Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Mainokset

Sadan vuoden kissamaisuus

Teos: Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun kuulin Onnenkissa-teoksesta, olin hihkua onnesta ja samalla koin salaista mustasukkaisuutta aiheesta. Edith Södergran on pitkään ollut kotimaisista runoilijoista suosikkini, ja itsellänikin on ollut joskus työn alla teos, jossa Edith kohtaa erään merkittävän itämaisen naisrunoilijan. Pelkäsin, että nyt on kirjallisuuden Edith-kiintiö joksikin aikaa täytetty, mutta eihän se niin mene. Parhaista klassikoista on koko ajan työn alla mitä erikoisempia tulkintoja, eikä aihe tyhjene koskaan.

Aino Vähäpesola (s. 1994) on nuori kirjailija, ja Onnenkissa on osittain omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo nuoresta naisesta, joka tekee tuskaista Södergran-gradua kirjallisuustieteisiin, eikä meinaa tulla hyväksytyksi feministisine tulkintoineen 2010-luvun loppupuolella Helsingin yliopistossa, jossa nais/sukupuolentutkimusta on opetettu iät ja ajat. Gender-tietoisuus ei nähtävästi tuossa yliopistossa välity laitosrajojen yli, tai Vähäpesolalle vain sattui harvinaisen nuiva seminaarin vetäjä.

Edith Södergranilla oli legendaarinen kissa Totti, jolle fanit pystyttivät patsaan Raivolaan pian rajan avauduttua 1990-luvulla. Södergranin runojen kissoja voi toki tulkita kirjaimellisesti Totiksi, mutta kissan asemaan voi eläytyä myös lukija itse. Teoksessa kertoja hankkii netistä pattereilla käyvän kiinalaisen onnenkissan asuntoaan elävöittämään poikaystävästä eron jälkeen. Hän pohtii sitä, kuinka paljon onnea voi tuottaa tehtaassa valmistettu rihkama, joita on miljoonilla ihmisillä. Oma onnenkissanikin on jossain laatikossa, kyllästyin siihen ja sen onnea tuottava tassu hajosi lasten leikeissä. Edelleen silti ihailen näitä tyyniä otuksia esimerkiksi ravintoloiden ikkunoissa.

Vähäpesolan omakohtaisten pohdintojen äärellä koin välillä koomista valaistumista: ei ole nuoren naisen elämä paljoa muuttunut sitten oman nuoruuteni, vaikka sukupuolen käsitteistö on nyansoitunut ja seksuaalisuudesta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Ainon ja poikaystävän suhde on monella tapaa stereotyyppinen, vaikka mies on vastuuntuntoinen nuoriso-ohjaajatyyppi, joka murehtii naisensakin puolesta. Seksi on yhdyntäkeskeistä, ja mies haluaa olla siinä aktiivinen osapuoli – muut mahdollisuudet hän ohittaa, sillä hän ei ymmärrä niitä.

Eniten sain irti kirjan joogapohdinnoista, ja varsinkin meditaatiosta kuolleen miehen asennon ympärillä. Tässä oli sellaista kehollista kerrontaa, josta voi moni lukija oivaltaa jotain uutta joogasta ja innostua jopa kokeilemaan sitä. Södergranin biografiset tiedot olivat minulle kauttaaltaan tuttuja – mitä innokas fani voikaan tehdä niiden lisäämiseksi – ei paljoa, koska Edith poltti henkilökohtaiset arkistonsa ennen kuolemaa. Hän halusi olla kirjailija, jota tulkitaan vain tuotannon kautta, ei postuumien jäänteiden.

Koska kuuntelin kirjaa äänikirjana, en mennyt niin syvälle feministisissä ja kirjallisuustieteellisissä havainnoissa kuin olisin mennyt painettua tekstiä lukiessa. Keskityin enemmän teoksen nykyhetkeen, ja pieniin arjen ihmeisiin. Ihastuin kirjailijan feministiäitiin, joka on vuosikymmeniä käynyt samassa aktivistien konferenssissa, ja joka saa majoitusvastuun sen saapuessa Helsinkiin. Ihastuin yövieraisiin Violetiin ja Roseen, jotka hoitavat pois nuoren naisen akateemiset jännitteet lämpimillä käsillään.

Graduseminaarin sessiot aiheuttivat minussa niin voimakasta myötähäpeää, että hihkuin kotini hiljaisuudessa. Niissä oli vahva dramaturginen ote, ja olisin halunnut nähdä ne filmillä tai lavalla. Kurssikavereiden tervehtimättömyys ja flegmaattisuus sai minut melkein tolaltaan. Mutta uskon kyllä, että yliopisto-opiskelu voi olla juuri noin persoonatonta Suomen parhaassa yliopistossa, jossa suurimmalla osalla opiskelijoista taloushuolet vetävät akateemisen kunnianhimon edelle.

Ihailin sitä, kuinka paljon asiaa, fiiliksiä ja tulkintoja Vähäpesola sai mahtumaan tähän tiiviiseen kirjaan. Tätä voi lukea monesta tulokulmasta, Södergran-fanina, kissafanina, seksuaalisena etsijänä, tutkijana, joogina, aikamatkailijana, eikä aihepiiri silti kokonaan tyhjene. Itse luin teosta ilon näkökulmasta, ja harvemmin olen lukenut näinkin akateemista teosta, joka olisi saanut nauramaan makeasti. Komiikka on paikoitellen tahallista, mutta voi olla myös tahatonta. En usko, että tarkoituksena on ollut tuottaa huumorikirja, mutta iloa teos kuplii kaikkien erojen ja pettymysten keskellä. Tällainen elämänasenne on ihailtavaa, ja nuoret voivat opettaa vanhempiaan sen saavuttamisessa.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Turkoosin auran ystävyydestä

Teos: Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos, 2019)

Toukokuun melankoliseen sadepäivään sopii hyvin romaani, jossa enimmäkseen loikoillaan terapeutin sohvalla, hyvällä maulla sisustetussa vastaanottohuoneessa, jossa on huolella valittuja taideobjekteja. Huoneessa on venäjänsininen ja amandenvihreä lepotuoli, mutta helsinkiläisen terapeuttinaisen ykkösasiakas Natalia valitsee aina turvapaikakseen perinteisen analyysisohvan. Jalkojen oikaiseminen on hänelle tärkeää, ja välillä hän kertoilee rajuista seksimuistoistaan villahuopaan kääriytyneenä. Huoneen vangitseva maalaus on hankinta Bukowskin taidehuutokaupasta, mutta yllättävää kyllä, sillä on maaginen kytkös Nataliaan.

Romaanin terapeutti on psykologian tohtori, keski-iässä erikoisesta menetelmästä, itse keksimästään kerrostushoidosta väitellyt nainen, joka ei ole saanut Psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi eikä häntä hyväksytä Valvirassa. Tämä johtuu hänen uraauurtavista tekniikoistaan, joita viiden pennin puoskarit kadehtivat. Natalia on hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka on kyennyt maksamaan terapiasta täyden hinnan ja joka resonoi hyvin varsinkin luovan kirjoittamisen tehtäviin. Hän kykenee myös piirtämään tarkan graafisia kuvia seksuaalielämästään jonkunlaisessa transsissa. Terapian aikana hän myös etenee nauhoittamaan ja kuvaamaan fantasioitaan, niin kerrottuina tarinoina kuin livenä. Live-tilanteet ovat monessa suhteessa vaarallisia, mutta eniten niissä rikotaan terapeutin ja asiakkaan ennaltasovittuja rooliodotuksia.

Jos nykyajan teknologioita ei oteta huomioon, teos muistutti minua eniten 80-luvun psykoanalyyttisestä feministisestä kirjallisuudesta, johon itse olin hurmaantunut jälkijunassa 90-luvun puolivälissä. Kirjan naiset eivät enää ole nuoria; Natalian ikää en osaa täysin arvioida, mutta hän saattaa olla kirjan nykyisyydessä jo viisikymppinen, ja terapeutti selkeästi hänestä vanhempi. Natalialla viittaa myös tarinoissaan paljon Neuvostoliittoon, vaikka toisaalla kasvuympäristönä mainitaan joku pohjoisen Suomen peräkylä. Natalian lapsuudessa syödään ukrainansalaattia, ja teoreettisia viitteitä on paljon varsinkin neuvostoliittolaiseen psykologian historiaan.

Miksi terapeutti sitten päätyy kutsumaan Nataliaa ystäväkseen? Hänhän jatkuvasti korostaa istuntojen maksullisuutta, ja asiakassuhteen rajallisuutta. Hän on hyvin virkaintoinen, ja ammatillisesta identiteetistään tarkka, ja ylikorostunut itsetutkiskelu leimaa hänen arkeaan myös työn ulkopuolella. Toisaalta hän kertoo kovin vähän itsestään, muuten kuin urakehityksen näkökulmasta. Hänen oma seksuaalisuutensa tuntuu pelkästään hämmentyneeltä, eikä hän ainakaan tunnu käyttävän omia kokemuksiaan terapiansa työvälineinä.

Teos oli positiivinen yllätys siksi, että se oli aivan erilainen kuin odotin. Odotin tältä jonkunlaista petosdraamaa, mutta tarina olikin yllättävän karnevalistinen, paikoitellen jopa hillitön. Varsinkin Eskilstunan tantrafestivaalit alkoivat heti kiinnostaa, ja nauroin niiden kuvaukselle estottomasti. Itse koin, että Natalian monessa rekisterissä kerrotut tarinat hänen omituisista existään oli kirjan ”pihvi”, enkä lopulta jäänyt pohtimaan paljonkaan terapiasuhteen eettisyyttä. Toki teokseen mahtuu valtaa ja sen molemmanpuolista väärinkäyttöä, mutta myös vallattomuutta ja halua nauraa koko psykoanalyysin pompöösille instituutiolle.

Kysymys valehtelemisesta terapiassa nousi myös keskeiseksi, ja terapeutti toivoo, että Natalia osaisi edes valehdella systemaattisesti. Mikä sitten on valhetta ja mikä totta, kun puhutaan ihmisen mielenliikkeistä, ja onko ”totuudellisuus” parantumisen ehto, kun kyseessä on niinkin vaikea instrumentti kuin ihmisen eletty elämä? Entä sitten, jos keski-ikäisellä uranaisella on sivupersoona, ja hän tykkää videoita tämän seikkailuja? Ketä Natalia tällä toiminnallaan vahingoittaa?

Luin tämän teoksen sujuvasti tänään, koska viihdyin sisällä enkä kaivannut mihinkään hehkeään luonnonmaisemaan. Teos tuntui huomattavasti kepeämmältä kuin Oneiron, jonka luin vaivalloisesti ymmärtämättä sen kaikkia kerroksia. Oneironissa toki ansiokasta oli monipaikkaisuus ja historiallisuus; tässä asetelma on kompaktimpi, ja sen vuoksi tarina pysyy hyvin kasassa. Ja vaikka tässä enimmäkseen pysytään Suomen rajojen sisäpuolella, sen teema, naisen seksuaalisuus ja sen moninaiset tulkinnat, on niin universaali, että kokisin tällekin teokselle olevan oiva käännöspotentiaali.

Kuvituksesta ja hassusta käsinkirjoitetusta osiosta plussaa, ne myös lisäsivät Natalian persoonan uskottavuutta, olihan hän graafinen suunnittelija ammatiltaan. Kaiken kaikkiaan teos oli ilkikurisen kupliva, minuuteen syvääluotaava, mutta samalla helposti lähestyttävä.

Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Isolla rahalla reproduktiokumppaniksi

Kävlemark

No niin, ihme on taas tapahtunut ja olen ollut melkein kaksi viikkoa lukematta fiktiota! Tämän efektin sai minussa aikaan Olli Jalonen, ja kiitos hänelle kuuluu myös siitä, että oma fiktion kirjoittaminen alkoi taas kiinnostaa. Ja kuten osasin ennustaa, oikein mikään uusi romaani ei Taivaanpallon jälkeen ole kiinnostanut. E-kirjahyllystä on moni teos palautunut kirjastoon lukemattomana, mutta viime metreillä pelastin niistä kiinnostavimman.

Tiina Laitila Kävlemarkin teoksesta Seitsemäs kevät (WSOY, 2017) olen kuullut hyvää muiltakin kuin kanssabloggareilta, mutta on kestänyt kauan ennen kuin olen saanut sen käsiini. Olin toissa vuonna innoissani hänen esikoisromaanistaan Karkulahti (WSOY, 2015) , joka oli raskaanpuolinen Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva sukuromaani. Innostustani lisää, että Laitila Kävlemark kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, vaikka hän on asunut puolet elämästään Tukholmassa.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, jossa liikutaan Tukholman, Edinburghin, Suomen ja Intian välillä. Siinä on ripaus tulevaisuusdystopiaa, vaikka siinä kuvattavat lähitulevaisuuteen (lähivuosiin?) sijoittuvat ilmiöt tuntuvat täysin todennäköisiltä. Kirja kertoo ilmastonmuutoksesta, ja sen aiheuttamista globaaleista valtasuhteiden vääristymistä. Ahneudesta ja postmodernista yksinäisyydestä, ja ennen kaikkea ihmiskunnan reproduktiosta.

Kirjan hurjin henkilöhahmo on ruotsalainen Susanne, joka on naimisissa finnjävelinsä Markuksen kanssa. Markus on tehnyt uraa kansainvälisessä it-firmassa, mikä on vienyt perheen pitkille matkoille Bangaloreen. Susanne on koulutukseltaan toimittaja, mutta viime vuosina  hän on elättänyt perhettään bloggaajana. Suosituimman leivontablogin hän joutunut lopettamaan, koska se johti teini-ikäisen Matilda-tyttären kohtuuttomaan paisumiseen. Susannelle lihava tytär on hirveä imago-ongelma, ja hän joutuu fotoshoppaamaan tyttären kuvia rankasti ennen niiden laittamista medioihin.

Susannella on pakkomielle kolmannesta lapsesta, eikä hän karta keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Intiassa ollessaan hän keksii kohdunvuokrauksen mahdollisuuden, ja löytää Butterfly Clinicin, jonka kautta hänen reproduktiokumppanikseen tarjoutuu rikkaammasta elämästä haaveileva Padma. Padmalla on jo kouluikäinen Sani-poika ja itseään vanhempi, huonohampainen mies, joka pakenee vaimonsa siunattua tilaa. Padman  vaaditaan elävän raskauden aikana klinikalla, jossa hänen kantavuuttaan seurataan tieteellisesti tarkasti kuin siitoslaboratoriossa. 

Kirjassa on seitsemän hahmoa, joiden elämät yhdistyvät tavalla tai toisiinsa toisiinsa. Keski-ikäisten tukholmalaisten uraihmisten parisuhdevaikeudet limittyvät pohdintoihin maailman tilasta. Vaikka sen hahmot intialaisia ​​lukuun ottamatta edustavat porvarillista keskiluokkaa, heihin mahtuu myös särmää, eikä kaikista tyypillisimpiä ongelmia. Joidenkin yhteyksien kohdalla jäin pohtimaan niiden uskottavuutta, mutta fiktion maailmassa uskomattomat aasinsillat ovat joskus tarpeellisia.

Jäin koukkuun romaanin Intia-ulottuvuuteen, ja viittauksiin kohdunvuokrauskuvion irvokkuudesta. Padma ei myöskään ole viaton hahmo, vaan myös hänessä on inhimillistä ahneutta. ”Eurooppalaisen jättiläisen” synnytys ei ole mikään kevyt projekti, vaan hän joutuu kommunikoimaan Susannen kanssa Skypen kautta lähes päivittäin, mikä on emotionaalisesti kuormittavaa. Susannelle intialainen synnyttäjä on ainoa vaihtoehto, koska hän ei luota georgialaisten elämäntapoihin raskauden aikana.

Kirjan Skotlanti-ulottuvuus oli romanttisin, vaikkakin melankolinen. Ilmastonmuutoksen keskellä meteorologi-Peter etsii lohtua nuoruutensa Edinburghista ja yrittää päästä tutkimaan perhosia sen salattuihin puutarhoihin. Burnettin tyttökirjan koloniaalinen puutarha kasvaa komeaksi metaforaksi dystooppisen tulevaisuuden keskellä. Olen juuri kirjoittanut tekstiä Pakistanin Lahoren puutarhasta, jossa myös muistin Burnettia. Siksikin tämä teos kolahti, koska koin kulkevani kirjailijan kanssa niin rinnakkaisia polkuja.

Mikä sitten saa keski-ikäiset, reproduktiosyklinsä loppupäässä samoilevat mammat niin voimakkaasti toivomaan raskautta? Saako kuumeneva ilmasto naisten hormonitoiminnan sekaisin, vai onko raskaaksi tuleminen ainoa toivon elementti tilanteessa, jossa kaikki muu on epävarma? Raskauteen liittyi teoksessa myös koomisia ja irvokkaita puolia, ja pidin varsinkin arkisista havainnoista kypsien naisten vauvabuumista Södermalmin hipsterinurkilla.

Tunnustan, etten jaksanut lukea tarkkaan kappaleiden välien ”tietopläjäyksiä”, jotka tuntuivat hieman liiankin journalistisilta. Mutta Laitila Kävlemark on toiselta ammatiltaan toimittaja, ja on selvästi halunnut herättää ilmastonmuutoksen aiheesta vakavampaakin pohdintaa. Tänä tukalana kesänä kirja tuntuu entistä ajankohtaisemmalta ja osuvammalta, ja koin jo eläväni sen todellisuudessa, en niinkään huomisen mahdollisessa maailmassa.