Incelit, femoidit ja sukupuolten sota

Teos: Pascal Engman: Rottakuningas (WSOY, 2021)

Suomennos:

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime päivät ovat menneet jonkinasteisessa dekkarikoomassa, enkä ole lainkaan varma, kannattaako joka lukemastani teoksesta raportointi. Mutta mennään fiiliksen mukaan, ja ehkä olisi myös fiksumpaa kertoa uusista tuttavuuksista kuin jo tuttuakin tutummista sarjoista, joiden pariin lukijat löytävät tiensä myös ilman bloggaajien apua.

Viime aikoina lukemistani dekkareista temaattisesti järein on Pascal Engmanin Rottakuningas. Se kuuluu myös ruotsalaisen dekkarituotannon raaimpaan päätyyn, ja liikkuu omalla kipukynnykselläni, eli ainakaan tätä verisempiä teoksia en yleensä suosi. Luin tämän kirjan kuitenkin sujuvasti sen ajankohtaisen teeman vuoksi. Incel-kulttuuri on sellainen ilmiö, josta moni on saattanut lukea viittauksia uutisissa, mutta ilmiöön tutustuminen on hankalaa, sillä se enimmäkseen tapahtuu internetin tummemmalla puolella. On vaikea kuvitella kohtaamista henkilön kanssa, joka julkisesti tunnustaa olevansa incel.

Siis kyse ei ole pelkästä pillun puutteesta, vaan incel tiedostaa vihansa feminismiä kohtaan, ja kokee naisten harjoittaman seksuaalisen ylivallan jonkinlaisena sotatilaan. Tässä incelien avainhenkilö on vankilan vartija Tom, joka on kasvanut isättömänä epävakaan äidin kasvattamana. Päihdeongelmaisella äidillä on ollut hyväksikäyttäviä miehiä, ja Tom on kasvanut ympäristössä, jossa seksi on enemmän tuote kuin tunneilmaisua. Vankilassa Tom on jäänyt koukkuun vankien hyvännäköisten morsianten salakuvaamiseen. Hän on katkeroitunut siitä, että vangit saavat kumppaneikseen seksijumalattaria, kun taas hänen kaltaistensa tavallisten miesten rooli on syrjäytyä.

Teoksen poliisihahmo Vanessa Frank on nelikymppinen eksentrikko, joka ei hänkään sovi ympäröivän yhteiskunnan parisuhteen muodostamisen karsinoihin. Hänen eksänsä on kuuluisa teatteriohjaaja, joka on vaihtanut nuorempaan, mutta viihtyy edelleen Tukholman terassien radoilla. Vanessa on myös nuorempana menettänyt ainoan lapsensa Adelinen, ja tämänkään vuoksi uuden perheen perustaminen ei kiinnosta. Uudessa työtehtävässään hän konsultoi murhatutkimuksia ympäri maata, mikä tekee elämän enemmän avoimeksi irtosuhteille kuin parisuhdeonnelle.

Vanessan läheisin ystävä on chileläinen, mutta Ruotsissa kasvanut ammattisotilas Nicolas Paredes, jonka aktiiviura on jo ohi kolmikymppisenä. Nyt Nicolas tekee muuttoa Lontooseen, jossa hänelle on tarjottu hyvin palkattua työtä yksityisessä turvallisuusfirmassa. Nicolasin muuttoa suree Vanessan lisäksi hänen vammainen siskonsa Maria ja naapurissa asuva, heitteillejätetty teinityttö Celine, joka kaiken kukkuraksi on vanginvartija-Tomin siskontyttö. Tälle Nicolas joutuu opettamaan mm. deodorantin käyttöä, sillä Celine on jätetty yksin selviytymään kasvamisen haasteistaan. Nicolasin ja Vanessan välillä on pitkään ollut sähköä, mutta Vanessa on piinallisen tietoinen siitä, että Nicolasilla riittää jo ikäeron vuoksi nuorempia ottajia.

Teos on supertoiminnallinen ja tiivistunnelmainen, eikä se onnistu kuvaamaan Tukholman poliisin arkea, vaan pikemminkin äärimmäisiin venynyttä poikkeustilaa. Naisiin kohdistuva murha-aalto saa toki myös liikaa mediahuomiota, ja tuleva vain naisille suunnattu Pussy Power-festivaali ei tunnu hyvältä retki-idealta, jos rikosuutisiin on uskominen.

Varmasti luen Engmanilta toisenkin teoksen, mutta näin järeitä dekkareita en jaksaisi ahmia putkeen useampaa. Kiitossanoissaan Engman mainitsee erityisesti kustannustoimittajansa Johanna Mon, jonka vasta suomennetun, Öölantiin sijoittuvan dekkarin olen myös lukenut juuri ennen Engmanin teosta. Piirit ovat siis aika pienet dekkarimaailmassa naapurimaassa, ja synergiaa kirjailijoiden välillä on hauska havainnoida.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Kirjakaupassa kissan kanssa

Teos: Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY, 2021)

Suomennos: Annamari Typpö

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Charlotte on kolmekymppinen ruotsalainen yrittäjä ja tuore leski Skoonesta, jonka mies Alex on kuollut yllättäen onnettomuudessa. Hänen kosmetiikkabrändillään menee hyvin, mutta työstä on tullut naiselle ainoa pakopaikka surusta ja elämän tyhjyydestä. Kotimaassaan hän työllistää ihmisiä, ja vastuun ottaminen kuuluu hänen habitukseensa olennaisella tavalla.

Kun Charlotte sitten saa postia lontoolaiselta asianajajalta suurehkosta perinnöstä, edessä on monia yllätyksiä. Lontoossa on asunut koko Charlotten elinajan Sarah-täti, joka on pitänyt siellä kirjakauppaa. Myös Sarah on työllistänyt ihmisiä, ja vastuu näistä palkollisista asettuu nyt Charlotten harteille. Hänen tarkoituksenaan ei ole jäädä Lontooseen kirjakauppaa pitämään, mutta Sarah’n pitkäaikaisella palkollisella Martiniquella on hänelle jotain kerrottavaa. Muuttaako tämä naisen elämän lopullisesti, ja löytyykö Lontoosta uusi alku hänelle samalla tavalla kuin tälle mystiselle tädille 1980-luvulla?

Ruotsalaisen Frida Skybäckin (s. 1982) teos on selkeästi kirjoitettu kansainväliselle yleisölle, ja se puhuttelee varsinkin lukijoita, jotka ovat olleet nuoria 80-luvulla. Charlotten syntymävuosi on 1984, ja silloin Ruotsin ja Englannin väliä reissattiin vielä ahkerasti laivoilla. Muuta ajankuvaa kirjaan luo varsinkin IRA-terrorismista johtuva lainsäädäntö ja irlantilaisiin kohdistuva profilointi, jossa tehtiin usein ikäviä ylilyöntejä. Viitteitä populaarikulttuuriin on sopivasti, itse olen lukenut niin paljon kasarinostalgisia teoksia, että arvostin sitä, ettei Skybäck tehnyt kirjastaan loputonta jukeboksia.

Vaikka kirjassa on monia jopa kulahtaneita elementtejä, sen sukuun ja perheeseen liittyvä juoni oli lopulta ihan kekseliäs, ja uskottavakin. En tällä kertaa ollut niin haltioissani teoksen kirjakauppavirityksestä, kun olen saanut viime vuosina olla pelastamassa jo liian montaa viehättävää divaria tai kirjakauppaa. Lukija voi muistella tätä seuratessaan mm. Notting Hill-leffaa, ja ranskalaisen Agnes-Marie Lugandin teosta Onnelliset ihmiset lukevat kirjoja ja juovat kahvia, jossa kirjakauppa oli Pariisissa, mutta jossa myös rakastutaan irlantilaiseen. Britit itse ovat myös kirjoittaneet paljon erikoisista kirjakaupoista ympäri maata, joissa yhtä lailla päähenkilöä odottaa uskomaton elämänmuutos.

Kaikesta saa haaveilla, jopa kirjakaupasta Lontoossa, jossa kirjallisen illan tähtivieraaksi voi hyvinkin tulla J. K. Rowling tai John Green. Ja kukapa ei haluaisi periä lontoolaista kirjakauppaa, jonka ohessa on pari asuntoa – vaikka kirjassa nimenomaan kuvataan yrittämisen haasteita maailman metropolissa, niin harvapa tällaista mahdollisuutta jättäisi kokeilematta.

Vakavammalla tasolla kirjassa käsitellään hankalia sisarussuhteita, joissa puntit eivät asetu tasan. Charlotten äidillä ja tädillä on muutakin käihnää kuin taistelu kuumasta irkkumiehestä, ja teoksen nykyisyydessä kirjakaupan työntekijä Martinique on joutunut miljonäärisiskonsa lasten ilmaiseksi autonkuljettajaksi. Sivuhenkilöissä ainakin riitti hyvää variaatiota, ja tässä koettiin paljon arkisempiakin haasteita kuin kadonneen isän metsästystä ja mahdollisia terrorismiepäilyjä.

Kuolleen tädin kollikissa Tennyson ainakin oli onnistunut henkilöhahmo, eli onnistuneen chicklit-pläjäyksen kaavaan kuuluu tarjota elämyksiä niin romanssin, unelmaduunien kuin lemmikkien ystäville.

Norrköpingin syyttäjävirastossa

Teos: Emelie Schepp: Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Reaalimaailmassa olen tällä viikolla surrut täällä Tampereella tapahtunutta lapsensurmaa, kun tragedia tapahtui minulle hyvin tutussa maastossa. Valitsin sitten lukemistoksi ruotsalaisen Emelie Scheppin dekkarin Kadonnut poika, ja katoamistapauksen lisäksi kirjassa kuolee eräs nuori äiti vauvan kanssa myös hukkuen.

Olen tainnut lukea tästä Jana Berzelius-sarjasta yhden osan aiemmin, mutta muistijälki kirjasta on hatara. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja sen keskiössä on syyttäjänvirasto, jossa päähenkilö on töissä.

Jana on neljääkymppiä lähestyvä lakinainen, uraohjus ja ikisinkku, joka on tullut adoptoiduksi Ruotsiin Chilestä. Hänellä on ollut traumaattinen lapsuus, johon liittyy muistikatkoksia, eikä adoption tarinakaan ole erityisen onnellinen. Naisen tunne-elämä on ailahtelevaa, mutta tässä osassa hänellä on yritystä seurustella kollegansa Perin kanssa.

Kun kuusivuotias Jonathan kaapataan kotoaan, ensimmäiset epäilyt liittyvät tämän isään Samiin. Witellin pieni perhe on elänyt hiljaiseloa omakotitalossaan: heillä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eivätkä naapuritkaan tunne heitä kovin hyvin. Jonathanin katoamiseen yhteydessä äiti Felicia on tapettu, ja Sam joutuu tutkintavankeuteen. Miehen kertomukset perheen arjesta ja vaimonsa mielenterveydestä ovat kovin erilaisia kuin ne harvat havainnot, mitä perheestä on tehty kodin ulkopuolella.

Pojan etsinnöissä on otettava huomioon lähiseuduilla asuvat vankilasta vapautuneet pedofiilit. Kauhua lisää myös karkkiautomaatti, jonka Samin ja tämän kollegan Amandan perheet ovat saaneet anonyyminä postilähetyksenä, ja jonka sisältä paljastuu mikroskooppinen kamera.

Samaan aikaan läheisessä vankilassa viruu myös vaarallinen rikollinen Danilo, joka kuuluu Janan lapsuuteen ja jonka tämän kuuluisi kohdata. Danilolla on maaginen kyky manipuloida vartijoitaan, ja tässä hän on saanut haaviinsa Rebeccan, nuoren vartijan, joka ei voi vastustaa miehen lähentelyjä.

Kieltämättä tässä sarjassa on paljon yhteistä Cilla ja Rolf Börjlindin Olivia Rönning-sarjan kanssa. Molemmissa päähenkilö on adoptoitu Latinalaisesta Amerikasta, ja kipuilee identiteettinsä vuoksi. Kieltämättä Börjlindien sarja tuntuu kuitenkin asteen leppoisammalta kuin tämä, tai siinä harrastetaan vähän enemmän hedonistisia elämäniloja. Tämän sarjan osat näyttävät pitävän sisällään todella rankkoja rikoksia, ja myös Janan persoona vaikuttaa kovin väkivaltaan taipuvaiselta.

Jatkan nyt kuitenkin seikkailujani Jana Berzeliuksen seurassa, kun en löydä Piki-kirjaston vapaista äänikirjoista muuta luettavaa. Sarjaa voisi yrittää seurata jopa aikajärjestyksessä, niin ei tarvitsisi tehdä ylimääräistä myyräntyötä taustoituksen suhteen.

Tämä sarja tuntuu tarkkuudessaan, teknisten tietojen runsaudessaan ja peruspoliisityön painotuksessaan yhtä lailla tyydyttävältä kuin 2000 palan palapelin kokoaminen. Taiteellisuutta näissä teoksissa ei taida olla tippaakaan, mutta aina se ei ole tarpeellista.

Pornoleffoja ja sirkushuveja

Teos: Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S, 2017)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Olivia Rivera on vastavalmistunut tukholmalainen poliisi, joka on joutunut hermolomalle työstään ennen kuin on hakenut ainuttakaan virkaa. Hänen biologiset vanhempansa on murhattu Meksikossa, ja hänet on adoptoinut pariskunta, joka salasi adoption verrattaen pitkään. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptioäiti Maria on espanjalainen, ja muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän Oliviaa kuin perus-svennet. Olivian palattua juurihoitomatkalta toisesta kotimaastaan hän joutuu tahtomattaan keskelle murhakeissiä äitinsä naapurustossa.

Naapurin yksinhuoltajaisä löytyy hirtettynä olohuoneestaan, ja ruumiin löytää teini-ikäinen tytär Sandra. Tyttö on jo menettänyt äitinsä Thaimaan tsunamissa, ja alkaa pian oireilla psyykkisesti. Vain Olivia saattaa ymmärtää tytön tuskaa, sillä hänkin on menettänyt paljon läheisiä. Nuoret naiset ystävystyvät, mutta ei Oliviakaan pysty tekemään ihmeitä tytön voinnin romahtaessa.

Toista keissiä lähtevät Ranskan Marseilleen ratkaisemaan entinen poliisi Tom Stilton ja tämän nuorempi ystävä Abbas. Abbas on saanut tietää, että hänen entinen rakastettunsa Samira on löytynyt paloiteltuna kuudesta eri kohteesta. Abbas ja sokea Samira ovat olleet rakastavaisia kiertävässä sirkuksessa, mutta Abbasin oli jätettävä tämä ura sen jälkeen, kun Samiran mies, veitsenheittomestari sai tietää vaimonsa uskottomuudesta. Veitsenheitto on edelleen miehen intohimo myös Ruotsissa, mutta hän on onnistunut luomaan itselleen uuden elämän kasinon croupierina Tukholmassa.

Tom Stilton taas on asunut muutaman vuoden kaduilla potkujen ja vaikean avioeron jälkeen. Nykyisyydessä hän edelleen etsii itseään työttömänä, mutta on päässyt asumaan asuntolaivaan Luna-nimisen naisen vuokralaiseksi. Hän on rosoinen hahmo, joka riitautuu helposti harvojen ystäviensäkin kanssa, mutta olisiko hänellä vielä toivoa paluusta poliisivoimiin?

Ja kuinka sitten Samiran ja Sandran isän murhat liittyvät toisiinsa?

Väkivaltaisen nettipornon ja tullin huumesotkujen lisäksi kirjassa käsitellään voittoa tuottavien yksityisten hoivakotien kriisiä, jonka kuvaus muistutti lähes yksi yhteen kotimaamme Esperi Care-keissiä. Albion-yhtymän riskisijoittaja Jean Burell oli vähän liiankin niljakas tapaus, jonka äärimmäisen taidemieltymykset myötäilivät seksuaalisia taipumuksia.

Luin tältä kaksikolta aiemman teoksen, Uinu paju pienoinen, joka tuntui todella mustavalkoiselta ja ennalta-arvattavalta tarinalta. Tämä teos taas imaisi minut mukaansa lähes maagisesti, ja olin aivan fiiliksissä varsinkin sirkusmaailman ja Marseillen maahanmuuttajalähiöiden kuvauksista. Sarja lähtee heti uuteen seurantaan, sillä myös Olivian henkilökohtainen elämä tuntui sopivan haasteelliselta makuuni. Kirjassa oli myös riittävästi yhteiskunnallisuutta ja tavallisen arjen kuvausta murhakeissien ulkopuolella. Enkä todellakaan osannut arvata Ruotsin pään murhaajaa, mikä on aina laadukkaan juonen merkki.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.

Jalkarättien sävyisessä maassa

Teos: Karin Smirnoff: Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Hahmo nimeltä Jana Kippo on taatusti jo ilmiö kirjoja kuluttavassa Ruotsissa, mutta itse kuulin hänestä vasta kolmisen päivää sitten. Karin Smirnoff (s. 1964) on kotiseudulleen Västerbotteniin muutama vuosi sitten paluumuuttanut toimittaja, joka on breikannut suuresti tuoreella sukuromaanitrilogiallaan. Lähdin veljeni luo on ollut August-palkintoehdokkaana, ja sarjalla on jo runsaasti faneja. Enkä ihmettele, miksi. Itsellänikin on innossani pitelemistä: haluaisin lukea putkeen sarjan muutkin osat, mutta suomennettua jatkoa on luvassa vasta ensi vuonna.

En ole varma, pystynkö seuraamaan tätä kohtuullisella ruotsin taidollani. Yleensä luen ainakin yhden ruotsinkielisen romaanin vuodessa, mutta tässä oli äänikirjana kuullun ymmärtämisen haasteita jo suomeksi. Outi Mennan käännös on loistava, se tavoittaa Smirnoffin vanhahtavan poljennan ja murrepuheen. Teos vaati silti suurempaa keskittymistä varsinkin ajanjaksojen vaihtelun suhteen. Kuuntelin kirjaa läpi kaksi ja puoli kertaa, viimeisellä puolikkaalla vain fiilistelyn vuoksi.

Kirjassa keskiössä ovat Kippon nelikymppiset kaksoset, Jana ja Bror, jotka eivät ole tavanneet aikoihin. Bror on jäänyt pitämään kotitilaa, ja Jana on viettänyt levotonta kulkurin elämää ympäri Ruotsia. Hän on kuvataiteilija, joka on tottunut elättämään itseään hanttihommilla. Kotikylään saapuessa hän hakee kotiavustajan tehtävää pääsiäisyönä punaviinipöhnässä. Paikka on luonnollisesti hänen, sillä hän on todennäköisesti ainoa hakija, eikä työnantajalla seurakunnalla ole varaa olla nirso.

Teoksen takaumat Kippon perhe-elämään 80-90-luvuilla ovat superahdistavia, käsittelee hän teos teemoista rankimpia, insestiä ja perheväkivaltaa. ”Taattona” esiintyvä isä on kotityranni karmeimmasta päästä, joka kiristää tytärtään vaikenemaan kohtauksista navetan maitohuoneessa. ”Äitimuori” pakenee tilannetta uskonnolliseen kuplaansa, hän on ottanut aikuiskasteen mormonikirkossa. Samaan aikaan hän tarjoilee viikonloppuisin miehelleen viinaksia pitääkseen tätä edes siedettävällä tuulella. Perheen ainoa onni on se, että taatto on matkatöissä satamassa maatilan hoidon rinnalla ja palaa terrorisoimaan perhettään vain viikonloppuisin.

Teoksen nykyisyys on jo asteen toiveikkaampi, vaikka Bror on juomassa itseään kuoliaaksi isältä oppimallaan tyylillä. Muutenkin kuolema korjaa kylän keski-ikäisiä asukkaita, ja näissä kuolemissa on myös dekkarin siemeniä. Muun muassa Janaa edeltäneen kotihoitaja Marian kuolintapauksessa on paljon mystiikkaa, ja kuolemantuottamuksesta epäillään niin Broria kuin John-nimistä kuvataiteilijaa, uhrin ex-miestä, jonka kanssa Janalla on sutinaa. Muutenkin meininki Smalångerin tunkkaisessa kyläpahasessa on hyvin sisäsiittoista, kuten kuvitella saattaa. Kylän nimi on kirjailijan oma väännös, mutta seutuja tuntevat löytävät sille vastineen Robertsforsin kunnasta Uumajan läheltä.

Innostuin eniten Smirnoffin kirjoitustyylistä, joka sai minut oudolla tavalla ihastumaan tähän kylään, jossa en kuitenkaan heti ensimmäisenä haluaisi vierailla. Omasta näkökulmastani kiinnostuin eniten juuri nykypäivän työelämän kuvauksesta, ja Janan lisäksi muista kotiavustajakollegoista. Tästä naisarmeijasta harva on motivoitunut hoitotyöstä, vaan pakotettu duuniin, koska muutakaan ei ole tarjolla. Varmasti ilmiö tunnetaan myös Suomessa, mutta tämän ammattikunnan asema tuntuu kuvauksen pohjalta erilaiselta kuin meillä. Jo se, että hoitotyö on seurakunnan organisoimaa, antaa sille liiallisia uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan mielenmaisema on taatusti lähempänä Suomen Pohjanmaata kuin Tukholmaa, ovathan nämä ”Bottenit” vain lyhyen merimatkan päässä toisistaan. Suurta symbolista arvoa kirjassa saa sivustavedettävä kustavilainen puusohva, ja pitkät räsymatot, joiden kutominen kuuluu kylän naisten pyhiin velvollisuuksiin. Monet hahmot asuvat vanhoissa sukutaloissaan, ja John autiotalossa, johon ei ole vedetty sähköä. Näin ollen tunnelmat ovat paikoitellen antiikkiset, enkä aina muistanut, millä vuosikymmenellä elettiin.

Tämä teos on alkuvuoden lukemistoistani parhaimmasta päästä, ja vieläkin sen jotkut juonenkäänteet aiheuttavat minulle päänvaivaa. Sarja ilmeisesti jatkuu Janan äidin tarinalla, ja vierailulla hoitokotiin, jossa tämä edelleen elää kitkuttelee. Muutenkin teos jätti monia kutkuttavia cliffhangereita, mikä on onnistuneen sarjan aloituksen merkki.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Juoppopenkki terapiasohvana

Teos: Carin Gerhardsen: Musta jää (Minerva, 2019)

Suomennos: Maija Ylönen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Ruotsalainen juoppopenkki on minulle ilmiö, johon en ole tainnut pahemmin törmätä reissuillani naapurimaahan, ja sen vuoksi jopa eksoottinen psykologisen trillerin tapahtumapaikka. Carin Gerhardsenin trillerinsä Musta jää juoppopenkki on keskeinen näyttämö visbyläisessä puistossa. Siellä päivystää keski-ikäinen Jeanette, jonka luisuminen laitapuolen porukoihin on ollut nopeaa.

Vielä neljä vuotta aiemmin Jeanette oli tavallinen huonekalumyyjä, joka kärvisteli väljähtäneessä avioliitossa. Hän oli äskettäin löytänyt ukkomiehen, jota tapaili salaa, ja suhde oli tuonut uutta potkua muuten valjuun elämään. Suhde miehen kanssa loppui lyhyeen, sillä matkalla salaiseen lemmenpesään Jeanette sai todistaa jotain, joka mursi hänen mielensä.

Kirjassa on useampi syrjään jäänyt, elämän kaltoin kohtelema naishahmo. Kerstin on masentunut leski, jolla ei ole muuta kanavaa puhua miehensä kuolemasta kuin soittaminen auttavaan puhelimeen. Sandra taas on auttavan puhelimen vapaaehtoinen, joka on ryhtynyt hommaan saadakseen puhua edes tuntemattomien kanssa yksinäisinä koti-iltoina.

Jollain tapaa kaikkia naisia yhdistää auto-onnettomuus, jossa rotkoon syössyt autokuski hylättiin kuolemaan yksin lumimyrskyssä.

Vyyhtiin liittyy vielä Jan, psykopaatin oloinen ympäristöasiantuntija, jonka käsitys huvittelusta on enemmän kuin kyseenalainen. Hän tunkeutuu tuntemattomien naisten koteihin ”auttamisen” verukkeella, ja näihin vierailuihin kytkeytyy usein alkoholin käyttö ja seksuaalinen hyökkäävyys. Hän on myös Sandran pojan isä, vaikka ei halua tunnustaa isyyttään.

Petokset, kiristys ja häilyvä oikeudentaju yhdistävät kirjan päähenkilöitä, joilla kaikilla on edellytykset sortua henkirikoksiin. Rotkoon syöksynyt Carl-Erik ei ole ainoa uhri tässä synkässä vyyhdissä. Myös idyllinen ruusujen saari kuvataan teoksessa paikallisten ihmisten valitsemissa, karummissa sävyissä. Uskoisin, että tämän teoksen Gotlanti on vähemmän kliseinen mesta kuin joidenkin dekkarikuningattarien teoksissa, joissa saarta kuvataan enemmän turistien näkökulmasta.

En alkumetreillä syttynyt kummastakaan teoksen lähtöpisteestä, auto-onnettomuudesta enkä Jeanetten naiivista pettämiskuviosta, mutta tarina lähti jouhevasti rullaamaan, ja päähenkilöistä paljastui mitä erikoisempia piirteitä. Näin ollen psykologisen trillerin uskottavuus täyttyi, ja ainakin oma mielenkiintoni keskittyikin enemmän kolmen naisen keskinäisiin suhteisiin kuin auto-onnettomuuden tapahtumiin.

Hyvää kirjassa oli varsinkin se, että siinä elettiin vahvasti hipsterivyöhykkeen ulkopuolella. Näkökulma oli jopa työväenluokkainen, ja teos kuvaa myös oivallisesti syrjäseudun ihmisiä. Luulen, että tulen muistamaan kirjasta ainakin tuon juoppopenkin solidaarisuuden, joka edustaa nyky-yhteiskunnassa viimeistä linnaketta, jossa ihminen voi tulla kohdatuksi spontaanisti.

Tunnelmiltaan kirja sopi hyvin tammikuun arktiseen hysteriaan, ja HELMET-haasteessa sijoitan sen kohtaan 21: ”Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan”.