Sadan vuoden tunnelukot

NELJÄN TIEN RISTEYSTommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) on hehkutettu minulle paljon blogosfäärin ulkopuolella, joten täytyihän se lukea, vaikka osa teemoista tuntui jo nähdyiltä. Teos kertoo Kainuun Koillismaalla aivan Venäjän rajan kupeessa asuvasta suvusta, erityisesti sen tahtonaisista ja yhdestä kaappihomosta, joka sekoittaa pakkaa aika traagisesti. Romaani alkaa vetävästi kuvauksella suvun matriarkka-Marian työnsarasta kunnan ainoana koulutettuna kätilönä 1800-1900-lukujen vaihteessa. Vaikka Marialla on isätön lapsi ja asuu tämän kanssa pahamaineisesti kahdestaan, hänen statuksensa kyläyhteisössä on vankka johtuen hänen ainutlaatuisesta koulutuksestaan ja tietotaidostaan. Tavallisissa synnytyksissä auttavat kylillä oppinsa saaneet saunamummut ja paarmuskat, mutta vaikeisiin synnytyksiin haetaan Helsingissä koulutettu kätilö.

Jos olisin lukenut tekstiä ilman tietoa kirjoittajasta, olisin ehdottomasti luullut sitä naisen kirjoittamaksi – sen verran vahvoja feministisiä viboja erityisesti Marian kätilön uran kuvaus ja kylän naisten suhtautuminen pelastajaansa saavat aikaan. Marialla kun oli tapana levittää tietoutta ehkäisystä ja seksistä pidättäytymisestä vastoin paikallista lestadiolaista hegemoniaa. Marian hautajaiskohtaus on vaikuttava: siinä kylän eukot muistelevat selvitymisiään hankalista synnytyksistä ja myös niitä lapsia, joita kätilökään ei voinut pelastaa.  Maria on kuitenkin pienellä kirkonkylällä yksinäinen hahmo, joka tapaa ihmisiä lähinnä työnsä puolesta, ei sosiaalisesti. Hänen ainoa ystävänsä on vapaamielinen apteekkari, poikamies, joka asuu yhdessä ahdasmielisten siskojensa kanssa. Kirkonkylän henkinen ilmapiiri on poikkeuksellisen ahdas.

Marian ainoa lapsi Lahja saa myös aviottoman lapsen, jonka hän jättää äitinsä hoiviin lähtiessään etsimään toimeentuloa Oulusta. Lahja päätyy valokuvaajan oppiin, kun hoitoalalle häntä pidetään liian vähäverisenä. Valokuvaus miellyttääkin Lahjaa, erityisesti, kun se on yksi harvoista ammateista, joissa nainen voi säilyttää itsellisyytensä. Oulussa Lahja tutustuu Onniin, joka suostuu tulemaan Koillismaalle kotivävyksi. Onni on lempeä mies, jolle Lahjan tekemä tytär Anna riittäisi, mutta Lahja haluaa suuren perheen. Suurin osa kertomuksesta keskittyy Onnin ja Lahjan onnettomaan avioliittoon. Kahden yhteisen lapsen syntymän jälkeen Onni muuttaa omaan makuuhuoneeseensa ja alkaa rampata Oulussa ties millä turhalla tekosyyllä. Emotionaalisesti hyljättynä Lahjasta kasvaa anoppihirviö, jota kenenkään ei ole mahdollista miellyttää. Neljänkymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen miniä-Kaarina edelleen teitittelee anoppiaan. Suku asuu massiivisessa kirkonkylän suurimmassa talossa, jossa kaikille on tarjolla oma huone ja fantastiset keinot vältellä toisiaan. Marian valtakaudella tunnelukot ovat vielä avattavissa, mutta Lahjan kaudella niistä tulee ylitsepääsemättömiä.

Kinnunen kertoo ”maailmallisesta” suvusta, joka sinnittelee lestadiolaisessa yhteisössä parhaansa mukaan. Maria-mummu ei anna periksi ja ryhtyy vanhemmiten vastustamaan uskonnon hegemoniaa yhä kärkkäämmin. Lahja taas joutuu tekemään kompromissejä jo ammattinsa vuoksi: hänen toimeentulonsa riippuu rippi- ja hääkuvien tilauksista ja jos valokuvaaja tuomitaan hoitokokouksessa parantumattomaksi syntiseksi, valokuvaamon ovea ei sen jälkeen kukaan avaa. Lahjaa ojennetaan jo siksi, että hänen poikansa Johannes hankkii 1960-luvulla television. Vähänpä kyläläiset tietävät siitä, että Johanneksella  ja tämän vaimolla Kaarinalla on tapana litkiä punaviiniä televisiota katsellessaan.

Luin teosta puoleenväliin asti jonkunlaisessa transsissa, niin voimallista kieli ja kerronta olivat. Puolenvälin jälkeen tuli jonkun verran toistoa ja täytyy myöntää, etten ollut tämän teoksen homoteemasta lainkaan innostunut. Sami Hilvo ja Leena Parkkinen kuvasivat kaappihomoutta raikkaammin – tai ehkä hylkimisreaktioni johtui vain siitä, että olen jo lukenut niin monta variaatiota samasta teemasta. Muissa teemoissa oli enemmän omaperäistä tulkintaa. Teoksen loppuosassa oli joitain yhtymäkohtia Jari Tervon Esikoisen kanssa, alkuosa taas muistutti minua Eeva-Kaarina Ahosen iki-ihanasta Maria Renforsin totuudesta. Katja Ketun tuotantokin tuntuu nyt ajankohtaisemmalta; ehkä vihdoin saan käsiini ainakin Kätilön.

Kainuu ja Koillismaa ovat minulle täysin tuntematonta maaperää – kerran kävin Posiolla ja olen yöpynyt yhden yön Kuhmossa loistohotellissa. Kainuulaisia olen tuntenut vähän ja tunnistan Kinnusen kerronnasta juuri tähän tunneilmaisuun liittyviä piirteitä. On todella tärkeää, että Kainuusta kirjoitetaan vetävää kaunokirjallisuutta, mikä saattaa jopa kutsua innokkaita faneja tutkimaan kirjoissa kuvattuja hoodeja. Onkohan tämän lukukokemuksen looginen jatkumo Päätalon Koillismaa-sarjan korkkaaminen? Tyylillisesti Kinnunen kuuluu aivan eri kastiin taitavana tiivistäjänä ja eri aikakerrosten samanaikaisena kuljettajana, mutta temaattisesti uskoisin yhteyksiä löytyvän.

Esikoisteokseksi Neljäntienristeys on kauttaaltaan itsevarma ja kielellisesti virtuoosi. Teos luultavasti puhuttelee enemmän Kinnusta vanhempia ikäpolvia kuin nuorisoa. Feminismin arkkipiispa kiittää kätilön työn kuvausta, ja erityisesti kohtausta, jossa Maria käy ostamassa Oulusta polkupyörän suorituakseen paremmin virkatoimituksistaan.

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.

Herkkä, vaiennettu, totaalinen sota

ViinakorttiSami Hilvon Viinakorttia (Tammi 2010) on markkinoitu ”tuntemattomana sotilaana josta Linna vaikeni”. Kauan onkin spekuloitu, kuka suomalaisista kirjailijoista tai leffantekijöistä ehtii kirjoittamaan toisesta maailmansodasta homojen perspektiivistä. Sami Hilvo ei ole ensimmäinen kokelas, mutta ensimmäinen, jonka teos on nähnyt päivänvalon ison kustantamon kautta.

Hilvon teoksessa loistavinta on kieli. Kieli on kursailematonta, ytimekästä, lauseet lyhyitä, eikä mistään nurkasta pursua turhaa tilpehööriä. Lukija pääsee päähenkilöitä Urho-pappaa ja pojanpoika-Mikaelia lähelle, aivan heidän ihonsa alle, mutta kielellinen taloudellisuus takaa sen, ettei iholla eläminen ole siirappista tai tukahduttavaa. Hilvo onnistuu tiivistämään noin viidenkymmenen vuoden saagan pariinsataan sivuun, ja tällä matkalla opimme kahden miehen elämästä kaiken olennaisen. Miesten rakkauksista ja eroottisista harharetkistä Hilvo kirjoittaa suunnilleen yhtä tyylikkäästi kuin Marguerite Duras. Hilvon tyyli ei ole yhtä kokeellista kuin Duras’n, mutta tunnelmallisesti kirjailijoilla on yhtymäkohtia. Itse asiassa Hilvon lukeminen saa minut kaipaamaan Durasia.

Pappa tulee ulos kaapista vasta haudassa, kun taas pojanpoika on tehnyt statuksensa tiettäväksi suvulleen jo nuorena. Osa suvusta ei suostu asiaa hyväksymään, mikä aiheuttaa epämukavia tilanteita hautajaisissa (jotka ovat ainuita tilaisuuksia, joissa sukua tavataan). Aili-mummon kuoltua isovanhempien talo luovutetaan testamentissa Mikaelille, sillä Mikael on kasvanut isovanhempiensa hoidossa ja hän pitää taloa kotinaan. Papan kirjeenvaihto ja päiväkirjat odottavat lukijaa, ja kevään ja kesän aikana Mikael oppii ymmärtämään oman kaltaistensa miesten historiasta ja oman sukunsa vaiennetuista salaisuuksista.

Sodan kuvaus on raakaa, mutta fragmentaarista – pääpaino narratiivissa ei ole rintamalla, vaan niissä varjoissa, joita sota on heittänyt jälkipolville. Hilvo ei kuvaa rankimpia taisteluja, vaan suvantovaiheita, joissa seuraavaa hyökkäystä odotellaan. Urho-papan rakastettu Toivo loukkaantuu homofobisen sotakaverin ampumana ja vaipuu masennukseen tapauksen aiheuttamasta syyllisyydestä ja häpeästä. Toivon morsian hylkää tämän, vaikka pari odottaa lasta. Kirjeenvaihto Urhon kanssa tyrehtyy. Sodan jälkeen mies päätyy opiskelemaan lääketiedettä. Kummatkin miehet palaavat kotipaikkakunnalleen ”herroina”, Urho nimismiehenä, Toivo kunnanlääkärinä. Perheellisten miesten salasuhde jatkuu vuosikymmeniä aina Toivon traagiseen kuolemaan saakka. Urho on välillä töissä kaupungissa (jonka luen Tampereeksi), jossa hänen tehtävänään on mm. pidättää homoja aseman viereisen puistikon vessoista. Kiinnostavalla tavalla Hilvo kaivaa esiin homoseksuaalien historian luokkaulottuvuutta: ”herrasväki” onnistuu elämään asian kanssa kulissia ylläpitäen, kun taas kouluttautumattomat ja duunarit joutuvat tekosistaan esivallan eteen. (Tätä problematiikkaa on tutkinut juuri Tampereella Tuula Juvonen, ja luulen Hilvon saaneen inspiraatiota Juvosen tutkimuksista – ainakin Tampereen kartan koordinaatit kuulostivat tutuilta sukupuolentutkimuksen opinnoista.) Pienen paikkakunnan nokittelu ja juoruilu tulevat myös hyvin esiin. Johtuu varmaan Hilvon käyttämästä yleiskielestä, ettei tapahtumien paikkakuntia pysty yksiselitteisesti kartoittamaan. Jossain päin tarinaa meininki tuntuu karjalaiselta (esimerkiksi hautajaisten tarjoilut), mutta paikoitellen Mikaelin juuret tuntuvat olevan kohtuullisen ajomatkan päässä Helsingistä. Koska tarina on koko Suomen tarina, maantieteellinen tarkkuus ei ole tarpeellista.

Hilvon miehet ovat kaikki maskuliinisuutta uhkuvia tosimiehiä, tavalla tai toisella. He metsästävät, kalastavat, soutavat ja retkeilevät luonnossa. Pojanpoika Mikael on ehkä mieshahmoista joustavin (hän on intohimoinen kokki ja puutarhanhoitaja, ja jäljitelee taidoissa isoäitiään), mutta hänenkin asenteensa maailmaan tuntuu äijämäiseltä. Hilvon homomiehet ovat ”karhuja”, jotka eivät aina muista ajaa parransänkeään, eikä kukaan käytä kalliita kosmetiikkatuotteita tai toimi naispuolisen ystävän luottoshoppailukaverina. Kai tässä on haluttu tietoisesti kaataa homoseksuaalisuuteen liittyviä stereotypioita. Ja tässä onnistutaan papukaijamerkein.

Pystyin eläytymään romaaniin täysillä, koska kuulun Hilvon kanssa samaan ikäluokkaan ja olen itsekin viettänyt aikaa isoisäni kotikonttorissa Etelä-Savossa. Sodanjälkeisen ilmapiirin ja eetoksen kuvaajana hän on virtuoosi. Pikkuvirkamiehen ”mitta” oli tuolloin konttorin kalusteissa ja virallisuuden symboleissa. Omalla papallani ei ollut omaa työhuonetta, vaan työpöytä oli olohuoneen nurkassa, mutta tuo nurkka oli hänen oma vyöhykkeensä, jonne muilla ei ollut asiaa. Pöytä oli massiivinen, jykevää jalopuuta, ja sen kuului olla moitteettomassa järjestyksessä. Pöytäkalenteri ja tilikirjat olivat aina päivitettyjä, lisäksi eleganssiin kuuluivat tupakkarasiat ja ilmapuntarit. Hilvo onnistuu Urho-papan hahmossa tuomaan esiin henkilön, joka olisi voinut olla kenen tahansa meistä isoisä. Tämä vaiennettu historia on meidän kaikkien historiaa, eikä Viinakortin lukeminen voisi olla ajankohtaisempaa kuin näinä päivinä, kun ihmisen oikeutta rakastaa kyseenalaistetaan taas vihaa ja ennakkoluuloja uhkuvassa totaalissa sodankäynnissä.