellisesti alleviivaamatta yleistä historiaa ja sen merkkipaaluja. Kaikki lukijat eivät välttämättä tiedä, että USA:ssa oli tuohon aikaan kieltolaki (kuten Suomessakin), ja sen vuoksi salakapakat ja kotibileet olivat suosittuja. Afroamerikkalaisten kiinnostus aseisiin on myös yksi kirjan keskeinen teema, ja varsinkin Violet pohtii aseen käytön ja turvallisuuden tunteen yhteyttä.

Kolmiodraaman keskellä Violet tuntuu myös aidolta kylähullulta, jonka pirtelön juonti drugstoressa on näky, joka pelottaa ohikulkijoita. Käytyään riehumassa Dorcasin hautajaisissa hän saa Harlemissa lisänimen Violent, mutta tästä huolimatta hän ystävystyy oudolla tavalla Alicen kanssa. Mustasukkaisuus kuolleelle tytölle ottaa lähes patologisia muotoja, ja pepunkasvatusprojektille jopa nauroin, vaikka kirja ei ole sävyltään kovin humoristinen.

Mitä sitten muistan kirjasta 25 vuoden tauon jälkeen? Muistan loppulauseet ja Dorcasin hahmon, mutta en edes muistanut, mille vuosikymmenelle tarina sijoittui. Toki nimestä voisi jo päätellä jotain, olihan 1920-luku jazzin kultaista aikaa. Teos päättyy pariskunnan sovintoon ja seesteisempään vanhenemiseen, ja loppupeleissä anonyymi kertoja toteaa:

Mutta en voi sanoa sitä ääneen; en voi kertoa kenellekään, että olen odottanut tätä koko ikäni ja että jaksan odottaa, koska minut on valittu odottamaan. Jos pystyisin, sanoisin sen. Sanoisin että tee minut, tee minut uudestaan. Sinä voit tehdä sen, ja minä voin antaa sinun tehdä sen, sillä katso, katso. Katso missä kätesi ovat. Nyt.

Voi olla, että uudella lukukerralla tajusin enemmän rotusuhteista ja valtarakenteista. Mieleeni tulivat myös suomalaiset siirtolaiset, joita tuohon aikaan asui Harlemin alueella paljonkin. Virginian muistelmien kohdalla en edelleenkään tajunnut kaikkien henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta siinä kuvataankin todellisuutta, jossa valtaosa mustista on edelleen lukutaidottomia tai ainakin kouluja käymättömiä. Morrison todella onnistuu menemään tuollaisten ihmisten ihon alle ja selittämään maailmaa heidän lähtökohdistaan.

Kirjan musiikillisuus kasvaa loppua kohti, ja kuten sen tunnetut kriitikot ovat sanoneet, se ei ainoastaan muistuta jazz-sessiota, vaan myös sinfoniaa. New York tanssii siinä kukonpoikien sormen napsautusten tahtiin, eikä tällaiselle napseelle voi olla immuuni edes presbyteerikirkon ompeluseuran kitkerin neitsyt.

Äitiys ei ole kilpalaji

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Karhulahti

Kiinnostavia uusia kirjailijanimiä pomppii eteeni nyt angloamerikkalaisesta maailmasta, mikä hieman jopa harmittaa, koska ensisijainen kiinnostuksen kohteeni tässä blogissa juuri nyt on edistää aloittamaani maahaastetta. Kiinalaisamerikkalaistaustaisen Celeste Ng:n teoksia olen kuullut kehuttavan jo ennen nyt lukemaani suomennosta, joten olen jo odottanut pääseväni häneen käsiksi. Hänen teoksissaan keskiössä tuntuu olevan monikulttuurinen perhe-elämä, ei kuitenkaan leimallisesti kiinalaisamerikkalaisesta tai aasialaisesta näkökulmasta.

Teosta Tulenarkoja asioita on jo suositeltu äitienpäivän lukemistoksi suomalaisessa Blogistaniassa, ja teos on saanut sekavia arvioita. Täytyy myöntää, etten myöskään itse aloittanut tätä teosta ”liekeissä”, sillä sen aihepiiri, ohiolaisen aatteellisen asuinyhteisön naapurusto ja siellä asuvat, täydellisyyttä tavoittelevat keskiluokkaiset äidit, tuntui liian sovinnaiselta. Koukkuna minulla kuitenkin toimi tuo asuinyhteisö, eli Shaker Heights, jo 1930-luvulla rakennettu rauhan tyyssija, jonka keskeinen tavoite oli roturajojen hälventäminen ja yleinen yhteiskunnallinen tasa-arvoistaminen.

”Shakerit” olivat tiukka protestanttinen uskonlahko, jotka uskoivat selibaattiin ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tässä kuvataan lahkon viimeisiä aikoja, sillä valtaosa Shaker Heightsin asukkaista on maallistuneita, ja uskovat enemmän demokraattiseen puolueeseen kuin Kristukseen. Uskonnollinen teema oli kuitenkin kiehtova, ja olisin voinut lukea yhteisön historiasta enemmänkin.

Teos sijoittuu vuoteen 1998, eikä 1990-luku ole minulle kaikista vetävin ”historiallinen” ajanjakso kirjojen maailmassa. En osaa vielä tutkia tuota vuosikymmentä retrospektiivisin lasein, ja koska itse olin nuorena aikuisena suht stressaavassa ja ruuhkaisessa vaiheessa, en omaksunut ”ysäriltä” läheskään kaikkia sen kulttuuri-ilmiöitä. Toisaalta olin äiti 90-luvulla ja pystyn hyvin samastumaan kaikkiin teoksen äitihahmoihin. Teoksen keskeinen teema on äitiyden moninaisuus ja suorituskeskeisen äitiyden kyseenalaistaminen.

Rouva Elena Richardson on kolmannen polven yhteisöläinen, joka on onnistunut olemaan kotoa poissa vain opiskeluvuodet. Hän on ammatiltaan toimittaja, mutta on luopunut urahaaveistaan perheensä vuoksi. Aviomies on menestynyt juristi, joka käy töissä läheisessä Clevelandin kaupungissa; Elena toimittaa yhteisön omaa paikallislehteä ja puuhastelee moninaisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa. Hänellä on neljä lasta, joista nuorin Izzy on erityistä huomiota kaipaava nuori. Äidin suhde nuorimpaan tyttäreensä on monessa suhteessa ongelmallinen, koska tämä, toisin kuin sisaruksensa, ei ole koskaan oppinut noudattamaan yhteisönsä sääntöjä.

Elena saa lisätuloja vuokraamalla vanhemmiltaan perimää taloa halpoja kämppiä tarvitseville, kuten taiteilijoille ja siirtotyöläisille. Myös vuokranantajana hän kokee olevansa hyväntekijä, mutta tästä huolimatta vaihtuvuus tässä asunnoiksi jaetussa talossa on tiheä. Kun Elena saa vuokralaiseksi Mia Warrenin, valokuvaajan ja yhden tyttären yksinhuoltajan, hänen perheessään alkaa tapahtua, hyvässä ja pahassa. Ehkä pahin virhe, jonka Elena tekee, on Mian kysyminen perheen taloudenhoitajaksi. Mia on koko aikuisikänsä tehnyt hanttihommia, jotta pystyisi omistautumaan osa-aikaisesti taiteelleen. Elena aidosti haluaa tukea vuokralaistaan taiteen saralla, mutta työ- ja vuokrasuhde alkaa nopeasti natista liitoksistaan.

Nämä kaksi äitiä ovat molemmat omalla tavallaan vahvoja yhteiskunnan pilareita. Myös Mia on omahyväinen ja aatteisiinsa syvästi uskova vaihtoehtoihminen, joka paheksuu suureen ääneen porvarillista elämäntapaa ja omistamista. Mialle nomadinen elämäntapa on itseisarvo, ja tämän vuoksi hän on raahannut tytärtään Pearlia osoitteista ja osavaltioista toiseen vain toteuttaakseen visioitaan kuvauksista. Mian kuvausprojekti kestää tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen kaksikko pakkaa autonsa ja lähtee hortoilemaan kohti seuraavaa vuokramurjua.

Shaker Heights on ensimmäinen paikka, johon Pearl-tytär kokee kotoutuvansa. Hän ystävystyy kaikkien Richardsonin sisarusten kanssa, ja tulee vihityksi teinikulttuurin salaisuuksiin pinnallisen, mutta hyväsydämisen Lexien kautta. Richardsoneilla katsotaan koulun jälkeen kaikki iltapäivät Jerry Springer Show’ta ja pohditaan siinä esiintyvien friikkien ja marginaaliotusten haasteita lähes antropologisesta näkökulmasta. Tämä ulottuvuus kiehtoi minua, vaikka en itse muista päässeeni näiden tunnustuksellisten talkshow’ien maailmaan muiden kiireiden vuoksi. Muistan kuitenkin ajan, jolloin lapsuuteni kodissa oli aina iltapäivällä TV päällä ja sieltä katsottiin joko MTV:n videoita tai jotain amerikkalaista tositv-scheibaa. Nuorisokuvauksesta tuli siis kotoisa olo, ja pystyin hyvin samastumaan heidän hengailuunsa.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä kaikki draama keskity Elenan ja Mian pinnan alla kytevään kaksintaisteluun. Minulle jännityksen määrä oli sopiva, ja koin varsinkin kysymyksen kiinalaisten siirtotyöläisten oikeuksista, ja siihen kytkeytyvän adoptiodraaman koskettavaksi. Kuvatussa yhteisössä asuu vähävaraisia kiinalaisia, joista valtaosa työskentelee alipalkattuina etnisissä ravintoloissa, sekä hyväosaisia afroamerikkalaisia, varsinaisia Bill Cosby-perheitä. Celeste Ng ei kuitenkaan kaikkialla alleviivaa rotukysymyksiä, vaan esittää hahmonsa monisyisinä ja myös vähemmän stereotyyppiseen ajatteluun kykenevinä.

Suosittelen siis lämpimästi Tulenarkoja asioita niille, jotka vielä etsivät kirjaa äidille äitienpäiväksi. Teos on siksikin sopiva, että siinä seikkailee monen ikäisiä äitejä, ja myös isovanhempia. Teini-ikäisten näkökulma sopii hyvin niille, jotka ovat nyt alle nelikymppisiä. Ja vaikka teos on fiktiota, luin rivien välistä, että siinä saattaa olla joitain omaelämäkerrallisia säikeitä, koska kirjailija itse on kasvanut tuossa yhteisössä, joka on oikeasti olemassa.

Kun rasismi taipuu viihteeksi

IMG_1907Kävin toissapäivänä rasismia vastustavassa mielenosoituksessa ja eilen luin loppuun amerikkalaisen viihdekirjan, jonka aiheena oli kielletty mustan ja valkoisen nuoren rakkaus 1930-luvulla. Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus, 2013, suom. Riie Heikkilä) on ollut iso hitti Yhdysvalloissa, mutta jäänyt täällä melko vähälle huomiolle.

Romaani on hyvin perinteinen rakkaustarina, jolla ilmeisesti on todellisuuspohjaa. Siinä yli 90-vuotias Isabelle matkustaa salaperäisiin hautajaisiin Ohion Cincinnatiin yhdessä ”adoptoidun” ystävä-tyttärensä Dorrien kanssa. Alun perin Dorrie on ollut Isabellen kampaaja, mutta vanhan rouvan voimien vähetessä suhde on muuttunut ystävyydeksi. Dorrie itse on kolmen teinin yksinhuoltaja, joka pelkää mummoksi tuloa 36-vuotiaana.

Kirjassa tehdään matkaa hitaasti monessa osavaltiossa pysähtyen, ja kaikkialla Dorrieta epäillään valkoisen mummon ryöstämisestä. Palvelu hotelleissa ja ravintoloissa on legendaarisen huonoa, kun asiakkaina ovat kaksi eri väristä ja -ikäistä ystävää. Dorrie ei ilmeisesti ole myöskään koskaan yöpynyt samassa huoneessa valkoisen ihmisen kanssa aiemmin. Tämä kertoo jo syvään juurtuneesta rotuerottelusta, tai sen henkisestä perinnöstä maassa, joka kuvittelee olevansa demokraattinen. Road tripinä teos on siis silmiä avaava, ja kertoo myös paljon tienvarsien ”kurjien kuppiloiden” tasosta.

Minusta tässä kirjassa oli juonen suhteen ainesta, eli juonellisesti se oli paljon uskottavampi kuin vaikka viimeksi lukemani brittikirja Tulilapsi. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämissä on ollut tavallisia murheita. Romaanissa liikutaan Teksasin, Kentuckyn ja Ohion vähemmän hohdokkailla paikkakunnilla. Isabelle tulee alun perin hyväosaisesta lääkäriperheestä, mutta hylkää sen ideologisista syistä. Isabellen vanhemmat ovat aikansa lapsia, rotuerotteluun kasvatettuja ja sen arvomaailmassa rypeviä.

Kirjassa on kuitenkin paljon tiivistämisen varaa, ja joku sen rakenteessa tökkii. En tässäkään heti arvannut loppuratkaisua, mutta viimeisen kolmanneksen aikana se kävi ilmeiseksi. Luin kirjaa paikoitellen kursorisesti, eikä varsinkaan Dorrien somekäyttäytyminen kiinnostanut paljoakaan. Kiblerin ”pointtina” kahden aikatason kuljettamisessa on kai osoittaa varsinkin nuorille lukijoille 1930-luvun ja 2010-luvun nuorten ongelmien samankaltaisuus, mutta tämä oli tehty liian pedagogiseen tyyliin.

Minusta se, että tällaisia rotu-, kulttuuri-, tai poliittisia rajoja rikkovia viihteellisiä rakkaustarinoita kirjoitetaan, ei ole ongelma. Rasismia vastaan voidaan taistella myös kevyemmän viihteen keinoin, koska kaikki eivät ole kykeneviä ymmärtämään Toni Morrisonin syvää symboliikkaa. Ongelmana tässä kyseisessä romaanissa oli se, että siinä varsinkin musta rakastettu Robert nostettiin lähes ylimaallisen sankarin asemaan. Ja tämän kautta rakkaustarina vesittyi henkilöpalvonnaksi. Jopa Titanicin sankari Jack on nyansoidumpi hahmo kuin moitteeton ja nuhteeton Robert Prewitt.

Suomen historiassa vastaavaa draamaa on tuottanut saksalaisten sotalasten kohtalo, ja samantyyppisiä juonellisia ratkaisuja löytyy myös heistä kertovissa romaaneissa. Myös valkoinen on osannut sortaa valkoista, ja kiinnostavaa on, kuinka näiden löytölasten tarinoissa usein hoivaavaksi osapuoleksi jää se köyhempi osapuoli. Tai jos rikkaampi ottaa ei-toivotun rakkauden hedelmän hoidettavakseen, tuosta lapsesta halutaan häivyttää ”väärän” vanhempansa tausta.

Tätä kirjaa lukiessani koin, että kuuluin väärään ikäryhmään – että teos on todella suunnattu lukioikäisille, niin paljon siinä selitetään rotuerottelun historiaa. Hassua, että nämä young adult-vibat tulivat teoksesta, jonka toinen kertoja on yli 90-vuotias. Tarinana ystävyydestä teos varmaan tavoittaa kaikenikäisiä lukijoita, mutta rakkaustarinan kohdeyleisönä toimisi parhaiten ne, jotka vasta haaveilevat ensi rakkaudesta.

 

Mustan Jeesuksen jalanjäljillä

IMG_1713Minulla on tänä viikonloppuna työn alla lukupäiväkirja vapautuksen teologioista, mutta työ edistyy hitaasti, koska satuin saamaan käsiini Angie Thomasin nuortenkirjan Viha jonka kylvät (Otava, 2017, Kaijamaria Sivill). Teos sopii kuin nakutetusti tehtäväni taustaksi, mutta en tiedä, arvostaako opinahjoni kaunokirjallisuuden käyttöä koulutehtävissä.

Tässä erikoisen kypsässä ja poliittisesti tiedostavassa teoksessa yksi päähenkilöistä on Musta Jeesus, joka saattaa olla kristinuskon ja islamin (”krislamin”) yhteinen kotijumala. Päähenkilö on 16-vuotias nuori nainen Starr, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä Khalilin surmaa poliisin luodeista heidän palatessa bileistä  pahamaineiseen Garden Heights-lähiöön, jota ghetoksi kutsutaan. Yhteisö hautaa Khalilin riehakkaasti Kristuksen temppelissä Pyhän Hengen jiven soidessa, mutta surutyö alkaa vasta ensimmäisten mielenosoitusten ja mellakoiden sytyttyä.

Starr on päässyt stipendin turvin opiskelemaan Williamsonin valmistavaan kouluun, jonne oppilaiden enemmistö tulee aidatuilta asuinalueilta. Koulussa on vain muutama kiintiömusta tai -aasialainen, ja vaikka heitä ihaillaan cooliutensa vuoksi, joutuvat he myös usein rasististen vitsien kohteiksi. Joidenkin oppilaiden mielestä mustaa tyttöä saa ”läpällä” kutsua grillikanaksi ja kiinalaiselta kysyä, syävtkö he kiitospäivänä kissaa. Tästä huolimatta Starr kokee olonsa astetta kotoisammaksi koulunsa bileissä kuin lähialueensa. Koulun bileissä hänen ei tarvitse esittää coolimpaa kuin on tai jännittää tanssimooveja. Koska hän on musta, hänen oletetaan omaavan jotain auktoriteettiä mitä tulee katumuotiin ja vapaa-ajan viettoon.

Toisin kuin valtaosassa alueen perheistä, Starrin perheessä vanhemmat ovat edelleen yhdessä aiemmista vaikeuksista huolimatta. Hänen isänsä on istunut vankilassa kuten valtaosa alueen miehistä, ja perinyt pienen ruokakaupan hoidettavakseen. Äiti on menestynyt urallaan sairaanhoitajana, ja tavoittelee ylihoitajan paikkaa, joka takaisi suuremman asuntolainan. Perhekäsitys on laajentunut, eikä kaikista sukulaissuhteista ota helpolla selvää. Kuitenkin vanhempien välillä palaa edelleen romanssin liekki, vaikka he eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen asumisestaan.

Vaikka tässä eletään keskellä ghettosotia ja poikkeustilaa, Starrin perheolot vaikuttavat stabiileilta. Teos keskittyykin enemmän rotusuhteiden kuin perhe-elämän tai parisuhteiden analyysiin. Kaikella on historiansa, mutta erityisesti koristossuilla, ja ennen kaikkea kenkämerkit tunnustavat väriä. Converset ja Vansit vaan ovat valkoisten poikien kenkiä, kun taas kunnolliset mustat keräävät Michael Jordanin voitoista muistuttavia vintage-tossuja. Toisaalta Starr kokee vierautta käydessään rikkaiden kavereidensa kanssa ostoskeskuksissa, joista saa satoja lajeja jugurttijäädykkeitä ja pikkukoirien farkkuja.

Starr on teoksessa pohdiskeleva, eteenpäin pyrkivä sankaritar, jolla ei ole näkyviä heikkouksia. Ehkä kaipasin tähän vähän lisää psykologisia jännitteitä, ja henkilöiden sisäisiä ristiriitoja. Tämä on vahvasti yhteisöllinen teos, jossa yhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuudet ovat keskiössä. Olen satavarma, että tämäntyyppiselle mustia nuoria naislukijoita voimistavalle kirjallisuudelle on suuri tilaus, ja että myös muista taustoista tulevat voivat kirjaa lukiessaan oppia jotain yhteiskunnan aikaansaaman syrjäyttämisen mekanismeista. Kuitenkin tässä rakennetaan vahvan selviytyjän mallia niin pontevasti, että tilaa toisenlaiselle toimijuudelle ei paljoa jää.

Uskonto ja uskonnollisuus olivat minua eniten kiinnostava ulottuvuus siksi, että kukaan teoksen mustista hahmoista ei hengellisyyttä kiellä. Ruoan siunaaminen ja päivittäinen rukoileminen on tämän rosoisen yhteisön arkea siinä missä huumekauppa ja naisten huorittelu. Teoksessa Starrin isän ruokakauppa (jonka ehdoton ykkösmyyntituote oli sipsit) nousee yhteisön keskinäisen vihanpidon symboliseksi alttariksi, jota mellakoiden aikana voidellaan kohti tuhoa:

”Meidän kauppa on yhtenä kappaleena. Ikkunat on peitetty ja niissä lukee ”Mustien omistuksessa”, ihan kuin se teksti olisi karitsan veri, joka suojaa taloa Herran vihalta.” 

Teos on näennäisen helppolukuinen puhekielisyydessään, mutta sitä kannattaa lukea hitaammin kuin itse tein. Minusta myös käännös oli harvinaisen onnistunut ottaen huomioon monien ghettosanojen kääntämisen vaikeuden.   Ehkä suomalaisista rap-lyriikoista olisi voinut ammentaa vielä lisää anglistista epäkieliopillisuutta, mutta tällaisenaan teksti palvelee eri-ikäisiä lukijoita. Todella mielelläni lukisin tämän uudestaan englanniksi, sillä epäilen missanneeni jotain olennaista käännöksen kautta.

 

 

 

Preerian korkea veisu

Marilynne Robinson (s.1943) kuuluu niihin kirjailijaneroihin, joka on julkaissut vain vähän, mutta tehnyt uran luovan kirjoittamisen opettajana. Robinsonin aktiivinen työura keskittyi kuuluisaan Iowa Writer’s Collegeen, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuosi sitten. Robinson on julkaissut vain neljä romaania, joista kolme 2000-luvun puolella.

Gilead julkaistiin v. 2004, se sai Pulitzer-palkinnon v. 2005 ja suomeksi se on ilmestynyt ensi kertaa v. 2008 (Bazar, suom. Laura Jänisniemi). Kerrankin en tunne tarvetta päivitellä maamme kustantajien hitautta tarttua ilmiselviin tuleviin klassikoihin, sillä Gileadista on vaikeaa nimetä mitään sellaista teemaa, joka vanhenisi vuodessa, vuosikymmenessä tai sadassa vuodessa. Siinä käydään elegantisti läpi yli sadan vuoden historia Amesin pappissuvun miesten näkökulmasta, mutta kertojan nykyisyys keskittyy vuoteen 1956. Se on kuolevan vanhan miehen epistolarinen kirje seitsemänvuotiaalle pojalleen, joka ei välttämättä tule muistamaan isästään, ainakaan tämän henkisestä perinnöstään, paljoa, ellei tämä kirjoita sitä ylös.

IMG_1347Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta Robinson kertoo löytäneensä inspiraation abolitionistiliikkeen voimahahmoista, jotka usein lähtivät mukavista oloistaan itärannikolta yliopistojen kainaloista kohti keskilänttä perustamaan aatteellisia yhteisöjään, kyliä, joihin etelän orjuutta pakenevat mustaihoiset olivat tervetulleita.

Gilead-niminen haamukaupunki on saattanut olla joskus olemassa, mutta oikeasti sotahistorialliset tapahtumat, joita teoksessa kuvataan ovat sijoittuneet Iowassa sijaitsevaan kyläpahaseen Taboriin, joka oli 1800-luvulla merkittävä orjakaupan vastustajien keskus. (Paikka näyttää sinnittelevän olemassaolostaan näinä päivinä. Kun googlasin Taborin kyläyhteisön nettisivuja, takapajuisuus huokui läpi sekä käytetyn teknologian että markkinointikielen tasolla.) Robinsonilla on ollut syynsä muuttaa Tabor Gileadiksi, molemmathan ovat Vanhassa Testamentissa kukkuloita tai vuoria.

Ihmettelin sitä, kuinka hitaasti kohtuullisen tiiviin (287 s.) ja kielellisesti elämän perusasioissa pysyttelevän romaanin lukeminen minulta sujui. Sitten tajusin lukeneeni rivien väliin piilotettua teologista tutkielmaa kalvinismista ja kongregationalismista, joka tuntui keskittyvän kysymykseen, ovatko amerikkalaiset onnistuneet luomaan mitään omaperäistä teologiaansa, vai onko kaikki oppi totuttu hakemaan Euroopasta. Vuonna 1956 niukkuudessa elänyt patriarkka John Ames joutuu surukseen jo todistamaan tele-evankelioinnin massamenestyksen kansan syvissä riveissä. Televisio tulee perheeseen lahjoituksena, samoin tv-ateriatarjottimet, eikä pappikaan ole niin kielteinen uuden median suhteen kuin yhteisön luterilaiset, joiden vierailujen aikana toosa on pidettävä kiinni.

John Ames on mies, joka on poistunut kotoaan vain pappisopintojensa ajaksi. Hän on jäänyt leskeksi jo nuorena, menettänyt ainoan lapsensa, ja elänyt introverttiä poikamieselämää 40 vuoden ajan, kunnes Herra tuo hänen seurakuntaansa Lilan, kulkurinaisen, joka etsi matkallaan vain suojaa sateelta. Lila päättää naida pastorin, ja etenee valloitussuunnitelmissaan perinaisellisin keinoin, esimerkiksi hoitamalla pastorin puutarhaa. Epätyypillinen suhde varmasti herättää kyläläisten uteliaisuuden, mutta Lila sopeutuu rooliinsa pienessä seurakunnassa hyvin perinteisenä Marttana.

Romaanin nykyisyydessä ei varsinaisesti ehdi tapahtua paljoa. John Ames on tullut heikoksi sydämestään, ja tohtori on jo kieltänyt tältä yläkertaan kiipeämisenkin. Hänen paras ystävänsä, kilpailevan seurakunnan pastori Boughton, on vieläkin heikommassa hapessa, eikä teologisista keskusteluistakaan ole enää hengen nostattajaksi. Ilmapiiriä sakeuttaa Boughtonin suvun tuhlaajapoika-Jackin paluu juurilleen kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. John Ames on Jackin kummisetä, ja kokee velvollisuudekseen paimentaa nelikymppistä aikamiestä, joka on salaperäinen aiemmista tekemisistään Etelävaltioissa.

Romaanin rodulliset jännitteet kasvavat loppua kohti keskeiseksi teemaksi, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan musta. Mustien ja valkoisten välisten avioliittojen arjen mahdottomuudesta teos kertoo koskettavasti: Jack ei onnistu löytämään itselleen ja mustalle opettajavaimolleen säällistä asuinpaikkaa St. Louisista, vaimon suvun helmoihin Tennesseehen valkoinen vävy ei ole tervetullut, joten hän tulee kotikonnuilleen kokeilemaan, olisiko siellä ilmapiiri kypsä roturajan rikkomiselle. Gileadin historialliset mustat tosin ovat muuttaneet Chigagoon, viimeisetkin sen jälkeen, kun heidän oma baptistikirkkonsa poltettiin.

Ei ihme, että Barack Obama listasi tämän romaanin lempikirjakseen – hän oli löytänyt sen ensimmäisen kampanjansa aikana ja nauttinut siitä tien päällä juuri keskilännen pikkupaikkakuntia kolutessaan. Barackin oman kasvutarinan suhteen Jackin ja Dellan vaikea suhde on varmasti ollut omanlaisensa peili, mutta tulevan presidentin näkökulmasta myös periferaalisuus on mahtanut kiinnostaa.

Kokisin, että teos voisi olla hyvinkin opettavainen tapaustutkimus Amerikan historiasta myös suomalaisille yläastelaisille tai lukiolaisille nuorille, jos opettaja jaksaisi huolella taustoittaa sen taustat. Robinsonin kielessä on ikiaikaista symbolismia ja myös kulttuurit ylittävää selkeyttä niin, että sellainenkin henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa tai joka suhtautuu koko Amerikan ideaan skeptisesti, pystyy kuitenkin samastumaan, ellei kertojaan, niin historiallisiin asetelmiin: niukkuuteen, muuttoliikkeisiin maan sisällä, koulutukseen, oman tien etsintään uskonnon, filosofian ja mun henkisyyden, ehkä myös mammonanpalvonnan välillä.

Gilead ei olisi ollut teos, jonka olisin intopinkeänä hankkinut uutuushyllystä aikanaan. Pappissuvun ankeat seikkailut Iowan takamailla ei olisi herättänyt uteliaisuuttani teoksen julkaisuvuonna. Kiitän siis anonyymia tamperelaista luovuttajaa, joka kirjanmerkkinä muistuttaa minua myös tuulettimen lampuista. Teos ilahdutti minua hitaudellaan, rehellisyydellään, tunnelman intensiteetillään ja kypsällä tavalla lähestyä rotujenvälistä politiikkaa, jossa näytettiin, surtiin ja toivottiin huomiselle piirun verran parempaa.

Gilead aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat olleet Home (2008) ja Lila (2016). Itseäni kiinnostaisi varsinkin Lilan narratiivi, koska hän vaikutti Gileadissa potentiaaliselta epäluotettavalta kertojalta. Olettaisin, että hänen esikoisensa Housekeeping edustaa aivan eri genreä kuin Iowan trilogia, joten siksikin haluaisin lukea myös sen.

 

 

Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Kauhun suloinen tasapaino

Donna-Tartt-The-Little-FriendDonna Tarttin The Little Friend (Vintage, 2002) on koristanut kirjahyllyäni yli vuosikymmenen. Olin 90-luvulla mykistynyt hänen esikoisromaaninsa Jumalat juhlivat öisin tenhosta, mutta jostain syystä toinen romaani tuntui raskaalta ja vaikeaselkoiselta lähestyä. Yli 600-sivuisessa pokkariversiossa on säästetty tilaa ja paperia niin, että silmät väsyvät. Mutta koska Tartt julkaisee vain yhden romaanin vuosikymmenessä, ei kai ole synti, jos myös lukija lämpenee hänen tuotannolleen hitaasti. Viimeisin teos, yli 900-sivuinen Tikli (2013) kyllä kiinnostaa minua myös, mutta siihenkin olen kokenut olevani liian laiska.

Pienessä ystävässä matkustetaan kuumaan ja rämeikköiseen Missisippiin, Alexandrian pikkukaupunkiin, jossa asuu erikoinen naisklaani. Ajanjakso sijoittuu 1960-70-luvuille, tosin suvun historiaa kartoitetaan kauemmas menneisyyteen. Romaanin päähenkilö on tyttö nimeltä Harriet, jonka vaiheita seurataan syntymästä teini-ikään. Perheen tragedia on Robin-veljen murha, jota ei ole selvitetty ja jonka tapahtumista vaietaan. Harrietille murhan selvittämisestä tulee pakkomielle esiteini-ikäisenä ja salapoliisina toimiminen vie tytön todella vaarallisille vesille. Harrietin ystävyys Hely-pojan, luokkatoverin, kanssa on yksi kantava teema – heidän sekaantumisensa kaupungin alamaailmaan rikoksen ratkaisemiseksi ei ihan muistuta Viisikkojen tai partiolaisten puuhia. Tartt esittääkin vinksahtaneen version lapsuudensa lempiklassikoista, kuten Kiplingin Viidakkokirjasta ja Huckleberry Finnistä.

Tartt on lannistumattoman tarkka kertoja, joka saa hyvin arkisistakin tapahtumista aikaan mystiikkaa ja kauhua. Harrietin taloudessa eletään hyytävää hiljaiseloa vuosikausia murhan jälkeen. Heillä ei käy vieraita, sillä kaikki pelkäävät talon ilmapiiriä ja murhasta puhumista. Hänen isänsä on ulkoistanut perheen elatuksen pakenemalla Memphisin aisti-iloihin ja äiti pakenee suruaan kotitakissa masentuneeseen vellomiseen, myöhemmin myös huumeisiin. Sisaruksista huolehtivat ikääntynyt musta kodinhoitaja Ida, isoäiti ja isotädit. Idan rooli perheessä on merkittävä, mutta äiti kokee hänen roolinsa tarpeettomaksi ja haluaa hänestä eroon. Rodun, kolonialismin ja orjakaupan historiallisten jäänteiden rooli on pikkukaupungin kartalla suuri. Rotusuhteista kirjoittaessa Tartt avaa ilmiömäisesti syrjäisen ja umpeutuneen yhteisön muistia.

Cleven keskiluokkaisen matriarkaalisen klaanin lisäksi tutustutaan todelliseen ”white trash”-perheeseen, Raitcliffeihin, asuntovaunuissa asuviin veljeksiin, joista puolet ovat jatkuvasti kiven sisällä. Farish Raitcliff on mielisairaalasta kotoutunut kuntoutuja, joka piilottaa huumeiden valmistustaan eläinten täyttäjänä. Raitcliffien kommuunin hajut ja vibat ovat kauhun akselilla jo miltei sietämätöntä luettavaa. Veljeksistä yksi on tehnyt parannuksen ja toimii uudestisyntyneiden saarnaajana, mutta pitää silti yhtä rikollisten veljestensä kanssa eikä ilmianna heidän tekosiaan poliisille. Tartt kuvaa tässä amfetamiinin käyttöä poikkeuksellisen ansiokkaasti – sen aikaansaamaa ajallista illuusiota en ole aiemmin tajunnutkaan.

Toinen kauhun huipentuma liittyy käärmeisiin ja niiden käyttöön uskonnollisessa massaindoktrinaatiossa. Jos kulttileffa Snakes on a Plane ahdistaa, käärme-episodin lukeminen voi tässäkin tehdä tiukkaa. Paikalliset uskovaiset kun uskovat, etteivät irti päästetyt käärmeet pure kuin syntisiä, tai että Jumalan voitelu tekee tosiuskovaiset immuuneiksi käärmeen puremille.

Teos on yllättävän toiminnallinen näin ”korkeakirjalliseksi” teokseksi. Tartt saa ympättyä uskomattoman määrän intertekstuaalisuutta teokseen, joka käsittelee lapsuuden seikkailuja. Paikoitellen koin pakahtumista tai hengästymistä renessanssityylisen vyörytyksen keskellä, mutta ihailen suunnattomasti hänen taitoaan tasapainottaa kauhua ja pitää yllä korkeaa jännitystä loppumetreille saakka. Kenties Jumalat juhlivat öisin oli minulle suurempi elämys siksi, että se käsitteli itselleni läheistä yliopistomaailmaa, mutta Pienen ystävän kautta tulin matkustaneeksi vieraampaan maailmaan. Lähes kaikki lukemani amerikkalainen kaunokirjallisuus kun on sijoittunut pohjoisiin osavaltioihin, yleensä New Yorkiin ja sen lähiosavaltioihin.

Eniten Tarttin teoksissa minua kiinnostaa romaanien rakentuminen. Hän taatusti kuuluu maailmankirjallisuuden kurinalaisimpiin kirjoittajiin, ja olisinkin kovin kiinnostunut näkemään, miltä hänen tyypillinen työpäivänsä näyttää. Haastatteluja hän antaa aniharvoin ja vaikuttaa muutenkin yksityisyyttään tarkasti vaalivana taiteilijatyypiltä. Kun on virtuoosi, ei tarvitse markkinoida. Niin se vain menee.