Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

Mainokset

Loppusijoituskohteena Mäntykoti

IMG_1809Minulla taitaa olla fiksaatio vanhusten palvelukoteja käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä genressä suurinta iloa on tuottanut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, josta olen saanut keskustella livenä naapurini palvelukodin asukkaiden kanssa, plus monien muiden ei vielä tuohon ikäluokkaan kuuluvien kanssa. Humoristinen kirjallisuus ikääntymisestä tuntuu olevan paikallaan, varsinkin, jos esimerkiksi omaishoito ottaa koville. Moni varmasti lukee vanhusaiheista kirjallisuutta myös omaa tulevaisuuttaan peilaten: mitä minä voin odottaa elämältäni, jos joskus joudun laitokseen ja onko minulla siinä vaiheessa enää lainkaan omaa tahtoa?

Mats Strandbergin Hoivakoti (LIKE, 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma) on varmasti hyvin todellisuudenmakuinen, mutta inhorealismin rajoja puskeva romaani äidistä ja pojasta, jotka kohtaavat pitkästä aikaa äidin hoivakotiin muuton yhteydessä. Hoivakodin nimi on tietysti Mäntykoti, jonka nimisiä on Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Monika on vasta 72-vuotias, ja on sairastunut akuuttiin dementiaan sydänkohtauksessa tulleen aivojen happivajeen vuoksi. Tätä ennen hän on elänyt yksin omassa talossaan, ja tavannut poikiaan Joelia ja Björniä vain harvakseltaan. Joelia kalvaa syyllisyys äidin heitteillejätöstä, kun taas perheellinen Björn suhtautuu äidin sairauteen teknokraattisemmin. Joel palaa kotiin Tukholmasta ja asettuu asumaan äitinsä taloon ainakin siksi aikaa, kun talo on myynnissä. Mies on elänyt rikkonaista elämää pääkaupungissa, selättänyt huumeongelmansa ainakin toistaiseksi, mutta kotiinpaluu herättää miehessä epäsuotuisia muistoja ja halun narkata taas.

Strandbergiä on kutsuttu Ruotsin Stephen Kingiksi, ja kyllä, teos edustaa varsin tyylipuhdasta kauhua, mutta ei rajoitu siihen. Se on psykologinen trilleri, mutta myös kelpo romaani ajastamme ja perhesuhteiden muutoksesta. Siitä voi siis nauttia, vaikka yliluonnolliset ilmiöt eivät kiinnostaisikaan. Siinä seikkaillaan pienessä Skredsbyn maalaispitäjässä, joka muistuttaa Göteborgin läheisessä Kungälvin kunnassa sijaitsevaa Kärnan kylää. Kungälvissä olenkin käynyt, joten paikalliseen kuvaukseen oli siksikin helppo uppoutua.

Monikan ja muutamien muiden hoidokkien näyt eivät ole aivan tyypillisiä dementiaharhoja, vaan sekä hoitohenkilökunnalla että omaisilla alkaa olla tukalat paikat ilmiön ymmärtämisessä. Kuka tai mikä hoitokodissa kummittelee tai vainoaa, ja voiko dementoituneiden hoidokkien näyissä olla totuuden siemeniä? Miksi Monika tuntuu tietävän asioita ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannutkaan?

Strandberg kuvaa dementian päänsisäistä kauhua raadollisemmin kuin moni muu viime aikoina lukemani vanhuuden kuvaaja. Varsinkin Petrus-nimisen miehen seksuaalinen käyttäytyminen on kuvattu niin ahdistavana, että hattua nostan hoitajille, jotka sellaista jaksavat vuodesta toiseen sietää. Teoksen fokus ei ole yhteiskuntapoliittisessa kysymyksenherättelyssä, mutta hoidon ”halpuuttaminen” on tässä jokapäiväinen realiteetti. Koulutettua lähihoitajaa ei mielellään päästetä yövuoroihin, koska hänelle on maksettava enemmän kuin maahanmuuttajataustaiselle hoiva-assistentille. Hoivakodin johtaja on riemullisesti pihalla kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja puhuu ”kultaisista” ja ”herttaisista” asukeistaan ilman itsekritiikin häivää.

Teoksen nelikymppisillä ”nuorilla” ei tunnu kellään menevän kovin hyvin, ja heihin oli helppo samastua. Joelin ja hoitaja-Ninan uudelleenelvytetty ystävyys toi muuten mustanpuhuvaan kerrontaan ripauksen toivoa.

Kirjassa oli jotain yhteistä vasta lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kanssa, vaikka kieltämättä Jääskeläisen kehittämässä juonessa oli enemmän vauhtia ja glamouria, ja teksti oli älyllisesti vaativampaa. Äidin ja pojan suhteen asetelmassa oli samankaltaisuutta, ja varsinkin suht nuoren dementikon kohtalo kouraisi molemmissa teoksissa syvältä.

Tämä on helppolukuinen teos, jossa kieli on hyvin arkista – ja itse asiassa olen viime aikoina havainnut samantyyppistä selkokielisyyttä paljossa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Joskus teokset jäävät minulta kesken, jos kieli on pelkkää aktiivilauseista koostuvaa ”Pupu Tupuna-kerrontaa”. Tässä teoksessa arkikieli ei haitannut, koska kerronnan palo oli valtava ja aihe koskettava.

Kirjaa en suosittele sellaisille lukijoille, jotka ovat vaikka juuri muuttamassa omaistaan hoivakotiin, sillä teoksen kerronta voi järkyttää tai tuntua liian omakohtaiselta. Teos voi koskettaa raakoja hermoja. Tosin tässä ei kuvata härskiä heitteillejättöä tai muuta sosiaalipornahtavaa – ja ongelmat, joita kuvataan, eivät aina ole rahallakaan ratkaistavissa. Dementiaharhat ovat pelottavia, ja ne voivat olla pelottavia hoitoalan pitkän linjan ammattilaisillekin, jos työtä ei tee täysin autopilotilla.

 

 

 

Unelmien poikamies pallomeressä

IMG_1795Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.

 

Norsu, hiiri ja Goljatti

IMG_1727”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Työtoveruuden muistot

IMG_1690Kirjailijan isä on tehnyt täsmällisyydestä elämänsä mantran. Kaikki tapaamiset merkitään almanakkaan, myös omien lasten, kun he ovat vierailemassa isän luona tämän maatilalla. Ja kun isä kahdeksankymmentäneljävuotiaana myöhästyy tyttärensä hausta lauttasatamasta, tytär tietää lopun aikojen olevan lähellä.

Linn Ullmann kirjoittaa kuuluisasta isästään nimettömänä teoksessaan Rauhattomat (LIKE, 2016, suom. Kristiina Huttunen). Isällä ja tyttärellä on ikäeroa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, eikä aina automaattista yhteistä puhuttavaa. Kesälomaa tytär viettää isän luona Fårön saarella, jossa olot ovat vakaammat kuin äidin luona maailmalla. Isän viimeinen vaimo Ingrid on oikea kodin hengetär, joka omistautuu uusperheen ruokkimiseeen. Saaren rutiinit luovat rauhattoman maailmantähden elämään puitteet, joihin on helppo palata. Sanomalehtien haku on yhtä tärkeää kuin päivittäisen elokuvan katsominen. Isän videokirjasto ja elokuvateatteri ovat pyhäkköjä.

Linn Ullmann asui lapsena ja nuorena äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja tyttö tuli vaihtelevien lastenhoitajien huoltamaksi, kun äiti teki uraa Broadwaylla. Suhde äitiin näyttäytyykin tässä ongelmallisempana kuin suhde isään, vaikka isän ja tyttären yhteinen aika oli rajallista. Äiti on mieltynyt itäeurooppalaisiin poikaystäviin ja kiinalaiseen ruokaan, ja osoittaa merkkejä itsetuhoisuudesta. Linnillä itsellään on haaveena nähdä edes yksi valokuva, jossa hän olisi vanhempiensa kanssa yhdessä, mutta tämä haave ei toteudu. Isän ja äidin suhde jatkuu työtovereina, ja kirjeenvaihtoa mantereiden välillä kertyy mapillisia.

Isän ja tyttären yhteinen kirjaprojekti saa Linnin palaamaan Fårölle useammin kuin aiemmin, mutta isän muisti alkaa haurastua niin, että haastattelunauhoista ei ole paljoa iloa. Haastattelujen kuunteleminenkin vie Linniltä vuosikausia, eikä hän aina tunnista äänitteillä puhuvia luonnottoman kuuloisia ääniä. Lopputuloksena kirja on kuitenkin ilahduttavan dialoginen ja hengittävä. Isän läsnäolo on saatu vangittua kohtauksiin, joissa ei tapahdu paljoa. Vanhuksen elämä on kutistunut pieniin arkisiin toimiin, eikä lukija välttämättä tunnista näistä hetkistä suurta ohjaajalegendaa. Silmäleikkausta pelkäävä vanhus voisi olla kenen tahansa isoisä, tosin ihan kaikilla ei ole varaa palkata kuutta hoitajaa ympärivuorokautisesti kotiinsa.

Jostain syystä tykästyin kirjassa eniten havaintoihin isän tavasta tehdä työtä. Linnin mielestä arbetskamrater on ruotsin kielen kaunein sana, eikä hän lapsuudessaan kokenut aikaa, jolloin isä olisi ollut tekemättä työtä. Temperamenttinen ohjaustyyli kuului maestron elkeisiin, mutta siinäkin tuli raja vastaan:

”Yksi –yksi- pedagoginen raivokohtaus per teatteriohjaus tai elokuvan kuvaaminen voi olla hyödyksi, mutta siinäkin tapauksessa sen on oltava ammatillinen, ei tunteisiin pohjautuva.”

Uskon, että kirja koskettaa kaikkia, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairaita tai muuten kotonaan sinnitteleviä vanhuksia, joille laitoselämä on kauhistus. Vaikka Ingmar Bergmanin julkisuuskuvaan liittyy paljon ristiriitaisuuksia, tämä portretti hänen viimeisistä vuosistaan kertoo maltillisuudesta ja omien voimien rajallisuuden hyväksymisestä.

Olen lukenut Ullmannilta ainakin yhden teoksen aiemmin (Ennen unta), ja siitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen tempaava kirjoitustyyli. Hän vaikuttaa kirjailijalta, joka antaa aikaa teostensa kypsymiselle, ja se näkyy kielen tasolla pelkistetyn huoliteltuna jälkenä. Ehkä hänellä ei myöskään ole taloudellisia paineita tuutata markkinoille varma bestseller joka joulumarkkinoille.

Tämä oli kesän parhaita lukemiani kirjoja ja taas hyvä muistutus siitä, mihin aikaa kannattaa tuhlata. Liika viihde on pahaksi aivotoiminnalle.

 

Topeliusta yksin maahan tulleille

IMG_1661Ruotsalaisesta dekkarisuosta taas, iltaa. Kävi perinteiset: ehdin lukea kauhean julmaa ja ahdistavaa ruotsalaista dekkaria noin puoleenväliin, kunnes tajusin, että olen ehkä lukenut sitä aiemminkin. Jättänyt kesken, mutta sinnitellyt pitkälle, koska siinä oli hyviä tyyppejä, joista kirjoitettiin tylsästi, liian tavallisesti tai ylimalkaisesti.

Cilla ja Rolf Börjlind ovat kirjoittajakaksikko, aviopari, joka on käsikirjoittanut paljon televisiolle. Uinu, paju pienoinen (S&S, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on Tukholmaan sijoittuvan dekkarisarjan neljäs osa, joka aukeaa kyllä lukematta aiempia osia. Pariskunnan kirjoitustahti tuntuu hetkiseltä, sillä teos sijoittuu syksyyn 2015 ja on valmistunut vuoden sisällä sen tapahtumista. Koska suomenkielinen versio on julkaistu vasta kesällä 2017, en luultavasti ole onnistunut tätä lainaamaan ja unohtamaan, vaan muistikuvani liittyy sarjan aiempaan osaan. Muistin nimittäin siitä divarin, jossa pidetään runoiltoja kodittomille.

Teoksessa on kolme keskeistä poliisia, Tom, huumesuosta ja kodittomuudesta noussut entinen poliisi, Olivia, hänen entinen työparinsa ja Mette, murharyhmän päällikkö, joka kärsii sydänvaivoista ja odottaa jo eläkepäiviä. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen Tom palkataan lyhyellä varoitusajalla ratkaisemaan kuvottavaa romanipojan murhaa, jossa on pedofiliaepäilyjä. Hänet lähetetään Olivian kanssa Bukarestiin penkomaan paikallisen rikollisliigan mahdollisia kytköksiä tapaukseen.

Teoksen varsinainen päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias nigerialaistyttö Folami, joka on päätynyt Ruotsiin etsimään kadonnutta veljeään yksin. Koditon tyttö ei ole hakenut turvapaikkaa, vaan elää Tukholman kaduilla marokkolaispoikien kyseenalaisessa suojeluksessa. Folamin löytää vaikeasti huumeriippuvainen prostituoitu Muriel, joka ei keksi muuta keinoa pitää tytöstä huolta kuin paeta tämän kanssa Ryyppy-Ronnyn mökille. (Ronny on se aatelinen vapaaherra, jolla on varaa pitää divaria täyden palvelun sosiaalikeskuksena, ja hän on tainnut olla aiemmissa osissa suuremmassakin roolissa.)

Teoksen nimi on lainaus Topeliuksen runosta, josta tuli Ruotsissa suosittu lastenlaulu Alice Tegnerin säveltämänä. Se esiintyy myös Elsa Beskowin kuvittamassa lastenkirjassa, ja sitä on usein soitettu lasten hautajaisissa. Virikkeettömässä mökissä Folami ihastuu lauluun huonohampaisen hyväntekijänsä Murielin laulamana, ja innostuu myös kopioimaan Beskowin kuvituksia kaupungista hankituilla akvarelliväreillä. Vaikka mökin naapurissa häiriköi umpirasistinen äiti ja poika, Folamin turvapaikka on paratiisi verrattuna siihen, mitä hänen veljensä Akin saa kokea.

Turvapaikanhakijalasten ja -nuorten haavoittuvasta asemasta teos kertookin uskottavasti ja koskettavasti. Syksyn 2015 kansainvaelluksen aikana yksin tulleiden lasten ja nuorten asema on ollut erityisen haavoittuva, sillä kuka tahansa hyväntekeväisyyden kaapuun pukeutunut rikollinen on voinut siepata paperittomia.  Sen sijaan Romanian elinsiirtoihin liittyvä juoni tuntui hieman kuluneelta. Tämä kai johtuu omalta osaltani siitä, että olen äskettäin lukenut Tiina Raevaaran trillerit, joissa aihetta käsiteltiin laajemmin ja historiallisemmin.

En voi sille mitään, mutta teoksen rakenteesta kuulsi läpi joku sapluuna, joka helpotti ymmärtämistä, mutta teki lukemisesta liiankin selkokielistä. Myös kirjan rikollisten pahuus oli niin äärimmäistä, että inhimillisten tekijöiden pohdinta jäi lapsipuolen asemaan.

Yksi suosikkini ruotsalaisista dekkareista on Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag. Siinä länsiafrikkalaista aikuista naista piilotellaan aktivistien toimesta, ja Mankell saa aikaan tiiviimmän kauhun ilmapiirin paljon vähemmällä verenvuodatuksella. Kyllä tässäkin dekkarissa Folami on toimija, oikeastaan vähän liiankin ponteva sellainen ollakseen täysin uskottava. Ja Folamin vuoksi kirjan luin, sillä halusin tietää, selviääkö hän hengissä.

Tästä teoksesta tuli valitettavasti mieleen ruotsalainen popteollisuus tai Euroviisut. Kun menestys on jo taattua, samalla sapluunalla voidaan tuottaa uusia myyviä hittejä vuodesta toiseen. Naapurimaat äänestävät jatkoon aina, ja jos kutsuja keikkailemaan ei enää satele kotimaassa, aina voi päästä Jämsän Himoksen hiihtolomabileiden vetonaulaksi.

Olinpa ilkeä, mutta oli pakko sanoa. Vastaavasti olen noitunut joitain kotimaisia dekkarisarjoja, joihin en enää turvaudu edes äärimmäisessä hädässä.

Tämän postauksen vanavedessä lähden nettikirppikselle myymään ruotsalaisia dekkareitani. Jos jonkun genren asiantuntijaksi aion vielä tässä elämässä päästä, se ei tule olemaan Nordic Noir.

 

Nainen ja monitoimikirves

IMG_1658Mökkikirjoja tehtaillaan varmaan Ruotsissa yhtä tiiviiseen tahtiin kuin Suomessa. On idyllisiä mökkikirjoja ja klaustrofobisia trillereitä, joissa kauhu keskittyy suljettuihin yhteisöihin ja saariin, joilta on vaikea päästä pois. Tänäkin vuonna olen lukenut ainakin viisi mökkikirjaa, joista kaikki eivät olleet dekkareita tai trillereitä, vaan jännittävää kaunokirjallisuutta. Suomalaisista tulee mieleen ainakin teokset Philip Teiriltä, Karoliina Timoselta ja Aino Kiveltä.

Ruotsalainen Caroline Eriksson sijoittaa mökkikauhunsa ilmeisen fiktiiviselle Marhemin kylälle, jossa on mystinen Maran-järvi. Järvellä on pieni saari, jolla ei ole asutusta. Nainen, mies ja nelivuotias tyttö Smilla lähtevät veneretkelle järvelle, päätyvät saareen, mutta Greta ei halua rantautua. Alex ja Smilla lähtevät tutustumaan saaren luontoon ja leikkimään merirosvoleikkejä. Greta hukkaa ajantajunsa veneen kannella, ja huomaa illan tullen, ettei perhettä näy enää missään.

Romaanin alku olikin suht tehokas, ja muistutti minua asetelmaltaan hieman brittiläisen S.K. Tremaynen Jääkaksosista, joissa myös toinen lapsista katoaa kaukaisella skotlantilaisella saarella. Myös Maran-nimi alkoi mielikuvituksessani viitata jonnekin Brittein saarille. Toisaalta osa hahmoista, varsinkin Alex, tuntuivat niin feikeiltä, että mielsin tarinan jonnekin Jenkkilän takahikiälle. Mökkikylän lisäksi suunnilleen ainoa tapahtumapaikka on ostoskeskus, jossa Greta ja Alex ovat aikanaan kohdanneet töissään kosmetiikkamyyjinä. Romaanin eroottisista virityksistä tuli mieleen joku köyhän naisen Fifty Shades of Grey. Oikeastaan minun oli vaikea uskoa, että teos oli ruotsalaisen kirjoittama, sillä yleensä ruotsalaiset onnistuvat ymppäämään jonkin tason yhteiskuntakritiikkiä mihin tahansa genreen. Tässä ei ollut yhteiskuntaa, ei kulttuuria eikä historiaa. Kirjan konteksti oli todella ohut, kukaan ei kuunnellut edes musiikkia.

Eriksson todella on ruotsalainen sosiaalipsykologi, eikä amerikkalainen ruotsalaisilla juurilla. Romaanin Gretan mielenterveysongelma viittaa dissosiaatioon, jossa joku lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtunut trauma laukaisee muistinmenetystä ja persoonan pirstaloitumista. Uskon, että hänen mielentilansa kuvaus on jollain tasolla autenttisen oloista, mutta sitä oli tuskaista lukea. Harhakuvia, varjoja, painajaisia ja flashbackeja oli liikaa, ja vaikka kolmen naisen kokemukset väkivaltaisesta parisuhteesta ja uskottomuudesta komppasivat toisiaan, lopputulos oli lähinnä masentava. Näin mustavalkoisia kertomuksia naisten alistamisesta on varmasti kirjoitettu eniten 1970-luvulla, kun toisen aallon feminismi alkoi soluttautua populaarimpaan kulttuuriin. Minä en tiedä, missä Eriksson on ollut viime vuodet, mutta ei varmaan ainakaan sukupuolentutkimuksen luennoilla.

Tai siis on hyvinkin mahdollista, että kaikkialta maailmasta löytyy miestensä hakkaamia psykologeja ja muita ammattiauttajia, ja tälle ironialle romaani pitkälti pohjautuu. Kaiken kukkuraksi tässä rikotaan härskisti psykologin vaitiolovelvollisuutta, mutta Eriksson haluaa kai osoittaa, että tiukan paikan tullen psykologikin on vain ihminen.

Kirja saattaa avautua eri lailla sellaisille lukijoille, jotka ovat todella kiinnostuneita erikoisemmista mielenterveyden häiriöistä. Itse en pitänyt teoksessa muusta kuin tyhjentyneen lomakylän umpimielisestä tunnelmasta alkusyksyn ensimmäisinä viikkoina. Onneksi se sijoittui edes sopivaan vuodenaikaan, jossa kaikki ärsyttävästi toivottelevat toisilleen ”ihanaa paluuta arkeen”.