Hovineiti ja syytinkimuori

SophieOn aina virkistävää löytää kirjailijoita, jotka ajautuvat kirjoittamaan itselleen vieraassa genressä. Mikaela Strömberg löysi historiallisen romaanin vietettyään aikaa Pietarin Suomi-talon residenssissä ja muisteltuaan lapsuuden maisemiensa legendaa, Lapinjärven Sophie von Behseä (1828-1886). Sophien tarina vei kirjailijan mennessään ja tuloksena syntyi monisyinen portretti naisesta, joka kulki omia polkujaan Pietarin hovin kupeesta Lapinjärvelle, itäisen Uudenmaan synkkiin metsiin. Sophie. (Schildts&Söderströms, 2015) onkin romaani, jossa pisteen paikka on merkittävä.

Minulle mikä tahansa teos, joka käsittelee Pietaria 1800-luvulla, on aina lukemisen arvoinen, ja tämä romaani on hyvin lähellä omia historiallisia intressejäni, olenhan kiinnostunut tsaarinaikaisen Pietarin suomalaisista ammattilaisista. Sophien tarina alkaa Pietarin saksalais-pohjoismaisten porvarien kortteleista, jossa nuori nainen elää suojeltua elämää. Näissä piireissä tyttöjen koulunkäynti on itsestäänselvyys jo 1840-luvulla, ja Sophie siskoineen pääsee opiskelemaan Smolnan kunnianarvoiseen akatemiaan. Nuorten neitien katselmuksessa Sophie valitaan hovineidin ylevään tehtävään, mikä on kunniaksi pappisperheelle. Vastaavaa iloa hänen vanhempansa eivät koe joutuessaan ottamaan sukunimeensä von-etuliitteen tsaarin huomionosoituksena – saksalaiset kokevat venäläisten aatelisnimitykset noloina, sillä ne eivät perustu suvun perimään, vaan kuka tahansa voi tulla aateloiduksi. Korkeammalla tasolla Pietarin maahanmuuttajaporvarien kulttuuri keskittyy pinnallisella tavalla vaalimaan ”kunnia-asioita, joista kukaan ei piitannut vähääkään.”

Sophien kohtalo on kivikkoinen, sillä hän joutuu puoliksi järjestettyyn avioliittoon tahrattuaan maineensa salasuhteessa tsarevits Aleksanterin kanssa. Raskausepäilys osoittautuu vääräksi, mutta siitä huolimatta Sophien kohtalo kaupungin seurapiireissä on sinetöity. Hollantilainen sulhanen ei välitä morsiamensa neitsyyden menetyksestä, sillä synnillinen Pietari on korruptoinut hänetkin. Avioliitto alkaa miehen pitkillä poissaoloilla, joiden aikana raskaana oleva vaimo masentuu homeisessa kellariasunnossa. Koska Pietari ei tarjoa kasvavalle perheelle tarvittavaa elintasoa, jalokivikauppias Engbertus Jansen päättää vuokrata kartanon Suomesta ja alkaa maanviljelijäksi. Maata viljellään Pernajalla ja Lapinjärvellä, ja pian Sophie huomaa joutuvansa vastuuseen kaikesta tilanhoitoon liittyvästä. Jansen alkoholisoituu ja sairastuu kuppaan, ja hän myös kunnostautuu kyläyhteisössä auttamattomana riitapukarina, jonka edesottamuksia ruoditaan joka vuosi syys- ja talvikäräjillä.

Kiinnostavinta perhedraamassa olikin tuon ajan oikeuskäytäntöjen esittely. Sophien ja Jansenin torainen liitto saa niin paljon huomiota osakseen, että kirkko kutsuu pariskunnan kahdesti sopimaan välejään, ensin paikalliseen rovastilaan ja myöhemmin Porvoon tuomiokapituliin asti. Kehotus sopuisaan yhteiselämään on vakava moite, jota ainakin Sophie häpeää, vaikka tahtoisikin hulttiomiehestään eroon. Aviomiehen joutuminen vaimonsa holhoukseen ja sitä seurannut virallinen ero kuulostavat poikkeuksisilta järjestelyiltä tuon ajan yhteiskunnassa varsinkin, kun toinen osapuoli oli pappissäätyä.

Vastaavasti käräjillä riidellään palvelijoiden ja syytinkiläisten työsuhteista ja huoltosopimuksista. Jossain vaiheessa Sophie muuttaa lapsineen kahden eksentrisen syytinkimamsellin tupaan, sillä vanhoilla neideillä on sivistystä opettaa viittä tytärtä, joiden koulutukseen ei muuten ole mahdollisuutta. Strömberg tutkii ansiokkaasti palveluskunnan ja vähävaraisten syytinkiläisten (eli kunnan elättien) toimijuutta ja myös vastavuoroisia riippuvuussuhteita. Elämäkerralliseksi romaaniksi teos onkin erikoisen yhteisöllinen.

Strömberg taitaa 1800-luvun sivistyneistön monikielisyyden ja korukielen, mutta samalla onnistuu puhumaan naisen elämän kriiseistä ihmeellisen suoraan. Sophien vanhempien käytännöllisyys ja henkinen joustavuus tilanteessa, jossa papin tytär jää kiinni suuresta rajojen rikkomisesta, tuntuu poikkeukselliselta. Uskonnollinen ekumeenisuus tuntuu myös olevan muotia noissa piireissä, rukoillaanhan luterilaisen papin kotialttarilla ikonien keskellä. Sophien päädyttyä elämään elämäänsä metsävaltakunnassaan vanhemmat toimittavat hänelle englantilaisia lastenvaunuja ja italialaisia käsinukkeja lasten viihdytykseksi.

Kaikkitietävä kertoja kulkee Sophien rinnalla ottaen kuitenkin vaaksan verran etäisyyttä pariskunnan pahimmista ylilyönneistä. Tarinassa ei ole selkeitä pahiksia eikä hyviksiä, vaan myös Sophien osallisuus perhedraaman kärjistymiseen osoitetaan selkeästi. Hänen mielensä järkkyy pahasti neljännen lapsen kuoltua, ja hän on taipuvainen silmittömiin raivokohtauksiin. Keski-ikäisen ja vanhenevan Sophien uusi elämän merkityksen etsintä peltotöistä ja epävirallisen kätilön hommista nousevat tarinassa valoisimmiksi episodeiksi. Sophie kasvaa ihmisenä ja oppii ymmärtämään itselleen vieraan kansan tapoja ja kieltä. Nautinnollisimpia kohtauksia käydään naurispellolla ja perunan kylvössä, johon osallistuvat myös kartanon armon tyttäret.

Romaanissa hienointa ovat kieli ja kerronta, sillä kertojan ääni nostaa kurjia ja dramaattisiakin käänteitä sisältäneen elämäntarinan ulos perinteisestä sukudraamasta ja kalustetuista huoneista. Sophie ei ole pelkästään äiti, vaimo ja tytär, vaan itsenäinen toimija, jolla on myös omat heikkoutensa. Teosta voisi lukea myös saagana hyvin integroituneesta maahanmuuttajanaisesta, jos sallitte anakronismin.

Teosta suosittelen erityisesti niille, jotka karttavat historiallisia romaaneja, sillä Sophie. ei luennoi, opeta eikä yritä hurmata lukijaa liiallisella oppineisuudellaan. Yhtään tylsää hetkeä tai turhaa kohtausta en romaanista löytynyt. Teos on kuin hyvin kätketty viimeinen sukukalleus, josta sen haltija pitää kiinni viimeisin voimin – vaikka Sophie kokee vanhana naisena olevansa lähellä syytinkimuorin asemaa, ei kukaan voi viedä häneltä tärkeintä aarrettaan, rikkaasti elettyä elämää.

Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Suomighetton kapinallinen

Hetekivi OlssonEija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (Schildts&Söderströms, 2012) on ollut listallani pitkään, sillä olen ruotsalaisen mamu-kirjallisuuden suurkuluttaja. Teosta on kehuttu erityisesti kouluelämän kriittisenä kuvauksena ja oivaltavasta lapsinäkökulmastaan. Kiinnostavaa teoksessa oli myös ajankuva, sillä päähenkilö Miira on kanssani samaa ikäluokkaa, vain vuoden nuorempi. Eli romaanin kasarivibat olivat melko lailla identtiset omien yläastemuistojeni kanssa. Tässä kuunnellaan Modern Talkingia ja Samantha Foxia, pukeudutaan collariasuihin, revitään uusista farkuista polvet rikki ja eletään Painajaista Elm Streetillä göteborgilaisessa Bergsjönin lähiössä. Miira kokee olevansa jälkeenjäänyt, koska on joutunut käymään koko peruskoulunsa suomenkielisellä erityisluokalla. Hän syyttääkin innokkaita suomalaisvanhempia turhasta nationalistisesta intoilusta, joka erottaa finssonit omaksi maahanmuuttajaghettokseen. Teoksessa seurataan Miiran kasvua yhdeksästä kuuteentoista vuoteen.

Teos on alusta loppuun saakka kipakkaa, periksiantamatonta luokka-analyysia. Suomalaisen ja ruotsalaisen työväenluokan välillä ei lopulta ole suurta eroa, eivätkä Miiran vanhemmat ole lähiön suurimpia väliinputoajia, vaan tuikitavallisia raatajia. Romaani eroaa tässä esimerkiksi Susanna Alakosken teoksesta Sikalat (2007), jossa kuvattiin suomalaisen rapajuoppoperheen arkea ja lastensuojelun interventiota. Tässä vanhemmat yrittävät parhaansa, mutta heidän tietynlainen tunnekylmä askeettisuutensa johtuu maahanmuuttajuudesta: kesälomilla Suomessa he kuorivat naamionsa ja uskaltavat elää kuukauden omina itsenään. Äidin intohimot liittyvät siivoamiseen, mattojen kutomiseen ja virkkaamiseen. Isällä on vaatekomerossa saavi, jossa hän käyttää klimppiviiniä, mutta kerran vuodessa vappuna siinä tehdään lapsille sopivaa ”suomimehua” eli simaa, jota Miira inhoaa sydämestään. Suomalainen kansanperinne edustaa Miiralle takapajulaa, ja tullessaan teini-ikään hän onnistuu keplottelemaan itselleen luvan jäädä kuukaudeksi yksin kotiin vanhempien kierrellessä Suomen humppalavoja.

Miiran elämäntehtäväksi tulee lunastaa ”vajakkiluokkansa” varhaiskypsän koviksen titteli, eikä tämä ole hänelle edes vaikeaa. Hän on kaikissa kokeiluissa ensimmäinen paitsi alkoholissa. Romaani keskittyykin vahvasti narkkarien ja namusetien tarjoamiin huvituksiin, ja tyttöjen yrityksiin kunnostautua pikkurikollisina. Miira on nouseva alamaailman ninja, joka tekee uskomattomia juttuja uneliailta vanhemmiltaan piilossa. Vanhempien ja lasten maat kohtaavat aniharvoin. Teoksen nimi onkin osuva ja lähiön arkea kuvaava. Maahanmuuttajavanhemmat ovat tässä niin uppoutuneita toimeentulon turvaamiseen, etteivät he näe ympärillään vaanivia lapseen kohdistuvia todellisia uhkakuvia. Miira pyörii todella pelottavissa porukoissa, joita hän pitää normaaleina, koska ei ole nähnyt vertailukohtaa, porvarillista rivarimaailmaa, kuin bussin ikkunasta.

Mitään Suomi-nostalgiaa teos ei tarjoa. Kuvaus perheen yhteisestä lomamatkasta Savoon ja Kyyjärvelle on tragikoomisen ankeaa. Miira kokee lievää samastumista karjalaiseen evakkoisoäitiinsä, joka maalaa tauluja ja kirjoittaa outoja murrerunoja, ja jolta äiti ja tytär ovat perineet tumman ulkomuotonsa. Miira on tietoinen siitä, ettei hän näytä tyypilliseltä ”suomilapselta”, ja tämän vuoksi hän saakin lähiön chileläisen ja marokkolaisen pojan sydämet syttymään. Miira ei ole kotonaan missään kulttuurissa, ja kokee ahdistusta myös kielikurssimatkallaan Englannissa sekä oudolla lomalla marokkolaisessa rantakohteessa. Fiktionaalinen irtiotto liittyen Miiran saamiin vapauksiin on ehkä tarkoituksellinen, sillä en usko, että edes suomalaiset tollukkavanhemmat olisivat päästäneet neljätoistavuotiaan yksin Afrikkaan ryyppäämään yhdessä seitsemäntoistavuotiaan koulupudokkaan kanssa (ei edes kultaisella 80-luvulla).

Teoksessa piereskellään, röyhtäillään ja puhutaan paljon ruumiin eritteistä. Naturalistinen ote keikahtaa paikoitellen toivottoman inhorealismin puolelle. Miiran vahva henkilöhahmo tosin kannattelee kertomusta loppuun saakka, ja saa lukijan toivomaan, että kenties hän nostaa itsensä toisenlaiseen asemaan kriittisellä älyllään. Mitään oikotietä onneen ei kuitenkaan ole. Tytön tilanne jää kutkuttavaksi kysymysmerkiksi.

Pidin kirjassa Miiran neuvokkaasta subjektiudesta ja kielellisestä virtuositeetistä. Lähiömaiseman äärimmäisyyksissä vellominen oli silti paikoitellen uuvuttavaa, varsinkin, kun luin teoksen parilla istumalla. Olisin kaivannut tarinaan muutaman valopilkun tai positiivisesti erilaisen henkilöhahmon – ehkä isoäidin hahmo oli lähimpänä toivoa, mutta hänet esiteltiin vain lyhyesti. Loppupeleissä ninjatyttö jäi ongelmineen ja kasvukipuineen pelottavalla tavalla yksin.