Kuinka etnostressistä toivutaan

Teos: Niillas Holmberg: Halla Helle (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Niillas Holmberg

Viime vuonna HELMET-kirjahaasteeni jäi kesken siksikin, etten kelpuuttanut mitään löytämääni kirjaa kohtaan ”saamelaisen kirjoittama teos”. Tämä vuonna eteeni tuli sitten täsmäteos tuohon kohtaan, runoilijanakin tunnetun Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle.

Romaanissa Tampereella vaikuttava nuorimies Samu kohtaa saamelaistaiteilija Ellen, joka tunnetaan taidepiireissä nimellä Halla Helle. Nuori nainen on poikkeuksellisen menestyvä varsinkin apurahojen saajana, mutta hänellä on taipumusta masennukseen, burnoutin ja etnostressiin, jota aiheuttaa jatkuva kahden kulttuurin arvomaailman yhteentörmäys. Ellen tilaa ei varsinaisesti paranna postkoloniaalin teorian opiskelu, joka paikoitellen tuntuu kuin oppikirjasta tankatulta.

Nuorten välille kehittyy myrskyisä suhde, vaikka Samu kokee välillä olevansa enemmän suuren taiteilijan fanipoika kuin varteenotettava kumppani. Tarina alkaa Ellen isoäidin, ahkun kuolemasta ja hautajaisista, jonne hän lähettää Samun viestinviejäksi. Hautajaisreissu venyykin sitten Utsjoella asumiseksi. Samu saa töitä paikallisesta kirjastosta, mutta enemmän energiaa hänellä kuluu ailahtelevan Ellen paimentamiseen.

Elle vetäytyy tekemään perinnekäsitöitä eräkämppään kuukausiksi, eikä suostu tapaamaan Samua, joka asuu Utsjoen keskustassa ahkun rivitalokämpässä. Samua ottaa aivoon naisen tyhjäkäynti tilanteessa, jossa tämän olisi taottava lupaavasti lämmennyttä rautaa. Lahjojen hukkaaminen tuntuu hänestä käsittämättömältä, kun naisella olisi vientiä maailmalla. Samu ei usko saamelaisuuden paikkasidonnaisuuteen, eikä siihen, että uskottavaa saamelaistaidetta voisi tehdä vain synnyinsijoilla.

Toki Samu pohtii matkansa aikana myös omia välisuomalaisia juuriaan. Ennen Lappiin muuttoa hän on etsinyt niitä Pirkkalan muinaishistorian seurasta, ja ollut niitä paossa pitkällä matkalla Nepalissa. Hänen pappisisällään on esiintynyt vakavampaa Lapin-hulluutta kuin hänellä itsellään, ja mies on aikanaan hakenut jopa kirkkoherran virkaa maakunnasta. Poikaa on kasvatettu Samuli Paulaharjun etnologisten matkakertomusten hengessä, ja myös Lappiin etelästä muuttaneiden pappien kirjallinen tuotanto saa romaanissa uuden elämän.

Romaanin paikalliset sivuhenkilöt ovat henkevän juurevia, niin saamelaiset kuin lantalaiset tulokkaat. Kunnallispolitiikka on tulenkatkuista, ja nuoriso kokoontuu poliittisesti motivoituneihin tarinankerrontailtoihin, joiden vuoksi jo alakoululaiset tietävät sanan ”aktivisti” merkityksen. Suurta draamaa aiheuttaa myös paikallisen Metsähallituksen kämpän tuhopoltto, josta myös Samua epäillään.

Äänikirjana kerran kuunneltuna teos tuntuu runsaudensarvelta, joka ei vielä täysin avaudu. On tosin mukavampaa kuunnella saamea kuin lukea sitä, eikä kielikään tunnu minusta uppo-oudolta johtuen saamenkielisten uutisten seuraamisharrastuksestani. Myös näkökulman valinta, eli uuden ei-natiivin tulokkaan perspektiivi auttaa ymmärryksessä.

Romaanin keskeisin ”pihvi” liittyi minulla mielenterveyden oireilun kulttuurisidonnaisiin tulkintoihin, ja luontosuhteeseen, joka voi olla samaan aikaan parantava ja uhkaava. Psykologiaa opiskellut Samu alkaa Ellen kyökkiterapeutiksi, ja paikallisen kirjaston poistokirjoista löytynyt Freudin Unien tulkinta pääsee päivittäiseen käyttöön. Ellen tauluissa esiintyvä sammakko osoittautuu traumoja avaavaksi symboliksi, jonka kautta palataan naisen isäsuhteeseen. Ellen isä on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta suhde aktivoituu vanhoja VHS-videoita katsellessa.

Veikkaan tälle romaanille Finlandia-ehdokkuutta, enkä tosiaankaan minkään kiintiösaamelaisuuden tai muun kulttuurisen ”edustavuuden” näkökulmasta. Holmbergin kertojan ääni on poikkeuksellisen raikas ja omaperäinen, ja kaiken kaikkiaan teos onnistuu tarjoamaan kattavan poikkileikkauksen tämän päivän saamelaisyhteisön nykytilasta vahvuuksineen ja haasteineen. Kirjaa voi toki lukea muutenkin kuin yhteisöllisenä kudelmana, vaikka seikkailuromaanina. Romaanin onnistuneisuus piilee sen monitasoisuudessa ja – äänisyydessä. Yksikään ääni ei jää pintapuoliseksi tai tunnu turhalta, ja kahvia ikuisesti hörppivistä mökin ukoista ja akoista löytyy yllättäviä ulottuvuuksia.

Muonion mangojen kypsyystasosta

IMG_1444Kulttuurisensitiivisyys on hiipinyt suomalaiseen käsiteuniversumiin viiveellä, ja sen viimeisin variantti on vakava syytesana, kulttuurinen appropriaatio. Suomessa vakavampia syytöksiä appropriaatiosta on kohdistunut saamelaisten kuin romanien symboliikan, esineistön ja tapojen kritiikittömästä varastamisesta, pahimmassa tapauksessa kaupallisiin tarkoituksiin, globaalin riistotalouden niljakkaiksi symboleiksi.

Mikko-Pekka Heikkinen lähestyy saamelaisten elinkeinokriisiä toiminnallisen romanttisen komedian genrestä käsin. Romaania Jääräpää (Johnny Kniga, 2014) ei pidä ottaa liian vakavasti, jos on sattunut postkoloniaalin teorian klassikot lukemaan. Se kuitenkin sivuaa sekä feministisiä että vähemmistöpoliittisia keskusteluja välillä vakavammin, välillä kreisihuumorilla maustettuna.

Pariisi ja Lontoo ovat Muonion Kairahovin terassilta katsottuna hieman lähempänä kuin Kontulan halvimmasta kuppilasta. Sen lisäksi, että turisteja joutuu välillä palvelemaan muillakin kielillä kuin ”lontoolla”, kylän ihmisillä on yllättäviä historioita. Eivät kaikki ole koko ikäänsä poroja erotelleet, ja varsinkin saamelaissuvuissa miehillä on ollut harmillisen pitkiä ”jaukkumisjaksoja” lantalaisten mailla, ulkomaillakin.

Romaanin patriarkka, poromies Piera Karhuvuoma on ristiriitainen, tragikoominen hahmo. Hän on jättänyt perheensä lähteäkseen Iron Maidenin roudariksi maailmalle, ja palannut nelikymppisenä uusi kansallisaate sydämessään kotikonnuille. Pieran uusi ura itsenäisen Saamen politrukkina ei kunnolla ota käynnistyäkseen. Varavaltuutetun paikka Enontekiön kunnanvaltuustossa on pettymys, ja negatiivisia energioita hän joutuu purkamaan kotona poliisivaimoonsa Liisa Mimmiin.

Kun pariskunnan ainoa poika Asla iskee puolisokseen helsinkiläisen maisterin, joka kehtaa änkäytyä naapurikunnan Muonion kunnanjohtajaksi, Pieran vihanpito äityy uusille leveleille. Muonion ja Enontekiön kuntaliitosasia etenee, eikä Piera tiedä, miten päin olla. Asla alkaa menestyä arktisten älyvaatteiden suunnittelijana, eikä isällä ole asiaa pojan lippulaivaliikkeeseen, jossa myydään saamelaiskuvioituja Canada Goose-vermeitä rikkaille venäläisturisteille. Lisäksi suvun naisilla on molemmilla tahoillaan aikeita katkaista vuosisatoja kestänyt perheväkivallan kierre.

Jääräpää on lennokasta, monisanaista ja kauttaaltaan toiminnallista tykitystä, jossa suvantokohtia ei tunneta. Syrjäseutujen kunnallispolitiikasta olen lukenut paljon synkempiäkin tilityksiä, mutta tässä romaanissa oli varsinkin politiikkaosastolla toistoa suhteessa Heikkisen aiemman novellikokoelman, Nuorgamin Alkon tuhon (2010) kanssa. Romaanin päähenkilöt ja heidän yksityiselämän vääntönsä muodostivat taas uniikin tarinan, joka kirvoitti nauruhermoja.

Mangot nousevat teoksessa nuorenparin avioliiton ja kaukokaipuun symboleiksi. Muonion S-marketista mangoja voi ostaa huikeaan ylihintaan, mutta niiden kypsyttäminen syömäkelpoisiksi kestää. Asla ostaa Katjalle mangoja hyvissä ajoin ystävänpäivälahjaksi, mutta romanttinen hetki kääntyy raivokkaaksi riidaksi, koska Katja paljastaa miehelleen olevansa hirvittävän Juhana Stenin, kylän historian pahimman lantalaispapin, jälkeläinen.

Saamelaisukkojen raijaaminen ilmaiseen parisuhdeterapiaan metsästysvapaiden verukkeella oli romaanin koomisin osio, jolle nauroin hersyvimmin. Naisten perheväkivaltaa vastustavan perinnekerhon kokoontumiset taas herättivät vakavampia kysymyksiä suljettujen yhteisöjen ja etnisten ryhmien erityisasemasta. Harvemmin olen lukenut teosta, jossa vaimonhakkaamista on käsitelty minkäänmuotoisen komedian keinoin, ja pinttyneistä ennakkoluuloistani johtuen en osannut nauraa sille, että hakatut vaimot ottivat tilanteen omiin käsiinsä totuttua innovatiivisemmin keinoin. (Vastaavasti minun on ollut vaikea nauraa esimerkiksi lasten huostaanottobisnekselle, josta näin äskettäin varsin osuvan draamallisen esityksen.)

Eniten pidin kirjassa siitä, että perinteinen, moderni ja postmoderni limittyivät päähenkilöiden elämässä. Saamelaisesta elämänmenosta ei saanut täysin paikalleen jähmettynyttä kuvaa, eikä varsinkaan naishahmoilla ollut pyrkimystä ”jäädyttää” kulttuuriaan noloksi ulkomuseoksi. Varsinkin musiikin ja leffojen saroilla maailma kävi kylässä. Hugh Grantin elokuvien tribuuttina teos oli vielä vahvempi kuin Black Sabbathin alkutuotannon.

Sukupuolten välinen päättymätön sota ja jotkut överiksi vedetyt kohtaukset muistuttavat minua kesäteatterista, hyvässä ja pahassa. Kökköjäkin kohtauksia ja repliikkejä kirjasta löytyi, ja kuten edeltävässä novellikokoelmassa, näin myös tässä romaanissa tiivistämisen tarpeen. Teoksessa on draaman aineksia, mutta tämä draama tuntuisi relevantilta lavoilla Rovaniemeltä pohjoiseen. Mikä on Lapin maakunnan kesäteatterien tilanne?