Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Mainokset

Kuinka kaukana täältä on Raqqa?

olin_isisin_vanki_240Olen viime aikoina kirjojen lukemisen rinnalla harrastanut YouTuben ”eläviä kirjoja” ja päätynyt seuraamaan raportteja Euroopassa asuvista ääri-islamisteista. Jihadistien valmentaminen on teema, joka ahdistaa, raivostuttaa ja ruokkii Rajat Kiinni-väkeä, mutta mielestäni myös teema, josta tavallisen kansalaisenkin kannattaa olla jollain tasolla tietoinen. Naispuoliset Euroopassa kasvaneet ISIS-taistelijat ja – vaimot ovat erityisesti herättäneet kiinnostukseni. Muutama viikko sitten Britanniassa kohua herätti BBC3-kanavalla esitetty sketsi ”The Real Housewives of ISIS”, jossa Syyriaan lähteneet nuoret tytöt vertailevat pommivöidensä trendikkyyttä. Minua tämä nauratti kovasti, mutta katsojista osa pöyristyi vitsin asiattomuudesta.

Saksalainen toimittaja Andrea C. Hoffman tapasi 19-vuotiaan jesiditytön Farida Khalafin pakolaisleirillä juuri, kun tämä oli päässyt pakenemaan seksiorjuudesta pahamaineisessa Raqqan kaupungissa. Farida pääsi pian tämän jälkeen pakenemaan Saksaan erityisen suojeluohjelman turvin. Faridan perheestä elossa selvisivät äiti ja ainakin osa veljistä, ja hekin tulivat myöhemmin perheenyhdistämisen kautta Saksaan. Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet (Minerva, 2016, suom. Anne Mäkelä) on syvästi traumatisoituneen nuoren naisen kertomus, jota ei ole kirjoitettu parrasvaloihin pääsyn toivossa. Faridaa ei tulla näkemään ihmisoikeusfoorumeilla seksiorjuuden kokemusasiantuntijana. Hänen on jatkettava tavallista elämäänsä opiskelijana ja traumapotilaana.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että ennen kaameaa kaappaamistragediaa siinä kerrotaan jesidien vähemmistöhistoriasta, uskonnosta ja kulttuurista. Faridan perhe elää rauhanomaista keskiluokkaista elämää pienessä Kochon vuoristokylässä Pohjois-Irakissa, isä on armeijan palveluksessa ja paljon poissa kotoa. Kocho on yksi jesidien kylistä, vaikka sielläkin asuu musliminaapureita. Paikallisten muslimien kanssa välit ovat kunnossa, vaikka nämä eivät suostukaan jakamaan jesidien kanssa aterioita. Enemmän yhteisyyttä jesidit kokevat kurdien kanssa, joiden kieltä he puhuvat ja joiden peshmerga-sotilaisiin he luottavat hädän hetkellä. Uskonnollinen identiteetti on kyläläisillä vahva, vaikka he saavatkin jatkuvasti kuulla uskontonsa syvästä pakanuudesta. Vaikka kristittyjen asemakin on Irakissa tukala, ”kirjan kansan” asema suojaa heitä pahimmilta hyökkäyksiltä. Jesidien uskontoa ei valtakulttuuri tunnusta eikä hyväksy millään ymmärryksen tasolla.

En koe aiheelliseksi referoida kirjan kauhutarinaa. Sen sijaan pohdin, kenelle tämä on kirjoitettu ja mitä lukija kirjasta voi oppia. Kirja on selvästi kirjoitettu muistuttamaan läntistä maailmaa jesidinaisten kärsimyksistä ja Daeshin sairaasta maailmankuvasta. Valistunut lukija kenties osaa jo arvata kirjan juonen etukäteen.

Kyseessä ei ole tyypillinen islamilaisen maailman naisiin kohdistuvan sorron dokumentti, sillä tässä ei analysoida islamin sukupuolikäsitystä tai muslimikulttuurien oletettua takapajuisuutta. Kyse on terroristijärjestöstä, jonka tavoitteena on tuhota vähemmistökansa väkivaltaisen jihadin kautta. Nuoret jesiditytöt eivät ole näille pedoille ihmisiä, vaan helposti kierrätettävää karjaa. Tyttöjä yritetään pakkokäännyttää islamiin, ja jotkut suostuvatkin siinä toivossa, että väkivalta sitä kautta vähenisi. Kuitenkaan väliaikainen liitto vanhemman azerbaidzanilaisen tai marokkolaisen jihadistin kanssa tuskin mahtuu kenenkään tulevaisuudensuunnitelmiin. Näillä karjamarkkinoilla tuleva raiskaaja voi yhtä hyvin olla Suomen somali tai punapäinen irlantilainen käännynnäinen. Pahuus ei tässä katso ikää, koulutustaustaa tai kansallisuutta. Sotilaiden joukossa tosin on henkilöitä, joiden omatunto kolkuttaa ainakin paikoitellen. Kaikki tuonne päätyneet eivät ole täysin tienneet, minne ovat menneet ja osa saattaa katua sitä suuresti. Faridan tarinassa on myös armon hetkiä, ja moni muslimi nousee siinä pelastavaksi enkeliksi.

Kirja ei tarjoa samantyyppistä masokistista viihdettä kuin jotkut muslimimiesten raakuudesta kertovat bestsellerit, eikä sitä ole kirjoitettu erityisesti eksotiikannälkäisille naisille. Teoksen voi lukea kuka tahansa, tosin maailmanpolitiikkaa enemmän seuraaville tässä tuskin on paljoa uutta tietoa. Itselleni jesidinäkökulma oli kirjan ”pihvi”; ilman tätä en olisi ehkä jaksanut lukea raskasta tarinaa.

Pelkään, että ilman kunnon taustoitusta tämä teos voi jäädä pelkäksi kauhutarinaksi. Varsinkin nuorten lukijoiden on hyvä etsiä faktoista välimatkaa, jotta tämän lukeminen ei ahdista liikaa. Kirja kyllä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielentilaa. Faridan odotushorisontti tulevaisuudelle on pelokkaan varovainen. Voi kestää todella kauan ennen kuin tällaisia kauhuja läpikäynyt nuori nainen uskaltaa elää taas nuoren naisen elämää.

Suosittelen tämän kirjan lukemista toisen aiheesta kertovan tietokirjan kanssa. Itselläni on vielä kesken Kristiina Koivusen perusteellinen Suomen nuoret jihadistit (Into, 2016), joka tuo teeman lähemmäksi kotiovea. Mielestäni olisi tärkeää muistuttaa, että tämä kauhu on lähempänä meitä kuin uskommekaan, ja että siihen voi hurahtaa myös henkilö, jolla ei ole mitään aiempaa sidettä islamilaiseen maailmaan.

Hellyydellä aviovaimonmaasta

imageKuinka suomalaiseksi tullaan? Millaisia initiaatioriittejä maahan pysyvästi jääneet muuttajat joutuvat käymään läpi, ennen kuin tulevat hyväksytyiksi kansalaisina? Aihe on kieltämättä kulahtanut. Voiko tästä enää keksiä uutta tulokulmaa?

En yleensä lue Suomi-aiheisia etnografisia pläjäyksiä, jotka mytologisoivat luontosuhdetta, viinanjuontia, tangomarkkinoita, hiihtoa tai hirvenmetsästystä. Tartuin Dieter Hermann Schmitzin teokseen Täällä pohjoisnavan alla (Atena, 2013) melko lailla sattumalta, ja epäilin alkumetreillä kykenevyyttäni lukea kirjaa loppuun. Meillähän on jo kestojulkkiksena Roman Schatz, jonka teoksia en myöskään ole jaksanut avata. Suomen saksalaisten etninen ero tuntuu vähemmän jännittävältä tutkimuskohteelta, ellei kulttuuriseen vaihtoon liity toisen maailmansodan haamut. Varsinkin, kun kertojana on keskiluokkainen ja keski-ikäinen setämies, voi näkökulma tuntua hieman tunkkaiselta.

Teos on siinä mielessä kiinnostava, ettei siitä ota automaattisesti selvää, onko kyseessä fiktio vai omaelämäkerta. Fiktiona teos toimii kuitenkin sata kertaa paremmin, sillä Schmitzin kieli on rikasta ja juonen käänteet jokseenkin uskomattomia. Liioittelua harjoitetaan pidäkkeettömästi, ja ihmisten väliset yhteydet ovat maagis-realistisia.

Teoksen pääasialliset tapahtumapaikat ovat Tampere ja Pohjanmaa. Reissut pohjalaisten appivanhempien luo syventävät Dieterin Suomi-kuvaa, sillä siellä päästään tosi miehen toimiin, kuten hirvimetsälle. Pohjanmaa-kuvauksessa oli paljon samaa juuri lukemani Karin Erlanderin Minkriketin kanssa, sillä tässäkin suvulla on pitkään ollut turkistarha ja jonka jäänteisiin Dieter suhtautuu humoristisella kauhulla.

Tampereella Dieterin seitsemän askeleen ohjelmaan kuuluu mm. tanssikurssi, joka alkaa tangolla ja jatkuu humpan parissa. Ulkomaisella miehellä riittäisi vientiä kurssin ulkopuolellakin, mutta hän pysyy uskollisena vaimolleen Eilalle. Eilan hahmossa on paljon hyvää, rouheaa maalaisuutta, ja Dieter selittää perheen kulttuurieroja Suomen myöhäisellä urbanisoitumisella. Kodin siisteydessä Eila on liian suurpiirteinen, mikä johtuu hänen lapsuuden olojensa alkeellisuudesta. Jätteiden lajittelu on suuri riitojen aihe, sillä Dieter haluaa lajitella alumiinijätteisiin myös jogurttipurkkien kannet. Kuitenkin hän kokee itsensä suurpiirteiseksi, koska ei vielä pura teepusseja osasiksi, kuten hyvät saksalaiset tekevät.

Uskon, että kirja on ollut suurempi hitti Saksassa, jossa intomielisiä Suomi-faneja riittää. Kuitenkin kirja myös purkaa kansallisuuden myyttejä uskoen, että kaikista kansoista voidaan tehdä mielipuolisia videoita. Pienempänä ja syrjäisempänä maana Suomi-legendat myyvät ehkä enemmän kuin Lederhosen-huumori, mutta saksalaisten hulluudesta voisi yhtä lailla kirjoittaa johdantoteoksen.

Maahanmuuttoaiheisena teoksena Schmitzin teos on monessa suhteessa etuoikeutetun tulijan puheenvuoro, sillä kertojana on mies, jolla on yliopistovirka ja ehjä perhe. Monien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien asema on paljon heikompi, eikä tulevaisuudessa näytä irtoavan eläkevirkoja kielten lehtoreillekaan, koska kielten laitoksia ollaan lakkauttamassa. Tunnen itse tämän eurooppalaisten ja amerikkalaisten kieli-ihmisten maailman hyvin, ja varsinkin yliopistomaailman kuvaus oli minulle liian arkista. Vapaa-ajan seikkailuja oli riemukkaampi lukea, sillä niissä kiltti ja hyvinvoiva perheenisä meni välillä todellisille epämukavuusalueille.

Aikuisten lastentarhassa

300_7552792Viikonloppu ei ollut parasta lukuaikaa, kun piti seurata Pariisin surullisten tapahtumien kehittymistä uutisnarkkarina. Rauhoittaakseni mieltäni luin kuitenkin yön hiljaisina tunteina huumorikirjaa, jossa myös matkustettiin Ranskaan, tosin rauhanomaisissa merkeissä. Teos tupsahti eteeni sattumalta ja lähti mukaani vain kannen iloisen Buddha-teeman vuoksi. Entisenä Buddha-patsaiden keräilijänä en yleensä voi vastustaa teoksia, joissa joku päähenkilöistä on valaistumisen polulla.

Saksalaisen Doris Dörrien teos Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertoo müncheniläisestä Kaufmannien perheestä, jossa äiti ja tytär ovat yhdessä saaneet buddhalaisen herätyksen. Fred-isä lupautuu autokuskiksi, kun Franka-tytär haluaa palata Etelä-Ranskaan meditaatiokeskukseen tiibetiläisen rakkaansa, lama Pelgen luo. Isän tajuntaan ei mahdu ajatus tyttären seurustelusta buddhalaisen munkin kanssa, mutta pelastaakseen rakoilevan avioliittonsa hän suostuu kokeilemaan retriittiä, joka muutti hänen vaimonsa elämän.

Matka Ranskaan ei suju kommelluksitta. Matkan varrella Fred kokee tarpeelliseksi varastoida kehoonsa lihallisia nautintoja, sillä leirikeskuksessa todennäköisesti eletään vain riisillä ja tofulla. Vaikka Fred on pitkään elättänyt perhettään menestyvillä kasvisruokaravintoloilla (joiden teemat vaihtuvat keskiluokkaisten puritaanien trendien mukaan), sisimmässään hän kapinoi hippien askeettisuutta vastaan. Sveitsissä hän parkkeeraa perinteisiä pihvejä tarjoavaan Mövenpick-ravintolaan, josta hänen kyytiinsä päätyy traaginen maalaistollo, perheensä hylkäämä opettaja Norbert. Koska Norbertilla ei ole työtä eikä sijaa maailmassa, hän lähtee mielellään mukaan hiljaisuuden retriitille.

Dörrie kuvaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten saksalaisten elämäntuskaa lempeän ironisesti. Ranskalaisen luostarin porukka on iloisen monikulttuurista, mutta tyylitajuttomat, omenanvihreisiin kaapuihin pukeutuvat saksalaiset ovat siellä enemmistönä. Suurimmalla osalla porukasta on aviokriisi käynnissä, ja moni kokee tarvetta paeta alueelta päivittäin harrastamaan kiellettyjä asioita, kuten tupakointia, kaljanjuontia, kahvittelua ja seksiä. Norbert on porukasta ainoa, joka ei kaipaa ulkomaailman syntejä, hän nauttii liihottelusta metsissä aasialaisten nunnien kanssa. Fredin tytär Franka kasvaa yhdessä yössä kiukuttelevasta gootista tasapainoiseksi tiimipelaajaksi, kun taas Fred itse kokee lähinnä taantumista. Monella tapaa luostari onkin poispilattujen aikuisten lastentarha, jonne tullaan oppimaan kädestä pitäen elämän perusasioita kuten hengittämistä.

Ilmiöt, joita tässä teoksessa kuvataan, ovat tulleet Suomeen viiveellä, joten teos on edelleen ajankohtainen ainakin täällä. Dörrie selkeästi kuvaa elämäntapateollisuutta ja henkisiä markkinoita sisäpiiriläisenä, joka ei lyttää kaikkea etsintää tarpeettomana, mutta suosii välimatkan ottoa kritiikittömään hörhöilyyn. Buddhalaisuus esiintyy tässä juurevammassa asemassa kuin new age-terapiat – ilmiö, joka on vasta viime aikoina saavuttanut massojen suosion Suomessa. Kirjan kaikilla hahmoilla on joku esoteerinen maailmantulkintamuoto taskussaan, olipa se kädestäennustamista, enkeliterapiaa tai riimukivien tulkintaa. Kirjaa lukiessa olo oli kuin Hengen ja tiedon messuilla, hyvässä ja pahassa.

Teoksen nimi viittaa Fredin vaimon kontrollifriikkiyteen, siivousvimmaan ja jatkuvaan tulevaisuuden suunnitteluun. Hetkessä eläminen on Claudialle vielä vaikeampaa kuin Fredille, joka ainakin välillä nauttii paheistaan, päihteistä ja avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Claudia on henkilö, joka on mielessään kirjoittanut postikortit jo ennen matkalle lähtöään. Hänelle buddhalaiset harjoitukset kuten sadat päivittäiset kokovartalokumarrukset ovat ulkokultaisimpia. ”Mitäs nyt tehdään?” on monien tuntemieni ihmisten elämänlanka, sillä tyhjän vapaa-ajan tuottama kauhu on käsinkosketeltavaa.

Luin joku aika sitten toisen saksalaisen romaanin, jossa vastaavasti kuvattiin perheen kriisiä ja yhteistä matkaa yrityksenä lähentyä uudelleen toisiinsa. Tämä romaani oli terävämpi kuin David Safierin Happy Family, jossa tosin oli vielä vinksahtaneempi juoni. Pidin paljon Dörrien yhteiskunnallisesta huumorista, sivalletaanhan tässä monia länsieurooppalaisten yhteiskuntien kipupisteitä. Teos ei ole erityisen Saksa-keskeinen, vaan Dörrie kuljettaa lukijaa monen maan halki kohdaten kaikkialla samantyyppistä vieraantumista. Ranskan lisäksi tässä matkaillaan Lontoossa ja läpi Belgian ja Hollannin. Amsterdam on paikka, josta perheen kriisi juontaa juurensa ja jonne Fred päätyy sovittamaan pahoja ajatuksiaan. Lopulta hänestä tulee maanteiden ritari, joka ei halua matkoilleen mukaan vaimon pakkaamia myslipatukoita.

Vakavammin ottaen teos voisi olla läpileikkaus länsieurooppalaisen elämäntavan kaoottisuudesta ja juurettomuudesta. Uskonnot ja henkisyys esiintyy tekstissä (kuten monella tosielämässäkin) irtokarkkikauppana, josta valitaan keinoväreillä värjättyä höttöä mielialojen mukaan. Samalla juurettomaan etsintään liittyy vapaus, jonka puolustaminen tuntuu entistä tärkeämmältä. Ehkä henkisten asioiden lastentarhassa on sittenkin kivempaa kuin korkeakoulussa.

 

DJ Mannerheimin soittolista

punkin_loppu_helsingissa-rudis_jaroslav-19023482-3279813476-frntlViime viikonlopun Viisas Elämä-messuilla oli myynnissä Basam Booksin ylijäämäromaaneja euron poiskantohintaan, joten mukaan lähti eurooppalaista ”marginaalikirjallisuutta”. Ensimmäisenä lukuun kolmen teoksen pinostani lähti tšekkiläisen Jaroslav Rudišin Punkin loppu Helsingissä (Basam Books 2012, suom. Eero Balk), joka houkutteli siksikin, että kirjailija on ikätoverini. Halusin verrata, oliko 80-luvun lopun nuorisomuistoissa mitään yhtäläistä minun, suomalaisen, ja tämän teoksen outojen Suomi-fanien kanssa.

Oikeastaan Helsinki on teoksessa vain metafora tai kaukana siintävä haavekuva. Itäsaksalaisilla punkkareilla Olella ja Frankilla on haave päästä keikkailemaan Automat-bändinsä kanssa Helsinkiin, mutta ennen Berliinin muurin murtumista heille ainoa mahdollinen matkailukohde on Tšekkoslovakia. Vuonna 1987 he pääsevät legendaariselle Die Toten Hosen-keikalle Tšekkeihin, mikä monella tapaa muuttaa nuorten miesten elämää. Keikalla Ole kohtaa myös Nancynsa, jonka kanssa hänellä on leimuava romanssi kahden päivän ajan. Ole (alias Sid), Frank (alias Johnny Rotten) ja Nancy lähtevät keikan jälkeen seikkailemaan Tšekin ja Baijerin rajaseudulle aikomuksenaan loikata länteen.

90-luvulla Automat kokee pikaisen menestyksen, levyttää kolme albumia ja pääsee Euroopan -kiertueelle, jonka päätepisteeksi on merkattu Helsinki. Bändi pääsee aina Turun satamaan saakka, mutta tapeltuaan verisesti managerinsa kanssa laivan humpparavintolassa he päätyvät pakenemaan maitojunalla takaisin Saksaan. Olelle tästä oharista tulee oman epäonnistumisensa symboli. Melankolisena ja masennukseen taipuvaisena antisankarina hän elää menneisyyden virheissä velloen.

Teoksessa on monia aikakerrostumia, mutta enimmäkseen tässä liikutaan 80-luvulla ja Olen ja Frankin nykyhetkessä. Se sijoittuu enemmän Saksaan kuin Tšekkeihin, vaikka post-sosialistinen meininki rajan molemmilla puolilla on jokseenkin sama. Minulle kiinnostavinta kerrontaa oli 16-vuotiaan Nancyksi itseään kutsuvan ammattikoulun keittäjälinjalla opiskelevan nuoren naisen päiväkirja, joka paljasti autenttisuudessaan monia itäblokin arjen paradokseja. Tamponit ja muut ”ylelisyystuotteet” ovat kaupoista aina loppu, mutta nuorten bileet ovat villejä ja viina virtaa. Koulujen rehtorit ja sosiaalitantat ovat kauhuissaan Nancyn irokeesistä, mikä sulkee monia ovia hänen elämässään. Hänen kaksoisbroidinsa on lukiolainen kunnon pioneeri, joka kuuntelee nössöä, naismaista Depeche Modea. Musiikin ja muodin suhteen kolmikko on 80-luvulla täysin länsimaistunutta, mutta heillä on silti kapitalismin vastaisia radikaaleja ajatuksia, jotka eivät silloisessa systeemissä sovi minkään instituution pirtaan.

Nykyhetkessä Ole pitää Helsinki-nimistä baaria, joka on kaupunginosan ainoa rehellinen kuppila – kaikki muut ovat muuttuneet luomuisiksi, vegaanisiksi ja savuttomiksi keitaiksi hyvin koulutetuille mammakerholaisille. Olen baarissa tarjotaan ruokapuolella vain seljankaa ja silakkarullia. Muuratun seinän takaa Ole löytää salahuoneen, josta löytyy entisen juutalaisen kauppiaan elokuvaprojektori ja mykkäpornoleffakokoelma. Tähän pääsevät tutustumaan vain sisäpiiriläiset, joille Ole järjestää VIP-leffailtoja.

Baarin pelastamiseksi ystäväpiiri kokoaa pennosiaan ja vapaaehtoisvoimiaan, ja tukikonsertissa seremoniamestarina toimii DJ Mannerheim. Suomen historiaan tässä viitataan taloudellisesti, mutta nekin viittaukset naurattivat. Huumori tässä on samansuuntaista kuin Erlend Loen teoksessa Tosiasioita Suomesta. Teos ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan siinä on myös paljon vakavampaa historiallista ja yhteiskunnallista substanssia. Kiinnostavalla tavalla löysin tästä yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani brittiläiseen menestysromaaniin, Caitlinn Moranin teokseen Kuinka minusta tuli tyttö. Lukuelämyksenä tämä ja Moranin teos olivat vähintään yhtä vahvoja.

Politiikan tasolla pidin eniten rajankäynnin teemasta. Rudiš kuvaa itäblokin maiden suhteita, nokkimisjärjestystä ja outoja ystävyyksiä, jotka ylittävät kielimuurit. Tšekkien ja saksalaisten välinen ero tuntuu tässä suuremmalta kuin suomalaisten ja ruotsalaisten. Venäläisiä ryssitellään ja vihataan ehkä suuremmalla intensiteetillä kuin suomettuneessa Suomessa. Puolalaiset ovat haluttuja kontakteja, koska heidän kauttaan saa ostettua länsimaisia piraattikasetteja. Kyseessä on tarkkapiirtoinen, toiminnallinen ja syvällinen aikamatka itäblokin ihmisten tavalliseen arkeen. Suomalainen lukija voi varmasti siihen samastua, sillä siitä huolimatta, että meillä oli länsiraja auki, elimme aika lailla samantyyppisessä kulttuurisessa umpiossa kuin teoksen nuoret.

Perhe-elämää Länsi-Papualla

viidakkolapsiSaksalaista Sabine Kuegleria pyydettiin aikanaan kirjoittamaan omaelämäkerrallisen teoksen erikoisesta lapsuudestaan. Hän oli viettänyt ison osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Indonesian Länsi-Guinean viidakossa, josta hänet 17-vuotiaana lennätettiin sisäoppilaitokseen Sveitsiin oppimaan länsimaisen ihmisen tavoille. Tästä kulttuurishokista syntyi teos Viidakkolapsi (Helmi Kustannus, 2006, suom. Ilona Nykyri), joka peilaa ”kivikautisen” heimon ja keskieurooppalaisen postmodernin elämäntavan eroja. Paluu eurooppalaisille juurille oli nuorelle naiselle traumaattista monessa suhteessa. En tiedä, onko kirjoittaminenkaan lopullisesti eheyttänyt tätä levotonta sielua.

Olen lukenut monia kertomuksia eurooppalaisista lähetystyöntekijöistä, joista suurin osa on ollut paljon (itse)kriittisempiä kuin tämä teos. Tässä ei keskitytä lainkaan pohtimaan länsimaisen uskonnon viemisen mahdollisia haittatekijöitä, vaan Kuegler on aidosti sitä mieltä, että kristinuskon vieminen Länsi-Papuaan on ollut pelastava asia. Tässä ”löydetään” harvinaisen alkukantainen fayu-heimo vuonna 1980. Muutamassa vuodessa Kueglerin vanhempien kristillisen esimerkin ansiosta heimo oppii rauhanomaisille tavoille. Verikostoa muille heimoille ei enää harjoiteta ja vaimojenkin ryöstäjäiset muuttuvat astetta inhimillisemmiksi. Valkoisesta miehestä, isä-Klausista, ei tule heimopäällikköä, vaan hän kokee olevansa palvelemassa kansaa. Äiti-Dorisin rooli on ennen kaikkea terveysvalistajan ja sairaanhoitajan rooli. Siinä mielessä vanhemmat ovat hippejä, että he antavat lastensa elää täyttä fayu-lapsen elämää. Vasta teini-iän lähestyessä joitain rajoituksia ilmenee – valkoisia tyttöjä ei ryöstetä vaimoiksi, vaikka kaveripiirissä heitä tästä kiusataankin.

Teos on subjektiivinen lapsuuden muistelma, jossa keskiössä ovat ystävyydet, leikit ja selviytyminen luonnonkatastrofeista ja sairauksista. Perheen arjessa hyönteisten ja tuholaisten eliminointi vie ison osan aikaa. Hämähäkki- ja rottasotien kuvauksia on mielestäni liikaa. Tavallaan ällöistä hämähäkeistä kirjoittaminen vie lukijan syvälle viidakon aistitodellisuuteen, mutta samalla se alleviivaa heimon elämäntavan ehdotonta alkukantaisuutta. Opimme myös paljon lapsikuolleisuudesta ja ylipäänsä heimon alhaisesta keskivertokuoliniästä. Lapsiin ei muodosteta persoonallista suhdetta ennen kuin ne saavat hampaita, sillä noin puolet vauvoista kuolevat ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Heimolaisten suhde kuolemaan on pragmaattinen, ja varsin yleistä on, että vanhemmat menettävät kaksi kolmasosaa lapsistaan ennen kuin nämä tulevat täysi-ikään. Näistä asioista kertominen ei tunnu niin orientalistiselta kuin arjen ällötyksistä, mutta kovin syvälle heimon kosmologiaan en kokenut pääseväni.

Kuegler kuvaa perheensä elämää hirvittävän lojaalina vanhemmilleen. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta perheen arki tuntuu miltei idylliseltä ja eheältä. Vanhemmat eivät koskaan riitele keskenään eivätkä teini-ikää lähestyvät nuoret kapinoi. Samalla vanhempien usko ja omistautuminen lähetystyölle ajaa ohi kaiken muun. Kaikki kolme lasta lähetetään opiskelemaan ulkomaille jo alaikäisinä, mutta vanhemmat jäävät asumaan rakkaan heimonsa pariin. 1990-luvulla yhteydenpito viidakon ja länsimaiden välillä tapahtuu edelleen kirjeitse, joten Sabinen vanhemmat tuskin ovat kärryillä siitä, kuinka vaikeaa heidän tyttärensä on sopeutua elämään valkoisen naisen elämää. Kulttuurishokista kirjoittaminen jää mielestäni liian ohueksi, ottaen huomioon, kuinka rankkaa kirjailijan itsenäisen elämän alkuaika lopulta oli. Minusta nämä hyväsydämiset ja hyvää tahtovat maailmanparantajavanhemmat esiintyvät miltei vastuuttomina tai kykenemättöminä valmentamaan lapsiaan siihen, mitä on edessä, kun hypätään viidakosta paikkaan, jossa pitää tietää kaikki turvaseksistä. Turvaseksi ei sitten onnistu, ja nuori nainen jää ongelmineen yksin.

Kiinnostavaa teoksessa oli yleinen viidakon elinolojen kuvaus, luonnonkuvaus ja muutamat henkilöhahmot, joille luotiin historia. Heimon parissa on yksi pariskunta, jotka osoittavat toisiaan kohtaan jonkinlaista romanttista rakkautta esimerkiksi suostumalla yhteisiin valokuviin. Leskimies Nakire on ryöstänyt vaimonsa Fusain, kun tämä on ollut kaksitoistavuotias, mutta toisin kuin muut miehet, hän on käyttänyt paljon aikaa vaimon pehmittämiseen. Fusai on karannut mieheltään koti-ikävissään useita kertoja, mutta mies on ottanut hänet lempeästi takaisin. Vaikka Fusai ei voi saada lapsia, Nakire ei ota toista vaimoa. Avioliitto tuntuu saksalaisista poikkeavalta, melkein tasa-arvoiselta. Nakiresta tuleekin perheen ”uskottu mies”, joka myös opettaa heimoveljiään rehellisyyteen. Vuosikausia he ovat varastelleet valkoisen perheen tavaroita pikkuhousuista lähtien. Eräänä päivänä kaikki anastetut tavarat palautetaan perheen talon terassille. Tämä saattaa olla merkki perheen lopullisesta hyväksymisestä osaksi yhteisöä.

Teoksessa on paljon kuvia, jotka kertovat omaa tarinaansa. Esimerkiksi miesten ja naisten fyysinen ero on lähes huomaamaton. Edellämainitun pariskunnan kuvasta on vaikea arvata, kumpi on mies ja kumpi vaimo. Miehen kenties tunnistaa naamalävistyksistä. (Tunnistamattomuus tosin johtuu länsimaisesta katseesta – silmäni eivät osaa löytää tuon heimon sukupuolen koordinaatteja, kun hiukset ja vaatetus ovat sukupuolilla identtiset.) Tribaalilävärit herättäisivät kunnioitusta osassa nuorisostamme. Tuolla päin on tapana käyttää erityisesti eläinten luita kasvojen koristeina. Saksalaiset tuovat uutena innovaationa naulat, joita myös himoitaan lävistyskoruiksi.

Kuegler ei ole antropologi eikä muutenkaan vaikuta akateemiselta, analyyttiselta tapaukselta. Jos on kiinnostunut tuon maailmanosan mentaliteettien analyyseista, voisi lukemisen kai aloittaa Margaret Meadista, joka kirjoitti briljantisti Papua Uuden-Guinean heimojen sukupuolijärjestyksestä jo 1930-luvulla ja perusti feministiset teoriansa pitkälti sieltä löytämiinsä eroihin. Tällaiset vertailut tosin eivät ole reiluja, sillä tämä ei ole akateeminen teos eikä kirjailija edes ole varsinaisesti halunnut kirjailijaksi. Viihteellistä hömppää tämä ei ole, vaan Kuegler pyrkii kunnioittamaan guinealaisia ystäviään ja kertomaan heistä maailmalle jotain olennaista. Saksankielisestä maailmasta on tullut paljon pahempaakin kaupallista höttöä, jossa länsimaan ja kehitysmaan kulttuurieroja paisutellaan. Verrattuna vaikka sveitsiläisen Corinne Hoffmanin teokseen Valkoinen masai (2006) tämä kirja on kulttuurisensitiivisyyden huipentuma.

Jouduin tsekkaamaan kuvatusta alueesta ihan perusasioita. Tässä siis seikkaillaan Guinean saarella, jonka länsiosa kuuluu Indonesialle ja jonka itäosa on Papua Uuden-Guinean itsenäinen valtio. Länsiosa on ollut jossain vaiheessa Alankomaiden siirtomaa, itäosa taas kuului Britannialle. Eurooppalaisten aikaansaamista keinotekoisista rajoista saaren asukkaat ovat taatusti kärsineet. Kuegler ei käytä kertaakaan sanaa kolonialismi, eikä ole lainkaan kiinnostunut saaren poliittisesta elämästä.

Pidin kirjasta siksi, että päähenkilö Sabineen oli helppo samastua. Olisin odottanut kulttuurierojen ja erityisesti identiteettikriisin pohdinnalta paljon enemmän. Luin teoksen täyteen pakatussa junassa epämukavassa asennossa ja silti sain sen luettua kerralla loppuun. Teos löytyi Helsingistä Kiseleffin kauppagallerian aulasta, kierrätyskorista.

 

 

Kun kirjakauppias muuttuu vampyyriksi

happy_family-safier_david-23497486-1800496720-frntlWünschmannin dysfunktionaalinen perhe saa slaagin Berliinin yössä matkalla kotiin gaalasta, jonka päätähtenä oli Twilight-saagan kirjailija Stephanie Meyer. Perheen äiti Emma on jättänyt nuorena lupaavan uran kustannusmaailmassa yllätysraskauden vuoksi. Jos hän olisi tehnyt abortin, hän olisi luultavasti menestynyt lontoolainen kustannustoimittaja. Lasten synnyttyä paras, mihin hän on urallaan pystynyt, on lastenkirjakaupan pitäminen. Viime aikoina kauppa ei ole kannattanut, sillä kaikki tilaavat kirjansa Amazonista. Emma siis on miehensä elättämä pikkurouva, joka harrastaa putiikin pitämistä. Konkurssikypsä yrittäjä pitää vielä hyvästä sydämestä kauppa-apulaista Cheyenneä, vanhaa hippiä, joka ei luultavasti työllistyisi normityömarkkinoilla. Luultavasti Cheyenne saa jäädä siksi, että hänen seksijuttunsa julkkisten kanssa piristävät hiljaisia työpäiviä.

Slaagin eli metamorfoosin perheen ylle laskee hampaaton noita Baba Yaga, jota perhe luulee romanikerjäläiseksi. Heistä tulee vampyyrejä, ihmissusia, koiria ja muumioita. He joutuvat lähtemään matkalle Transsilvaniaan, jotta kirous purkautuisi. Loppu on maagis-realistista sekoilua eri aikavyöhykkeillä ja mantereilla. Emman ja Frankin avioliitto on rakoillut jo ennen fantasiahahmoksi muuttumista, mutta totuus paljastuu selkeämmin, kun äiskä rakastuu Draculaan. Frank-isällä ja Fee-tyttärellä ovat taas omat sutinansa Egyptissä. Kun koulukiusattu, lihava esiteini Max muuttuu koiraksi, hän saa yhtäkkiä romanttista vastakaikua kiusaajaltaan kovis-Jacquelinelta.

Tällainen on Happy Family, tunnetun ja palkitun tv-käsikirjoittaja ja kirjailija David Safierin humoristinen luomus (Bazar, 2012, suom. Sanna van Leeuwen). Luin kirjan haastaakseni itseäni: en ole paljon harrastanut saksalaista huumoria, en edes osaa mainita ainuttakaan saksalaista koomikkoa tai humoristista tv-sarjaa.  Kliseisesti olen ajatellut, että kaikki saksalainen huumori liittyy jotenkin nahkahousuihin. Siksi tämä oli lupaava alku etsinnöilleni, sillä moni asia teoksessa nauratti. Enkä muistanut nahkahousuja. Tässä oli noloja vanhempia, noloja teinejä ja hirvittävän noloja saksalaisia turisteja, jotka puhuvat käännöksessä leveää itäsuomea. Seksijutut menevät täysin alta lipan ja väkivaltakin on banaalia. Ainekset ovat hyvin kasassa.

Minusta teos alkoi erittäin lupaavasti kuvauksella epätoivoisesta kirjakauppiaasta, ja olisin pitänyt ihan pelkästä berliiniläisestä perhearjen kuvauksesta sellaisenaan. Perheen odysseia Transsilvaniaan ja Egyptiin on hyperaktiivista kohellusta, joka ehkä toimisi paremmin leffana kuin tekstinä. Varmasti tämä on pitkälti makukysymys. Monet pitävät tämän tyyppisestä aivot narikkaan-kreisibailaamisesta. Itsekin luin teoksen loppuun sujuvasti, mutten tiedä, jääkö tästä muistijälkeä. Kuvitukset olivat hauskoja, ne täydensivät tekstiä.

Ehkä teoksen ongelma oli siinä, että Safier yrittää kertoa jotain diipimpää perheen yhdistämisestä rivien välissä. Loppuratkaisu on lopulta aika lälly ja ennalta-arvattava. Henkilöhahmoissa olisi potentiaalia roisimpiinkin irtiottoihin, mutta lopulta he palaavat turvalliseen arkeensa muuttumatta paljoa. Mietin myös, onko kirja alunperin tarkoitettu nuortenkirjaksi – ellei siinä olisi ollut niin paljon keski-ikäisten naisten seksitunnustuksia, se olisi minusta toiminut mahtavasti ikäryhmälle 10-13 vee.

Reittaan teoksen kategoriaan: harmitonta hupaa. Sopii mainiosti matkalukemiseksi.