Jamssikepin uskomaton maailmanmatka

TaivaanpalloOlen kesän aikana pohtinut omaa lukemiseni filosofiaa, ja tullut seuraavaan johtopäätökseen: luen pitkälti ”löydettyjä” kirjoja hakuammunnalla, lukemistani pahemmin suunnittelematta, ja koen suurinta nautintoa lukijana silloin, kun mikään ulkopuolinen taho ei ohjeista minua lukemisessani. Tämän vuoksi bloggarina minun on vaikea osallistua lukuhaasteisiin, enkä aina myöskään onnistu lukemaan kaikkia saamiani arvostelukappaleita – en aina edes kiinnostavia sellaisia.

Anarkisti olen siis myös lukemisen saralla – en kykene asettamaan itselleni tavoitteita lukijana, ja usein määrä korvaa laadun. Tämä asenne sai minut vaikeuksiin akateemisessa maailmassa, koska päädyin jatkuvasti harhapoluille myös teoreettisen kirjallisuuden saroilla, eli en kyennyt fokusoimaan kunnolla valitsemiini tutkimusaiheisiin. En voi tunnustaa, että luin Cathy Kellyä työajalla, mutta aika usein luin kaikkea aiheen vierestä, mutta en itse aiheesta. Olen sekä lukemiseni että kirjoittamiseni suhteen sivupolkujen ja turhien anekdoottien superasiantuntija. Toisin sanoen minua vaivaa ADHD:n lievempi muoto ADD, ja kärsin päivittäin keskittymishäiriöistä.

Tänä vuonna olen lukenut kaksi romaania, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen luultavasti lukenut parisenkymmentä romaania kuussa, lukutahtini on ollut maaninen, koska pääni ei tunnu pysyvän koossa ilman jatkuvaa ”muualla” elämistä. Ympäröivä todellisuuteni on monessa suhteessa hankala, ja herkkänä ihmisenä reagoin voimakkaasti varsinkin maamme poliittiseen ilmapiiriin. Ellen lukisi näin paljon, joutuisin luultavasti ryhtymään päätoimiseksi mielenterveyskuntoutujaksi. Luen myös paljon siksi, että se on ainoita harrastuksia, joita voi jatkaa ilmaiseksi.

Tänään olen saanut loppuun romaanin, joka toivon mukaan hidastaa maanista lukutahtiani ainakin hetkeksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on lukenut jotain niin loistavaa, ettei halua palata keskinkertaisen viihdekirjallisuuden pariin? Sen tunteen, kun on todella matkustanut loisteliaasti kauas, ja ehkä myös ylittänyt omia mukavuusalueen rajojaan ilman, että se tuntui vaivalloiselta? Kiivennyt hengästymättä Himalajalle?

Tällaisen efektin minussa sai aikaan Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava, 2018). Olen lukenut Jaloselta aiemmin kolme teosta, ja arvostanut hänen näkökulmaansa isien ja poikien suhteista, mutta varsinaisesti hänen maskuliiniset kasvukertomuksensa ja fiksaatio 1960-lukuun eivät ole tuntuneet omimmalta aihepiiriltä. Vuonna 2016 olen blogissani listannut Jalosen Miehiä ja ihmisiä parhaiden kotimaisten romaanien ryhmään, mutta en ole saanut edes aikaan siitä arviota, koska minulla ei ollut kirjasta mitään omaperäistä sanottavaa.  Parhaiten Jalosen aiemmista kirjoista muistan oudohkon pyramidiaiheisen teoksen, joka kyllä sekin hieman pitkästytti insinöörinäkökulmineen.

Mutta herttileijaa Taivaanpalloa. Siinä ei ollut yhtään tylsää sivua eikä turhaa juonenkäännettä. Siinä siis matkustetaan 1600-luvun brittiläiseen imperiumiin, orjareiteille kohti St. Helenan saarta ja sieltä takaisin Lontooseen. Siinä harjoitetaan vakavasti astronomiaa, mikä on aihe, josta en noin yleensä jaksaisi lukea kuin ehkä Wikipedia-artikkelin. Siinä myös käsitellään tuon ajan uskonsotia, protestanttien ja katolilaisten taistelua hengellisestä maailmanherruudesta. Ja siinä mennään syvälle kuusivuotiaan Angus-pojan mieleen – pojan, joka on ehkä jopa liian terävä pysyäkseen turvassa maailmassa, jossa ”jamssikepeillä” on oma, merkitty paikkansa.

Olen saarihullu, ja se, että joku suomalainen kirjailija sijoittaa teoksensa kaukaiselle St. Helenan saarelle (jonka suurin osa suomalaisista muistaa vain Afrikan tähti-pelistä) aiheutti minussa jo pienen riemunkiljahduksen. Jalonen kuvaa saaren luontoa, lintuja ja kasveja uskomattomalla elävyydellä, ja sijoittaa sen keskelle kurittomia kakaroita, jotka heittelevät toisiaan kaktuksenpalasilla. Saarella asuu Britanniasta tulleita siirtolaisia ja muista siirtomaista tulleita orjia, ja hankalaksi heidän asemansa tekee paikallisen kuvernöörin asettama matkustuskielto. St. Helena on kirjaimellisesti vankila myös niille, jotka eivät ole rikoksiin syyllistyneet, ja kiristyvät poliittiset olot aiheuttavat monissa paikallisissa asukkaissa kasvavaa pakokauhua.

Teos seuraa Angusin elämää kuudesta vuodesta kolmentoista vuoden ikään, jolloin hän on jo professori Halleyn oppipoikana Lontoossa. Angusin karkaaminen saarelta on huikea seikkailukertomus, missä Jalonen pääsee yhteen lempiteemaansa, purjehdukseen. Minulla on myös vaikea suhde purjehduskirjoihin, mutta tässä tautinen ja vaivalloinen merimatka sujui kuin vettä valaen. Myös kuvaus poikkeuksellisen kylmästä talvesta Lontoossa ja Thames-joen jäätymisen aiheuttamista komplikaatiosta oli harvinaisen runollinen. Myös kirjan nimi on harvinaisen osuva, ja pitää sisällään humoristisen yllätyksen, johon en osannut varautua.

Mikä siis oli Halleyn komeetta, ja mitä kummaa lontoolaiset näkivät talvisella taivaalla 1600-luvun lopussa? Millaisia uskomuksia ihmisillä oli liittyen taivaalla näkyviin outoihin valoilmiöihin? Jalonen on tehnyt valtavan työn sukeltaessaan 1600-luvun kansanuskomuksiin ja käsityksiin maailman järjestyksestä. St. Helenan saarella suurinta kauhua herättävät bansheet, jotka lienee matkustaneet sinne purjelaivalla jostain Irlannin tai Skotlannin rannikolta. Ehkä banshee vie myös Angusin rakkaan serkun Thomasin, joka on kasvanut hänen perheessään kuin veljenä.

Luen Taivaanpalloa myös uskottavana postkoloniaalina fiktiona, vaikka se keskittyykin itse kolonialismin aikaan. Teos ansaitsisi myös käännetyksi tulemisen, ja uskoisin sille riittävän lukijakuntaa juuri englantia puhuvassa maailmassa. Olen ihmeissäni, ellen näe teosta tämän vuoden Finlandia-finalistien joukossa – ellei sitten Finlandia-raati painota taas uusia tulkintoja suomalaisuuden ytimestä. Minua tässä kirjassa viehätti lähes järkyttävällä tavalla juuri fiktiivisyys – se, että Jalonen pystyy luomaan lapsihahmon, jonka asema tässä maailmassa on marginaalinen ja uhattu, mutta joka juuri siitä asemasta onnistuu näyttämään kolonialismin vääryydet paljon tehokkaammin kuin etuoikeutettu aikuinen.

Kirja olisi ollut huomattavasti tylsempi, jos se olisi kirjoitettu herra Halleyn näkökulmasta. Olen lukenut viime aikoina monia (lähinnä kotimaisia) teoksia, joissa päähenkilönä on ollut joku historian merkkihenkilö, mutta etuoikeutettujen, valtaapitävien miesten näkökulma alkaa jo tympiä. Lukija voi tietysti spekuloida, kuinka lahjakkaan Angusin käy – pystyykö hän nousemaan luokka-asemassaan, vai jääkö hän ikuisesti palveluskunnan keittiön puolelle juomaan laimennettua olutta.

Taivaanpallo on romaani, joka puhutteli minua kaikilla mahdollisilla tasoilla. Historiallisena romaanina se onnistui sivistämään minua luonnontieteistä vaivattomasti, matkakertomuksena se vei luomiskertomuksen ihmeiden kaltaiseen maailmaan, ja lapsen kasvukertomuksena se kosketti olematta liian sentimentaalinen tai imelä. Oma käsitykseni tästä maailmasta ei ole aivan sama kuin toissapäivänä, ja tähänkin teokseen päädyin lähes sattumalta.

Mysteerio rappion aikakautena

IMG_1814Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.