Erakkouden ulottuvuuksista

luolamiesVanha mies löytyy muumioituneena nojatuolistaan Larvikin omakotialueella, jossa naapurit ovat tunteneet toisensa vuosikymmenet. Miestä ei ole kaivannut kukaan neljään kuukauteen, ja kun hänet löydetään joulun alla, tapaukseen ei automaattisesti liitetä rikosepäilyä.

Line on VG-lehden nuori toimittaja, joka saa kipinän kirjoittaa reportaasin surullisesta tapauksesta yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen heitteillejätön näkökulmasta. Juttu koskettaa häntä, koska se on tapahtunut hänen lapsuutensa kotikadulla. Ei hänkään, eikä hänen kadulla edelleen asuva poliisi-isäkään tunteneet Viggo Hansenia.

Näin alkaa norjalaisen Jörn Lier Horstin dekkari Luolamies (Otava, 2017, suom. Outi Menna). Tunnelmat ovat synkät, joulu on tulossa ja isä ja aikuinen tytär syövät pizzaa hylätynoloisessa talossa. Komisario William Wistling on paikallinen kyttä, kirjasarjan päähenkilö, joka ilmeisesti onnistuu muissakin teoksissa kytkemään toimittajatyttärensä tapausten ratkaisuun. William ja Line tosin ratkaisevat tässä eri keissejä, eikä Viggon tapausta aluksi rikoksena käsitelläkään.

Samaan aikaan luonnosta löytyy toinen ruumis, joka on maannut siellä kesästä saakka. Ainoa johtolanka liittyy ruumiin taskusta löytyneeseen esitteeseen ruotsalaisten uskovaisten Elida-laivalla pitämistä tilaisuuksista, ja laiva on jo kauan sitten seilannut pois. Jotenkin tämä kaikki saadaan linkattua norjalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen, ja sieltä aukeaa yllättävä vyyhti, joka tuo FBI-tutkijat paikan päälle etsimään maastoutunutta sarjamurhaajaa. Siirtolaisulottuvuus oli kohtuukiinnostava, mutta jäi käsittelyltään pinnalliseksi.

Teoksen tapahtumisen skaala oli omaan makuuni liian massiivinen. Kirjassa oli niin paljon sivuhenkilöitä ja todistajia, että huomio keskittyi lähinnä tapahtumiseen, eikä psykologista syvyyttä pahemmin ilmaantunut. Juoni oli kaikin puolin uskottava, sillä varmasti Norja on Suomeakin helpompi kansainvälisten rikollisten piilopaikka. Minusta kirjassa ei ollut mitään ”vikaa”, luin sen sujuvasti ja jaoin jännityksen, mutta jäin kaipaamaan ihmisten välisiä jännitteitä.

Oikeastaan olisin voinut lukea kirjan pelkästä Viggosta. Se olisi riittänyt sisällöksi yhteen teokseen, eikä sen olisi tarvinnut olla rikosromaani. Viggon koulukuvista, omituisista muistiinpanoista, joulukorteista ja muista minimaalisista jäänteistä olisi voinut saada aikaan ihmisen kokoisen romaanin. Olemmeko kaikki laulun arvoisia? Mitä kertoa ihmisestä, joka on neljäkymmentä vuotta vältellyt ihmiskontaktia?

Samaan syssyyn voin kertoa, että myös ensimmäinen Harry Hole-dekkarini on edelleen kesken, ja olen lukenut sitä jo monta kuukautta. Horst ei nyt suoraan noussut suosikikseni, vaan tällä hetkellä pidän eniten norjalaisista dekkaristeista Samuel Björkistä. Naispuolisista dekkaristeista olen tainnut joskus lukea Karin Fossumia, mutta paljoa en lukemastani muista.

Tämä on oiva perusdekkari, jossa rikosteknisen tutkinnan ja haastattelujen määrä on suuri, eikä tilaa henkilöiden yksityiselämälle jäänyt juuri lainkaan. Tähän vuodenaikaan teos sopii kuin nakutettu, ja itsekin luin sitä joulun ajan liikenteessä. Ehkä ongelma teoksen suhteen piili siinä, etten ollut lukenut aiempia osia, eikä tässä siis esitelty kummemmin päähenkilöitä. Suosittelen siis sarjan lukemista oikeassa järjestyksessä – ehkä silloin tämäkin teos aukenee aivan erilaisena kuin miten minä sen koin ja havaitsin.

Ihminen on puu joka kaatuu

hiltunen_sysipimeaAloitetaan mainoksella: Pekka Hiltusen dekkarin Sysipimeä (2012) saa nyt ilmaiseksi sähköisenä, jos liittyy ElisaKirjat-palveluun. Hiltusen tuotantoon olenkin tutustunut vain digitaalisesti: luin äskettäin lukunäytteen hänen uusimmastaan, Isosta (2013), joka käsittelee liikalihavuutta. Lupaavaa tekstiä se erityisesti ja nämä kaksi rinnakkain vihjaavat jo kirjailijan temaattisesta monipuolisuudesta.

Sysipimeä on Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan toinen osa, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena menettämättä mitään. Dekkari kertoo kahdesta suomalaisesta nuorehkosta naisesta Liasta ja Marista, jotka ovat jonkin sortin freelancer-etsiviä muiden töidensä ohella. Lia on virallisesti graafinen suunnittelija ja Mari psykologi. Mari on onnistunut ovelien osakesijoitustensa turvin hankkimaan itselleen ja ystävilleen Lontoosta työtilan The Studio, ja siellä työskentelevän ystäväporukan on vaikea pysyä rikosten ratkaisusta erossa. Brittikollegoille suomalaisnaisten tarmo on jatkuvan vitsailun aiheena, mutta naisten integraatio brittiyhteiskuntaan on sen verran pitkällä, ettei heitä aina tunnisteta suomalaisiksi.

Sysipimeä voi olla järkyttävääkin luettavaa, sillä siinä ratkotaan raakoja homomiehiin kohdistuvia sarjamurhia, joita kaikkia yhdistää snuff-videot. Murhaaja levittää surmavideoitaan YouTubessa häkkeröimällä tuntemattomien ihmisten tileille, ja videot leviävät netissä kuin häkä osoittaen samalla nykymaailman sairaalloisuuden. The Studion porukka saa murhista nopeammin teknisiä tietoja kuin poliisi, ja lähettää poppoon vanhimman henkilön, ruotsalaisen Bertil Bergin vakoilemaan surmaajaa, mutta Berg tulee myös murhatuksi sivullisena. Bergin kuolema aiheuttaa hänen kollegoissaan maansurun, syvää ahdistusta, mutta myös suuremman tahdon saada sosiopaatti kiinni ennen poliisia. ”Ihminen on puu joka kaatuu” on kirjassa viljelty motto ihmisen haavoittuvuudesta ja erityisesti väkivaltavideoiden katselun perverssiydestä.

Teoksessa päästään rikollisen jäljille aina Sansibarin saarelle saakka, mikä kaikessa kauheudessaan oli myös teoksen kaunein osio. Sansibarilla high tech-laittein varustettu iskuryhmä joutuu toimimaan osittain ilman sähköä, koska saari on jo ollut kuukausitolkulla puolipimeä hallituksen saamattomuuden vuoksi. Sansibar on tapahtumien kulminaatiopiste siksi, että murhat liittyvät mystisellä tavalla Freddie Mercuryyn, sairaalloiseen fanitukseen ja Queenin laululyriikkoihin. Sansibarhan oli Mercuryn alias Farrukh Bulsaran synnyinsaari, jolla Queen-fanit edelleen käyvät pyhiinvaelluksilla, vaikka saaren islamilainen hallinto ei ilmiöstä pidä. Tästä osiosta huomaa, että Hiltunen on myös matkatoimittaja  ja nykyään Mondo-lehden päätoimittaja. Sansibarin kulttuuria, paikkoja ja arkkitehtuuria kun kuvataan pikkutarkan asiantuntevasti.

Toinen kiinnostava sivujuonne oli Mari-psykologin lapsuudentausta. Mari oli koulutettu sisaruksineen kotikoulussa, jota piti heidän kasvatustieteilijä-äitinsä tieteellisen kokeilun nimissä. Mari oli elänyt eristyksissä muusta maailmasta myöhäiseen teini-ikään saakka, jolloin hän vanhempiensa eron kautta vapautui ihmislaboratoriosta. Marin paikoitellen arvaamaton käytös ja äärimmäinen yksityisyyden tarve liittyy lapsuuden traumoihin. Koska olen ollut itse kiinnostunut kotikouluilmiöstä ja lueskellut joskus aiheeseen liittyviä blogeja ja artikkeleja, olin otettu siitä, että Hiltunen otti tämänkin aiheen käsiteltäväksi. Kovin paljon muuta Suomi-sisältöä teoksessa ei ole, mikä on raikastakin, en nimittäin olisi jaksanut lukea Suomi-neitojen saunomisesta ja karjalanpiirakkatalkoista.

Dekkariksi tämä oli yllättävän laaja-alainen, humaani ja kriittisiä kysymyksiä herättävä puheenvuoro medioiden vallasta ihmisten arjessa. Teknistä taustatietoa häkkeröinnistä ja mikrokameroista oli minun makuuni liikaa, mutta ehkä jotkut lukijat kaipaavat juuri tuonlaista uskottavuutta. Luen varmasti sarjan ensimmäisen osan, Vilpittömästi sinun, jos se eteen tupsahtaa, ja odotan jo uusia osia innolla.