Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.

Köyhien tavisten palvelukodissa

viimeiset_villitykset_geronMuistaako kukaan 80-luvun nuortenkirjallisuuden hittiteoksia, Sue Townsendin Hadrianus Molen päiväkirjoja? Nyt Hadrianus on saanut samanhenkisen kilpailijan geriatrian rintamalta Hollannista. Salanimellä kirjoittavan Hendrik Groenin Viimeiset villitykset (Gummerus, 2017, suom. Sanna Van Leuuwen) kertoo 83 1/4-vuotiaasta Hendrikistä, joka asuu palvelutalossa eikä tosiaankaan pidä vanhuksista. Purkaakseen todellisia tuntojaan kiltteyden syndroomasta kärsivä mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa vanhainkodin arjesta.

Humoristisia ikääntymisestä ja vanhuudesta kertovia teoksia on viime aikoina tipahdellut eri maista. Itse pidin kovasti Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta ja tylsistyin ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin seniorikoplasta kertovan sarjan parissa (johon tässäkin viitataan). Hendrik Groen-hahmon kerronta asettuu suhteessa näihin viihteellisiin dekkareihin kuivemman huumorin ja rankemman yhteiskunnallisen analyysin tasolle. Hendrik ei ole koskaan pystynyt säästämään vanhuutensa varalle, joten hänet sijoitetaan köyhien tavisten palvelukotiin, jossa ei tunneta käsitettä biodynaaminen ravinto. Muualla Amsterdamissa on tarjolla kovin vaihtoehtoisia asumiskokeiluja antroposofeille ja anarkisteille. Tietysti Hollannissa on myös koirien vanhainkoteja ja täysin turvallisia, suljettuja asuinkortteleita muistisairaille.

Jos Hendrikin seikkailuja vertaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon pohdintoihin, sitäkin kautta oppii paljon vanhusten erilaisista elinympäristöistä ja tarpeista Euroopassa. Urbaani Hendrik on yhtä skarppi ja analyyttinen hahmo kuin Mielensäpahoittaja, mutta hän ei ryve nostalgiassa ja osaa nauttia dekadenteistakin retkistä casinoon, viininmaisteluun, valokuvasafarille ja Autot-elokuvan 3D-näytäntöön. Hendrikin Vanha vaan ei vainaa-kerho rikkoo rajoja, mutta herättää myös pahennusta, sillä siihen ei noin vaan liitytä.

Hollantilainen kirjallisuus on minulle terra nullius, ehkä viimeksi olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan. Elämänilon ja odotushorisontin suhteen molemmissa teoksissa on sama vire, raivokas hetkiin tarttuminen ennen kuin on liian myöhäistä. Hendrikin taustasta ennen palvelutaloon joutumista kerrotaan lopulta hyvin vähän; kuollut tytär ja toisessa laitoksessa kauan vihanneksena virunut vaimo ovat miehen esihistoriaa. Uusi, itseäkin vanhempi naisystävä Eefje tuo miehen elämään potkua, vaikka onni onkin lyhytaikaista. Eefjellä on pistämätön kirjamaku vielä kuolinvuoteellaan, hän pitää mm. Paolo Giordanosta ja Muriel Barberystä. Hendrik on kekseliäs ja kärsivällinen saattohoitaja, joka ymmärtää tehdä toiselle kuten toivoisi itselleenkin tehtävän.

Hollantilaisesta kulttuuristakin teos kertoo mehevästi. Mustan Petterin piilorasistisesta olemuksesta saadaan aikaan komiikkaa vanhainkodissakin, vaikka porukkaan mahtuu vain yksi erivärinen asukas Pakistanista. Hoitohenkilökuntaan mahtuu enemmän diversiteettiä, joten Mustaa Petteriä ei tarvitse kenkälankilla maalata. Mustan Petterin historiallinen merkitys on ollut siirtomaavaltiossa suurempi kuin Suomen Tiernapoikien murjaanien kuninkaalla.

Ymmärrän, miksi teos on ollut myyntimenestys niin monessa Euroopan maassa. Teos herättää hilpeyden lisäksi myös kriittistä pohdintaa palveluntuotannon logiikasta uusliberaalin markkinatalouden syövereissä. Hendrikistä on vaarassa tulla heittopussi, jonka oikeutta asumiseen tuttujen ihmisten keskellä ei voida taata. Jonot palveluasuntoihin ovat pitkät ja ”uusille vanhuksille” on koko ajan rakenteilla kummallisempia ja kustannustehokkaampia ratkaisuja. Hollannissa ja Suomessa näyttää olevan hyvin samansuuntaisia linjauksia suhteessa asiakkaiden maksukykyyn, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleeni kysymys, onko humaanius enää universaali arvo, vaiko pelkkää kauppatavaraa. Kuinka pieneen ja vaatimattomaan tilaan köyhimmät vanhukset voidaan survoa, ja missä menee elämisen ja säilömisen raja?

HELMET- haasteessa teos sijoittuu kohtaan 39: ”Ikääntymisestä kertova kirja”. Lämmin kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Vetoketjuttoman panon paluu

imageErica Jongin Lennä, uneksi (1973) oli teini-ikäni salainen seksiraamattu, joka sisälsi uskomattoman graafista kieltä – kieltä, joka ei silloin eikä edelleenkään mahdu suuhuni, olenhan saanut melko siveellisen kasvatuksen. Muistan kirjasta parhaiten vetoketjuttoman panon fantasian, eli haaveen harrastaa seksiä rajattomasti missä vaan, milloin vaan ilman, että vaatteet rajoittavat toiminnan etenemistä. Tämä on ollut rajua 70-luvulla,  kuten varmaan myös fantasioiden jakaminen ystävien kesken. Kuitenkin Lennä, uneksi oli kirjakerhon kuukauden kirja ja koristi varmasti monien kirjahyllyä.

Erica Jong palaa seksuaalisuuden ja elinvoiman teemaan yli 40 vuoden viiveellä teoksessa Elä ja uneksi (S&S, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta). Tässä 70-luvun radikaalit naiset ovat varttuneet kypsään ikään, menestyneet, olleet useamman kerran naimisissa ja luopuneet huumeista ja viinasta. Vanessa ja Isadora tapaavat nyt kantapaikassaan, kaupungin parhaassa espressobaarissa ja törmäävät myös toisiinsa kirkon kellareihin AA-tapaamisissa, oudon anonyymeilla tunnustuksellisuuden näyttämöillä. Tässä päähenkilönä on entinen näyttelijä Vanessa, kun taas vetoketjuttoman panon keksijä, kirjailija Isadora on ilmeisesti Jongin alter ego. 

Kuusikymppinen Vanessa hoitaa romaanissa ikääntyneitä vanhempiaan ja sydänvikaista rikasta aviomiestään Asheria, joka hänkin on jo yli kahdeksankymmenvuotias. Kuoleman väistämättömyys on osana Vanessan arkea siihen pisteeseen saakka, että hän alkaa taas todellisuuspakoisena etsiä itselleen seksiseuraa netin rajattomasta maailmasta. Seksuaalinen kiihko on hänelle ainoa muistutus elämän jatkuvuudesta. Nuoremmat miehet kiinnostuvat Vanessasta ja pommittavat häntä viesteillään, vaikkakin IRL-kohtaamiset ovat pelottavan vaativia. Nuorempia miehiä tuntuu kiinnostavan koiraleikit ja alistuneet orjan rooli.

Seksiäkin kiinnostavampaa kirjassa ovat perhesuhteiden kuvaukset. Vanessan havahtuminen Glinda-tyttären vakavaan huumeongelmaan on koskettavaa luettavaa, varsinkin, kun huomaa, ettei ongelmasta poispääsyä voi paljoa voidella rahalla. Vanessa liikkuu sen verran varakkaassa piirissä, että luulisi kaiken mahdollisen hoidon olevan hänen perheelleen saatavilla. Silti tyttären huumeongelman ja vanhempien saattohoidon hoitojen järjestelyssä on omat komplikaationsa, eivätkä hoitajat sitoudu työhönsä korkeallakaan palkalla.

New Yorkin juutalaisten diasporasaagaa Jong käsittelee monelta kantilta. Vanessan Odessasta Amerikkaan muuttanut ashkenasisuku kokee Eurooppaan liittyvää nostalgiaa. Taiteellinen lahjakkuus ja jatkuva liikkuvuus on heidän verenperintöään, mutta suku ei enää 1900-luvun loppua kohti onnistu huolehtimaan rotupuhtaudestaan. Juutalaisuuden määrittely ei ole helppoa monirotuisessa todellisuudessa. Gershwinin musikaalien sanoma on Vanessalle tärkeämpää juutalaisuutta kuin vanhan liiton eksklusiivisuus. Tyttärenpojan ympärileikkausseremonia on hänelle jopa hieman traumaattista, sillä älyllisesti hän ei pysty ymmärtämään juutalaisen uskon peniskeskeisyyttä.

Vaikka tässäkin kirjassa oli runsaasti seksiä, se tuntui moniulotteisemmalta ja kaunokirjallisemmalta kuin Lennä, uneksi. New Yorkin eliittien elämäntapaan suhtaudutaan rennon itsekriittisesti, ja maailmankirjallisuuden viitataan korkealentoisesti. Amerikkalaisen feminismin historiaakin kerrataan herkullisen introspektiivisesti: Jong selvästi arvostaa vanhana naisena enemmän Emma Goldmania kuin oman sukupuolensa seksuaaliradikaaleja, ja nauraa tämän päivän älykkönaisten ryppyotsaiselle kantoliinaäitiydelle, joka vaatii täydellistä omistautumista kiintymyssuhdeteorialle ainakin ensimmäiset seitsemän vuotta.

Ihailen Jongin tiivistämisen taitoa, sillä kirjassa käsiteltiin ihmiselämän peruskysymysten kirjoa monipuolisesti parissasadassa sivussa. Vaikka tässä kulutettiin aimo annos Viagraa, Botoxia ja luksusdelien parasta hanhenmaksaa, henkilöhahmot eivät tuntuneet pinnallisilta. Sex and the City-sarjan hahmot tuntuvat yksiuloitteisilta verrattuna Vanessaan ja Isadoraan, jotka pohtivat mielellään myös poliittisia ja hengellisiä kysymyksiä.

Ikääntyvän omaishoitajan näkökulmasta Vanessan täyttää pelko siitä, että hän saattaa kuolla ennen lähes satavuotiasta äitiään. Äidin pitkäkestoista hiipumista kuvataan huumorilla ja pieteetillä, taantuuhan tämä ihmeellinen moniosaaja kovaäänisen kurlaajan tasolle. Vanessalle äidin antautuminen ja paluu atavistisen ääntelijän tasolle tuntuu jopa lohdulliselta, sillä hän on elänyt koko aikuisikänsä kokien riittämättömyyttä suhteessa äitiin, joka oli hyvä kaikessa, mihin ryhtyi.

Luin tätä kirjaa hyvin syvissä omakohtaisissa vesissä, ja se tuntui juuri tähän hetkeen tilatulta. Syviin vesiin se toi juuri tarvittavan määrän iloa, valoa ja kepeyttä, vaikka kielellisesti ja tyylillisesti se toi myös pähkinöitä purtavaksi. Tämä voisi toimia myös elämäntaito-oppaana, vaikka onkin syvällisen kriittistä kaunokirjallisuutta.

Onnellinen loppulaskenta

1064_haukkamiesElaine Clark McCarthyn Haukkamies (Otava, 1996) on pieni, omintakeinen kertomus 37-vuotiaana parantumattomaan syöpään sairastuneen naisen viimeisistä kuukausista. India on elänyt koko ikänsä samalla kalifornialaisella peräkylällä, mennyt nuorena naimisiin ensimmäisen miesystävänsä kanssa vain paetakseen yhteiselämää alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Traumaattisen keskenmenon jälkeen avioliitto on edelleen lapseton, ja aviomies on ottanut tavakseen hakea lohtua kylän kiertopalkintonaikkosten sylistä. Indialla ei ole ammatillista identiteettiä, hän on tottunut tekemään osa-aikaisia hanttihommia, mutta pääasiallisesti hän passaa miestään, joka käy kotona kuin täyshoitolassa. Pariskunnan välit ovat ajautuneet puhumattomaan rinnakkaiseloon. Indian ainoa syy olla eroamatta miehestään on yhteinen talo ja puutarha, jotka ovat hänelle tärkeitä kiinnikkeitä muuten monotonisessa elämässä.

Indian suvun naiset ovat olleet jo monessa sukupolvessa jonkun sortin kylähulluja. India on saattohoitanut oman syöpäsairaan äitinsä loppuun saakka, vaikka alkoholisoitunut äiti oli painajaismainen hoidettava. Kun kylän muut sinkkunaiset ovat keskittyneet tyhjyyttä lievittääkseen baarien hulttiomiesten kierrätykseen, Indian äiti on valinnut yksinäisen juomisen. Indialla on äidistään sekavia muistoja – traumaattisten juomismuistojen lisäksi hän alkaa löytää myös valoisampia, hassuja muistoja. Äiti oli jonkin sortin väärin ymmärretty elämäntaiteilija ja anarkisti, joka hyvinä päivinä nautti myös tyttären kanssa leikkimisestä ja lapsen tasolle taantumisesta – esimerkiksi jättisaippuakuplia sahaamalla. Äiti nousee naisen loppumetreillä merkittävämmäksi hahmoksi kuin aviomies Doug, joka selvästi vain odottaa vaimonsa kuolemaa ja uuden parisuhteen aloittamista jonkun hempukoistaan kanssa.

Eräänä päivänä India saa selville, että kylälle on muuttanut haukankasvattaja. Oudoista asioista innostunut nainen haluaa nähdä petolintujen lennätystä ja ruokintaa. Hän päätyy miehen eräkämpälle oppimaan aiheesta, ja salamarakkaus alkaa jo muutamasta katseesta. Haukkojen käyttäytymisestä kerrotaan vuolaasti rakkauskohtauksien suvannoissa. Urosten ja naaraiden tarkasti jaetuista pyydystystehtävistä oppii paljon. India kertoo Rhordille lähinnä menneisyydestään, ja Rhodri kertoo Indialle linnuista ja lentämisestä. Skottilaisperäisen mysteerimiehen taustassa olisi taatusti paljon puitavaa, mutta koska pariskunnalla on aikaa vähän, he eivät voi käyttää sitä kaikkea tarinankerrontaan.

Tässä harrastetaan lähes taivaallista seksiä kuoleman esikartanossa. Seksuaalisen halun löytyminen fyysisten voimien vähetessä on hämmentävääkin luettavaa, ja murtaa stereotypioita saattohoidosta. India pakenee aviomieheltään asumaan sähköttömään eräkämppään, mutta tietää, ettei voi kuolla rakastettunsa syliin primitiivisissä olosuhteissa. Rakkaudella on siis parasta ennen-päiväys. Palattuaan kotiinsa India ei enää halua nähdä Rhodria – hän haluaa miehen muistavan hänet vielä kävelevänä ja naisen näköisenä. Saattohoidossa India muistelee elämänsä huippuhetkiä, jotka tapahtuivat vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaa. Elämän palasten järjestykseen paneminen ei ole helppoa, selkeitä vastauksia ei löydy, mutta India lähtee tästä maailmasta miltei hilpeissä merkeissä.

Yhteiskunnallistakin sisältöä teoksessa on. Sanoisin, että tässä kuvataan lähes syrjäytynyttä Amerikkaa – ihmisiä, jotka eivät ole koskaan oppineet haaveilemaan mistään suuresta ja joiden mahdollisuudet toteuttaa itseään ovat kovin rajalliset. Tässä puhutaan tukityöllistyneistä, joiden roposet eivät riitä kolmen baarin menestyksekkääseen pitämiseen ja aina uusista yrittäjistä, jotka luulevat kylän juopoissa olevan kultasuoni.

Teos on yltiöromanttinen ja juoneltaan aika yksioikoinen, mutta McCarthy osaa tiivistämisen taidon. 173 sivuun mahtuu ainakin yhden ihmisen elämäntarina, luentoja haukankasvatuksen perusteista, analyysia peräkylien mentaliteetista ja syvällistä pohdintaa elämänarvoista. Itse en niin innostunut itse romanssista, mutta elämän rajallisuuteen liittyvät pohdinnat koskettivat. Lista asioista, mitä pitää tehdä ennen kuolemaa, voisi olla meillä kaikilla taskussa ilman syöpädiagnoosiakin. Kerronnan keskiö ei ole syöpään kuolemisessa, vaan pikemminkin elämänhalussa. Teos varmaan puhuttelee parhaiten niitä, jotka ovat jollain tapaa luovuttaneet rakkauden etsimisessä – ”koskaan ei ole liian myöhäistä”-teema onkin yksi romanttisen fiktion vakioaiheita.

Tämän teoksen inspiroimana lukisin seuraavaksi John Greenin paljon kehutun Tähtiin kirjoitetun virheen (WSOY, 2013), joka puolestaan kertoo teini-ikäisten syöpäsairaiden rakkauden kaipuusta. Haukkamies ei ollut ainakaan minulle klassista nenäliinakamaa, vaan pikemminkin sydäntä lämmittävä hyvän mielen kertomus (niitäkin välillä tarvitaan). Greenin romaani vaikuttaa traagisemmalta ja vaatii luultavasti henkistä varustautumista ennen koitosta.

Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.

 

Varavoimaa etsimässä

KuunliljaTomas Sjödinin Salattu varavoima (Kirjapaja 2007) pomppasi eteeni kierrätyskorista. Otin sen mukaani varovaisin mielin huomatessani sen kertovan vaikeasta aiheesta, elämästä vakavasti sairaiden lasten omaishoitajana. Tämän postauksen afrikkalainen kuunlilja liittyy olennaisesti teokseen. Teoksen kansikuva oli niin ruma ja ankea, etten halunnut jakaa sitä julkisesti.

Sjödin on göteborgilainen Vapaakirkon pastori, joka siirtyi vaimonsa kanssa vaikeavammaisten poikiensa päätoimisiksi omaishoitajiksi heidän ollessa alakouluikäisiä. Kahdella perheen kolmesta pojasta löydettiin jo pienenä parantumaton, määrittelemätön aivovamma, jonka diagnoosi oli alusta saakka pessimistinen. Pojat pystyivät elämään tavallista elämää kotona ensimmäiset elinvuotensa, mutta kouluikäisestä saakka alkoivat käpertyä sisäänpäin ja kärsiä liikuntakyvyttömyydestä ja akuuteista hengitysvaikeuksista. Poikien hoito vaati vanhemmilta ympärivuorokautista valvontaa, eli raakaa vuorotyötä. Omaishoitajien vuosilomat olivat välttämättömiä henkireikiä. Perheen terve esikoinen on elänyt aikuiseksi, mutta nuoremmat pojat menehtyivät teini-ikäisinä pitkän ja tuskaisan sairastamisen jälkeen. Tämä teos kertoo pojista vanhemman, Karl-Petterin viimeisistä vuosista ja pelosta, että nuoremman pojan, Ludvigin, diagnoosi alkaa noudattaa samaa kaavaa.

Sjödin etsii kirjassaan varavoimaa, mikä ei ole täysin sama kuin voimavara. Tässäkin käsitteet ja kielelliset erot leikkivät, kaikkea ei voi suoraan kääntää yksi yhteen. Suomen kielessä peli on ehkä helpompaa kuin ruotsissa. Varavoima tulee käyttöön silloin, kun ihmisen luonnolliset voimavarat on loppuun kulutetut ja hän elää univajeessa, nälässä, janossa tai muussa äärimmäisessä uupumuksessa. Sairaan lapsen vanhemmilla kriittisessä tilanteessa ystävällinen Nasu-kyltti lapsen huoneen ovella saattaa lohduttaa enemmän kuin miljoona sanaa; surevan kotona ei oikeastaan ole väliä, mitä omaisille puhuu, vaan fyysinen läsnäolo on tärkeintä. Vuodesta vuoteen kriittisesti sairaita lapsia hoitavat vanhemmat eivät ehkä enää osaa vastata normimaailman ”mitä kuuluu?”-kysymyksiin, vaan jättävät viesteihin vastaamatta tai keksivät diplomaattisia vastauksia, joilla pääsee hankalasta tilanteesta mahdollisimman vähällä. Tulee paljon kissanristiäisiä, joihin ei yksinkertaisesti jaksa osallistua. Suhteet lähipiiriinkin saattavat hankaloitua, ellei voimavarojen puutteesta keskustella avoimesti. Kaiken tämän ympärillä kuinka ihminen voi ylipäänsä legitimoida olemassaoloaan? Kenelle se legitimoidaan, Jumalalle vai läheisille?

Kristilliseksi kirjaksi teos on kirjoitettu siinä hengessä, että siitä voi muukin uskova tai täyspakana löytää lohdutuksen tai voimaantumisen sanoja. Teos sopiikin erinomaisesti kaikille omaishoitajille tai muuten läheisten sairastumisen vierellä kulkijoille jonkunlaiseksi kävelykepiksi tai ”reality checkiksi”. Sjödin itse on taatusti käynyt läpi satoja uskonkriisejä seuratessaan lastensa elinvoiman hiipumista ja kirjaimellista kärsimystä: siinä vaiheessa, kun hän kertoi Karl-Petterin sairauden loppuvaiheen iltarituaaleista, itkin vuolaasti. Pojan sängyn valmistelu nukkumiskuntoon kuulosti korkeammalta ydinfysiikalta johtuen siitä, että vain lakanoita ja tyynyjä viikkaamalla tiettyihin asentoihin pojalle voitiin taata edes parin tunnin keskeyttämätön uni.

Valmiita vastauksia kärsimyksen keskellä elämiseen ei ole olemassa missään maailman kirjoissa. Yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona kristillisen sielunhoidon lisäksi Sjödin nostaa logoterapian, hoitomuodon jonka kehitteli Auschwitzin ja Dachaun leireiltä selvinnyt psykoterapeutti Viktor Frankl. Logoterapiasta olenkin kuullut monessa otteessa aiemmin, mutta Sjödin onnistui kirjaimellisesti ”myymään” minulle sen konseptin.

Toinen teoksen tärkeä pointti liittyy koskettamisen merkitykseen vaikeasti sairaiden ja miksei kenen tahansa hoidossa. Sjödin joutui vahingossa kosketuskurssille poikiensa miespuolisen erityisopettajan aloitteesta, sillä opettajalta puuttui samaa sukupuolta oleva kurssikaveri, jota ilman kurssille ei voinut osallistua. Tästä kurssista tulikin hänelle varsinainen tietolähde poikien hoidossa: hän oppi keksimään uusia tapoja kommunikoida lastensa kanssa ja lievittämään kipua luomumenetelmin. Ylipäänsä lääketiedekin on todennut, kuinka merkittäviä kokemuksia kampaajalla tai hierojalla käynnit ovat pitkäaikaissairaiden elämässä – ei ole terapeuttisempaa kuin istua tuolissa, jossa sinua hoidetaan ilman diagnoosia lähikosketuksessa- tilanteessa, jossa on sallittua juoruilla tai puhua vaikka pelkkää paskaa. Kampaajille, hierojille, kosmetologeille ja jopa manikyristeille antaisin tunnustusta silloin, kun he onnistuvat piristämään sairaan ihmisen päivää.

Teos kertoo myös paljon omaishoitajien vertaistuesta, verkostoista, jotka parhaimmassa tapauksessa kantavat loppuelämän. Määrittelemättömien aivovammaisten vanhempien piirissä ryhmän jäsenet ajoivat ympäri Ruotsin osallistuen ystäviensä lasten hautajaisiin, pyrkien tukea toisiaan ja kunnioittamaan tuonilmaisiin poistuneiden lasten ja nuorten täällä jättämäänsä elämän jälkeä. Sjödinillä Karl-Petterin elämästä rakkain muisto on pojan hersyävä nauru vielä siinä vaiheessa, kun hän pystyi reagoimaan ulkomaailman ärsykkeisiin. Molempien poikien rajallinen sanavarasto ilahdutti myös, vaikka kummatkin hiipuivat jossain vaiheessa kielen ulkopuolelle.

Onko siis tarkoitus, että kaikella on tarkoitus, kirja yrittää kysyä Raamatun ja muidenkin viisaiden lähteiden avulla. Itselleni tämän kirjan anti ei ollut kristillinen, vaan puhtaasti yleisinhimillinen. En lukemani perusteella edelleenkään usko, että äärimmäinen kärsimys jalostaisi ihmistä, mutta uskon, että se kokemus, kun kuulee kanssaihmisten valittavan joutavista ”ongelmista” siinä tilanteissa, kun itse kamppailet jonkun läheisesi kanssa elämästä, voi johtaa henkiseen tai hengelliseen heräämiseen. Esimerkiksi tässä teoksessa ei maristu kertaakaan avioparin seksielämän vähäisyydestä tai sen puutteesta – siinä tilanteessa, kun valvotaan vaikeavammaisen hengitystä yöllä, seksi ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Ylipäänsä teoksessa pinnalle nousevat elämänjano ja -nälkä. Sjödin kirjoittaa antaumuksella muutamista ansaituista lomistaan Espanjaan, Portugaliin ja Italiaan. Yksi valaistumisen hetki on ortodoksisessa messussa Lontoossa, jossa hän ymmärtää itäisen kirkon ytimen ja normipalveluksen kaikkia osallistavan draaman. Kauhean kriisinsä keskellä hän jaksaa olla kiinnostunut ekumeenisuudesta, globaalisesta kristittyjen yhteydestä.

Itse olen viime aikoina viettänyt aikaani tiloissa, joissa arkisilla huolilla ei enää ole suurta merkitystä. En ole täyspäiväinen omaishoitaja, mutta elän arkeani vakavan sairauden keskellä.  Vietän aikaani odotushuoneissa, jonne en uskonut päätyväni. Uskon, että intensiivisellä hoidolla ja huolenpidolla tämänhetkinen huoli elämästäni poistuu pian. Paljon toivoa on. Jos näin ei kuitenkaan käy, silloin Sjödinin kaltaisista vierellä kulkijoista tulee vieläkin tärkeämpiä. Oikeastaan haluaisin Sjödinin koskettavan minua juuri nyt tässä tilanteessa niin, etten enää haaskaisi aikaani turhiin asioihin. Hän ei ole ensimmäinen ”herättäjäni”, muttei vähäisimpikään.

Sjödin kysyy kiperiä kysymyksiä uskosta, armosta, toivosta ja luottamuksesta. Jos mikään näistä avainsanoista koskettavat sinua, suosittelen tämän lukukokemuksen perusteella hänen kaikkia yhtätoista hengellistä teostaan (vain osa on suomennettu, mutta kaikkihan me osaamme ruotsia tässä kaksikielisessä maassa).