Den nya Nobel – uudet kirjalliset Euroviisut?

En ole paljon ehtinyt seurata Ruotsin Akatemian ja kirjallisuuden Nobel-palkintoon liittyvää seksuaalista häirintäskandaalia ja taloussotkuja. Aihe ei suorastaan kiinnosta, mutta tänään innostuin vähän, kun huomasin Den Nya Nobel-kisan olevan avoin koko maailman kirjafriikeille. Äänestys on avoinna 14.8. saakka, ja ehdokkaita on 48.

Listojen ja tilastojen rakastajana laskin ne kirjailijat, joiden tuotantoa olen lukenut, ja ne ovat: Jamaica Kincaid, Donna Tartt, Chimamanda Ngozi Adichie, Jón Kalmar Stefansson, Johannes Anyuru, Elena Ferrante, Don de Lillo, Siri Hustvedt, Sofi Oksanen, Haruki Murakami, Amos Oz, Jessica Schiefauer, JK Rowling, Jeanette Winterson, Jonas Hassen Khemiri, Neil Gaiman, Arundhati Roy, Zadie Smith, Kerstin Ekman, Ian McEwan, Ngugi wa Thiong’o, Marilynne Robinson, Margaret Atwood, Joyce Carol Oates, Paul Auster ja Nnedi Okorafor.

Ranking-listan ovat koonneet ruotsalaiset kirjastonhoitajat, mutta jään ihmettelemään listan epätasapainoista maantieteellistä ja kielellistä profiilia. Ruotsalaisia kirjailijoita listalle mahtuu 12, mikä on käsittämätöntä ottaen huomioon marginaalisen kielialueen ja kotikenttäedun. Suurinta osaa ruotsalaisista kandidaateista en tunne edes nimeltä. Aasialaisia kirjailijoita listalla näkyy olevan tasan 2 ja afrikkalaisia 3. Eteläamerikkalaisia tai australasialaisia ei lainkaan. Suuri osa ns. maailmankirjallisuudesta on joko julkaistu englanniksi tai tullut tunnetuksi englanniksi käännöksinä.

Listalle mahtuu monia suursuosikkejani, jotka eivät tosiaankaan kekkuloi lentokenttien bestseller-hyllyjen kärjessä. Jamaica Kincaid ja Marysé Conde ovat päässeet listalle karibialaisina yllättäjinä, mikä on aivan mahtavaa. Myös Neil Gaimanin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nimien näkeminen tuotti minussa riemun kiljahduksia. Scifi-kirjailijat harvemmin pääsevät yleisemmille palkintolistoille.

Kaikkien aikojen suosikkejani listalla edustavat Jamaica Kincaid, Haruki Murakami, Amos Oz ja Jeanette Winterson -ja nämä neljä ovat hyvin eri tyyppisiä kirjailijoita, joista pidän eri syistä. Näistä neljästä maailmaani on avartanut eniten Winterson, joka kirjoittaa tutusta ja turvallisesta Britanniasta miltei sukupuolettomasta genderqueer-näkökulmasta. Murakami ja Oz ovat vaikuttaneet minuun eniten kirjoittajana, kun taas Kincaidin teoksista olen löytänyt lähes samaa sielunkumppanuutta kuin Sara Suleri Goodyearin – naisen, jonka tekstejä tutkin kahdeksan vuotta elämästäni.

Murakamia ja Ozia olen pitkään veikannut nobelisteiksi, mutta palkinto ei vieläkään ole osunut kummallekaan. Atwood on ollut kotijumalattareni teinistä saakka, mutta hän on myös niin ikoninen hahmo, etten koe enää saavani hänen tuotannostaan paljoa uutta irti.

Kannattaako tähän äänestykseen siis osallistua? Itse äänestin läpällä, vain protestoidakseni ruotsalaisen kandidaatin mahdollista voittoa, mikä on kovin todennäköistä. Huomaako kilpailua monikaan Ruotsin ulkopuolella? Ja koska en osannut valita ikisuosikeistani, äänestin kansallismielisesti Sofi Oksasta, puhtaasti Euroviisuhengessä – kun kerrankin saa äänestää suomalaista. Toki arvostan Oksasta kirjailijana, ja olen iloinen siitä, että hän on päässyt mukaan näin kirjavaan joukkoon. Ainakin hän vaikuttaa huomattavasti ”vakavammalta” ja globaalisti kiinnostavammalta kuin suurin osa ruotsalaisista kandidaateista.

Monet maahanmuuttajaystäväni ovat lukeneet suomalaisista kirjailijoista vain Oksasta. Ja kerrassaan mahtavaa on Oksasen monet käännökset muillekin kielille kuin englanniksi. Olen itsekin jaellut The Purge-romaania monille suomea puhumattomalle kaverille, ja voisin myös jaella Tuomas Kyrön vastaavia käännöksiä. Kirjallisuuslähettilään virka kiinnostaisi, jos joku maksaisi minulle siitä palkkaa. Vink vink, työnantajat, olen tarjolla!

Mainokset

Desing-kiviä taskuissa

Jonain keväänä heräänThe bitch is back again! Olen siis ilkeä bloggaaja, kun aloitan havaintoni minulle aiemman tuntemattoman kirjailijan romaanista kirjoitusvirheellä, mutta mielestäni kunnioitettavilla kustantajilla kuuluisi olla kustannustoimittajia ja oikolukijoita, jotka huomaavat alkeelliset virheet. Tampereen Aamulehdessäkin on täysin tavallista viitata höttöisissä sisustusjutuissa desing-klassikoihin, joten olen tottunut, että suomalainen kirjailija tai toimittaja ei osaa kirjoittaa oikein tätä sanaa. Kuitenkin verbi to design=suunnitella on alkeellista ja arkista englannin kieltä, jota ei vaikeaksi sivistyssanaksi voi pitää, jos kirjoittaja on käynyt lukion.

Katri Rauanjoen esikoisromaanissa Jonain keväänä herään (Atena, 2016) on paljon vahvuuksia, mutta Perä-Suomi-tunkkaisuus saattaa viedä lukijalta draivin. Päähenkilö, alakoulun opettaja Kerttu, on vakavasti menettämässä elämästään otetta, vaikka perheen kuviot ovat suht selkeät. Koulun suhdeverkostossa on paljon sairasta, ja tämän lisäksi hänellä on lapsuuteen liittyviä solmukohtia, jotka ahdistavat häntä tiedostomatta. Ulkoisesti on pidettävä yllä menestyneen porvarisperheen kulissia, sisustaa koti Kivi-lyhdyin ja Oiva Toikan linnuin. Taidelasin keruu kai onkin aitoa maakunnallista desing-innostusta, mutta koska päähenkilön itseironian taso ei nouse kirjassa korkealle, oletan kirjoitusvirhettä aidoksi. ”Aalto-vaaseja oli ollut tarjouksessa Prisman jäsenpäivillä lokakuussa, ja ajattelin kai saavani siitä helposti näyttävän desing-lahjan, vaikka se olikin vähän erikoisen värinen.” (s.86)

Koin, että romaani avasi masennukseen sairastumisen kirjoa ja eri ihmisten eri kokemuksia siitä ansiokkaasti. Ketä tahansa, joka esimerkiksi on saamassa B-lausuntoa ja pääsemässä terapian piiriin, tämä teos voi todella auttaa jo hoitoonpääsyprosessin ymmärtämisessä. Teos auttaa myös huomaamaan piilevää masentuneisuutta ns. normikansalaisissa, jotka sinnittelevät arkirooleissaan viimeisin voimin. Hengenheimolaisuutta tässä oli esimerkiksi Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden kanssa, jossa sairastunut myös on pienten lasten äiti. Kertun palaaminen lapsuuden rankkoihin kokemuksiin isän masennuksesta oli liikuttavaa. Perheen ja suvun kasvava yhteisymmärrys mielenterveyden myrskyistä oli kasvattavaa luettavaa.

Koulumaailman sisäisten alistussuhteiden avaaminen oli kiinnostavaa, mutta myös kysymyksiä herättävää. Irstas rehtori oli tässä superirstas, ja samalla täysin aseeton nössö. Tuntuu epäreilulta, ettei tuollaista sikailijaa saada otteeseen, vaan häntä ovat aina tukemassa ammattiliitto, puolue, mieskuorot ja muut hyvä veli-verkostot – ja myös hyvät siskot, kollegat, jotka ovat sietäneet pientä kähmintää jo vuosikaudet ja käsittävät sen kuuluvan tavalliseen työyhteisön virkistystoimintaan.

Se, että perheen äiti pitää päiväkirjaa itsetuhoisista ajatuksistaan, ei ole varmaan poikkeavaa tai mitenkään outoa, sillä monille kirjoittaminen on terapiaa. Synkkien ajatusten kirjaaminen Unikko-vihkoon ei automaattisesti johda niiden toteuttamiseen. Kerttu kerää välillä kiviä taskuihinsa ja käy synkistelemässä lenkkipolulla järven rannalla, eli itsetuhoiset ajatukset eivät enää ole pelkkiä varjoja paperilla. Se, että yhdeksänvuotias tytär löytää vihkon ja käy piirtelemässä siihen lintuja, joita hän rakastaa, on koskettavaa ja toivoa antavaa. Ei lapsilta voi kaikkea peitellä, ja lapsilla on myös omat keinonsa ilmaista itseään vaikeinakin aikoina.

Teoksen perheellä on paljon toivoa, joten teos ei jättänyt lukijaansa liian synkkiin vesiin vellomaan. Pidin teoksesta paljon näkökulman vuoksi, mutta juonen ja henkilöhahmojen suhteen jäin odottamaan enemmän. Kirjassahan ei lopulta tapahdu paljoa, vaan siinä käsitellään enemmän lapsuuden takaumia hyvin tyypillisessä terapiasuhteessa. Pariskunnan suhde kestää myrskyt, mutta liiton kuvaus on hyvin sovinnaista ja pliisua. Myös Kertun minäkuvan, naisellisuuden ja seksuaalisuuden käsittely jäi hieman puolitiehen. Olisin ehkä odottanut Kertulta raivokkaampia irtiottoja tästä pehmustetusta turvatyynymaailmasta, joka saattaa olla osasyynä masennuksen puhkeamiseen. Skarpimpia kysymyksiä yhteiskunnan roolista masennuksen ylläpitäjänä olisi voitu kysyä. Esimerkiksi opettajien työolosuhteiden vaikutus jaksamiseen – jos joutuu vielä nelikymppisenä taistelemaan koulutettuna ammattilaisena epäreilusti ketjutetuista sijaisuuksista, eikö silloin voida syyttää myös järjestelmää jostain? Rauanjoki kyllä ottaa pätkätyöt puheeksi, mutta sen olisi voinut tehdä äänekkäämminkin.

Taatusti toisenlainen lukija ammentaa kirjasta enemmän. Itse olen lukenut masennuksesta niin paljon, että minua on lukijana vaikea miellyttää. Koska kuitenkin on kyse laajalle levinneestä kansantaudista, on hyvä, että siitä kirjoitetaan moninaisesti ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä silmälläpitäen. Voisin hyvin kuvitella, että tämä voi nousta monelle lukijalle avainromaaniksi omassa itseymmärryksen prosessissa. Ja se on varmaan tärkeämpää kuin lukijan takertuminen ärsyttäviin pikkuasioihin.