Maaseudun häikäisevästä tulevaisuudesta

Teos: Minna Lindgren: Armon Anneli (Teos, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Tani

Anneli on 57-vuotias vasta valmistunut eläinlääkäri, joka saa ensimmäisen työpaikkansa kuntakokeilussa Haaramäen peräkylällä. Hän muuttaa paikkakunnalle miehensä Kallen kanssa, joka saa lääkärinä duunin uudenaikaisesta terveyskioskista. Koronakriisiä on eletty jo kolme vuotta, ja tämän vuoksi suurin osa Annelin opinnoista on toteutettu etänä. Pienet kunnat kilpailevat uusista asukkaista ja vetovoimaisista palvelukonsepteista, mutta Anneli ei ainakaan lämpene ajatukselle lemmikkien kylpylöistä.

Eläinlääkärin työ ei ole koskaan kuulunut omiin haaveisiini, joten lähdin lukemaan kirjaa aivan kieli poskessa. Ja myös testaten, pystyisinkö uppoutumaan tällaiseen aiheeseen kokonaisen romaanin ajaksi. Olen aina pitänyt Minna Lindgrenin huumorista, vaikka Ehtoolehto-sarjan jälkeen kirjoissa on ollut laadullista variaatiota. Tämä vaikutti sopivan erilaiselta verrattuna hänen vanhuusteemaisiin teoksiinsa, ja siksikin, ettei tässä Helsinki ole kuin paikka, jossa käydään entistä elämää moikkaamassa.

Tarina on kovin työkeskeinen, lähes kaikki teoksen sivuhenkilöt ovat Annelin ja Kallen yhteisiä tai erillisiä asiakkaita. On mystinen ysikymppinen liskonainen, jonka koti pursuaa eksoottisia eläimiä, on homopari, joista toinen osapuoli on sikafarmari, ja valitettavasti monilla farmareilla on myös alkoholismia ja lastensuojelun avun tarvetta. Uusimpana tulokkaana jengiin liittyy Kallen sisko Tiina, joka sairastaa perinnöllistä lihasrappeumatautia, ja tarvitsee omaishoitoa. Tätä kuskataan viikottain paikalliselle luomutilalle terapia-alpakoita silittämään, mutta hän ei aina pysy näillä reissuilla hereillä.

Yllättävän hyvin pysyin tarinassa kärryillä, vaikka puolet ajasta tässä oltiin nyrkki lehmän perseessä, tai tehtiin muita vaivalloisia rektaalitutkimuksia. Lindgren näyttää purevaa yhteiskuntakriittiseen tyyliinsä eläinlääkärin työn raadollisimman arjen, johon usein liittyy enemmän eläinten omistajien kuin itse eläinten terapointi. Onneksi tässä ei kuitenkaan kerrottu äärimmäisistä heitteillejättötapauksista, vaan enemmän ”vanhan koulun” tilallisista, jotka ovat tottuneet sutvimaan asiat tutun kunnaneläinlääkärin kanssa niin, ettei turhia tarkastuksia tarvitsisi tehdä. Muualta tullut, vasta oppinsa saanut uusi lääkäri on monille kauhistus, ja Anneli joutuukin työssään konsultoimaan Fuengirolaan muuttanutta edeltäjäänsä ongelmatapauksissa.

Eniten uusia ajatuksia minussa herättivät Annelin pohdinnat eläinten ja ihmisten suhteesta, ja varsinkin ne tapaukset, joilla on taipumusta eläinten äärimmäisen humanisointiin. Koirien hyvinvointikeskukset HopLop-tyylisine temppuratoineen ovat ehkä tulevaisuuttamme, ja kaikenlainen eläinten poismenosta johtuva sielunhoito hyväkin bisnesidea.

Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat kepeää lähestymiskulmaa vaikeisiin asioihin. Kyllähän tämänkin kirjan maailmassa kuolema vaanii nurkan takana, mutta koin Lindgrenin tavan käsitellä sitä monisyiseksi. Ja kirja kannattaa lukea jo vapisevan siilin syndrooman vuoksi, sillä aina sekavaan päähän mahtuu muutama anekdootti lisää.

Sisäelinten syönnin seksikkyydestä

ReseptitTeos: Jacky Durand: Sydämeni reseptit (Otava, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

Näissä poikkeusolosuhteissa moni meistä etsii tietoisesti hieman kepeämpää kirjallisuutta, eikä ainakaan synkkiä dystopioita tartuntataudeista. Oma karanteeniajan lukemistoni on kasautunut pöydälleni hakuammunnalla, mutta ilahduin, kun löysin teoksen nimeltä Sydämeni reseptit minulle aiemmin tuntemattomalta ranskalaiskirjailijalta. Normaalioloissa yritän vältellä teoksia, joiden nimeen on ympätty sana ”sydän”, vaikkakin yritys on ollut vähemmän onnistunut.

Oikeastaan Jacky Durandin romaanin ja sitä ennen lukemani Sally Rooneyn irlantilaisromaaninkin välille muodostui kiinnostava yhteys, vaikka Rooneyn teos ei ilottele ruoalla. Molemmissa eletään maaseudulla, opiskellaan ylioppilaskokeisiin ja pohditaan luokkaeroja. Tämä teos on tyylillisesti ripauksen viihteellisempi kuin Rooneyn, mutta ei läheskään niin romanttinen kuin nimi antaa ymmärtää. Lisäksi sen lähes kaikki päähenkilöt ovat miehiä, jotka eivät ole erityisen onnekkaita rakkaudessa.

Romaani sijoittuu jonnekin Dijonin lähelle, maalaiskylään, jossa Julienin isällä on menestyvä bistro nimeltä Le Relais Fleuri (”Kukkiva taukopaikka”). Julien-kertoja ei puhuttele isäänsä nimellä, vaan lähestyy häntä sinä-muodossa hänen kuolinvuoteellaan. Kirjassa eletään 1970-1980-lukuja, ja Julienin isä on sen verran vanha, että hän on palvellut isänmaataan Algerian sodassa. Apukokkina hänen keittiössään huseeraa rintamatoveri Lucien, joka on kuin adoptoitu sukulainen. Tarinan alussa Julienillä on äiti Hélène, joka viihtyy kotona koko ajan huonommin. Romaani kertoo äidin menetyksestä, hänen mystisestä katoamisestaan, ja pojan kasvusta kiireisen keittiömestarin armeijamaisessa komennuksessa.

Harvinaisen hienoja kuvauksia löytyy isän ja pojan kalaretkistä, ja Julienin kesälomakokemuksista Gaby-nimisen miehen luona syvällä korvessa. Gaby on anarkistinen metsänhoitaja, jonka venäläinen vaimo Maria opettaa ruoasta kiinnostuneelle pojanklopille kaiken suolakurkuista ja hunajasta. Rakkaudesta vaimoonsa Gaby on rakentanut tälle venäläistyylisen hirsimökin, ja heidän luonaan Julien oppii jotain harmonisesta parisuhteesta. Kotona äidin lähdettyä häntä huoltaa isän palkollinen, tarjoilija-Nicole, sillä romaanissa eletään vielä aikaa, jolloin uskotaan, ettei mies pysty huoltamaan lasten vaatteita.

Kirjan miehiin mahtuu rosoisuutta, itsepäisyyttä ja juroutta; teos ei ole läheskään niin imelä tai ennalta-arvattava kuin kansi antaa ymmärtää. Alkuvaiheessa olin huolissani, saanko luettua loppuun kirjan, jossa tuntui olevan pelkkää sisäelimiin ja perinneresepteihin liittyvää kulinaaris-pornografista ilotulitusta, mutta onneksi juoni kehittyy ja monipuolistuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Itse en täysin vakuuttunut vasikankateenkorvakeiton taivaallisuudesta, mutta sisäelinten lukutaito on pitkälti kulttuurinen kysymys. Romaanin universumissa tällainen pääoma on jopa seksikästä, vaikka tyttöjä Julien kosiskeleekin lähinnä itse leipomillaan munkeilla.

Sosialismin ja anarkismin historialla on ohut rooli juonen punonnassa, ja Durand vierailee monissa paikallishistoriallisissa paikoissa, tehtaiden ja metallityöpajojen varjoissa. Myös teknillisen lukion (eli amiskan?) opiskelun kuvaus on kiinnostavaa, ja metallimiesten maailma luo sopivan kontrastin Julienin kasvuympäristön kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä ranskalaisromaaneja, jotka keskittyvät johonkin ammattiryhmään tai yritykseen. Tämä oli genren paremmasta päästä, sillä Durandilla oli paljon muutakin annettavaa kuin maisemien idyllinen maalaaminen ja aisti-ilottelu. Isän ja pojan suhteen ja sodan jättämien taakkojen kuvauksena romaani oli uskottava, ja tarina sopivan realistinen. Lukisin mielelläni Durandilta toisenkin teoksen, ilmeisesti hän on aiemmin julkaissut lähinnä tietokirjoja, sillä hän on toiselta ammatiltaan La Libération-lehden ruokatoimittaja.

 

Kohtaamisia kuunsillalla

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka 

Antti Halme

Saattohoitokoti on paikka, josta tulee harvemmin luettua fiktiota tai muutakaan dokumentääristä tekstiä. Antti Halme sijoittaa romaaninsa Saattaen vaihdettava osittain espoolaiseen Kuunsilta-nimiseen hoitolaitokseen, jossa keski-ikäinen veturinkuljettaja Tomi tekee kuolemaa. Samaan aikaan toisaalla elämää pelkäävä mainostoimiston copywriter Mika kärvistelee bosslady-vaimonsa tyrannissa, ja haaveilee turhaan lomamatkasta Reykjavikiin, koska vaimo haluaa joka vuosi samaan hotelliin Teneriffalle.

Miehet kohtaavat, koska Mika ilmoittautuu Kuunsiltaan vapaaehtoiseksi. Paikkaan on paljon hakijoita, ja haastattelu jännittää miestä enemmän kuin mikään palkkatyöhön liittyvä tehtävä. Miehen käsitykset kuolemasta muuttuvat, kun hän pääsee Tomin kanssa baarikierrokselle. Tomilla käy flaksi lähiön tatuoitujen yksinhuoltajien kanssa senkin jälkeen, kun hän kertoo naisille terminaalivaiheen sairaudestaan. Mika on miehelle salaa kateellinen, ja häpeää sitten tunnettaan, koska tuskin on mitään nolompaa kuin kuolemansairaan kadehtiminen.

Romaanin kolmas kertoja on kaappijuoppo työtön kotiäiti Minna, jolla on edelleen varaa Stockan Herkun juustoihin, sillä mies tienaa kahden edestä. Minna suree teininä kuollutta poikaansa Saulia, jonka reinkarnaatioita hän kohtaa markettien käytävillä. Veturinkuljettaja Tomilla on jotain tietoa onnettomuudesta, joka vei kahden nuoren henget. Päähenkilöiden elämät limittyvät toisiinsa, ja jokaisella on joku mörkö kohdattavanaan.

Teoksen nimi on oivaltavan ilkikurinen, ja saattohoitokodin Halloween-koristeista irtosi makaaberia huumoria. Paikoitellen vitsit olivat hieman kliseisiä, varsinkin alfaurosten pyydystysviettiin ja lihansyöntiin liittyvät. Halmeen tausta mainostoimittajana näkyy tekstissä nokkelia one-linereina, ja tavallaan pidin siitä, että romaanissa näkyi mahdollisia omaelämäkerrallisia vivahteita. Hyvin etäisesti teos muistutti minua viime vuonna lukemastani Olga Kokon teoksesta Munametsä, vaikka jälkimmäisessä oli roisimpaa huumoria. Molemmissa teoksissa yksi päähenkilöistä on turhautunut työssään mainostoimistossa, ja molemmissa seikkaillaan ainakin osittain Espoossa.

Toinen teos, jota muistelin kirjaa kuunnellessa, oli Petja Lähteen romaani Ilon kaava (2018), jossa junilla ja saattohoidolla on myös keskeinen rooli kerronnassa. Teokset muodostavat kiinnostavan lukuparin, ja uskon, että niiden lempeä huumori puree samanhenkisiin ihmisiin.

Ehkä kuitenkin kuolemaa enemmän romaani kertoo espoolaisten keskiluokkaisten perheiden suorituskeskeisestä arjesta. Vaikka Tapiolan alueen perheet ylpeilevät lastensa monipuolisilla harrastuksilla ja onnistuneilla sisustusratkaisuilla, teoksen keski-ikäisiä vanhempia riivaa henkinen tyhjyys. Sen karistamiseksi vaaditaan välillä vahvempia lääkkeitä kuin omalla kahvikoneella tehty tuplaespresso. En ainakaan olisi halunnut vaihtaa roolia teoksen ”semisti” menestyneiden hahmojen kanssa, joiden elämää silti kehystää jatkuva yt-neuvottelujen pelko.

Äänikirjana teos toimi loistavasti, koska tarina ei ollut liian rönsyilevä. Yleensäkin suosin äänikirjoissa lyhyempää formaattia, ja tämä reilu kuuden tunnin setti oli sopivan mittainen. Suosittelen teosta varsinkin ruuhkavuosiaan viettäville perheellisille, joilla ei ole aikaa lukea kuin muutamia kirjoja vuodessa. Itselleni teos oli kepeä välipala, joka tuotti empaattisia värähdyksiä, mutta sen arkinen aherrus ei välttämättä tule jättämään syvää muistijälkeä.

Saattohoidon kuvauksesta annan kirjailijalle kunniamaininnan, koska hän ei kertaakaan sortunut jeesusteluun tai muuhun ylisentimentaaliseen höttöön teemaa käsitellessään.

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”

Koivunmahlan kertomaa

Teos: Ralf Rothmann: Kuolema keväällä (Atena, 2016)

Suomennos: Raija Nylander

Natsi-Saksa tuotti sota-aikana teollisuuden lailla sotaväkensä moraalia nostattavaa iskelmämusiikkia, ja minua hymähdytti, kun löysin Ralf Rothmannin romaanista Kuolema keväällä tutun schlagerin pätkän, Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern. Suomeksi tämä iskelmä lanseerattiin nimellä Pelko pois, Rosemarie, ja satuin olemaan toissa vuonna mukana produktiossa, jossa tehtiin samannimistä näytelmää. Biisin naiivi toiveikkuus tuntuu karmivalta verrattuna sotilaiden todellisuuteen, mikä tulee erinomaisesti esiin myös tässä pienessä, tiiviissä ja tunteikkaassa teoksessa.

Teos sijoittuu Pohjois-Saksan maaseudulle sotakevääseen 1945, jolloin kaikki Saksassa laskivat jo lopun aikoja molemman käden sormilla. Harva myönsi kuuntelevansa vihollisten radiokanavia, mutta monet kuitenkin salaa niin tekivät. 17-vuotias nuorimies Walter on lähetetty kotikaupungistaan Essenistä työllisyystöihin karjanhoitajaksi tilalle, jossa majailee iso joukko Preussin pakolaisia. Hän on iskenyt silmänsä tummakulmaiseen, rääväsuiseen Elizabethiin, jolla ei ole muita kenkiä tansseissa käyntiin kuin kumisaappaat. Walterin ja Elizabethin romanssi etenee takkuisesti, eikä tuleva anoppi osaa antaa kovin hyviä neuvoja tyttärensä sydämen valloittamiseksi. Eniten äiti pelkää tyttärensä tulevan raskaaksi yöjuoksuissaan, jotka eivät rajoitu vain Walterin kanssa peuhaamiseen.

Romaanin kertoja on kirjailijamies, joka on palannut lapsuudenkotiinsa kohtaamaan kuolevaa isäänsä, joka on sodan jälkeen tehnyt elämäntyön Ruhrin hiilikaivoksilla. Walter on vasta 60-vuotias, mutta jo kaikkensa antanut ja elämänhalusta luopunut syöpäpotilas. Kuvaus miehen juoppoudesta täsmää noin puoleen suomalaisista sota-ajan jälkeisistä maskuliinisuuden kuvauksista. Myös kirjan kantta koristavat miltei suomalaiskansalliset koivut. Koivuteema liittyy kirjassa isän tukan vahvuuteen, ja niksiin, jolla sitä vahvistettiin hänen lapsuudessaan koivumahlalla.

Kirjan alkuosa tuntuu melkein leppoisalta tunnelmoinnilta verrattuna sen loppuosaan, jossa Walter joutuu vasten tahtoaan SS-sotilaaksi Unkariin ja todistaa tiivistettynä parissa-kolmessa kuukaudessa koko sodan kauhut. Nuoruus ja naiivius eivät pelasta häntä kokemasta äärimmäistä julmuutta, joka ei liity juutalaisiin eikä keskitysleireihin. Pitkälti romaani kertoo rintamakarkureista, ja muista natsi-ideologian luopioista, kuten miehistä, jotka päätyvät tarjoamaan juutalaisille tupakkaa keskitysleirien vartijoina. Ja heidän tulemisestaan dumpatuiksi joukkohautoihin ilman hautakiviä.

Kirjassa on myös karmeita tyyppejä kotirintamalla, kuten Walterin uusi isäpuoli, lihava hautausurakoitsija, joka vie ruumiilta koruja ja harrastaa 12-vuotiaan siskon hipelöintiä siihen saakka, kun naapuriin tulevat puolalaiset naispakolaiset. Kovinkaan monta sympaattista ihmistä romaanissa ei ole, vaan kaikki yrittävät tavalla tai toisella hyötyä toisistaan.

Täytyy tunnustaa, että luin tämän nyt pelkästään maahaastetta varten, vaikka listallani oli muita, iloisempia ja kevyempiä saksalaiskirjoja odottamassa vuoroaan. Aiheesta en ollut liekeissä, mutta Rothmann onnistuu sen käsittelyssä tiiviisti ja kattavasti. Silti uskon, että kirja saa aikaan ahaa-elämyksiä suomalaisissa lukijoissa, joista osalla saattaa olla ajatusharha. että vain suomalaiset kantavat tunnevammaisuutta solumuistissaan toisen maailmansodan jäljiltä. Asiat, joita tässä kuvataan ovat lähes identtisiä kaiken sen mies- ja isyysaiheisen sukupolvikirjallisuuden kanssa, mitä olen kotimaisessa kirjallisuudessa käynyt läpi nuoresta saakka. Kirjasta voi kaikessa kauheudessaan tulla kotoisa olo.

Maahaasteessa olen rastilla 32: Saksa, ja HELMET-haasteessa paikannan teoksen kohtaan 25: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.”

Katkolle vai jatkoille?

BerlinTeos: Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Siivoojan käsikirja 2. (Aula&co, 2018)

Varmasti moni Lucia Berlinin novelleihin viime vuonna tutustunut jäi odottamaan Siivoojan käsikirjan jatko-osaa. Nyt se on täällä, ja rosoisen autofiktiivisen työläisnaisen ja kirjailijanalun seikkailuja jatketaan ilman merkittävää kronologista järjestystä.

Tanssia ruusuilla– kokoelmassa on 18 novellia, ja Berlinin julkaistussa tuotannossa niitä oli yhteensä 76. Näiden kahden kokoelman toimittajat ovat tehneet postuumisti töitä tekstien paikantamiseksi, koska kaikki novellit eivät olleet osana kokoelmaa, vaan niitä oli julkaistu myös antologioissa ja lehdissä. Lucia Berlin keskittyi novelleihin, ja toteaa jossain haastattelussa, ja myös kirjan rivien välissä, että ryyppäämiseen meni liikaa aikaa luovalta toiminnalta. Hän ei ehkä ainakaan kosteina vuosinaan olisi kyennyt edes ajattelemaan romaanin kirjoittamista.

Myös Tanssia ruusuilla on paikoitellen vahvasti addiktoituneen henkilön sielunmessu, mutta siinä juodaan vähemmän kuin ykkösosassa. Itse pidin eniten novelleista, jotka sijoittuivat Meksikoon, jonne Lucia matkustaa mummoiässä hoitamaan syöpäsairasta pikkusiskoaan Sallyä. Sally on sairastanut syöpää jo kauan, parantunut osittain ja löytänyt rinnalleen elämänsä miehen. Saattohoitovaiheessa hänen rakastajansa ja lastensa isä vierailevat talossa tahdikkaasti toisiaan kunnioittaen. Elämäniloinen Sally on hyvin heikossa kunnossa, mutta sinnittelee kuukausia elämän ja kuoleman rajamailla. Hänelle tehdään kuolinsiivousta ja rakennetaan paikallisen perinteen mukainen muistoalttari jo hänen eläessään, ja sisarukset ehtivät käydä läpi koko lapsuutensa yhteiset lukukokemukset pimennetyssä makuuhuoneessa.

Hurjimmissa novelleissa päähenkilönä ei ole Lucia itse, vaan toiset köyhät, kanssakärsijät, kuten meksikolaiset paperittomat nuoret äidit, joita hoidetaan miten hoidetaan julkisen terveydenhoidon klinikoilla. Novellissa ”Mijito” kertoja on töissä vastaanottoapulaisena tällaisella klinikalla, jonne tulee crack-vauvoja, AIDS-vauvoja ja syöpävauvoja samaan aikaan, ja joiden kodittomat, usein lukutaidottomat äidit eivät aina pääse paikalle edes tärkeitä leikkauksia varten. Berlin ei sentimentalisoi tällaisia kohtaamisia, eikä edes yritä ymmärtää kaikkia lapsenteon motiiveja tilanteessa, jossa lapsen todennäköisyys syntyä vakavasti vammaisena on valtava. Poliittisesti hän kokee solidaarisuutta näitä äitejä kohtaan, mutta ei selvästikään ole sairastunut empatiaähkyyn.

Kirja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, koska osassa tarinoita kertoja vaihtuu lennosta, eikä vaihdoksia mitenkään merkata. Tämä oli astetta kompleksisempi kokoelma kuin edeltäjänsä, ja painottui enemmän kirjailijan keski-ikään ja vanhuuteen kuin nuoruuden vuosiin. Toki tässäkin vielä vierailtiin hullunkurisen perheen lapsuudenkodeissa, varsinkin Teksasin äidinkodin insestisessä juoppohullumeiningissä, ja pohditaan addiktion perinnöllisyyttä.

Berlinin lukemista ei kannata jättää välistä siksi, että hänen tarinoissaan ryypätään rankasti ja käsitellään enimmäkseen laitapuolen ilmiöitä. Niihin kannattaa tutustua eritoten kielen ja harvinaisen aistillisen, mutta silti tarkan ilmaisun vuoksi, Esimerkiksi näin hän kuvaa kosteaa, eroottista eväsretkeään rockhenkisen miesystävän kanssa San Franciscon laineille:

”Lip lap löivät laineet meidän pikkuruisen metsäsaaren rantaan, mutta me vain täristiin ja ryypättiin, kunnes tilanne rauhoittui sen verran, että uskallettiin uida takaisin rantaan. Vesi oli varmaan todella saastunutta, sillä meillä oli huono olo monta päivää.”

Novellien äitihahmo tuskin lopettaa juomistaan sormen napsauksella, kun haastavat miehet poistuvat kuvioista, mutta hän on yksin juodessaan huomattavasti helpompi pideltävä kuin ollessaan rakastunut. Nuorempien lasten isän heroiiniaddiktio on vaikeampi rasti kuin Lucian juominen, ja tässä myös kuvataan kiltin perheenäidin näköistä, raskaana olevaa valkoista naista, joka miellyttääkseen miestään salakuljettaa heroiinia lennolla osavaltiosta toiseen.

Tarinat tuovat toivon pilkahduksia sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta riippuvuudesta. Lucian raitistumisen tarina ei ole mitenkään suoraviivainen, eikä noudata tyypillistä terapeuttisen kerronnan kaavaa, mutta on helpottavaa huomata, että osa teoksen tarinoista ei ole lainkaan päihdekeskeisiä. Raitistuminen näkyy tarinoissa myös siinä, että kirjailija nousee syvien traumojensa suosta havainnoimaan muita kuin itseään ja omia perheenjäseniään.

Linkkaan tämän postaukseen seuraavaan arviooni, jossa käsitellään vastaavia teemoja tämän päivän Yhdysvaltojen kontekstissa. Luin teokset aika lailla putkeen ja olin niiden välisestä vuoropuhelusta syvästi vaikuttunut.

 

 

Yksisarvisterapeutin viemää

ääniäTeos: Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä (Karisto, 2018)

Paul on keski-ikäinen filosofian lisensiaatti, joka ei ole tehnyt päivääkään ”alan töitä”, vaan elättänyt itseään duunarina kirjapainossa. Kun hänet irtisanotaan töistään, alkaa nousujohteinen ura taloyhtiön puheenjohtajana. Paul saa asennettua asuintalonsa rappukäytäviin valvontakamerat, joiden seurantaan hänellä on oikeus oman koneensa välityksellä. Ja vaikka Paulilla hommia riittää, ei hän voi kieltäytyä te-viranomaisten pakottamista aktivointikurssista, jonne kaiken kukkuraksi päätyy naapurin murheenkryyni, juoppo herra Korttanainen.

Jukka-Pekka Palviainen voisi olla ”man litin” nouseva tähti, jos sellainen genre olisi olemassa. Luin hänen aiemman miesvetoisen teoksensa, jossa päähenkilö oli lievästi kehitysvammainen mies; nyt puikoissa on syrjäytymisvaarassa oleva akateeminen oman polkunsa kulkija, jonka sopeutumattomuus yhteiskuntaan johtuu pääasiallisesti sosiaalisista syistä. Hahmon luomisessa Palviainen iskee naulan kantaan, sillä maamme aktivointikurssit ovat täynnä meitä akateemisia toistaitoisia, joilla ei ole kykyä sopeutua tämän päivän työelämän vaatimuksiin. Aika usein se turhautunut pitkäaikaistyötön, joka pilkkaa aarrekartan luomista, on juuri filosofian, politiikan tutkimuksen tai kirjallisuuden ikuinen opiskelija. Kaikkihan me tiedämme, ettei näiltä aloilta valmistuta mihinkään tuotannolliseen.

Kirjassa Paul kamppailee mutkikkaan äitisuhteensa kanssa, ja kokee ennen näkemätöntä vientiä naismarkkinoilla. Hän käy treffeillä te-kurssin naimisissa olevan vetäjän kanssa, ja tulee temmatuksi suhteeseen naapurin yksisarvisterapeutin kanssa. Veronica edustaa sopeutumattomien toista ääripäätä, ylitsepursuavaa ekstroverttiutta. Hän pystyy ylläpitämään monialaista terapiayritystään perintörahojen turvin; enimmäkseen hän tarjoaa palveluja ystävilleen lahjana tai vaihtotaloudessa.

Paulin neuroosit selittyvät osittain äitisuhteella, koska mies on elänyt vapaan kasvatuksen sen äärimuodossa. Äiti Birgit on ollut miehiä nielevä kuvaamataidon lehtori, joka on joutunut välillä mielisairaalaan lataukseen. Äidin ja pojan symbioosi on ollut tiivis, eikä Paul ole halunnut avautua kotiongelmistaan huostaanoton pelossa. Tässä kuvataan ilmeisesti 70-80-lukujen aikaa, jolloin lataamossa käyvä opettaja sai edelleen pitää työnsä. Vaikka perheen tarinaan liittyy myös jotain traagista, omasta näkökulmastani Palviainen kuvaa myös kadotettua vapauden vyöhykettä – yhteiskuntaa, jossa isoveli ei valvonut joka mutkan takana.

Kirjan hahmot ovat kaikki vinksahtaneita, mutta sympaattisia. Itse nauroin makeimmin te-byrokratian koukeroille, kun taas kerrostalokyttäyksestä jopa ahdistuin. Palviaisen huumori on kuitenkin lempeää, eli siihen voi monenlainen lukija samastua. Teos on kauttaaltaan yhteiskunnallinen, mutta ei erityisen poliittisesti kantaaottava. Joitain samoja juonteita oli tässä ja Ossi Nymanin romaanissa Röyhkeys, mutta Nymanin luoma mieskertoja oli paljon syvemmällä työttömyytensä suossa ja hänellä oli poliittista sanomaa. Minua jopa kiinnostaisi koota antologiaa työvoimapoliittisten toimenpiteiden kuvauksesta nykykirjallisuudessa, sen verran monta kyykytyskurssikuvausta olen viime aikoina lukenut. Itse en ole omista kokemuksistani kirjoittanut muuten kuin tässä blogissa. Juttujani on luettu paljon, ja ehkä senkään takia en saa töitä. Kunnolliset työttömät kun eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Heidän pitäisi olla kiitollisia siitä, että joku entinen työtön tulee valistamaan heitä sadannen kerran ruokaympyrän elementeistä.

Paulin hahmossa jäin kaipaamaan sitä syvää akateemisuutta, mikä monissa alan tyypeissä edelleen piilee, vaikka viimeisestä Kristevan ja Deleuzen ristiin lukemisesta olisi jo parikymmentä vuotta. Olisin pitänyt hahmoa uskottavampana, jos hän olisi droppaillut enemmän nimiä ja vaikeita käsitteitä. Teoksen nykyisyydessä hän jäi liian selkokieliseksi, eli hänestä sai jopa kouluja käymättömän vaikutelman. Varsinkin miehen kirjoittama blogi oli epäuskottava, koska se vaikutti lähes kehityshäiriöisen aikaansaannokselta. Yleensä akateemiset neurootikot saavat aikaan huomattavasti ilkeämpää ja kärkevämpää tekstiä.

Ääniä kerrostalossa on nopealukuinen ja vauhdikas teos, joka toivon mukaan ilahduttaa myös muita kuin pitkäaikaistyöttömiä. Palviaisen tyyli on makuuni hieman liiankin helppolukuista, mutta toisaalta nämä teokset voivat houkutella lukemisen maailmaan myös sellaisia, jotka lukevat vähemmän. Pienen ihmisen ja hänen merkityksekkään arkensa puolustajana Palviainen on omillaan, ja uskon tämän teoksen kautta hänen saavan uusia faneja.

 

 

Pakolaisuuden juurihoitoa

OLIMME KERRANAina väliin pitää huudahtaa: naapurimaassamme asuu ja vaikuttaa upeita maahanmuuttajataustaisia nuoria kirjailijoita! Nyt pitäisi jaksaa arvioida putkeen kahden jo menestyneen nuorehkon kirjailijan teosta – ja sanon ”pitäisi jaksaa”, vaikka olen molemmista kirjoista aivan liekeissä. Aloitan helpommasta ja pienemmästä tarinasta.

Iranilais-ruotsalainen Gulnaz Hashemzadeh Bonde (s. 1983) julkaisi esikoisromaaninsa jo vuonna 2012. Tämän ohella hän on toiminut sosiaalisen yrittämisen asiantuntijana, eli hän on ekonomi, joka taistelee nuorison syrjäytymistä vastaan. Hänen toinen romaaninsa Olimme kerran (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) julkaistiin englanniksi Yhdysvalloissa ennen suomennosta. Kirjalle takuulla löytyykin lukijakuntaa ympäri maailmaa, sillä ruotsalaisen maahanmuuttosaagan lisäksi se kertoo Iranin vallankumouksesta.

Kirjan kertoja on viisikymppinen ensimmäisen polven siirtolainen Nahid, jonka mies on vastikään kuollut sydäninfarktiin. Ruotsissa hänellä on elämässään vain yksi tytär, Aram, ja joukko iranilaisia ystäviä. Pienen piirin keskellä hän kokee akuuttia yksinäisyyttä ja syrjään jäämistä, tyylikkäässä penthouse-huoneistossaan,  neljännessätoista kerroksessa, jonka olohuoneen ikkunaseinä on pelkkää lasia. Nahidin suku asuu edelleen Iranissa, jonne yhteyttä pidetään lähinnä puhelimitse. Nahidin perhe on joutunut luomaan elämänsä Ruotsissa ilman vahvan maahanmuuttajayhteisön tukea, mutta he ovat onnistuneet ainakin materiaalisen hyvän keräämisessä. He ovat moderneja individualisteja, jotka ovat luopuneet islamista jo kauan ennen Eurooppaan muuttamista.

Romaani on rakennettu epälineaarisesti kerroksittain, ja siinä käydään läpi fragmentteja Nahidin elämästä aina 1960-luvulta saakka. Iranin vallankumouksen kertomuksena tarina on varmasti edustava, mutta pääpaino tarinassa on selviytymisessä uudessa maassa. Sen verran olen lukenut iranilaista kirjallisuutta, että uskallan väittää Hashemzadihin kerronnan tavan olevan enemmän eurooppalainen kuin iranilainen. Lyhyet lauseet ja koruton ilmaisu viittaavat ehkä eniten ranskalaisen feministisen kirjallisuuden perinteeseen – myös yleensä lukemani ruotsalaiset romaanit ovat koukeroisempia ilmaisultaan ja tyyliltään. Ajattelin kirjaa lukiessani jonkun verran Marguerite Durasia. Ja teos tutkii äitiyttä, sen tuskaa ja taakkoja, harvinaisen rehellisesti – Nahid ei koe olevansa kummoinen äiti, vaan harvinaisen itsekäs sellainen. Ja siitä huolimatta tytär on hänen kaikkeutensa, koska hänellä ei enää muuta elämässä ole.

Pääteemoja kirjassa ovat pakolaisuus, äitiys, parisuhdeväkivalta ja syöpää sairastaminen. Teos on vahvasti tunteita herättävä, jopa ravisteleva, sortumatta sentimentaalisuuteen missään vaiheessa. Vaikka Nahidilla on paljon syitä katkeruuteen, hän käy läpi oman elämänsä odysseiaa osoittaen, että elämän viimeiset kuukaudetkin voivat parhaimmassa tapauksessa tuoda ilon aiheita, yllätyksiä ja oppimisen hetkiä. Itselleni syöpäulottuvuus teoksessa oli paikoitellen melkein liian rankka, mutta pidin Hashemzadehin tavasta kutoa sen muiden tarinan säikeiden väliin.

Onneksi luin kirjan tutkimatta kirjailijan taustaa – oletin nimittäin kirjailijan olevan Nahidin ikäluokkaa, eli 1960-luvulla syntynyt kertoja. Teoksessa on harvinaista kypsyyttä, ja varsinkin ihmettelin tekstin taloudellisuutta – siinä kun onnistutaan tiivistämään erikoisen monisärmäisen naisihmisen elämästä noin 40 vuotta reiluun pariinsataan sivuun.

Luin viime vuonna toisen yhtä koskettavan ruotsalaiskertomuksen saattohoidosta, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa (2017), joka herätti minussa samoja viboja, vaikka Malmquistin teos oli omaelämäkerrallinen, erilainen tyyliltään ja yksityisempi kuin Hashemzadihin. Oikeastaan melkein kaikki koskettavat kirjat tästä aiheesta ovat tulleet Ruotsista – eli voitaisiinko väittää, että ruotsalaiset ovat saattohoidon ja surutyön ammattilaisia?

Teoksen tragedia piilee siinä, ettei Nahid pääse tapaamaan kotiin jäänyttä sukuaan, ja tämän vuoksi kokee Ruotsissa viiltävää juurettomuutta. Nahidin äiti oli ennenaikaisesti vanhentunut ja vaivainen jo ennen tämän maasta muuttoa; nyt kolmekymmentä vuotta on kulunut, äiti on halvaantunut, eikä hänelle kerrota Ruotsissa asuvan suvun syöpä- eikä vauvauutisia, sillä molemmat voisivat liikuttaa häntä liikaa. Tyttärensä miehen vanhempien kesämökillä Nahid vihdoin havaitsee ”juurikasvua” – puun juuria, jotka hyvää tarkoittavat ruotsalaisseniorit raivaavat pois, jotta lapsenlapset eivät niihin kompastuisi. Tässä hän löytää oman elämänsä tarkoituksen: hän haluaa kertoa tyttärensä syntymättömälle lapselle, kuinka hän on tuonut tämän Ruotsiin kasvattamaan omia juuriaan.

Olimme kerran voi olla liian surullinen teos joillekuille, mutta ainakin minua se muistutti taas siitä, miksi kaunokirjallisuutta oikeastaan kannattaa lukea – ihmisen sielun syvyyksiin tutustumisen vuoksi. Ja siksi uskallan suositella tätä varsinkin niille, jotka eivät ehdi lukea kirjoja kuin harvoin. Annan tälle romaanille erityisen suosituksen, jonka annan harvoin: jos aiot lukea vain yhden romaanin tänä vuonna, lue tämä. Ja jos olet hieman vieraantunut kirjojen maailmasta, tämä teos voi houkutella sinua palaamaan sinne.

Loppusijoituskohteena Mäntykoti

IMG_1809Minulla taitaa olla fiksaatio vanhusten palvelukoteja käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä genressä suurinta iloa on tuottanut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, josta olen saanut keskustella livenä naapurini palvelukodin asukkaiden kanssa, plus monien muiden ei vielä tuohon ikäluokkaan kuuluvien kanssa. Humoristinen kirjallisuus ikääntymisestä tuntuu olevan paikallaan, varsinkin, jos esimerkiksi omaishoito ottaa koville. Moni varmasti lukee vanhusaiheista kirjallisuutta myös omaa tulevaisuuttaan peilaten: mitä minä voin odottaa elämältäni, jos joskus joudun laitokseen ja onko minulla siinä vaiheessa enää lainkaan omaa tahtoa?

Mats Strandbergin Hoivakoti (LIKE, 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma) on varmasti hyvin todellisuudenmakuinen, mutta inhorealismin rajoja puskeva romaani äidistä ja pojasta, jotka kohtaavat pitkästä aikaa äidin hoivakotiin muuton yhteydessä. Hoivakodin nimi on tietysti Mäntykoti, jonka nimisiä on Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Monika on vasta 72-vuotias, ja on sairastunut akuuttiin dementiaan sydänkohtauksessa tulleen aivojen happivajeen vuoksi. Tätä ennen hän on elänyt yksin omassa talossaan, ja tavannut poikiaan Joelia ja Björniä vain harvakseltaan. Joelia kalvaa syyllisyys äidin heitteillejätöstä, kun taas perheellinen Björn suhtautuu äidin sairauteen teknokraattisemmin. Joel palaa kotiin Tukholmasta ja asettuu asumaan äitinsä taloon ainakin siksi aikaa, kun talo on myynnissä. Mies on elänyt rikkonaista elämää pääkaupungissa, selättänyt huumeongelmansa ainakin toistaiseksi, mutta kotiinpaluu herättää miehessä epäsuotuisia muistoja ja halun narkata taas.

Strandbergiä on kutsuttu Ruotsin Stephen Kingiksi, ja kyllä, teos edustaa varsin tyylipuhdasta kauhua, mutta ei rajoitu siihen. Se on psykologinen trilleri, mutta myös kelpo romaani ajastamme ja perhesuhteiden muutoksesta. Siitä voi siis nauttia, vaikka yliluonnolliset ilmiöt eivät kiinnostaisikaan. Siinä seikkaillaan pienessä Skredsbyn maalaispitäjässä, joka muistuttaa Göteborgin läheisessä Kungälvin kunnassa sijaitsevaa Kärnan kylää. Kungälvissä olenkin käynyt, joten paikalliseen kuvaukseen oli siksikin helppo uppoutua.

Monikan ja muutamien muiden hoidokkien näyt eivät ole aivan tyypillisiä dementiaharhoja, vaan sekä hoitohenkilökunnalla että omaisilla alkaa olla tukalat paikat ilmiön ymmärtämisessä. Kuka tai mikä hoitokodissa kummittelee tai vainoaa, ja voiko dementoituneiden hoidokkien näyissä olla totuuden siemeniä? Miksi Monika tuntuu tietävän asioita ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannutkaan?

Strandberg kuvaa dementian päänsisäistä kauhua raadollisemmin kuin moni muu viime aikoina lukemani vanhuuden kuvaaja. Varsinkin Petrus-nimisen miehen seksuaalinen käyttäytyminen on kuvattu niin ahdistavana, että hattua nostan hoitajille, jotka sellaista jaksavat vuodesta toiseen sietää. Teoksen fokus ei ole yhteiskuntapoliittisessa kysymyksenherättelyssä, mutta hoidon ”halpuuttaminen” on tässä jokapäiväinen realiteetti. Koulutettua lähihoitajaa ei mielellään päästetä yövuoroihin, koska hänelle on maksettava enemmän kuin maahanmuuttajataustaiselle hoiva-assistentille. Hoivakodin johtaja on riemullisesti pihalla kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja puhuu ”kultaisista” ja ”herttaisista” asukeistaan ilman itsekritiikin häivää.

Teoksen nelikymppisillä ”nuorilla” ei tunnu kellään menevän kovin hyvin, ja heihin oli helppo samastua. Joelin ja hoitaja-Ninan uudelleenelvytetty ystävyys toi muuten mustanpuhuvaan kerrontaan ripauksen toivoa.

Kirjassa oli jotain yhteistä vasta lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kanssa, vaikka kieltämättä Jääskeläisen kehittämässä juonessa oli enemmän vauhtia ja glamouria, ja teksti oli älyllisesti vaativampaa. Äidin ja pojan suhteen asetelmassa oli samankaltaisuutta, ja varsinkin suht nuoren dementikon kohtalo kouraisi molemmissa teoksissa syvältä.

Tämä on helppolukuinen teos, jossa kieli on hyvin arkista – ja itse asiassa olen viime aikoina havainnut samantyyppistä selkokielisyyttä paljossa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Joskus teokset jäävät minulta kesken, jos kieli on pelkkää aktiivilauseista koostuvaa ”Pupu Tupuna-kerrontaa”. Tässä teoksessa arkikieli ei haitannut, koska kerronnan palo oli valtava ja aihe koskettava.

Kirjaa en suosittele sellaisille lukijoille, jotka ovat vaikka juuri muuttamassa omaistaan hoivakotiin, sillä teoksen kerronta voi järkyttää tai tuntua liian omakohtaiselta. Teos voi koskettaa raakoja hermoja. Tosin tässä ei kuvata härskiä heitteillejättöä tai muuta sosiaalipornahtavaa – ja ongelmat, joita kuvataan, eivät aina ole rahallakaan ratkaistavissa. Dementiaharhat ovat pelottavia, ja ne voivat olla pelottavia hoitoalan pitkän linjan ammattilaisillekin, jos työtä ei tee täysin autopilotilla.

 

 

 

Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.