Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Vuoden tärkeimmässä työkokouksessa

OmenalaaksoMikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Bazar, 2017)

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Mikael Bergstrandin (s. 1960) Intia-trilogian osia olen lukenut jokaista hieman viiveellä, ja tällä viikolla oli Omenalaakson gurun vuoro. Tämä sarja kertoo keski-ikäisestä työttömäksi jäävästä toimittajasta Göran Borgista, joka on asunut Intiassa ja jonka viha-rakkaussuhde tuohon maahan on muuttanut miestä suuresti. Olenkin luonnehtinut teoksia ”man litiksi”, mutta epäilen silti, että näillä kepeillä viihdekirjoilla saattaa olla enemmän nais- kuin mieslukijoita.

Kolmannessa osassa Göranin ja Yogendra Singh Thakurin ystävyys syvenee, kun Göran matkustaa Yogin ja Lakshmin häihin Tamil Nadun maaseudulle. Yogi on Delhissä asuva yrittäjä, joka on perustanut Lakshmin kanssa teeplantaasin Darjeelingiin.  Myös Göran on tässä bisneksessä osakas, vaikka ei ole vielä rikastunut sijoituksellaan.

Teoksen Intia-osuus on kieltämättä turistipainotteinen, koska siinä matkataan hääparin kolmantena pyöränä Maduraissa, Varanasissa ja Agrassa ikonisissa kohteissa. Varsinainen draaman kaari sijoittuu kuitenkin Ruotsiin, Göranin äidin uuden miehen tiluksille, Skoonen Omenalaaksoon, jonne Yogi tulee vierailulle kahdesti. Huhut intialaisen gurun saapumisesta tilalle jakavat paikallista yhteisöä, joista osa haltioituu uutisesta ja tekee kaikkensa päästä miestä lähemmäksi, ja osa syventää rasistista retoriikkaansa.

Jos kirjasta on löydettävä vakavampi twisti, se liittyy työttömyyteen ja työllisyyspolitiikkaan, joka ei tunnu kovin paljon hehkeämmältä kuin Ruotsin itäisen naapurimaan tilanne. Häihin Göran Borg lähtee viime tipassa, vaikka on valehdellut ystävilleen ”tärkeästä työtapaamisesta”, joka estäisi hänet pääsemästä paikalle. Tosiasiassa tapaaminen on vain viikoittainen sessio työvalmentajan luona, joka hänkin tarinan aikana sairastuu työuupumukseen. Tämän vuoksi Göran vapautetaan hetkellisesti velvollisuudesta osallistua tähän tärkeään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen. Miehen ammatillinen ylpeys on jo tuhoutunut, eikä hän suorastaan kadehdi niitä ikätovereita, jotka vielä sinnittelevät digitalisoituvien medioiden kilpailevassa työilmapiirissä.

Muuten teosten huumori liittyy kulttuurieroihin, ja on helppolukuista, paikoitellen jopa alkeellista. Enemmän pidin ystäväkaksikon uskonnollisista pohdinnoista, sillä varsinkin Yogin havainnot kristinuskon luonteesta ovat hassunhauskoja. Omenalaaksossa Raamatun luomiskertomus alkaa askarruttaa Yogia, eikä hän voi ymmärtää, miksi Eevan alastomuus jaksaa harmittaa kristittyjen ainoaa jumalaa niin vimmatusti.

Yogin intialaisen katseen kautta ruotsalaisen kulttuurin omituisuudet kirkastuvat, ja pääsemme tutkimaan muun muassa Österlenin syrjäseutujen tieosuuskuntien riitoja. Evert-nimisen syrjäytyneen maanviljelijän hahmo on uskottava, mutta hieman yliammuttu. ”Hyvän mielen” sisältöä tarinaan luovat varsinkin pikkukylän naapuruston kohtaamiset, ja ihmeet, joita Yogi-guru saa näissä toisiaan kyräilevissä kylähulluissa aikaan. Yhteisöllisyyden käsittely olisi saattanut rasittaa minua normaaliaikoina liian idealistisena tai naiivina, mutta juuri nyt tarina eteni jouhevasti.

Vaikka pidän kirjojen huumorista, en olisi jaksanut lukea näitä teoksia putkeen. En edes muista, luinko ensimmäistä osaa, Delhin kauneimpia käsiä kirjana loppuun vai olenko vain nähnyt sen elokuvana. Uskon, että teokset aukeavat mainiosti itsellisinä, mutta silti suosittelen sarjan osien lukemista oikeassa järjestyksessä.

 

 

 

Mungu ibariki Afrika

MpoyiTeos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Sielunhoitomatka Trollhättaniin

Teos: Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (Docendo, 2019)

Kun tunnettu kirjoittaja (tässä tapauksessa lauluntekijä) vaihtaa genreä, siihen liittyy aina jännitystä. Ihan kaikkia suomalaisten rock-vaikuttajien romaaneja en ole ehtinyt lukea, mutta Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän olen toistaiseksi kelpuuttanut romaanikirjailijoiksi, Röyhkän välillä pitkin hampain, koska tuotanto on ollut epätasaista. Pauli Hanhiniemi ei edes kuulu nuoruuteni suuriin idoleihin, vaan hänen teksteihinsä olen tutustunut paremmin Viita-Akatemian kirjoittajakoulussa – taisipa hän jopa käydä paikan päällä kertomassa tekstiensä tuottamisesta.

Näillä eväillä varustettuna odotukseni Hanhiniemen esikoisromaanin suhteen olivat korkeat. Odotin myös kirjaa kirjaston jonossa kolmisen kuukautta, sen verran vientiä sillä oli. Kun sitten sain kirjan käsiini, ensimmäinen havaintoni oli kustantaja Docendo, ja siitä aloin jo pelätä, että teksti voisi olla omakustannetasoinen.

Ennen tyrmäystippoja kerron muutaman positiivisen asian teoksesta:

1. Kirja ei takuulla kerro Hanhiniemestä itsestään, yhtään häneen viittaavaa alter egoa en romaanista bongannut.

2. Saan kirjalla kuitattua rastin hitaasti etenevästä kuntahaasteestani. Eteläpohjalainen meininki oli siinä vahva ja Kuortane pääsi maailmankartalle.

3. Kirja voi innostaa sellaisia nuoria miehiä lukemaan, joille lukeminen yleensä on vastenmielistä.

4. Kirjassa seikkaillaan monella paikkakunnalla ja kahdessa ulkomaassa, eli se ei ole erityisen nurkkakuntainen.

5. Yrittäjyyteen suhtaudutaan ilkikurisesti ja paikoitellen inhorealistisesti – pohjalaisen yrittäjyysmyytin parodia oli paikoitellen osuvaa.

Sitten tiivistän tuntoni romaanista mahdollisimman pieneen tilaan, jotta en pilaisi toisin ajattelevien lukuelämystä. Romaani oli pettymys aihepiirin ohuuden, juonen ja henkilöhahmojen kohdalla. Kyseessä on jonkun sortin veijariromaani tai road movie-tyyppinen matkakertomus, jossa ensin Jani reissaa Espanjaan avovaimonsa Minnan kanssa, ja sitten Jani ja yrittäjäkumppani Jykä reissaavat Ruotsiin Minnan tuhkien kanssa. Väliin mahtuu arkista baariyrittäjyyttä Kuortaneella, mitä kaksikko joutuu buustaamaan vähemmän laillisilla bisneksillä. Jani on hullu riskinottaja ja Jykä laiskanpulskea, suurpiirteinen seuramies, jolle baari on enemmän harrastus kuin työtä. Baarin pitämisen periaatteista heillä ei ole yhteistä säveltä.

Paikallisuuden kuvaus on varmasti romaanissa osuvaa, mutta päähenkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hanhiniemi korostaa heidän tietynlaista näköalattomuuttaan: vaikka Minna viljelee puheessaan sivistyssanoja ja kirjoittaa puolivakavasti, hän pysyy Halpa-Hallin kassalla ja haaveilee korkeintaan vaihdosta Keskisen Vesan palvelukseen Tuurin Miljoonakylään. Jykä taas videoi ensi vierailuaan Tampereen Rantatunnelissa täpinöissään, ja Jani muistelee ensi junamatkaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle erittäin epämukavana kokemuksena.

Saabeilla ja Volvoilla on kertomuksessa suuri rooli, ja pyhiinvaellus Trollhättanin entiselle autotehtaalle oli kirjan eeppisin osio, mutta se jää valitettavan lyhyeksi muun kohkaamisen keskellä.

Olisin kaivannut tähän tarinaan triplasti enemmän sisältöä, kiinnostavampia sivuhenkilöitä ja juonen kannalta toimivampaa ratkaisua, sillä nyt lukijalle paljastetaan kaikki olennainen jo alkumetreillä. Tämä tuntui tarinalta, joka todennäköisesti on kirjoitettu liian hätäisesti, ja jota tuskin on kustannustoimitettu lainkaan siksi, että kirjailija on jo valmiiksi kuuluisa. Ylipäänsä epäilen, ettei romaani olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman kirjailijan kuuluisuutta, tai hän olisi joutunut maksamaan itse tämän kustantamisesta.

Hanhiniemellä on kaikki lahjat tarinankerrontaan ja romaanin kirjoittamiseen, joten ihmettelen, miksi hän on päästänyt itsensä näin helpolla. Toisaalta uskon, että tällekin huumoripläjäykselle on olemassa oma yleisönsä, ja nämä lukijat voivat olla muitakin kuin Kolmas Nainen-faneja.

Minulle kirja oli klassinen huti. Luin sen tunnissa-parissa, mikä sekin kertoo heppoisesta sisällöstä ja haasteiden puutteesta. Puhekielen dominanssi tekee teoksesta nopealukuisen, mutta kovin rikasta kieltä nämä sankarit eivät tosiaankaan viljelleet.

Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Täsmätrilleri tyhjään pesään

Teos: Camilla Grebe: Horros (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Kumpulainen

Kirjablogien naistenviikko alkaa olla jo puolessa välissä, eikä ainakaan täällä päässä ole ollut vaikeuksia löytää haasteeseen sopivaa luettavaa. Viimeksi eilen ulkoilin BookBeatin seurassa samassa lehtimajassa kuin eilen, ja onnistuin saattamaan loppuun erittäin koukuttavan dekkarin Camilla Grebeltä.

Grebe on julkaissut nyt kolme itsenäistä dekkaria, jotka kuitenkin muodostavat sarjan. Ennen tätä hän on kirjoittanut Venäjä-aiheisia teoksia kirjoittajaparinsa Paul Leander-Engströmin kanssa, mutta näistä teoksista en tiennyt mitään ennen bestsellerteosten julkaisua. Mistään untuvikosta ei tosiaankaan ole kyse tekstin tuottajana, vaan kaikki kolme teosta ovat olleet hämmentävän loppuun hiottuja ja moniulotteisia.

Horroksessa seurataan nuorten aikuisten sekaantumista huumekauppaan Tukholman eri lähiöissä ja sen keskustassa. Keissin päätutkijana on edellisistäkin teoksista tuttu Manfred, viisikymppinen poliisimies, joka on parisuhdehistoriassaan toisella kierroksella. Manfredin elämään kuuluu kauheita, perheen on kohdannut suuri onnettomuus, ja siitä huolimatta hän sinnittelee töissä, koska ei voi muutenkaan käsitellä järkytystään. Manfred oli aiemmissa teoksissa vain sivuroolissa, mutta edellisistä teoksista tutut Malin ja ”noita-Hanne” pääsevät myös hommiin. ”Noita-Hannen” muistisairaus on tosin edennyt sellaiseen pisteeseen, ettei häntä enää voida käyttää kuin satunnaisena konsulttina.

Teoksen maallikoista vahvin kertoja on 18-vuotias Samuel, huumeisiin sortunut lukiolaispoika, joka ei ole aikoihin jaksanut käydä koulussa. Samuel tulee uskovasta kodista, ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Pernilla on liian aktiivinen paikallisessa vapaakirkossa. Kun Samuel jää kotona kiinni valkoisten pulveripussien hallussapidosta, äiti heittää pojan pihalle, ja siitä alkaa hänen kujanjuoksunsa. Tukholman alueelle hän ei voi jäädä, joten hän lähtee etsimään turvapaikkaa rannikon turistialueelle.

Huumekaupan lisäksi teos käsittelee omaishoitajien asemaa, ja näkökulma aiheeseen on kieltämättä riipivän kekseliäs. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa alipalkattujen henkilökohtaisten avustajien kierto työmarkkinoilla on varmasti vielä nopeampaa kuin Suomessa, ja pysyvän tällaisen saaminen omaishoitajan tueksi on kiven takana. Grebe tuntee myös hyvin netin omaishoitajien vertaistukipalstat, ja keinotodellisuudet, joita virtuaalinen empatia väistämättä luo. Manfredin vaimo liittyy lapsensa onnettomuuden jälkeen tällaiselle palstalle, ja löytää sieltä lainalaisuuksia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa foorumien ulkopuolella.

Pystyin samastumaan ICA:n kassa-Pernillan hätään kokonaisvaltaisesti, ja koin hänen rimpuilunsa aikuisen pojan peräänkatsojana kovin läheisenä. Uskon, että kirja kolahtaa eniten sellaisiin lukijoihin, joilla on kotona teinejä tai nuoria aikuisia. Kyllähän kirjaa lukiessa pääsi itku parikin kertaa, koska Samuelin viestit äidille tuntuivat niin realistisilta ja omakohtaisilta. Sekin hämmensi, että minulla on yhdessä romaanintekeleessäni isätön teinipoika nimeltä Samuel, jossa on samoja piirteitä tämän pojan kanssa, mutta jonka äiti on tunnustuksellinen ateisti.

Greben kolme hittikirjaa ovat loistavia siksi, että ne erottautuvat selkeästi toisistaan. Edellisessä teoksessa Lemmikki liikuttiin toivonsa menettäneessä teollisuuskylässä, ensimmäisessä osassa Tukholman ytimessä ja tässä kolmannessa lähiömaisemassa ja rikkaiden veneilyidyllissä. Tässäkin kirjassa tehtiin teräviä huomioita luokkaeroista, esimerkiksi ruoan muodossa. ICA:n kassat pääsevät tutkailemaan rannikon rikkaidenrannan lähikauppaa, josta saa ostaa lähinnä hummusta sisältäviä valmisaterioita, ja joissa ynseät myyjät pukeutuvat pellavaisiin esiliinoihin nostattaakseen putiikin profiilia. Vegaanibuumi jakaa kansaa myös naapurimaassa, ja ehkä myös siihen kohdistuva kritiikki on äänekkäämpää. (Tämä ei ole ainoa ruotsalaisteos, jossa kaivataan kunnon kotiruokaa ja perinteisiä makuja.)

Jännityksen ja raakuuden skaalalla reittaisin teoksen hieman vähemmän ahdistavaksi kuin Lemmikki, mutta kyllä tähän julmuuksia mahtuu keskivertodekkaria enemmän, vaikka muu tematiikka on humaania ja psykologista. Poliisityön osuus kerronnassa on ”lagom”, mutta teos ei onneksi vajoa teknisen tutkinnan yksityiskohtiin. Jälkikäteen kirjasta jäi käteen terävä yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittely, joka varmasti herättää keskustelua myös kirjallisen todellisuuden ulkopuolella. Itse en ainakaan ole tullut ajatelleeksi netin vertaistuen varjopuolia, ja siitä näkökulmasta Grebe todella antoi varoittavia esimerkkejä.