Rankempi reissu Rinkebyhyn

Teos: Diamant Salihu: Kunnes kaikki kuolevat (Johnny Kniga, 2022)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Diamant Salihu (s. 1983) on ruotsalainen palkittu toimittaja, jonka juuret ovat Kosovossa. Hän on kasvanut Borlängen kaupungissa Taalainmaalla, jota pidetään nykyään yhtenä jengirikollisuuden pahimmista paikoista Ruotsissa. Taisin nähdä hänen dokumenttinsa Borlängestä talvella. Dokumentti kiinnosti siksikin, että Borlänge on minulle tuttu mesta 80-luvulta. Tuolloin kaupungin suurin maahanmuuttajaryhmät olivat suomalaiset, ja heitä olikin siellä todella paljon.

Tämä teos keskittyy Tukholman Rinkebyhyn, ja enimmäkseen muslimitaustaisiin maahanmuuttajiin. Yli puolet kirjassa haastatelluista henkilöistä ovat somaleja. Kaikki tässä esitellyt jenginuoret eivät tule erityisen vaikeista kotiloloista, vaan osalla on hyvinkin yhteistyöhaluisia vanhempia, jotka ovat yrittäneet auttaa lapsiaan.

Yksi ruotsalaisen yhteiskunnan vaikeimmista solmukohdista on lastensuojelu, ja kasvatuksen kriisi, joka johtuu siitä, että muualta tulleet maahanmuuttajavanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teineilleen lainkaan siinä pelossa, että lapset tulisivat huostaanotetuiksi. Monissa perheissä ainoa mahdollinen intervention muoto on kurittoman teinin lähettäminen kotimaahan, mutta sekään ei ole kaikille mahdollista. Nuoret oppivat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä joskus jo alakouluikäisinä, ja viettävät paljon aikaa epämääräisissä oloissa hatkamatkoillaan.

Kirjassa seuratuista nuorista osa tulee murhatuksi tai tapetuiksi, osa joutuu vankilaan. Käy niinkin, että joidenkin uhrien ja tekijöiden vanhemmat kuuluvat samaan somaliklaaniin, ja joskus jotkut vanhemmat tukevat toisiaan huolimatta siitä, kuinka omalle lapselle kävi. Joillain yhteys huostaanotettuun nuoreen katkeaa kokonaan, joten nuoret jäävät kokonaan yhteiskunnan kontolle – yhteiskunnan, joka on jo onnistunut pettämään nuoret ennen kuin heistä tuli rikollisia.

Tämä on rankka ja surullinen teos, joka ainakin minulla toimi enemmän yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin True crime-teoksena. Kiinnostavimpia osuuksia olivat räplyriikoiden läpikäymiset, ja pidin myös niiden suomennoksista. Kiehtovaa oli myös ajatella tämän päivän somepoliisin työtä, ja operaatioita, joissa rikoksia yritetään ratkaista musavideoiden vihjeiden perusteella.

Teos esittelee myös ansiokkaasti Ruotsissa toimivien moskeijojen toimintaa, imaamien roolia nuorten elämässä, muslimien hautaamiskäytänteitä, ja suremisen prosesseja.

Löysin myös kirjasta pari kiinnostavaa somalitaustaista äitihahmoa, jotka kertoivat nuorten ongelmien lisäksi omasta järjestöaktiivisuudestaan. Eli synkkien teemojen keskeltä löytyi myös valon pilkahduksia. Ihmisiä, joilta löytyi halua toimia kulttuurisen muutoksen puolesta.

Hengellisessä BB-talossa

Teos: Linnea Kuling: Lahkon kasvattama. Knutbyn murha lapsen näkökulmasta (Storytel Originals, 2022)

Suomennos: Mirka Maukonen

Äänikirjan lukija: Annika Poijärvi

Edellisestä Jehovan todistajat-teemaisesta lukemistostani syntyi looginen hyppy Knutbyn seurakuntaan, josta luin jo toisen muistelmateoksen. Suhtauduin tähän teokseen varauksella, sillä olin jo omasta mielestäni saanut tietää tästä varsin tunnetusta lahkosta tarpeeksi Peter Gembäckin ja Annika Sohlanderin kertomana.

Tämä teos kertoo saman lahkon tarinan lasten ja nuorten näkökulmasta. Linnea Kuling muutti Knutbyn kristilliseen yhteisöön 5-vuotiaana, ja jätti sen vuonna 2016 21-vuotiaana toimittuaan kolme vuotta itsenäisesti kotiseurakuntansa palvelijana. Tässä välissä Linnean perhe oli joutunut yhteisössä paitsioon, mutta Linnea itse pyrki tästä huolimatta lahkon johtohahmon Åsa Waldaun suosioon. Jossain vaiheessa hän muutti vanhempiensa luota asumaan seurakunnan eliitin asuttamalle Kukkulalle, ja päätyi Waldaun perheen käskyläiseksi.

Yksi syistä, miksi Kulingin perhe alun perin muutti yhteisöön liittyi Linnean psyykkiseen oireiluun ja erityislapsen statukseen. Uskovaiset vanhemmat toivoivat saavansa tukea vaikean tyttären kasvatukseen yhteisöstä, sillä tarvittavaa apua ei ollut löytynyt ”maailmasta”.

Linnea ei enää oireillut vakavasti Knutbyssä, vaan sopeutui yhteisön valitsemiin kasvatusmenetelmiin. Päiväkodissa vallitsi jonkin sortin viidakon laki, ja lapsia pyrittiin karaisemaan niin, että he eivät turhaan kantelisi kiusaamisesta. Alakoulussa oli töissä useampi lahkoon kuuluva opettaja, mikä teki sopeutumisen vaikeammaksi niille oppilaille, jotka eivät kuuluneet yhteisöön. Kuling kirjoittaa myös onnen vuosista, jolloin hän uskoi koulunsa olevan paratiisi, mutta kokemukset alkoivat synkeytyä yläkouluun siirtymisen jälkeen.

Kirjan nimi on harhaanjohtava siksi, ettei se oikeastaan keskity murhatapaukseen, vaan käsittelee enemmän lahkon nuorten välistä dynamiikkaa. Yksi avainhenkilöistä on Åsa Waldaun tytär Mia, joka oli oppinut äidiltään psyykkisen manipulaation keinot, ja käytti niitä huomattavasti karkeammin kuin äitinsä. Toisaalta myös Mia oli kollektiivisen psykoosin uhri, ja käynee luultavasti vielä rankemman irtautumisprosessin läpi kuin Linnea, koska hänen äitisuhteensa tuntui todella kipeältä.

Teoksen teema on järeä, mutta valitettavasti en pitänyt kirjoittajan saippuaoopperamaisesta tyylistä. Teoksessa on paljon puhekieltä, teini kieltä ja dialogia, mutta Kulingilla olisi paljon opittavaa tiivistämisestä ja draaman kaaresta. Teoksen loppuosat tuntuivat puuduttavalta ”lusimiselta”, mutta jostain syystä kuuntelin kiltisti teoksen loppuun.

Jotain extraa löysin teoksen matkakuvauksista, mutta ei edes luksusmatka Australiaan Åsan sisäpiiriläisten kanssa tuntunut varsinaiselta lomalta. Kovasti tämä seurakunta onnistui nyhtämään kymmenyksiä, eli lahkon taloudellinen hyväksikäyttö tuntui minusta ulottuvuudesta, josta olisin voinut lukea lisääkin.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kuka murhasi merenneidon?

Teos: Emelie Schepp: Jaakko kulta (HarperCollins Nordic, 2020)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emelie Scheppin dekkarisarja syyttäjä Jana Berzeliuksesta oli minulla kiihkeässä luennassa viime vuonna, ja nyt työn alla taisi olla jo viides sarjan osa, Jaakko kulta. Sarjan lukeminen ei ole mennyt minulla oikeassa järjestyksessä, joten joissain tapahtumien kulussa on omassa päässäni epäloogisuuksia. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja siinä siis kuvataan poliisin ja oikeuslaitoksen yhteistyötä.

Tässä osassa ratkaistaan naisiin kohdistuvaa sarjamurhaa, jossa uhrien ruumiit on löydetty Motala-joesta jalat ommeltuna yhteen. Tekotapa on poikkeuksellisen brutaali, ja naisia katoaa tiiviiseen tahtiin. Kaikkia naisia ei ole ilmoitettu kadonneiksi, sillä taustalla on parisuhderiitoja.

Teoksessa vietetään paljon aikaa luostarikaupunki Vadstenassa, jossa sijaitsee yksi Ruotsin oikeuspsykiatrisista sairaaloista. Sairaalassa aikaa viettää muun muassa Danilo Pena, 32-vuotias tappaja, joka koulutettiin lapsisotilaaksi yhdessä Janan kanssa. Molemmat ovat tulleet Ruotsiin Chilestä, ja molemmilla on rankka traumatausta. On syytä, epäillä, että eräs sairaalan potilaista olisi sekaantunut naisten murhiin, vaikka hän on ollut korkean turvaluokituksen laitoksessa, josta ei pääse kotilomille.

Scheppin teokset ovat tasalaatuisen hyviä, mutta näissä on todella paljon Janan ja poliisien yksityiselämän kuvausta, ja näin ollen tarinat paisuvat todella yksityiskohtaisiksi.

Tässä osassa Jana on eronnut miesystävästään Peristä, joka oli aiempi kollega syyttäjänosastolla. Kaksikon suhdetta hiertää Danilo Penan tuomio, jota ei pidetä oikeudenmukaisena, koska mies ei ole oikeasti psyykkisesti sairas. Jana kuitenkin tulee tietoiseksi siitä, ettei hänen ole helppoa katkaista tunnesidettään Periin, vaikka työn tekemisen kannalta se olisi ainoa oikea ratkaisu.

Merenneitoteema nousi teoksessa esiin karmivalla tavalla, ja muistan lukeneeni toisenkin dekkarin samasta teemasta parin vuoden sisällä. Eli kyllä, suosittujen skandidekkarien parissa on paljon toistuvia teemoja, ja tämän vuoksi niiden lukemista kannattaisi säännöstellä enemmän kuin nyt teen.

Sara Nowak iskee jälleen

Teos: Gustaf Skördeman: Faust (Minerva, 2022)

Suomennos: Katarina Luoma

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Viime vuoden vahvimpia dekkarielänyksiäni oli ruotsalaisen Gustaf Skördemanin esikoisteos Geiger, joka tutki länsinaapurimme eliitin sekaantumista STASI-kytköksiin varsin järisyttävällä tavalla. Huomasin sen jatko-osan tulleen markkinoille jo pari kuukautta sitten, mutten ottanut sitä luentaan heti siitä epäilyksestä, ettei jatko voisi olla yhtä dynaaminen kuin aloitus.

Rikoksia kirjassa ratkoo edelleen puolalaistaustainen keski-ikäinen poliisi Sara Nowak, joka on selviytynyt rankasta terrorismin torjunnasta. Saran kasvot ovat saaneet palovammoja räjähdyksessä, ja naisen identiteettiä kalvaa uusi isyysepäily, joka tekisi hänestä puoliksi ruotsalaisen. Perheessäkin on turbulenssia, ja aviomies Martinin viidenkympin kriisi oireilee pullistelevine bändihaaveineen.

Faust jatkaa saksalaistaustaisten illegaalien ja heidän värväämiensä ruotsalaisten aktivistien jäljittämistä. Nyt keskiössä ovat 70-80-luvuilla toimineet Baader-Meinhofin ja RAF:n seuraajat. Tämän lisäksi Sara jäljittää päivätöinään maanalaista ihmiskauppaa, ja joutuu haluamattaan keskelle kuuluisan amerikkalaisräppärin vierailua, joka vaatii paljon myös poliisivoimilta.

Tein kirjan kuuntelun aikana ilmeisen vaativaa käsityöprojektia, eli lukuasentoni oli astetta suurpiirteisempi kuin Geigerin kanssa. Sarjan aloitus jännitti vietävästi ja meni uniin; toisella kierroksella tiesin, että tapahtumarikasta pyöritystä olisi taas tiedossa, joten kirja ei päässyt yllättämään muuten kuin loppuratkaisuissa. Tässä osassa käsitelty seksikaupan muoto nimeltä peep show (ei sama kuin miten se ymmärrettiin 70-luvulla tuhnuisissa pornoluolissa) oli kerrassaan karmeaa, joten kirjan väkivallan muodot ovat raakoja.

Romaanin henkilögalleria on laaja, mutta aikaikkuna hyvin rajattu. Ydintapahtumat keskittyvät vain pariin viikkoon Sara Nowakin elämässä, ja kysymys kuuluukin, kuinka yhdelle toimintasankarille voikaan tapahtua niin paljon. Kaiken hässäkän keskellä hän kuitenkin onnistuu löytämään Tukholmasta ”salattuja puutarhoja” ja muita vähemmän tunnettuja kolkkia, sillä hänellä on suuri hiljaisen mietiskelyn tarve.

Faust sopii hyvin poliittisen historian faneille, ja niille, jotka tykkäävät 2000 palan palapeleistä. En usko, että teos avautuu kovin hyvin, ellei lukija ole aloittanut sarjaa sen alusta. Tapahtumatuotantokuvio tuo teokseen kaivattua viihteellisyyttä, mutta kovin kepeäksi en sitäkään menisi kehumaan. Muuten kuin rikosjuonien osalta hämmästelin päähenkilön naimakauppojen kautta saatua vaurautta, eli kirja tarjoaa jotain myös niille, jotka arvostavat lifestyle-ulottuvuutta dekkareissa.

Tälle teokselle löytyy hieno suomalainen vastinpari, Antti Vihisen osittain Tampereelle sijoittuva dekkari Punainen prinsessa, joka käsittelee samaa ilmiötä hieman pienemmässä mittakaavassa. Ehkä Vihisen teos on sitten 1500 palan peli, mutta aivan yhtä jännittävä.

Korkean rannikon haikea muisti

Teos: Tove Alsterdal: Juurakko (Aula&co, 2022)

Suomennos: Kari Koski

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Massiivisen Stalin-kuuntelurupeaman jälkeen olo oli tyhjentynyt niin, ettei oikein minkään genren kirjallisuus kiinnostanut. Ei edellisen teoksen huikeuden vuoksi, vaan asian painavuuden. Yritin sitten valita jotain dekkaria, joka ei olisi joutavanpäiväinen. Arpa osui Tove Alsterdaliin, joka voitti viime vuonna Ruotsissa arvostetun Lasiavain-palkinnon.

Teos sijoittuu Pohjanlahden Höga Kustenin alueelle, joka on melko vanhusvoittoista aluetta näinä päivinä. Sinne on muuttanut etelästä takaisin poliisi Eira Sjödin, jolla on alkavaa muistisairautta sairastava äiti Kerstin. Eira on uhrannut oman elämänsä asuakseen yhdessä äidin kanssa. Äiti pärjää vielä kodissaan päivät, mutta tauti on jo edennyt vaiheeseen, jossa hän lukee samaa kirjaa joka päivä.

Teoksessa kotiseudulle palaa myös seksuaalirikollisena tunnettu Olof Hagström, jonka vanha isä löytyy omakotitalostaan puukotettuna. Olof on oletetusti raiskannut ja murhannut teinitytön 14-vuotiaana, päätynyt nuorisokotiin ja muuttunut persona non grataksi. Olof ilmoittaa löydöstään poliisille, mutta silti hän on keskeinen epäilty isän murhaan. Tienoilla asuu myös muita entisiä seksuaalirikollisia, jotka ovat onnistuneet peittämään jäljensä paremmin kuin Olof. Monissa torpissa on synkkiä salaisuuksia, ja synkimmät torpat roihahtavat tuleen aina, kun poliisin silmä välttää.

Poliisin voimat ovat noilla seuduilla todella aliedustetut, eikä kansalaisten luottamus virkavaltaan ole kummoinen. Porukka on vahvasti aseistettua, metsästys on yleinen harrastus ja oikeuden ottaminen omiin käsiin on hyväksyttyä. Eiran poliisintyössä ei tässä kontekstissa ole kummoista gloriaa; sen sijaan hän on tottunut kohtaamaan arvostuksen puutetta ja jopa vihamielisyyttä.

Alsterdal on kielellisesti nyansoitunut kertoja, joka kutoo tarinaansa työväen historiaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Toisaalta tarina on suht hidastempoinen, tai siinä käydään läpi enemmän menneisyyden takaumia kuin nykyisyyttä. Koska keissejä on kaksi, vuoteen 1981 sijoittunut joukkoraiskaus ja Linan tapaus vuodelta 1996, lukija saa olla tarkkana eri tasojen välillä. Kirjassa käydään läpi varsinkin vuoden 1996 tapauksen kuulustelupöytäkirjoja seikkaperäisesti. Yksi teoksen kriittinen kärki osuukin kyseenalaisiin lasten ja nuorten kuulustelumetodeihin, joita Ruotsissa on käytetty aiempina vuosikymmeninä.

Poliisihahmona Eira on älyllinen tutkija, joka ei jätä yhtään kiveä kääntämättä. Hänellä ei ole päihdeongelmaa, mutta sutinaa on nuoremman tukholmalaisen kollegan kanssa muun tekemisen puutteessa. Henkilökohtaisten suhteiden osuus on kuitenkin teoksessa vähäisempi kuin monessa lukemassani viimeaikaisessa ruotsalaisdekkarissa. Tukholman lattebaareissa vieraillaan ihan viran puolesta, ja yhdestä sellaisesta löytyykin tärkeä johtolanka. Teos kertoo myös pääkaupungin pimeistä työmarkkinoista, ja siitä, kuinka myös ruotsalaiset saattavat työllistyä vuosikausiksi ”tiskin alta” jopa kuumiin trendikahviloihin.

Suosittelen kirjaa dekkareiden hevijuusereille, jotka arvostavat psykologista silmää ja vahvaa paikallista otetta. Minulle teos oli himpun verran liian poliisityölle omistautunut ja raskassoutuinen, vaikka pidin Höga Kustenin elämänmenon kuvauksesta. Suurella todennäköisyydellä luen silti jatkoa tälle tarinalle, ja näyttäisi, että Alsterdalilta ilmestyy kaksi uutta suomennosta vielä tämän vuoden aikana.

Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Hämmentävän ajankohtainen trilleri

Teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (CrimeTime, 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Suomi, Ruotsi, NATO-jäsenyyshakemus ja Venäjän hyökkäys Gotlantiin, ja myöhemmin Suomeen. Tässä pääteemat Helena Immosen trillerissä Operaatio Punainen kettu. Yritin lukea teosta pari vuotta sitten, mutta koin genren itselleni sopimattomaksi. Nyt teos on löytänyt uusia lukijoita suoratoistopalveluissa, ja luulen sen kiinnostavan myös niitä, jotka eivät normaalisti lue toiminnallisia sotatrillereitä.

Teoksen päähenkilöt ovat kolmikymppiset sisarukset Riina ja Joni Koivu, jotka ovat molemmat hyvin maanpuolustushenkisiä. Riina on armeijan käynyt reserviläinen ja tutkija yksityisellä sektorilla, ja hänen miehensä on töissä Pääesikunnassa. Joni taas palvelee Puolustusvoimien erikoisjoukoissa, ja tulee lähetettyä Gotlantiin ruotsalaisten avuksi ensimmäisten joukossa. Molemmat ovat perheellisiä, ja Jonista itse asiassa tulee isä ensimmäistä kertaa hyökkäyksen aikana.

Molemmilla sisaruksilla on haasteita sotilasuran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Immonen onkin taitava kuvaamaan perhe-elämän militarisoitumista. Riinan Topias-poika on oppinut tarhassa käyttämään sanaa ”ryssä”. Jonia arveluttaa tuleva perhe-elämä, ja hän selvästi olisi suuremman psyykkisen tuen tarpeessa kuin keskustelun käyminen sotilaspappien kanssa.

Teoksen alkuasetelmassa Ruotsi on hakenut NATO-jäsenyyttä, ja hakemuksen käsittelyn aikana Venäjä hyökkää Gotlantiin. Suomi lähettää Ruotsille joukkoja apuun, mutta Ruotsi ei enää luota Suomen kyvykkyyteen puolustaa itseään. USA:n presidenttinä toimii tässä tarinassa edelleen Donald Trump, ja muutenkin henkilögallerian valtionjohtajat ja muut pääjehut ovat de facto-henkilöitä.

Teos kuvaa skenaariota, jossa Venäjä löytää syyn hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Suomi on auttanut Ruotsia Gotlannissa. Isku alkaa e.coli-bakteerin leviämisestä pääkaupunkiseudun vesiverkkoon ja massiivisesta sähkökatkosta. Maassa vaikuttaa Venäjän myyriä, joilla on jonkun muun maan kaksoiskansalaisuus. Kansakunta on ollut aivan liian sinisilmäinen aiemman hybridivaikuttamisen suhteen.

Kuvattu tilanne on realistisen ahdistava, ja saa lukijan katsomaan oman lähiympäristönsä haavoittuvia kohteita uusin silmin. Itse ainakin aloin heti mielessäni täytellä varavesikanistereita ja pohtia patteriradion hankkimista vakavissani. Vielä pari vuotta sitten naureskelin hulluille maailmanlopun varautujille, ja nyt tutkin jo mielenkiinnolla ohjeistuksia kriisiaikojen kotivarasta.

Teos voi olla herkimmille liian ahdistava, mutta toisaalta ei sen ahdistavampaa kuin A-studion seuraaminen. Itse kestin kirjan aiheuttaman ahdistuksen, mutta hieman suren sitä, että minusta on tullut sujuva sotakirjojen lukija. En välttämättä pidä tästä uudesta puolesta itsessäni, ja toivon, että pian palattaisiin maailmaan, jossa ei tarvitsisi bongailla mahdollisia nukkuvia agentteja ja pieniä vihreitä miehiä keskellämme.

Jos jotain kirjassa jäin kaipaamaan, niin venäläisten agenttihahmojen syvällisempää rakentamista. Nyt he jäävät melko yksiuloitteisiksi, eikä kirjaan mahdu myöskään kulttuurisia tai kielellisiä havaintoja. Ehkä olisin arvostanut myös historiallista ulottuvuutta, en välttämättä toiseen maailmansotaan, mutta ainakin kylmän sodan ilmapiiriin saakka. Toisaalta Immosen kerronnan vahvuus piilee siinä, ettei hän sorru pitkäpiimäiseen luennointiin. Esimerkiksi sotateknisen kuvailun määrä oli ihan sopiva – monissa muissa tämän genren kirjoissa sitä on ollut enemmän, ja itse yleensä skippaan ne osuudet.

Tälle sarjalle on luvassa jatkoa tänä vuonna, ja toisessa osassa seikkaillaan Afganistanissa.

Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.