Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

IMG_1759Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Naurutaudin vaarat

7025Millaista on sitten, kun maa kieltäytyy ulkosuhteista ja alkaa vannoa omavaraisuuden nimeen? Ehkä lasten ja nuorten pelottelu tällaisella skenariolla on hätävarjelun liiottelua reaalimaailmassa, mutta suljetut yhteisöt ovat aina olleet meheviä kuvauksen kohteita kaunokirjallisuudessa, erityisesti skifissä ja dekkareissa.

Anne Leinonen on minulle uusi tuttavuus nuorten skifi/fantasian saralla. Hänen teoksensa Ilottomien ihmisten kylä (WSOY, 2014) kertoo Kaukamaasta, kylien ryppäästä, joka elää eristettynä luottaen minimaalisesti koneistettuun maatalouteen. Yhteisö on suojattu muurilla, eikä sen jäsenillä ole paljoa tietoa ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin säännöstellyn rajakaupan tiimoilta. Yhteisö ei vaikuta fanaattisen uskonnolliselta, mutta sen folkloristinen elämäntapa muistuttaa hieman Amerikan Amishien tai mennoniittien meininkiä. Yhteisöllä on paljon salaisuuksia, joihin nuoret vihitään teini-iässä peijaisin. Tervehenkisyys, suoraselkäisyys ja vakavamielisyys kiteytyvät kiellossa yli muiden, eli naurukiellossa. Leikkiminen on lapsilta kielletty, mutta tanssia harrastetaan, kunhan musiikki on surumielisiä kansanlauluja tai tangoa.

Päähenkilö Aalo on tarinan alussa vasta neljätoistavuotias ja sattuu avaamaan Pandoran lippaan löytämällä talonsa ullakolta kielletyn leikkikirjan, joka on jäänyt sinne ajoilta ennen eristäytymistä. Kirjassa kuvaillaan outoja puuhia, joita hänen on kavereineen salaa kokeiltava. Tämän lisäksi Aalo törmää salaperäiseen muukalaiseen, joka etsii yösijaa. Muukalaisen Aalo majoittaa ilman vanhempiensa lupaa lukittuun vajaan. Tästä kohtaamisesta alkaa Aalon tie kohti yhteisön normien kyseenalaistamista. Aalolla ei ole helppoa, ja pian hän päätyy rajan taa turvapaikanhakijaksi.

Teos on kiinnostava saaga myös päivänpoliittisesti, sillä Kaukamaan sisäänpäin käpertyminen voisi kertoa muukalaispelkoisesta Suomesta. Samalla teos antaa nuorelle lukijalle työkaluja ymmärtää turvapaikanhakijan arkisia ongelmia Aalon kaupunkiin muuton kautta. Teoksen kaupunkikuvaus muistutti minua Tampereesta, sillä siinä nuorisojengi kilpailee suosiosta Keskustorilla. Rajan takaisessa ”villissä lännessä” elämä ei lopulta ole sen vapaampaa tai helpompaa kuin Kaukamaassa, sillä siellä kansalaisia kontrolloidaan ihonalaisten sirujen keinoin. Leinonen asettaa teknologisesti kehittyneen ja alkuperäiskulttuurin perinteitä kunnioittavan yhteiskunnan kiinnostavaan vertailuun, jossa lukijan on vaikea löytää ”oikeaa” kantaa tai puolta.

Kaukamaan umpeutumisen syyt ovat monimutkaisempia kuin alussa olettaisi. Juonen rakenteen kannalta olikin hienoa, ettei kaikkea paljastettu heti, vaan loppuosa tarjoaa jatkuvasti uusia yllätyksiä. Itse pidin jopa enemmän kaupunkiosion kuvaamisesta, sillä siinä toteutui jonkinasteinen postkoloniaalin vastakatseen politiikka. Kaupunkilaisten asenne Kaukamaahan muistutti minua eniten omasta suhtautumisestani ”ihanaan” Vienan Karjalaan, josta tuomani tuohiesineet olen jo myynyt halvalla kirppiksellä, koska en tarvinnut niitä pölyä keräämässä.

Teoksessa oli jotain yhteistä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa, joka tosin on aikuisten romaani, mutta jossa päähenkilö on myös teini-ikäinen, varttuva rajojen ylittäjä. Kauhu tässä on astetta lempeämpää, mutta ilmapiiri on vastaavan kutkuttava.

”Pahan kirjan” teema muistutti minua myös Kaj Korkea-ahon samannimisestä uutuusromaanista (josta bloggaan pian). Jos teoksesssa on yksi viesti ylitse muiden, se voisi liittyä sananvapauteen, sensuuriin ja tiedon rajoittamiseen. Kun meillä on Suomessa istuu jo Eduskunnassa opettajankoulutuksen saanut kansanedustaja, joka kieltää evoluution, niin kenties maamme on todella siirtymässä kohti kaukamaalaisia tupailtoja.

Kerrassaan upea aivojen vinskautus, joka taatusti puhuttelee myös aikuista lukijaa. Nuorten omia arvioita teoksesta voi linkata kommentteihin, lukisin niitä mielelläni.