Pieni bordelli Värmlannissa

Teos: Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (BookBeat, 2017)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Noin kuukauden päivät olen ollut kiinnostunut vain Intiaan ja lähialueille sijoittuvasta kirjallisuudesta, eli palasin millenniumin vaihteen aikaiseen lukumoodiini. On ollut myös ikävä kaikkia niitä Intia-aiheisia paperikirjoja, joista olen joutunut luopumaan tilan puutteen vuoksi. Pelkäsin jo, etten enää kiinnostuisi kirjoista lähempää kotoa – tämä ei olisi huono käänne, mutta se hankaloittaisi nykyelämääni, kun resurssit ovat vähäisemmät kuin 20 vuotta sitten.

Onneksi löysin ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarit, jotka aiheuttivat välitöntä koukutusta. Kuuntelin Hagfors-sarjaa neljä osaa putkeen, mutta bloggaan nyt vain tästä ensimmäisestä osasta. Arviossani saattaa näkyä se, että tiedän päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista enemmän kuin mitä aloitusosassa paljastetaan. Tämä tuskin häiritsee ketään, sillä sarja on alkanut Ruotsissa jo vuonna 2010, ja luulen, että sarjan tosifanit ovat siitä jo niin kärryillä, etteivät he lue tällaisia jälkijättöisiä arvioita.

Sarja sijoittuu Hagforsin pikkukuntaan Värmlannissa, jossa sattuu ja tapahtuu poikkeuksellisen paljon suhteessa väkilukuun. Madeleine on neljääkymppiä lähestyvä toimittaja, joka palaa kotikonnuilleen Tukholmasta vaikean avioeron jälkeen. Hänellä on kuusivuotias adoptiopoika Nils, joka joutuu matkustamaan joka toinen viikko isän luo bussilla. Neljän tunnin yksinäinen bussimatka tuntuu kohtuuttomalta tuon ikäiselle, ja Madeleine saa aiheesta ikäviä kommentteja ulkopuolisilta. Huonon äidin syndrooma vaivaa häntä, vaikka hän on omalla tavallaan hyvinkin omistautunut vanhempi.

Madeleinen uusi työnantaja, Värmlandsbladet, on nihkeä paikallisaviisi, joka kutistaa palvelujaan tehokkaasti joka vuosi. Vielä sarjan alussa hänellä on paikallinen toimitus ja puolipäiväinen sihteeri Barbro, mutta leikkaukset tulevat kurittamaan Madeleinen polkua siitä huolimatta, että hän tuottaa todellisia skuuppeja rikososastolle. Innokas kuvaaja Jens on töissä freelancerina, vaikka tuntuu päivystävän poliisin kuumilla linjoilla koko hereilläoloaikansa.

Parisuhteiden ja perhe-elämän rooli sarjassa on suuri, mutta lifestyle-hifistelyn vähäisempi. Värmlannissa hirvenlihan osuus perheiden ravinnossa on edelleen keskeinen, ja Helly Hansenin ulkoilutakit ovat kuuminta muotia. Ehkä eniten ihastuin sarjassa esiteltyyn mutkattomaan elämäntapaan, kun itsekin koen jo vieraantumista siitä.

Teoksessa 16-vuotias lukiolainen Hedda katoaa uutenavuotena hämärissä oloissa, eikä Heddan vanhemmilla ole ollut hajuakaan tyttärensä kaksoiselämästä. Samaan aikaan purkutuomion saaneista vuokrataloista löytyy epäilty salabordelli, jonka toiminnan jäljittäminen on vaarallista ja vaikeaa. Poliisilla ei tunnut löytyvän resursseja tähän työhön, koska pian heillä on käsissä kahden nuoren tytön väkivaltaiset kuolintapaukset. Liittyykö Heddan tapaus itäeurooppalaisten tyttöjen ihmiskauppaan, sillä spekuloidaan pitkään. Vahvana toisena äänenä kirjassa puhuu moldovalainen Sonja, joka luuli lähteneensä töihin hotellin aamiaishuoneeseen Saksaan, mutta päätyikin seksiorjaksi paikkakunnalle, jonka nimeä hän tuskin tietää.

Madeleinen rooli rikosten ratkaisijana nousee sarjassa merkittäväksi. Poliisivoimista hän tuntee parhaiten Christerin, joka on hänen entinen koulukaverinsa ja parhaan ystävän isoveli. Christer on ollut aikanaan hyvin rakastunut Madeleineen ilman vastakaikua. Miksi mies on jämähtänyt kotikonnuilleen ja on edelleen sinkku, sitä ihmettelevät monet. Samaan aikaan Madeleine päätyy heilastelemaan taksikuski-Petterin kanssa, joka ei myöskään näe elämää Värmlannin ulkopuolella mahdolliseksi. Tässä myös vietetään kuumia ja kosteita kasaribileitä paikallisessa pizzeriassa, joka on ainoa nelikymppisten eronneiden ja karanneiden menomesta.

Hyvää tässä sarjassa on sekin, että myös sivuhenkilöillä on jatkuvuutta myöhemmissä osissa. Vaikka henkilöitä tämän tyyppiseen yhteisödraamaan riittää muistin rasitukseen saakka, tyyppien ilmaantuminen uudestaan hieman eri valossa seuraavassa osassa on ilahduttavaa. Näkökulma sarjassa on melko työväenluokkainen, mutta maanviljelijöitä ei pahemmin näillä hoodeilla näy.

Pidän tästä sarjasta yhtä paljon kuin Åsa Larssonin Kiiruna-sarjasta, joka oli minulle tärkeä henkireikä ruuhkavuosina. Tuolloin pystyin seuraamaan sarjaa ruotsiksi, ja hankin osat Tukholman reissuilta ennen niiden ilmestymistä suomen kielellä. Tätäkin sarjaa pystyisin varmasti lukemaan hyvin ruotsiksi painettuna, mutta kuullun ymmärtäminen ei ehkä edelleenkään onnistuisi. En myöskään olisi jaksanut ahmia näitä kirjoja yhdessä viikonlopussa painotuotteina.

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Incelit, femoidit ja sukupuolten sota

Teos: Pascal Engman: Rottakuningas (WSOY, 2021)

Suomennos:

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime päivät ovat menneet jonkinasteisessa dekkarikoomassa, enkä ole lainkaan varma, kannattaako joka lukemastani teoksesta raportointi. Mutta mennään fiiliksen mukaan, ja ehkä olisi myös fiksumpaa kertoa uusista tuttavuuksista kuin jo tuttuakin tutummista sarjoista, joiden pariin lukijat löytävät tiensä myös ilman bloggaajien apua.

Viime aikoina lukemistani dekkareista temaattisesti järein on Pascal Engmanin Rottakuningas. Se kuuluu myös ruotsalaisen dekkarituotannon raaimpaan päätyyn, ja liikkuu omalla kipukynnykselläni, eli ainakaan tätä verisempiä teoksia en yleensä suosi. Luin tämän kirjan kuitenkin sujuvasti sen ajankohtaisen teeman vuoksi. Incel-kulttuuri on sellainen ilmiö, josta moni on saattanut lukea viittauksia uutisissa, mutta ilmiöön tutustuminen on hankalaa, sillä se enimmäkseen tapahtuu internetin tummemmalla puolella. On vaikea kuvitella kohtaamista henkilön kanssa, joka julkisesti tunnustaa olevansa incel.

Siis kyse ei ole pelkästä pillun puutteesta, vaan incel tiedostaa vihansa feminismiä kohtaan, ja kokee naisten harjoittaman seksuaalisen ylivallan jonkinlaisena sotatilaan. Tässä incelien avainhenkilö on vankilan vartija Tom, joka on kasvanut isättömänä epävakaan äidin kasvattamana. Päihdeongelmaisella äidillä on ollut hyväksikäyttäviä miehiä, ja Tom on kasvanut ympäristössä, jossa seksi on enemmän tuote kuin tunneilmaisua. Vankilassa Tom on jäänyt koukkuun vankien hyvännäköisten morsianten salakuvaamiseen. Hän on katkeroitunut siitä, että vangit saavat kumppaneikseen seksijumalattaria, kun taas hänen kaltaistensa tavallisten miesten rooli on syrjäytyä.

Teoksen poliisihahmo Vanessa Frank on nelikymppinen eksentrikko, joka ei hänkään sovi ympäröivän yhteiskunnan parisuhteen muodostamisen karsinoihin. Hänen eksänsä on kuuluisa teatteriohjaaja, joka on vaihtanut nuorempaan, mutta viihtyy edelleen Tukholman terassien radoilla. Vanessa on myös nuorempana menettänyt ainoan lapsensa Adelinen, ja tämänkään vuoksi uuden perheen perustaminen ei kiinnosta. Uudessa työtehtävässään hän konsultoi murhatutkimuksia ympäri maata, mikä tekee elämän enemmän avoimeksi irtosuhteille kuin parisuhdeonnelle.

Vanessan läheisin ystävä on chileläinen, mutta Ruotsissa kasvanut ammattisotilas Nicolas Paredes, jonka aktiiviura on jo ohi kolmikymppisenä. Nyt Nicolas tekee muuttoa Lontooseen, jossa hänelle on tarjottu hyvin palkattua työtä yksityisessä turvallisuusfirmassa. Nicolasin muuttoa suree Vanessan lisäksi hänen vammainen siskonsa Maria ja naapurissa asuva, heitteillejätetty teinityttö Celine, joka kaiken kukkuraksi on vanginvartija-Tomin siskontyttö. Tälle Nicolas joutuu opettamaan mm. deodorantin käyttöä, sillä Celine on jätetty yksin selviytymään kasvamisen haasteistaan. Nicolasin ja Vanessan välillä on pitkään ollut sähköä, mutta Vanessa on piinallisen tietoinen siitä, että Nicolasilla riittää jo ikäeron vuoksi nuorempia ottajia.

Teos on supertoiminnallinen ja tiivistunnelmainen, eikä se onnistu kuvaamaan Tukholman poliisin arkea, vaan pikemminkin äärimmäisiin venynyttä poikkeustilaa. Naisiin kohdistuva murha-aalto saa toki myös liikaa mediahuomiota, ja tuleva vain naisille suunnattu Pussy Power-festivaali ei tunnu hyvältä retki-idealta, jos rikosuutisiin on uskominen.

Varmasti luen Engmanilta toisenkin teoksen, mutta näin järeitä dekkareita en jaksaisi ahmia putkeen useampaa. Kiitossanoissaan Engman mainitsee erityisesti kustannustoimittajansa Johanna Mon, jonka vasta suomennetun, Öölantiin sijoittuvan dekkarin olen myös lukenut juuri ennen Engmanin teosta. Piirit ovat siis aika pienet dekkarimaailmassa naapurimaassa, ja synergiaa kirjailijoiden välillä on hauska havainnoida.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Kirjakaupassa kissan kanssa

Teos: Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY, 2021)

Suomennos: Annamari Typpö

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Charlotte on kolmekymppinen ruotsalainen yrittäjä ja tuore leski Skoonesta, jonka mies Alex on kuollut yllättäen onnettomuudessa. Hänen kosmetiikkabrändillään menee hyvin, mutta työstä on tullut naiselle ainoa pakopaikka surusta ja elämän tyhjyydestä. Kotimaassaan hän työllistää ihmisiä, ja vastuun ottaminen kuuluu hänen habitukseensa olennaisella tavalla.

Kun Charlotte sitten saa postia lontoolaiselta asianajajalta suurehkosta perinnöstä, edessä on monia yllätyksiä. Lontoossa on asunut koko Charlotten elinajan Sarah-täti, joka on pitänyt siellä kirjakauppaa. Myös Sarah on työllistänyt ihmisiä, ja vastuu näistä palkollisista asettuu nyt Charlotten harteille. Hänen tarkoituksenaan ei ole jäädä Lontooseen kirjakauppaa pitämään, mutta Sarah’n pitkäaikaisella palkollisella Martiniquella on hänelle jotain kerrottavaa. Muuttaako tämä naisen elämän lopullisesti, ja löytyykö Lontoosta uusi alku hänelle samalla tavalla kuin tälle mystiselle tädille 1980-luvulla?

Ruotsalaisen Frida Skybäckin (s. 1982) teos on selkeästi kirjoitettu kansainväliselle yleisölle, ja se puhuttelee varsinkin lukijoita, jotka ovat olleet nuoria 80-luvulla. Charlotten syntymävuosi on 1984, ja silloin Ruotsin ja Englannin väliä reissattiin vielä ahkerasti laivoilla. Muuta ajankuvaa kirjaan luo varsinkin IRA-terrorismista johtuva lainsäädäntö ja irlantilaisiin kohdistuva profilointi, jossa tehtiin usein ikäviä ylilyöntejä. Viitteitä populaarikulttuuriin on sopivasti, itse olen lukenut niin paljon kasarinostalgisia teoksia, että arvostin sitä, ettei Skybäck tehnyt kirjastaan loputonta jukeboksia.

Vaikka kirjassa on monia jopa kulahtaneita elementtejä, sen sukuun ja perheeseen liittyvä juoni oli lopulta ihan kekseliäs, ja uskottavakin. En tällä kertaa ollut niin haltioissani teoksen kirjakauppavirityksestä, kun olen saanut viime vuosina olla pelastamassa jo liian montaa viehättävää divaria tai kirjakauppaa. Lukija voi muistella tätä seuratessaan mm. Notting Hill-leffaa, ja ranskalaisen Agnes-Marie Lugandin teosta Onnelliset ihmiset lukevat kirjoja ja juovat kahvia, jossa kirjakauppa oli Pariisissa, mutta jossa myös rakastutaan irlantilaiseen. Britit itse ovat myös kirjoittaneet paljon erikoisista kirjakaupoista ympäri maata, joissa yhtä lailla päähenkilöä odottaa uskomaton elämänmuutos.

Kaikesta saa haaveilla, jopa kirjakaupasta Lontoossa, jossa kirjallisen illan tähtivieraaksi voi hyvinkin tulla J. K. Rowling tai John Green. Ja kukapa ei haluaisi periä lontoolaista kirjakauppaa, jonka ohessa on pari asuntoa – vaikka kirjassa nimenomaan kuvataan yrittämisen haasteita maailman metropolissa, niin harvapa tällaista mahdollisuutta jättäisi kokeilematta.

Vakavammalla tasolla kirjassa käsitellään hankalia sisarussuhteita, joissa puntit eivät asetu tasan. Charlotten äidillä ja tädillä on muutakin käihnää kuin taistelu kuumasta irkkumiehestä, ja teoksen nykyisyydessä kirjakaupan työntekijä Martinique on joutunut miljonäärisiskonsa lasten ilmaiseksi autonkuljettajaksi. Sivuhenkilöissä ainakin riitti hyvää variaatiota, ja tässä koettiin paljon arkisempiakin haasteita kuin kadonneen isän metsästystä ja mahdollisia terrorismiepäilyjä.

Kuolleen tädin kollikissa Tennyson ainakin oli onnistunut henkilöhahmo, eli onnistuneen chicklit-pläjäyksen kaavaan kuuluu tarjota elämyksiä niin romanssin, unelmaduunien kuin lemmikkien ystäville.

Norrköpingin syyttäjävirastossa

Teos: Emelie Schepp: Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Reaalimaailmassa olen tällä viikolla surrut täällä Tampereella tapahtunutta lapsensurmaa, kun tragedia tapahtui minulle hyvin tutussa maastossa. Valitsin sitten lukemistoksi ruotsalaisen Emelie Scheppin dekkarin Kadonnut poika, ja katoamistapauksen lisäksi kirjassa kuolee eräs nuori äiti vauvan kanssa myös hukkuen.

Olen tainnut lukea tästä Jana Berzelius-sarjasta yhden osan aiemmin, mutta muistijälki kirjasta on hatara. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja sen keskiössä on syyttäjänvirasto, jossa päähenkilö on töissä.

Jana on neljääkymppiä lähestyvä lakinainen, uraohjus ja ikisinkku, joka on tullut adoptoiduksi Ruotsiin Chilestä. Hänellä on ollut traumaattinen lapsuus, johon liittyy muistikatkoksia, eikä adoption tarinakaan ole erityisen onnellinen. Naisen tunne-elämä on ailahtelevaa, mutta tässä osassa hänellä on yritystä seurustella kollegansa Perin kanssa.

Kun kuusivuotias Jonathan kaapataan kotoaan, ensimmäiset epäilyt liittyvät tämän isään Samiin. Witellin pieni perhe on elänyt hiljaiseloa omakotitalossaan: heillä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eivätkä naapuritkaan tunne heitä kovin hyvin. Jonathanin katoamiseen yhteydessä äiti Felicia on tapettu, ja Sam joutuu tutkintavankeuteen. Miehen kertomukset perheen arjesta ja vaimonsa mielenterveydestä ovat kovin erilaisia kuin ne harvat havainnot, mitä perheestä on tehty kodin ulkopuolella.

Pojan etsinnöissä on otettava huomioon lähiseuduilla asuvat vankilasta vapautuneet pedofiilit. Kauhua lisää myös karkkiautomaatti, jonka Samin ja tämän kollegan Amandan perheet ovat saaneet anonyyminä postilähetyksenä, ja jonka sisältä paljastuu mikroskooppinen kamera.

Samaan aikaan läheisessä vankilassa viruu myös vaarallinen rikollinen Danilo, joka kuuluu Janan lapsuuteen ja jonka tämän kuuluisi kohdata. Danilolla on maaginen kyky manipuloida vartijoitaan, ja tässä hän on saanut haaviinsa Rebeccan, nuoren vartijan, joka ei voi vastustaa miehen lähentelyjä.

Kieltämättä tässä sarjassa on paljon yhteistä Cilla ja Rolf Börjlindin Olivia Rönning-sarjan kanssa. Molemmissa päähenkilö on adoptoitu Latinalaisesta Amerikasta, ja kipuilee identiteettinsä vuoksi. Kieltämättä Börjlindien sarja tuntuu kuitenkin asteen leppoisammalta kuin tämä, tai siinä harrastetaan vähän enemmän hedonistisia elämäniloja. Tämän sarjan osat näyttävät pitävän sisällään todella rankkoja rikoksia, ja myös Janan persoona vaikuttaa kovin väkivaltaan taipuvaiselta.

Jatkan nyt kuitenkin seikkailujani Jana Berzeliuksen seurassa, kun en löydä Piki-kirjaston vapaista äänikirjoista muuta luettavaa. Sarjaa voisi yrittää seurata jopa aikajärjestyksessä, niin ei tarvitsisi tehdä ylimääräistä myyräntyötä taustoituksen suhteen.

Tämä sarja tuntuu tarkkuudessaan, teknisten tietojen runsaudessaan ja peruspoliisityön painotuksessaan yhtä lailla tyydyttävältä kuin 2000 palan palapelin kokoaminen. Taiteellisuutta näissä teoksissa ei taida olla tippaakaan, mutta aina se ei ole tarpeellista.

Pornoleffoja ja sirkushuveja

Teos: Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S, 2017)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Olivia Rivera on vastavalmistunut tukholmalainen poliisi, joka on joutunut hermolomalle työstään ennen kuin on hakenut ainuttakaan virkaa. Hänen biologiset vanhempansa on murhattu Meksikossa, ja hänet on adoptoinut pariskunta, joka salasi adoption verrattaen pitkään. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptioäiti Maria on espanjalainen, ja muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän Oliviaa kuin perus-svennet. Olivian palattua juurihoitomatkalta toisesta kotimaastaan hän joutuu tahtomattaan keskelle murhakeissiä äitinsä naapurustossa.

Naapurin yksinhuoltajaisä löytyy hirtettynä olohuoneestaan, ja ruumiin löytää teini-ikäinen tytär Sandra. Tyttö on jo menettänyt äitinsä Thaimaan tsunamissa, ja alkaa pian oireilla psyykkisesti. Vain Olivia saattaa ymmärtää tytön tuskaa, sillä hänkin on menettänyt paljon läheisiä. Nuoret naiset ystävystyvät, mutta ei Oliviakaan pysty tekemään ihmeitä tytön voinnin romahtaessa.

Toista keissiä lähtevät Ranskan Marseilleen ratkaisemaan entinen poliisi Tom Stilton ja tämän nuorempi ystävä Abbas. Abbas on saanut tietää, että hänen entinen rakastettunsa Samira on löytynyt paloiteltuna kuudesta eri kohteesta. Abbas ja sokea Samira ovat olleet rakastavaisia kiertävässä sirkuksessa, mutta Abbasin oli jätettävä tämä ura sen jälkeen, kun Samiran mies, veitsenheittomestari sai tietää vaimonsa uskottomuudesta. Veitsenheitto on edelleen miehen intohimo myös Ruotsissa, mutta hän on onnistunut luomaan itselleen uuden elämän kasinon croupierina Tukholmassa.

Tom Stilton taas on asunut muutaman vuoden kaduilla potkujen ja vaikean avioeron jälkeen. Nykyisyydessä hän edelleen etsii itseään työttömänä, mutta on päässyt asumaan asuntolaivaan Luna-nimisen naisen vuokralaiseksi. Hän on rosoinen hahmo, joka riitautuu helposti harvojen ystäviensäkin kanssa, mutta olisiko hänellä vielä toivoa paluusta poliisivoimiin?

Ja kuinka sitten Samiran ja Sandran isän murhat liittyvät toisiinsa?

Väkivaltaisen nettipornon ja tullin huumesotkujen lisäksi kirjassa käsitellään voittoa tuottavien yksityisten hoivakotien kriisiä, jonka kuvaus muistutti lähes yksi yhteen kotimaamme Esperi Care-keissiä. Albion-yhtymän riskisijoittaja Jean Burell oli vähän liiankin niljakas tapaus, jonka äärimmäisen taidemieltymykset myötäilivät seksuaalisia taipumuksia.

Luin tältä kaksikolta aiemman teoksen, Uinu paju pienoinen, joka tuntui todella mustavalkoiselta ja ennalta-arvattavalta tarinalta. Tämä teos taas imaisi minut mukaansa lähes maagisesti, ja olin aivan fiiliksissä varsinkin sirkusmaailman ja Marseillen maahanmuuttajalähiöiden kuvauksista. Sarja lähtee heti uuteen seurantaan, sillä myös Olivian henkilökohtainen elämä tuntui sopivan haasteelliselta makuuni. Kirjassa oli myös riittävästi yhteiskunnallisuutta ja tavallisen arjen kuvausta murhakeissien ulkopuolella. Enkä todellakaan osannut arvata Ruotsin pään murhaajaa, mikä on aina laadukkaan juonen merkki.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.