Työmiehistä ja taivaanrannanmaalareista

Sain Gummerukselta joulutervehdyksenä kevään uutuusromaanin ennakkokappaleen. Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018) on odottanut arviotaan jo kolme viikkoa, koska teoksen virallinen julkaisupäivä on tänään. On ilo päästä arvioimaan tuoretta kirjaa, varsinkin, kun se on taidokkaasti kirjoitettu ja yllätyksellinen.

En olisi tätä kirjaa välttämättä itse löytänyt ilman kustantajan vinkkausta. Pohjoinen teema toki kiinnostaa, mutta toisen maailmansodan saksalaishaamut alkavat minulla olla jo hieman koluttu luu. Joillekin muille, varsinkin niille, joita Saksaan kohdistuva sukututkimus omakohtaisesti koskettaa, kiinnostus voi olla elävämpi. Romaanissa siis keski-ikäinen perhostutkija Max etsii isää 1980-luvun alkupuolella.

Isän etsintä tulee Maxille ajankohtaisesti vasta Silvia-äidin kuoltua. Max ja Silvia ovat olleet vähäpuheinen kaksikko, eikä äidin tunteet poikaa kohtaan ole aina olleet pelkästään rakkaudelliset. Max luulee saksalaisen isän kuolleen Lapin sodassa, tai näin viralliset tiedostot hänelle kertovat. Oulun maakunta-arkistosta löytyy kuitenkin ristiriitaisia tiedon murusia, jotka johtavat Maxin matkalle kohti syvempää itsetuntemusta. Hampurista hän löytää oletetun setänsä Viktor Stanislauksen, joka on ainoa elossa oleva henkilö, joka voi raottaa sota-aikaista mysteeriä.

Teos on rakennettu kolmentoista sinfonian ympärille, joista osa on tietoisen riitasointuisia ja tuskaisia. Maxin aikuinen elämäkään ei kulje yhteiskunnan oletetun käsikirjoituksen mukaan, vaan hänen uransa perhostutkijana näyttää lopun merkkejä. Ainoa toivon pilkahdus löytyy suhteesta teini-ikäiseen tyttäreen, joka edelleen suostuu tapaamaan yksinäistä ja erakoitumiseen taipuvaista isäänsä, vaikka tämä unohtuukin kuolleiden perhostenraatojen maailmaan.

Teos on äärimmäisen tiivis, runollinen ja umpimielinen. Ahokumpu ei ainakaan sorru päähenkilöidensä minimalistisen tunneilmaisun selittelyyn, vaan näyttää näiden sodan haavoittamien ihmisten rajallisuuden kaikessa raadollisuudessaan. Rajat ja puutteet periytyvät kolmanteen polveen, mutta isän ja tyttären suhteessa on kenties mahdollisuus avata menneisyyden kipeitä kysymyksiä.

Pidin paljon kirjan kuvitteellisista sukututkimuksellisista ”aineistoista” ja ylipäänsä sukututkimusteemasta. Kirjassa onnistuttiin lopulta löytämään isä, mutta Maxin puhumattoman äidin tarina jäi edelleen suureksi kysymysmerkiksi. Silvian sotavamma vaikutti suuremmalta kuin Stanislauksen veljesten, ja hänen suomalainen sukutaustansa jäi kokonaan penkomatta. Lukija sai vain tietää, että hänen lappilaiset sukulaisensa häpesivät sakemannin poikaa. Toista isäehdokkaista, sitä työteliäämpää, Silvia käyttää kotipuolessa näytillä, mutta eksentristä muusikkoa ei parane uskovaisille vanhemmille esitellä. Yksinäinen äiti päättää paeta etelään, jotta pääsisi suvun langettamasta häpeäleimasta.

Esikoisteokseksi romaani vaikutti poikkeuksellisen kypsältä ja loppuun asti viilatulta, ja uskon sen saavan paljon positiivista huomiota kielen taitavuuden ja kuvauksen tarkkuuden vuoksi. Itse pidin kirjassa eniten juuri kielestä ja tunnelmista, mutta koin henkilöhahmojen emotionaalisen kylmyyden tai niukkuuden paikoitellen raskaaksi ja tietynlaisia Suomi-kliseitä toistavaksi. Saksa-kliseistä en osaa sanoa, mutta ainakin Ahokumpu osaa näyttää tavallisen natsisotilaan sielunelämän ja haavoittuvaisuuden aivan suvereenisti. Samalla herää kysymys, kuinka paljon ylipäänsä sota-ajan arkistoihin voi luottaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: ”Vuonna 2018 julkaistu kirja.”

 

Mainokset

Mies, joka rakastui bunkkereihin

IMG_1848Uuteen vuoteen kannattaa aina ympätä ripaus mystiikkaa, sillä vuoden vaihtumiseen kuuluu kai universaalisti sisäisten totuuksien etsiminen ja avaaminen.  Minulla on ollut monta viikkoa työn alla kierrätyskorista pelastamani Omituinen Teos, joka vaikutti jo alkumetreiltä ovelalta Paulo Coelho-parodialta. Kirjassa myös viitataan Coelhon maagiseen rahantekoreseptiin, lempeän ironisesti.

Brittiläinen Robert Twigger (s. 1962) on tunnetumpi matka- ja tietokirjailijana kuin fiktion kirjoittajana. Hänen romaaninsa Dr. Ragab’s Universal Language (Picador, 2009) sijoittuu Kairoon, Saksaan ja Lontooseen, ja tiivistää 265 sivuun lähes sadan vuoden historian. Vaikka teos kertoo enemmän toisesta kuin ensimmäisestä maailmansodasta, sijoitan sen nyt HELMET- haasteessa kohtaan 30: ”Kirja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan.” Tässä kerrotaan muun muassa saksalaisten sotavammaisten hoidoista ”edistyneessä” hermosairaalassa.

Teoksessa sodasta selviytynyt saksalaisen alumiini-imperiumin perillinen Martin Hertwig päätyy 1920-luvulla Kairoon ja saa mentorikseen maankuulun miljonäärin Dr. Ragabin, jonka juhliin kokoontuvat kaikki, jotka kuvittelevat olevansa jotain suurkaupungin seurapiireissä. Bollinger virtaa esoteerisissä juhlissa, joissa isäntä yleensä käy vain kääntymässä. Monien muiden keksintöjen lisäksi Dr. Ragab on lanseerannut oman universaalin kielensä, jonka saloihin hän haluaa vihkiä saksalaisen oppipoikansa. Opiskeluun kuuluu monia kuuliaisuusharjoituksia, ja tietysti opettavaista harhailua aavikolla ja erämaassa.

Teoksen nykyisyydessä nimetön brittikertoja, noin kolmikymppinen lontoolaismies, elää pakkomielteestään bunkkereihin. Hän elättää itsensä toimittajana, ja on erikoistunut kansainvälisten yritysten tyhjäpäisiin historiikkeihin. Näin hän saa toimeksiannon tehdä englanninkielinen versio Hertwigien teollisuusimperiumin historiasta, ja saa kunnian tutustua myös sen eksentrisen enohahmon jättämiin jälkiin. Martin-eno on toisen maailmansodan aikana onnistuneesti piilotellut syrjäisellä maatilallaan juutalaista naisystäväänsä Hagaria, ja tämän vuoksi tilalla on surullisenkuuluisa bunkkeri, jonka hän on omin käsin kaivanut.

Parhainmat bunkkerit sijaitsevat toki Egyptissä, mutta on kertojalla bunkkereita myös omassa lähipiirissään Lontoossa. Bunkkeri-innostus on jo viedä mieheltä muun elämänhalun, eikä hän enää osaa kosiskella ystäväänsä Cheryliä, vaan on siirtymässä potentiaalisesta poikaystävästä stalkkaajaksi. Jotenkin bunkkeri-ideologiaan kuuluu korostunut turvallisuudentunne ja halu tarkkailla maailmaa turvaväli huomioon ottaen. Tosin Cheryliä tuntuu kiinnostavan erään miljonäärin perillisen penislävistys, josta hän avautuu pidäkkeettä nössölle kertojalle, jonka käsitys hauskanpidosta on käynti Ruotsin lähetystön kirjallisuusilloissa.

Tämä oli aidon omituinen lukukokemus, jota ei varmasti ole kirjoitettu suuri kaupallinen menestys mielessä. Pidin eniten 20-luvun tunnelmista, kun taas natsiaikainen bunkkeritarina tuntui hieman liioitellulta. En osannut päättää, oliko teos täyttä orientalismin parodiaa, vai oliko siinä joku todellisuutta similoiva kerros. Tässä oli ripaus Indiana Jonesia, Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Coelhoa, mutta myös myöhempien aikojen camp-henkistä popkulttuuria. Kovin syvälle Egyptiin teos ei sukella, vaan on ehkä enemmän kommentaari länsimaisten orientalistisista pakkomielteistä.

Lukukokemus oli ”hyvä trippi”, vaikka päähenkilöt eivät olleet erityisen päihdehakuisia. Toki Kairon hashiskahviloiden ohi käveltiin suurella uteliaisuudella, mutta Dr. Ragab suositteli oppipojalleen luonnollisempia päänsekoituskeinoja. Verrattuna äskeiseen haudanvakavaan sota-aiheiseen teokseen tämä romaani toimi erinomaisena ”tasoittajana”, eli muistutuksena siitä, ettei sodistakaan aina tarvitse kirjoittaa traagisesti.

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Kuinka kaukana täältä on Raqqa?

olin_isisin_vanki_240Olen viime aikoina kirjojen lukemisen rinnalla harrastanut YouTuben ”eläviä kirjoja” ja päätynyt seuraamaan raportteja Euroopassa asuvista ääri-islamisteista. Jihadistien valmentaminen on teema, joka ahdistaa, raivostuttaa ja ruokkii Rajat Kiinni-väkeä, mutta mielestäni myös teema, josta tavallisen kansalaisenkin kannattaa olla jollain tasolla tietoinen. Naispuoliset Euroopassa kasvaneet ISIS-taistelijat ja – vaimot ovat erityisesti herättäneet kiinnostukseni. Muutama viikko sitten Britanniassa kohua herätti BBC3-kanavalla esitetty sketsi ”The Real Housewives of ISIS”, jossa Syyriaan lähteneet nuoret tytöt vertailevat pommivöidensä trendikkyyttä. Minua tämä nauratti kovasti, mutta katsojista osa pöyristyi vitsin asiattomuudesta.

Saksalainen toimittaja Andrea C. Hoffman tapasi 19-vuotiaan jesiditytön Farida Khalafin pakolaisleirillä juuri, kun tämä oli päässyt pakenemaan seksiorjuudesta pahamaineisessa Raqqan kaupungissa. Farida pääsi pian tämän jälkeen pakenemaan Saksaan erityisen suojeluohjelman turvin. Faridan perheestä elossa selvisivät äiti ja ainakin osa veljistä, ja hekin tulivat myöhemmin perheenyhdistämisen kautta Saksaan. Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet (Minerva, 2016, suom. Anne Mäkelä) on syvästi traumatisoituneen nuoren naisen kertomus, jota ei ole kirjoitettu parrasvaloihin pääsyn toivossa. Faridaa ei tulla näkemään ihmisoikeusfoorumeilla seksiorjuuden kokemusasiantuntijana. Hänen on jatkettava tavallista elämäänsä opiskelijana ja traumapotilaana.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että ennen kaameaa kaappaamistragediaa siinä kerrotaan jesidien vähemmistöhistoriasta, uskonnosta ja kulttuurista. Faridan perhe elää rauhanomaista keskiluokkaista elämää pienessä Kochon vuoristokylässä Pohjois-Irakissa, isä on armeijan palveluksessa ja paljon poissa kotoa. Kocho on yksi jesidien kylistä, vaikka sielläkin asuu musliminaapureita. Paikallisten muslimien kanssa välit ovat kunnossa, vaikka nämä eivät suostukaan jakamaan jesidien kanssa aterioita. Enemmän yhteisyyttä jesidit kokevat kurdien kanssa, joiden kieltä he puhuvat ja joiden peshmerga-sotilaisiin he luottavat hädän hetkellä. Uskonnollinen identiteetti on kyläläisillä vahva, vaikka he saavatkin jatkuvasti kuulla uskontonsa syvästä pakanuudesta. Vaikka kristittyjen asemakin on Irakissa tukala, ”kirjan kansan” asema suojaa heitä pahimmilta hyökkäyksiltä. Jesidien uskontoa ei valtakulttuuri tunnusta eikä hyväksy millään ymmärryksen tasolla.

En koe aiheelliseksi referoida kirjan kauhutarinaa. Sen sijaan pohdin, kenelle tämä on kirjoitettu ja mitä lukija kirjasta voi oppia. Kirja on selvästi kirjoitettu muistuttamaan läntistä maailmaa jesidinaisten kärsimyksistä ja Daeshin sairaasta maailmankuvasta. Valistunut lukija kenties osaa jo arvata kirjan juonen etukäteen.

Kyseessä ei ole tyypillinen islamilaisen maailman naisiin kohdistuvan sorron dokumentti, sillä tässä ei analysoida islamin sukupuolikäsitystä tai muslimikulttuurien oletettua takapajuisuutta. Kyse on terroristijärjestöstä, jonka tavoitteena on tuhota vähemmistökansa väkivaltaisen jihadin kautta. Nuoret jesiditytöt eivät ole näille pedoille ihmisiä, vaan helposti kierrätettävää karjaa. Tyttöjä yritetään pakkokäännyttää islamiin, ja jotkut suostuvatkin siinä toivossa, että väkivalta sitä kautta vähenisi. Kuitenkaan väliaikainen liitto vanhemman azerbaidzanilaisen tai marokkolaisen jihadistin kanssa tuskin mahtuu kenenkään tulevaisuudensuunnitelmiin. Näillä karjamarkkinoilla tuleva raiskaaja voi yhtä hyvin olla Suomen somali tai punapäinen irlantilainen käännynnäinen. Pahuus ei tässä katso ikää, koulutustaustaa tai kansallisuutta. Sotilaiden joukossa tosin on henkilöitä, joiden omatunto kolkuttaa ainakin paikoitellen. Kaikki tuonne päätyneet eivät ole täysin tienneet, minne ovat menneet ja osa saattaa katua sitä suuresti. Faridan tarinassa on myös armon hetkiä, ja moni muslimi nousee siinä pelastavaksi enkeliksi.

Kirja ei tarjoa samantyyppistä masokistista viihdettä kuin jotkut muslimimiesten raakuudesta kertovat bestsellerit, eikä sitä ole kirjoitettu erityisesti eksotiikannälkäisille naisille. Teoksen voi lukea kuka tahansa, tosin maailmanpolitiikkaa enemmän seuraaville tässä tuskin on paljoa uutta tietoa. Itselleni jesidinäkökulma oli kirjan ”pihvi”; ilman tätä en olisi ehkä jaksanut lukea raskasta tarinaa.

Pelkään, että ilman kunnon taustoitusta tämä teos voi jäädä pelkäksi kauhutarinaksi. Varsinkin nuorten lukijoiden on hyvä etsiä faktoista välimatkaa, jotta tämän lukeminen ei ahdista liikaa. Kirja kyllä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielentilaa. Faridan odotushorisontti tulevaisuudelle on pelokkaan varovainen. Voi kestää todella kauan ennen kuin tällaisia kauhuja läpikäynyt nuori nainen uskaltaa elää taas nuoren naisen elämää.

Suosittelen tämän kirjan lukemista toisen aiheesta kertovan tietokirjan kanssa. Itselläni on vielä kesken Kristiina Koivusen perusteellinen Suomen nuoret jihadistit (Into, 2016), joka tuo teeman lähemmäksi kotiovea. Mielestäni olisi tärkeää muistuttaa, että tämä kauhu on lähempänä meitä kuin uskommekaan, ja että siihen voi hurahtaa myös henkilö, jolla ei ole mitään aiempaa sidettä islamilaiseen maailmaan.

Hellyydellä aviovaimonmaasta

imageKuinka suomalaiseksi tullaan? Millaisia initiaatioriittejä maahan pysyvästi jääneet muuttajat joutuvat käymään läpi, ennen kuin tulevat hyväksytyiksi kansalaisina? Aihe on kieltämättä kulahtanut. Voiko tästä enää keksiä uutta tulokulmaa?

En yleensä lue Suomi-aiheisia etnografisia pläjäyksiä, jotka mytologisoivat luontosuhdetta, viinanjuontia, tangomarkkinoita, hiihtoa tai hirvenmetsästystä. Tartuin Dieter Hermann Schmitzin teokseen Täällä pohjoisnavan alla (Atena, 2013) melko lailla sattumalta, ja epäilin alkumetreillä kykenevyyttäni lukea kirjaa loppuun. Meillähän on jo kestojulkkiksena Roman Schatz, jonka teoksia en myöskään ole jaksanut avata. Suomen saksalaisten etninen ero tuntuu vähemmän jännittävältä tutkimuskohteelta, ellei kulttuuriseen vaihtoon liity toisen maailmansodan haamut. Varsinkin, kun kertojana on keskiluokkainen ja keski-ikäinen setämies, voi näkökulma tuntua hieman tunkkaiselta.

Teos on siinä mielessä kiinnostava, ettei siitä ota automaattisesti selvää, onko kyseessä fiktio vai omaelämäkerta. Fiktiona teos toimii kuitenkin sata kertaa paremmin, sillä Schmitzin kieli on rikasta ja juonen käänteet jokseenkin uskomattomia. Liioittelua harjoitetaan pidäkkeettömästi, ja ihmisten väliset yhteydet ovat maagis-realistisia.

Teoksen pääasialliset tapahtumapaikat ovat Tampere ja Pohjanmaa. Reissut pohjalaisten appivanhempien luo syventävät Dieterin Suomi-kuvaa, sillä siellä päästään tosi miehen toimiin, kuten hirvimetsälle. Pohjanmaa-kuvauksessa oli paljon samaa juuri lukemani Karin Erlanderin Minkriketin kanssa, sillä tässäkin suvulla on pitkään ollut turkistarha ja jonka jäänteisiin Dieter suhtautuu humoristisella kauhulla.

Tampereella Dieterin seitsemän askeleen ohjelmaan kuuluu mm. tanssikurssi, joka alkaa tangolla ja jatkuu humpan parissa. Ulkomaisella miehellä riittäisi vientiä kurssin ulkopuolellakin, mutta hän pysyy uskollisena vaimolleen Eilalle. Eilan hahmossa on paljon hyvää, rouheaa maalaisuutta, ja Dieter selittää perheen kulttuurieroja Suomen myöhäisellä urbanisoitumisella. Kodin siisteydessä Eila on liian suurpiirteinen, mikä johtuu hänen lapsuuden olojensa alkeellisuudesta. Jätteiden lajittelu on suuri riitojen aihe, sillä Dieter haluaa lajitella alumiinijätteisiin myös jogurttipurkkien kannet. Kuitenkin hän kokee itsensä suurpiirteiseksi, koska ei vielä pura teepusseja osasiksi, kuten hyvät saksalaiset tekevät.

Uskon, että kirja on ollut suurempi hitti Saksassa, jossa intomielisiä Suomi-faneja riittää. Kuitenkin kirja myös purkaa kansallisuuden myyttejä uskoen, että kaikista kansoista voidaan tehdä mielipuolisia videoita. Pienempänä ja syrjäisempänä maana Suomi-legendat myyvät ehkä enemmän kuin Lederhosen-huumori, mutta saksalaisten hulluudesta voisi yhtä lailla kirjoittaa johdantoteoksen.

Maahanmuuttoaiheisena teoksena Schmitzin teos on monessa suhteessa etuoikeutetun tulijan puheenvuoro, sillä kertojana on mies, jolla on yliopistovirka ja ehjä perhe. Monien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien asema on paljon heikompi, eikä tulevaisuudessa näytä irtoavan eläkevirkoja kielten lehtoreillekaan, koska kielten laitoksia ollaan lakkauttamassa. Tunnen itse tämän eurooppalaisten ja amerikkalaisten kieli-ihmisten maailman hyvin, ja varsinkin yliopistomaailman kuvaus oli minulle liian arkista. Vapaa-ajan seikkailuja oli riemukkaampi lukea, sillä niissä kiltti ja hyvinvoiva perheenisä meni välillä todellisille epämukavuusalueille.

Aikuisten lastentarhassa

300_7552792Viikonloppu ei ollut parasta lukuaikaa, kun piti seurata Pariisin surullisten tapahtumien kehittymistä uutisnarkkarina. Rauhoittaakseni mieltäni luin kuitenkin yön hiljaisina tunteina huumorikirjaa, jossa myös matkustettiin Ranskaan, tosin rauhanomaisissa merkeissä. Teos tupsahti eteeni sattumalta ja lähti mukaani vain kannen iloisen Buddha-teeman vuoksi. Entisenä Buddha-patsaiden keräilijänä en yleensä voi vastustaa teoksia, joissa joku päähenkilöistä on valaistumisen polulla.

Saksalaisen Doris Dörrien teos Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertoo müncheniläisestä Kaufmannien perheestä, jossa äiti ja tytär ovat yhdessä saaneet buddhalaisen herätyksen. Fred-isä lupautuu autokuskiksi, kun Franka-tytär haluaa palata Etelä-Ranskaan meditaatiokeskukseen tiibetiläisen rakkaansa, lama Pelgen luo. Isän tajuntaan ei mahdu ajatus tyttären seurustelusta buddhalaisen munkin kanssa, mutta pelastaakseen rakoilevan avioliittonsa hän suostuu kokeilemaan retriittiä, joka muutti hänen vaimonsa elämän.

Matka Ranskaan ei suju kommelluksitta. Matkan varrella Fred kokee tarpeelliseksi varastoida kehoonsa lihallisia nautintoja, sillä leirikeskuksessa todennäköisesti eletään vain riisillä ja tofulla. Vaikka Fred on pitkään elättänyt perhettään menestyvillä kasvisruokaravintoloilla (joiden teemat vaihtuvat keskiluokkaisten puritaanien trendien mukaan), sisimmässään hän kapinoi hippien askeettisuutta vastaan. Sveitsissä hän parkkeeraa perinteisiä pihvejä tarjoavaan Mövenpick-ravintolaan, josta hänen kyytiinsä päätyy traaginen maalaistollo, perheensä hylkäämä opettaja Norbert. Koska Norbertilla ei ole työtä eikä sijaa maailmassa, hän lähtee mielellään mukaan hiljaisuuden retriitille.

Dörrie kuvaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten saksalaisten elämäntuskaa lempeän ironisesti. Ranskalaisen luostarin porukka on iloisen monikulttuurista, mutta tyylitajuttomat, omenanvihreisiin kaapuihin pukeutuvat saksalaiset ovat siellä enemmistönä. Suurimmalla osalla porukasta on aviokriisi käynnissä, ja moni kokee tarvetta paeta alueelta päivittäin harrastamaan kiellettyjä asioita, kuten tupakointia, kaljanjuontia, kahvittelua ja seksiä. Norbert on porukasta ainoa, joka ei kaipaa ulkomaailman syntejä, hän nauttii liihottelusta metsissä aasialaisten nunnien kanssa. Fredin tytär Franka kasvaa yhdessä yössä kiukuttelevasta gootista tasapainoiseksi tiimipelaajaksi, kun taas Fred itse kokee lähinnä taantumista. Monella tapaa luostari onkin poispilattujen aikuisten lastentarha, jonne tullaan oppimaan kädestä pitäen elämän perusasioita kuten hengittämistä.

Ilmiöt, joita tässä teoksessa kuvataan, ovat tulleet Suomeen viiveellä, joten teos on edelleen ajankohtainen ainakin täällä. Dörrie selkeästi kuvaa elämäntapateollisuutta ja henkisiä markkinoita sisäpiiriläisenä, joka ei lyttää kaikkea etsintää tarpeettomana, mutta suosii välimatkan ottoa kritiikittömään hörhöilyyn. Buddhalaisuus esiintyy tässä juurevammassa asemassa kuin new age-terapiat – ilmiö, joka on vasta viime aikoina saavuttanut massojen suosion Suomessa. Kirjan kaikilla hahmoilla on joku esoteerinen maailmantulkintamuoto taskussaan, olipa se kädestäennustamista, enkeliterapiaa tai riimukivien tulkintaa. Kirjaa lukiessa olo oli kuin Hengen ja tiedon messuilla, hyvässä ja pahassa.

Teoksen nimi viittaa Fredin vaimon kontrollifriikkiyteen, siivousvimmaan ja jatkuvaan tulevaisuuden suunnitteluun. Hetkessä eläminen on Claudialle vielä vaikeampaa kuin Fredille, joka ainakin välillä nauttii paheistaan, päihteistä ja avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Claudia on henkilö, joka on mielessään kirjoittanut postikortit jo ennen matkalle lähtöään. Hänelle buddhalaiset harjoitukset kuten sadat päivittäiset kokovartalokumarrukset ovat ulkokultaisimpia. ”Mitäs nyt tehdään?” on monien tuntemieni ihmisten elämänlanka, sillä tyhjän vapaa-ajan tuottama kauhu on käsinkosketeltavaa.

Luin joku aika sitten toisen saksalaisen romaanin, jossa vastaavasti kuvattiin perheen kriisiä ja yhteistä matkaa yrityksenä lähentyä uudelleen toisiinsa. Tämä romaani oli terävämpi kuin David Safierin Happy Family, jossa tosin oli vielä vinksahtaneempi juoni. Pidin paljon Dörrien yhteiskunnallisesta huumorista, sivalletaanhan tässä monia länsieurooppalaisten yhteiskuntien kipupisteitä. Teos ei ole erityisen Saksa-keskeinen, vaan Dörrie kuljettaa lukijaa monen maan halki kohdaten kaikkialla samantyyppistä vieraantumista. Ranskan lisäksi tässä matkaillaan Lontoossa ja läpi Belgian ja Hollannin. Amsterdam on paikka, josta perheen kriisi juontaa juurensa ja jonne Fred päätyy sovittamaan pahoja ajatuksiaan. Lopulta hänestä tulee maanteiden ritari, joka ei halua matkoilleen mukaan vaimon pakkaamia myslipatukoita.

Vakavammin ottaen teos voisi olla läpileikkaus länsieurooppalaisen elämäntavan kaoottisuudesta ja juurettomuudesta. Uskonnot ja henkisyys esiintyy tekstissä (kuten monella tosielämässäkin) irtokarkkikauppana, josta valitaan keinoväreillä värjättyä höttöä mielialojen mukaan. Samalla juurettomaan etsintään liittyy vapaus, jonka puolustaminen tuntuu entistä tärkeämmältä. Ehkä henkisten asioiden lastentarhassa on sittenkin kivempaa kuin korkeakoulussa.

 

DJ Mannerheimin soittolista

punkin_loppu_helsingissa-rudis_jaroslav-19023482-3279813476-frntlViime viikonlopun Viisas Elämä-messuilla oli myynnissä Basam Booksin ylijäämäromaaneja euron poiskantohintaan, joten mukaan lähti eurooppalaista ”marginaalikirjallisuutta”. Ensimmäisenä lukuun kolmen teoksen pinostani lähti tšekkiläisen Jaroslav Rudišin Punkin loppu Helsingissä (Basam Books 2012, suom. Eero Balk), joka houkutteli siksikin, että kirjailija on ikätoverini. Halusin verrata, oliko 80-luvun lopun nuorisomuistoissa mitään yhtäläistä minun, suomalaisen, ja tämän teoksen outojen Suomi-fanien kanssa.

Oikeastaan Helsinki on teoksessa vain metafora tai kaukana siintävä haavekuva. Itäsaksalaisilla punkkareilla Olella ja Frankilla on haave päästä keikkailemaan Automat-bändinsä kanssa Helsinkiin, mutta ennen Berliinin muurin murtumista heille ainoa mahdollinen matkailukohde on Tšekkoslovakia. Vuonna 1987 he pääsevät legendaariselle Die Toten Hosen-keikalle Tšekkeihin, mikä monella tapaa muuttaa nuorten miesten elämää. Keikalla Ole kohtaa myös Nancynsa, jonka kanssa hänellä on leimuava romanssi kahden päivän ajan. Ole (alias Sid), Frank (alias Johnny Rotten) ja Nancy lähtevät keikan jälkeen seikkailemaan Tšekin ja Baijerin rajaseudulle aikomuksenaan loikata länteen.

90-luvulla Automat kokee pikaisen menestyksen, levyttää kolme albumia ja pääsee Euroopan -kiertueelle, jonka päätepisteeksi on merkattu Helsinki. Bändi pääsee aina Turun satamaan saakka, mutta tapeltuaan verisesti managerinsa kanssa laivan humpparavintolassa he päätyvät pakenemaan maitojunalla takaisin Saksaan. Olelle tästä oharista tulee oman epäonnistumisensa symboli. Melankolisena ja masennukseen taipuvaisena antisankarina hän elää menneisyyden virheissä velloen.

Teoksessa on monia aikakerrostumia, mutta enimmäkseen tässä liikutaan 80-luvulla ja Olen ja Frankin nykyhetkessä. Se sijoittuu enemmän Saksaan kuin Tšekkeihin, vaikka post-sosialistinen meininki rajan molemmilla puolilla on jokseenkin sama. Minulle kiinnostavinta kerrontaa oli 16-vuotiaan Nancyksi itseään kutsuvan ammattikoulun keittäjälinjalla opiskelevan nuoren naisen päiväkirja, joka paljasti autenttisuudessaan monia itäblokin arjen paradokseja. Tamponit ja muut ”ylelisyystuotteet” ovat kaupoista aina loppu, mutta nuorten bileet ovat villejä ja viina virtaa. Koulujen rehtorit ja sosiaalitantat ovat kauhuissaan Nancyn irokeesistä, mikä sulkee monia ovia hänen elämässään. Hänen kaksoisbroidinsa on lukiolainen kunnon pioneeri, joka kuuntelee nössöä, naismaista Depeche Modea. Musiikin ja muodin suhteen kolmikko on 80-luvulla täysin länsimaistunutta, mutta heillä on silti kapitalismin vastaisia radikaaleja ajatuksia, jotka eivät silloisessa systeemissä sovi minkään instituution pirtaan.

Nykyhetkessä Ole pitää Helsinki-nimistä baaria, joka on kaupunginosan ainoa rehellinen kuppila – kaikki muut ovat muuttuneet luomuisiksi, vegaanisiksi ja savuttomiksi keitaiksi hyvin koulutetuille mammakerholaisille. Olen baarissa tarjotaan ruokapuolella vain seljankaa ja silakkarullia. Muuratun seinän takaa Ole löytää salahuoneen, josta löytyy entisen juutalaisen kauppiaan elokuvaprojektori ja mykkäpornoleffakokoelma. Tähän pääsevät tutustumaan vain sisäpiiriläiset, joille Ole järjestää VIP-leffailtoja.

Baarin pelastamiseksi ystäväpiiri kokoaa pennosiaan ja vapaaehtoisvoimiaan, ja tukikonsertissa seremoniamestarina toimii DJ Mannerheim. Suomen historiaan tässä viitataan taloudellisesti, mutta nekin viittaukset naurattivat. Huumori tässä on samansuuntaista kuin Erlend Loen teoksessa Tosiasioita Suomesta. Teos ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan siinä on myös paljon vakavampaa historiallista ja yhteiskunnallista substanssia. Kiinnostavalla tavalla löysin tästä yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani brittiläiseen menestysromaaniin, Caitlinn Moranin teokseen Kuinka minusta tuli tyttö. Lukuelämyksenä tämä ja Moranin teos olivat vähintään yhtä vahvoja.

Politiikan tasolla pidin eniten rajankäynnin teemasta. Rudiš kuvaa itäblokin maiden suhteita, nokkimisjärjestystä ja outoja ystävyyksiä, jotka ylittävät kielimuurit. Tšekkien ja saksalaisten välinen ero tuntuu tässä suuremmalta kuin suomalaisten ja ruotsalaisten. Venäläisiä ryssitellään ja vihataan ehkä suuremmalla intensiteetillä kuin suomettuneessa Suomessa. Puolalaiset ovat haluttuja kontakteja, koska heidän kauttaan saa ostettua länsimaisia piraattikasetteja. Kyseessä on tarkkapiirtoinen, toiminnallinen ja syvällinen aikamatka itäblokin ihmisten tavalliseen arkeen. Suomalainen lukija voi varmasti siihen samastua, sillä siitä huolimatta, että meillä oli länsiraja auki, elimme aika lailla samantyyppisessä kulttuurisessa umpiossa kuin teoksen nuoret.