Incelit, femoidit ja sukupuolten sota

Teos: Pascal Engman: Rottakuningas (WSOY, 2021)

Suomennos:

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime päivät ovat menneet jonkinasteisessa dekkarikoomassa, enkä ole lainkaan varma, kannattaako joka lukemastani teoksesta raportointi. Mutta mennään fiiliksen mukaan, ja ehkä olisi myös fiksumpaa kertoa uusista tuttavuuksista kuin jo tuttuakin tutummista sarjoista, joiden pariin lukijat löytävät tiensä myös ilman bloggaajien apua.

Viime aikoina lukemistani dekkareista temaattisesti järein on Pascal Engmanin Rottakuningas. Se kuuluu myös ruotsalaisen dekkarituotannon raaimpaan päätyyn, ja liikkuu omalla kipukynnykselläni, eli ainakaan tätä verisempiä teoksia en yleensä suosi. Luin tämän kirjan kuitenkin sujuvasti sen ajankohtaisen teeman vuoksi. Incel-kulttuuri on sellainen ilmiö, josta moni on saattanut lukea viittauksia uutisissa, mutta ilmiöön tutustuminen on hankalaa, sillä se enimmäkseen tapahtuu internetin tummemmalla puolella. On vaikea kuvitella kohtaamista henkilön kanssa, joka julkisesti tunnustaa olevansa incel.

Siis kyse ei ole pelkästä pillun puutteesta, vaan incel tiedostaa vihansa feminismiä kohtaan, ja kokee naisten harjoittaman seksuaalisen ylivallan jonkinlaisena sotatilaan. Tässä incelien avainhenkilö on vankilan vartija Tom, joka on kasvanut isättömänä epävakaan äidin kasvattamana. Päihdeongelmaisella äidillä on ollut hyväksikäyttäviä miehiä, ja Tom on kasvanut ympäristössä, jossa seksi on enemmän tuote kuin tunneilmaisua. Vankilassa Tom on jäänyt koukkuun vankien hyvännäköisten morsianten salakuvaamiseen. Hän on katkeroitunut siitä, että vangit saavat kumppaneikseen seksijumalattaria, kun taas hänen kaltaistensa tavallisten miesten rooli on syrjäytyä.

Teoksen poliisihahmo Vanessa Frank on nelikymppinen eksentrikko, joka ei hänkään sovi ympäröivän yhteiskunnan parisuhteen muodostamisen karsinoihin. Hänen eksänsä on kuuluisa teatteriohjaaja, joka on vaihtanut nuorempaan, mutta viihtyy edelleen Tukholman terassien radoilla. Vanessa on myös nuorempana menettänyt ainoan lapsensa Adelinen, ja tämänkään vuoksi uuden perheen perustaminen ei kiinnosta. Uudessa työtehtävässään hän konsultoi murhatutkimuksia ympäri maata, mikä tekee elämän enemmän avoimeksi irtosuhteille kuin parisuhdeonnelle.

Vanessan läheisin ystävä on chileläinen, mutta Ruotsissa kasvanut ammattisotilas Nicolas Paredes, jonka aktiiviura on jo ohi kolmikymppisenä. Nyt Nicolas tekee muuttoa Lontooseen, jossa hänelle on tarjottu hyvin palkattua työtä yksityisessä turvallisuusfirmassa. Nicolasin muuttoa suree Vanessan lisäksi hänen vammainen siskonsa Maria ja naapurissa asuva, heitteillejätetty teinityttö Celine, joka kaiken kukkuraksi on vanginvartija-Tomin siskontyttö. Tälle Nicolas joutuu opettamaan mm. deodorantin käyttöä, sillä Celine on jätetty yksin selviytymään kasvamisen haasteistaan. Nicolasin ja Vanessan välillä on pitkään ollut sähköä, mutta Vanessa on piinallisen tietoinen siitä, että Nicolasilla riittää jo ikäeron vuoksi nuorempia ottajia.

Teos on supertoiminnallinen ja tiivistunnelmainen, eikä se onnistu kuvaamaan Tukholman poliisin arkea, vaan pikemminkin äärimmäisiin venynyttä poikkeustilaa. Naisiin kohdistuva murha-aalto saa toki myös liikaa mediahuomiota, ja tuleva vain naisille suunnattu Pussy Power-festivaali ei tunnu hyvältä retki-idealta, jos rikosuutisiin on uskominen.

Varmasti luen Engmanilta toisenkin teoksen, mutta näin järeitä dekkareita en jaksaisi ahmia putkeen useampaa. Kiitossanoissaan Engman mainitsee erityisesti kustannustoimittajansa Johanna Mon, jonka vasta suomennetun, Öölantiin sijoittuvan dekkarin olen myös lukenut juuri ennen Engmanin teosta. Piirit ovat siis aika pienet dekkarimaailmassa naapurimaassa, ja synergiaa kirjailijoiden välillä on hauska havainnoida.

Tammilehdon tummemmalta laidalta

Teos: Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti, 2021)

Viime aikoina ADHD-puoli itsessäni on suosinut äänikirjaa painetun tekstin sijaan, ja osasyynä tähän on ollut myös korona. Näin ollen lukupinoa on kertynyt jopa niistä vähäisistä arviokappaleista, joiden saaminen ilahduttaa aina.

Tommi Laihon esikoisteos Uhanalaiset oli minulla työn alla yli kuukauden, vaikka kyseessä on varsin vetävä ja napakka dekkari. Kirjassa seikkaillaan nykyajan Itä-Helsingissä, metrolinjan varrella Kulosaaresta Myllypuroon. Yksi keskeinen tapahtumapaikka on anonyymin hyväntekijän aikaansaama, vastikään istutettu tammilehto, jonka symboliikka pääsee myös onnistuneisiin kirjan kansiin. Toinen tärkeä paikka on Kulosaaren siirtolapuutarha, jossa rikosjuonta vatvotaan moniäänisesti.

Teoksen päähenkilö on Karita Haapakorpi, keski-ikäinen leskeksi jäänyt rikoskomisario, jonka ainoa, jo täysikäinen poika Viljami on ajautunut pahoihin porukoihin. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan kahteen vuoteen, ja Karita kuulee pojastaan lähinnä kummitäti Aminan kautta, jolla on tähän hatara yhteys. Amina on somalitaustainen nuorisopsykiatri, joka on välillä työskennellyt myös poliisin profiloijana. Karita tarvitsee ystävänsä tukea usein myös lääketieteellisesti, sillä hän kärsii vaikeasta paniikkihäiriöstä.

Huoli mahdollisesta rikosaallosta nousee Myllypuron selviytymisasemalla, jossa Amina kohtaa nuoren Ganjaksi kutsutun maahanmuuttajamiehen, jolla on ollut itsetuhoista oireilua. Ganja on saanut itsemurhaan kannustavia viestejä tuntemattomalta taholta, ja samaan aikaan paljastuu muitakin tapauksia, joissa kuolinsyy on epäilyttävä. Muutenkin Itä-Helsingin itsemurhatilastot alkavat osoittaa hälyttäviä merkkejä.

Kaksikon tueksi saapuu Karitan siskon mökkinaapuri siirtolapuutarhasta, tilastotieteilijä-Juha, joka on ottanut aikalisää omistautumalla istutuksilleen. Kolmikko kohtaa pohtimaan itsemurhien suman todennäköisyyksiä vapaa-ajallaan nautinnollisille piknikeille, ja pian Aminan ja Juhan välille syttyy kipinä. Monikulttuurinen suhde ei ole tarinan keskiössä, mutta antaa sille omat mausteensa.

Nuorisokulttuurin ja Itä-Helsingin puheenparren kuvaus tuntuu kirjassa autenttiselta, mutta paikkoja kuvataan ulkopaikkakuntalaisen oloisella pikkutarkkuudella.

Kirjasta on jo tekeillä TV-sarja, ja koinkin kerronnan runsaan visuaaliseksi. Pääasiallinen murha, jota tässä kuvataan, tulee olemaan karmivaa nähtävää ruudulla, mutta ei tässä kuitenkaan mässäillä kauhuefekteillä. Paikoitellen koin Laihon kirjoitustyylin jopa piirun verran liian yhteiskunnallisen pohdiskelevaksi, varsinkin, kun käsiteltiin median roolia moraalipaniikin levittäjänä.

Voisin lukea Karitan ja Aminan seikkailuista toisenkin osan. Jos tämä on sarjan aloitusosa, oli hyväkin, ettei päähenkilöiden taustoista vielä paljastettu kaikkea. Minua jäi esimerkiksi askarruttamaan, miksi Amina tuntui olevan niin yksin maailmassa, ja mitä hän oli tehnyt raivatakseen itselleen oman tilan, jossa somalikulttuuri ei näyttänyt määrittelevän paljoakaan hänen valintojaan. Afrikassa hän oli reissaillut, mutta kirjassa ei kerrottu, missä merkeissä.

Koska luin kirjaa hitaasti, jouduin kertaamaan alkupuolen tapahtumia moneen otteeseen, ja muutenkin rikosjuoni pysyi loppuun saakka yllätyksellisenä.

Kiitos Myllylahdelle kirjayllätyksestä. Pidän Kimmo Kivilahden suunnittelemasta raikkaasta kansidesignista paljonkin, ja olisin bongannut sen tyypillisempien dekkarikansien keskeltä kirjakaupassa.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Myöhäisheränneitä tunnustuksia

Dragon-TattooTeos: Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (Quercus, 2008)

Käännös: Reg Keeland

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata. Nyt on Stieg Larssonin Millennium-trilogian vuoro. Olin tietoinen sarjan menestyksestä viime vuosikymmenellä, mutta joku teosten asetelmassa silloin mätti. En myöskään lukenut paljoa dekkareita viime vuosikymmenellä, varsinkaan ruotsalaisia supersuosittuja sellaisia. Tämähän lienee se sarja, josta Nordic Noir-genre sai kipinänsä. Olen kyllä erinäisissä julkaisuissa lukenut Lisbeth Salanderista, joka taitaa olla yhtä suuri legenda kuin Silta-sarjan Saga Norén. Hurraa oudoille, autistisille naishahmoille, olette ihania, mutta alatte myös olla vähän kliseisiä!

Tätä teosta on turha alkaa esitellä juonen ja hahmojen kautta, sillä uskon, että kaikki dekkareista vähääkään tietävät ovat kirjasta hyvin kartalla. Minulle tämä oli jopa takkuista luettavaa, koska pidin tätä unikirjana noin kuukauden ajan. Sain kirjaa luettua hyvin lyhyissä pätkissä ja jouduin tankkaamaan aiempaa lukemaani moneen otteeseen. Uskoisin, että vaikeudet johtuivat käännöksestä. En nähnyt siinä varsinaisia ongelmia, kieli oli sujuvaa, mutta siinä selitetään joitain pohjoismaisia erityisyyksiä tavalla, joka rasitti. En siis usko ruotsin- ja englanninkielisen version olevan identtisiä. Nimikin on eri, koska ”Men Who Hate Women” ei ehkä olisi ollut myyvä nimi anglomarkkinoilla, mene ja tiedä.

En ole tippaakaan kiinnostunut suuryrityksistä enkä talousjournalismista, joten teoksen puitteissa oli paljon sellaista, jonka saatan joskus kirjoissa skipata. Nyt luin kirjan suht uskollisesti kannesta kanteen, mutta siinä oli paikoitellen jopa vastenmielisiä osioita. Vangerin dynastian tarina oli kuitenkin yksilöiden tasolla koukuttava. Dekkari, joka on samalla sukutarina ja rakkaustarina, taitaa olla harvinaista herkkua, ja siksi se ylittää reippaasti normidekkarin kokemusmaailman.

Minua ahdisti kirjassa eniten Lisbeth Salanderin sosiaalinen asema, ja hänen riippuvaisuutensa holhoojista. Lisbeth edustaa yhteiskunnan todellista marginaalia, mutta on samalla aggressiivisen neuvokas oman elämänsä subjekti. Olen törmännyt jo arvioihin, joissa kyseenalaistetaan koko hahmon uskottavuutta. Autistina ja entisenä mielisairaalan potilaana hän ainakin tienaa satumaisesti.

Dekkariksi tämä oli omaan makuuni liian laaja-alainen ja pedantti teos. Luin sen lopulta mielenkiinnolla, mutta kovin montaa samantyylistä en jaksaisi lukea putkeen. Rikokset olivat kammottavia, mutta niiden väkivallassa ei lopulta piehtaroitu. Pidin norrlantilaisesta paikallisesta tunnelmasta ja takaumista 60-luvulle, ja jäin myös miettimään natsiaatteen juurtuneisuutta ruotsalaiseen maaperään toisen maailmansodan jälkeen. Odotin natsiteeman kasvavan suuremmaksi, mutta se lopulta jäi aika marginaaliseksi juonen käänteeksi. Suvun miesten julmuuksia kun ei oikein voinut selittää periytyvällä natsismillakaan.

Onhan tämä teos jo moderni klassikko, ja olen nähnyt tämän monilla sellaisilla listoilla, joissa kartoitetaan teoksia, joita kuuluisi lukea ennen kuolemaansa. Eniten kirjan lukijana harmittelen sitä, ettei Larsson päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä.

Ja vaikka minulla oli kirjan kanssa käynnistysvaikeuksia, niin onnittelen Larssonia siellä pilven päällä erityisen tehokkaasta ja vetoavasta lopetuksesta.

 

 

 

Paluu historialliseen Berliiniin

tiergartenin teurastajaOlen toki pitänyt paljon Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittämästä dekkarisarjasta, mutta ehdin lukea vain kaksi ensimmäistä osaa. Nyt jatkan seikkailuja viitososasta, jonka nimi on jokseenkin täydellinen: Tiergartenin teurastaja (Otava, 2018). Kuuntelen teosta äänikirjana, jota lukee Aku Laitinen. En oikein tiedä, mikä konteksti voisi inspiroida minua enemmän juuri nyt kuin 1920-luvun Berliini. Kaupunki, jota pahuus ei ollut vielä ottanut kokonaan valtaansa, vaan jossa oli vielä jäljellä moninaisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Karl Axel Björk on kyllästynyt virkauraansa Valtioneuvostossa, ja tulee aatelisen Gustav-setänsä ylipuhumaksi uranvaihdon suhteen. Hänet palkataan sähköfirman asiainhoitajaksi Berliiniin, jossa sijaitsevan haarakonttorin kirjanpidossa on ilmennyt epäselvyyksiä. Kallea ei ehkä kiinnosta sähköalan tulevaisuus, eikä edes tilintarkastus, mutta Berliini kiinnostaa kroonisesti. Tiedossa on myös huima palkankorotus ja ylellinen, moderni asunto alueella, johon hänellä ei aiemmin olisi ollut varaa. Asunto, jossa on herrainhissi ja upouusi valkoinen kylpyamme.

Teoksessa eletään vuotta 1922, mutta Kalle on asunut kaupungissa aiemminkin, tuoreen valtion ulkoministeriön palveluksessa vuonna 1919. Tuolloin hänen elämäänsä dominoi riippuvuus morfiinista, ja hän tuntee varsinkin kaupungin alamaailmaa, jonka paheellisuus kiinnostaa myös taiteilijoita ja turisteja. Huumeet houkuttelevat häntä edelleen, mutta hän onnistuu puhumaan itselleen järkeä vieraillessaan paikoissa, joissa ilma on sakeaa. Hän tuntee alueet, joissa voi mennä tuntihotelliin kolmen pennin naisen kanssa, samoin puistot, joiden nurkista voi saada mitä tahansa nautintoainetta.

Kaupungissa pelätään lasten turvallisuuden vuoksi, koska ”Tiergartenin teurastaja” on ollut liikkeellä jo kuukausia. Lapsia on kadonnut aluksi köyhistä oloista, mutta juttu saa lisää julkisuutta, kun katoamiset siirtyvät paremmille alueille. Kaikki perheet eivät enää uskalla päästää lapsiaan liikkumaan koulumatkoilla yksin, ja näin myös Björk päätyy auttamaan naapurinsa perhettä kymmenvuotiaan Judithin kuljetuksissa. Suhde Beckerin perheeseen muodostuu nopeasti läheiseksi, ja heidän kauttaan Björk oppii myös juutalaisten kristinuskoon kääntyneiden tilanteessa.

Kirja on näistä lukemistani teoksista toiminnallisin ja raain, mutta samalla runsas kulttuurihistoria takaa sen, että lukija pääsee kokonaisvaltaisesti Berliinin lumoihin. Paikkoja kuvataan teoksessa todella perusteellisesti, ja pidin varsinkin erilaisten ravintoloiden, oluttupien ja kahviloiden meiningistä – kun taas osa asuinalueiden sosiaalisen rakenteen kuvauksista tuntui hieman liialliselta dekkarigenreen. Kirjaa voi tosiaan lukea kartta kädessä, ja uskoisin kirjan avautuvan aivan eri tavalla paikan päällä kuin kotoa käsin lukiessa. Sen verran googlailin keskeisiä paikkoja, että tiedän osan niistä tuhoutuneen toisessa maailmansodassa – ja Hämeen-Anttila on tehnyt suuren työn niiden palauttamisessa kunniaansa. Esimerkiksi kuuluisaa boheemiravintolaa Romanishea ei enää ole, mutta se on aikanaan ollut koko kaupungin keskeisten intellektuellien ja runoilijoiden kohtaamispaikka.

Toivoisin tälle romaanille kansainvälistä levitystä, koska se täyttää mielestäni bestsellerin kriteerit. En tiedä, voisivatko sarjan aiemmat osat kiinnostaa ulkomaisia lukijoita, mutta tämä osa voisi hyvinkin niin tehdä. Björk ei ole ”harrastelijasalapoliisina” mikään tavallinen tallaaja, ja hänen yksityiselämässäänkin riittää ihmeteltävää. Britanniassa historian väitöskirjan tehnyt, Vergiliusta siteeraava, hajuvesistä salaa kiinnostunut maailmanmatkaaja ei ole mitään turha ”löytö” parisuhdemarkkinoilla, mutta samalla voi puntaroida hänen kykeneväisyyttään pysyvämpään parisuhteeseen.

Kirjan kuunteleminen äänikirjana sujui ehkä paremmin kuin aiemmat kokeiluni, ja lukija Aku Laitisen ääni tuntui sopivalta tähän teokseen. Ajallisesti äänikirjojen nauttiminen on toki loma-aikojen luksusta, mihin en luultavasti taivu muuten kuin silloin, kun teos ei ole saatavilla tekstinä. Tämä teos kiinnosti minua niin paljon, etten jaksanut odottaa tekstiversion vapautumista pitkästä lainausjonosta.

Tiergartenin teurastaja on täydellinen lomadekkari, joka tarjoaa ovelasti historiallista ja kulttuurista päivitystä siinä sivussa. Teoksen maailmasta on harmillista poistua, ja voisin hyvin lukea sen uudelleen erityisesti turismin näkökulmasta. Jään myös etsimään muita Berliiniin sijoittuvia historiallisia romaaneja, toki myös saksalaisilta itseltään, mutta myös tämä suomalaisemigranttien näkökulma edelleen kiinnostaa.

 

Pariisin karmeat kirjamurhat

IMG_1846Pierre Lemaitren dekkarit ovat olleet minulla lukujonossa pitkään, kun olen yrittänyt mentaalisesti irrottautua Nordic Noir-pakkomielteistä. Nyt sitten latasin niitä tabletilleni jopa kolme (!), mutta jos ne kaikki luen, yritän pidättäytyä tässä yhdessä postauksessa.

Irene siis aloittaa Camille Verhoevenin seikkailuista kertovan sarjan. Alun perin teos julkaistiin jo vuonna 2006, mutta suomeksi se ilmestyi Minervan kustantamana ja Sirkka Alangon kääntämänä v. 2016. Teokset on suomeksi julkaistu ”väärässä” järjestyksessä ja olen saanut käsityksen, että myöhemmät osiot spoilaavat pahasti tämän ensimmäisen, joten lukijan kannattaa olla tarkkana, missä järjestyksessä teokset lukee.

Irene edustaa minulle dekkareiden kentällä jotain kipu- tai haamurajaa, jonka yli en ainakaan halua kulkea. Teoksessa sarjamurhaaja jäljittelee ihailemiansa rikoskirjallisuuden klassikkoja, kuten James Ellroyta ja Brett Easton Ellisiä. Uhrit ovat kauttaaltaan nuoria naisia, ja murhien ”lavastukseen” on kulunut maltaita. Onpa hän lentänyt Glasgow’hin saakka löytääkseen täydellisen kohteen Laidlaw-romaanin tulkinnalleen.

Tutkintatiimistä ainoastaan Camille Verhoevenilla riittää mielikuvitusta nähdä yhden tapauksen kirjallinen yhteys. Hänkään ei ole himolukija, ei varsinkaan rikosromaanien, ja joutuu työssään konsultoimaan akateemisia aivoja. Pariisin yliopistosta löytyy rikoskirjallisuuden professori, joka lievästä ylimielisyydestä huolimatta suostuu laatimaan opiskelijoidensa avulla poliiseille lukulistan mahdollisten uusien tapausten tunnistamiseksi.

Verhoevenin henkilöhistoriaa käydään teoksessa läpi kohtuupaljon, mikä on ymmärrettävää sarjan aloitusteokseksi. Camille on 145 cm pitkä ”kääpiö” (termi, jita hän käyttää itsestään), joka on kärsinyt lapsuudessaan dominoivan taiteilijaäidin henkisestä poissaolosta. Kuitenkin äidin ateljeessa vietetty aika on jättänyt myös positiivisen jälkensä mieheen, ja hän on taiteellisesti lahjakas, vaikka ei sitä uraa valinnutkaan. Äiti on kuollut keuhkosyöpään jo kauan sitten, mutta Camille ei halua luopua tämän ateljeesta Montfortin lähiössä tunnearvon vuoksi. Camillen isä on vielä elossa ja kaipaisi enemmän huomiota mitä kiireinen poliisi pystyy antamaan.

Kiinnostavaa on tässä se yksityiskohta, että lyhytkasvuinen mies on päässyt poliisikouluun. Lieneekö tällainen myönnytys mahdollista jonkun maan poliisivoimissa oikeasti, sitä jäin miettimään. Fiktion maailmassa toki kaikki on mahdollista, mutta teos herätti kysymyksiä poliisin ammatin fyysisistä kelpoisuusehdoista.

Teos on siis omistettu Camillen vaimolle Irenelle, joka on kirjan aikana raskaana. Camillelle vaimon löytäminen ja perillisen saaminen eivät ole itsestäänselvyyksiä, mutta pariskunnasta molempi osapuoli on uralle omistautuneita. Irenen työ tv-toimittajana on vähintään yhtä kuormittavaa kuin rikoskomisarion, ja kun hän vihdoin jää äitiyslomalle, hän on lopen uupunut. Raskauden loppuaikaa ei helpota se, että aviomies on keskellä brutaalien naistenpaloittelumurhien selvitystä. Avioliiton tarina on miltei liian karu.

Odotukseni olivat korkeat tätä sarjaa kohtaan, enkä ainakaan kielelllisellä tasolla saanut pettyä. Aika näyttää, sietääkö sieluni lukea tulevia osia. Kovin vähän olen ranskalaisia dekkareita lukenut, olisikohan Simenon-kiintiöni jäänyt yhteen teokseeen. Tavallaan sarjaa kuuluisi lukea jo yleissivistyksestä, mutta se on vain ulkoinen motiivi.

Kirja sopii dekkareiden suurkuluttajille, erityisesti niille, jotka rakastavat intertekstuaalisuutta, ja niille, jotka kuvittelevat jo lukeneensa kaiken. Mitään charmanttia huvimatkaa Pariisiin teos ei tarjoa, eikä sitä ainakaan kannata lukea ranskalaisuuden vuoksi. Teos sijoittuu vuoteen 2003, jonka jälkeen Pariisin rikoskentällä ja poliisivoimissa on tapahtunut suuria muutoksia. Onkin kiinnostavaa katsoa, muuttuvatko vuosien varrella Lemaitren kirjoissa rikosten motiivit ja kontekstit.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: ”Kirja aloittaa sarjan”.

Englanninlaivan eksyneet

IMG_1590Seikkailuni kuumien kesädekkarien maailmassa ei tunnu saavan loppua. Viimeisin löytöni on tanskalaisen Lone Theilsin Kohtalokas merimatka (Aula&co, 2016, suom. Kari Koski), joka taatusti puhuttelee kaikkia 80-luvulla nuoruuttaan eläneitä. Varsinkin, jos nuoruuteen kuului reissuja Britanniaan. Live Aidia ja Pink Floydia, haaveita päästä George Michaelin musavideolle ja sitä kautta glamourin ytimeen.

Teoksen päähenkilö Nora Sand on tanskalaisen Globalt-lehden ulkomaantoimittaja, joka tekee kiihkeää uraansa Lontoossa. Enimmäkseen Nora matkustelee maailman kriisipesäkkeisiin, mutta kun hän eräällä masentavalla kotimaan juttukeikallaan löytää antiikkiliikkeestä vanhan matkalaukun ja sen sisältä oudon kokoelman Polaroid-kuvia, toimittajan katse kääntyy kotiovelle Lontooseen ja Tanskaan.

Nora on kolmikymppinen, sitoutumiskammoinen sinkku, jonka elämässä parisuhteen korvaa työtoveruus australialaisen kuvaaja-Peten kanssa. Facebookin kautta yhteys vanhoihin koulukavereihin on auennut, ja Nora suostuu tapaamaan lukiokaverinsa Andreaksen, poliisin, joka on tullut Lontooseen Scotland Yardiin terrorisminvastaiseen koulutukseen. Andreas suostuu lähtemään Noran kanssa rannikolle jäljittämään matkalaukun arvoitusta, mutta romanssi ei etene odotetun kaavan mukaan.

Kirjassa etsitään vuonna 1985 kadonneita tanskalaisia teinityttöjä Lisbetiä ja Lulua, ja kuvioon kuuluu huonosti hoidettu lastensuojelu. Englannin-lautalla laitosnuorten ensimmäinen ulkomaanreissu tyssäsi tykkänään tyttöjen karkaamiseen, mutta tytöistä ei löytynyt jälkeäkään lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Nora löytää Jyllannista laitoksen alkoholisoituneen johtajan, joka tyttöjen kadottua menetti elämänuskonsa.

Tanskalaisilla, jotka elävät meren sylissä, maassa, jossa mistään kolkasta merelle ei ole pitkä matka, ei ole samanlaista innostusta autolautoilla ördäämiseen kuin vaikka suomalaisilla. Tanskassa asuneena en muista, että laivamatkoja olisi edes erityisesti mainostettu. Tässä kirjassa kuvattu yhteys Esjbergistä Harwichiin on lopettanut kulkemisen. Siksikin romaani kuvaa mennyttä maailmaa, aikaa ennen halpalentoyhtiöitä, jolloin ihmisillä oli aikaa ylittää Pohjanmeri hitaasti ja myrskyisästi.

Luulin, että kirja olisi leppoisa trippi lähimenneisyyteen, mutta se yllättää nykyisyyden tasolla ja tarjoaa kunnollista kauhua. Vastapainoksi raskaille rikoksille tässä reissataan mitä mahtavimmissa kohteissa, kalastajakylissä, turistirysissä ja devonilaisella omenafarmilla. Paikallisten ihmisten kohtaamiset ovat omaperäisiä, pubilounaat houkuttelevat, mutta suurinta rentoutusta Nora kokee Kensington Whole Foods-supermarketissa spelttikeksien keskellä.

Kadonneita ulkomaalaisia tyttöjä, onnenonkijoita, au paireja ja kielikurssilaisia, alkaa löytyä poliisin arkistosta enemmänkin. Nora joutuu uudelleen avattujen keissien keskelle, Scotland Yardin informantiksi, ja hänet lähetetään haastattelemaan pahamaineista sarjamurhaajaa uusien vinkkien toivossa. Hänen asemansa itseoppineena ad hoc-salapoliisina on arveluttava, ja pohjoismaista sinisilmäisyyttäkin hänessä on jäljellä, ehkä liikaa.

Kohtalokas merimatka tarjoaa sopivan cocktailin brittinostalgiaa ja korkeajännitystä. Voin hyvin kuvitella, että joku ihastuu kirjaan vain paikkojen kuvauksen vuoksi. Minusta kirjassa oli dekkariksi poikkeuksellisen paljon elämäniloa, ja tunnelmissa oli enemmän variaatiota kuin pohjoismaisissa dekkareissa yleensä. Tanskastakin moni dekkaristi löytää syvän angstisia Nordic Noir-viboja, varsinkin syys-ja talviaikaan, mutta tämä romaani sijoittuu kesäkauteen, jolloin Tanskassa nautitaan pionien kukinnasta siirtolapuutarhamökeillä.

Teos kuuluu tänä vuonna lukemieni dekkareiden parhaimmistoon. Sarjan seuraava osa, Runoilijan vaimo, julkaistaan suomeksi elokuussa, ja odotan sitä innolla, sillä siinä palataan Tanskaan ja etsitään kuuluisan iranilaisen runoilijan kadonnutta vaimoa.

Norwegianin siivellä matkustajat

bjork-mina-matkustanSamuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Naisen logiikan metsästäjät

Viides nainenHenning Mankellin Viides nainen (Otava, 1996) jäi minulta aikoinaan lukematta samoin kuten koko Wallander-sarja. Tv:stä joitain Wallander-sarjan jaksoja on tullut tapitettua, mutten tunnustaudu faniksi. Mankellin muuta, myöhempää ei-dekkarituotantoa on tullutkin luettua – erityisen vaikutukseen minuun ei pelkästään lukijana vaan myös pöytälaatikkokirjailijana ja tutkijana teki teos Nimeltään Tea-Bag (2004), joka kertoo paperittomien kohtaloista hyvinvointi-Ruotsissa.

Viidennessä naisessa varsinainen perusteema on yhteiskunnan väkivaltaisuuden raaistuminen ja kansalaisten kyllästyminen poliisin liian lepsuun toimintaan. Skoonessa perustetaan äärioikeistolaishenkisiä kansalaiskaarteja,  jotka uhkaavat myös täysin viattomien öisten ohikulkijoiden henkiä oman käden oikeuden summittaisella käytöllä. Tähän kontekstiin iskee raaka massamurhaaja, joka käyttää erikoisia, piinallisen tarkasti suunniteltuja teloituskeinoja ja kidutusta. Wallander ja kollegat huomaavat pian miesuhrien profiileissa jotain yhteistä, nimittäin sadistisen tendenssin suhteessa lähipiiriin. Miesten ammatit ja historiat eivät muuten tunnu kohtaavan. Kuinka murhaaja on valinnut juuri nämä miehet kaikkien vaimonhakkaajien parista?

Teos alkaa väkivaltaisella episodilla Algeriassa, jossa katolisessa nunnaluostarissa tapetaan verisesti viisi naista. Lukija siis olettaa tarinan kytkeytyvän jotenkin islamismiin ja Ruotsissa asuviin muslimiterroristeihin, mutta juoni lähtee polveutumaan aivan eri suuntiin. Tavallaan tekijä paljastetaan jo alkuosissa, vaikkakin hän on vielä anonyymi. Jännitys rakentuu sen kysymyksen varaan, kumpaa sukupuolta tekijä on ja millaisin motiivein joku keksii rakentaa keskiaikaisen seiväsansan, joka lävistää uhrin ruumiin mahdollisimman irvokkaalla tavalla.

Naisen logiikasta rikoksen tekijänä teos kertoo paljonkin, yrittäen murtaa sukupuoleen liittyviä stereotypioita mutta samalla ylläpitäen niitä. Täytyy huomata, että teoksessa liikutaan 90-luvun alussa eikä silloin Ruotsissakaan ollut niin hirveän tasavertaista tai sukupuolisensitiivistä. Teoksen kriittinen kysymys onkin, millaiseen väkivaltarikokseen nainen voi venyä ja kuinka toteuttamistavat eroavat miehen toiminnasta. Tekijän sukupuolen jäljille päästään vasta erään matkalaukun löydyttyä moottoritien varresta. Wallander laittaa kollegansa Ann-Brittin pakkaamaan tavarat uudelleen, jotta nähtäisiin miehen ja naisen logiikan ero henkilökohtaisten tavaroiden käsittelijänä. Mielenkiintoinen kysymys – himomatkustajanahan olen tutustunut kymmenten ihmisten laukunpakkaamismetodeihin ja uskaltaisin väittää, että monilla miehillä on paljon siistimpi ja loogisempi laukun sisältö kuin naisilla.

Wallanderissa on paljon samaa Seppo Jokisen luoman Sakari Koskisen hervantalaishahmon kanssa, tosin ei häiritsevästi, enkä usko Koskisen hahmon syntyneen halusta kopioida ruotsalaista maestroa. Tämä eronnut, työlleen omistautunut rosoinen reppana, jolla on vaikeuksia lähisuhteiden ylläpidossa, on tietty vetävä persoonallisuustyyppi. Wallander ja Koskinen eivät kumpikaan ole viinaanmeneviä tai entisiä juoppoja, kuten moni suomalaisista poliisihahmoista on. Koskinen on Wallanderia urheilullisempi. Tässä teoksessa Wallanderilla ei tunnu olevan mitään harrastusta tai henkireikää, johon purkaa työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta hän etsii taloa itselleen, latvialaiselle naisystävälle ja koiranpennulle. Naissuhde on hyvin hataralla pohjalla.

Ymmärrän nyt Wallander-sarjan koukuttavuuden, mutta minusta ei ole koskaan ollut dekkarisarjojen järjestelmälliseksi ahmijaksi – ehkä hyvä näin. Tulen taatusti lukemaan näitä lisää, mutta en millään pakkomielteisellä tahdilla. Siinäkin mielessä teokset kiinnostavat, että olen takavuosina pyörinyt etelä-Ruotsissa ja skoonelaisten mentaliteetti kiinnostaa. Koska varmaan kaikki dekkareiden fanit paitsi minä ovat Wallanderinsa ahmineet, en nyt suosittele tätä kestoikonia kenellekään. Totean vaan, että kirja on ehdoton klassikko, mahdollisimman hankala pähkinä pohdittavaksi ja mahdollisimman outojen henkilöhahmojen galleria.