Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.

Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

Teos: Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Ilmari Pohjalainen on mies parhaassa iässä, ja kohtuullisen menestynyt teatteriohjaaja, jolla töitä riittää. Hänen perheellään on ollut varaa hankkia puutalo Helsingin Käpylästä, ja Sonja-vaimo on omistautunut puutarhanhoidolle. Sonjan ja Ilmarin maailmat ovat osittain erilliset, sillä opettajana toimiva vaimo ei aina tunne oloaan kotoisaksi taidepiireissä. Nelikymppisenä railo pariskunnan välillä syvenee, kun Ilmari ei halua perheeseen vaimon toivomaa iltatähteä.

Markku on Ilmarin isä, joka ei ole koskaan ollut täysin tyytyväinen poikansa uravalintaan. Hän on perinteinen perusmies Savosta, joka on toiminut rakennusalalla. Leskeksi jäätyään hän päätyy asumaan poikansa luo, vaikka ei haluaisi olla perheelle vaivoiksi. Isän masennus on huolestuttavaa, ja ennen retostelevan, itsevarman miehen persoonallisuus on muuttunut iän mukana avuttomaksi.

Juha Itkosen uusimmassa romaanissa on kaksi aikatasoa, vuosi 2018, eli aika ennen ensimmäistä suurta pandemiaa, ja vuosi 2050, jolloin Ilmarin poika Vilho elää omaa keski-ikäistä todellisuuttaan suvun mökillä Varkauden suunnalla. Omalla tavallaan Vilhon nuoruus on ollut kulta-aikaa, mutta toisaalta hän myös muistaa, kuinka sokerikuorrutettu painajainen, eli amerikkalaistunut, yltäkylläinen elämäntapa romahti. Vilho elää niukemmassa maailmassa, jossa geopolitiikka on muuttunut ja uusi musta surma on kutistanut ihmisten elinpiirit minimiin.

Teos on monisyinen kertomus suvusta ja perheestä suurten myllerrysten keskellä. Pohjavire romaanissa on dystooppinen, vaikka 2010-luvun lopun tapahtumiin mahtuu enemmän realistista kerrontaa. Teemoja on runsaasti, ja kaikki ei keskity maailmanlopun ennustuksiin. Teatterin tekemisen arkea tarinaan mahtuu yhtä paljon kuin pettämisdraamaa, ja Ilmarin tekeillä oleva omaelämäkerrallinen näytelmä isäsuhteestaan näyttää kusevan alleen jo produktion alkuvaiheessa. Sekä Ilmari että Vilho kokevat tarvetta tehdä symbolinen isänmurha, mutta myös Vilho päätyy teatterialalle muuttuvassa maailmassa.

Ilmarin ja Sonjan suhteeseen vaikuttaa molempien maalaiset juuret: yhdistävä kokemus on muualta muuttaminen Helsinkiin, ja kotiseutujen erilainen arvomaailma verrattuna pääkaupungin hektiseen, menestystä korostavaan tempoon. Ilmarin savolaisuus ja Sonjan pohjalaisuus eivät kuitenkaan taistele keskenään suuresti, ja tässä kuvatuista isovanhemmista savolainen Markku on arvomaailmaltaan vanhoillisempi kuin Sonjan pohjalaiset opettajavanhemmat.

Pidin kirjassa varsinkin Vilhon ja Markun kohtaamisista, ja lähentymisestä pojan protuleirin kesänä. Teinipoika ottaa asiakseen viedä masentunutta isoisää kävelylenkeille Käpylän lähiympäristöön. Hän opettaa maalaisen isoisänsä syömään sushia, ja käyttämään älypuhelinta. Samaan aikaan Vilhon ensimmäinen tyttöystävä paasaa sushibuffettien aiheuttamasta tolkuttomasta hiilijalanjäljestä.

Romaanin tulevaisuushorisontti aiheutti minussa suurta ahdistusta, kun se tuntui todella todennäköiseltä skenariolta. Vilho kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka lukee painettua sanaa. Hänen mökkinaapurinsa, kolmikymppinen Ada, ei enää osaa arvostaa kirjoja. Romaanin tulevaisuus ei kuitenkaan ole teknistynyt huippuunsa, vaan ihmiset ovat joutuneet luopumaan digitaalisesta kehityksestä.

Erikoisin juonenkäänne liittyi Minttu-nimiseen kuvataiteilijaan ja tämän lapsiin. Mintun boheemi, neuroottinen habitus henkii tyypillistä kumpulalaisuutta, ja kun hän tulee hengailemaan Ilmarin talon porteille, Sonja osaa epäillä pahinta. Käpyläläisyys ja kumpulalaisuus edustavat eri nyansseja luovan luokan sisällä, ja Sonja kokee olevansa onnekas, kun talo hankittiin ”kunnollisten” ihmisten asuinalueelta.

Kirjan kansi kuvastaa hyvin menetettyä puutaloidylliä ja siihen liittyvää nostalgiaa. Muuttuvassa maailmassa miehen kunnia ei kuitenkaan enää riipu kyvystä ostaa omakotitaloja, tai rakentaa niitä omin käsin. Käsitykset sukupuolesta ovat yhtä suuressa käymistilassa kuin luontosuhde, mutta ylisukupolvisilla muistoilla on edelleen paikkansa tulevaisuuden miesten todellisuudessa.

Jokainen meistä kirjallisuuden hevijuusereista joutuu tekemään päätöksiä ns. koronakirjallisuuden lukemisesta. Itse en ole lähtenyt innoissani lukemaan jokaista romaania, jossa pandemiaa on keskeisenä teemana. Itkosen romaani tuntui tässä koronakirjojen virrassa jo sellaiselta, jossa oli onnistuttu luomaan henkistä välimatkaa ilmiöön, jonka keskellä edelleen elämme. Itse pandemian teema ei ahdistanut minua lukijana, vaan siinä kuvatut laajemmat maailmanpoliittiset ennustukset. En kuitenkaan pidä kirjan aiheuttamaa ahdistusta huonona asiana, vaan pikemminkin uusien ajatusten herättäjänä.

En ole lukenut Itkosen koko tuotantoa, mutta aika monta teosta kuitenkin. Tätä romaania pidän itseäni puhuttelevampana kuin esimerkiksi niitä, joissa seikkailtiin rocktähteyden maailmassa. Luulisin, että tämä teos tavoittaa hyvin eri-ikäisiä lukijoita, ja yhtä lailla maalaisia kuin kaupunkilaisia.

Rahalla saa ja Bentleyllä pääsee

Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.

Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.

Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.

Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.

Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.

Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.

Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.

Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.

Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).

Pysähdyksiä ylösnousemuksen satamassa

pimea-jaaTeos: Tuire Malmstedt: Pimeä jää (Myllylahti, 2018), 300 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus eteen tulee kirjoja, joiden synnystä ei voi olla kateellinen. Kun hyvä kirja edustaa eri genreä kuin mihin itse panostat ja pitää sisällään teemoja, joista et itse tiedä paljoa, silloin sen lukeminen ei johda siihen ikävään tilanteeseen, jossa alkaa vertailla omaa heikkolahjaisuuttaan kirjailijan lahjoihin. Ei silloinkaan, jos kirjailija on tuttu henkilö ja joku, joka on tallannut kanssasi samoja polkuja.

Tällainen onnenkantamoinen sattui kohdalleni, kun luin esikoiskirjailija Tuire Malmstedtin dekkaria Pimeä jää. Jo ennen kirjan julkaisua sain kuulla, että kirjailija on lapsuuden toverini, naapurintyttö, jonka olen viimeksi nähnyt 12-vuotiaana.

Pimeä jää on teos, jonka olisi suonut julkaistavaksi minkä tahansa, myös suuremman kustantamon toimesta. Se on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana kerännyt loistavaa palautetta. Teoksessa on paljon elementtejä, jotka tuntuvat kuin minua varten räätälöidyiltä: on itäsuomalaisuutta, saaristolaisuutta, folklorea, juuria Venäjälle merten taa, uskonnollisuutta. Varsinkin teoksen tapahtumapaikka, Oravin saari Saimaalla, on harvinaisen kiehtova valinta.

Dekkarin päähenkilö Isa Karos on traumatisoitunut poliisi, jonka taustaan liittyy paljon surua ja menetystä. Hänen uudella työparilla Niilaksella ei tunnu menevän paljoa paremmin, ja molempien taustoihin liittyy psyykkistä epävakautta. Kirjaa luonnehditaankin enemmän psykologiseksi trilleriksi kuin dekkariksi, mutta itse luin sitä dekkarina siksi, että se on kuitenkin poliisivetoinen. Ihmismielen syvimpiin onkaloihin tässä sukelletaan, ja pohditaan myös ylisukupolvisia traumoja.

Teoksessa on kolme aikatasoa: 1800-luvun lopun Alaska ja Venäjä, 1940-60-lukujen Naarajärvi ja 2010-luvun Savonlinna. Kuinka alaskalaiset vaikutteet sitten päätyvät Savoon, sitä voi lukija jo etukäteen pähkäillä. Tlingit-intiaanien satuihin ja legendoihin pohjautuva kerronta on lumoavaa, ja nuoren Naalnish-pojan pakotarina koskettaa. Tarinassa alkuperäiskansan uskomusten ja ortodoksisen ”oikeauskoisuuden” kerrostumat limittyvät, ja hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan molemmissa. Koin jääväni tuon tarinan vangiksi, ja alkoi kiinnostaa enemmänkin tuollaisten pakomatkojen taustat.

Jo kirjan nimestä voi päätellä, ettei teos ole kevyt kotoiludekkari. Kirjassa etsitään sarjamurhaajaa, jonka kohteena ovat alakouluikäiset tytöt. Lapsenmurhaan liittyy raskasta symboliikkaa, ja jopa pienessä yhteisössä rikosten ratkaisu osoittautuu harvinaisen vaikeaksi rastiksi. Saaren asukkaat eivät tunne toisiaan läheskään niin hyvin kuin uskovat tuntevansa, ja tapahtumien aikana ilmapiiri kiristyy tyypilliseksi suomalaiskansalliseksi kyräilyksi. Malmstedt onnistuu saarensa kuvaamisessa erinomaisesti siksikin, ettei hän rakenna Oravista idyllistä puuhamaata.

Monissa muissa lukemissani saariaiheisissa dekkareissa huomio keskittyy turismiin, ja paikkojen kuvailussa mennään täysin överille tasolle. En esimerkiksi ole pitänyt yhdestäkään ruotsalaisdekkarista, jossa liikutaan Tukholman saaristossa. Tässä Oravi on yksi paikka muiden joukossa, eikä kirjailija jää sen uskomattoman ainutlaatuisuuden vangiksi. Lisäksi vähemmän idyllinen Naarajärvi tuo kerrontaan sopivaa rosoisuutta ja tasapainoa.

En osannut arvata murhaajaa, ja muutenkin luin teoksen spekuloimatta liikaa vaihtoehdoilla. Juoni oli koukuttava, ja myös sivuhenkilöt tuntuivat juurevilta persoonilta. Dekkariksi teos on runsas ja monitasoinen, eli mitään helppoa pääntyhjennysviihdettä se ei tarjoa.

Jos mietitään Nordic Noir-genren kansainvälistä menestystä, niin tässä olisi loistava ehdokas käännöskirjaksi ja tv-sarjaksi. Intiaaniteeman käsittelyssä on samaa charmia kuin esimerkiksi tanskalaisen Peter Hoegin tavassa kertoa Grönlannin inuiiteista. Kirjan uskoisi myös kasvattavan ulkomaisten lukijoiden kiinnostusta Saimaan saariin ja niiden ainutlaatuiseen luontoon.

Onneksi kyseessä on sarjan aloitusteos, joten meillä on mitä odottaa Saimaan suunnalta. Tulevilta teoksilta toivon monimuotoisuutta, ja sitä, etteivät päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän traumat ja haasteet saa liian suurta roolia. Mitään kepeää kotoilu- ja mökkeilykuvausta en Malmstedtiltä odota, mutta tämän järeän aloituksen jälkeen on mahdollista valita myös toisenlaisia tunnelmia. Kirjailijalla näyttää myös olevan täysi potentiaali siirtyä historiallisen fiktion tekijäksi, jos genren vaihto joskus kiinnostaa.

Pimeän jään lukeminen oli minulle toivoa antava, voimaannuttava kokemus, jossa eri elementit ja tasot tukivat harmonisesti toisiaan. Vaikka kyseessä on keskivertoa rankempi dekkari, se ei kuitenkaan jäänyt vellomaan synkissä vesissä. Minulle, humanistihippilukijalle, myös rikosten tutkinnan tarkkuuden taso oli sopiva, eli arvostin sitä, ettei patologialla ollut liian suurta osuutta juonessa.

Runollisuus, sadut ja tarinat olivat minulle kirjan parasta antia, ja olisin voinut lukea Naalnishin ja Kalevin vihkoja enemmänkin. Mitään lukukokemuksesta ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan, kyseessä oli harvinaisen kypsä, ryhdikäs ja loppuun saakka toimitettu esikoisteos.

Savossa persaukset ovat lohnakat

mummoEi ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.

Tule jo, Karvio!

onnemme_tiella-jaakonaho_asko-18794907-frntlElämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.