Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

IMG_1700Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Dystopiaa Runebergin poluilla

IMG_1581Kirjoitan nyt arvion romaanista, jonka sisällöstä en ymmärtänyt paljoa. Hyvin suurella todennäköisyydellä teos olisi jäänyt minulta kesken, jos en viettäisi rahatonta viikkoa. Ja minulla on ollut myös ikävä taipumus leimata yli hilseen menevä sanataide tekotaiteeksi, vaikka tällaisia leimoja taiteellisten artefaktien kansiin yleensä iskevät vain kansallismieliset populistit. Nyt en kuitenkaan niin tee, varsinkin luettuani romaanin syntyprosessista.

Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (Aula&co, 2017) maailmanloppua odotetaan ja ennustetaan Ruovedellä. Runebergin varjo seuraa nyky-yhteiskunnan traagisia kasvatteja lehmipoluilta kylän ainoaan karaokebaariin, jossa sirkustirehtöörinä häärää parrakas Gösta. Meno tihenee leirintäalueella, jossa syksy- ja talvikaudellakin asuu osatonta väkeä. Teinityttö Saana on joutunut muuttamaan sinne sijaisperheensä kanssa, ja siellä telttailee myös kuollutta muinaissuomea puheessaan viljelevä folkloristiikan opiskelija Riepupoika.

Riikonen kertoo Ruovesi-lehden haastattelussa (7.5.2017) ihastuneensa paikkakuntaan Oriveden opiston välivuotena ja palanneen paikkakunnalle tekemään taustatöitä romaaniaan varten useampana vuonna. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole aiempaa sidettä paikkakuntaan. Tästä näkökulmasta teos avautui minulle erikoisena tutkimusmatkana. Ja jaan kirjailijan kanssa ahdistuneen nostalgian tyhjenevän maaseudun tilanteesta.

Romaanin kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella syrjäytyneet normiyhteiskunnan meiningistä. Tyylilaji on dystooppinen, ja aika-akseli on tässä päivässä tai välittömässä huomisessa. Ruovedellä on edelleen terveyskeskus pystyssä ja kaikista vähäosaisimmat jumittavat kirjaston tietokoneilla. Kirkon kellotapulissa pidetään kahvilaa, joka on välillä öisinkin auki. Syksyn kulttuurielämän huipentuma on mystinen kirkkokonsertti, jonka orkesteri on tuntematon.

Riikonen rakentaa juonta Beethovenin fuugan tahtiin, ja fuugahan merkitsee musiikkiterminä pakoa. Kertojia teoksessa on useampi, avainhenkilöitä kai viisi, ja romaanin rakenne on kovin pirstaleinen. Lukija joutuu tekemään työtä erottaakseen äänet toisistaan; dialogiosuuksissa sekaannus voi olla tahallista.   Useammalla henkilöllä on valtava luennoinnin tarve, joten he pitävät pitkiä ”tieteellisiä” monologeja tekoälystä, dominaskenen kehityksestä, paikallisista perinnetietäjistä ja jopa Titanicin uppoamisesta. Moninaisiin autismin kirjon häiriöihin tässä myös viitataan, ja ne saattavat olla syy, miksi pörröpukuun pukeutunut omaishoitaja Karhu ja omaa hajuaan kammoava Riepupoika eivät ole koskaan valmistuneet yliopistosta.

Jos kirjaa lukee yliempaattisen sosionomikokelaan näkökulmasta, henkilöhahmojen kohtalot voivat yksinkertaisesti muljauttaa sydämen tolaltaan, mutta tällaiseen lukuasentoon teksti ei kutsu. Ympärillä ei tunnu olevan yhteiskuntaa, joka ottaisi näistä yksinäisistä desperadoista kopin. Kauhu on heillä pään sisällä enimmäkseen ilman päihteitä. Saanan sijaisisä Jussin nettiseksiriippuvuus on lopulta tässä sapluunassa helpoiten avautuva poikkeavuus. Varsinkin Karhun tilitykset parisuhteen romahtamisesta olivat hyytäviä, samoin hänen tapansa analysoida mummonsa käsillä olevaa regressiota.

Kirjassa pelehdittiin ruumiin eritteiden kanssa sen verran ahkerasti, että Jouko Turkka arvostaisi tätä teatteripilvensä päältä. Muutenkin tunnelma oli kauttaaltaan märkä ja tuulinen: kirjaston koneiden osia heitellään ikkunasta sateeseen vettymään, mutta Riepupojan vaatteita kuivataan välillä päiväkodin kuivauskaapissa. Yhteiskunta sinnittelee edelleen päiväkodin, terveyskeskuksen ja kirjaston muodossa, mutta ihmisten heitteillejättöön ei enää ole olemassa turvaverkkoja – muita kuin se karaokebaari ja Göstan lämmittämä yhteissauna.

Riikosen käyttämä kieli (varsinkin muinaissuomen hautausmaa) ja pitkät monologit hämmensivät minua lukijana niin, etten osaa muodostaa pysyvää vaikutelmaa kirjasta yhden lukeman perusteella. Tämän askarvaimon hurstiin jäi silti pesimään merkillinen tuuhku, eli kirjan partikkelit jäävät elämään omaa elämäänsä minussa.

En ole dystopioiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttaja, joten en ehkä kuulu teoksen ensisijaiseen kohderyhmään. Minusta teoksen perusasetelma ja rakennusainekset olivat kutkuttavat, mutta koin, että fuugan rakenteen uskollinen jäljittely saattaa toimia joillekin ymmärtämisen esteenä. En koskaan usko, että ”selkeyttäminen” olisi oikea ratkaisu, kun kyseessä on kokeileva kaunokirjallisuus, mutta tämäntyyppisen tekstin luojan on oltava valmis tyytymään pieneen (ja toivon mukaan innokkaaseen) faniporukkaan. Tätä ei hankita äitienpäivälahjaksi Pihtiputaan (eikä varmaan Ruovedenkään) mummolle, mutta ehkä juuri siinä, että muutakin julkaistaan, piilee monimuotoisen äidinkielemme tulevaisuus.

Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.