Rumuus on katsojan silmissä

Teos: Piia Leino: Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sarianna on helsinkiläinen kaupan kassa, tiedotusopin opinnot keskeyttänyt väliinputoaja, jonka elämä on jämähtänyt valjuun merkityksettömyyteen. Kassalla työskennellessään hän on tottunut saamaan ilkeitä kommentteja vaatimattomasta ulkonäöstään, ja jos hän joskus päätyy baariin, hän on tottunut näkymättömän statistin rooliin. Äidiltään hän on oppinut peruspessimistisen elämänasenteen, eikä äidillä ja tyttärellä tunnu olevan muuta kommunikaation kanavaa kuin leipominen.

Eräänä päivänä marketin miespuolinen asiakas tunkee Sariannalle käyntikortin ja yhteydenottopyynnön viihdealan lupaavasta työmahdollisuudesta. Käy ilmi, että häntä halutaan tositeeveeohjelmaan, jossa kaunottaret ja pedottaret kilpaavat muikeasta rahapalkinnosta thaimaalaiselle paratiisisaarella. Vaikka Sarianna suhtautuu Henry Laasasen kirjoituksiin naisten seksuaalisesti pääomasta kriittisesti, jokin hänessä kaipaa elämään jännitystä ja käänteentekevää muutosta. Hän päätyy koekuvauksiin, ja tulee valituksi kuuden ”beastin” tiimiin.

En ole paljoa seurannut näitä Viidakon tähtösiä, mutta ymmärtääkseni teoksen asetelma on kooste monen reaalimaailman ohjelman ällöttävimmistä piirteistä. Ja koska kyseessä on kotimainen tuotanto, tarjottu luksus ei ole koskaan aivan sitä, mitä tytöille on luvattu. Tuottajat ovat aitoja koijareita, joiden luotettavuus on koetuksella ohjelman teon joka rastilla. Myös matkavakuutusten suhteen diili kusee alle.

Kirjassa harrastetaan noloa, mutta omalla tavalla vapauttavaa seksiä ruman kassan ja ohjelmaan osallistuvan hottiksen exän välillä bangkokilaisessa hotellissa, ja aktia arvioidaan seuraavassa jaksossa suttuisten videotallenteiden välityksellä. Käy ilmi, että samaan aikaan toisaalla filmataan vastaavaa sarjaa miehistä nimeltä Friikit ja Apollot.

Satiirina teos tuntuu liian alleviivaavalta, eikä Leino ole paljoa käyttänyt kekseliäisyyttä juonen kehittelyssä. Kirjaa lukiessa tuntui vain, että seuraisi viittä tropiikkiaiheista kissatappeluohjelmaa samaan aikaan, joissa kaikissa kekkuloisi Martina Aitolehti. Toki säästin tässä aikaa, sillä itse sarjojen seuraamiseen olisi mennyt kauemmin kuin teoksen 7 tuntia (tai 6 nopeutetulla tempolla) . Mutta noustakseen viihteestä kaunokirjallisuudeksi teokseen olisi kaivattu paljon absurdimpia juonenkäänteitä kuin mitä siinä nyt tapahtuu.

Tämä teos oli kepeä välipala, mutta tunnustan, etten olisi koskaan lukenut tätä painettuna kirjana, en edes kirjastosta haettuna.

Joku kaukaa haettu yhteys löytyi Ruman kassan ja japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan tytön välillä, vaikka viimeksi mainittu teos oli huomattavasti oudompi ja myös radikaalimpi kapitalismikritiikissään. Ruman kassan Helsinki-osuudessa oli vastaavaa alakuloista tenhoa, mutta Thaimaa-osuus jotenkin lässähti. Silti tämän yhteyden kautta Leinon teoksen pisteet kohosivat mielessäni piirun verran, sillä lähikaupan naisten tarinoita ei kai koskaan ole kerrottu liikaa.

Muistelmia mummonfrangiajalta

IMG_1898Lisää menneen talven lunta tupaan! Ja kirjaimellisesti ”lunta”, koska seuraavassa romaanissa ei tehdä mitään ilman kokaiiniviivaa. Romaanin päähenkilöllä on aina puuterilunta sieraimissaan, eikä hän siitä huolimatta meinaa millään saada potkuja työpaikaltaan.

Olisin saattanut pitää ranskalaisen Frederic Beigbederin yhteiskuntasatiirisesta romaanista 8,99€ (LIKE, 2008, suom. Ville Keynäs) sen alkuperäisenä julkaisuvuonna 2000, jolloin Ranskassa laskettiin vielä mummonfrangeilla. Kirjalla on ollut monta nimeä, ja se on ilmeisesti julkaistu suomeksikin kahdesti. Teos on mennyt minulta viime vuosikymmenellä täysin ohi, mutta luen sitä nyt vuonna 2018, jolloin mainosten ja median rooli on kovasti muuttunut tässä kuvatusta ajasta.

Teoksen päähenkilö, kolmekymppinen Octave on turhautunut, huumeriippuvainen copywriter eräässä maailman suurimmassa mainostoimistossa, jota johdetaan New Yorkista käsin. Ranskan markkinoilla hänen tiiminsä vastuulla ovat muun muassa maitojätti Madonen mainonta, ja erityisesti kevytjogurtit ja rahkat. Madonen pomolle herra Dulerille ei kelpaa kuin kiillotetut kuvat arjalaishenkisistä tyttösistä, mutta Octave ei onnistu saamaan potkuja senkään jälkeen, kun on järjestänyt verisen kokaiinibakkanaalin Madonen maakonttorin vessassa.

Jos tämä on kapitalismikritiikkiä, se luultavasti toimii vain kaapatun lentokoneen sisältäpäin – eli lukijan täytyy olla aika syvällä mainonnan maailmassa ymmärtääkseen teoksen överin liioittelun ja kököt henkilöhahmot. Octave on tyyppi ilman historiaa, hän on nuori, arrogantti, ehkä jopa Marxinsa lukenut, ja eniten hän ammentaa idoliltaan Antonio Gramscilta. Hän on tutkinut natsiaikojen propagandakuvastot, ja näkee Madonen mainonnassa paljon samaa Göbbelsin neronleimausten kanssa.

Tämän lisäksi Octaven entinen tyttöystävä on tälle raskaana, ja hänen lempihuoransa pitää hänelle moralistisia luentoja isyyden tärkeydestä 600 € tuntipalkalla. Prostituoitujen rekrytointi malleiksi on ehkä ainoa hyvä teko, johon Octave kykenee, mutta mallin työ ei paljoa eroa prostituutiosta. Madonen mainoskuvauksissa olennaista on, että malli sylkee jogurtit niitä nielemättä, samalla tavalla kuin suihinotossa.

Kirjan yliampuvuus vesittää sen piileviä, hyviäkin havaintoja globaalista kapitalismista ja työelämästä monikansallisissa yrityksissä. Toisaalta luulen, että tarina on toiminut paremmin elokuvana kuin romaanina. Romaanitaiteen näkökulmasta teksti on paikoitellen puuduttavaa luettavaa, sillä siinä on monen sivun mittaisia tuotekuvauksia ja listoja. En edes kokenut lukevani romaania, vaan pikemminkin journalistista työelämäkuvausta.

Onneksi teos oli erittäin nopealukuinen, ja sellaisenaan antoi väläyksen milleniumin vaihteen mielikuvamaailmasta. Ajalta, jolloin MTV:n allasbileet olivat vielä muodikasta taustahälyä maailman baareissa, ja jolloin ihmiset investoivat tekorusketukseen. Tämä ei ehkä vielä edusta suurinta nostalgiaa, mutta antaa mahdollisuuden lähihistorian vertailevaan tutkimukseen.

Ainakin itse koen, että suurten, ikonisten mainoskuvien merkitys on pienentynyt 2010-luvulle tultaessa, ja että somen kautta henkilökohtaisen mainonnan merkitys on suurentunut. Juttuja myydään enemmän omien verkostojen kautta, eivätkä monikansallisten brändien mainoskuvat tavoita kuin alaikäisiä.

Teos sai minulta 2 tähteä Goodreadsissa. 2 tähteä hyvästä yrityksestä tuottaa helppolukuista yhteiskuntakritiikkiä niille, jotka eivät ikinä tarttuisi Antonio Gramscin alkuperäisteokseen. Itse kuitenkin suosittelen Gramscia, koska moni hänen visioistaan puhuttelee ihmisiä edelleen, kun taas tämän teoksen ”imun” aika on jo jättänyt.

Kastittoman tiluksilla

fakiiri_joka_juuttui_ikea-kaappiin-puertolas_romain-26876274-621070957-frntlPostiluukusta kilahti tänään Ikean uusi katalogi, jippiaijee! Sitä en ole vielä ehtinyt selata, mutta samaan syssyyn bongasin selaamista komppaavan kaunokirjallisen teoksen, Romain Puértolais’n satiirisen romaanin Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava 2014, suom. Taina Helkama).

”Maailma on pieni kuin kastittoman tilukset” on yksi romaanin lentävistä lauseista. Siihen uskoo noin nelikymppinen Rajasthanista Pariisiin lentänyt silmänkääntäjä Ajatushatru, jonka matkan tarkoituksena on hakea Ikealta 99,90 euron hintainen puinen tarjouspiikkimatto. Mies ihmettelee, miksi viidentoistatuhannen piikin matto on halvempi kuin kahden ja puolentuhannen. Ikean konsepti ei vielä ole hänelle täysin tuttu, joten hän ei tiedä, että asiakkaan kuuluu koota jokainen piikki itse. Jo tämä toimii voittamattomana myyntipuheena romaanille. Haluatte varmasti tietää, kuinka pyhiinvaelluksella käy.

Teos on yhdistelmä kapitalismin kritiikkiä ja globaalia solidaarisuutta paperittomia maahanmuuttajia kohtaan. Ajatushatru ei itse ole paperiton, vaan hän on kerännyt rahat matkalippuun ja viisumiin hyväuskoisilta kyläläisiltään. Matkan tarkoituksena on vain hakea piikkimatto ja palata kotiin seuraavana päivänä. Sattuneesta syystä mies kuitenkin juuttuu Ikea-kaappin ja joutuu mierontielle.

Teoksessa vilisee mitä uskomattomampia henkilöhahmoja, joista herkullisin kai on romanitaustainen taksikuski Gustave. Ajatushatru ja Gustave ovat molemmat huijanneet toisiaan eeppisellä taksimatkalla Charles de Gaullen lentoasemalta kaukaiseen Ikeaan, mutta vain Gustavella on draivia kostaa kokemansa vääryys. Pariisissa Gustave asuu asuntovaunussa, mutta Barcelonassa hänellä on hulppea perintökämppä, jossa perhe lomailee kesäisin. Romaniklaania tuntuu asuvan kaikkialla, jonne Ajatushatru matkallaan päätyy. Teoksessa seikkaillaan Pariisin lisäksi Englannin rannikolla, Barcelonassa, Roomassa ja Tripolissa.

Romaania voi lukea monella tasolla. Hassunhauskan kohelluksen takaa löytyy vakavampiakin sävyjä liittyen maailmanpolitiikkaan ja varallisuuden epätasaiseen jakoon. Ajatushatrusta tulee jonkinlainen ihmissalakuljetuksen sijaiskärsijä, todistaja tai vierelläkulkija. Saatuaan yhdeksän päivän odysseiansa aikana useamman sähköiskun suoraan sydämeen hänestä tuleekin ihmeen kaupalla uusi Paulo Coelhon kaltainen menestyskirjailija. Elämän rakkauskin on löytynyt Ikean kahvilasta, joten luultavasti pariskunnan lapset saavat nimet Billy, Sultan, Mysa ja Lilletorp.

En tiedä, pystynkö koskaan käymään Ikeassa muistamatta tätä teosta ja nauramatta ääneen sen käänteille. Vaikka Puértolais esittääkin teoksessaan rankkaa kapitalismin ja länsimaisen kulutuskulttuurin kritiikkiä, luulen kuitenkin, että Ikea on suhtautunut tähän ilmaiseen mainokseen suopeasti. Intialaisten Ikea-haaveistakin teos kertoo, sillä yritykset perustaa liikettä Intian suuriin kaupunkeihin ovat aina jääneet puolitiehen. Miksi sitten joka kotiin jaettavat katalogit, ilmaiset mittanauhat ja lyijykynät ja itsepalvelukahvila eivät toimi köyhässä kehitysmaassa, siitä voimme kirjoittaa toisen teoksen.

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

RuokakerhoHollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.