Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Mainokset

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.

Tule jo, Karvio!

onnemme_tiella-jaakonaho_asko-18794907-frntlElämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.

 

Papin lapset pahimpia

Laulajainen linnutViikonlopun autistinen kirjanpoistosessio palkittiin lopulta varsinaisella helmellä. Leena Laulajaisen teos Lumilinnut (Tammi, 2001) oli se nuortenkirja, joka ilahdutti tätilukijaa poikkeuksellisella voimalla. En ollut aivan varma, oliko kyseessä nuortenkirja vai nostalginen tyttökirja ikinuorille seitsemänkymppisille. Ikäryhmään takertuminen ei kuitenkaan tee tälle historialliselle romaanille oikeutta. Nuoret ovat aina nuoria, ja lopulta tässäkin teoksessa käsitellään hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin mitä nykynuoret kohtaavat, tosin eri kielellä.

Lumilinnut vie lukijansa fiktiiviselle Kyläsalmen paikkakunnalle Savon ja Pohjanmaan rajamaille 1950-luvun puoleenväliin. Päähenkilö Laura asuu viikot pikkuveljensä Veli-Matin kanssa kortteeria puutalon yläkerrassa. Laura on vastuussa koulutehtäviensä lisäksi pikkuveljen ruokkimisesta ja perään katsomisesta. Laura itse on melko järkevä, jalat maassa pysyvä nuori, mutta hänen kaveripiiriinsä kuuluu levottomampia tapauksia. Neli-viisitoistavuotiailla on jo riiuuhommat täydessä käynnissä, eikä huvituksista kieltäydytä ennen rippikoulun käyntiä. Meikkaaminen on körttiläispaikkakunnalla synti, mutta kaikki tytöt meikkaavat jossain vaiheessa salaa. Osa tytöistä ja pari poikaakin tulevat vielä kouluun körttipuvuissa.

Romaanissa seurataan Lauran elämää noin kahden vuoden ajan, 14-16-vuotiaana. Laura ehtii saada useamman ihailijan, ensisuudelmansa ja suht vastuullisen kesätyön verovirkailijana kunnantalolla. Lauran paras ystävä, papin tytär Irina, rakastuu kohtalokkaasti kommunistin poikaan Larkaan. Paikkakunnan poliittisia ja uskonnollisia jännitteitä käsitellään nuorten näkökulmasta raikkaasti ja rajoja rikkovasti. Kyläsalmi on myös kiinnostavalla tavalla monikulttuurinen paikalle muuttaneiden evakkojen ja inkeriläisten muodossa. Yhteyksiä vaalitaan myös Saksaan ja Italiaan. Maailma on nuorten elämässä jatkuvasti kylässä.

Teos oli yllättävän jännittävä ja temaattisesti monipuolinen. Juoni keskittyi rakastumisten lisäksi psyykkisiin ongelmiin, pikkurikollisuuteen ja kotoa karkaamiseen. Poikien alkoholin ja tupakan kuluttaminen on tässä väistämätöntä arkea, johon kellään ei ole aikaa puuttua. Pojat rakentavat paheiden luolansa koulun siivouskomeroon, ja eräs tytöistä varastaa uhmapäissään auton. Minusta teos onnistuu erinomaisesti valottamaan entisajan ongelmien samankaltaisuutta tämän päivän kanssa – tosin silloin psyykkinen oireilu oli leimaavampaa kuin nykyään eikä ollut lastensuojelua, joka olisi puuttunut perjantai-illan kaljoitteluun. Teos voisikin parhaimmassa tapauksessa toimia siltana tämän päivän nuorten ja heidän iso- tai isoisovanhempiensa maailmojen välillä. Ainakin se onnistuu erinomaisesti purkamaan myyttiä, että entisaikoina olisi kaikki ollut paremmin tai että nykynuoriso olisi entisaikoihin verrattuna piloilla.

Teoksessa oli samanlaisia tunnelmia kuin tänne aiemmin arvioimassani Metropoliitta Panteleimonin dekkarissa Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013). Tosin pohjoissavolaisen pikkupaikkakunnan jännitteet tulivat mielestäni tässä tarkemmin ja monisyisemmin käsiteltyä. Olen kiinnostunut etsimään käsiini myös sarjan muut osat Sinisen soittorasian (1998) ja Keltaisen sateenvarjon (2002). Kirjailijan tuotantoa googlatessani huomaan myös, että olen aikoinaan lukenut lapsilleni jonkun hänen lastenkirjansa, ainakin Alvar Avaruusjänis-teoksia. Kyseessä on siis legendaarinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija.

Pulska emäntä ei aina ole kunniaksi

PakolaisetJohannes Linnankosken (1869-1913) Pakolaiset (1908) on tragikoominen romaani hämäläisistä, jotka joutuvat pakenemaan Savoon perheessä sattunutta hairahdusta. Päähenkilöinä ovat kaksi vanhaa ukkoa, Uutelan ja Keskitalon isännät, joista Uutela puhutaan Keskitalolle kotivävyksi varsin viekkaassa naimakaupassa. Uutela-lesken uusi morsmaikku on parikymppinen Manta, joka alistuu liittoon itsestään viisikymmentä vuotta vanhemman ukon kanssa vain yhdestä syystä. Uutela houkutellaan Savoon uudisraivaajaksi vaurastumisen toivossa. Totuus pakolaisuuden syystä paljastuu hänelle vasta myöhemmin, eikä tieto uuden perillisen syntymästä ole hyväksi hänen terveydelleen.

Vaikka sanonnan mukaan pulska emäntä on suvulle kunniaksi, tässä vaimon kasvava maha johtaa kauhukammioon. Manta ei näe aiheelliseksi Uutelan lepyttelyä, vaan kantaa häpeäänsä mykkänä. Uutelan ainoa uskottu on Mantan nuorempi sisko Hanna, jolle hän saa purettua kipeitä tuntojaan. Lasketun ajan lähestyessä Uutela kuitenkin pääsee sovintoon ainakin itsensä kanssa: koska hänellä ei ollut avioon mennessä aikomustakaan maata nuoren vaimonsa kanssa, vaan elää vanhan miehen tavoin, ei hänestä voi tulla hyväuskoista aisankannattajaa.

Teos muistuttaa paljon eri puolella maailmaa yleisistä lapsiavioliitoista ja muista järjestetyistä kuvioista, joissa päämotivaationa on suvun omaisuuden kartuttaminen. Uutelan liitto Mantan kanssa ei johdu kummankaan osapuolen materiaalisista tarpeista, vaan lähinnä vanhan miehen tarpeesta näyttää itselleen ja lähipiirille olevan vielä iskukunnossa. Liitolle nauretaan ja siitä supistaan ilkeitä sekä Hämeessä että Savossa.

Vaikka teoksen pääteema, aviottoman lapsen odotus, on tässä esitetty niin traagisena kuin se 1800-1900-lukujen vaihteessa tosiasiassa oli, mukana on hauskaa huumoria heimojen henkisistä ja kulttuurisista eroista. Linnankoski tuntee molemmat heimot eikä sorru helpoimpaan puskafarssiin, vaan erojen käsittely on nyansoitua. Hämäläisille savolaisten tavoissa on paljon ihmeteltävää: pehmeän leivän syöntiä he pitävät jumalanviljan tuhlaamisena, perunoiden kuorimista myös ja työtahtiakin epäilyttävänä. Rengit ovat joutilaita ja nenäkkäitä, haaskaten aikaa asemalla notkumiseen ja turhaan suunsoittoon. Savolaisissa talonpojissa on Uutelan ja Keskitalon silmissä jopa jotain vierasmaalaisen herraskaista, kun heillä tuntuu olevan enemmän aikaa ovenpielien jynssäämiseen kuin pellon raivaamiseen. Kieroja ja totuutta karttavia tässä ovat kuitenkin itse hämäläiset, eli etnisyyden pilkka sattuu kipeästi omaan nilkkaan.

Linnankoski kirjoitti teoksen asuessaan Lapinlahdella hämäläisperheessä, jonka tarina oli jotakuinkin romaanin tarinan suuntainen. Kuinka yleistä tämäntyyppinen sisäinen pakolaisuus Suomessa sitten oli, siitä minulla ei ole käsitystä. Omissa 1800-luvun sukututkimuksissani olen löytänyt maakunnasta toiseen muuttajia lähinnä nälkävuosien ajalta. Linnankoski on löytänyt ilmeisen erikoisen tarinan juonen, jollaiseen ei joka kylässä törmätty. Teosta on kehuttu Linnankosken parhaimpana romaanina; koska tämä on ensimmäinen lukemani häneltä, en pysty vertailemaan, mutta sain tästä teoksesta inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni ja varsin järeän vaikutelman.

Opetettiin sitä ennennii

LassilaTää toinen putkeen lukemani Lassilan Maijun tarina, ”Manasse Jäppinen” (1912), viepi lukijan syvälle Savvoon, Säämingin entiseen pitäjään,  ja on pittuuveltaan pitkän novellin mittanen. Tässäpä on erikoinen perhe, johon on vuan yksi pojan joloppi siunattu, ku naapurloissa suattaa olla kaksitoista takkupiätä nurkissa pyörimässä. Mutta Manasse-pojassa onkin savottaa usseemmalle kasvattajalle kun kotiväelle, ja apettakin tuo särpii kuin jättiläinen. Uattelevat vanhemmat, jotta poika söis vähemmän, jos luvun alkuun pääsis.

Tässä tarinassa on jottain syvällisen impivaaralaista, nimittäin sekin kertoopi kovapäisten jukuroitten koulukielteisyyvestä, mutta aika lailla erilaiseen sävvyyn kuin Kiven Aleksis. Jäppisten suvussa kun puustainta on kartettu jo monessa polovessa, eikä perheen isä, Jussi Belsepuupikaan tunnista kun i-puustaimen. Manassen äitimuori se issoo kirjaa lukkee luikuroi jo tavvaamatta, ja hällä on aatoksena, että pojasta pappi leivottais. Tää perhe on silleensäkkii erikoinen, että isä ei suostu antamaan Manasselle piiskaa, ja kun heillä pirtissä jostain asiasta reistataan, niin Manasse se lähtee kävelemään mäkkeen ja on kottoo poissa päivätolokulla.

Lassilan huumor on korkeamman asteen kielellä pelehtimistä, ja tässä hauskimmasta päästä ovat ihmisten nimet. Mikä ihmeen Manasse. tul het mieleen. Näitten savolaisnimien hulluus tuntuu nykypäivänäkii koomiselta, samalla tavalla ku Jaakko Teppo laulaapi Pamelasta, tai joku antaa tyttärelle nimeksi Esmeralda Pöllänen. Osattu sitä on ennennii kulttuurirajoja rikkoo ja ihmeellisyyksiä varta vasten keräillä.

T’ässä on semmonen koulumestari että oksat pois, hää ylemmällä kasvatusopillisella viekkauvella sua jukuroitten huomion itteensä ja käyttääpi meleko kysseenalaisii keinoja, juuri semmosii, jotka seminaarinmäellä kiellettäis het kättelys. Ku hänen luokkaan tulloo näitä oppihaluttomii koltiaisii, niin hän ensin tarinoi näille omista nuoruuven koiruuksistaan ihan liikaa. Kato se kasvattajan auktoriteetti kun on kysseessä, ja se aikuisuuven raja rikkoontuu – tää Pietari Isaskar Touhunen onkin semmonen kaveriopettaja ihan pahimmasta päästä.

Ku nyt tekstiä lukkee tämän päivän perspektiivistä, nii tässä penikoitten silimänkiännössä suattaapi silti olla jottain itua. Sekin on ihan läpäleissonia, että aateehootee tai asperkeri olisvat jottain tän päivän kotkotuksii. Ainahan noita on ollunna, huastavia mukuloita. Lassilaa lukiessa tullee sellanen armollinen olo, ettei sitä vanhempana itteensä loputtomiin soimaa, vuan tilanteen näkkee laajemmin. Sitä kyssyy, että onko se luokkahuone tietyn ikkään tulleiden jukuripoikien paikka laisinkaan. Kun ei nuo oo tuhmia, vaan mieluummin oppisvat mualimasta ojan poskessa. Mie vannon, että jos Lassila elläis tännään, niin suattaispa tuo olla suivaantunu kaiken maailman PISA-tulosten suistutukselle. Taitaispa olla vaihtoehtosempien menetelmien guru.

Tässä tarinassa Lassila heittää koko lukutaijon opettamisen puuhan lekkeriks, käyttäen hyväkseen semmosta kiänteistä petakokikkaa, missä oppiminen tapahtuu vähän viärän koivun kautta. Tämmöseen vejätykseen pystyykin vuan savolainen luonne.

Maailman lempein feministi

Poistokirjoista löytyi taas varsinainen helmi, EEeva_Kilpieva Kilven Naisen päiväkirja vuodelta 1978. Kilpi on tuntunut sielunsisarelta siitä asti, kun luin hänen ensimmäisen teoksensa (taisi olla Elämän evakkona, äitini hyllystä joskus nuorena), mutta nyt hänen tuotantoaan tutkiessani huomaan, että runojen lisäksi olen lukenut häneltä vain kaksi romaania. Enemmän olen kai seurannut Eevan haastatteluja ja julkisuuskuvaa. 85-vuotiaaksi naiseksi Eeva jaksaa edelleen sekoittaa korttipakkaa ja yllättää. Toivon saavani hänen uusimman teoksensa Kuolinsiivouksen (WSOY 2012) pian käsiini. Toivoisin myös, ettei kohtalokkaalta kuulostava teos jäisi Kilven viimeiseksi.

Naisen päiväkirjan piti alun perin olla yksityinen sivutuote romaania kirjoittaessa savolaisella kesämökillä, mutta hän huomasi tekstin kantavan ehkä paremmin kuin romaanin tekele ja se julkaistiin. Päiväkirjassa Eeva pohtii suhdettaan aikuistuviin poikiinsa ja luontoon, omaa eristäytyneisyyttään, taistelua masennusta vastaan ja sukupuolista halua. Tuona kirjoituskesänä hän on torjunut  brittirakastajansa Robinin vierailuyrityksen – miehen jonka mökkinaapuritkin jo tuntevat edellisten kesien retriireistä. Samalla hän haikailee myös Stanislavin ja Julianin perään – kaikille kansallisuuksille löytyy oma paikkansa kirjailijan sydämessä. Kaupunkioloissa hän kamppailee myös irstaiden miespuolisten fanien seksinanelusoittojen kanssa. Eevan miessuhdemietinnät tuntuvat tutuilta: kaukosuhteet ovat omanlaisensa turva, sillä niissä yhteistä elämää voi säännöstellä oman sietokykynsä mukaan.

Syy erakkouteen on selvä: Eeva ei halua passata ketään, vielä viittäkymppiä lähestyessäänkin hän kamppailee perinteisen karjalaisen naisenmallin ja oman taiteilijuutensa ristipaineissa. Mökkivieraiden käynnit piristävät, mutta samalla hän nauttii erityisesti heidän lähdöistään ja niiden jälkeisistä yksinäisistä illallisista, joiden kohokohta yleensä on puoli pulloa olutta ja voileipäkeksejä marmeladilla.

Eevan feminismi on hirvittävän käytännöllistä ja epäfanaattista. Hän ei käy sotaa ketään vastaan, mutta pitää itsestäänselvänä, että kankeita käsityksiä sukupuolesta pitää tuunata. Hän antaa esimerkkiä tekemällä, ei niinkään kirjoittamalla. Oikeastaan miessuhde- ja seksipohdintoja radikaalimmalta tuntuvat hänen ajatuksensa poikien kasvatuksesta. Hän on kyllästynyt elättämään kahta täysikäistä vielä kotona asuvaa pojan retkaletta, joista toinen ei meinaa edes selvitä ruotsin ehdoista. Hän pelkää olleensa huono äiti eikä haluaisi pojista kasvavan naisten alistajia, vaikka välillä merkit viittaavat siihen suuntaan. Kirjailijana hän myös odottaa poikien kirjoittavan hänelle kesämökille, elleivät pysty käymään. Suhde lapsiin vaihtelee päivä päivältä, ja ”huono äiti” käyttää huomattavan paljon aikaa poikien tulevaisuudesta huolehtimiseen.

Kilpi on kirjailijana poliittisen epäpoliittinen, maailmanpolitiikka kiinnostaa, mutta Suomen puoluepolitiikka ei. Hänelle 70-luku oli hankalaa aikaa, sillä paineet tunnustaa väriä olivat suuret. Suurimpana poliittisena linjauksena hänellä tuntuu olevan luonnonsuojelu ja ekologisuus – teemat jotka kirkastuvat kohti kypsempää uraa. Mökillä hän nauttii villeistä vuohenputkiniityistä, käärmeiden ja hiirten eksymisestä sisätiloihin ja hirvien visiiteistä hänen tiluksilleen. Hän haaveilee menestysromaanin kirjoittamisesta siinä toivossa, että niillä rahoilla hän voisi estää avohakkuut ja kiinteistövälittäjien ahneuden kesämökkikolonniansa lähistöllä.

Eeva Kilpi ja Kyllikki Villa kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden ykkösidoleihini. Kilpi on kirjoittajana enemmän Suomi-keskeinen ja keskittyy sisäisiin matkoihin ehkä vielä erakkomaisemmin kuin Villa, joka yksinäisillä matkoillaan edelleen vanhana rouvana nauttii pienestä flirtistä valtamerilaivojen pursereiden kanssa. Kilpi ei flirttaile kenenkään kanssa missään, hän tuntuu vain lähettävänsä vanhenevia eksiään takaisin vaimojensa lihapatojen äärelle. Muuten Villan kotimaan päiväkirjoissa ja Kilven pohdinnoissa on paljon yhteistä. Villa tosin elätti vain yhtä lasta, joka kulki hänen mukanaan mantereelta toiselle – äidin ja tyttären suhde vaikutti helpommalta kuin Kilven kuvaama suhde poikiin.

Naisen päiväkirja on loistavaa kesälukemista ja erityisesti mökkilukemista, joten suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä ole pakanneet kassiaan kesälaitumille. Teos sopii loistavasti myös miehille.