Multitasking vie mehut, varokaa!

mama_mojo-paloheimo_laura-26871713-3241087503-frntlLaura Paloheimo  oli minulle eiliseen mennessä tuntematon chicklit-kirjailija. Hänen kolmas romaaninsa Mama mojo (Otava, 2014) herätti kiinnostusta nimellään, ja mietinkin olisiko teoksessa joku afroamerikkalainen twisti. (Ei nyt suorastaan ollut, nimen ulkopuolella.) Mojoa ihmisellä joko on tai ei, ja tämän teoksen päähenkilöllä, vasta synnyttäneellä Julialla on mojo lopussa. Vauva-arki on vienyt äidiltä kaiken glamourin ja itsekkään seksikkyyden, eikä hän jaksa pukeutua kuin piereskelyverkkareihin tai kimonotyyppisiin ratkaisuihin, joissa on helppo imettää. Teoksessa seurataan ensimmäistä vuotta esikoisen kanssa ja puskan takaa puhkeavaa aviokriisiä. Asetelma on melko ennalta-arvattava ja arkinen, vaikka puitteet ovat tavallisesta poikkeavat: Julia itse on vintage-liikkeen omistaja ja Julian mies Timo on ralliautomekaanikko. Kummallakaan ei riitä paukkuja perinteiseen kotoiluun, ja pariskunnalla on vauvan synnyttyä selviä eturistiriitoja vastuun jaon suhteen.

Julia kärsii huonosta itsetunnosta ja mustasukkaisuudesta Timon päästyä tekemään kansainvälistä uraa arabien omistamalle tallille. Suhde laimenee skype-suhteeksi ja Julia epäilee miehensä panevan vetävää naiskuski Tarua kaukana dubailaisessa hotellihuoneessa. Ystävät kuitenkin ovat tuoreen äippylin tukena, erityisesti transseksuaali kynsiteknikko Lollipop ja elämäntapakonsulentti Ilona, jolle ei tee pahaa pitää kurssia mielen rojujen siivoamisesta työtilassa, joka on täynnä kitschisiä enkelipatsaita. Julian työkaverina on esteetikkohomo, jonka päivittäinen kysymys on: ”kuinka paljon homomies yrittää, kun myy käytettyjä vaatteita Klaukkalassa?” Ystävät ovat semiärsyttäviä, mutta humoristisia hahmoja, jotka kai sitten tuovat Julian vauva-arkeen lisää mojoa. Välillä nauroin eritoten näille ystävien kohtaamisille, joissa draamaa väännettiin loppujen lopuksi täysin triviaaleista murheista.

Kirjassa oli paljon kreisejä yksityiskohtia, jotka nostivat sen tavanomaisimpien chicklit-kliseiden suosta. Julian ja Timpan vanhemmuudessa ja parisuhteessa voisi olla paljonkin lastensuojelua epäilyttäviä ainesosia, elleivät he olisi varakkaita omakotitalon omistajia. Julialla on koko ajan niin järkyttävä vauhti päällä, ettei hän lopulta ehdi edes ahdistua mahdollisesta avioerostaan. Todella puuduttavia olivat tämän multitasking-äipän tehtävä-ja hankintalistat itselleen, joista tuli mieleen, että hyväksyttävä äitiys on tässä yhteiskunnassa trendikästä varustelua ja oikeanlaisia värisuoria. Jossain vaiheessa Julian päänvaivaksi nousee, voiko hän laittaa kallisarvoiset Burberry-lastenvaatteet liikkeensä ikkunaan haalistumaan, kun niitä ei kuitenkaan moni raaski ostaa. Tässä vaiheessa en tiennyt, halusiko kirjailija välittää kuvan pesunkestävästä bimbosta vai oliko kyseessä yhteiskuntakritiikki.

Uskoisin, että teos lämmittää eniten juuri omaa vauva-arkeaan elävää lukijaa. Muodin ystävät saattavat myös pitää vintage-liikkeen arjen kuvauksesta. Itse olen lukenut paljonkin vauva-aiheisia viihdeteoksia senkin jälkeen, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Tässä oli paljon potentiaalia, mutta ei ylittänyt tiettyjä sovinnaisuuden ja mielikuvituksen rajoja samalla tavalla kuin esimerkiksi Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, jotka kuuluvat edelleen tämäntyyppisen kirjallisuuden suosikkeihini (koska niissä on myös vahva miesnäkökulma ja kriittisempi yhteiskunnallinen ote). Pidin tästä tietyllä tasolla, mutten unohtamattomasti. Vauva-lehden keskustelupalstasta pidän enemmän, sillä siellä hengailevat tämän maan absurdimmat koomikot.

 

Modernia kartanoromantiikkaa

koydenvetoa_katajamaella-kivela_anneli-17078245-frntAnneli Kivelä oli minulle tuntematon kirjailija eiliseen saakka, jolloin nappasin hänen teoksensa Köydenvetoa Katajamäellä (Karisto) kirjaston kierrätyskorista. Teoksessa matkustetaan fiktionaaliseen hämäläiseen Katajamäen kylään, jossa monet perinteiset arvot ovat vielä kunniassaan ja naapurit auttavat toisiaan. Kyläyhteisön sisäsiittoinen idylli järkkyy, kun sinne muuttaa kirkonkylältä kaksi afgaaniperhettä asuttamaan hylättyä maatilaa. Kylän onneksi koulu saadaan kuitenkin pelastettua heidän ansiostaan, sillä he tuovat kouluun seitsemän uutta oppilasta.

Katajamäki-sarjassa on jo 9 osaa, ja sarja on taatusti faninsa lunastanut. Ymmärtääkseni jokaisessa osassa kylän elämää valotetaan eri asukkaiden näkökulmasta. Vaikka mielenmaisema on hämäläinen, teoksen ilmapiiri muistuttaa minua Karjalan kunnailla-sarjan Miikkulan kylän idyllistä, hyvässä ja pahassa. ”Kaukana paha maailma”-ajattelu on tässä päällimmäisenä, eikä kylässä tapahdu pahempaa rikollisuuttakaan kuin pyörä- ja ruohonleikkurivarkauksia. Kylässä on kolme sydäntä, kauppa, Myllutuvan kahvila ja vanha seuraintalo, jossa kylätoimikunta pitää kokouksiaan ja jossa on vireää harrastustoimintaa.

Teoksen päähenkilö Tanja on ruuhkavuosiaan elävä neljän lapsen äiti, joka on juuri jäänyt työttömäksi terveyskeskuksesta fysioterapeutin paikastaan ja sinnittelee valjuksi muuttuneessa avioliitossaan. Pelastaakseen perheensä talouden hän joutuu palaamaan työelämään jo äitiyslomansa aikana, läheiseen Vuorensolan kartanoon, joka vanha armo on halvaantunut. Kartanon nuori isäntä suostuu jopa maksamaan lastenhoitajan, jotta Tanja tulisi äitiään kuntouttamaan. Tässä eletään nykypäivää, mutta kartanopönötys on edelleen Katajamäen arkea, ja Ellen-rouvalla on kyky pompottaa kyläläisiä uskomattomalla itsevarmuudella. Koska en ole ollut koskaan tekemisissä oikean suomalaisen kartanon väen kanssa, en osaa suhteuttaa lukemaani reaalimaailmaan, mutta tässä kuvattu kartanoelämä tuntui todella vanhoihin varsiin kudotulta. Ilmeisesti jossain kuitenkin on vielä kartanoita, joiden taloudenhoitajat ovat uhranneet koko elämänsä isäntäväelle ja joissa arkenakin katetaan aistikkaasti salongin puolelle.

Verrattuna äsken lukemaani kartanoromantiikan mallikappaleeseen tässä romanttinen sisältö ei kuitenkaan ole täysin ilmiselvää tai ennalta-arvattavaa. Teoksessa on myös paljon muuta sisältöä kuin heteronormatiivinen säpinä. Homoista ja mamuista puhutaan kylän arjessa luultavasti yhtä paljon kuin kaupungeissa. Kyläkomitean kokousten ja kaupan turpaparlamentin kuvaukset ovat sympaattisia. Rasismia ja ennakkoluuloja käsitellään lempeästi, ja maahanmuuttajahahmojen integroituminen työllistymisen kautta tuntuu jo melkein liian hyvältä ollakseen totta. Mutta tietysti näin voidaan tehdä fiktiossa, jossa usein raivataan esiin parempaa maailmaa ja mieluisia tulevaisuuksia.

Kielellisesti tämä teos tuntui minusta liian arkiselta – tosin sen vuoksi teksti on nopeasti luettavaa ja sopisi erinomaisesti esimerkiksi päähenkilö Tanjan kaltaiselle naisihmiselle, jolla ei välttämättä ole montaa lukuhetkeä viikossa. Välillä koin hahmojen puhuvan oudosti, ehkä liian kirjakielisesti ja juonen käänteitä lukijalle selostaen. Toisin sanoen tuntui, että hahmot joskus puhuivat enemmän lukijalle kuin keskustelukumppanilleen. Koska olen viime aikoina lukenut paljon murrekirjoja, olisin ehkä tässäkin odottanut kyläläisten puhuvan hämäläisemmin. Toisaalta Kivelä ei sorru pahimpien Häme-kliseiden uudelleengenerointiin.

Teos on klassinen lukuromaani, naisviihdettä ehkä, muttei tyhjäpäistä sellaista. Lukijakunnaksi oletan keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka haikailevat vanhojen hyvien aikojen perään. Voisin hyvin lukea sarjasta toisenkin teoksen, jos sellainen eteen sattuisi. Koukkuun en vielä jäänyt, mutta koskaan ei tiedä.