Kudunmetsästäjien kyydissä

Hemingway Green hills Ernest Hemingwayn teokset ovat lähinnä kuuluneet pakolliseen koulu- ja yliopistosivistykseeni, ja suhteeni kirjailijaan on  ollut kaksijakoinen. Machoilevan, alkoholisoituneen kalastajan ja metsästäjän maailmankuva kun ei ainakaan nuorempana miellyttänyt tiukkapipoista, vallankumouksellista feministiä. Kirjoittavana ihmisenä olen kuitenkin ihaillut tyyliä, varsinkin dialogien nasevuutta. Aiemmista teoksista muistan varmasti lukeneeni Vanhuksen ja meren (teininä tylsistyen) ja The sun also rises (parikymppisenä hyvin hereillä pysyen); muitakin teoksia olen ainakin lueskellut tai niihin on viitattu niin paljon kirjallisuuden opinnoissa, että tuntuu kuin olisin lukenut koko tuotannon. Nyt, ensi kertaa sitten 90-luvun, tartuin vapaaehtoisesti Papan keskituotannon matkakirjaan Afrikan vihreät kunnaat (1936, suom. 1960). Luin sen siksi, että se oli sopivan lyhyt ja mahdollisimman kaukainen suhteessa elämäntilanteeseeni, joka on ollut viime aikoina sen verran haasteellinen, etten ole paljoa pystynyt keskittyä lukemiseen. Jos ihmissuhteissa on hankaluuksia, ei aina kannata lukea ihmissuhteista, vaan nimenomaan jostain älyttömästä toiminnasta kuten metsästyksestä.

Hemingway melkein sai hermoromahduksen tämän teoksen ensimmäisiä arvioita luettuaan ja oli jo melkein lopettamassa kirjailijan uraansa, sillä ei kestänyt saamaansa palautetta – se kun ei ollut ylistävää. Afrikan vihreät kunnaat on romaanityyliin kirjoitettu matkakirja, joka pohjautuu uskollisesti Ernestin, hänen toisen vaimonsa Pauline Pfeifferin (johon viitataan akronyymillä VMR) ja ison seurueen safarikokemukseen Tansaniassa v. 1933 – nykykielellä sitä voisi kutsua faktioksi. Koska teos kuitenkin rakenteeltaan ja kieleltään muistuttaa romaania, lukijat saattavat hämmentyä ja arvioida sitä nimenomaan fiktiivisenä teoksena, mitä se ei ole. Minulle tämä kelpasi myös romaanina, ja sellaisena sitä on levitetty Keltainen kirjasto-sarjassakin.

Safari kestää noin kuukauden ja seurue majoittuu sen aikana teltoissa lähellä metsästysmaita. Suurimman osan ajasta pyöritään maasaiden mailla, ja Ernest tekee paljon havaintoja eri heimojen ja heimojen sisäisistä eroista.Loppumatkasta hän tutustuu maasaiden aatelisiin, porukkaan, joka osaa vetää maasaikulttuurin paremmalla tyylillä kuin aiemmat tapaamansa porukat. Tämä havainto tuottaa kirjailijassa suurta mielihyvää – hän löytää kylän, jossa on onnellisia ihmisiä, jotka elävät rikkomattoman oloisessa kulttuurissa. Afrikkalaisten kanssa kommunikoidaan yksinkertaisella sekakielellä, seurue on joutunut opettelemaan alkeellista swahilia pystyäkseen suunnittelemaan metsästysreittejä yhdessä. Aikansa henkeen ”alkuasukkaita” kutsutaan välillä n-sanalla, mutta läpikotaisen rasistinen ei Hemingwayn tapa kuvailla metsästyskavereitaan silti ole. Vanhempia maasaimetsästäjäkonkareita hän kuvaa kunnioittavasti, ja jokainen autonkuljettaja ja muu apuhenkilö on kirjassa suuri yksilö. Safarin loppuvaiheessa hän tosin antaa yhdelle palvelijoistaan selkäsaunan ihan kuin plantaasi-isäntä tekisi. Kunnioitetuin ja uskollisin palvelija on autonkuljettaja Kamau, kikuju, jolla on täydellinen tyylitaju ja eurooppalaisen herrasmiehen vaatteet. Hemingwayn tapa kirjoittaa afrikkalaisista taatusti hämmentää nykypäivän lukijaa, mutta teos on samalla uskottava ajankuva. Noihin aikoihin kun ei vielä tiedetty poliittisesta korrektivismista. Hemingway kuvaa tapaamiaan afrikkalaisia miehiä suurina persoonina, mutta naisia pelkästään seksiobjekteina. Osa palvelijoiden vaimoista on poikkeuksellisen kauniita, ja miesporukka riisuu heitä silmillään kylissä vieraillessaan. Hemingwayn seksismi tuntuu edelleen aukottomalta aivan kuin se tuntui nuorena tyttönä, mutta rasismitulkintani on ambivalentti. Teoksessa on kuitenkin iso annos aitoa yritystä ymmärtää afrikkalaisia afrikkalaisina. Tämä safari ei ole idyllinen fotoshopattu ajelu läpi savannin, jolla näkee ainoastaan eläimiä, vaan afrikkalaiset ovat läsnä joka pysäkillä moninaisina, viisaina, tyhminä, yhteistyökykyisinä, hankalina kuten ihmiset yleensä.

Metsästysseurue saa jo alkuosasta matkaansa mittavia saaliita, mutta Hemingwaylla on safarillaan yksi tavoite ennen muita: hän haluaa ampua kookkaan uroskudun ja saada sen sarvet mukaansa matkamuistoksi. Leijonan (simban) pyydystys ei merkitse hänelle paljoa, vaan hän on fiksoitunut tähän yhteen eläimeen. Hemingwayn touhu vaikuttaa jotenkin asperger-syndroomaiselta, ja monien afrikkalaisten tuntuu olevan vaikeaa sitä ymmärtää.

Safarin aikana ryypättiin harva se päivä, muttei kuitenkaan samalla lailla kuin Pariisissa, sillä seurue muisti aamun tehtävät, jotka olivat ryyppäämistä tärkeämpiä. Välillä miehet joivat vain pullollisen saksalaista tuontiolutta (pulloja joita kuljetettiin kuukauden ajan paikasta toiseen, samoin kuin pariskunnan isohkoa matkalukemistoa). Matkalla kohdatut kyläläiset arvostivat tyhjiä pulloja, niiden korkkeja ja etikettejä kuin kalliita aarteita. Kirjalliset keskustelut iltanuotiolla olivat erityisen virkistävää luettavaa – aikalaisten juoruilut kollegoistaan. Muun muassa Hemingway oli safarille lähtöä edeltävänä iltana pitänyt päivälliskutsut Joycelle ja tämän Nora-vaimolle, kutsuilla oli tarjottu fasaanipaistia ja isäntä oli ollut kännissä kuin käki niin, että matkaan lähtö oli ollut tuskallista. Kirjalliset juoruilut muistuttavat minua Woody Allenin leffasta Midnight in Paris – Hemingway kuljettaa samantyyppisen maagisen tunnelman Tansanian leiritulille, ja juuri tämä tekee juoruilevasta matkakirjasta kaunokirjallisuutta isolla K:lla.