Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Kolmas visiitti Smalångeriin

Teos: Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Pystyin pidättäytymään Karin Smirnoffin Jana Kippo-sarjan lukemisesta ruotsiksi, sillä epäilin, etten ymmärtäisi sen mahdollista murrepuhetta. Sarjahan on varsin koukuttava, ja sen tyyppinen, että olisin mielelläni lukenut kaikki osat putkeen.

Saagan kolmannessa osassa Janan Bror-veli kuolee, ja häntä jää suremaan siskon lisäksi raskaana oleva naisystävä Angelika. Sisarukset olivat ennen veljen kuolemaa käyneet juurimatkalla Tornionjokilaaksossa, ja veli oli kiinnostunut lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, joka oli sisarusten äidin hengellinen koti. Hän oli jäänyt majailemaan noille hoodeille ja löytänyt uskonyhteisöstä uuden naisen, Sirkka-Liisan.

Bror ei ehkä ole Angelikan lapsen biologinen isä, mutta myös Sirkka-Liisa on raskaana. Syntyy valtava eturistiriita miehen hautaamisesta, ja lestadiolaiset osaavat painostaa myös ei-uskovaa Janaa.

Kuka näistä naisista sitten on pääasiallinen surija, ja kenellä on viimeinen sana miehen viimeisestä lepopaikasta?

Suomi on Jana Kippolle ”housuhamemaa”, sillä hän pitää suomalaisten naisten pukeutumistyyliä outona. Smalångerin kyläyhteisössä taas ainoa täysin hyväksyttävä vaateparsi on Helly Hansenin tuulitakki.

Smalångerin terveyskeskus tekee kuolemaa, ja Jana haluaisi irtisanoutua työstään vanhusten kotiavustajana. Janan pomo on lopettanut juomisen, tullut uskoon ja muuttunut sietämättömäksi. Smalångerissa ei oikein tunnu olevan muuta tekemistä kuin ryyppääminen tai seurakuntaelämä. Jehovat ja helluntailaiset kilpailevat keskenään eksyneistä lampaista.

Janan oma salainen henkireikä on seksi. Suhde Jörö-Joniin on vaikea, koska virallisesti Jon seurustelee suomalaisen Pirjon kanssa, joka ehkä on se kuuluisa housuhamenainen. He tapailevat salaa kesämökillä, eivätkä pahemmin puhu tapaamisten sisällöstä. Pirjo on menestynyt taiteilija, joka on onnistunut edistämään Jonin taiteilijanura suurin askelin. Jana kuitenkin kieltäytyy käsittelemästä mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan. Hänelle Jon on olemassa vain eläimellistä seksiä varten.

Aloitin kirjan kuuntelemista useaan otteeseen, ja olen pysynyt sen matkassa pienissä osissa. Teos ei tunnu yhtään vähemmän laadukkaalta kuin sarjan aiemmat osat, mutta juuri nyt synkimmän kaamoksen keskellä Smirnoffin inhorealistinen tyyli tuntui vähän liian raskaalta.

Ehkä kotihoidon kuvauksessa oli liikaa toistoa, eli koin jo saaneeni tarpeekseni seniiliyden raaoista yksityiskohdista aiemmissa osissa. Lestadiolaisuuden kuvauksesta pidin paljonkin, sillä ruotsalaisen kirjailijan kuvaamana tähän aiheeseen löytyi uusi tulokulma.

Ruotsalaisen orjasaaren erikoista historiaa

Teos: Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla. (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Ari Turunen

Minulla on ollut kymmenen vuoden ajan hyllyssäni lukemattomana teos Tanskan siirtomaasaarista Karibialla. Vaikka Karibian alueen historia ja kulttuuri ovat kiinnostaneet minua välillä suurestikin, niin tämä pohjoismainen puoli on jäänyt minulle aika lailla hämäräksi, mutta tällä viikolla olen viisastunut aiheesta isoin harppauksin.

Taisin lukea kesällä arvioita Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen uudemmasta, Kongo-aiheisesta tietokirjasta, jossa käsitellään suomalaisten läsnäoloa Belgian pahamaineisesta siirtomaassa. Tuo aihe jopa hieman karmaiseva, enkä ollut heti valmis lukemaan tuota teosta. Orjia ja isäntiä on mennyt minulta autuaasti ohi, vaikka jossain vaiheessa olen itsekin tutkinut kolonialismia ja sen jälkeistä mielentilaa.

Teos kartoittaa ruotsalaisten vaiheita Ranskalta ostamallaan St. Barthelemyn saarella vuosina 1784-1878. Ruotsi siis piti tätä pikkuista saarta siirtomaanaan vajaat sata vuotta, ja suuren osan tästä ajasta saari toimi afrikkalaisen orjakaupan solmukohtana, sillä sen maaperä osoittautui viljelykelvottomaksi. Varsinkin 1800-luvun puolella saaren ylläpito osoittautui Ruotsin valtiolle enemmän menoeräksi kuin vaurauden lähteeksi, ja kuningaskunta päätti myydä saaren takaisin Ranskalle.

Näinä päivinä St. Barts on ehkä koko Karibian alueen eksklusiivisin rikkaidenranta, jossa kiinteistöjä omistavat mm. Rockefellerin perilliset ja Bill Gates. Saarelle voi toki tavallinenkin pulliainen hakeutua lomailemaan, jos haluaa nopeasti eroon ylimääräisistä varoistaan. Aaltonen ja Sivonen pääsivät kirjaprojektinsa aikana vierailemaan saarella kahdesti, mutta he eivät saaneet riittävästi rahoitusta suunnittelemaansa dokumenttifilmiin, jota oli tarkoitus tehdä paikan päällä. Siksi aiheesta syntyi tietokirja, ja varsin kattava sellainen.

Osalla saaren kuvernööreistä ja siellä palvelleista sotilaista oli suomalaisia sukujuuria, ja ilmeisesti siellä oli asunut jonkin verran skogsfinne-taustaisia työmiehiä. Silti pohjoismaisten määrä saaren asukkaista oli Ruotsin siirtomaa-aikana vain n. 5-10%, ja siellä edelleen asui myös muita eurooppalaisia. Mustien orjien määrä saarella oli orjakaupan aikanakin pienempi kuin monilla muilla lähisaarilla, ehkä siksi, ettei siellä ollut paljoakaan maanviljelystä.

Itseäni kiinnosti kirjassa eniten orjuuden vastustaminen eli abolitionismi, joka on kiehtova esimerkki 1800-luvun kansainvälisestä kansalaisvaikuttamisesta. Nämä tuulahdukset tulivat Pohjolaan viiveellä, ja tuolloin Suomi ei enää ollut orjia kauppaavan Ruotsin alusmaa. Britanniassa abolitionistit saivat tehokkaasti aikaan mielipidemuokkausta tavallisessa kansassa, mistä kertoo Manchesterin kaupunkilaisten kirjoittama adressi orjuutta vastaa. Sen allekirjoitti n. 10000 miestä, mikä tarkoitti noin puolta kaupungin äänioikeutetuista henkilöistä.

Samaan aikaan kun osa ruotsalaisista hyväksyi orjakaupan ja edisti sitä, toisilla oli käynnissä täysin erisuuntaisia hankkeita. Kirjailijat kertovat Sierra Leonen Uudesta Jerusalemista, jonne ruotsalaiset uskovaiset perustivat August Nordenskiöldin johdolla utopistisen yhteisön v. 1792. Täällä he perustivat kouluja, joissa mustat ja valkoiset lapset opiskelivat yhdessä. Hanke oli varsin epäonninen ja lyhytkestoinen, sillä lähes kaikki sen puuhaajat kuolivat kulkutauteihin.

St. Bartin saaren todellisuuteen eläydyin niin voimallisesti, että kirjassa kerrotut tapahtumat tulivat uniin. Valitettavasti en jaksanut tehdä ensi kuulemastani muistiinpanoja, joten arvioni jää nyt torsoksi. Kirjassa oli minulle sen verran paljon uutta tietoa, että sen omaksumiseksi toinen kierros on tarpeen.

En ainakaan itse saanut kirjasta syyllistäviä viboja, vaikka huomasin, että tähän hankkeeseen on myös suhtauduttu penseästi. Teos on hyvin faktapitoinen, ja sen taustalla on monia arkistomatkoja Ruotsiin ja muualle maailmalle. Se on kirjoitettu tarpeeksi jouhevasti, eli niin, että lukijalle jää hyvin tilaa tehdä kuvatusta episodista omat johtopäätöksensä.

Paratiisi, joka kerran oli

Teos: Lena Andersson: Tytär. Kertomus kansankodin hajoamisesta. (Siltala, 2022)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Elsa on kasvava nuori Paratiisissa, asuinalueella Tukholman lähiössä. Se on tarkoitettu hieman paremmin toimeentuleville perheille, mutta lähiö on inklusiivisesti suunniteltu. Huonompiosaisia Paratiisin asukkaat tapaavat kauppareissuilla ja julkisessa liikenteessä, eikä se ole suuri asia.

Elsan vanhemmat Elisabet ja Ragnar kasvattavat kolmea lastaan kunnon kansalaisiksi kaikilla voimillaan. Elsa ilmoitetaan paikalliseen urheiluseuraan, ja hänen lajikseen valikoituu hiihto. Tytär osoittautuu lahjakkaaksi lajissaan, ja voittaa lähes kaikki mestaruudet. Isä Ragnar panostaa täysillä tyttären hiihtouraan, ja kaksikko viettää lähes kaikki viikonloput kisamatkoilla.

Äiti Elisabet on kotoisin Norrbottenista, ja vaikka hän yrittää peittää aksenttiaan, pohjoinen tausta tulee liian helposti esiin sosiaalisissa tilanteissa. Murre on myös vähän tarttunut Elsaan, vaikka hän ei ole koskaan itse asunut pohjoisessa. Sukulointimatkoilla Elsa vaikuttuu tätinsä ruoanlaittotaidoista. Valitettavasti suhde ruokaan katkaisee Elsan nousujohteisen urheilu-uran, eli hän alkaa syödä liikaa viimeisenä lukiovuotenaan.

Kirjan Elsa on noin ikätoverini, tai ehkä paria vuotta vanhempi. Tätä aikalaissaagaa oli hauska seurata siksikin, että siitä bongasi monia tuttuja musikaalisia ja elokuvallisia viitteitä. Noin puolet tarinasta tapahtuu Elsan au pair- vuoden aikana Yhdysvalloissa. Ehkä juuri tässä vaiheessa ruotsalainen kansankoti hajoaa, eikä lääkkeitä hajaannukseen löydy nostalgisoimalla Svea-aikaa, jolloin sosialismi ei ollut vielä tuhonnut vanhoja hierarkkisia luokkasuhteita.

Elsan Yhdysvaltojen matkasaaga tuntui kyllä harvinaisen eeppisellä, jopa hieman karmealta. Hän ehtii asua kahdessa perheessä, ja saa molemmista potkut. Chicagossa syyt ovat selvästi poliittiset, sillä republikaaneja kannattava isäntäpariskunta ei kestä Elsan vaatimuksia paremmista työoloista. Täältä hänet siirretään Berkeleyhin, Kaliforniaan, jonka uskotaan olevan sopiva paikka Elsan kaltaiselle vapaustaistelijalle. Uudessa perheessä hän on vastuussa vain yhden vauvan hyvinvoinnista, ja tämä vauva käyttää jo 80-90-lukujen vaihteessa kestovaippoja. Täällä hän ehtii viihtyä pidempään, ja solmia merkittäviä ystävyyssuhteita, mutta tämäkään perhe ei lopulta jaksa Elsaa.

Varsinkin kuvaus Berkeleyn lingvistiikan iltakurssin sosiaalisista suhteista oli huikeaa. Elsa jää jatkuvasti kiinni perustavaa laatua olevista ajatusvirheistä, ja häntä pidetään lähtökohtaisesti sortajana, koska hän tulee maasta, jossa keksittiin kasvilajien kategorisointi. Elsa ei oikein itse muista, millaisiin synteihin Carl von Linne syyllistyi, mutta pysyäkseen piireissä hänen on omaksuttava uusi maailmankuva.

Luin Anderssonilta pari aiempaa suomennettua teosta, joissa päähenkilö oli vielä Elsaakin vanhempi sielu. Niissä nostalgisoitiin vielä enemmän ruotsalaisen kotiruoan ja vintage -vaatteiden äärellä. Tämä teos on astetta vakavampi, ja tarinaa kerrotaan sosiologisella otteella. Tyyli oli kuitenkin aika viihteellinen, joten Elsan matkassa voi pysyä, vaikka ei olisi valmis ottamaan vastaan täyslaidallista luennointia hyvinvointivaltion perustamisesta.

Rankempi reissu Rinkebyhyn

Teos: Diamant Salihu: Kunnes kaikki kuolevat (Johnny Kniga, 2022)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Diamant Salihu (s. 1983) on ruotsalainen palkittu toimittaja, jonka juuret ovat Kosovossa. Hän on kasvanut Borlängen kaupungissa Taalainmaalla, jota pidetään nykyään yhtenä jengirikollisuuden pahimmista paikoista Ruotsissa. Taisin nähdä hänen dokumenttinsa Borlängestä talvella. Dokumentti kiinnosti siksikin, että Borlänge on minulle tuttu mesta 80-luvulta. Tuolloin kaupungin suurin maahanmuuttajaryhmät olivat suomalaiset, ja heitä olikin siellä todella paljon.

Tämä teos keskittyy Tukholman Rinkebyhyn, ja enimmäkseen muslimitaustaisiin maahanmuuttajiin. Yli puolet kirjassa haastatelluista henkilöistä ovat somaleja. Kaikki tässä esitellyt jenginuoret eivät tule erityisen vaikeista kotiloloista, vaan osalla on hyvinkin yhteistyöhaluisia vanhempia, jotka ovat yrittäneet auttaa lapsiaan.

Yksi ruotsalaisen yhteiskunnan vaikeimmista solmukohdista on lastensuojelu, ja kasvatuksen kriisi, joka johtuu siitä, että muualta tulleet maahanmuuttajavanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teineilleen lainkaan siinä pelossa, että lapset tulisivat huostaanotetuiksi. Monissa perheissä ainoa mahdollinen intervention muoto on kurittoman teinin lähettäminen kotimaahan, mutta sekään ei ole kaikille mahdollista. Nuoret oppivat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä joskus jo alakouluikäisinä, ja viettävät paljon aikaa epämääräisissä oloissa hatkamatkoillaan.

Kirjassa seuratuista nuorista osa tulee murhatuksi tai tapetuiksi, osa joutuu vankilaan. Käy niinkin, että joidenkin uhrien ja tekijöiden vanhemmat kuuluvat samaan somaliklaaniin, ja joskus jotkut vanhemmat tukevat toisiaan huolimatta siitä, kuinka omalle lapselle kävi. Joillain yhteys huostaanotettuun nuoreen katkeaa kokonaan, joten nuoret jäävät kokonaan yhteiskunnan kontolle – yhteiskunnan, joka on jo onnistunut pettämään nuoret ennen kuin heistä tuli rikollisia.

Tämä on rankka ja surullinen teos, joka ainakin minulla toimi enemmän yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin True crime-teoksena. Kiinnostavimpia osuuksia olivat räplyriikoiden läpikäymiset, ja pidin myös niiden suomennoksista. Kiehtovaa oli myös ajatella tämän päivän somepoliisin työtä, ja operaatioita, joissa rikoksia yritetään ratkaista musavideoiden vihjeiden perusteella.

Teos esittelee myös ansiokkaasti Ruotsissa toimivien moskeijojen toimintaa, imaamien roolia nuorten elämässä, muslimien hautaamiskäytänteitä, ja suremisen prosesseja.

Löysin myös kirjasta pari kiinnostavaa somalitaustaista äitihahmoa, jotka kertoivat nuorten ongelmien lisäksi omasta järjestöaktiivisuudestaan. Eli synkkien teemojen keskeltä löytyi myös valon pilkahduksia. Ihmisiä, joilta löytyi halua toimia kulttuurisen muutoksen puolesta.

Hengellisessä BB-talossa

Teos: Linnea Kuling: Lahkon kasvattama. Knutbyn murha lapsen näkökulmasta (Storytel Originals, 2022)

Suomennos: Mirka Maukonen

Äänikirjan lukija: Annika Poijärvi

Edellisestä Jehovan todistajat-teemaisesta lukemistostani syntyi looginen hyppy Knutbyn seurakuntaan, josta luin jo toisen muistelmateoksen. Suhtauduin tähän teokseen varauksella, sillä olin jo omasta mielestäni saanut tietää tästä varsin tunnetusta lahkosta tarpeeksi Peter Gembäckin ja Annika Sohlanderin kertomana.

Tämä teos kertoo saman lahkon tarinan lasten ja nuorten näkökulmasta. Linnea Kuling muutti Knutbyn kristilliseen yhteisöön 5-vuotiaana, ja jätti sen vuonna 2016 21-vuotiaana toimittuaan kolme vuotta itsenäisesti kotiseurakuntansa palvelijana. Tässä välissä Linnean perhe oli joutunut yhteisössä paitsioon, mutta Linnea itse pyrki tästä huolimatta lahkon johtohahmon Åsa Waldaun suosioon. Jossain vaiheessa hän muutti vanhempiensa luota asumaan seurakunnan eliitin asuttamalle Kukkulalle, ja päätyi Waldaun perheen käskyläiseksi.

Yksi syistä, miksi Kulingin perhe alun perin muutti yhteisöön liittyi Linnean psyykkiseen oireiluun ja erityislapsen statukseen. Uskovaiset vanhemmat toivoivat saavansa tukea vaikean tyttären kasvatukseen yhteisöstä, sillä tarvittavaa apua ei ollut löytynyt ”maailmasta”.

Linnea ei enää oireillut vakavasti Knutbyssä, vaan sopeutui yhteisön valitsemiin kasvatusmenetelmiin. Päiväkodissa vallitsi jonkin sortin viidakon laki, ja lapsia pyrittiin karaisemaan niin, että he eivät turhaan kantelisi kiusaamisesta. Alakoulussa oli töissä useampi lahkoon kuuluva opettaja, mikä teki sopeutumisen vaikeammaksi niille oppilaille, jotka eivät kuuluneet yhteisöön. Kuling kirjoittaa myös onnen vuosista, jolloin hän uskoi koulunsa olevan paratiisi, mutta kokemukset alkoivat synkeytyä yläkouluun siirtymisen jälkeen.

Kirjan nimi on harhaanjohtava siksi, ettei se oikeastaan keskity murhatapaukseen, vaan käsittelee enemmän lahkon nuorten välistä dynamiikkaa. Yksi avainhenkilöistä on Åsa Waldaun tytär Mia, joka oli oppinut äidiltään psyykkisen manipulaation keinot, ja käytti niitä huomattavasti karkeammin kuin äitinsä. Toisaalta myös Mia oli kollektiivisen psykoosin uhri, ja käynee luultavasti vielä rankemman irtautumisprosessin läpi kuin Linnea, koska hänen äitisuhteensa tuntui todella kipeältä.

Teoksen teema on järeä, mutta valitettavasti en pitänyt kirjoittajan saippuaoopperamaisesta tyylistä. Teoksessa on paljon puhekieltä, teini kieltä ja dialogia, mutta Kulingilla olisi paljon opittavaa tiivistämisestä ja draaman kaaresta. Teoksen loppuosat tuntuivat puuduttavalta ”lusimiselta”, mutta jostain syystä kuuntelin kiltisti teoksen loppuun.

Jotain extraa löysin teoksen matkakuvauksista, mutta ei edes luksusmatka Australiaan Åsan sisäpiiriläisten kanssa tuntunut varsinaiselta lomalta. Kovasti tämä seurakunta onnistui nyhtämään kymmenyksiä, eli lahkon taloudellinen hyväksikäyttö tuntui minusta ulottuvuudesta, josta olisin voinut lukea lisääkin.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kuka murhasi merenneidon?

Teos: Emelie Schepp: Jaakko kulta (HarperCollins Nordic, 2020)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emelie Scheppin dekkarisarja syyttäjä Jana Berzeliuksesta oli minulla kiihkeässä luennassa viime vuonna, ja nyt työn alla taisi olla jo viides sarjan osa, Jaakko kulta. Sarjan lukeminen ei ole mennyt minulla oikeassa järjestyksessä, joten joissain tapahtumien kulussa on omassa päässäni epäloogisuuksia. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja siinä siis kuvataan poliisin ja oikeuslaitoksen yhteistyötä.

Tässä osassa ratkaistaan naisiin kohdistuvaa sarjamurhaa, jossa uhrien ruumiit on löydetty Motala-joesta jalat ommeltuna yhteen. Tekotapa on poikkeuksellisen brutaali, ja naisia katoaa tiiviiseen tahtiin. Kaikkia naisia ei ole ilmoitettu kadonneiksi, sillä taustalla on parisuhderiitoja.

Teoksessa vietetään paljon aikaa luostarikaupunki Vadstenassa, jossa sijaitsee yksi Ruotsin oikeuspsykiatrisista sairaaloista. Sairaalassa aikaa viettää muun muassa Danilo Pena, 32-vuotias tappaja, joka koulutettiin lapsisotilaaksi yhdessä Janan kanssa. Molemmat ovat tulleet Ruotsiin Chilestä, ja molemmilla on rankka traumatausta. On syytä, epäillä, että eräs sairaalan potilaista olisi sekaantunut naisten murhiin, vaikka hän on ollut korkean turvaluokituksen laitoksessa, josta ei pääse kotilomille.

Scheppin teokset ovat tasalaatuisen hyviä, mutta näissä on todella paljon Janan ja poliisien yksityiselämän kuvausta, ja näin ollen tarinat paisuvat todella yksityiskohtaisiksi.

Tässä osassa Jana on eronnut miesystävästään Peristä, joka oli aiempi kollega syyttäjänosastolla. Kaksikon suhdetta hiertää Danilo Penan tuomio, jota ei pidetä oikeudenmukaisena, koska mies ei ole oikeasti psyykkisesti sairas. Jana kuitenkin tulee tietoiseksi siitä, ettei hänen ole helppoa katkaista tunnesidettään Periin, vaikka työn tekemisen kannalta se olisi ainoa oikea ratkaisu.

Merenneitoteema nousi teoksessa esiin karmivalla tavalla, ja muistan lukeneeni toisenkin dekkarin samasta teemasta parin vuoden sisällä. Eli kyllä, suosittujen skandidekkarien parissa on paljon toistuvia teemoja, ja tämän vuoksi niiden lukemista kannattaisi säännöstellä enemmän kuin nyt teen.