Riiustelun ja hakkailun puolestapuhuja

Teos: Lena Andersson: Ei henkilökohtaista vastuuta. (Siltala, 2015)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Kuuntelin tätä romaania korkeassa kuumeessa, joten muistiinpanoni siitä jäivät hatariksi ja paikoitellen tuli suvantoja, joissa keskittymiseni repsahti. Sarjan ykkösosa oli kuitenkin niin vetävä, että koin tarpeelliseksi ahmia kakkososan putkeen.

Kirjassa tavataan Ester Nilsson viisi vuotta myöhemmin Hugo Rask-katastrofista. Ester lähenee jo neljääkymmentä ja on kroonisesti sinkku. Sitten hänen elämäänsä kävelee tätä vanhempi teatterimies Olof Sten, joka on naimisissa matkatöissä käyvän Ebban kanssa. Suhde on alussa romanttinen ja viipyilevä; vaikuttaa, että Olofille riittäisi pelkkä ystävyys, mutta Ester on sähköisesti rakastunut mieheen, joka ei ole koskaan lukenut diskurssianalyyttisiä teoksia. Älyllisesti Ester onkin niskan päällä, ja Olof kokee nuoremman naisen seuran piristäväksi, koska siinä ei tunnu olevan lainkaan arkea.

Ester ei ole oppinut mitään aiemmasta törmäilystään, vaan kokee ukkomiehen treffailun sopivana haasteena. Hän ei kuitenkaan halua olla se stereotyyppinen rakastajatar, joka on matkustellut paljon ja haahuilee silkkikimonossa kämpässään eksoottisten koriste-esineiden keskellä. Hän on päättänyt saada Olofin omakseen, ja etenee valloituksessaan määrätietoisen amatsonin tavoin.

Rakkaustarina on itseään toistava, mutta kuvaa hyvin sellaisen naisen mielenmaisemaa, joka rakastaa liikaa. Nautin kirjassa enemmän miljöistä ja tunnelmista, varsinkin ruokakuvauksista ja matkoista maakuntiin. Ester on myös sellainen nainen, joka vaihtaa ruokavaliotaan miesten mukaan, ja Olofin seurassa hän voi syödä lankkupihvejä, vaikka hän on aiemmin kieltäytynyt selkärangallisesta syötävästä. Pari viihtyy parhaiten kunnon perinneruokaa tarjoavista mestoista, joten heidän lautasillaan voi olla veripalttua, hapankaalia ja faluninmakkaraa.

Eeppisin lemmenloma tehdään Lapin Arvidsjauriin, jossa Olof onnistuu sielläkin käyttäytymään raivostuttavan ristiriitaisesti, vaikka ollaan 1000 kilometrin päässä tämän vaimosta. He kohtaavat myös monissa provinssikaupungeissa, joissa Olofilla on teatteriproduktioita, ja Skånessa, jossa Olofilla on kesäkoti. Ester hankkii jopa lehdenvihreän Twingon, jotta voisi kuskata rakastettuaan lähelle ja kauas.

Esteriä ei ainakaan voida syyttää yrittämisen puutteesta, mutta hänen hahmonsa jumittaa paikallaan. Toki hahmo on viehättävän analyyttinen, älykäs ja laaja-alainen, mutta myös raivostuttavan neuroottinen ja omaan napaansa tuijottava silloin, kun on rakastunut. Ja tottahan se on, suurin osa meistä vetäytyy itsekeskeisyyteen rakastumisen aikana, mutta Esterin kaltaisen korkean profiilin julkisen intellektuellin tapauksessa se tuntuu miltei itsetuhoiselta.

Ester päätyy jopa kirjoittamaan näytelmän (uusi aluevaltaus) Olofin projektiin, ja hän osallistuu sen harjoituksiin uskollisesti. Mutta Olof panee taas välit poikki ennen ensi-iltaa, mikä merkitsee sitä, että mies kategorisesti kieltää hänen pääsynsä näkemään tekstiään teatterin lavalla. Hienotunteisena ja taas liian rakastavana Ester tottelee, ja samalla menettää oman työnsä keskeisen hedelmän. Teatterimaailman kuvaus on kiinnostavaa, ja Olofin hahmo on varsin erilainen kuin Hugo Raskin. Vaikka hän on kusipää läheisilleen, hän ei vaikuta kovin narsistiselta uransa suhteen, vaan pikemminkin tiimipelaajalta.

Tässä teoksessa oli enemmän yksityiskohtaista Tukholma-kuvausta kuin edeltäjässään, jossa sitä oli myös paljon. Kirjoja voin siis suositella varsinkin niille, jotka etsivät kaupungista vähemmän tunnettuja vierailukohteita. Hieman kärsin niiden toisteisuudesta, enkä usko, että tästä voisi kehittyä pidempi sarja, koska Andersson on puristanut aiheestaan kaiken irti. Kuitenkin tämä oli ilahduttavan älyllistä kesäviihdettä, joka ehkä avasi joitain uusia ikkunoita ruotsalaiseen nykykulttuuriin, mene ja tiedä.

Mainokset

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Dekkariviikon helmi

Teos: Lina Bengtsdotter: Francesca (Otava, 2019)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Eilen starttasi kirjanystävien Dekkariviikko, jonka aikana järjestetään monenmoista tempausta niin kirjakaupoissa kuin blogeissa. Itse en ole ilmoittautunut mukaan, mutta saanen silti yksityisesti viettää sitä tahollani. Suuria suunnitelmia kesädekkareiden suhteen minulla ei ole, mutta nytkin työn alla on kaksi kovin erilaista teosta.

Lina Bengtsdotterin esikoisteos Annabelle osui ja upposi viime vuonna, vietin sen parissa nostalgisen karmeita hetkiä. Francesca on jatko-osa sarjassa, jossa taasen matkustetaan Länsi-Götanmaan Gullspångiin, rosoiseen kylään, jossa ei turhia hienostella. Etsivänä on tuttu Charlie, kovia kokenut, keski-ikää lähestyvä lapseton rikoskomisario Tukholmasta, jota synnyinseutujen varjot eivät päästä helpolla. Charlie on psyykkisesti epävakaa, alkoholismin kanssa painiva poliisinainen, joka haluaa pitää työnsä, mutta ei halua viettää loppuelämäänsä terapiassa tai kahdentoista askeleen ohjelmassa.

Kirjassa Charlie palaa omalle lomalle Gullspångiin henkisesti kuormittavan Annabellen tapauksen jälkeen. Pomo on pakottanut hänet pitämään rästiin jääneet lomapäivänsä, eikä hän keksi niille muuta käyttöä kuin toimimisen Susannen tukihenkilönä. Susanne on Charlien teini-iän bailukaveri, joka on juuri jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi ja potee vakavaa masennusta. Charlie nauttii siitä, että voi viedä Susannen lapsia pizzalle, ja samalla tonkia 27 vuotta sitten kadonneen Francesca Mildin tapausta, off record.

Toki teosten välillä on toistoa, mutta Bengtsdotterin kerronnan tapa on koukuttava. Esikoisteosta lukiessa olin sitä mieltä, että Gullspång oli vähän liiankin ankea mesta ja sen asukkaat sosiaalipornahtavia, mutta paluu samoille hoodeille toisessa teoksessa tuntui riemukkaalta, ja opin katsomaan myös sen asukkaita uusin lasein. Juoni pysyy hyvin koossa, mutta tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka, ja henkilöhahmoja on sopivasti. Syksyn tullessa koko kylä odottaa paikallisen pubin sadonkorjuujuhlaa, josta valtaosa ei tule muistamaan mitään, mutta silti.

Gullspång on paikka, jossa on massatyöttömyyttä ja näköalattomuutta, ja viimeiset kynnelle kykenevät pilaavat terveytensä sulatolla. Kylän lähistöllä on muutamia rikkaidenrantoja, kuten Mildin suvun kartano ja Adamsbergin eliittisisäoppilaitos, jonka oppilaat ovat sisäistäneet täydellisesti ylenkatseen paikallisia asukkeja kohtaan. 1980-luvun lopulla kartanon tytär Francesca saa potkut sisäoppilaitoksesta jumalanpilkan vuoksi. Tästä alkaa vyyhti, joka päätyy Francescan katoamiseen, eikä kadonneen jäljille ole päästy lähes kolmeen vuosikymmeneen.

Ehkä kuitenkin teoksen keskeinen draama pyörii Charlien itsensä ympärillä. Hän ei kuitenkaan ole ainoa uniongelmista ja addiktioista kärsivä, vaan kirjan muutkin keski-ikäiset hahmot oireilevat samansuuntaisesti. Takaumat Charlien lapsuuteen ja nuoruuteen ovat koskettavia, ja edesmenneen boheemiäiti Bettyn mörskä Onnelakin on edelleen pystyssä asuinkelvottomana.

Korkeammalla tasolla teoksen keskeinen teema on luokkaerot, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa kansankotiajattelusta huolimatta ovat aina olleet suuremmat kuin Suomessa. Jopa Gullspångin kaltaisessa työväenluokkaisessa yhteisössä erot korostuvat, eivätkä hienostorouvat löydä mitään tilattavaa paikallisesta konditoriasta, joka käyttää aivan liikaa voita heidän figuureilleen. Mildien suvun yläluokkainen elämäntapa ei ole charmikasta, vaan pikemminkin irvokasta, eivätkä sadan kilon betonileijonat pysty pitämään kartanon asukkaita turvassa.

Huomaan, että pidän enemmän niistä ruotsalaisdekkareista, jotka sijoittuvat syrjäseuduille kuin Tukholmaan tai muihin suurkaupunkeihin. Suosittuihin saaristolaisdekkareihinkaan (Camilla Läckberg, Viveca Sten) en ole hurahtanut, mutta Bengtsdotterin Gullspång ja Åsa Larssonin Kiirunan seutu ovat puhutelleet minua. Tässä teoksessa oli myös jotain yhteistä Camilla Greben Lemmikin kanssa, vaikka Greben juonen punonta on kieltämättä hurjempaa. Bengtsdotter ei kehittele teoksissaan äärimmäisiä julmuuksia, vaan jännitys on intiimin psykologista. Nämä kolme naisdekkaristia ovat kuitenkin olleet suosikkejani ruotsalaisista rikoskertojista, joten jään odottamaan kaikilta uusia teoksia.

Tallinnalainen runsaudensarvi

Teos: Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. (Into, 2019)

Suomennos: Jouko Vanhanen

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Alan jo sekoilla tässä maahaasteessani, eli olen kuukauden päivät odottanut virolaista teosta kirjaston jonossa muistamatta, että luin kyllä Tuglasin klassikkoteoksen jo alkuvuodesta tähän kohtaan. Indrek Harglan (s. 1970)historialliset dekkarit ovat toki kiinnostaneet minua muutenkin, joten en valinnut teosta apteekkari Melchiorista vain haastetta varten. Ehkä ongelmallista on, että aloitin nyt sarjan lukemisen sen kuudennesta osasta, mutta se oli ainoa, joka oli saatavilla kirjaston e-kirjana.

Sarja on ilmeisen suosittu, koska kaikki sen osat on suomennettu. Tässä kuudennessa osassa apteekkari Melchior on jäänyt leskeksi ja hänen ainoa tyttärensä on vetäytynyt Piritan luostarin hiljaisuuteen aikomuksenaan alkaa Jeesuksen morsiameksi. Tallinnaa on kurittanut suuri tulipalo vuonna 1433, ja kaupunki on toipumassa tuhoista kesää kohti. Kesän kynnyksellä apteekkari saa myös avukseen kyvykkään nuoren apupojan Ludolfin, joka on juuri palannut opinnoistaan Turun katedraalikoulusta. Ludolf on jopa liian fiksu jäädäkseen apteekkarin oppiin, mutta paikka on sopiva mahdollisia jatko-opintoja odotellessa.

Toinen narratiivi liittyy Melchiorin samannimiseen poikaan, joka on oppimassa ammattiinsa Lyypekissä ja kosiskelee kaunista Luciaa, joka on lähetetty luostariin oppimaan aatelisnaisen hyveitä ennen avioliittoa. Lucialla tosin on ranskalainen kilpakosija, jolla on enemmän tarjottavaa materiaalisesti. Pojan isä ei tiedä, että tämä on harhapoluillaan eksynyt salamurhaajien kiltaan ja on jo suorittanut ensimmäisen toimituksensa. Gotlannin pirusta huhutaan niin Lyypekissä kuin Tallinnassa, ja hahmon varjo piinaa niin isää kuin poikaa.

Tämä on runsain dekkari, jonka olen koskaan lukenut, ja vaikka teoksen kuunteleminen oli nautinnollista, jäin miettimään kerronnan taloutta. Minulle teos avautui paremmin historiallisena romaanina kuin dekkarina, sillä teoksen jännitys oli paikoitellen hautautumassa sanallisen ilotulituksen, runsaan dialogin ja arkisen kaupunkikuvauksen alle.

Hargla käy kirjaimellisesti läpi koko katolisen pyhimyskalenterin kuvatessaan vuodenkiertoa, ja sivuhenkilöiden määrä on myös valtava. Hänen luomassaan maailmassa ei ole aukkoja, vaan se on holistinen, vielä täydempänä yksityiskohtia kuin Richard Scarryn lastenkirjat. Kirjassa ei pelkästään kuvata apteekkarin työtä pilkuntarkasti, vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja nunnaluostarin noviisien. Lukija ei varmasti pety sisällön määrän suhteen, mutta tähän maailmaan voi myös nääntyä.

Harglan teoksia on verrattu mm. Umberto Econ teoksiin, ja niiden kanssa olen aina kamppaillut saamatta ainuttakaan loppuun. Eco ei tosin tee yhtä huolellista työtä kontekstien kuvauksessa kuin Hargla, mutta hänen teostensa vahva symboliikka on minulle, hätäiselle lukijalle liikaa. Toisaalta olen pitänyt Orhan Pamukin ja Salman Rushdien vastaavista historiallisista romaaneista, joissa myös seilataan maailman meriä. Harglan teksti on parhaimmillaan yhtä tiheää kuin näiden maailmankirjallisuuden klassikkojen.

Lukisin kyllä mielelläni sarjan aiempia osia Tallinnassa paikan päällä, sillä nämä suorastaan vaativat ”elävää kirjaa” eli hansakaupunkimaisemaa kontekstikseen. Varsinkin Piritan kaupunginosa alkoi kiinnostaa kovasti, sillä luostarielämän kuvaus oli loisteliasta ja Agata-tyttären hahmo inspiroi minua eniten.

Tässä blogissa olen arvioinut varsinkin suomalaisia keskiaikaan sijoittuvia teoksia, ja täytyy sanoa, että historiallisena kuvauksena Harglan maailma tuli lähemmäksi ihoa kuin vastaavat suomalaiset. Psykologista silmää Harglalta ei puutu, ja dialogin runsaus tekee hahmoista uskottavia. Teokset taatusti inspiroivat esimerkiksi keskiaikaharrastelijoita, mutta olen enemmän kiinnostunut siitä, kuinka dekkareiden suurkuluttajat suhtautuvat tähän sarjaan mm. juonen rakentamisen näkökulmasta.

Toisaalta on mahtavaa, että dekkarigenreen mahtuu suurta variaatiota, ja että 1400-luvun rikoksiakin voi lähestyä tämän varsin modernin genren näkökulmasta. Tämä on taatusti kaukaisimpaan aikaan sijoittuva lukemani dekkari, ja olen iloinen, että jaksoin urakoida sen loppuun.

Vanhapiika vai vaihdokas?

Teos: Malin Lindroth: Vanhapiika. Tahattomasti yksinäisen tarina. (Atena, 2019)

Käännös: Hannimari Heino

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin taas Helsinki Lit-tilaisuus, ja näyttää siltä, että olen lukenut lähes jokaisen siellä esiintyneen kirjailijan uusimman teoksen tänä keväänä. Harmittaa, etten päässyt sinne, vaan möllötin kotona laskemassa tiilenpäitä, mutta festareiden kunniaksi voi aina blogata sen merkkiteoksista.

Malin Lindroth on 52-vuotias ruotsalainen toimittaja, joka lähestyy naimattomuuden kysymystä vanhahtavan termin uusiokäytön näkökulmasta. Ruotsin sanavarastonikin kasvoi kirjaa lukiessa: en ennen viime viikonloppua tiennyt, mitä tarkoittavat nokkakona tai nuckan.

Vanhapiika on varmasti hävinnyt ruotsin kielestä käsitteenä ennen kuin se hävisi suomen kielestä. Toisaalta myös Ruotsin historiassa 1900-luku sai aikaan taantumusta perhearvoissa. Kansankodin rakennuskausi 1930-luvulta 1950-luvulle oli ydinperheen ideologian riemuvoitto, joka teki yksin elämisestä sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Muutos näkyi myös asuntopolitiikassa, eli yksin asuvat naiset joutuivat ahtautumaan kaupunkien vuokrahuoneisiin, ja miehet usein matkustajakoteihin. Uudemman feministisen ajattelun kautta vanhoistapiioista ei ole enää puhuttu julkisesti viiteenkymmeneen vuoteen, mutta Lindroth haluaisi termin uusiokäyttöön itseohjautuvasta, positiivisesta näkökulmasta.

Lindroth haaveili nuorena pitkästä heteroparisuhteesta, mahdollisesti avioliitosta, johon kuuluisi omakotitalo, lapsia ja koiria. Lähimmäksi heteronormatiivista autuutta hän pääsi parikymppisenä, jolloin hän seurusteli ja oli kihloissa insinööriopiskelijan kanssa, jolle hän neuloi muumiaiheisia villapaitoja. Suhdetta kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Malin uskoi löytävänsä vielä ”sen oikean”. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan hän rakastui viisitoista kertaa ja tuli aina miesten torjumaksi siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika syventää suhdetta.

Malin oli nuorena kiltti ja nuorisokulttuuriin sopeutumaton tyyppi, joka ei osannut harrastaa ”rajuja” asioita. Kun hän terapiassa käytyään tutkii nuoruuttaan uusin silmin, hän huomaa itsessään ja ympäröivässä kulttuurissa asioita, jotka hylkivät toisiaan. Hän pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin, eikä osannut meikata kunkin aikakauden muodin mukaisesti. Karmeimmat kommentit puutteellisesta naisellisuudestaan hän kuuli ollessaan vaihto-oppilaana Arizonassa 80-luvun alussa: isäntäperhe piti häntä toivottomana deittimateriaalina, koska ei hän edes osannut poistaa säärikarvojaan oikealla tavalla.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen, sillä Pohjoismaissa noin kolmasosa väestöstä elää tahallisesti tai tahattomasti yksin. Vanhapiika ei pyri kartoittamaan kaikkien yksinäisten tarinaa, vaan kertoo naisesta, joka ei tietoisesti valinnut yksinäisyyttään, vaan se vain tapahtui hänelle. Uskon, että teoksen sanomaan voivat samastua myös toisella tavalla yksin jääneet, vaikka kaltaiseni sarjamonogamistit, joilla kyllä on tarinoita anopeista ja anoppikokelaista, mutta jotka ovat väsyneitä alituiseen säätöön ihmissuhdemarkkinoilla. Malin Lindrothin tyypillisin suhdesäätö on ollut sellainen, jossa miehet ovat tuoneet hänelle käsikirjoituksiaan ilmaisen palautteen ja oikoluvun toivossa. Seksin ja oikoluvun välinen raja on tässä himmeä, ja voi huoh, kuinka tuo havainto teki kipeää, sillä olen itse myös monta kertaa ollut juuri tuossa roolissa.

Vanhapiiassa on myös postfeministinen elementti, mikä saattaa ärsyttää monia feministisen liikkeen sisällä tai reunamilla kasvaneita lukijoita. Toki Lindroth itsekin on luultavasti elänyt tässä tiedostavien yliopistonaisten maailmassa, jossa vanhapiikuudesta puhumista voidaan pitää jopa rintamakarkuruutena. Kirjassa selvästi eletään maailmassa, jossa feministisen liikkeen saavutuksia uudelleenarvioidaan ja paikoitellen myös kritisoidaan. Feministinen liikekään ei ole onnistunut poistamaan yhteiskunnan atomisoitumista ja yksilökeskeisyyden riemuvoittoa. Ruotsi on maa, jossa yksin yksiöissään asuvat sammuvat sohvilleen Temptation Islandin pudotuspelin soittaessa taustalla absurdia serenadiaan.

Vanhapiika on pieni, rehellisen omakohtainen tutkielma, joka ei ainakaan syyllisty megalomaaniseen lähteiden käyttöön eikä suuriin historiallisiin yleistyksiin. Pidin Lindrothin tyylistä ja tiivistämisen taidosta, ja uskon, että tästä tulee Suomessa yhtä suuri hitti kuin se on ollut kotimaassaan Ruotsissa. Naapurimaiden mentaliteettierojen vertailevassa tutkimuksessa en vielä ensi lukemalla päässyt kovin pitkälle, mutta kirja kestänee toisenkin lukukerran.

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.