Vähemmistö kahden pahan välissä

Teos: Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa. (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Arto Konttinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emil ja Adeline Martel ovat kahden pikkupojan vanhempia Ukrainassa, jotka kuuluvat maan saksalaiseen maanviljelijävähemmistöön. He ovat muuttaneet maahan vanhempiensa kanssa joskus 1900-luvun alkupuolella, kun saksalaisia houkuteltiin maahan mustan, mehevän mullan lupauksella. Vähemmistöllä on joskus mennyt ihan hyvin, mutta 1930-luvun holomodor on jättänyt syvän jäljen myös heihin.

Vuonna 1944 edessä on lähtö Ukrainasta, sillä heidän on valittava kahden pahan väliltä. Stalinin joukot eivät lupaa muuta kuin pakkosiirtoa jonnekin, missä tiedossa on pelkkää kurjuutta. Martelit eivät todellakaan ole natsihenkisiä, mutta he haaveilevat pääsystä pois Neuvostoliitosta. Jossain edessä siintää luvattu maa, vihreä laakso, jossa perhe voisi aloittaa uuden elämän.

Matkaan lähdetään maaseudulta Pervomaiskin kaupungin kupeesta (läheltä Harkovaa) puolen saksalaiskylän voimin. Martelin retkueessa on myös isoisä Johan ja naapurin yksinäisiä naisia. Reitti kulkee vaivalloisesti Moldovan kautta, ja kohti Romaniaa, mutta jossain vaiheessa he siirtyvät kohti Puolaa, jossa joutuvat todistamaan viimeisten eloon jääneiden juutalaisten teloituksia. Äiti ja lapset päätyvät lopulta Berliinin neuvostovyöhykkeelle, mutta isän kohtalo on kauhistuttava. Pääsevätkö he lopulta haaveidensa mielenmaisemaa?

Kirjan lapsinäkökulma on vahva, ja perheen pojat, Willy ja Walt, tuovat tähän muuten rankkaan tarinaan lämpöä ja huumoria. Myös hevosilla on suuri rooli kerronnassa. Monet sivuhenkilöt ovat juutalaisia, ja heistä osa on ollut Martelin perheen elämässä pitkään. Kaikkien nykyisestä olinpaikasta ei tiedetä, mutta toiveissa on, että edes joku olisi päässyt muuttamaan Argentiinaan tai Palestiinaan.

Vihreän laakson haaveen Adeline sai nuorena naapurinsa juutalaisen rouva Kantorin taidekirjasta. Muutenkin kirjassa on paljon takaumia 1930-luvulle, aikaan, jolloin tämä pariskunta tutustui ja alkoi seurustella nälänhädän ääriolosuhteissa.

Teos on hyvin laaja ja kerronnaltaan jopa eeppinen. Lukija pääsee omassa mielessään vertaamaan Ukrainan nykyoloja ja sodan kuvastoa menneisiin. Ajankohtaisuutta teoksessa on niin runsaasti, että se tuntuu välillä jopa liian ahdistavalta.

Mark Sullivan (s. 1958) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, joka luultavasti tunnetaan paremmin Pohjois- Amerikassa kuin Euroopassa. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, johon kuuluu mm. dekkareita, ja hän on kirjoittanut jonkun verran teoksia yhdessä James Pattersonin kanssa. Hänen kaksi viimeistä teostaan (joista edellinen kertoo Italian partisaaneista) on nyt saatavilla suomeksi.

Vaikka koin Jukka Pitkäsen luennan taas äärimmäisen taitavana, olisin ehkä ymmärtänyt koko tämän laajan historiallisen kokonaisuuden paremmin, jos olisin lukenut kirjan painotuotteena. Voisin siis suositella kirjaa hankittavaksi joululahjaksi ihan fyysisenä objektina.

1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Isiä saattamassa Italiassa

Teos: Lucy Fricke: Tyttäret (Huippu, 2020)

Suomennos: Anne Kilpi

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Martha ja Betty ovat nelikymppiset ystävykset Berliinistä, jotka päättävät matkustaa yhdessä Italiaan. Molemmilla on elämässä surua ja masennusta, ja Marthan isä Kurt on kuoleman kielissä. Hän haluaa kuolla Lago Maggiorella, majatalossa, jota pitää hänen nuoruudenrakastettunsa Francesca. Saatettuaan Kurtin tuohon iltaruskon pensionaattiin naiset päättävät selvittää Bettyn italialaisen isäpuolen Erneston kohtaloa. Betty tietää, että Ernesto on kuollut ja haudattu kotikyläänsä Bellagraan, eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta kunnolla surra tätä poismenoa.

Bettyä vaivaa masennus ja Marthaa lapsettomuus. Tilannetta mutkistaa se, että Bettyn lääkkeet loppuvat matkan aikana, eikä reseptien uusiminen ulkomailla ole helppoa. Jossain vaiheessa naisten polut erkaantuivat, ja Betty päätyy seikkailemaan yksin Kreikan saaristoon pahimman talouskriisin aikana. Hänen elämäänsä tulee eksentrinen pensionaattiin pitäjä Yannis, joka osaa pitää huolta yksin matkustavista naisista.

Tässä kirjassa on ripaus Thelman ja Louisen lainsuojattomuutta, vaikka päähenkilöt eivät varsinaisesti syyllisty rikoksiin. Kirjassa omintakeista on se, että tämän naiskaksikon elämänhistoriaa raotetaan vain minimaalisesti. Heillä ei tunnu olevan ammatteja tai opintojen historiaa, ja Saksaan jääneet ihmissuhteetkin tuntuvat kovin etäisiltä.

Naisten matkakertomuksen mahtuu juonellisia yllätyksiä, eikä se ainakaan sorru tyypillisiin romanttisiin Välimeri-kliseisiin. Mutta en päässyt kovin syvälle näiden hahmojen ihon alle, ja koin kerronnan paikoitellen hieman laiskaksi tai epätarkaksi. Kyseessä oli aivan kelpo kesäkirja, joka selvästi yrittää olla vakavampaa kirjallisuutta kuin chicklit-pläjäykset, mutta kaipasin tähän tarinaan lisää eksotiikkaa ja mausteita. Tässä oli poliittista analyysia, luokkasuhteiden läpikäymistä, ja terapeuttisia pohdintoja, mutta en täysin löytänyt romaanista tarinankerronnan magiaa.

Bolshevikkien kuulustelutaktiikasta

Teos: Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuomas Tulikorpi

Kun kirjailija lähtee hahmottelemaan romaania, jossa Josef Göbbels on yksi päähenkilöistä, hän luultavasti tiedostaa ottavansa melkoisen riskin. Lauri Mäkinen on jo minulle tuttu kirjailija, jonka erikoisiin historiallisiin asetelmiin olen tutustunut kahdessa aiemmassa teoksessa. Varsinkin Ambomaalle sijoittuva dekkari Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset jäi mieleen vahvasti, ja olen arvostanut Mäkisen laajaa historiantuntemusta.

Lopun alku D-mollissa on kunnianhimoinen teos, joka sijoittuu viiteen eri maahan 1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana. Se on vakoojaromaani, jossa yksi teemoista on suomalaisten kommunistien asema sodan aikana, mutta siinä seikkaillaan aina Japanissa saakka. Itselleni kiinnostavin episodi oli Espanjan sisällissota aivan teoksen alussa, mutta opin ehkä eniten Neuvostoliittoon sijoittuvista jaksoista.

Teoksen kaksi keskeistä hahmoa ovat Alex Dolgorukow ja Nalle Malmi, jotka molemmat seikkailevat Kataloniassa vuonna 1937. Alex on venäläisen emigranttiperheen vesa Berliinistä, joka on kääntynyt kannattamaan Neuvostoliittoa. Hänestä kuitenkin tehdään Espanjassa Francon joukkojen marttyyri, ja hänen Berliinissä asuva perheensä luulee miehen kuolleen. Tosiasiassa häntä pidetään turvasäilössä Moskovan liepeillä sijaitsevassa huvilassa. Hänen siskonsa Lena on lupaava näyttelijänalku natsi-Saksassa, ja hänet pakotetaan Neuvostoliiton vakoojaksi, jotta veli säilyisi hengissä.

Nalle Malmi on stadilainen perusjätkä, joka lähetetään Espanjaan vakoilemaan sinne matkustaneita suomalaisia punikkeja. Hän värväytyy samaan tasavaltalaiseen komppaniaan näiden vapaaehtoisten kanssa, ja yrittää kirjoittaa tapahtumista muistikirjaansa, mutta jatkuvaa kirjoittamista pidetään epäilyttävänä. Myöhemmin hän hengailee Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustajajäsenien, kuten Elvi Sinervon ja Yrjö Leinon kanssa Josafatin kallioilla, ja joutuu itsekin turvasäilöön, mutta olisiko hänelle vielä luvassa onnellista, huoletonta elämää?

Teos on monipuolinen järkäle, joka vaatii lukijaltaan melko laajoja ennakkotietoja. Itsellä meinasi hymy hyytyä pitkien kuulustelukuvausten aikana, jotka kyllä opettivat jotain bolshevistisesta mielenlaadusta. Eniten hämmensivät näiden puolueelle uskollisten kaadereiden ”autobiografiat”, eli itse sepitetyt, omaa luokkataustaa penkovat tunnustukset, joissa yksilön on tarkoitus esitellä luokkatietoisuuttaan.

Göbbels-osuuksia luin taas onnistuneena viihteenä, mutta minulle nämä natsirikollisten perhe-elämän kuvaukset esittäytyvätkin sairaan viihdyttävänä saippuaoopperana. Göbbels on itselleni jopa Aatua itseään kuvottavampi hahmo, joten hänen ihonsa alle pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Japani-ulottuvuus tuntui teoksen heikolta lenkiltä, ei siksi, että se olisi ollut huonosti kirjoitettu, vaan siksi, että tämä ”sinfonia” tuntui vetävän liian moneen suuntaan. Olen kyllä lukenut monia kuvauksia toisesta maailmansodasta Japanissa ja Kiinassa, mutta ne ovat vaatineet minulta enemmän paikallisen kontekstin. Eli en enää jaksanut eläytyä siellä vakoilua harjoittavien länsimaisten agenttien touhuihin.

Näinä omituisia aikoina olen pohtinut itsekin toisinajattelijoiden turvasäilökysymystä, ja maanpetossyytöksiä. Joku tällainen nykyaikaan liittyvä fiktion aihe muhii nyt päässäni. Eli aiheesta voi oppia tutkimalla menneitä, mutta toivottavasti en päädy elämään aikoja, joina tällaisia ratkaisuja jouduttaisiin taas tekemään.

Pidin tästä kirjasta, mutta paikoitellen koin, että päähenkilöiden taustoja käytiin läpi toisteisesti, eli kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Toisaalta juuri dialogit ja varsinkin Nalle Malmin stadinslangiset monologit olivat teoksen varsinainen suola. Tämä teos ei varmasti kaikessa runsaudessaan avaudu kaikille, mutta siihen kannattaa tutustua avoimin mielin. Jos ei ole kiinnostunut sen kaikista osista, niitä voi hyvin skipata. Itse löysin tästä parin-kolmen romaanin ainekset, mutta kuten kirjoittajakoulussa opin, ”romaani on sika, joka syö kaiken”. Yleensä itselleni lukijana on enemmän ongelmana tematiikan köyhyys kuin rikkaus. Tai se, jos päähenkilöillä ei ole ”oikeita ongelmia” (tyyliin, kun kirjoitetaan napanöyhtäistä autofiktiota Punavuoresta). Tässä ongelmia riitti, ja suuri osa niistä oli muun kuin yksilön itsensä aiheuttamia. Eli siinä liikuttiin enemmän omalla fiktiivisellä mukavuusalueellani, mutta ehkä niitä ongelmia oli himpun verran liikaa.

Lapsuusnostalgian huipentuma

Teos: Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota (SKS, 2021)

Äänikirjan lukija: Sakari Silvola

Eilen illalla aloitin tämän sinisen, unisen teoksen, ja hyvin sen tahdissa nukahdinkin. Kyseessä on tuhti palanen ostalgiaa, eli DDR-nostalgiaa, ja kirjoittaja on tutkinut aihetta paikan päällä Berliinissä vuosikausia. Lapsena hän asui perheineen Länsi-Saksassa Marburgissa, jossa lapsilla oli pääsy kummankin maan lastenohjelmien tarjontaan. Sandmännchen oli maiden yhteistä kansankulttuuria, ja vaikka kylmän sodan aikana siihen liitettiin poliittisia ambitioista, alun perin kyseessä oli varsin viattomasta ilmiöstä.

Teos kartoittaa kiinnostavalla tavalla varhaisen television historiaa: enpä esimerkiksi tiennyt, että TV-lähetyksiä kokeiltiin Saksassa jo vuodesta 1935 saakka, mutta toinen maailmansota hidasti tuota kehitystä. Vuonna 1952 molemmissa Saksoissa aloitettiin ensimmäiset viralliset lähetykset, mutta alkuvaiheessa katsojamäärät olivat aivan minimaalisia. Lastenohjelmat tulivat mukaan lähetyksiin alusta saakka, mutta olivat vain viiden tai kymmenen minuutin mittaisia.

Nukkumatti-ohjelmaa aloitettiin tuottamaan DDR:ssä vuonna 1959, mutta kansainväliseksi vientituotteeksi se nousi vasta 1970-luvulla. Kansainvälisyys tosin kuului animaatioon jo 1960-luvulla, kun jaksoissa vierailtiin monesti Afrikassa ja Intiassa havaitsemassa paikallista edistystä. Myöhemmin jaksoissa päästiin matkailemaan eri arabimaissa ja Vietnamissa. Ehkä lapsille termi dekolonisaatio ei kuitenkaan täysin avautunut näkemänsä perusteella. Kun Nukkumatti lähti ulkomaanlomille, tämä kohdentui tietysti Kuubaan ja Bulgariaan – kohteisiin, joihin vain harvat itäsaksalaiset pystyivät itse matkustaa.

Suomessa ohjelmaan sävellettiin oma tunnari, ja olipa Nukkumatilla matkakohteenakin Suomen Lappi 1980-luvulla. DDR:n näkökulmasta Suomi oli kapitalististen maiden heikoin lenkki, eli katsottiin, että maahan kannatti panostaa informaatiovaikuttamisen keinoin. Kiinnostavaa oli, että Suomi tunnusti molemmat Saksat valtioina vasta vuonna 1973. Silvola tutkimusmatkan kuului myös ilmiön tutkiminen Tampereen Tohlopin studioilla. Siellä keskeinen pedagoginen vaikuttaja oli Maija Koivula, joka oli vastuussa animaation sovittamisesta suomalaisen lastenohjelman kontekstiin.

Olen tosiaan ollut Nukkumatti-fani, mutta en muista Pikku Kakkosta edeltävistä television lastenohjelmista paljon muuta kuin Nukkumatin. Pikku Kakkonen on aloittanut vuonna 1977, mutta oma kiintymykseni hahmoon on varmasti tapahtunut jo aiemmin. Muistan toki Lasse Pöystin iltasadut Pikku Kakkosessa, mutta en tainnut lopulta olla perinteisten iltasatujen ystävä.

Jossain vaiheessa Nukkumatti alkoi saada liian inhimillisiä, aikuismaisia piirteitä. Tehtiin jakso, jossain hän meni naimisiin, tosin kovin platonisella tavalla, valkovenäläisen Masha-nuken kanssa, mutta tätä saagaa ei sitten jatkettu strategisistä syistä.

Silvola on tietoinen siitä, että ilmiön poliittinen analyysi on pitkälti jälkiviisautta, sillä tuon ajan lasten näkökulmasta ei luultavasti merkinnyt paljoa se, että ohjelman lapsihahmoilla oli kaulassaan pioneerihuiveja. Ja onhan jokainen jälkiviisaus oman aikansa muoti-ilmiöiden suodattama.

Pidin kirjasta siksikin, että se oli äänikirjana sopivan mittainen ja tarpeeksi jouheva kuunneltavaan formaattiin. En yleensä kuuntelisi moniakaan SKS:n tietokirjoja, sillä ei niistä jäisi kuunneltuna paljoakaan mieleen. Tässä oli onnistuttu kietomaan animaatiohahmo tarinan ympärille paljon yleisempääkin historiaa, ja kirjailijan omakohtaiset muistot ryydittivät hienosti tarinaa.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Neron takana on toinen nero

Teos: Marie Benedict: Rouva Einstein (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Kaisa Haatanen

Äänikirjan lukija: Ritva Holmström

Innostuin amerikkalaisen Marie Benedictin kirjoitustyylistä niin, että päädyin lukemaan myös toisen suomennetun romaanin häneltä putkeen. Rouva Einsteinin luin ihan kokonaan, ja se olikin astetta haasteellisempi rasti, koska fysiikka on yksi niistä tieteenaloista, joiden suhteen olen puhdas idiootti. Myöskään Albert Einstein ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua tiedenerona, mutta vilkaus kirjan kansitekstiin antoi vaikutelman, että hänen ensimmäinen vaimonsa, Mileva Maric voisi olla tutustumisen arvoinen tapaus.

Tämä on sävyltään monta astetta surullisempi tarina kuin juuri lukemani Clementine Churchillin saaga. Yhteistä näille kahdelle elämäntarinalle on se, että niissä molemmissa aviomies oli luonteeltaan hankala, ja että molemmat naiset menettivät yhden lapsen ja kantoivat tästä syyllisyyttä mahdollisesti loppuelämänsä.

Mileva Maric oli serbialainen luonnontieteiden opiskelija Zurichissa, kun hän tapasi herra Einsteinin teknillisen korkeakoulun fysiikan kurssilla. Rakkaus ei roihahtanut heidän välilleen automaattisesti, vaan Albert onnistui valloittamaan varovaisen ja uratietoisen naisen hivuttautumistaktiikalla. Mileva oli pitkään uskonut, ettei hän olisi naimakelpoinen lantiovamman ja siitä johtuvan ontumisen vuoksi – näin hänelle oltiin kerrottu Serbiassa. Sveitsissä kuitenkin elettiin jo uudempien lainalaisuuksien mukaan, eikä Milevan vamma ollut häntä suuresti määrittelevä ominaisuus uudessa kaveripiirissä.

Ehkä juutalaista Albertia ja itäeurooppalaista Milevaa yhdisti kuitenkin ”toiseuden” kokemus muuttuvassa Länsi- Euroopassa. Pariskunnan ensi tapaamisen aikaan vuosisadan vaihteessa ei vielä ollut natseja, mutta Albert oli tottunut saamaan ikäviä kommentteja ulkonäöstään monessa maassa. Itäeurooppalaisia taas pidettiin primitiiveinä, vaikka Sveitsissä lähes kaikki heistä opiskelivat yliopistoissa varakkaiden vanhempiensa sponsoroimina.

Pariskunnan suhteen alku oli lupaava ja rajoja rikkova, mutta Albert alkoi näyttää luonteensa varjopuolia jo ennen häitä. Mileva tuli raskaaksi pariskunnan ensimmäisellä yhteisellä matkalla Como-järvelle, ja tämän jälkeen tulevan isän repertuaariin ilmaantuivat loputtomat verukkeet. Hänellä myös todennäköisesti oli muita suhteita pariskunnan koko tuntemisen aikana. Pahin Milevan kokema laiminlyönti oli kuitenkin vaimon nimen tietoinen poisjättäminen yhteisistä artikkeleista, eivätkä tätä ehdottaneet tieteelliset julkaisut, vaan sen teki Einstein itse. Tiimityö sai heidän tapauksessaan todella kitkerän jälkimaun, eikä Albert Einstein enää halunnut Milevaa tiimiinsä edes nimettömänä maailmanmaineen saavutettuaan.

Benedict pääsee tässä kirjassa syvälle serbialaiseen mielenmaisemaan. Opin jotain uutta Itävalta-Unkarin valtiollisesta eetoksesta ja sen takamaiden, kuten Serbian, asemasta. Mileva Maric ei ole tarinassa mikään ”köyhä serkku”, vaan hän saa tukea varakkaalta perheeltään luultavasti enemmän kuin berliiniläinen Albert. Einsteinin ei pidetä epäilyttävänä kosijana juutalaisuuden vuoksi, vaan epävakaan käytöksen ja taloudellisen aseman takia. Toisaalta Albertin tapajuutalaisessa perheessä itäeurooppalainen kristitty tiedenainen oli mahdoton tulokas sukuun, ja tästä linjasta päätti Albertin dominoiva äiti.

Kuten Benedict loppusanoissaan toteaa, romaani on fiktiota, eikä varmaa totuutta Einsteinin petoksista ole löydettävissä. Pariskunnan jälkeenjäänyt kirjeenvaihto kuitenkin paljastaa suhteen laadusta paljon. Tiedepiireissä edelleen keskustellaan kuuluisan nobelistin ansioista tai niiden puutteesta, eikä yksiselitteistä vastausta Milevan tieteellisistä ansioista ole olemassa.

Tämä saaga päättyy pariskunnan avioeroon vuonna 1919, jolloin Albert meni uudelleen naimisiin serkkunsa Elsa Einsteinin kanssa. Tässä serkkuavioliitossa oli jotain makaaberia, ja ehkä se oli osittain Albertin äidin aikaansaannosta.

Onneksi kirjaan mahtuu myös onnellisuuden kokemuksia ja tähtihetkiä, ja varsinkin naisten välisen ystävyyden kuvaus oli voimaannuttavaa.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.

Kaikuja juutalaisesta Kiovasta

Teos: Katja Petrovskaja: Maybe Esther (2017)

Käännös: Shelley Frisch

Äänikirjan lukija: Emma Gregory

Ehkä Ester oli lukulistallani suomen kielellä jo sen julkaisuvuonna, mutta en saanut sitä silloin käsiini. Minullahan on ollut vuosien varrella juutalaisen kirjallisuuden lukuspurtteja, ja varsinkin se kirjallisuus, joka keskittyy muuhunkin kuin holokaustiin kiinnostaa. Katja Petrovskaja on Neuvostoliitossa syntynyt, äidinkieleltään venäjää puhuva kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Petrovskaja on syntynyt Kiovassa vuonna 1970, mutta hänellä on ollut sukua ympäri itäblokkia, kuten tämä kaunokirjallinen sukuselvitys elegantisti osoittaa. Nykyään sukua asuu myös Israelissa ja Yhdysvalloissa, mikä on varsin tyypillistä entisen Neuvostoliiton juutalaisille.

Teoksen nimi viittaa siihen tosiasiaan, ettei Petrovskajan isä muistanut Kiovassa toisen maailmansodan aikana kuolleen isoäitinsä nimeä. Kirjailijan suku oli molemmilta puolilta juutalainen, ja siitä valtaosa kuoli holokaustin aikana. Teoksessa Petrovskaja etsii sukunsa kadonneita juuria ympäri Eurooppaa arkistoista, museoista, holokaustin muistomerkeiltä, keskitys- ja työleirien jäänteiltä ja internetin sukututkimussivuilta. Kuten tiedämme, Google on lisännyt sukututkimuksen volyymia maailmanlaajuisesti, ja tässä kirjassa meihin kotisohvan tutkijoihin suhtaudutaan lempeällä ironialla.

Sain aikanaan teoksesta vaikutelman, että se olisi tyyliltään kovin kokeileva, mutta olen kyllä lukenut paljon vaikeampiakin teoksia samasta aiheesta, eli muistin politiikasta ja monipaikkaisesta identiteetistä. Tässä näkökulma on mahdollisesti semioottinen, sillä Petrovskaja opiskeli aikanaan kirjallisuustiedettä Tallinnassa Juri Lehmanin ohjauksessa. Arvostan kuitenkin sitä, ettei teos ole liian akateeminen, eikä teoreettisiä viitteitä pursuava.

Ehkä haasteellista kirjassa on rakenne, eli se on epälineaarisen fragmentaarinen, jopa poukkoileva. Äänikirjana teos vaatii totaalista pysähtymistä, ja itse kuuntelin sitä sotauutisia selaillen. Teos sopi kuitenkin aihepiiriltään täydellisesti nykypäivän tunnelmiin, sillä siinäkin evakuoitiin ihmisiä korkeista kerrostaloista ja ahtauduttiin pitkänmatkan juniin ilman eväitä tai vesipulloja. Juniin, joista joku saattaa olla viimeinen lähtevä, maailmassa, jossa esiriput laskeutuvat naapurikansojen väliin.

Teoksen Esther jää yksin selviytymään Kiovaan, koska ei heikon kuntonsa vuoksi pääse pakenemaan kaupungista. Kuten tänäänkin, myös tässä kirjassa pohditaan vanhusten ja vammaisten vaikeaa asemaa sodassa, ja naapuriavun merkitystä moraalin ylläpitäjänä.

Petrovskaja palaa synnyinkaupunkiinsa ja kohtaa Babi Yarin puiston, josta on vuosien varrella tullut suurempi monumentti kuin se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänen henkiin jääneillä sukulaisillaan on ollut taipumus korostaa enemmän kommunistista identiteettiä kuin juutalaista. Isoäiti Rosa oli työn sankari, joka paettuaan holokaustia Pietariin pelasti nälkää näkeviä lapsia orpokotiin Laatokan rannalle. Muuten tämä urhea nainen teki elämäntyönsä kuuromykkien opettajana, kuten moni muukin tuon haaran sukulainen. Rosan suvusta olikin helppo löytää todisteaineistoa, sillä kuuromykkien opetuksesta on kirjoitettu historiikkejä. Piirit ovat olleet pienet, ja näissä piireissä legendaariset Gellerit/Hellerit muistettiin.

Kirjassa on paljon pohdintaa nimien politiikasta, ja nimien venäläistämisestä/puolalaistamisesta. Moni tästä suvusta elää 1900-luvun alussa Puolan puolella, kun Puola on osana Venäjän suurruhtinaskuntaa. Ukrainan ja Puolan rajalla oleva Galician alue on juutalaisten ydinaluetta, jossa edelleen on löydettävissä jiddishinkielisen kulttuurin jäänteitä. Mutta tuo kieli ei ole koskaan kuulunut Petrovskajan repertuaariin. Hänen uskovaiseksi ruvennut veljensä taas on opiskellut hepreaa, ja valinnut elämässään toisen polun kuin akateeminen, länsiorientoitunut siskonsa.

Kiinnostavin episodi tässä monipolvisessa saagassa sijoittuu Odessaan vuoteen 1932, jolloin kirjailijan isosetä Judah Stern syyllistyy saksalaisen diplomaatin ampumiseen ja tulee tuomituksi kuolemaan neuvostoliittolaisessa oikeussalissa. Tapaus on iso spektaakkeli, joka saa myös kansainvälistä huomiota. Siinä korostuu yksilön mitätön oikeusturva, ja koneiston armottomuus. Suvussa olikin tapana puhua ”orgaaneista” eli sosialistisen järjestelmän lonkeroista varsin kryptisesti, paikkana, jonne siellä työskentelevät vajoavat.

Tällä lukukerralla huomioni keskittyi tarinan maantieteelliseen puoleen, ja varsinkin niihin kaupunkeihin, jotka ovat tämän päivän uutisissa kartalla. Seitsemän vuotta sitten en ehkä olisi osannut eläytyä Lvivin kaupungin historiallisiin kerrostumiin yhtä hyvin kuin nyt, vaan olisin ehkä saanut enemmän irti Leningradin piirityksestä.

Voisin lukea kirjan uudelleen suomeksi ja mielellään painotuotteena. Englanninnos ei mitenkään kuulostanut huonolta, mutta joidenkin nimien kuuleminen saattoi jäädä puolitiehen. Ja olisi kiinnostavaa palata vielä teoksen antamiin kirjallisiin virikkeisiin ajan kanssa.

Jos oikein muistan, niin Amerikan juutalaisen Jonathan Safran Foerin teos Everything is Illuminated on tämän teoksen ”sukulaissielu”, ja siinäkin seikkailtiin Ukrainassa etsimässä kadonneita juuria. Tuon teoksen olen lukenut 90-luvulla ymmärtämättä siitä paljoa, joten olisi kiinnostavaa saada se käsiin uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa.