Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Ahneuden oikeutuksesta

kevätJokaiseen kesään kuuluu ainakin yksi ruotsalainen dekkari, ja minulla se saa olla Mons Kallentoftin Kevätkuolema (WSOY, 2013, suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen). Kallentoft on kirjoittanut yhteensä viisi vuodenaika-aiheista teosta, joissa päähenkilönä on linköpingiläinen poliisi Malin Fors. Tämä teos on sarjan neljäs osa, ja kuten kansikin vihjaa, kyseessä ei ole mikään kevytmielinen oodi puhkeavalle luonnolle.

Malin Fors on kompleksinen poliisihahmo, joka kamppailee alkoholismin ja tunnevammaisen perhetaustansa kanssa. Hän on vasta 37-vuotias, mutta vaikuttaa henkisesti vanhemmalta. Hän on tullut äidiksi nuorena ja lähtenyt poliisikouluun pienen lapsen kanssa. Tytär Tove on jo 16-vuotias itsenäinen toimija, joka on kokenut kovia äidin juomisen vuoksi. Äidin ja tyttären suhde kestää kuitenkin menneet kolhut, ja vuoroviikkoasuminen isän ja äidin luona sujuu ilman suurta draamaa. Teoksessa käsitellään Malinin sukusalaisuuksia pitkällisesti, noin puolen romaanin verran, ja rikosjuonen ja muun juonen punoutuminen yhteen tekee tästä normaalista poikkeavan dekkarin. Ihmissuhdekuvioita tässä on runsaammin kuin rikosten teknistä ratkaisemista.

Kun pommi-isku tappaa Linköpingin keskustassa 6-vuotiaat kaksoset, kansakunta järkyttyy ja mediajulkisuus on taattua. Kuolleet tytöt kummittelevat Malinille, joka juomisen jätettyään on erityisen herkkänä yliluonnollisille viesteille. Lasten surman inhottavuus oli tässä samaa luokkaa kuin juuri viimeksi lukemassani botswanalaisessa dekkarissa; molemmissa oli paljon ihmisen lihan paloja ja pelottavia ääniä tuonpuoleisesta.

Pommi-iskusta epäillään paikallisen moskeijan kävijöitä, moottoripyöräjengejä ja äärivasemmistolaista Talouden vapautusrintamaa. Talouskriisi on jättänyt linköpingiläiset massatyöttömiksi, ja ongelmat näkyvät paikallisissa juottoloissa. Ruotsin eriarvoistumista kuvataan monen henkilön näkökulmasta, Malinin itse mukaanlukien, joka ei yksinhuoltajana pienellä poliisin palkallaan ole koskaan päässyt kulutusjuhliin mukaan.

Malin päätyy selvittämään rikosta nuoruutensa Tukholmaan, jossa hän kohtaa taas hyvinvointivaltion ääriryhmät, ahneudessaan häikäilemättömät verokeinottelijat ja hampaattomat narkkarit, joista moni asuu metron salakäytävissä. Josefina-nimisen naishahmon kohtalo on riipivä, ja hänen taustansa yllättävä. Erilaisia riippuvuuksia Kallentoft käsitteleekin monisyisesti, samoin kuin heidän auttajiensa motivaatiota pysyä vaativalla kentällä. Slussenin katulähetyksen yömajalla on töissä hienostorouvia, jotka sovittavat kalliin elämäntapansa aiheuttamaa syyllisyyttä jakamalla keittoa narkkareille.

Kuinka kapitalistiseen ahneuteen voidaan kasvattaa on yksi teoksen pääkysymys. Kurtzonin suvun kasvatusmetodit olivat mielestäni teoksen yliampuvin osuus, jossa mentiin jo hieman epäuskottavuuden puolelle. Olisiko Ruotsissa oikeasti joskus ollut näin extremellä tavalla kieroon kasvanutta sijoittajasukua, sitä en tiedä.

Tämä oli järeä dekkari, joka tempasi mukaansa ja piti otteessaan loppuun saakka. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, vaikka sivumäärä oli suuri. Hankin kirjan heräteostoksena vetävän kannen vuoksi, ja siksi teos oli positiivinen yllätys. Moni ruotsalainen menestysdekkari on jäänyt minulta viime aikoina kesken, koska olen ollut puutunut siihen hypetykseen, joka ”Nordic noirin” ympärillä käy. Malin Fors-sarjaa saatan silti jatkaa piankin, sillä Malinissa itsessään oli tarpeeksi särmää.

Kastanjapuun kahtiajako

imageKarin Alvtegen on yksi niistä ruotsalaisista dekkaristeista, jotka ovat olleet odotuslistallani, mutta joiden tuotantoon en ole toistaiseksi ehtinyt tutustua. Nyt sain käsiini teoksen Todennäköinen tarina (WSOY 2012, suom. Laura Jänisniemi), joka ei olekaan dekkari, vaan perusromaani. Kirjan kansi oli sen verran ankea, että se pidätti lukuhalujani muutaman viikon, mutta sitten huomasin pystyväni kuittaamaan tällä Helmet-haasteesta kohdan 15, ”ruma kansi”.

Kansi tosin on teoksen juonta kuvaava, sillä siinä riidellään perintötontista, jolla kasvaa Norrlannin korkeuksilla harvinainen kastanjapuu. Oman kappaleeni kansiversio oli paljon tummempi ja masentavampi kuin tämä netistä imuroimani versio. Kuvahan olisi ilman likaisia sävyjä jopa kaunis, mutta tällaisenaan se viittaa vain kaamosmasennukseen.  Ja vaikka juonessa liikutaankin syvissä vesissä, ei kerronta ole aivan niin synkkää kuin kansi antaa olettaa ja tapahtumatkin liittyvät kevääseen.

Päähenkilöt Helena ja Anders ovat molemmat keski-iän kriisissä rimpuilevia hahmoja, jotka löytävät toisensa sattumalta norrlantilaisessa hotellissa. Anders on juuri päässyt sairaalasta dramaattisen yliajon jälkeen eikä hänellä ole ketään, keneltä pyytää apua huonoon vointiinsa. Hän on ajanut Tukholmasta pohjoiseen tehdäkseen kauppaa myyttisestä Lucy-kitarasta, jolla Beatlesit joskus soittivat. Hän on it-alan ja osakekauppojen kautta rikastunut yksinäinen miljonääri, joka ei mielellään avaudu kalliista keräilyharrastuksistaan. Kauppojen epäonnistuttua hän ajautuu Helenan pitämälle hotellille kuin haaksirikkoutunut, ja vasten kaikkia odotuksia jää paikalle ruokapalkkaiseksi remonttimieheksi. Helena sinnittelee väsyneen liikeideansa kanssa tietoisena siitä, että sillä konseptilla ei yritystä kauan pyöritetä. Tunnelma on jokseenkin samaa luokkaa kuin Gordon Ramsayn ohjelmissa, vaikka sisustuksen mauttomuuksilla ei mässäillä. Pariskunta ei löydä toisiaan saumattomasti, eikä kyseessä ole erityisen romanttinen kertomus, vaan pääpaino on molempien menneisyyksissä, sukuhistoriassa ja lapsuuden ja nuoruuden muistoissa.

Tarina on hyvin rajattu, arkinen ja koossa pysyvä. Kiinnostavia jännitteitä tarinaan luovat oudot naapurit, homofobinen ja rasistinen adressien levittäjä Anna-Karin ja erakoitunut Verner, joka näkee ihmiset synesteettisissä väreissä. Verner onkin teoksen yllätyksellisin hahmo, taiteilija ja tietäjä, jonka näyt saavat kyläläiset hermostumaan. Ylipäänsä Norrlannin ihmisten jäyhyys ja muutosvastarinta tuntuvat suomalaisesta lukijasta varsin kotoisilta teemoilta.

Alvtegenin kieli on nopealukuista, omaan makuuni ripauksen liiankin selkeää. Teoksesta välittyi kyllä vahva paikallisuuden tuntu henkilöhahmojen kautta, mutta olisin voinut lukea enemmänkin paikallisesta historiasta ja tavoista. Maaseudun ja kaupungin erojen käsittely ei varsinaisesti tuonut uutta informaatiota, sillä tämän tyyppisiä eskapistisia tarinoita on viime aikoina noussut kuin sieniä sateella. Varsinkaan tukholmalaisista Alvtegen ei onnistunut kertomaan mitään uutta.

Uskoisin, että teos sopii parhaiten omaa erokriisiä tai uusperhekuvioita käsitteleville teinien vanhemmille. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi maisemanvaihdon kannattavuus parisuhdekriisin keskellä – monilla kun maallemuutto voi toimia yrityksenä pelastaa kuihtuva suhde siinä toivossa, että virikkeettömässä ympäristössä löytyisi enemmän laatuaikaa. Minulle tämä ei ollut juuri nyt täsmäteos, mutta olen edelleen kiinnostunut lukemaan Alvtegenin dekkareita. joissa taatusti on samansuuntaista humanismia ja ihmistuntemusta kuin tässä romaanissa.

Tuhti kupillinen Yogi-teetä

Suma_Drjelings_6767Ruotsista on viime aikoina tullut iso määrä bestseller-tasoista humoristista kirjallisuutta. Huumori kohdentuu usein ihmisen ikääntymiseen ja siihen liittyviin eksistentiaalisiin kriiseihin. Romaaneissa esiintyy vanhainkodeista karkaavia kapinallisia tai reppanoita keski-ikäisiä, joille pelkät masennuslääkkeet eivät enää riitä tsemppaajiksi. Mikael Bergstrand (s. 1960) on malmölainen entinen toimittaja, joka on viettänyt pitkiä aikoja Intian-kirjeenvaihtajana. Olen aloittanut hänen aiempaa teostaan Delhin kauneimmat kädet naurusta riekkuen, mutta jostain syystä en ehtinyt lukea sitä loppuun. Göran Borgin melankolisuuteen taipuvainen hahmo jäi siitä silti mieleen ikäkriiseineen ja ponnarikaljuineen.

Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Bazar, 2015) on Göranin seikkailujen toinen osa, jossa intialaiseen naimisissa olevaan kaunottareen rakastunut mies on palannut Ruotsiin nuolemaan haavojaan romanssin päätyttyä. Göran riutuu mainostoimiston hanttihommissa, joiden tähtihetkiä on nerokkaiden iskulauseiden keksiminen Skoonen sairaanhoitopiirin inkontinenssitiedotteisiin. Hän kärsii paniikkihäiriöön vivahtavasta sosiaalisten tilanteiden kammosta, johon hån on vihdoin suostunut hakemaan ammattiapua terapiakäynneistä. Laatuaikaa hän viettää tyttärensä kanssa Ben&Jerry’s-jäätelöpurkkien äärellä ja futismatseissa, mutta elämällä ei tunnu olevan syvempää sisältöä. Mies on puoliksi löytänyt itsensä Intiasta, jonne kaipuu on melkoinen, mutta toinen puolikas on pysyvästi kadoksissa.

Göran pettyy saadessaan kuulla, että hänen intialaisen bestiksensä Yogin häät on siirretty hamaan tulevaisuuteen paremman astrologisen onnenpäivän toivossa. Liput hääreissulle on varattu, eikä niitä voi perua, joten mies lähtee matkaan ex tempore ilman suurempia suunnitelmia. Hän ilmaantuu Delhiin ystävänsä ovelle löytäen sieltä stressaantuneen sulhon ja talouskatastrofin ainekset. Pelastaakseen appiukkonsa bisnekset ja näin varmistaakseen häiden tapahtumisen hamassa tulevaisuudessa Yogi on ostamassa teeviljelmää Darjeelingista. Teessä on tulevaisuus, sillä sen hinta maailmanmarkkinoilla on taas nousujohdanteinen.

Yogi on reaalimaailmassa kalliihko luomuteebrändi, mutta kirjassa ei tähän viitata. Kirja on omistettu kuolleen Yogin muistolle, joten teoksessa saattaa olla viittauksia omaelämäkerrallisiin yhteensattumiin. Tyyppinä hän on rakastettavan toiveikas, katastrofialtis ja nautinnoille perso. Göran ei itsekään sylje lasiin, mutta päätyy kirjassa vauhdikkaan ystävänsä juoppokuskiksi ja pelastavaksi enkeliksi tahtomattaan. Teoksessa matkustetaan muun muassa pahamaineiseen viinakylään Sikkimissä, jossa bengalilaiset mafiosot riistävät paikallisilta kaikki elämisen mahdollisuudet halvalla viinalla ja naisten houkuttelemisella prostituutioon. Intialainen alkoholismi näyttää kieltämättä synkemmältä kuin eurooppalainen, ja kuka tahansa maassa matkustanut voi kuvitella paikan, jossa viinaan tottumattomat intialaiset pääsevät avointen hanojen äärelle. Teoksessa on siis annos yhteiskunnallista kritiikkiä, vaikka se naamioituukin toiminnallisen komedian taakse.

Yogi ja hänen morsiamensa Lakshmi eivät edusta tyypillistä intialaista pariskuntaa, he ovat melko ronskeja ja suorapuheisia aikeissaan ja kapinallisiakin suhteessa perinteisiin. Se, että kolmi-nelikymppisen pariskunnan pitää karata vanhemmiltaan Darjeelingiin aloittaakseen yhteiselämänsä, on länsimaisesta näkökulmasta koomista ja intialaisesta melko todennäköistä – ilman vanhempien siunausta yhteiselämä on tukalaa, vaikka asuttaisiin vanhemmista tuhansien kilometrien päässä. Lakshmin tuleva anoppisuhdekaan ei kovin auvoisalta vaikuta, mutta anopin puolisokeus on siunaus siinä mielessä, ettei hän näe jokaista siivouksen ja ruoanlaiton yksityiskohtaa.

Bergstrand tekee teräviä huomioita intialaisen kulttuurin muutoksista myös pääjuonen ulkopuolella. Pidin matkakuvauksista, joissa hän havainnoi keskiluokkaisia uusavuttomia vanhempia. Monet uravanhemmat Intiassa kun eivät normiarjessaan vietä lastensa kanssa paljoakaan aikaa, vaan lastenhoitajat ovat enemmän tai vähemmän vanhemman roolissa, ja usein lapsi laitetaan sisäoppilaitokseen jo varhaisessa iässä. Yhteiset loma-ajat voivat olla ainoa aika vuodessa, kun vanhemmat ovat vastuussa jälkikasvustaan, ja kuten tässäkin esitetään, niihin liittyy haasteita. Kun tenava esimerkiksi pissii lentokoneessa Göranin syliin, lapsen äidillä ei ole muuta sanottavaa kuin ”I am so sorry that he is so very very naughty.”

Teos soveltuu monenlaisille lukijoille, sekä pidemmän linjan Intia-faneille että maasta vähemmän tietäville. Mikään tyypillinen henkisen tien odysseia tämä ei ole, vaan päinvastoin teos pyrkii purkamaan Intian-matkailuun liittyviä myyttejä. Darjeelingin huikeat maisemat tulevat kertomuksessa bonuksena, jos niihin jaksaa keskittyä hetkisen toiminnan keskellä. Kerronnallisesti tässä kai pyritään tahallisestikin imitoimaan Bollywood-elokuvan juonta, ja voin hyvin kuvitella kirjojen tulevan filmatisoinnin. Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa tv-sarja Ruotsissa.

Helmet-haasteessa teos sopii kohtaan 30: ”Viihteellinen kirja”. Tämä oli puhdasta, mutta laadukasta viihdettä, joka mahdollisesti saa lukijan pohtimaan esimerkiksi kahden mantereen välistä ystävyyttä ja elintasoeroja uudella tavalla. Bergstrandin kuvaama ystävyys on melko tasavertaista, eikä Yogille ole tavatonta kysyä hieman rassukkaa ruotsalaista kaveria teeviljelmän hoitajaksi, koska hän tietää, ettei tämän elämä Euroopassa ole kovinkaan glamoröösiä. Ystävyyden kuvauksena teos koskettikin minua enemmän kuin kahden kulttuurin välisenä dialogina. Kulttuurieroilla ei oikeastaan ollut juonen suhteen suurtakaan merkitystä.

Elämänkoulun yläluokilla

Tr_ske-tIvar Lo-Johansson (1901-1990) on minulle tuttu kirjailijanimi 90-luvulta – taloudessani oli koko hänen tuotantonsa jonkun aikaa, mutta en tuolloin kyennyt lukemaan ruotsiksi noin ”vaikeaa” tekstiä. Enpä muutenkaan harrastanut alle kolmikymppisenä pohjoismaista historiallista työväenkirjallisuutta.  Nyt sain käsiini hänen omaelämäkerrallisen sarjansa kolmannen osan, Parnasson (Tammi, 1984, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen), ja päätin lukea sen 30-lukulaisen ajankuvan vuoksi. Luultavasti tutustuminen tähän klassikkoon olisi lähtenyt jouhevammin liikkeelle jostain romaanista, kuten teoksesta Hyvää yötä maa (1933). Siinä Lo-Johansson nimittäin kerii auki isoimman poliittisen huolensa, kysymyksen muonamiehien oikeuksista. Tässä teoksessa taas kuvataan teoksen syntyprosessia ja yleistä poliittista levottomuutta suuren vastakkainasettelun aikana.

Lo-Johansson aloitti kirjailijanuransa matkakirjailijana. Itseoppinut intellektuelli reissasi ympäri Eurooppaa ja maakunnissa 20-luvulla, mutta palasi Tukholmaan aikomuksenaan aloittaa vakavampi kirjailijanuransa. Hänen vanhempansa olivat syytinkiläisiä lyhyen junamatkan päässä nykyisen Nynäshamnin kaupungin alueelta. Tekstiä leimaa lämpö vanhenevia vanhempia kohtaan, jotka eivät täysin ymmärrä kaupunkilaiseksi ryntyneen kuopuksensa elämänvalintoja. Vaikka pojasta on tullut kuuluisa ja hänestä kirjoitellaan liikaa lehdissä, hän joutuu asumaan vuodesta toisiin luteiden keskellä alkeellisissa vuokrahuoneissa.

Eri osoitteiden ja asuinympäristöjen kuvaus onkin mehevää, ja niiden pohjalta voisi laatia itselleen Tukholman-kävelykierroksen. Luteiden eri lajityyppien luokittelu on yksityiskohtaista. Boheemitaiteilijoiden spontaanien juhlien kuvaus on romantisoivaa, tosin Ivar-Lo ei vaikuta pahimmalta bilehileeltä, vaan siltä, joka herätetään aamuyöstä organisoimaan jatkoja baareista palaaville kollegoille. Pitkäaikaisin koti Lo-Johanssonilla oli Södermalmin Bastugatanilla, jossa toimii nykyään kotimuseo. Toisen maailmansodan aikana kirjailija ei tiennyt asuvansa samalla kadulla Bertolt Brechtin kanssa, vaan tajusi vasta myöhemmin törmänneen useita kertoja maailmankuuluun pakolaiseen. Ilmeisesti Brecht piti matalaa profiilia Pohjoismaissa ollessaan ihan jo siksi, että natsien kannatus oli täällä tiedetty asia.

Kirjailijoiden ja aktivistien luonnekuvaukset tuntuivat paikoitellen pitkäveteisiltä, koostuihan noin puolet teoksesta niistä. Omaelämäkerralliseksi teokseksi Parnasso on ehkä liiankin kollektiivinen, eli tilaa yksityisen alueen tapahtumille jää melko vähän ja senkin kerronta on kovin perinteistä. Naissuhteista hän on tehnyt päätöksen olla avautumatta, joten tässä teoksessa hänen rakkauselämäänsä  käsitellään vain yhden tippuritartunnan hoidon kautta. Jaarittelussa Lo-Johansson yltää päätalomaiselle tasolle ja muuten tyyli liikkuu jossain Linnan ja Päätalon välillä. Olen ymmärtänyt, että hänen romaaneissaan eroottinen kerronta on samansuuntaista kuin Päätalolla, kansanomaisen suorasukaista.

Lo-Johansson antaa yllättävän paljon huomiota suomalaisille, esimerkiksi Norjan rajalla asuneiden metsäsuomalaisten historia kiinnostaa häntä. Tässä tehdään eeppinen vaellusreissu Värmlannin erämaahan, jossa tukholmalaisnuorten selviytymistaitoja koetellaan. Hän myös kehuu Suomen kirjallisuuden modernismia poikkeuksellisen edistyksellisenä, tosin suomalainen kirjallisuus esiintyy hänelle suomenruotsalaisena kirjallisuutena.

Lo-Johansson koki aikansa romaanikirjallisuuden porvarillisuuden läpitunkemana ja irvaili sille osuvasti: kollegoiden romaaneissa kaikki hahmot ovat juuri kylpeneet ja heillä on aikaa keskittyä eroottisiin konflikteihin. Tosin niistä puhutaan hillittyyn äänensävyyn, merkitseehän keskustelun kiihtyminen jo vakavaa ihmissuhdekriisiä. Jään pohtimaan, kuinka Lo-Johansson reagoisi vaikka Solsidan-sarjan huumoriin ja valkoisen Mickanin valkoiseen universumiin. Nimittäin hänkin kuvaa reissuja päivälliskutsuille Saltsjöbadenin rakenteilla olevalle esikaupunkialueelle, joka oli aikanaan astetta köyhemmän kulttuuriväen suosiossa.

Teos vaatii laajaa lukeneisuutta Ruotsin 1900-luvun alun kirjallisuushistoriasta, jotta kaikkien näiden suhteiden vyyhti aukeaisi.  Päällimmäisenä minulle jäi tästä käteen se itseoppineisuus, ja siihen vaadittavat historialliset puitteet. Mikä esimerkiksi kannustaa ihmistä hankkimaan monipuolisen kielitaidon, ellei perusteita kielten opiskeluun ole valettu koulussa? Mitä itseoppineisuus on näinä päivinä, kun perinteisen työväenluokan kategoria on kuopattu? Voiko nykyään kasvaa kirjailijaksi kodissa, jossa tuskin on muuta kirjallista materiaalia kuin Raamattu? Mikä on ns. kulttuurikodin merkitys, ja millainen on sen antiteesi? Millaisia kirjailijoita kasvaa kodeissa, joissa vanhempien ensisijainen tiedon lähde on MV-lehti?  Pitäisikö tästä olla huolissaan, vai onko huolestuminen vain keskiluokkaista öyhötystä? Arroganttia ylenkatsetta? Millaisia ovat huomisen itseoppineet ja tuleeko heistä kansallisia legendoja?

 

Kolme naista perintösohvalla

full25125423En tunne ruotsalaisen työväenkirjallisuuden kaanonia kuin ulkokohtaisesti, mutta olettaisin maan edustavan kärkikaartia sillä saralla ihan maailmanlaajuisesti. Tässä blogissa olen yrittänyt aika ajoin palata suomalaisten työväenluokkaistaustaisten naisten kirjallisuushistoriaan. Tehtävä ei ole mahdoton, sillä kirjailijoiden määrä on vaatimaton, tosin välillä löydän poistokoreista yllätyksiä. Uskoisin, että Ruotsissa työväenluokkaisesta taustasta ponnistaneiden, poliittisesti tiedostavien naiskirjailijoiden määrä on huomattavasti suurempi kuin Suomessa. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa luokkakysymys tuntuu muutenkin miltei pakolliselta teemalta, olipa kirjailija itse mistä taustasta tahansa.

Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna (1994) oli aikanaan globaali bestselleri, ja sainkin sen käsiini englanninnoksena Hanna’s Daughters (Orion 1998, kääntäjä Joan Tate). Ruotsalaisen kirjallisuuden lukeminen englanniksi tuntuu kornilta. Ainoa toinen teos, jonka luin aikanaan englanniksi oli Mikael Niemen Popular Music from Vittula. Ehkä kielellisen hämmennyksen vuoksi luin tätä kirjaa todella hitaasti, vaikka teksti sinänsä oli helppolukuista ja Fredrikssonin tyyli ilmaista itseään ilmavaa. Jos vaikka vertaan tätä viimeksi lukemaani Kate Mortonin Hylättyyn puutarhaan, jossa myös kerrottiin noin sadan vuoden mittainen sukutarina, koin tämän teoksen loistavana esimerkkinä tiivistämisen ja olennaisten kysymysten äärellä pysymisen taidosta. Fredriksson on myös kertojana niin suvereeni, ettei hänen tarvitse käyttää erikoisia sivistyssanoja eikä liian maalailevia adjektiiveja. Lopputulos on älykästä proosaa, joka aukeaa myös vähemmän kouluja käyneille lukijoille.

Kai työväenkirjallisuuden pointtina on aina ollut tarjota lukijoilleen ikkuna yhteiskuntakriittisyyteen. Kun työväen lukutottumuksien oletetaan koostuvan silkasta viihteestä (mikä yleensä ei pidä paikkansa), työväenkirjallisuus pyrkii haastamaan tätä oletusta. Tästä näkökulmasta Anna, Hanna ja Johanna on tyypillinen työväenkirjallisuuden helmi – teksti on kaikkea muuta kuin viihteellistä. Mitään naishömppää ei tästä teoksesta voi löytää, vaikka kuinka seuloisi. Näkökulma tosin on matrilineaarinen tai gynosentrinen – miehet ovat teoksessa jonkinlainen vieras planeetta, jonne päähenkilöillä ei ole kulkuoikeutta. Seksuaalisuutta tutkitaan avoimen tiedostavasti, mutta kukaan päähenkilöistä ei tule oman kehonsa kanssa täysin sinuiksi.

Kolmen sukupolven naiset kohtaavat järmlantilaisella perintösohvalla arvioiden toistensa elämäntaitoja, tunneilmaisua ja selviytymistä. Sohva kulkee Taalainmaalta Göteborgiin ja sieltä Tukholmaan. Monen verhoilun läpikäynyt aarre saattaa olla epämukava istua, mutta sen merkitys liittyy arvokkuuteen ja omanarvontuntoon. Naisella on oltava nurkkaus, jossa tarjoillaan kahvit arvovieraille, kuten vaativalle anopille. Isoäiti Hannalle, joka tuli raiskauksen takia raskaaksi 12-vuotiaana ja päätyi sen jälkeen itseään paljon vanhemman myllärin kanssa naimisiin, kunnolliset huonekalut olivat avio-onnen tae. Kodin laittaminen oli hänelle ainoa keino päästä eroon huoruuden leimasta, jonka luterilainen kirkko hänen otsaansa painoi. Suvun epäluulo kaikkea uskonnollisuutta kohtaan juontaa juurensa Hannan nuoruuden kipeistä kokemuksista. Hanna itse ei ehdi mukaan sosialistiseen herätykseen, mutta hänen tyttärensä Johanna ottaa opikseen äidin kokemista vääryyksistä.

Hanna on perinteinen työläisnainen, piika, myllärin rouva ja leskeksi jäätyään leipomotyöläinen. Hänen tyttärensä  Johanna on myös piika, kauppahallin myyjä ja mentyään naimisiin hän jää olosuhteiden pakosta kotirouvaksi. Johannan tytär Anna saa käydä lukion ja pääsee yliopistoon lukemaan tiedotusoppia – hän on perheen kirjuri, joka kokoaa naisten tarinat kolmeen erilliseen vihkoon. Annan on vaikea kirjoittaa äitinsä tarinaa, joka kirjoittamishetkellä on kuolemassa Alzheimerin tautiin. Jostain syystä itse kuitenkin pidin eniten juuri Johannan tarinasta, vaikka se oli vähemmän dramaattinen kuin isoäiti Hannan.

Parasta kirjassa oli poliittisen historian nivoutuminen ihmisten arkeen. Fredriksson kuvaa kiinnostavalla tavalla tavallisten ruotsalaisten politisoitumista ja erityisesti valmistautumista toiseen maailmansotaan. Johanna joutuu tässä nuorena vaimona ja äitinä luopumaan monista haaveistaan, koska naisille ei 30-luvun laman aikana haluttu antaa töitä – miesten työ oli aina etusijalla. Tytär Anna syntyy vuonna 1937 ja sodan pelko ryöstää osan hänen lapsuudestaan. Johannan ystävyys juutalaisten naapureiden kanssa lisää perheen tietoisuutta antisemitismin noususta. Kun Ginfarbien talon oveen ilmestyy eräänä yönä punaisella tuhritut swastikat, Johanna kokee syvää häpeää kansallisuudestaan. Viikon päästä tästä hänen ystävänsä Rakel on jo matkalla Yhdysvaltoihin lapsineen. Anna jatkaa kirjeenvaihtoa Judith-tytön kanssa aikuisikään asti ja saa kutsun tämän häihin Jerusalemiin.

Koska olen aina pitänyt Ruotsia feminismin ja tasa-arvoajattelun kehtona, joka on kaikessa valovuosia Suomea edellä, Fredrikssonin teos muistutti minua siitä, että ennen toista maailmansotaa naapurimaiden naiset elivät pitkälti samanmoisissa olosuhteissa. Taistelut koulutuksesta, omasta rahasta ja oikeudesta elää elämäänsä yksilönä, ei miehen jatkeena ovat olleet Ruotsissa yhtä hidas prosessi kuin Suomessa. Sosialidemokratian kautta tullut feministinen ajattelu tosin on nopeuttanut ruotsalaisten naisten pääsyä yhteiskunnan täysjäseniksi. Tässä esimerkiksi eronnut pariskunta Anna ja Rikhard elävät luontevaa yhteishuoltajuusjärjestelyä saman katon alla jo 60-luvulla. Suomesta en muista edes 70-80-luvuilta vastuuntuntoisia eronneita isiä, vaan avioero merkitsi tuolloin kaiken vastuun automaattista siirtymistä äidille.

Anna, Hanna ja Johanna on ovelalla tavalla poliittinen kirja, joka ei alleviivaa teemojaan, vaan antaa lukijalle mahdollisuuden oivaltaa asioita itse.  Minulle teos antoi avaimia pohtia, kuinka sukulaisuussuhteista ylipäänsä voi kirjoittaa ja mikä on ”totuudessa” pysymisen merkitys. Tässä pohditaan paljon suvun tarinoiden kirjoittamisen oikeutusta, ja myös kirjeenvaihdon tuomia näkökulmia. Kertoja-Annalle on vapauttavaa lopulta sulkea salaisuuksien laatikko ja jatkaa elämäänsä ilman jatkuvaa isoäiti/äitisuhteen vatvomisen taakkaa.

Fredrikssonin (1927-2007) henkilöhistoriasta en tiedä paljoa, mutta pelkkä vilkaisu julkaisuihin kertoo kypsässä iässä läpimurron tehneestä kirjailijasta, joka ehti julkaista huikean määrän erityyppisiä teoksia ja joka oli aktiivinen kuolemaansa saakka. Ennen tätä olen lukenut häneltä teoksen Simon (1985).