Hissifirman sponsoroimaa rakkautta

Teos: Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle Erasmus-opiskelijavaihto alkoi olla todellisuutta vasta opintojen loppupuolella. Itse en valitettavasti koskaan päässyt vaihtariksi, mutta osasin ottaa tämän puutteen takaisin matkustelemalla ja asumalla ulkomailla muussa formaatissa. Myös vaihtareiden arki koto-Suomessa on tullut tutuksi, joten Saara Turusen tuoreen teoksen elämismaailma tuntuu läpikotaisin tutulta.

Teos on vahvasti autofiktiota, vaikka voi sitä fiktiivisenä romaaninakin lukea. Sen minäkertoja on yli kolmikymppinen dramaturgi, joka on rampannut ison osan aikuisiästään Barcelonassa. Innostus Espanjaan ei hänellä alkanut lomaromanssista, vaan hän halusi oppia kieltä omaehtoisesti. Hän onnistui pääsemään opiskelijavaihtoon Barcelonaan jo opintojen alkuvaiheessa, ja pian sinne muutettua hänen elämäänsä tuli paikallinen mies.

Tekstissä mies ei saa nimeä, ja muihinkin sukulaisiin viitataan sukulaissuhteen kautta. Toisin kuin kertoja, mies ei saa paljoa irti yliopisto-opinnoistaan, tai päätyy jättämään ne kesken taloudellisista syistä. Suhteen alkuvaihe on huumeenhöyryistä biletystä klubeilla, mutta miehen on koko ajan elätettävä itseään toisin kuin kertojan, jonka suomalainen opintolaina riittää jopa runsaaseen shoppailuun kohteessa. Pariskunta ei ole samasta puusta vuoltu, ja välillä arvojen törmäys tekee kipeää. Suhde päätyy eroon ainakin kahdesti, ja kertoja pyrkii vakavasti keskittymään elämäänsä Helsingissä. Myös miehellä on kokeilunhalua Suomessa asumisen suhteen, mutta tämä tuntuu juurtuneemmalta Barcelonaan kuin nainen Helsinkiin, joka ei ole hänen synnyinpaikkansa. Päätökset yhteisestä tulevaisuudesta takkuavat kuitenkin siksi, ettei kummallakaan tunnu olevan tarpeeksi painavaa syytä muuttaa pysyvästi ulkomaille.

Suomalaista miniäehdokasta ei kutsuta sukuun välittömästi avosylin, mutta suku ei ainakaan pyri estämään nuorta lempeä. Miehen äidin ainoa uhkakuva on pojan mahdollinen pysyvä muutto Pohjolaan, mutta miehen eronneilla vanhemmilla on tarpeeksi puuhaa uusissa suhteissaan ollakseen huolissaan tilanteesta. Elämänmeno on kuitenkin perhekeskeistä, mikä ei yllätä kertojaa, joka on kotoisin pohjoiskarjalaisesta suurperheestä. Myös hän pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa, vaikka puhelut varsinkin isän kanssa voivat olla vähäsanaisia.

Teoksessa on paljon muitakin nyansseja kuin kahden maan suhteen vaikeudet. Luin ilolla kuvausta tavallisesta barcelonalaisarjesta, kantakuppiloiden menyistä, kotiruoasta, pikkukauppiaista, löytökoirista ja viherkasvien hoidosta. Kasveista tuleekin kertojalle kiinnike uuteen maahan: niiden hyvinvoinnista keskustelu luo toivoa jälleennäkemisestä.

Seksuaalisuus ja lapsen hankinnan suunnittelu ovat teoksen kipupisteitä, ja teemoja, jotka varmasti kiinnostavat myös lukijoita, joilla ei ole kokemusta kahden maan parisuhteesta. Kertoja kokee oman seksuaalisen draivinsa riittämättömäksi miehelleen, ja ongelma tuntuu eskaloituvan, mitä enemmän sitä vatvotaan. Toisaalta hän saa aikaiseksi hankkia itselleen Helsingistä terapeutin erään hissi-imperiumin avokätisen rahoituksen turvin.

Hissi-imperiumin rahoitus auttaa myös asuntolainan saamisessa Barcelonassa. Erilaisia kämppiä ja lukaaleita tässä kuvataankin antaumuksella, ja suurkaupungin kompleksista asuntopolitiikkaa, jossa nepotismi ja korruptio näyttelevät roolia. Tarinan aikana kertoja selkeästi keskiluokkaistuu, hakee turvaa oikeanlaisista verhoista ja pellavaserveteistä, ja asumisessakin alkaa olla korkeampia kriteerejä kuin ennen. Nykyajalle on oireellista, että Helsingin-kodissa vieraileva toimittaja haluaa juttukeikallaan kuvata jopa taiteilijan vessan.

Muistaakseni Turuselta aiemmin lukemani teos Rakkaudenhirviö oli humoristisempi, mutta tyylilajin vaihtelu tekee aina kirjailijalle hyvää. Tähän teokseen mahtuu rakkauden huuman lisäksi myös surua ja melankoliaa, ja arkisen Barcelonan elämänmenoon mahtuu laaja paletillinen sävyjä.

Täytyy myöntää, että näinä päivinä minulle ei riitä romaanin teemaksi kahden kulttuurin edustajien rakkaustarina, varsinkin, jos osapuolet tulevat Euroopan suurkaupungeista ja ovat jollain tavalla hyväosaisia. Tätä teosta lähestyessäni silti osasin odottaa kirjalta muuta kuin kulttuurierojen paisuttelua, ja tuo muu oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin ikuinen tarina siitä, kuinka Pohjolan viileä blondi iskee iloisen ja seksikkään etelänmiehen.

Kenellä on oikeus kirjoittaa metsäläisistä?

Teos: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Toinen jakso Suomalaisen Kirjakaupan suoratoistoa räpsähti päälle, koska en ollut osannut perua tilausta oikein. Asia harmittaa, koska minulla ei ole varaa edes 16, 95 euron sijoitukseen tällä hetkellä.

Mutta sainpa sitten käsiini Antti Holman tuoreen autofiktion, jossa vihdoin päästään parhaiden tarinoiden alkulähteelle, Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Melkein kaiken Antin tuotannon olen ottanut ilolla vastaan; myös kesällä ilmestyneen oopperapodcast-sarjan kuuntelin. Jotain audiopuolen viihdyttämisestä olen oppinutkin juuri Antilta, ja täytyy sanoa, että olen pitänyt enemmän hänen podcasteistaan kuin videoista tai elokuvarooleista.

Holma muutti Sonkajärvelle Helsingistä nelivuotiaana, ja poistui yo-kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa ovat tämän jälkeen muuttaneet isän juurille Lapualle, eikä Antilla ole paikkakunnalla enää mitään kiinnikettä. Silti hän palaa sinne kirjahankkeensa tiimoilla todistaen paikkakunnan kutistumista. Tukikohta on tunnin päässä möksällä Muuruvedellä, jonne sisarukset niin harvoin ehtivät.

Vanhoilla hoodeilla mopomimmit tahtovat selfiet kylän harvinaisen julkkiksen kanssa. Ei kuitenkaan ole niin kauan siitä, kun hän opetteli tupakanpolttoa nuorisotalon edessä, tai veti revyytä riettaissa kotibileissä kahdeksan keskikaljan voimin. Noilla seuduilla on myös tavallista, että osan porukasta nuoruus päättyy varhain, ja varsinkin miespuoliset ”ukkoutuvat” jo alle kaksikymppisinä perheyritysten jatkajiksi tai maatilojen isänniksi.

Versioita pienten paikkakuntien homopoikien kasvusta on viime aikoina julkaistu monia, ja Holma on tietoinen siitä, ettei hänen tarinansa ole erityisen raaka tai mediaseksikäs. Hän vertaa omaansa ranskalaisen Edouard Louisin esikoisromaaniin, jossa homopoika kokee raakaa väkivaltaa köyhässä, sivistymättömässä syrjäkylässä. Tästäkin teoksessa olen blogannut, enkä löydä näiden kahden tarinan välillä luontevaa yhteyttä.

Taiteilija palaa New Yorkista kirjoittaakseen kirjaa kesämökin eristyksessä, mutta se osoittautuu hedelmättömäksi. Hän viettää myös aikaa vanhempiensa, noiden sukupuolettomien ”iloisten maahisten” luona, ja toimii yleisönä heidän parisuhdekuvaelmalleen. Helsingissä ystävät odottavat audienssia miehen kanssa, mutta osassa kohtaamisissa hän kokee vaivaannuttavaa etääntymistä.

Helsingin Kalasatamassa asuva Sari on hänen ystävänsä rippileiriltä Aholansaaresta, ja yksi niistä ”taviksista”, jotka eivät tee työkseen mitään luovaa. Antti on hänen poikansa Oliverin kummisetä, ja tuo tälle mielellään New Yorkin lelutakseja, mutta Sarin parisuhdeterapeuttina toimiminen alkaa tuntua liian yksipuoliselta. Kyläreissulla Saria ei edes puolella lauseella kiinnosta Antin avioitumissuunnitelmat, vaan hän päättää käyttää laatuajan oman polyamoristisen suhdekuvionsa avaamiseen. Tapaako Antti Saria enää koskaan, vai onko vierailu hänen elämässään muuttunut pakkopullaksi?

Ystävyyssuhteiden pitkät ruotimiset joko kiinnostavat tai eivät. Aika paljon samaa oli tässä teoksessa ja Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö, jossa vierailee myös eräs eksentrinen teatterikoulun bestis. Holma ottaa rehellisesti esiin tässä myös kateuden, jopa salakavalasti hiipii myös parhaisiin ystävyyssuhteisiin silloin, kun toinen osapuoli menestyy liikaa. Keskeisen roolin Holman kesäisellä road tripillä saavat hahmot nimeltä Pasolini ja Otto, joiden kanssa hän vaihtaa syvällisiäkin ajatuksia taiteen tekemisestä. Silti jos kirjasta olisin jotain karsinut, se olisi ollut ystävyyden osastolta.

Lontoon, New Yorkin ja Ranskan episodit olivat raikkaita, ja pidin Holman tavasta suhteuttaa suomalaista nurkkapatriotismia muun maailman menoon. Toki hänen kulturellit ranskalaiset appivanhempansa ovat lukeneet Paasilinnansa ja nähneet enemmän Kaurismäen leffoja kuin Antti itse, mutta perheen suhde ruokaan on niin intohimoinen, ettei Antin tuomat tyrnimarjahillot kelpaa lisukkeena. Eihän niissä ole edes hillon koostumusta. Ja samoin käy karjalanpaistin.

Luulen, että Antti Holmassa meitä täti-ihmisiä eniten ihastuttaa välisuomalaisuus, joka alkaa Pahasen Leenan sketsihahmon puheenaiheista ja jatkaa sinne Railin grillibaarin kellarin teetuvalle, jossa kukaan ei lopulta tule uskoon. Koulun pikkujouluissa on aina se taiteellinen poika, joka nauttii Arja Korisevaksi pukeutumisesta, mutta kokee myös vetoa Metsoloiden Erkkiin. Jukeboksista soitetaan Kikkaa, ja Pride-kulkueen esiaste on se, kun kylän ainoa namusetä huutelee raitilla pojille puurotarjoustaan namujen puutteessa.

Saako sitten Sonkajärvelle jääneistä puhua ”metsäläisinä”, ja mitä ”metsäläisyys” nykypäivänä merkitsee? Onko se automaattista homofobiaa, vääränlaista isänmaallisuutta tai uskonnollista ahdasmielisyyttä? Vai onko se valikoivaa kuuntelemista, tietyn radiokanavan preferointia?

Kirja herätti minussa eniten kysymyksiä juuri kotiseutusuhteesta, tilanteessa, jossa henkilön tausta on monipaikkainen. Tähän tarinaan pystyn täysin rinnoin samastumaan, koska se on myös oma tarinani. Holma onnistuu maalaamaan Sonkajärvensä monipuolisesti, ja paikkakunnan vaikutus hänen identiteettiinsä tuntuu edelleen merkittävältä. Mutta saako tällainen ”rintamakarkuri” julkisesti muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan peräkylillä, vai onko tämä vain maakunnissa edelleen vaikuttavien taiteilijoiden oikeus?

Kuuntelin teoksen nopeasti, ja se ansaitsisi toisenkin kuuntelukerran kokonaisuuden hahmottamiseksi. Jotain yhteistä oli tässä teoksessa ja Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaassa, jonka myös kuuntelin miltei yhdeltä istumalta. Molemmille kirjailijoille on siunaantunut vähän pinttynytkin julkisen hauskuttajan rooli, ja olin havaitsevinani molemmissa teoksissa tietoista rimpuilua pois tästä roolista.

Kyrön teoksesta joudun kirjoittamaan ajan kanssa, siinä oli liikaa kerroksia reaaliaikaiseen raporttiin. Molemmat äänikirjat ovat kirjailijan itsensä lukemia. Kyrön lakoninen tyyli sai aikaan hyvän vieraannuttamisefektin. Ehkä myös se, ettei Kyrö ole ammatiltaan näyttelijä, auttaa äänikirjan toteutuksessa. Holman ääni tässä kirjassa ei myöskään ole yhtä viihdyttävän karnevalistinen kuin esimerkiksi podcasteissa, mutta en voinut olla muistelematta Pahasen Leenaa, äitiä tietokoneella tai Cheekin kaksoisolentoa kirjaa kuunnellessa. Se ei ollut häiritsevää, mutta välillä hahmot elivät omaa elämäänsä päässäni niin, etten pysynyt teoksen juonessa mukana.

Kirja kertoo myös mielenterveyden notkahduksista, ahdistuksesta, stressistä ja neuroottisuudesta, joka Holman tapauksessa purkautuu lähes pakkomielteisenä suhteena ihmisruumiin hajuihin ja eritteisiin. Ei käy kateeksi hänen päivittäisiä matkojaan New Yorkin metrossa, sillä hän vaikuttaa aidosti aistiyliherkältä. Hajujen havainnointiin liittyy myös manerismeja ja toistoa, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, riippuen lukijan omasta neurologisesta profiilista.

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Tuulipukukansan tunnoista

imageSuomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.