Murhasta se pitäjä muistetaan

Teos: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen sen verran vanha, että olen varmaan pienestä saakka tiennyt Kyllikki Saaren murhakeissistä vuonna 1953, mutta aiheeseen liittyvä postuumi rikosjournalismi ei ole koskaan kiinnostanut. Teemu Keskisarjan tuoreeseen teokseen tartuin, kun en löytänyt omiin fiiliksiin sopivaa dekkaria, ja tämä touko-kesäkuun vaihde on juuri sopiva vuodenaika tarinan kertaamiseen.

Kyllikki siis oli 17-vuotias seurakunnan konttoristi, pientilan tytär Pohjanmaan Isojoelta, paikkakunnalta, jota tämä murhatapaus pahasti leimasi ja joka sai jopa makkaramyyjät liikkeelle, kun pitäjään tulvi ulkopaikkakuntalaisia uteliaita murhatutkimuksen aikana. Hän katosi eräänä toukokuisena iltana matkalla uskonnollisesta tilaisuudesta kotiin, ja löydettiin pari viikkoa myöhemmin puolialastomana järvestä.

Kyllikin tapaus ei ehkä olisi kiinnostanut kansaa näin mittavasti, jos tyttö olisi ollut palaamassa tansseista, jos hänellä olisi ollut poikaystävä tai jos hän olisi ollut muuten ”helpon” maineessa. Mutta tyttö oli kovin vakavamielinen, ja tämä kristillinen vakaumus teki keississä poikkeavan.

Tarina kertoo kai eniten 1950-luvun nurkkakuntaisesta, pitkäveteisestä Suomesta ja yhtenäiskulttuurista, joka määräsi puheenaiheet työpaikoilla ja kuppiloissa. Toki huoli kiinni saamattoman murhaajan mahdollisesta yrityksestä tappaa muitakin naisia oli aiheellinen, ja tapauksen mediahuomioon liittyi myös vahvasti kaupallista intressiä.

Keskisarja onnistuu tavoittamaan mysteerion hengen kokonaisvaltaisesti, mutta voi kirjaa lukea myös tutkielmana agraariyhteiskunnan moraalikäsityksistä, muuttuvasta naisen asemasta, ja ennen kaikkea luterilaisen kirkon valta-asemasta, jollaisena teos on irvokas, jopa kuvottava.

On hyvin epätodennäköistä, että toiselle paikkakunnalle muuttanut kirkkoherra Kalervo Kanervo olisi surmannut rippilapsensa, mutta nuorten naisten hyväksikäyttäjänä tämä harhautunut kirkonmies oli ilmiömäinen. Kyllikillä ei ehkä ollut varsinaista suhdetta miehen kanssa samalla tavalla kuin taloudenhoitaja-Aulikilla, mutta kirjassa viitataan miehen tapaan pyytää seksuaalisia palveluksia alaisiltaan. Tuli myös mieleen, että olenko lukenut tästä samasta nilviäisestä myös Lauri Mäkisen dekkarissa, jossa oli Ambomaalla huonosti voivia kirkon palvelijoita päähenkilöinä. Kirkkoherran hahmo kun jäi kummittelemaan ihon alle, ja hänen rinnakkaistodellisuutensa kuulosti varsin mytomaaniselta.

Kanervon touhut elävien naisten kanssa vievät tarinasta aika ison osan, mutta kyllä Keskisarja valottaa myös paikallisten epäiltyjen elämänkaarta. Erityisen hyvin mieleen jäi sotaveteraani Vikke, joka oli jäänyt tuuliajolle rintamalta palattuaan, ja jonka tyyppisiä ei-toivottuja sulhasehdokkaita on täytynyt olla joka kylällä siitä huolimatta, että sulhasista oli huutava pula.

Tästä tarinasta en löytänyt yhtä ärsyttäviä nykykulttuurin liittyviä kommentteja kuin aiemmista lukemistani Keskisarjan teoksista, eikä hän tässä onnistu edes dissaamaan feministejä tai vesittämään naisrauhan ideaa. Ehkä korona-aika on tehnyt Keskisarjan kirjoittamiselle hyvää, sillä en löytänyt kirjasta hänelle tyypillisiä provokaatioita.

Osan yleisen historian kertauksista olisin voinut jättää lukematta, mutta tämäkin on makukysymys. Helposti nämä globaalit uutiskatsaukset jäävät Wikipedia-tasoisiksi, ja tässä kirjassa oli tarpeeksi jännittävä juoni ihan sinänsä, eli viittauksia Korean sotaan ja Neuvostoliiton sotakorvauksiin ei mielestäni olisi tarvittu.

Tunnelmiltaan teos on lähes yhtä synkän viipyilevä kuin Twin Peaks-sarja, eli kyllä tämä kepeästi voittaa monen kesän kotimaisen dekkariuutuuden. Itse kuitenkin toivon, että tämä kesänä true crime-innostukseni ei lähtisi yhtä lailla lapasesta kuin viime vuonna.

Ei kiitos, meillä on Jeesus

smartTeos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Mauritiuksen mustista mansikoista

Teos: Ananda Devi: Näistä raunioista. (Fabriikki Kustannus, 2018)

Käännös: Sanna Rusi

Kirjastossa kannattaa käydä, koska pienkustantamojen erikoisimpia helmiä ei koskaan löydä e-kirjoina. Tänään eteeni tupsahti Metso-kirjastossa mauritiuslaisen nykykirjallisuuden löydös, joka yllätyksekseni on tuore suomennos minulle tuntemattoman, turkulaisen Fabriikki-kustantamon toimesta.

Ennen kirjaan tarttumista minun piti tarkistaa, onko Mauritius valtio, ja onhan se. Olisin ehkä arvannut sen olevan Ranskan siirtomaa, kuten jotkut muut pikkusaaret. Mauritiuksesta en tiedä mitään muuta kuin että sinne kohdistuu ökyturismia. Ja sijainnin. En tiedä, haluaisinko matkustaa sinne, mutta ainakaan saari ei kuulu kärkihaaveisiini.

Romaanissa puhuu neljä 17-vuotiasta nuorta, joista kukaan ei ole päässyt osalliseksi saaren kulutusjuhlista. Eve on koulunsa hylkiö, tyttö, joka on päätynyt myymään itseään niin turisteille kuin paikallisille, koska kotona ei ole muuta turvaa kuin lähiöasunnon ankeat seinät. Sadiq on pihkassa Eveen, mutta ei pysty suojelemaan tätä riittävästi. Hänen elämänsä jakautuu Rimbaudin lukemisen ja jengiväkivallan välille. Clelio on jo tuomittu nuorisorikollinen, jonka kapina saa jopa rajumpia muotoja kuin Even. Ja Savita on ainoa henkilö, joka pystyy murtamaan Even henkisen panssarin, mutta heidän muut poissulkeva ystävyytensä myös ärsyttää varsinkin poikajengiä.

Romaanina teos on minimalistisen runollinen, ja varsinkin sen sivuhenkilöt jäävät ohuiksi haamuiksi. Luontoa ja paikallista maantiedettä kuvataan riittävästi, mutta myös historialliset viitteet ovat vähäisiä. Ranskan kolonisaatio näkyy kielessä ja maastamuuton trendeissä, mutta nykyaikana saarta tuntuvat hallitsevan enemmän kiinalaiset tehtailijat, jotka päättävät nuorten vanhempien työllisyydestä. Yleinen johtopäätelmä on, että Mauritiuksen työvoima on liian kallista, ja siksi hikipajat siirtyvät johonkin halvempaan aasialaiseen kohteeseen.

Eve-tytön kokema hyväksikäyttö on teoksen kantavin teema, ja hänen ”suhteensa” himosta hikoilevaan, kaljuuntuvaan biologian opettajaan on karua luettavaa. Loppua kohti romaaniin hiipii jopa dekkarin juonne, mutta siinä ei ole rikosromaanin rakennetta tai motiivia.

Ananda Devi (s. 1957) on jo vahvasti keski-ikäinen kirjailija, joka on julkaissut teoksia 1970-luvulta saakka. Psykologisella tasolla hän kyllä pääsee nuorten henkilöhahmojensa ihon alle, mutta koin, että nuorisokulttuurin kuvausta olisi saanut olla enemmän. Esimerkiksi modernin teknologian käyttö oli kirjassa vähäistä, mutta alkuperäisteos onkin vuodelta 2006, jolloin Mauritiuksella ei välttämättä käytetty tietotekniikkaa samoissa määrin kuin Euroopassa. Kirjan nuorilla on kyllä modernin kulttuurin kulutusobjekteja, kuten Niken lenkkareita ja Ralph Laurenin hikipajan kakkoslaadun paitoja, mutta Devi ei paljoa avaa esimerkiksi heidän musiikki- tai leffamieltymyksiään.

Koin, että Devi on kirjailijana vahvasti hahmojensa puolella, ja että teoksessa oli vahva yhteiskunnallinen sanoma – nuorten pelastaminen kalmankalpealta tulevaisuudelta, joka ei paljoa muuta tarjoa kuin päihteitä ja prostituutiota. Mutta sellaiselle lukijalle, joka ei tunne Mauritiuksen kulttuuria, tämä teos ei toimi kovin vahvana ”sisäänheittäjänä”. En kokenut pääseväni täysin perille saakka, en edes maistamaan noita kannen mustia mansikoita.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Mauritius.

Ikuinen jäätelökesä

koomson the ice cream girlsDorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Napanatojen kosto

imageHilkka Ravilo on kuulunut jo pitkään luottokirjailijoihini, sillä pidän hänen erikoisesta feminismistään ja itään ja pohjoiseen liittyvistä kansan kuvauksista. Nyt sain käsiini Muovikassimiehen (Myllylahti, 2009), joka alkaa Varkaudesta ja päätyy pääkaupunkiseudulle. Teoksen päähenkilö Tarmo Toropainen on tehnyt pikkulapsena jotain kauheaa ja kantaa alitajuista muistoa tekosestaan. Äiti on tehnyt itsemurhan ja isä on alkoholisoitunut. Tarmolla ei ole lainkaan ystäviä, mutta naismaailmassa flaksi käy, onhan hän siististi puettu, kohtelias ja hyvin varusteltu. Tarmo elää elämäänsä muovikassimiehenä majaillen eri naisten luona. Silti hän on äärimmäisen sitoutumiskammoinen, eikä kykene pysyvään ihmissuhteeseen.

Ravilon muissakin teoksissa on makaabereja teemoja, mutta tämä oli lukemistani toistaiseksi irvokkain. Tarmo on herkullisella tavalla epävakaa hahmo, jonka tilanteeseen voi välillä samastua, välillä taas ei. Moni Tarmon naisistakin käyttää tätä silkkana panopuuna, joten hyväksikäyttö on kirjan keskeinen teema. Toisaalta Tarmo kykenee välillä muista huolehtimiseenkin: asuessaan kasikymppisen Karinin luona henkivartijana hän kokee pitkästä aikaa pyyteetöntä läheisyyttä. Toisaalta Tarmo elättää itseään myös alastonsiivoojana.

Kirjassa toteutuu napanatojen kosto, sillä Tarmon eri naisystävät kohtaavat ja alkavat asua yhdessä kommuunissa Karjaalla. Kommuunielämän kuvaus oli raikastava tuulahdus, sillä pelkät Tarmon seikkailut olisivat olleet liian paksua luettavaa. Naisten yhteiselossa on paljon kekseliäisyyttä, sillä kaikilla on toimeentulohuolia ja viisi kuudesta leidistä on yksinhuoltajia.

Naisten lihavuus oli myös vahva teema, sillä Tarmolla on fiksaatio lihaviin naisiin ja heidän rintoihinsa. Yököttävän lihavuuslääkkeen keksiminen vie romaanin ihmissuhdeanalyysista kohti dekkaria. Pidin paljon tästä genrehäilyvyydestä, vaikka lapamatojen sielunelämän historiallinen kuvaus olikin aidosti yököttävää. Ravilo onkin melko faktapitoinen kirjailija, joka mielellään sekoittaa eri tieteenaloja luovasti keskenään. Tässä tulivat edustetuiksi ainakin lääketiede, teologia ja etnologia.

Teoksen vahvin ulottuvuus oli juoni, joka ei aivan heti unohdu. Naishahmoja oli mielestäni jokseenkin liikaa, vaikkakin heitä tarvittiin Tarmon epävakaan persoonan avaamiseksi. Lukukokemus oli hyvin koukuttava, vaikka luinkin tätä kipeänä korkeassa kuumeessa.

Myllylahdelle sellaista palautetta, että teoksen e-versio oli rasittava sivunvaihdon vaikeuden vuoksi. Sivut jäivät jatkuvasti jumiin ja karkailivat eestaas. Monelta saattaa jäädä kirja lukematta, jos puolet ajasta menee sivujen kääntämiseen.