Isiä saattamassa Italiassa

Teos: Lucy Fricke: Tyttäret (Huippu, 2020)

Suomennos: Anne Kilpi

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Martha ja Betty ovat nelikymppiset ystävykset Berliinistä, jotka päättävät matkustaa yhdessä Italiaan. Molemmilla on elämässä surua ja masennusta, ja Marthan isä Kurt on kuoleman kielissä. Hän haluaa kuolla Lago Maggiorella, majatalossa, jota pitää hänen nuoruudenrakastettunsa Francesca. Saatettuaan Kurtin tuohon iltaruskon pensionaattiin naiset päättävät selvittää Bettyn italialaisen isäpuolen Erneston kohtaloa. Betty tietää, että Ernesto on kuollut ja haudattu kotikyläänsä Bellagraan, eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta kunnolla surra tätä poismenoa.

Bettyä vaivaa masennus ja Marthaa lapsettomuus. Tilannetta mutkistaa se, että Bettyn lääkkeet loppuvat matkan aikana, eikä reseptien uusiminen ulkomailla ole helppoa. Jossain vaiheessa naisten polut erkaantuivat, ja Betty päätyy seikkailemaan yksin Kreikan saaristoon pahimman talouskriisin aikana. Hänen elämäänsä tulee eksentrinen pensionaattiin pitäjä Yannis, joka osaa pitää huolta yksin matkustavista naisista.

Tässä kirjassa on ripaus Thelman ja Louisen lainsuojattomuutta, vaikka päähenkilöt eivät varsinaisesti syyllisty rikoksiin. Kirjassa omintakeista on se, että tämän naiskaksikon elämänhistoriaa raotetaan vain minimaalisesti. Heillä ei tunnu olevan ammatteja tai opintojen historiaa, ja Saksaan jääneet ihmissuhteetkin tuntuvat kovin etäisiltä.

Naisten matkakertomuksen mahtuu juonellisia yllätyksiä, eikä se ainakaan sorru tyypillisiin romanttisiin Välimeri-kliseisiin. Mutta en päässyt kovin syvälle näiden hahmojen ihon alle, ja koin kerronnan paikoitellen hieman laiskaksi tai epätarkaksi. Kyseessä oli aivan kelpo kesäkirja, joka selvästi yrittää olla vakavampaa kirjallisuutta kuin chicklit-pläjäykset, mutta kaipasin tähän tarinaan lisää eksotiikkaa ja mausteita. Tässä oli poliittista analyysia, luokkasuhteiden läpikäymistä, ja terapeuttisia pohdintoja, mutta en täysin löytänyt romaanista tarinankerronnan magiaa.

Bolshevikkien kuulustelutaktiikasta

Teos: Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuomas Tulikorpi

Kun kirjailija lähtee hahmottelemaan romaania, jossa Josef Göbbels on yksi päähenkilöistä, hän luultavasti tiedostaa ottavansa melkoisen riskin. Lauri Mäkinen on jo minulle tuttu kirjailija, jonka erikoisiin historiallisiin asetelmiin olen tutustunut kahdessa aiemmassa teoksessa. Varsinkin Ambomaalle sijoittuva dekkari Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset jäi mieleen vahvasti, ja olen arvostanut Mäkisen laajaa historiantuntemusta.

Lopun alku D-mollissa on kunnianhimoinen teos, joka sijoittuu viiteen eri maahan 1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana. Se on vakoojaromaani, jossa yksi teemoista on suomalaisten kommunistien asema sodan aikana, mutta siinä seikkaillaan aina Japanissa saakka. Itselleni kiinnostavin episodi oli Espanjan sisällissota aivan teoksen alussa, mutta opin ehkä eniten Neuvostoliittoon sijoittuvista jaksoista.

Teoksen kaksi keskeistä hahmoa ovat Alex Dolgorukow ja Nalle Malmi, jotka molemmat seikkailevat Kataloniassa vuonna 1937. Alex on venäläisen emigranttiperheen vesa Berliinistä, joka on kääntynyt kannattamaan Neuvostoliittoa. Hänestä kuitenkin tehdään Espanjassa Francon joukkojen marttyyri, ja hänen Berliinissä asuva perheensä luulee miehen kuolleen. Tosiasiassa häntä pidetään turvasäilössä Moskovan liepeillä sijaitsevassa huvilassa. Hänen siskonsa Lena on lupaava näyttelijänalku natsi-Saksassa, ja hänet pakotetaan Neuvostoliiton vakoojaksi, jotta veli säilyisi hengissä.

Nalle Malmi on stadilainen perusjätkä, joka lähetetään Espanjaan vakoilemaan sinne matkustaneita suomalaisia punikkeja. Hän värväytyy samaan tasavaltalaiseen komppaniaan näiden vapaaehtoisten kanssa, ja yrittää kirjoittaa tapahtumista muistikirjaansa, mutta jatkuvaa kirjoittamista pidetään epäilyttävänä. Myöhemmin hän hengailee Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustajajäsenien, kuten Elvi Sinervon ja Yrjö Leinon kanssa Josafatin kallioilla, ja joutuu itsekin turvasäilöön, mutta olisiko hänelle vielä luvassa onnellista, huoletonta elämää?

Teos on monipuolinen järkäle, joka vaatii lukijaltaan melko laajoja ennakkotietoja. Itsellä meinasi hymy hyytyä pitkien kuulustelukuvausten aikana, jotka kyllä opettivat jotain bolshevistisesta mielenlaadusta. Eniten hämmensivät näiden puolueelle uskollisten kaadereiden ”autobiografiat”, eli itse sepitetyt, omaa luokkataustaa penkovat tunnustukset, joissa yksilön on tarkoitus esitellä luokkatietoisuuttaan.

Göbbels-osuuksia luin taas onnistuneena viihteenä, mutta minulle nämä natsirikollisten perhe-elämän kuvaukset esittäytyvätkin sairaan viihdyttävänä saippuaoopperana. Göbbels on itselleni jopa Aatua itseään kuvottavampi hahmo, joten hänen ihonsa alle pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Japani-ulottuvuus tuntui teoksen heikolta lenkiltä, ei siksi, että se olisi ollut huonosti kirjoitettu, vaan siksi, että tämä ”sinfonia” tuntui vetävän liian moneen suuntaan. Olen kyllä lukenut monia kuvauksia toisesta maailmansodasta Japanissa ja Kiinassa, mutta ne ovat vaatineet minulta enemmän paikallisen kontekstin. Eli en enää jaksanut eläytyä siellä vakoilua harjoittavien länsimaisten agenttien touhuihin.

Näinä omituisia aikoina olen pohtinut itsekin toisinajattelijoiden turvasäilökysymystä, ja maanpetossyytöksiä. Joku tällainen nykyaikaan liittyvä fiktion aihe muhii nyt päässäni. Eli aiheesta voi oppia tutkimalla menneitä, mutta toivottavasti en päädy elämään aikoja, joina tällaisia ratkaisuja jouduttaisiin taas tekemään.

Pidin tästä kirjasta, mutta paikoitellen koin, että päähenkilöiden taustoja käytiin läpi toisteisesti, eli kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Toisaalta juuri dialogit ja varsinkin Nalle Malmin stadinslangiset monologit olivat teoksen varsinainen suola. Tämä teos ei varmasti kaikessa runsaudessaan avaudu kaikille, mutta siihen kannattaa tutustua avoimin mielin. Jos ei ole kiinnostunut sen kaikista osista, niitä voi hyvin skipata. Itse löysin tästä parin-kolmen romaanin ainekset, mutta kuten kirjoittajakoulussa opin, ”romaani on sika, joka syö kaiken”. Yleensä itselleni lukijana on enemmän ongelmana tematiikan köyhyys kuin rikkaus. Tai se, jos päähenkilöillä ei ole ”oikeita ongelmia” (tyyliin, kun kirjoitetaan napanöyhtäistä autofiktiota Punavuoresta). Tässä ongelmia riitti, ja suuri osa niistä oli muun kuin yksilön itsensä aiheuttamia. Eli siinä liikuttiin enemmän omalla fiktiivisellä mukavuusalueellani, mutta ehkä niitä ongelmia oli himpun verran liikaa.

Lapsuusnostalgian huipentuma

Teos: Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota (SKS, 2021)

Äänikirjan lukija: Sakari Silvola

Eilen illalla aloitin tämän sinisen, unisen teoksen, ja hyvin sen tahdissa nukahdinkin. Kyseessä on tuhti palanen ostalgiaa, eli DDR-nostalgiaa, ja kirjoittaja on tutkinut aihetta paikan päällä Berliinissä vuosikausia. Lapsena hän asui perheineen Länsi-Saksassa Marburgissa, jossa lapsilla oli pääsy kummankin maan lastenohjelmien tarjontaan. Sandmännchen oli maiden yhteistä kansankulttuuria, ja vaikka kylmän sodan aikana siihen liitettiin poliittisia ambitioista, alun perin kyseessä oli varsin viattomasta ilmiöstä.

Teos kartoittaa kiinnostavalla tavalla varhaisen television historiaa: enpä esimerkiksi tiennyt, että TV-lähetyksiä kokeiltiin Saksassa jo vuodesta 1935 saakka, mutta toinen maailmansota hidasti tuota kehitystä. Vuonna 1952 molemmissa Saksoissa aloitettiin ensimmäiset viralliset lähetykset, mutta alkuvaiheessa katsojamäärät olivat aivan minimaalisia. Lastenohjelmat tulivat mukaan lähetyksiin alusta saakka, mutta olivat vain viiden tai kymmenen minuutin mittaisia.

Nukkumatti-ohjelmaa aloitettiin tuottamaan DDR:ssä vuonna 1959, mutta kansainväliseksi vientituotteeksi se nousi vasta 1970-luvulla. Kansainvälisyys tosin kuului animaatioon jo 1960-luvulla, kun jaksoissa vierailtiin monesti Afrikassa ja Intiassa havaitsemassa paikallista edistystä. Myöhemmin jaksoissa päästiin matkailemaan eri arabimaissa ja Vietnamissa. Ehkä lapsille termi dekolonisaatio ei kuitenkaan täysin avautunut näkemänsä perusteella. Kun Nukkumatti lähti ulkomaanlomille, tämä kohdentui tietysti Kuubaan ja Bulgariaan – kohteisiin, joihin vain harvat itäsaksalaiset pystyivät itse matkustaa.

Suomessa ohjelmaan sävellettiin oma tunnari, ja olipa Nukkumatilla matkakohteenakin Suomen Lappi 1980-luvulla. DDR:n näkökulmasta Suomi oli kapitalististen maiden heikoin lenkki, eli katsottiin, että maahan kannatti panostaa informaatiovaikuttamisen keinoin. Kiinnostavaa oli, että Suomi tunnusti molemmat Saksat valtioina vasta vuonna 1973. Silvola tutkimusmatkan kuului myös ilmiön tutkiminen Tampereen Tohlopin studioilla. Siellä keskeinen pedagoginen vaikuttaja oli Maija Koivula, joka oli vastuussa animaation sovittamisesta suomalaisen lastenohjelman kontekstiin.

Olen tosiaan ollut Nukkumatti-fani, mutta en muista Pikku Kakkosta edeltävistä television lastenohjelmista paljon muuta kuin Nukkumatin. Pikku Kakkonen on aloittanut vuonna 1977, mutta oma kiintymykseni hahmoon on varmasti tapahtunut jo aiemmin. Muistan toki Lasse Pöystin iltasadut Pikku Kakkosessa, mutta en tainnut lopulta olla perinteisten iltasatujen ystävä.

Jossain vaiheessa Nukkumatti alkoi saada liian inhimillisiä, aikuismaisia piirteitä. Tehtiin jakso, jossain hän meni naimisiin, tosin kovin platonisella tavalla, valkovenäläisen Masha-nuken kanssa, mutta tätä saagaa ei sitten jatkettu strategisistä syistä.

Silvola on tietoinen siitä, että ilmiön poliittinen analyysi on pitkälti jälkiviisautta, sillä tuon ajan lasten näkökulmasta ei luultavasti merkinnyt paljoa se, että ohjelman lapsihahmoilla oli kaulassaan pioneerihuiveja. Ja onhan jokainen jälkiviisaus oman aikansa muoti-ilmiöiden suodattama.

Pidin kirjasta siksikin, että se oli äänikirjana sopivan mittainen ja tarpeeksi jouheva kuunneltavaan formaattiin. En yleensä kuuntelisi moniakaan SKS:n tietokirjoja, sillä ei niistä jäisi kuunneltuna paljoakaan mieleen. Tässä oli onnistuttu kietomaan animaatiohahmo tarinan ympärille paljon yleisempääkin historiaa, ja kirjailijan omakohtaiset muistot ryydittivät hienosti tarinaa.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Neron takana on toinen nero

Teos: Marie Benedict: Rouva Einstein (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Kaisa Haatanen

Äänikirjan lukija: Ritva Holmström

Innostuin amerikkalaisen Marie Benedictin kirjoitustyylistä niin, että päädyin lukemaan myös toisen suomennetun romaanin häneltä putkeen. Rouva Einsteinin luin ihan kokonaan, ja se olikin astetta haasteellisempi rasti, koska fysiikka on yksi niistä tieteenaloista, joiden suhteen olen puhdas idiootti. Myöskään Albert Einstein ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua tiedenerona, mutta vilkaus kirjan kansitekstiin antoi vaikutelman, että hänen ensimmäinen vaimonsa, Mileva Maric voisi olla tutustumisen arvoinen tapaus.

Tämä on sävyltään monta astetta surullisempi tarina kuin juuri lukemani Clementine Churchillin saaga. Yhteistä näille kahdelle elämäntarinalle on se, että niissä molemmissa aviomies oli luonteeltaan hankala, ja että molemmat naiset menettivät yhden lapsen ja kantoivat tästä syyllisyyttä mahdollisesti loppuelämänsä.

Mileva Maric oli serbialainen luonnontieteiden opiskelija Zurichissa, kun hän tapasi herra Einsteinin teknillisen korkeakoulun fysiikan kurssilla. Rakkaus ei roihahtanut heidän välilleen automaattisesti, vaan Albert onnistui valloittamaan varovaisen ja uratietoisen naisen hivuttautumistaktiikalla. Mileva oli pitkään uskonut, ettei hän olisi naimakelpoinen lantiovamman ja siitä johtuvan ontumisen vuoksi – näin hänelle oltiin kerrottu Serbiassa. Sveitsissä kuitenkin elettiin jo uudempien lainalaisuuksien mukaan, eikä Milevan vamma ollut häntä suuresti määrittelevä ominaisuus uudessa kaveripiirissä.

Ehkä juutalaista Albertia ja itäeurooppalaista Milevaa yhdisti kuitenkin ”toiseuden” kokemus muuttuvassa Länsi- Euroopassa. Pariskunnan ensi tapaamisen aikaan vuosisadan vaihteessa ei vielä ollut natseja, mutta Albert oli tottunut saamaan ikäviä kommentteja ulkonäöstään monessa maassa. Itäeurooppalaisia taas pidettiin primitiiveinä, vaikka Sveitsissä lähes kaikki heistä opiskelivat yliopistoissa varakkaiden vanhempiensa sponsoroimina.

Pariskunnan suhteen alku oli lupaava ja rajoja rikkova, mutta Albert alkoi näyttää luonteensa varjopuolia jo ennen häitä. Mileva tuli raskaaksi pariskunnan ensimmäisellä yhteisellä matkalla Como-järvelle, ja tämän jälkeen tulevan isän repertuaariin ilmaantuivat loputtomat verukkeet. Hänellä myös todennäköisesti oli muita suhteita pariskunnan koko tuntemisen aikana. Pahin Milevan kokema laiminlyönti oli kuitenkin vaimon nimen tietoinen poisjättäminen yhteisistä artikkeleista, eivätkä tätä ehdottaneet tieteelliset julkaisut, vaan sen teki Einstein itse. Tiimityö sai heidän tapauksessaan todella kitkerän jälkimaun, eikä Albert Einstein enää halunnut Milevaa tiimiinsä edes nimettömänä maailmanmaineen saavutettuaan.

Benedict pääsee tässä kirjassa syvälle serbialaiseen mielenmaisemaan. Opin jotain uutta Itävalta-Unkarin valtiollisesta eetoksesta ja sen takamaiden, kuten Serbian, asemasta. Mileva Maric ei ole tarinassa mikään ”köyhä serkku”, vaan hän saa tukea varakkaalta perheeltään luultavasti enemmän kuin berliiniläinen Albert. Einsteinin ei pidetä epäilyttävänä kosijana juutalaisuuden vuoksi, vaan epävakaan käytöksen ja taloudellisen aseman takia. Toisaalta Albertin tapajuutalaisessa perheessä itäeurooppalainen kristitty tiedenainen oli mahdoton tulokas sukuun, ja tästä linjasta päätti Albertin dominoiva äiti.

Kuten Benedict loppusanoissaan toteaa, romaani on fiktiota, eikä varmaa totuutta Einsteinin petoksista ole löydettävissä. Pariskunnan jälkeenjäänyt kirjeenvaihto kuitenkin paljastaa suhteen laadusta paljon. Tiedepiireissä edelleen keskustellaan kuuluisan nobelistin ansioista tai niiden puutteesta, eikä yksiselitteistä vastausta Milevan tieteellisistä ansioista ole olemassa.

Tämä saaga päättyy pariskunnan avioeroon vuonna 1919, jolloin Albert meni uudelleen naimisiin serkkunsa Elsa Einsteinin kanssa. Tässä serkkuavioliitossa oli jotain makaaberia, ja ehkä se oli osittain Albertin äidin aikaansaannosta.

Onneksi kirjaan mahtuu myös onnellisuuden kokemuksia ja tähtihetkiä, ja varsinkin naisten välisen ystävyyden kuvaus oli voimaannuttavaa.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.

Kaikuja juutalaisesta Kiovasta

Teos: Katja Petrovskaja: Maybe Esther (2017)

Käännös: Shelley Frisch

Äänikirjan lukija: Emma Gregory

Ehkä Ester oli lukulistallani suomen kielellä jo sen julkaisuvuonna, mutta en saanut sitä silloin käsiini. Minullahan on ollut vuosien varrella juutalaisen kirjallisuuden lukuspurtteja, ja varsinkin se kirjallisuus, joka keskittyy muuhunkin kuin holokaustiin kiinnostaa. Katja Petrovskaja on Neuvostoliitossa syntynyt, äidinkieleltään venäjää puhuva kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Petrovskaja on syntynyt Kiovassa vuonna 1970, mutta hänellä on ollut sukua ympäri itäblokkia, kuten tämä kaunokirjallinen sukuselvitys elegantisti osoittaa. Nykyään sukua asuu myös Israelissa ja Yhdysvalloissa, mikä on varsin tyypillistä entisen Neuvostoliiton juutalaisille.

Teoksen nimi viittaa siihen tosiasiaan, ettei Petrovskajan isä muistanut Kiovassa toisen maailmansodan aikana kuolleen isoäitinsä nimeä. Kirjailijan suku oli molemmilta puolilta juutalainen, ja siitä valtaosa kuoli holokaustin aikana. Teoksessa Petrovskaja etsii sukunsa kadonneita juuria ympäri Eurooppaa arkistoista, museoista, holokaustin muistomerkeiltä, keskitys- ja työleirien jäänteiltä ja internetin sukututkimussivuilta. Kuten tiedämme, Google on lisännyt sukututkimuksen volyymia maailmanlaajuisesti, ja tässä kirjassa meihin kotisohvan tutkijoihin suhtaudutaan lempeällä ironialla.

Sain aikanaan teoksesta vaikutelman, että se olisi tyyliltään kovin kokeileva, mutta olen kyllä lukenut paljon vaikeampiakin teoksia samasta aiheesta, eli muistin politiikasta ja monipaikkaisesta identiteetistä. Tässä näkökulma on mahdollisesti semioottinen, sillä Petrovskaja opiskeli aikanaan kirjallisuustiedettä Tallinnassa Juri Lehmanin ohjauksessa. Arvostan kuitenkin sitä, ettei teos ole liian akateeminen, eikä teoreettisiä viitteitä pursuava.

Ehkä haasteellista kirjassa on rakenne, eli se on epälineaarisen fragmentaarinen, jopa poukkoileva. Äänikirjana teos vaatii totaalista pysähtymistä, ja itse kuuntelin sitä sotauutisia selaillen. Teos sopi kuitenkin aihepiiriltään täydellisesti nykypäivän tunnelmiin, sillä siinäkin evakuoitiin ihmisiä korkeista kerrostaloista ja ahtauduttiin pitkänmatkan juniin ilman eväitä tai vesipulloja. Juniin, joista joku saattaa olla viimeinen lähtevä, maailmassa, jossa esiriput laskeutuvat naapurikansojen väliin.

Teoksen Esther jää yksin selviytymään Kiovaan, koska ei heikon kuntonsa vuoksi pääse pakenemaan kaupungista. Kuten tänäänkin, myös tässä kirjassa pohditaan vanhusten ja vammaisten vaikeaa asemaa sodassa, ja naapuriavun merkitystä moraalin ylläpitäjänä.

Petrovskaja palaa synnyinkaupunkiinsa ja kohtaa Babi Yarin puiston, josta on vuosien varrella tullut suurempi monumentti kuin se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänen henkiin jääneillä sukulaisillaan on ollut taipumus korostaa enemmän kommunistista identiteettiä kuin juutalaista. Isoäiti Rosa oli työn sankari, joka paettuaan holokaustia Pietariin pelasti nälkää näkeviä lapsia orpokotiin Laatokan rannalle. Muuten tämä urhea nainen teki elämäntyönsä kuuromykkien opettajana, kuten moni muukin tuon haaran sukulainen. Rosan suvusta olikin helppo löytää todisteaineistoa, sillä kuuromykkien opetuksesta on kirjoitettu historiikkejä. Piirit ovat olleet pienet, ja näissä piireissä legendaariset Gellerit/Hellerit muistettiin.

Kirjassa on paljon pohdintaa nimien politiikasta, ja nimien venäläistämisestä/puolalaistamisesta. Moni tästä suvusta elää 1900-luvun alussa Puolan puolella, kun Puola on osana Venäjän suurruhtinaskuntaa. Ukrainan ja Puolan rajalla oleva Galician alue on juutalaisten ydinaluetta, jossa edelleen on löydettävissä jiddishinkielisen kulttuurin jäänteitä. Mutta tuo kieli ei ole koskaan kuulunut Petrovskajan repertuaariin. Hänen uskovaiseksi ruvennut veljensä taas on opiskellut hepreaa, ja valinnut elämässään toisen polun kuin akateeminen, länsiorientoitunut siskonsa.

Kiinnostavin episodi tässä monipolvisessa saagassa sijoittuu Odessaan vuoteen 1932, jolloin kirjailijan isosetä Judah Stern syyllistyy saksalaisen diplomaatin ampumiseen ja tulee tuomituksi kuolemaan neuvostoliittolaisessa oikeussalissa. Tapaus on iso spektaakkeli, joka saa myös kansainvälistä huomiota. Siinä korostuu yksilön mitätön oikeusturva, ja koneiston armottomuus. Suvussa olikin tapana puhua ”orgaaneista” eli sosialistisen järjestelmän lonkeroista varsin kryptisesti, paikkana, jonne siellä työskentelevät vajoavat.

Tällä lukukerralla huomioni keskittyi tarinan maantieteelliseen puoleen, ja varsinkin niihin kaupunkeihin, jotka ovat tämän päivän uutisissa kartalla. Seitsemän vuotta sitten en ehkä olisi osannut eläytyä Lvivin kaupungin historiallisiin kerrostumiin yhtä hyvin kuin nyt, vaan olisin ehkä saanut enemmän irti Leningradin piirityksestä.

Voisin lukea kirjan uudelleen suomeksi ja mielellään painotuotteena. Englanninnos ei mitenkään kuulostanut huonolta, mutta joidenkin nimien kuuleminen saattoi jäädä puolitiehen. Ja olisi kiinnostavaa palata vielä teoksen antamiin kirjallisiin virikkeisiin ajan kanssa.

Jos oikein muistan, niin Amerikan juutalaisen Jonathan Safran Foerin teos Everything is Illuminated on tämän teoksen ”sukulaissielu”, ja siinäkin seikkailtiin Ukrainassa etsimässä kadonneita juuria. Tuon teoksen olen lukenut 90-luvulla ymmärtämättä siitä paljoa, joten olisi kiinnostavaa saada se käsiin uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.