Sisäelinten syönnin seksikkyydestä

ReseptitTeos: Jacky Durand: Sydämeni reseptit (Otava, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

Näissä poikkeusolosuhteissa moni meistä etsii tietoisesti hieman kepeämpää kirjallisuutta, eikä ainakaan synkkiä dystopioita tartuntataudeista. Oma karanteeniajan lukemistoni on kasautunut pöydälleni hakuammunnalla, mutta ilahduin, kun löysin teoksen nimeltä Sydämeni reseptit minulle aiemmin tuntemattomalta ranskalaiskirjailijalta. Normaalioloissa yritän vältellä teoksia, joiden nimeen on ympätty sana ”sydän”, vaikkakin yritys on ollut vähemmän onnistunut.

Oikeastaan Jacky Durandin romaanin ja sitä ennen lukemani Sally Rooneyn irlantilaisromaaninkin välille muodostui kiinnostava yhteys, vaikka Rooneyn teos ei ilottele ruoalla. Molemmissa eletään maaseudulla, opiskellaan ylioppilaskokeisiin ja pohditaan luokkaeroja. Tämä teos on tyylillisesti ripauksen viihteellisempi kuin Rooneyn, mutta ei läheskään niin romanttinen kuin nimi antaa ymmärtää. Lisäksi sen lähes kaikki päähenkilöt ovat miehiä, jotka eivät ole erityisen onnekkaita rakkaudessa.

Romaani sijoittuu jonnekin Dijonin lähelle, maalaiskylään, jossa Julienin isällä on menestyvä bistro nimeltä Le Relais Fleuri (”Kukkiva taukopaikka”). Julien-kertoja ei puhuttele isäänsä nimellä, vaan lähestyy häntä sinä-muodossa hänen kuolinvuoteellaan. Kirjassa eletään 1970-1980-lukuja, ja Julienin isä on sen verran vanha, että hän on palvellut isänmaataan Algerian sodassa. Apukokkina hänen keittiössään huseeraa rintamatoveri Lucien, joka on kuin adoptoitu sukulainen. Tarinan alussa Julienillä on äiti Hélène, joka viihtyy kotona koko ajan huonommin. Romaani kertoo äidin menetyksestä, hänen mystisestä katoamisestaan, ja pojan kasvusta kiireisen keittiömestarin armeijamaisessa komennuksessa.

Harvinaisen hienoja kuvauksia löytyy isän ja pojan kalaretkistä, ja Julienin kesälomakokemuksista Gaby-nimisen miehen luona syvällä korvessa. Gaby on anarkistinen metsänhoitaja, jonka venäläinen vaimo Maria opettaa ruoasta kiinnostuneelle pojanklopille kaiken suolakurkuista ja hunajasta. Rakkaudesta vaimoonsa Gaby on rakentanut tälle venäläistyylisen hirsimökin, ja heidän luonaan Julien oppii jotain harmonisesta parisuhteesta. Kotona äidin lähdettyä häntä huoltaa isän palkollinen, tarjoilija-Nicole, sillä romaanissa eletään vielä aikaa, jolloin uskotaan, ettei mies pysty huoltamaan lasten vaatteita.

Kirjan miehiin mahtuu rosoisuutta, itsepäisyyttä ja juroutta; teos ei ole läheskään niin imelä tai ennalta-arvattava kuin kansi antaa ymmärtää. Alkuvaiheessa olin huolissani, saanko luettua loppuun kirjan, jossa tuntui olevan pelkkää sisäelimiin ja perinneresepteihin liittyvää kulinaaris-pornografista ilotulitusta, mutta onneksi juoni kehittyy ja monipuolistuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Itse en täysin vakuuttunut vasikankateenkorvakeiton taivaallisuudesta, mutta sisäelinten lukutaito on pitkälti kulttuurinen kysymys. Romaanin universumissa tällainen pääoma on jopa seksikästä, vaikka tyttöjä Julien kosiskeleekin lähinnä itse leipomillaan munkeilla.

Sosialismin ja anarkismin historialla on ohut rooli juonen punonnassa, ja Durand vierailee monissa paikallishistoriallisissa paikoissa, tehtaiden ja metallityöpajojen varjoissa. Myös teknillisen lukion (eli amiskan?) opiskelun kuvaus on kiinnostavaa, ja metallimiesten maailma luo sopivan kontrastin Julienin kasvuympäristön kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä ranskalaisromaaneja, jotka keskittyvät johonkin ammattiryhmään tai yritykseen. Tämä oli genren paremmasta päästä, sillä Durandilla oli paljon muutakin annettavaa kuin maisemien idyllinen maalaaminen ja aisti-ilottelu. Isän ja pojan suhteen ja sodan jättämien taakkojen kuvauksena romaani oli uskottava, ja tarina sopivan realistinen. Lukisin mielelläni Durandilta toisenkin teoksen, ilmeisesti hän on aiemmin julkaissut lähinnä tietokirjoja, sillä hän on toiselta ammatiltaan La Libération-lehden ruokatoimittaja.

 

Välipalan merkitys 97-vuotiaan elämässä

EhtoolehtoTeos: Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Äänikirjan lukija: Elina Latva

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjaa olen lukenut viiveellä, ja nyt sain trilogian viimeisen osan käsiini viisi vuotta sen julkaisun jälkeen. Monella tavalla Lindgren on ollut edelläkävijä, profeetta tai ennustajaeukko, sillä hänen kuvaamansa vanhushuoltoon liittyvät ilmiöt ovat manifestoituneet jollain tasolla kymmenissä palvelukodeissa ympäri Suomea.

Kolmannessa osassa Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja toverit ovat palanneet asumaan Munkkivuoren palvelukotiin remontista johtuvan evakkokauden jälkeen. Laitos on valittu digitalisoituneen hoivan pilottiprojektiksi, eikä siellä enää ole töissä kuin yksi konsultti, käyttöpäällikkö-lähituki Jerry Siilinpää. Tämän lisäksi Ehtoolehtoon pääsee sisään joukko Herätys Nyt-liikkeen vapaaehtoisia, jotka pitävät asukkaille rukouspiiriä. Yksi vapaaehtoisista, Rukoilija-Sirkka ilmaantuu naisten tielle aina, kun he ovat pulmatilanteissa kaupungilla, ja osa vanhuksista nielevät liikkeen hurmoksellisen sanoman. Kuitenkin Pertillä, liikkeen johtajalla, on enemmän euronkuvat kuin pelastussanoma mielessä, ja kaiken kukkuraksi he yrittävät eheyttää Taunoa ja Oivaa, miesparia, jotka ovat saaneet kokea liikaa kovia elämänsä varrella.

Ehtoolehdossa ruokahuollon hoitaa 3D-tulostimella varusteltu kone, joka muovaa hävikkivihanneksista asiakkaan valitseman muotoisia kakkaraisia. Kone myös värjää kakkuset asiakkaan toiveen mukaisesti. Naiset eivät pysty syömään näitä luomuksia joka päivä, vaan herkuttelevat itse ostamillaan verilätyillä ja maksalaatikoilla omissa huoneissaan. Kauppareissuille ja pankkiautomaattivisiitteihin mahtuu monenlaisia kommelluksia, ja paljon symboliikkaa liittyy Katajanokan arkkitehtuuriin, kuten Enso-Gutzeitin pääkonttoriin ja Uspenskin katedraaliin.

Ruokaan liittyy myös arkisia havaintoja entisajan ja nykyajan tuotteista. Eräässä kokoontumisessa vanhukset päätyvät syömään mystistä Party Mixiä, jota he luulevat terveellisiksi luomuvälipaloiksi. Pakkaus osoittautuukin kissanruoaksi, joka on paketoitu lähes identtiseen pussiin kuin vegaaniherkut. Muutenkin tämän päivän terveysintoilu ja ruokateollisuuden pyrkimys syöttää kansalaisille loputtomia välipaloja nousee pilkan kohteeksi.

Romaani on selkeästi vakavampi ja traagisempi kuin sarjan aiemmat osat, ja sen huumori mustenee sitä mukaan, kun sähkökatkot ja robottien toimintahäiriöt rokottavat asukasmäärää. Otin itse kuvauksen herätysliikkeen hengellisestä painostuksesta (jopa väkivallasta) vähän liiankin henkilökohtaisesti, koska olen itsekin yrittänyt kirjoittaa aiheesta, tosin eri näkökulmasta. Teknouskontoon liittyvät pohdinnat olivat paikoitellen myös karnevalistisia, ja laittavat kenen tahansa pohtimaan ihmisarvoisen hoivan tai saattohoidon merkitystä.

Trilogia toimi mielestäni paremmin, kun osia ei lukenut tiheään tahtiin peräkkäin. Irman ”döden, döden, döden”-läppä tuntui taas raikkaalta, kun viime kohtaamisesta on useampi vuosi aikaa. Eniten pidin trilogian keskimmäisestä osasta, Ehtoolehdon pakolaisista (2014), jossa vanhusten jengi muutti kimppakämppään Hakaniemeen ja opetteli elämän panemista risaiseksi. Tosin saagan osat ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja uskon, että suurin osa faneista on lukenut kaikki osat. Itseäni kiinnostaisi myös lukea sarjan englanninnokset nähdäkseni, kuinka tietyt suomikeskeiset havainnot kääntyvät globaaliin kuvastoon.

Mariskoolin joulukarkit kunniaan!

Teos: Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Käsissäni on teos kirjailijalta, jonka teokseen en olisi tarttunut ilman mainosta. Mainosta henkilöltä, jonka kirjoja olen lukenut ja jonka mediapersoonaa seurannut jo vuosikausia. Antti Holma ilmeisesti itse fanittaa Harry Salmenniemen lyhytproosaa, niin autenttiselta tuo mainos tuntui. Salmenniemi on myös kirjailija, joka takuulla kaipaa hieman lisää kaupallista buustia, sillä teoksesta puolet liittyy marginaalikirjailijan kapeaan leipään.

Teoksen avainnovelli kertoo rajattoman karnevalistisesta ruokahifistelystä aikana, jolloin salaattilajien tarkka nimeäminen endiiveiksi ja lollo rossoksi kohottaa sosiaalista pääomaa. Salmenniemen unelmien salaattiin tulee lisukkeiksi kaiken maailman eksoottiset hedelmät pepinoista ja rambutaneista saakka, ja Euroopan eksklusiivisimmat juustot. Lopputulos on mielialaa nostattava cocktail, joka saa kirjailijan odottamaan vastaavia hypetyksiä muuallakin, mutta onneksi sama hyperaktiivinen tyyli ei monistu joka tarinassa.

Novelleja teoksessa on 27, ja noin puolet niistä käsittelee kirjallisuuspiirien sisäistä maailmaa. Kares-niminen kustannustoimittaja on keskeinen tekijä kertojan elämässä, mutta johtuen tämän aggressiivisestä käytöksestä humalatilassa mies ei koskaan saa kutsua Kareksen kotiin kuten muut kirjailijat. Taiteilijan elämä vaikuttaa boheemilta, mutta aivan rappiolla ei olla, koska hän jaksaa ilahduttaa kumppaniaan jokapäiväisillä italialaisillallisilla. Parisuhde on hänelle keskeinen kallio muuten tuulisessa maailmassa, vaikka välillä vaarallisia ihastuksia ventovieraisiin ilmenee lähialueen kuppiloissa – ja tuolloin ainoa keino estää pakkomielteen kehittymistä on vaihtaa päivittäisiä reittejä. Ruoanlaitossa on hänelle jotain pyhää, ja huolimatta mainitusta vähävaraisuudesta hänen elämäntapansa silti vaikuttaa urbaanin elitistiseltä. Kuitenkin sivupersoona napolilaisena perheenäitinä hoitaa myös mieltä ja pitää poissa päihteiden liikakäytöstä.

Mainoksessaan Antti Holma nostaa yhden sitaatin, joka ei kokoelman sisällön suhteen ole keskeisin, mutta erittäin anttiholmamainen, eli siinä tiivistyy miesten sielunkumppanuus. Salmenniemi solvaa tyyppejä, jotka keräävät asuntoihinsa Iittalan astioita, ja Mariskoolien kerääjät (varsinkin ne, jotka säilyttävät skooleissaan karkkeja) hän haluaisi lähettää pirkanmaalaiseen ostoskeskukseen kansanjoukkojen kivitettäviksi. No jes! Tässähän mulle uusi harrastus! Kiitos Harry ideoinnista ja Antti sopivasta kansankiihotuksesta! I am in! Kiviterapiaa tänne vaan!

Tosin kansallisten brändien ja ikonisten junttikuppiloiden solvaamisessa ei ole mitään kovin omaperäistä: noin vuoden sisällä olen lukenut neljä kirjaa, jossa solvattiin Rosson salaattipöytää (Riikka Pulkkinen oli yksi näistä, Harry viimeinen, kahta muuta en muista), vaikka se tuskin on antimiltaan maan ankeimmasta päästä. Kaikille meille sisämaan kasvateille Rosso alkaa olla jo retro valinta, ja jos siellä käy tarpeeksi harvoin, se voi oikeasti olla piristävää vaihtelua havaijilais-japanilaisten fuusiokeittiöiden rinnalla. Ja koko kansan sushibuffetit ovat kärsineet jo Rosson maineen.

Kirjoitin itsekin joulun alla tarinan mariskooleista, mutta köyhimmistä köyhien näkökulmasta. Siinä sossun pikku apulaiset tulevat köyhien koteihin kartoittamaan realisoitavaa irtainta, ja Mariskoolien näkyvyys vitriinikaapissa merkitsee putoamista tarveharkintaisen tuen kiireellisyysasteikolla käpykaartiin. Mariskooleilla on sitä suurempi symbolinen arvo, mitä alemmas sosiaalisella asteikolla liikutaan, ja niiden keräily (varsinkin markettien leimoja käyttämällä) merkitsee monille tietynlaista ”kunnollisuutta”. Kirpputoreilla ne usein lukitaan ”arvotavaroiden” vitriiniin, vaikka ne eivät kaikki ole erityisen arvokkaita uutena ostettaessa. Miten tämä liittyy arviooni – ei paljoakaan, paitsi näyttämällä, kuinka rakastettu, vihattu ja sosiaalista arvostusta/ylenkatsetta keräävä tuo vaatimaton lasiesine on. Omassa lapsuudessani se oli vain sokerikulho.

Salmenniemi jatkaa novelliensa kirjoittamista piinallisen tietoisena genren hiljaisesta saattohoidosta. Hän myös osaa pilkata suosikkejaan venäläisiä klassikkoja, sillä ketä näinä aikoina oikeasti jaksaa kiinnostaa kamarineitojen rakkaushuolet? Itseironiaa teksteissä riittää monelle helpommalle kirjailijalle jakaa, ja tämä rakentaa välimatkaa kirjailijan aiempiin ylilyönteihin (ymmärtääkseni aiemmissa kokoelmissa on avoimen seksistisiä ja rasistisia pläjäyksiä).

Ainakin parissa kohtaa Salmenniemi kuuluttaa kansallismielisen kirjallisuuden perään, keräillen J.W. Snellman-fanikamaa. Hän osoittaa jonkin tasoista sympatiaa tai ainakin halua ymmärtää kuulapäitä, jotka päivystävät yöt ja päivät teltoillaan talvipakkasessa – ja myös niitä porukoita, jotka vastaavin elein vastustavat kuulapäitä. Tällaisessa intomielisyydessä hän näkee jotain poikkeuksellisen vanhakantaista, koska tämän päivän ihminen ei hevillä luovu mukavuudestaan palavan aatteen vuoksi. Ehkä hän salaa kaipaa tuollaisia kokemuksia samalla tietoisena, ettei kykene tuntemaan niin suuria tunteita.

Myös kirjoittamisen oikeutuksesta on teräviä havaintoja: eikö lopulta ole mielenterveyden kannalta eheyttävämpää innostua saksanpähkinöistä itsetehdystä myslisekoituksessa tai ihmeellisesti kukoistavan parvekekukan tuijottamisesta aamuauringossa kuin sellaisen novellikokoelman väsäämisestä, jonka lukijamäärä jää joihinkin satoihin samantyyppisiin vastarinnan kiiskiin kuin kirjailija itse?

Näin pessimistisenä en itse näe Salmenniemen asemaa kirjailijana, onhan hänellä kuitenkin varsin nimekäs kustantaja. Eivätkä nämä novellit olleet lainkaan vaikeaselkoisia, mutta paikoitellen sisäsiittoisia ne olivat, eli henkilöt, jotka eivät ole koskaan eläneet kirjallisen maailman liepeillä eivät välttämättä saa paljoa irti kustannusmaailman sisäpiirijuoruilusta.

HELMET-haasteessa tämä teos saa edustaa kohtaa 41: ”Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan”.

Kun navankaivelu on oikeutettua

Antti Hurskainen: 22 (Siltala, 2019)

Antti Hurskainen (s. 1986) on kirjailija, josta olen kuullut paljon somessa, mutten ennen eilistä ollut lukenut häneltä edes yhtä kolumnia tai esseetä. Häntä on monesti kuvailtu uudeksi Antti Nyléniksi, eli oman ikäluokkansa älykköesseistiksi, joka ruotii urbaania elämäntapaa ja populaarikulttuuria ilkeästi vastakarvaan.

22 on hänen esikoisromaaninsa, jota hyvin voisi lukea myös pitkänä esseenä nykykulttuurista. Se kertoo kolmikymppisestä helsinkiläisestä miehestä, jonka juuret ovat syvällä Savossa ja joka pitää 22 vuoden ikää jonkinlaisena rajapyykkinä elämässään. Tuolloin hän ryhtyi vegaaniksi ja eli parisuhteessa naisen kanssa, jolle vegaani, kulutuskriittinen elämäntapa oli helsinkiläisestä kulttuurikodista äidinmaidossa omaksuttua. Kirjan kertoja taas kasvoi paikassa, jossa joka syksy pojat saivat vapautuksen koulusta sorsanmetsästyksen ajaksi. Hänen isänsä kaljamaha edusti lapsuudessa turvallisuutta, eivätkä äidin kommentit teinipojan mahanröllykästä olleet kovinkaan rakentavia.

Äiti kun rasittui pojan itseinhoisesta valituksesta ja kehotti häntä leikkaamaan läskit keittiösaksilla irti.

Huh huh.

Kommentti on hurja irrotettuna kontekstistaan, mutta kontekstia tarkemmin tarkkailtuani en usko, että kertojan äidillä oli vakava mielenterveysongelma. Tosin kyseinen äiti ei ollut itse ylipainoinen, ja todennäköisesti häneltä vain puuttui kyky samastua toisenlaiset geenit omaaviin yksilöihin, kuten aviomieheensä ja poikaansa.

Romaanin kertojalle kehittyy neuroottinen suhde ruokaan, joka lähenee vakavaa syömishäiriötä. Siinä on myös uskonnollisia piirteitä, sillä mies ei tunnu oikein koskaan syövän nauttiakseen ruoasta. Joka suupalaan liittyy eettinen pohdinta, ja vegaaniksi hän alkaa eläinten vapauttamisen vuoksi, ei oman terveytensä. Samaan aikaan hänellä on kissoihin ja koiriin liittyvä siitepölyallergia, eikä hän muutenkaan profiloidu Animalian mannekiinipoikana.

Kertoja kohdistaa tunnustuksensa tälle ex-tyttöystävälle, jonka kanssa hän asui nihkeässä parisuhteessa pitkään, yksiössä, jonka putkiremontti venyi samalla tavalla kuin toisiaan hylkivien elementtien sivistynyt pinna. Mies istuu tilittämässä napolilaisen kiviuunin omaavassa keskiluokkaisten trendipizzeriassa, jossa pelkkä marinara-lätty voi hyvin maksaa 15 euroa. Hyvinvoivat kaupunkilaiset maksavat mielellään tuon hinnan, jotta pääsevät näyttäytymään oikeanlaisessa seurassa.

Miehen syömishäiriön kuvaus on sievistelemättömän raakaa. Laihimmillaan hän painaa 50 kg, ja nauttii siitä, kun seksuaalisuus hiipuu ja tilalle tulevat fantasiat puhtaasta, koskemattomasta kehosta. Välillä hän treenaa maratoonia varten, välillä on niin heikossa hapessa, että tuskin saa kannettua kauppakassia kahtasataa metriä. Pakonomainen laihduttaminen saa välillä bulimisia piirteitä, eli hän saattaa paeta hummusleipävuorien taakse viikonlopuksi. Kaukana ovat ajat, jolloin syötiin Kartanon hifistelysipsejä tyttöystävän kanssa sängyssä. Hän piiskaa itseään tuosta välittömästä halujen tyydyttämisestä, joka oli hänelle vain osoitus ihmisyyden degeneraatiosta.

Onneksi romaaniin mahtuu myös huumoria ja kepeämpiä hetkiä. Nautintoa ja mielihyvää löytyy muun muassa parturikäynneistä, jotka alkavat korvata seksin. Nick Caven musiikki avaa hänelle uuden tien kohti sallivampaa kristinuskoa. Hän on taannoin eronnut kirkosta tyttöystävän painostuksesta, ja liittyy kirkkoon taas. Koin syvää samastumista varsinkin Cave-pohdintojen kanssa, koska olen itse uinut samoissa apaattisen depressiivisissä vesissä Caven vuosituhannen vaihteen levyjen parissa. ”Lime Tree Arbour” on edelleen suosikkibiisini artistilta, vaikka nykyään en pysty aina sitä kuuntelemaan, jos mat fiilikset ovat vielä biisiä synkemmät.

Körttiläispohdinnoissa päästään jo sille osastolle, ettei keskivertohelsinkiläinen tyttöystävä tai muukaan Rytmi-baarin akvaarioikkunan vakiotähti pysty tuohon mielenmaisemaan millään tavalla asettumaan. Kunnianosoituksena savolaisjuurilleen kertojalla on uunituore Siionin virsien versio kirjahyllyssään. Millainen silta sitten rakentuu Nilsiän Aholansaaresta Nick Caven työhuoneelle?

Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ruokavaliosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Olen varma, että teoksen Helsinki-keskeisyys saattaa myös ärsyttää, mutta kirja kannattaa lukea myös ärsytyksen toivossa. Hurskainen ei ainakaan harrasta halpaa provokaatiota, vaan hänen kannanottonsa tuntuvat loppuun saakka reflektoiduilta. Ja navan kaivelu tuntuu tämän teoksen tiimoilla täysin oikeutetulta, koska siinä puhutaan myös konkreettisesta henkiin jäämisestä.

Oodi Tampereen ruokakulttuurille


Teos: Kati Tervo: Punainen pata (WSOY, 2019)

Viime aikoina kiinnostukseni kulinaristiseen kirjallisuuteen on huomattavasti vähentynyt, johtuen ehkä siitä, että vähävaraisena rikkaat ruokakuvaukset joskus vituttavat. En ole hankkinut ruokakirjoja vuosiin, ja viime muutossa heivasin suurimman osan keräilemistäni keittokirjoista kierrätykseen. Nyt pärjäilen ehkä kymmenellä teoksella, joista eniten olen konsultoinut Kotiruokaa.

Kati Tervon Punainen patakiinnosti, ja olin aivan otettu sen konstailemattomasta tyylistä. Kirjassa käydään läpi yksi ruokavuosi, eli se on oodi kausituotteille. Ja enemmän kuin oodi kotikaupungilleen Helsingille se on oodi tamperelaiselle ruokakulttuurille. Koska lopulta tiedän tamperelaisesta ruokakulttuurista aika vähän, Kati Tervo onnistui laajentamaan ymmärrystäni lähiruoan merkityksellisyydestä. Kauppahallin herkut ja Teiskon seurakunnan myyjäisten kakkutarjonta pääsivät aivan uudella tavalla maailmankartalle. Samoin Tammelan torilla aikanaan myyty lanttusose, josta parhaat lanttuloorat valmistetaan.

Kati Tervo on siis opiskellut Tampereella, ja hänellä on sukujuuria Teiskossa päin. Hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät myös, että hänellä on sukujuuria Saksassa, ja sekin näkyy teoksessa suurena rakkautena kaaliruokiin. Saksalaisen hapankaalin salaisuus on kuminansiemenet, jotka vähentävät ilmavaivoja. Minulle vähiten tuttuja kirjassa esiteltyjä ruokia olivat baijerilaiset turvaruoat, vaikkakin jonkun tyyppisiä kuminasämpylöitä saa jo Lidlin paistopisteestä.

Teoksessa on sopiva määrä reseptejä, jotka sopivat monelle tulotasolle. Ainakaan elitismistä en voi Tervoa syyttää, tässähän nimenomaan ylistetään maalaisia makuja ja perusruokaa. Tervo ei pidä liiasta hifistelystä, ja kukat kuuluvat hänen mielestään maljakoihin, ei ruokiin. Hyvä näin – itse olen kerran yrittänyt kesäkeittiössäni laajentaa osaamistani muun muassa voikukkiin, ja sain kyllä syödä kaikki luomukseni ihan itse.

Luin tämän kirjan kirjaston e-kirjana, mutta ottaisin tämän mielelläni supistettuun keittokirjakokoelmaani ihan paperisena. Eniten nautin matkakuvauksista, ja niissäkin juuri konstailemattomuudesta.

Kirjan resepteissä ei ole sipulia, koska Tervo on allerginen sille. Sen sijaan niissä eksperimentoidaan fenkolin kanssa, jota monet käyttävät sipulin korvikkeena. Itse löysin fenkolin viime vuosikymmenellä, enkä yleensä käytä sitä kuin marokkolaisissa uunijuureksissa. Marokkolaisuutta Tervokin tuo kehiin tagine-padan kautta, joka minullakin on olemassa kulinaristivuosilta. Sen tarina on niin uskomaton, että se voisi kelvata novelliksi. Pitäisi elvyttää tagine-kulttuuri taas henkiin, vaikka mausteiden yliannostuksen aika alkaa olla itselläni jo ohi.

Kirjassa on lempeää huumoria, ja eniten pidin muistoista 70-80-luvuilta, jolloin moni ruokalaji oli vielä suomalaisille eksoottinen. Kati käy kiinalaisessa ravintolassa jo 70-luvulla, mutta itse muistan maistaneeni kiinalaista ruokaa ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1990. Vieläkään täällä sisämaassa sushin syöminen ei ole kaikille itsestäänselvyys, vaikka Tampereellakin sushipaikkoja on varmasti jo yli kymmenen.

Tämän kirjan punaisessa hengessä julkaisen kuvan Etelä-Savosta, Kangasniemen ”Selliltä”, joka edustaa suomalaisten huoltoasemien parhaimmistoa. Olen käynyt usealla ”Sellillä” ja niiden buffetlounastarjonta on todella kirjavaa. Kangasniemellä anti on monipuolista ja aidosti ehtoisaa, kun taas jossain syrjemmillä seuduilla ruoka saattaa jopa loppua kesken. Arvostan silti kaikkia huoltoasemia, joilla on mahdollisuus innovoida ruokalajeja itse. Päivän pannut ja padat kunniaan, luulen, että myös Tervo saattaisi arvostaa punaisten tienvarsikabinettien kursailematonta tunnelmaa.

Sulttaanin (v)ihastus

kunnia-shafak_elif-22089069-3274465125-frntlViime aikoina lukuhistoriassani näkyy selkeä piirre: olen tarttunut hyvin hitaasti, miltei vastahakoisesti, minulle vahvasti suositeltuihin teoksiin. Turkkilaisen Elif Shafakin (s. 1971) teoksia on minulle tungettu lähes joka ovesta, ja olen takuulla googlaillut hänen biografiaakin moneen otteeseen. Nuorena breikannut komeetta, joka on kunnostautunut sekä kirjailijana että tutkijana. Luultavasti syy, miksi olen tähän asti onnistunut olemaan häntä lukematta, liittyy kateuteen. Yleensä tavalliset kuolevaiset kun eivät onnistu yhdistämään näitä kahta uraa samanaikaisesti. Tutkijat saattavat ”heittäytyä” kirjailijaksi, mutta eivät yleensä julkaistuaan proosaa tutkimusmaailmaan palaa. Nuori Elif Shafak julkaisi menestysromaanejaan ja kirjoitti vaativan väitöskirjan naisista islamilaisessa mystiikassa samaan aikaan. Edelleen hän toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa ja kirjoittaa fiktiota. Ihmemimmi.

Shafakin ja Orhan Pamukin menestystarinoissa on jotain yhteistä: molemmat kirjailijat kirjoittavat äidinkielellään turkiksi, ja moni heidän kertomuksistaan tapahtuu ainakin osittain Istanbulissa. Molempia on syytetty (kyseenalaisin perustein) islamin tahraamisesta ja molemmat ovat joutuneet asumaan pitkiä aikoja kotimaastaan poissa. Kirjoitustyyleissäkin on jotain yhteistä, tosin Shafakin kieli vaikuttaa himpun verran arkisemmalta. Heidän lukemisensa yhdessä olisi varsinainen aistien ilotulitus ja samalla syvällinen johdanto turkkilaiseen kulttuuriin, myös vähemmistöjen näkökulmasta.

Kunnia (Gummerus 2013, suom. Maria Erämaja) alkoi hänen romaaneistaan kiinnostaa, koska se sijoittuu Kurdistanin ja Istanbulin lisäksi 1970-luvun Lontooseen.  Se on kiinnostava kannanotto keskusteluihin islamilaisen maailman kunniamurhista, mutta myös paljon muuta. Rakkaustarina ja perhedraama. Kitkeränsuloinen siirtolaisromaani, jota voi lukea dekkarina tai psykologisena trillerinä, vaikka rikoksen ratkaisuun ei keskitytäkään.

Kunniaväkivallan käsite on hyvin kyseenalainen, sillä murhia ja väkivaltaa tekevät kuitenkin yksilöt, joiden tekoja pitää ruotia yksilöinä, ei ensisijaisesti patriarkaalisen ja naisia sortavan kulttuurin edustajina. Kun veritekoja selitetään kulttuurilla, silloin rikokset tavallaan lieventyvät tai tulevat helpommin sulatettaviksi. Luulisin, että Shafakin tarkoituksena on esittää kunniamurha huonosti harkittuna, epärationaalisena tekona, joka ei olennaisena osana kuulu kurdien kulttuuriin. Uhrin isosisko on aikoinaan pakotettu hirttäytymään rakastuttuaan väärään mieheen, mutta uhri kuolee melkein randomilla. Kukaan suvusta ei painosta nuorta miestä tappamaan ketään, vaan hän on saanut oppia fundamentalistiseen perhekulttuuriin muunmaalaisilta uskonnollisilta fanaatikoilta. Tässä ei ainakaan ole klaania, joka päättää poistaa avioeroa punovan naisen päiviltään. Kunnian käsite monimutkaistuu ja muuttuu melkein joutavanpäiväiseksi teoksen perheen kokemusten kautta. Häpeää käsitellään monisyisemmin kuin kunniaa.

Monissa hyvissä romaaneissa päähenkilöt ovat kaksosia, niin tässäkin. Pembe ja Jamila ovat omalla tavallaan päiviensä loppuun saakka perinteisiä naisia, jotka uskovat perhearvoihin ja naisen paikkaan kodin sydämessä. Jamila ei vaan löydä miestä, vaan jää kotikyläänsä kätilöksi, rooliin joka kyläyhteisössä on puolipyhä. Pembe lähtee ensimmäisen hänestä kiinnostuneen turkkilaisen miehen matkaan, sillä hän haluaa maailmalle. Kumpikaan ei saa koulutusta mihinkään ammattiin, mutta molemmat ovat kielellisesti lahjakkaita ja hyviä kirjoittamaan kirjeitä. Kaksosten telepatia merten välillä on koskettavaa. Kätilö-Jamila on henkilö, jonka elämästä olisin halunnut lukea enemmänkin, sen verran jännittävältä hänen työnsä ja elämäntapansa tuntui.

Pemben avioliitto ja perheen muutto Lontooseen on kuvattu realistisesti maahanmuuttajista heikoimpien näkökulmasta. Perhe asettuu asumaan rähjäiseen Hackneyn kaupunginosaan ja selviytyy juuri ja juuri isän palkalla keksitehtaalta. Vaikka Pembe rakastaa lapsiaan ja huolehtii heidän perustarpeistaan, he ovat monella tapaa heitteillä. Monissa Britanniaan sijoittuvissa siirtolaiskirjoissa maahanmuuttajaperheet ovat kunnianhimoisempia. Jopa Monica Alin Brick Lanessa, jossa myös liikutaan Itä-Lontoossa, vanhemmat ovat tavoitteellisempia kuin tässä. Ehkä Shafakin pointti ei ole samalla lailla siirtolaisuuden sosiaalihistoriassa kuten esimerkiksi Alin ja Zadie Smithin menestysteoksissa selkeästi oli, mutta hyvin hän kartoittaa sellaisten nuorten sekaannusta, joiden vanhemmat eivät ole täysin uuden maan kartalla. Erityisesti perheen kuopuksen Yunusin seikkailut punkkarien valloittamissa hylkytaloissa olivat humoristisia ja toivat muuten raskaaseen juoneen pisaran iloa.

Turkkilaista ja kurdien ruokaa lukija saa maistella monipuolisesti. Britanniassa Pembelle suurin kulttuurishokki on tavata naisia, jotka eivät osaa kokata aviomiehilleen. Tosin lopulta hän ihastuu mieheen, joka on ammatiltaan kokki. Rakkaus kehittyy pitkälti ruokamuistojen ympärille. Pembe toivoo tekevänsä heilalleen sulttaanin ihastusta, liharuokaa munakoisopyreellä (takuulla menee kokeiluun meidän kotikeittiössämme!). Esikoispoikaa Iskanderia hän kutsuu myös sulttaaniksi, mikä raivostuttaa muita sisaruksia. Äidin suhtautuminen esikoispoikaansa on hirveässä ristiriidassa ympäröivän kulttuurin kanssa, kun taas nuoremmat sisarukset välttyvät liialliselta huomiolta. Draaman loppuvaiheessa äiti pakeneekin keittiöönsä romanttisiin kuvitelmiinsa ja häpeäänsä siitä, että on rikkonut kulttuurinsa kirjoittamattomat säännöt.

1970-luvun lopun muistan jokseenkin erilaisena kuin mitä tässä kuvataan, olenhan kasvanut Euroopan syrjäseudulla. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka moninainen Lontoo oli jo tuossa vaiheessa. En tiedä, liioitteleeko Shafak brittien avoimuutta muille kulttuureille tuossa vaiheessa, onko tekstissä joitain epätarkkuuksia tai anakronismejä. Omien muistikuvieni mukaan kukaan tuntemani britti ei vielä 80-luvullakaan tiennyt, mitä kuskus on. En muista nähneeni violettitukkaisia tyyppejä, joiden kasvot olivat täynnä lävistyksiä – punkkareita kyllä, mutta he näyttivät erilaisilta. Punk-kulttuurin kuvaus oli kiinnostavaa, mutta joku nuorisokuvauksessa vaikuttaa liioitellulta. Välillä tuntui, että Shafak kuvaa Lontoota tänä päivänä, mutta tarinan kannalta se ei lopulta haitannut.

Kiitän Shafakia erityisesti loppuun asti koukuttavasta juonesta, josta ei kannata lukea paljastuksia etukäteen. Pidin teoksesta erityisesti juonen ja päähenkilöiden kannalta ja monta hahmoa jäi oikeasti ikävä. Vaikka teos on kirjoitettu arkikielellä, se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Itsekin luin sitä viikon ajan, vaikka yleensä näin vetävää tekstiä ahmin yhdeltä istumalta. Vielä tärkeämpi kiitos kirjailijalle kuuluu siitä, ettei hän jättänyt lukijaansa epätoivoisiin tai synkkiin tunnelmiin siitä huolimatta, että sisältö oli raskas. Kunniaväkivallasta kirjoittaminen kun yleensä johtaa tietynlaiseen tirkistelyyn tai orientalistiseen kauhisteluun huolimatta siitä, onko kirjailija ulkomainen vai kyseisen kulttuurin edustaja. Tässä aiheeseen löydettiin sopiva balanssi.

 

Bar Sicilia

SAM_2474Pääsiäisen flunssaputki johti pidempään henkiseen pakoon näiltä hoodeilta. Italian saappaasta matkustin takaisin mestoilleni Sisiliaan, tällä kertaa brittiläisen The Guardian-lehden ruokatoimittaja Matthew Fortin punaisen Vespan kyydissä. Fort tunnetaan kovan luokan ravintolakriitikkona, joka on viettänyt aikaa Euroopan kuuluisimpien kokkien vieraana. Enimmäkseen hän pyörii Michelin-tähtiä saaneissa paikoissa, mutta tässä teoksessa hän ei ylenkatso kansankuppiloita.

Sweet Honey, Bitter Lemons (Ebury Press, 2008) on nimensä veroinen hyvän mielen teos. Teoksessa vahvasti keski-ikäinen mies palaa saarelle, jossa vietti viimeksi aikaa veljensä kanssa alle kaksikymppisenä vuonna 1973. Tällä välillä hän on muodostanut rakkaussuhteen manner-Italiaan, mutta Sisilia on jäänyt enigmaksi. Saarelle matkustaessaan hänellä tosin on valmiina ruoka-alan verkostot ja kontaktit, joten reissu sujuu jouhevasti gourmet-kohteesta toiseen säntäillessä. Teos ei ole erityisen seikkailullinen, koska toimittajalla on työnmakuinen tahti päällä Vespankin selässä.

Luen teosta ensisijaisesti ruokakirjana, jonka reseptit ovat selkeitä ja ehdottomasti kokeilun arvoisia. Minulla on hyllyssä myös ”aito” sisilialainen keittokirja, josta en ole kokeillut ainuttakaan reseptiä, koska raaka-aineet ovat huonosti saatavilla. Tässä on selkeästi pyritty helpompaan toteutukseen myös pohjoiseurooppalaisesta automarketnäkökulmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle valinnalle!

Itse olen Sisilian-reissuillani keskittynyt vain meren eläviin, mutta tässä jaetaan roppakaupalla myös kasvis-ja liharuokareseptejä. Saaren erikoisuuksia ovat myös kotona tehdyt makkarat ja linssiruoat – linssipainotteinen ruokavalio kun oli tavallista arkea vuosisatoja. Nykyään keskivertosisilialainen ylenkatsoo tätä köyhien ruokaa, jota viljellään enää vain muutamilla luomutiloilla. Sisilialaiset laatulinssit ovatkin melkein kuolemassa sukupuuttoon, mikä on harmi. Itsekään en muista kohdanneeni Sisilian-reissuillani linssin linssiä. Sen sijaan ranskalaisia Le Puyn linssejä olen saanut maistaa ja kieltämättä ne ovat paljon makurikkaampia kuin aasialaiset. Samaa uskoisin sisilialaisista linsseistä.

Noin kolmasosa kirjasta koostuu resepteistä. Varsinkin kasvisruoat ja jälkiruoat ovat helposti toteutettavia pohjoismaisen peruskaupan antimilla. Fort selkeästi tuntee saaren poliittista historiaa, mutta ottaa kantaa siihen vain rivien välistä. Kokkaaminen on ollut köyhällä saarella usein myös hiljaisen poliittisen vastarinnan ja itsensä ilmaisun muoto – kenties ainoa sellainen.

Fortille ei tapahdu kahdella reissullaan kovin kummoisia. Vespalla hän kaatuu kerran, pyörän rengas puhkeaa ja muutaman kerran rankkasade yllättää ikävästi. Mies ei ole millään tavalla sankarimatkailija, vaan melkein puhkeaa itkemään joka kerta, kun märkä tai kylmä iskevät. Majapaikkoja kuvataan säästeliäästi, sillä keskiössä on ruoka ja sen laittajat. Leipureista, kalastajista, kotikokeista ja ravintoloitsijoista, sekä myös ruokaan ja turismiin liittyvistä byrokraateista ja muista mielipidevaikuttajista juttua riittääkin. Kirjailija on hyvin antelias haastateltavilleen, erityisesti niille, jotka kutsuvat hänet pitkille perhelounaille. Anekdoottina mainittakoon, ettei kirjailija selviä perhelounaista ilman päiväunia, kun taas paikalliset jaksavat syödä ja juoda kepeästi kuudesta kahdeksaan tuntiin.

Sisilialainen ruoka on äärimmäisyyksien sinfoniaa, rohkeita makuyhdistelmiä. Toisin kuin Italian mannermaalla, saarella ei ole niin tarkkoja maantieteellisiä spesialiteettejä. Reseptien noudattaminen ei ole kirjaimellista, vaan ruoanlaittoa opetellaan ehkä enemmän katsomalla ja tekemällä. Tämä varmaan johtuu myös lukutaidottomuudesta, joka oli saarella yleistä vielä 1900-luvullakin. Sisilialaiset kokit uskaltavat tehdä omia variaatioitaan perinneruoista rohkeammin kuin manner-Italian kokit, jotka kokevat perinteiden velvoittavan viimeiseen piiruun saakka.

Teos ei lähde ensi lukemisen jälkeen kiertoon, vaan saa kunniapaikan keittiössäni, jonka nimeän tänään Bar Siciliaksi. Hunaja ja sitruunat ovat molemmat lempiraaka-aineitani, ja haluaisin myös keltaisen värin näkyvän lautasella. Resepteistä lähtee pian kokeiluun Anna Favan lasagne, canazzu (munakoisopata) ja bobbio (peruna-paprikapata). Erityistä plussaa annan ”köyhien ruokien” kierrätyksestä. Teos sopii erinomaisesti työttömille elämän hifistelijöille.

Halleluja-burgerin resepti on hukassa

WintersonJeanette Winterson (s.1959) on kuulunut feminististen kertojien suosikkeihini jo pitkään, mutta löytyipä hyllystäni taas yksi lukematon romaani häneltä. Boating for Beginners (Minerva, 1985) on postmoderni versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa Nooan arkkia varustellaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kyseessä on aikansa lapsi – tämän tyyppinen feministinen sadunkerronta kun on ollut suosittua angloamerikkalaisessa maailmassa 70-luvulta saakka. Romaani on kevyttä parodiaa, jonkun sortin poliittista kreisibailausta, josta toivon mukaan kukaan ei turhaan pahoita mieltään.

Päähenkilö Gloria on ammatiltaan norsunhoitaja, ja joutuu Ukko Nooan eläintenkerääjäksi, sillä Nooa on heidän perhetuttunsa. Kirjassa eletään jännittäviä poliittisia aikoja: Britanniaa muistuttavassa valtiossa väki on jakaantunut herätyskristillisiin ja sosialistisiin voimiin. Nineveh on sosialistinen valtio valtion sisällä, jota kristityt pitävät synnin pahimpana pesäkkeenä. Vastaiskuna feministeille, vegetaristeille ja muun sortin mädättäjille Nooa haluaa kansaa johdateltavan esimerkiksi ruoan muodossa. Poliittisesta asetelmasta tulee mieleen Suomen viimeaikaiset evankeliset liikkeet – romaanin Nooa on vähän kuin Jouko Piho, Leo Meller tai Juha Ahvio. Vielä enemmän ajattelin Benny Hinniä, kaatoprofeettojen kaikkien aikojen suosikkiani, jonka videoita katson silloin, kun tarvitsen hard core-viihdettä.

Nooa palkkaa Glorian äidin suunnittelemaan Hallelujah-purilaisen kristityn kansakunnan lippulaivatuotteeksi. Valitettavasti käsintehdyt gourmet-purilaiset eivät kelpaa, sillä uudessa valtiossa halutaan matalapalkkaisia kouluttamattomia burgertyöntekijöitä – siksi pihvin on oltava koneellisesti tuotettu. Mrs Munde ottaa tehtävänsä niin vakavasti, että menettää työn tohinassa toisen kätensä.

Gloriaa on kasvatettu Herran kurissa ja nuhteessa – ainoa sallittu ei-kristillinen lukemisto hänellä on ollut myös perhepiiriin kuuluvan menestyskirjailija Bunnyn romanttinen fiktio. Bunny on Barbara Cartlandin seksikkäämpi versio, joka kirjojen kirjoittamisen lisäksi kehittelee tehokkaita laihdutustuotteita läheiselle luksuskylpylälle. Tehokkain selluliitin poistaja on muurahaishoito, mutta valitettavasti guru ei voi taata siitä henkiinjäämistä heikoimmille sydämille. Nooan kulttiin kuuluvat naiset ottavat kauneudenhoitorituaalinsa vakavasti, mutta kultin sisäpiirissä myös kyseenalaistetaan tiettyjä kristittyjä tapoja kuten tipattomuutta.

Nooan suurin kapina ei liity hampurilaisiin, vaan laajempaan ruokareformiin: hän haluaa poistaa maasta jääkaapit ja pakastimet ja näin palauttaa naiset keittiöön valmistamaan terveellistä ruokaa miehilleen ja lapsilleen. Kultin vastustajat kysyvätkin: ”missä tämän päivän feminismi olisikaan ilman pakasteita?” Brittien rakkautta pakastettuun ruokaan olenkin ihmetellyt kirjojen ulkopuolella jo pitkään: tässä ennustetaan jo Iceland-nimisen ketjun massamenestystä maan köyhien parissa. En ole aina itse osannut pitää oikeutta kokkaamattomuuteen feministisenä kysymyksenä, mutta tässä kirjassa se tuntuu itsensä tiedostavan naisen perusoikeutena.

Oikeastaan Nooan arkin varustelu onkin filmiteollisuutta, eli karismaattinen johtaja Nooa haluaa tuottaa mahdollisimman eksoottisen ja kansaa kaatavan elämyksen. Filmin kuvaamisen vaiheessa menin juonen kanssa jokseenkin sekaisin – henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa näin ohueen tarinaan, enkä jaksanut pysyä jokaisen sivuhenkilön persoonassa kärryillä.

Jeanette-Winterson-006Teos oli yksityiskohtien tasolla hauskuuttava, mutta ei vahvinta Wintersonia. Kirjan hyperaktiivinen tunnelma ei täysin vakuuttanut. Verrattuna esimerkiksi teoksiin The Passion, Oranges Are Not The Only Fruit ja The Power Book tässä teoksessa ei päästä vastaavan sukupuolipoliittisen syvyyden ja kypsyyden tasolle.

Wintersonia on suomennettu Bazar-kustantamon toimesta viime vuosina, mikä on taatusti lisännyt kiinnostusta tämän kulttuuri-ikonin tuotantoon myös Pohjolan perukoilla. Jos et pidä englanniksi lukemisesta, suosittelenkin teoksiin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (2007), Intohimo (2006) ja Majakanvartija (2005) tutustumista. Wintersonin tuotanto on ilahduttavan monipuolista, ja omassa lukuhistoriassani suurimman vaikutuksen on tehnyt hänen kykynsä rakentaa miltei sukupuolettomia hahmoja rakkauskertomuksiin.

Ruoka-asioista mainitakoon vielä, että Winterson on toiselta ammatiltaan luomutuotteiden kauppias – hänellä on Verde-niminen kauppa ja deli Lontoon Spitalfieldsissä. Siinä olisi tälle kirjafriikille upea täsmäkohde, vaikka tuskin Maestroa tiskin takaa päivittäin löytääkään.