Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

LlewellynTeos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

Totuus löytyy vaivaisruodun arkistosta

IMG_1744Heidi Köngäksen tuorein teos Sandra (Otava, 2017) saapuu sopivasti itsenäisyyspäivämme aatoksi kansakuntamme satavuotistaivalta muistamaan.

Teos sijoittuu Ruovedelle, ja osittain myös naapurikuntiin Vilppulaan ja Mänttään. Kansalaissodan taistelujen suhteen nämä seudut olivat kiihkeitä sotatantereita, jossa monet torpparit ja muut osattomat löysivät puna-armeijan. Näin käy myös romaanin päähenkilö Sandran miehelle Jannelle, joka lähtee mukaan puoliksi pakottamalla, mutta sitoutuu aatteeseen joukkojen siirtyessä kohti etelää. Sandra jää yksin viiden lapsensa kanssa kotiaan puolustamaan, apuna on anoppi Maija, joka hankkii perheelle lisätuloja povaamalla. Appiukko teloitetaan suojeluskunnan toimesta paikallisesti, koska tällä on kaksi kapinallista punikkipoikaa maailmalla.

Kirjassa on kolme kertojaa, Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara, joka kiinnostuu suvun arkistoista työttömänä näyttelijänä. Klaaraa kiinnostaisi myös Sandran pystyssä olevan kotitalon, Lepistön torpan ostaminen, mutta hanke kaatuu mahdottomuuteen. Kuitenkin hän löytää Ruoveden kunnan arkistosta todisteita Sandran osattomuudesta, joka alkoi jo pikkulapsiajasta. Kansallisarkistosta hän löytää isoisänsä vankileirillä kirjoittamia armahdushakemuksia.

Teoksessa on yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen teoksiin, tosin tässä kuvataan vielä syvempää materiaalista puutetta kuin Kähkösen kuopiolaissaagassa. Sandra ja Lyyti ovat kansakoulun käyneitä kansanihmisiä, jotka ymmärtävät melko paljon politiikasta. Varsinkin Lyyti on sanomalehtiaddikti, ja ennen sotaa on ylpeä siitä, että on päässyt piikana siisteihin sisätöihin. Lyydin työsuhteet tosin jäävät usein lyhyiksi, sillä levoton nainen on kärkäs vaihtamaan paikkakuntaa, välillä myös rakkaushuolien vuoksi. Ruovedellä läheisen ison tilan tumma ratsastaja-Feliks pitää naista otteessaan pitkän kesän, eikä Lyyti kuuntele viisaampiensa neuvoja siitä, kuinka piikoja käytetään ”kotitarvepolttona”.

”Minä olin kuin kuun kaventaja, hän oli kuin kuume.”

Näin Lyyti luonnehtii hullua rakkauttaan. Feliks on tietysti petollinen, mutta pidin kirjassa hyvänä ratkaisuna, ettei Lyydistä tullut katkeraa yksinhuoltajaa ja ruokkojen perijää. Sen sijaan hän päätyy Tampereelle Trikootehtaaseen töihin, ja yrittää yhteyksiensä kautta saada sanaa veljestään. Tampereen osuus teoksessa on kapea, mutta kiinnostuin heti juonen tyngästä, jossa kuvattiin työläisnaisten kasvavaa uskonnollisuutta ja kielillä puhumista Rukoushuoneella. Raamatun kertomus Israelin kansan orjuudesta on taatusti saanut uusia merkityksiä vuonna 1918, kun monet etsivät vankileireiltä ja joukkohaudoista sukulaisiaan ja mielitiettyjään.

Teos ei ole kevyttä luettavaa, mutta onneksi sen alkuosaan mahtuu myös tavallista arkea, iloa ja onnistumisen momentteja. Erittäin kiinnostavaa oli kuvaus 1900-luvun alun käsityksistä mielisairauksista, ja Elämänmäen erikoisen hermoparantolan keissi. Googlaamalla selvisi, että tällainen parantola on todella ollut Vilppulassa, ja sen erikoisista hoitomuodoista olivat kiinnostuneet monet alueella lomailleet julkkikset Akseli Gallen-Kallelasta lähtien.

Tämä on jo neljäs lukemani teos Köngäkseltä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen suuremman maailman historiaa sivuavista teoksista, mutta tunne-elämyksenä Sandra kolahti syvällisemmin – ehkä siksi, että sen päähenkilöissä ei ollut taipumusta pahuuteen tai itsepetokseen. Koin myös oppineeni jotain uutta varsinkin tuon ajan köyhäinhuollosta – en esimerkiksi tiennyt, että kunnan avustusta saaneet menettivät äänioikeutensa joksikin määräajaksi. En myöskään tiennyt, että köyhäinhuollon papereita on tallella joissain kunnissa.

Tämä oli jo toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva romaani tänä vuonna; myös Matias Riikosen Suuri fuuga kertoo tästä legendaarisesta maalaispitäjästä. Tyylilajit ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta joku historiallinen yhteys niidenkin välillä voi löytyä. Sandran kerronta on perinteisen realistista, mutta en olisi voinut kuvitella sota-ajan nälän ja puutteen kuvaukselle kovin kokeilevaa formaattia.

Mikään kevyt juhlakirja tämä ei ole, mutta koin sen sivuilla arvokkuutta, tai viestiä omanarvontunnon säilyttämisestä tilanteissa, joihin pienellä ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Kenkälaput elävät uutta elämäänsä sata vuotta täyttävässä maassa, ja köyhien oikeuksia ollaan jatkuvasti kaventamassa. Olisi myös kiinnostavaa sukututkimuksen kannalta spekuloida sillä, mitä tulevat polvet saavat selville meistä, tämän päivän kunnan eläteistä.

Dystopiaa Runebergin poluilla

IMG_1581Kirjoitan nyt arvion romaanista, jonka sisällöstä en ymmärtänyt paljoa. Hyvin suurella todennäköisyydellä teos olisi jäänyt minulta kesken, jos en viettäisi rahatonta viikkoa. Ja minulla on ollut myös ikävä taipumus leimata yli hilseen menevä sanataide tekotaiteeksi, vaikka tällaisia leimoja taiteellisten artefaktien kansiin yleensä iskevät vain kansallismieliset populistit. Nyt en kuitenkaan niin tee, varsinkin luettuani romaanin syntyprosessista.

Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (Aula&co, 2017) maailmanloppua odotetaan ja ennustetaan Ruovedellä. Runebergin varjo seuraa nyky-yhteiskunnan traagisia kasvatteja lehmipoluilta kylän ainoaan karaokebaariin, jossa sirkustirehtöörinä häärää parrakas Gösta. Meno tihenee leirintäalueella, jossa syksy- ja talvikaudellakin asuu osatonta väkeä. Teinityttö Saana on joutunut muuttamaan sinne sijaisperheensä kanssa, ja siellä telttailee myös kuollutta muinaissuomea puheessaan viljelevä folkloristiikan opiskelija Riepupoika.

Riikonen kertoo Ruovesi-lehden haastattelussa (7.5.2017) ihastuneensa paikkakuntaan Oriveden opiston välivuotena ja palanneen paikkakunnalle tekemään taustatöitä romaaniaan varten useampana vuonna. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole aiempaa sidettä paikkakuntaan. Tästä näkökulmasta teos avautui minulle erikoisena tutkimusmatkana. Ja jaan kirjailijan kanssa ahdistuneen nostalgian tyhjenevän maaseudun tilanteesta.

Romaanin kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella syrjäytyneet normiyhteiskunnan meiningistä. Tyylilaji on dystooppinen, ja aika-akseli on tässä päivässä tai välittömässä huomisessa. Ruovedellä on edelleen terveyskeskus pystyssä ja kaikista vähäosaisimmat jumittavat kirjaston tietokoneilla. Kirkon kellotapulissa pidetään kahvilaa, joka on välillä öisinkin auki. Syksyn kulttuurielämän huipentuma on mystinen kirkkokonsertti, jonka orkesteri on tuntematon.

Riikonen rakentaa juonta Beethovenin fuugan tahtiin, ja fuugahan merkitsee musiikkiterminä pakoa. Kertojia teoksessa on useampi, avainhenkilöitä kai viisi, ja romaanin rakenne on kovin pirstaleinen. Lukija joutuu tekemään työtä erottaakseen äänet toisistaan; dialogiosuuksissa sekaannus voi olla tahallista.   Useammalla henkilöllä on valtava luennoinnin tarve, joten he pitävät pitkiä ”tieteellisiä” monologeja tekoälystä, dominaskenen kehityksestä, paikallisista perinnetietäjistä ja jopa Titanicin uppoamisesta. Moninaisiin autismin kirjon häiriöihin tässä myös viitataan, ja ne saattavat olla syy, miksi pörröpukuun pukeutunut omaishoitaja Karhu ja omaa hajuaan kammoava Riepupoika eivät ole koskaan valmistuneet yliopistosta.

Jos kirjaa lukee yliempaattisen sosionomikokelaan näkökulmasta, henkilöhahmojen kohtalot voivat yksinkertaisesti muljauttaa sydämen tolaltaan, mutta tällaiseen lukuasentoon teksti ei kutsu. Ympärillä ei tunnu olevan yhteiskuntaa, joka ottaisi näistä yksinäisistä desperadoista kopin. Kauhu on heillä pään sisällä enimmäkseen ilman päihteitä. Saanan sijaisisä Jussin nettiseksiriippuvuus on lopulta tässä sapluunassa helpoiten avautuva poikkeavuus. Varsinkin Karhun tilitykset parisuhteen romahtamisesta olivat hyytäviä, samoin hänen tapansa analysoida mummonsa käsillä olevaa regressiota.

Kirjassa pelehdittiin ruumiin eritteiden kanssa sen verran ahkerasti, että Jouko Turkka arvostaisi tätä teatteripilvensä päältä. Muutenkin tunnelma oli kauttaaltaan märkä ja tuulinen: kirjaston koneiden osia heitellään ikkunasta sateeseen vettymään, mutta Riepupojan vaatteita kuivataan välillä päiväkodin kuivauskaapissa. Yhteiskunta sinnittelee edelleen päiväkodin, terveyskeskuksen ja kirjaston muodossa, mutta ihmisten heitteillejättöön ei enää ole olemassa turvaverkkoja – muita kuin se karaokebaari ja Göstan lämmittämä yhteissauna.

Riikosen käyttämä kieli (varsinkin muinaissuomen hautausmaa) ja pitkät monologit hämmensivät minua lukijana niin, etten osaa muodostaa pysyvää vaikutelmaa kirjasta yhden lukeman perusteella. Tämän askarvaimon hurstiin jäi silti pesimään merkillinen tuuhku, eli kirjan partikkelit jäävät elämään omaa elämäänsä minussa.

En ole dystopioiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttaja, joten en ehkä kuulu teoksen ensisijaiseen kohderyhmään. Minusta teoksen perusasetelma ja rakennusainekset olivat kutkuttavat, mutta koin, että fuugan rakenteen uskollinen jäljittely saattaa toimia joillekin ymmärtämisen esteenä. En koskaan usko, että ”selkeyttäminen” olisi oikea ratkaisu, kun kyseessä on kokeileva kaunokirjallisuus, mutta tämäntyyppisen tekstin luojan on oltava valmis tyytymään pieneen (ja toivon mukaan innokkaaseen) faniporukkaan. Tätä ei hankita äitienpäivälahjaksi Pihtiputaan (eikä varmaan Ruovedenkään) mummolle, mutta ehkä juuri siinä, että muutakin julkaistaan, piilee monimuotoisen äidinkielemme tulevaisuus.