Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Yes in my backyard

kadonnutOpiskelukiireiden keskellä olen tänä keväänä enimmäkseen rentoutunut psykologisten trillereiden parissa. Sari Kaarniranta oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka teos Kadonnut vierelläni (Myllylahti, 2011) vaikutti lupaavalta arkiselta jännitykseltä, jossa ei kuitenkaan olisi liikaa väkivaltaa.

Teoksen asetelmassa on jotain samaa viimeksi lukemani Taivaanmerkit-romaanin kanssa: myös tässä teoksessa päähenkilöt ovat keski-ikäisiä, korkeasti koulutettuja ja perheellisiä, mutta tässä eletään pohjoisemmassa Suomessa ja perheiden elämäntapa on perinteisempi. Tässä kuvataan hyvinvoivaa keskisuuren kaupungin asuinaluetta, jossa vanhempien omakotitalojen keskelle nousee uusia huippuvarusteltuja kartanomaisia pytinkejä. NIMBY-ilmiökin näillä nurkilla on tuttu, tosin naapuri-idylliä eivät edes uhkaa maahanmuuttajat, koska heitä ei niillä main esiinny.

Heta on äitiyden maailmaan kadonnut taideterapeutti, jonka elämään ei tätä nykyä kuulu paljoa. Pelastaakseen avioliittonsa hän on aloittanut miehensä kanssa pariterapian, jonka tarkoituksena on saada suhteen alkuajan kipinä takaisin. Kaksosten syntymän aiheuttama univaje on kuitenkin hänellä niin kroonista, että hän välillä on huolissaan myös mielenterveydestään. Hän on myös viime aikoina peilannut onnistumistaan äitinä ja vaimona naapurin Katiin, tehokkaaseen uranaiseen, joka on onnistunut vaihtamaan tylsän keski-ikäisen ukkonsa nuoreen jääkiekkoilijaan, joka harrastaa myös keramiikkaa. Ystävyyssuhde on ollut Hetalle välillä ainoa kosketuspinta äitiyden ulkopuoliseen maailmaan. Kuitenkaan hänellä ei ole viime aikoina ollut voimavaroja edes naapurissa käyntiin. Siksi hänelle tulee shokkina kuulla Katin katoamisesta, varsinkin, kun hän huomaa, että ennen niin täydellisellä naapurilla on roikkunut joulukoristeet pihalla huhtikuuhun saakka.

Katin perhettä muuttavat pyörittämään hänen eläkkeellä olevat vanhempansa, mutta uusi mies ja eksä pyörivät edelleen kuvioissa. Myös Katin ulkomailla kauan asunut sisko palaa kotikonnuille pelastamaan yksin jääneitä lapsia. Läheiset eivät usko Katin kuolleen, vaan etsivät selityksiä perheen äidin poissaololle ”tempauksista”, joita hän on tehnyt aiemminkin elämässään. Heta taas uskoo jonkun lähipiiristä tai naapurustosta joko tehneen pahaa Katille tai auttaneen häntä katoamaan maan ääriin. Hetassa nousee piilevä salapoliisi, Miss Marplen geenit, jotka osittain auttavat häntä nousemaan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan.

Heta käy läpi Katiin liittyviä ristiriitaisia tunteitaan, sillä hän on epäillyt myös suhdetta miehensä ja Katin välillä. Toisaalta hän epäilee naapurissa asuvan sinkkumiehen, paikallisen papin, olevan salasuhteessa Katin kanssa, sillä Kati ja pappi lenkkeilevät yhdessä joka aamu. Katin seksuaalisella vetovoimalla ei tunnu olevan mitään rajoja. Samalla Heta huomaa, ettei tiedä kovinkaan paljoa naisesta, jota on pitänyt parhaana ystävänään. Ystävyys, joka on muodostunut naapuruuden ja äitiyden pohjalta, on perustunut arkiseen pullapussien jakamiseen, mutta Katin salaisuudet ulottuvat jonnekin kauas tämän hyvinvointivyöhykkeen pikkusieluisuudesta.

Suuri osa teoksen jännityksestä ja kauhusta tapahtuu uupuneen Hetan korvien välissä. Ulkoinen kauhu keskittyy muutamiin ristiriitaisiin merkkeihin, pitsialushousuihin metsässä, ulko-ovelle kuolleisiin korppeihin ja muihin melko tyypillisiin tehokeinoihin. Itse en oikeastaan lukenut tätä kauhuromaanina, vaan pikemminkin ihmissuhdekuvauksena. Ystävyyssuhteen käsittely olikin tässä antoisampaa kuin parisuhdekuviot – pikkulasten vanhempien seksin puute kun ei ole uutisarvoltaan kummoinen asia. Se intensiteetti, jolla Heta perehtyi kadonneen ystävänsä menneisyyteen ja suvun kipeisiin salaisuuksiin, oli romaanin varsinainen ”pihvi”. Hän sai uupumuksensa keskellä jotain uutta ajateltavaa, joka ei liittynyt hänen omaan napaansa, ja näin hän sai myös mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.

Molemmalla naapurin rouvalla on siis omanlaisiaan mielenterveydellisiä haasteita, ja Kaarniranta osoittaa niiden tavallisuuden jokaisessa naapurustossa, kaikissa tuloluokissa. Katoamisen ilmiö osoittautuu tässä moniulotteisena, eikä omaisten tunteissa vellota tositeeveemäisen melodramaattisesti. Vaikka romaani oli melko arkinen ja vaikka uskoisin teoksen puhuttelevan eniten juuri pienten lasten äitejä, siinä oli psykologista kypsyyttä, joka ylitti perinteiset äippärinkien puheenaiheet.

Osallistun tällä postauksella myös Helmet-haasteeseen (jonka olen välillä kokonaan unohtanut), josta kuittaan kohdan 15: ”Kirjan kansi oli mielestäsi ruma”.