Täsmätrilleri tyhjään pesään

Teos: Camilla Grebe: Horros (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Kumpulainen

Kirjablogien naistenviikko alkaa olla jo puolessa välissä, eikä ainakaan täällä päässä ole ollut vaikeuksia löytää haasteeseen sopivaa luettavaa. Viimeksi eilen ulkoilin BookBeatin seurassa samassa lehtimajassa kuin eilen, ja onnistuin saattamaan loppuun erittäin koukuttavan dekkarin Camilla Grebeltä.

Grebe on julkaissut nyt kolme itsenäistä dekkaria, jotka kuitenkin muodostavat sarjan. Ennen tätä hän on kirjoittanut Venäjä-aiheisia teoksia kirjoittajaparinsa Paul Leander-Engströmin kanssa, mutta näistä teoksista en tiennyt mitään ennen bestsellerteosten julkaisua. Mistään untuvikosta ei tosiaankaan ole kyse tekstin tuottajana, vaan kaikki kolme teosta ovat olleet hämmentävän loppuun hiottuja ja moniulotteisia.

Horroksessa seurataan nuorten aikuisten sekaantumista huumekauppaan Tukholman eri lähiöissä ja sen keskustassa. Keissin päätutkijana on edellisistäkin teoksista tuttu Manfred, viisikymppinen poliisimies, joka on parisuhdehistoriassaan toisella kierroksella. Manfredin elämään kuuluu kauheita, perheen on kohdannut suuri onnettomuus, ja siitä huolimatta hän sinnittelee töissä, koska ei voi muutenkaan käsitellä järkytystään. Manfred oli aiemmissa teoksissa vain sivuroolissa, mutta edellisistä teoksista tutut Malin ja ”noita-Hanne” pääsevät myös hommiin. ”Noita-Hannen” muistisairaus on tosin edennyt sellaiseen pisteeseen, ettei häntä enää voida käyttää kuin satunnaisena konsulttina.

Teoksen maallikoista vahvin kertoja on 18-vuotias Samuel, huumeisiin sortunut lukiolaispoika, joka ei ole aikoihin jaksanut käydä koulussa. Samuel tulee uskovasta kodista, ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Pernilla on liian aktiivinen paikallisessa vapaakirkossa. Kun Samuel jää kotona kiinni valkoisten pulveripussien hallussapidosta, äiti heittää pojan pihalle, ja siitä alkaa hänen kujanjuoksunsa. Tukholman alueelle hän ei voi jäädä, joten hän lähtee etsimään turvapaikkaa rannikon turistialueelle.

Huumekaupan lisäksi teos käsittelee omaishoitajien asemaa, ja näkökulma aiheeseen on kieltämättä riipivän kekseliäs. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa alipalkattujen henkilökohtaisten avustajien kierto työmarkkinoilla on varmasti vielä nopeampaa kuin Suomessa, ja pysyvän tällaisen saaminen omaishoitajan tueksi on kiven takana. Grebe tuntee myös hyvin netin omaishoitajien vertaistukipalstat, ja keinotodellisuudet, joita virtuaalinen empatia väistämättä luo. Manfredin vaimo liittyy lapsensa onnettomuuden jälkeen tällaiselle palstalle, ja löytää sieltä lainalaisuuksia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa foorumien ulkopuolella.

Pystyin samastumaan ICA:n kassa-Pernillan hätään kokonaisvaltaisesti, ja koin hänen rimpuilunsa aikuisen pojan peräänkatsojana kovin läheisenä. Uskon, että kirja kolahtaa eniten sellaisiin lukijoihin, joilla on kotona teinejä tai nuoria aikuisia. Kyllähän kirjaa lukiessa pääsi itku parikin kertaa, koska Samuelin viestit äidille tuntuivat niin realistisilta ja omakohtaisilta. Sekin hämmensi, että minulla on yhdessä romaanintekeleessäni isätön teinipoika nimeltä Samuel, jossa on samoja piirteitä tämän pojan kanssa, mutta jonka äiti on tunnustuksellinen ateisti.

Greben kolme hittikirjaa ovat loistavia siksi, että ne erottautuvat selkeästi toisistaan. Edellisessä teoksessa Lemmikki liikuttiin toivonsa menettäneessä teollisuuskylässä, ensimmäisessä osassa Tukholman ytimessä ja tässä kolmannessa lähiömaisemassa ja rikkaiden veneilyidyllissä. Tässäkin kirjassa tehtiin teräviä huomioita luokkaeroista, esimerkiksi ruoan muodossa. ICA:n kassat pääsevät tutkailemaan rannikon rikkaidenrannan lähikauppaa, josta saa ostaa lähinnä hummusta sisältäviä valmisaterioita, ja joissa ynseät myyjät pukeutuvat pellavaisiin esiliinoihin nostattaakseen putiikin profiilia. Vegaanibuumi jakaa kansaa myös naapurimaassa, ja ehkä myös siihen kohdistuva kritiikki on äänekkäämpää. (Tämä ei ole ainoa ruotsalaisteos, jossa kaivataan kunnon kotiruokaa ja perinteisiä makuja.)

Jännityksen ja raakuuden skaalalla reittaisin teoksen hieman vähemmän ahdistavaksi kuin Lemmikki, mutta kyllä tähän julmuuksia mahtuu keskivertodekkaria enemmän, vaikka muu tematiikka on humaania ja psykologista. Poliisityön osuus kerronnassa on ”lagom”, mutta teos ei onneksi vajoa teknisen tutkinnan yksityiskohtiin. Jälkikäteen kirjasta jäi käteen terävä yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittely, joka varmasti herättää keskustelua myös kirjallisen todellisuuden ulkopuolella. Itse en ainakaan ole tullut ajatelleeksi netin vertaistuen varjopuolia, ja siitä näkökulmasta Grebe todella antoi varoittavia esimerkkejä.

Mainokset

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.

Riiustelun ja hakkailun puolestapuhuja

Teos: Lena Andersson: Ei henkilökohtaista vastuuta. (Siltala, 2015)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Kuuntelin tätä romaania korkeassa kuumeessa, joten muistiinpanoni siitä jäivät hatariksi ja paikoitellen tuli suvantoja, joissa keskittymiseni repsahti. Sarjan ykkösosa oli kuitenkin niin vetävä, että koin tarpeelliseksi ahmia kakkososan putkeen.

Kirjassa tavataan Ester Nilsson viisi vuotta myöhemmin Hugo Rask-katastrofista. Ester lähenee jo neljääkymmentä ja on kroonisesti sinkku. Sitten hänen elämäänsä kävelee tätä vanhempi teatterimies Olof Sten, joka on naimisissa matkatöissä käyvän Ebban kanssa. Suhde on alussa romanttinen ja viipyilevä; vaikuttaa, että Olofille riittäisi pelkkä ystävyys, mutta Ester on sähköisesti rakastunut mieheen, joka ei ole koskaan lukenut diskurssianalyyttisiä teoksia. Älyllisesti Ester onkin niskan päällä, ja Olof kokee nuoremman naisen seuran piristäväksi, koska siinä ei tunnu olevan lainkaan arkea.

Ester ei ole oppinut mitään aiemmasta törmäilystään, vaan kokee ukkomiehen treffailun sopivana haasteena. Hän ei kuitenkaan halua olla se stereotyyppinen rakastajatar, joka on matkustellut paljon ja haahuilee silkkikimonossa kämpässään eksoottisten koriste-esineiden keskellä. Hän on päättänyt saada Olofin omakseen, ja etenee valloituksessaan määrätietoisen amatsonin tavoin.

Rakkaustarina on itseään toistava, mutta kuvaa hyvin sellaisen naisen mielenmaisemaa, joka rakastaa liikaa. Nautin kirjassa enemmän miljöistä ja tunnelmista, varsinkin ruokakuvauksista ja matkoista maakuntiin. Ester on myös sellainen nainen, joka vaihtaa ruokavaliotaan miesten mukaan, ja Olofin seurassa hän voi syödä lankkupihvejä, vaikka hän on aiemmin kieltäytynyt selkärangallisesta syötävästä. Pari viihtyy parhaiten kunnon perinneruokaa tarjoavista mestoista, joten heidän lautasillaan voi olla veripalttua, hapankaalia ja faluninmakkaraa.

Eeppisin lemmenloma tehdään Lapin Arvidsjauriin, jossa Olof onnistuu sielläkin käyttäytymään raivostuttavan ristiriitaisesti, vaikka ollaan 1000 kilometrin päässä tämän vaimosta. He kohtaavat myös monissa provinssikaupungeissa, joissa Olofilla on teatteriproduktioita, ja Skånessa, jossa Olofilla on kesäkoti. Ester hankkii jopa lehdenvihreän Twingon, jotta voisi kuskata rakastettuaan lähelle ja kauas.

Esteriä ei ainakaan voida syyttää yrittämisen puutteesta, mutta hänen hahmonsa jumittaa paikallaan. Toki hahmo on viehättävän analyyttinen, älykäs ja laaja-alainen, mutta myös raivostuttavan neuroottinen ja omaan napaansa tuijottava silloin, kun on rakastunut. Ja tottahan se on, suurin osa meistä vetäytyy itsekeskeisyyteen rakastumisen aikana, mutta Esterin kaltaisen korkean profiilin julkisen intellektuellin tapauksessa se tuntuu miltei itsetuhoiselta.

Ester päätyy jopa kirjoittamaan näytelmän (uusi aluevaltaus) Olofin projektiin, ja hän osallistuu sen harjoituksiin uskollisesti. Mutta Olof panee taas välit poikki ennen ensi-iltaa, mikä merkitsee sitä, että mies kategorisesti kieltää hänen pääsynsä näkemään tekstiään teatterin lavalla. Hienotunteisena ja taas liian rakastavana Ester tottelee, ja samalla menettää oman työnsä keskeisen hedelmän. Teatterimaailman kuvaus on kiinnostavaa, ja Olofin hahmo on varsin erilainen kuin Hugo Raskin. Vaikka hän on kusipää läheisilleen, hän ei vaikuta kovin narsistiselta uransa suhteen, vaan pikemminkin tiimipelaajalta.

Tässä teoksessa oli enemmän yksityiskohtaista Tukholma-kuvausta kuin edeltäjässään, jossa sitä oli myös paljon. Kirjoja voin siis suositella varsinkin niille, jotka etsivät kaupungista vähemmän tunnettuja vierailukohteita. Hieman kärsin niiden toisteisuudesta, enkä usko, että tästä voisi kehittyä pidempi sarja, koska Andersson on puristanut aiheestaan kaiken irti. Kuitenkin tämä oli ilahduttavan älyllistä kesäviihdettä, joka ehkä avasi joitain uusia ikkunoita ruotsalaiseen nykykulttuuriin, mene ja tiedä.

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Dekkariviikon helmi

Teos: Lina Bengtsdotter: Francesca (Otava, 2019)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Eilen starttasi kirjanystävien Dekkariviikko, jonka aikana järjestetään monenmoista tempausta niin kirjakaupoissa kuin blogeissa. Itse en ole ilmoittautunut mukaan, mutta saanen silti yksityisesti viettää sitä tahollani. Suuria suunnitelmia kesädekkareiden suhteen minulla ei ole, mutta nytkin työn alla on kaksi kovin erilaista teosta.

Lina Bengtsdotterin esikoisteos Annabelle osui ja upposi viime vuonna, vietin sen parissa nostalgisen karmeita hetkiä. Francesca on jatko-osa sarjassa, jossa taasen matkustetaan Länsi-Götanmaan Gullspångiin, rosoiseen kylään, jossa ei turhia hienostella. Etsivänä on tuttu Charlie, kovia kokenut, keski-ikää lähestyvä lapseton rikoskomisario Tukholmasta, jota synnyinseutujen varjot eivät päästä helpolla. Charlie on psyykkisesti epävakaa, alkoholismin kanssa painiva poliisinainen, joka haluaa pitää työnsä, mutta ei halua viettää loppuelämäänsä terapiassa tai kahdentoista askeleen ohjelmassa.

Kirjassa Charlie palaa omalle lomalle Gullspångiin henkisesti kuormittavan Annabellen tapauksen jälkeen. Pomo on pakottanut hänet pitämään rästiin jääneet lomapäivänsä, eikä hän keksi niille muuta käyttöä kuin toimimisen Susannen tukihenkilönä. Susanne on Charlien teini-iän bailukaveri, joka on juuri jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi ja potee vakavaa masennusta. Charlie nauttii siitä, että voi viedä Susannen lapsia pizzalle, ja samalla tonkia 27 vuotta sitten kadonneen Francesca Mildin tapausta, off record.

Toki teosten välillä on toistoa, mutta Bengtsdotterin kerronnan tapa on koukuttava. Esikoisteosta lukiessa olin sitä mieltä, että Gullspång oli vähän liiankin ankea mesta ja sen asukkaat sosiaalipornahtavia, mutta paluu samoille hoodeille toisessa teoksessa tuntui riemukkaalta, ja opin katsomaan myös sen asukkaita uusin lasein. Juoni pysyy hyvin koossa, mutta tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka, ja henkilöhahmoja on sopivasti. Syksyn tullessa koko kylä odottaa paikallisen pubin sadonkorjuujuhlaa, josta valtaosa ei tule muistamaan mitään, mutta silti.

Gullspång on paikka, jossa on massatyöttömyyttä ja näköalattomuutta, ja viimeiset kynnelle kykenevät pilaavat terveytensä sulatolla. Kylän lähistöllä on muutamia rikkaidenrantoja, kuten Mildin suvun kartano ja Adamsbergin eliittisisäoppilaitos, jonka oppilaat ovat sisäistäneet täydellisesti ylenkatseen paikallisia asukkeja kohtaan. 1980-luvun lopulla kartanon tytär Francesca saa potkut sisäoppilaitoksesta jumalanpilkan vuoksi. Tästä alkaa vyyhti, joka päätyy Francescan katoamiseen, eikä kadonneen jäljille ole päästy lähes kolmeen vuosikymmeneen.

Ehkä kuitenkin teoksen keskeinen draama pyörii Charlien itsensä ympärillä. Hän ei kuitenkaan ole ainoa uniongelmista ja addiktioista kärsivä, vaan kirjan muutkin keski-ikäiset hahmot oireilevat samansuuntaisesti. Takaumat Charlien lapsuuteen ja nuoruuteen ovat koskettavia, ja edesmenneen boheemiäiti Bettyn mörskä Onnelakin on edelleen pystyssä asuinkelvottomana.

Korkeammalla tasolla teoksen keskeinen teema on luokkaerot, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa kansankotiajattelusta huolimatta ovat aina olleet suuremmat kuin Suomessa. Jopa Gullspångin kaltaisessa työväenluokkaisessa yhteisössä erot korostuvat, eivätkä hienostorouvat löydä mitään tilattavaa paikallisesta konditoriasta, joka käyttää aivan liikaa voita heidän figuureilleen. Mildien suvun yläluokkainen elämäntapa ei ole charmikasta, vaan pikemminkin irvokasta, eivätkä sadan kilon betonileijonat pysty pitämään kartanon asukkaita turvassa.

Huomaan, että pidän enemmän niistä ruotsalaisdekkareista, jotka sijoittuvat syrjäseuduille kuin Tukholmaan tai muihin suurkaupunkeihin. Suosittuihin saaristolaisdekkareihinkaan (Camilla Läckberg, Viveca Sten) en ole hurahtanut, mutta Bengtsdotterin Gullspång ja Åsa Larssonin Kiirunan seutu ovat puhutelleet minua. Tässä teoksessa oli myös jotain yhteistä Camilla Greben Lemmikin kanssa, vaikka Greben juonen punonta on kieltämättä hurjempaa. Bengtsdotter ei kehittele teoksissaan äärimmäisiä julmuuksia, vaan jännitys on intiimin psykologista. Nämä kolme naisdekkaristia ovat kuitenkin olleet suosikkejani ruotsalaisista rikoskertojista, joten jään odottamaan kaikilta uusia teoksia.

Tallinnalainen runsaudensarvi

Teos: Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. (Into, 2019)

Suomennos: Jouko Vanhanen

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Alan jo sekoilla tässä maahaasteessani, eli olen kuukauden päivät odottanut virolaista teosta kirjaston jonossa muistamatta, että luin kyllä Tuglasin klassikkoteoksen jo alkuvuodesta tähän kohtaan. Indrek Harglan (s. 1970)historialliset dekkarit ovat toki kiinnostaneet minua muutenkin, joten en valinnut teosta apteekkari Melchiorista vain haastetta varten. Ehkä ongelmallista on, että aloitin nyt sarjan lukemisen sen kuudennesta osasta, mutta se oli ainoa, joka oli saatavilla kirjaston e-kirjana.

Sarja on ilmeisen suosittu, koska kaikki sen osat on suomennettu. Tässä kuudennessa osassa apteekkari Melchior on jäänyt leskeksi ja hänen ainoa tyttärensä on vetäytynyt Piritan luostarin hiljaisuuteen aikomuksenaan alkaa Jeesuksen morsiameksi. Tallinnaa on kurittanut suuri tulipalo vuonna 1433, ja kaupunki on toipumassa tuhoista kesää kohti. Kesän kynnyksellä apteekkari saa myös avukseen kyvykkään nuoren apupojan Ludolfin, joka on juuri palannut opinnoistaan Turun katedraalikoulusta. Ludolf on jopa liian fiksu jäädäkseen apteekkarin oppiin, mutta paikka on sopiva mahdollisia jatko-opintoja odotellessa.

Toinen narratiivi liittyy Melchiorin samannimiseen poikaan, joka on oppimassa ammattiinsa Lyypekissä ja kosiskelee kaunista Luciaa, joka on lähetetty luostariin oppimaan aatelisnaisen hyveitä ennen avioliittoa. Lucialla tosin on ranskalainen kilpakosija, jolla on enemmän tarjottavaa materiaalisesti. Pojan isä ei tiedä, että tämä on harhapoluillaan eksynyt salamurhaajien kiltaan ja on jo suorittanut ensimmäisen toimituksensa. Gotlannin pirusta huhutaan niin Lyypekissä kuin Tallinnassa, ja hahmon varjo piinaa niin isää kuin poikaa.

Tämä on runsain dekkari, jonka olen koskaan lukenut, ja vaikka teoksen kuunteleminen oli nautinnollista, jäin miettimään kerronnan taloutta. Minulle teos avautui paremmin historiallisena romaanina kuin dekkarina, sillä teoksen jännitys oli paikoitellen hautautumassa sanallisen ilotulituksen, runsaan dialogin ja arkisen kaupunkikuvauksen alle.

Hargla käy kirjaimellisesti läpi koko katolisen pyhimyskalenterin kuvatessaan vuodenkiertoa, ja sivuhenkilöiden määrä on myös valtava. Hänen luomassaan maailmassa ei ole aukkoja, vaan se on holistinen, vielä täydempänä yksityiskohtia kuin Richard Scarryn lastenkirjat. Kirjassa ei pelkästään kuvata apteekkarin työtä pilkuntarkasti, vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja nunnaluostarin noviisien. Lukija ei varmasti pety sisällön määrän suhteen, mutta tähän maailmaan voi myös nääntyä.

Harglan teoksia on verrattu mm. Umberto Econ teoksiin, ja niiden kanssa olen aina kamppaillut saamatta ainuttakaan loppuun. Eco ei tosin tee yhtä huolellista työtä kontekstien kuvauksessa kuin Hargla, mutta hänen teostensa vahva symboliikka on minulle, hätäiselle lukijalle liikaa. Toisaalta olen pitänyt Orhan Pamukin ja Salman Rushdien vastaavista historiallisista romaaneista, joissa myös seilataan maailman meriä. Harglan teksti on parhaimmillaan yhtä tiheää kuin näiden maailmankirjallisuuden klassikkojen.

Lukisin kyllä mielelläni sarjan aiempia osia Tallinnassa paikan päällä, sillä nämä suorastaan vaativat ”elävää kirjaa” eli hansakaupunkimaisemaa kontekstikseen. Varsinkin Piritan kaupunginosa alkoi kiinnostaa kovasti, sillä luostarielämän kuvaus oli loisteliasta ja Agata-tyttären hahmo inspiroi minua eniten.

Tässä blogissa olen arvioinut varsinkin suomalaisia keskiaikaan sijoittuvia teoksia, ja täytyy sanoa, että historiallisena kuvauksena Harglan maailma tuli lähemmäksi ihoa kuin vastaavat suomalaiset. Psykologista silmää Harglalta ei puutu, ja dialogin runsaus tekee hahmoista uskottavia. Teokset taatusti inspiroivat esimerkiksi keskiaikaharrastelijoita, mutta olen enemmän kiinnostunut siitä, kuinka dekkareiden suurkuluttajat suhtautuvat tähän sarjaan mm. juonen rakentamisen näkökulmasta.

Toisaalta on mahtavaa, että dekkarigenreen mahtuu suurta variaatiota, ja että 1400-luvun rikoksiakin voi lähestyä tämän varsin modernin genren näkökulmasta. Tämä on taatusti kaukaisimpaan aikaan sijoittuva lukemani dekkari, ja olen iloinen, että jaksoin urakoida sen loppuun.