Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Perheenyhdistämisen sudenkuopat

lumen_syli-gronroos_satu-17079897-frntSatu Grönroosin esikoisromaani Lumen syli (Atena, 2012) vie aikamatkalle 1960-luvun Jyväskylään, kaupunkiin, jossa koko kansaa yhdistävät reippaat talviurheilulajit. Kaupunki sivakoi itsensä hikeen Tuomiojärven jäällä ja luistelee kurinalaisen oikeaan suuntaan monilla luistinradoilla, joiden kaikissa vaihtokopeissa haisee samanlainen kaminapuiden ja hien sekoitus. Kouluissa köyhien perheiden lapset kärsivät eniten liikuntapäivinä, jos joulupukki ei olekaan tuonut uusia luistimia. Köyhäinhoidon antamat laput eivät riitä luistimiin, ei edes nahkasaappaisiin, vaan niillä heltiävät osuuskaupan tiskiltä vain huopatöppöset, kaikkien lasten inhokkikengät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, ekaluokkalainen Helmi ja hänen nuori opettajansa Kaarina. Molempia yhdistää isättömyys, mikä vielä 60-luvulla on sosiaalinen stigma. Kaarina on paennut isättömyyttä ensimmäisen työssäkäyvän, taloudellista turvaa lupaavan sulhasen kainaloon, kun taas Helmi elää mielikuvitusmaailmoissaan kykenemättä edes kuvitella sen ”joulupukin” kasvoja, joka lahjoitti äidille kolme lasta kuin tyhjästä. Helmin ensimmäiseen kouluvuoteen mahtuu perheenyhdistämistä, sillä saman katon alle puutalon puolikkaaseen muuttavat aikuinen isoveli Pena ja vanhainkodista paennut isoisä Vili. Perheenyhdistäminen on kaikille tukalaa, sillä Pena on työtä vieroksuva, viinaanmenevä hunsvotti eikä isoisä suostu ottamaan lääkkeitään. Sukupolvien kohtaamiset ovat tragikoomisia, mutta tiukimmille tilanne vetää Elsa-äidin, joka joutuu elättämään kuutta suuta.

Nostan perheenyhdistämisen teeman esiin siksi, että se on taas 2010-luvulla kuuman ajankohtaista, tosin ei meidän kantasuomalaisten kohdalla. On aiheellista muistaa, että erikoiset perheenyhdistämiset ja ”kadonneiden” sukulaisten ilmaantumiset olivat suomalaistakin arkea ei niin kauan sitten. Vastuunjaon ja taakankantamisen teemoista keskustellaan juuri nyt niin valtioiden välillä kuin paikallisesti. Kuten tässäkin muistutetaan, taakanjako harvoin sujuu demokraattisesti ja jouston vara on aina lopulta yksilöiden välillä neuvoteltavissa oleva asia. Köyhässä, agraarisessa Suomessa huoltosuhteet olivat aikanaan kovin epämääräisiä ja epäreiluja.

Helmi on perheessään ”näkymätön lapsi”, jonka oireiluja kellään ei ole aikaa huomata tai ottaa vakavasti. Kiukuspäissään äiti uhkailee omapäistä tytärtään kasvatusneuvolalla ja -laitoksella, mutta tosiasiassa hän jaksaa pohtia vain raha-asioita ja Tirran tansseja. Lapset jäävät usein viettämään iltoja ja jopa öitä keskenään, sillä isoveljestäkään ei ole lapsenvahdiksi. Helmi näkee näkyjä ja painajaisia auton alle jääneestä ystävästään Mirjamista ja puskissa vainoavasta Otuksesta, joka kävi käsiksi toiseen luokkatoveriin, Saaraan. Otuksen vuoksi Helmi ei uskalla kävellä yksin Harjun maastossa, vaan hänen reittejään leimaa pelon maantiede. Oudot vatsavaivat, yökastelu ja näpistykset ovat alkusoittoa Helmin hädälle, mutta hänen äitinsä ei suostu ottamaan opettajien yhteydenottoja vakavasti. Hänen maailmassaan lasten oikuille ei ole aikaa – opettajien huolestuneisuus johtuu heidän joutilaisuudestaan ja porvarillisen aseman etuoikeutuksesta.

Teos on kiinnostava yhdistelmä luokka-analyysia, trilleriä ja paikallishistoriaa. Grönroosin kirjoitustyyli on ilmavan minimalistista lyhyiden lauseiden magiaa. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksisivuisia. Helmin ja Kaarinan tarinoiden yhteen nivoutuminen tuo mukanaan yllätyksiä loppuun saakka. Tapahtumat ovat pitkälti arkisia, ja vaikka juoneen mahtuu paljon dramaattisia käänteitä, kuolemaa, väkivaltaa ja surua, Grönroosin kertojan ääneen mahtuu myös lämpöä ja huumoria. Perheen keskustelut sosialismista saivat minut nauramaan ääneen, niin aidon absurdeilta ne tuntuivat. Ajankuvaa ja myös Jyväskylän kaupungin mikrohistoriaa Grönroos tarjoaa suurella kauhalla. Kuvaukset Väinönsaunan saunailloista toivat mieleeni Pirjo Hassisen Sauna Paradisin (2014) lihalliset ilottelut, kun taas naiskuvan, muodin ja idullaan olevan feminismin kuvaukset toivat mieleeni Laura Honkasalon romaanin Perillä kello kuusi (2015). Hassisen ja Honkasalon romaaneissa historiallisia detaljeja tosin viljellään runsaammin; Grönroosilla keskiössä ovat päähenkilöiden sisäiset kriisit ja selviytymisstrategiat.

Pitkälti romaani kertoo mielen särkymisestä tai sen uhasta. Kaarina-opettajan kohtalo tuntuu pienen koululaisen kohtaloa murheellisemmalta, vaikka molemmille annetaan toivoa. Johtuen Grönroosin kertojan taidoista kohtaloita ei selitetä puhki, vaan lukijalle jää mahdollisuus täyttää tarinan jättämiä hiljaisuuksia ja aukkoja.

Kansikuvan perusteella luulin teosta chicklit-kirjaksi. Arvaus meni täysin pieleen, sillä tämä ei ole viihdekirjaa nähnytkään. Kirjoitustyyli antaa kepeyden vaikutelman, mutta helppolukuisten lauseiden takana piilee psykologisia järkäleitä. Ja vaikka päähenkilöt ovat naispuolisia, en menisi luonnehtimaan teosta tyypilliseksi naiskirjallisuudeksikaan (huolimatta siitä, että gynekologikäyntejä raportoidaan yksityiskohtaisesti). Isoisän ja Pena-veljen hahmot ovat erityisen kiinnostavia. Pena on romaanin klovni, holtiton pahis, joka syö siskonsa synttäriherkut, mutta samalla haluaa olla osana laajennettua perhettä.

Pidättäydyn nyt niiden omakohtaisten muistojen jakamisesta, joita teos herätti loputtomiin. Paljasjalkaisessa jyväskyläläisessä teos avasi monia tiedostamattomia kanavia, näkökulmia, joista en ole kaupunkia aiemmin katsonutkaan. Kuitenkaan en lukenut romaania Jyväskylän vuoksi, kuten esimerkiksi teen Markku Ropposen Kuhala-dekkareita ahmiessani. Teos taatusti avautuu erinomaisesti ilman paikallistuntemusta.

Esikoisromaaniksi Lumen syli on uskomattoman intensiivinen ja kypsä, mikä osittain selittyy Grönroosin aiemmalla uralla kustannusmaailmassa. Uskoisin teoksen puhuttelevan monenlaisia yleisöjä, myös miehiä ja myöhempiä sukupolvia, jotka eivät muista laamapaidan kosketusta iholla.