Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Mainokset

Isolla rahalla reproduktiokumppaniksi

Kävlemark

No niin, ihme on taas tapahtunut ja olen ollut melkein kaksi viikkoa lukematta fiktiota! Tämän efektin sai minussa aikaan Olli Jalonen, ja kiitos hänelle kuuluu myös siitä, että oma fiktion kirjoittaminen alkoi taas kiinnostaa. Ja kuten osasin ennustaa, oikein mikään uusi romaani ei Taivaanpallon jälkeen ole kiinnostanut. E-kirjahyllystä on moni teos palautunut kirjastoon lukemattomana, mutta viime metreillä pelastin niistä kiinnostavimman.

Tiina Laitila Kävlemarkin teoksesta Seitsemäs kevät (WSOY, 2017) olen kuullut hyvää muiltakin kuin kanssabloggareilta, mutta on kestänyt kauan ennen kuin olen saanut sen käsiini. Olin toissa vuonna innoissani hänen esikoisromaanistaan Karkulahti (WSOY, 2015) , joka oli raskaanpuolinen Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva sukuromaani. Innostustani lisää, että Laitila Kävlemark kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, vaikka hän on asunut puolet elämästään Tukholmassa.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, jossa liikutaan Tukholman, Edinburghin, Suomen ja Intian välillä. Siinä on ripaus tulevaisuusdystopiaa, vaikka siinä kuvattavat lähitulevaisuuteen (lähivuosiin?) sijoittuvat ilmiöt tuntuvat täysin todennäköisiltä. Kirja kertoo ilmastonmuutoksesta, ja sen aiheuttamista globaaleista valtasuhteiden vääristymistä. Ahneudesta ja postmodernista yksinäisyydestä, ja ennen kaikkea ihmiskunnan reproduktiosta.

Kirjan hurjin henkilöhahmo on ruotsalainen Susanne, joka on naimisissa finnjävelinsä Markuksen kanssa. Markus on tehnyt uraa kansainvälisessä it-firmassa, mikä on vienyt perheen pitkille matkoille Bangaloreen. Susanne on koulutukseltaan toimittaja, mutta viime vuosina  hän on elättänyt perhettään bloggaajana. Suosituimman leivontablogin hän joutunut lopettamaan, koska se johti teini-ikäisen Matilda-tyttären kohtuuttomaan paisumiseen. Susannelle lihava tytär on hirveä imago-ongelma, ja hän joutuu fotoshoppaamaan tyttären kuvia rankasti ennen niiden laittamista medioihin.

Susannella on pakkomielle kolmannesta lapsesta, eikä hän karta keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Intiassa ollessaan hän keksii kohdunvuokrauksen mahdollisuuden, ja löytää Butterfly Clinicin, jonka kautta hänen reproduktiokumppanikseen tarjoutuu rikkaammasta elämästä haaveileva Padma. Padmalla on jo kouluikäinen Sani-poika ja itseään vanhempi, huonohampainen mies, joka pakenee vaimonsa siunattua tilaa. Padman  vaaditaan elävän raskauden aikana klinikalla, jossa hänen kantavuuttaan seurataan tieteellisesti tarkasti kuin siitoslaboratoriossa. 

Kirjassa on seitsemän hahmoa, joiden elämät yhdistyvät tavalla tai toisiinsa toisiinsa. Keski-ikäisten tukholmalaisten uraihmisten parisuhdevaikeudet limittyvät pohdintoihin maailman tilasta. Vaikka sen hahmot intialaisia ​​lukuun ottamatta edustavat porvarillista keskiluokkaa, heihin mahtuu myös särmää, eikä kaikista tyypillisimpiä ongelmia. Joidenkin yhteyksien kohdalla jäin pohtimaan niiden uskottavuutta, mutta fiktion maailmassa uskomattomat aasinsillat ovat joskus tarpeellisia.

Jäin koukkuun romaanin Intia-ulottuvuuteen, ja viittauksiin kohdunvuokrauskuvion irvokkuudesta. Padma ei myöskään ole viaton hahmo, vaan myös hänessä on inhimillistä ahneutta. ”Eurooppalaisen jättiläisen” synnytys ei ole mikään kevyt projekti, vaan hän joutuu kommunikoimaan Susannen kanssa Skypen kautta lähes päivittäin, mikä on emotionaalisesti kuormittavaa. Susannelle intialainen synnyttäjä on ainoa vaihtoehto, koska hän ei luota georgialaisten elämäntapoihin raskauden aikana.

Kirjan Skotlanti-ulottuvuus oli romanttisin, vaikkakin melankolinen. Ilmastonmuutoksen keskellä meteorologi-Peter etsii lohtua nuoruutensa Edinburghista ja yrittää päästä tutkimaan perhosia sen salattuihin puutarhoihin. Burnettin tyttökirjan koloniaalinen puutarha kasvaa komeaksi metaforaksi dystooppisen tulevaisuuden keskellä. Olen juuri kirjoittanut tekstiä Pakistanin Lahoren puutarhasta, jossa myös muistin Burnettia. Siksikin tämä teos kolahti, koska koin kulkevani kirjailijan kanssa niin rinnakkaisia polkuja.

Mikä sitten saa keski-ikäiset, reproduktiosyklinsä loppupäässä samoilevat mammat niin voimakkaasti toivomaan raskautta? Saako kuumeneva ilmasto naisten hormonitoiminnan sekaisin, vai onko raskaaksi tuleminen ainoa toivon elementti tilanteessa, jossa kaikki muu on epävarma? Raskauteen liittyi teoksessa myös koomisia ja irvokkaita puolia, ja pidin varsinkin arkisista havainnoista kypsien naisten vauvabuumista Södermalmin hipsterinurkilla.

Tunnustan, etten jaksanut lukea tarkkaan kappaleiden välien ”tietopläjäyksiä”, jotka tuntuivat hieman liiankin journalistisilta. Mutta Laitila Kävlemark on toiselta ammatiltaan toimittaja, ja on selvästi halunnut herättää ilmastonmuutoksen aiheesta vakavampaakin pohdintaa. Tänä tukalana kesänä kirja tuntuu entistä ajankohtaisemmalta ja osuvammalta, ja koin jo eläväni sen todellisuudessa, en niinkään huomisen mahdollisessa maailmassa. 

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Oman elämän Tuska-festivaaleilla

gustafsson pohjaHuomaan, että valitsen usein alitajuisesti samantyyppisiä kirjoja luettavaksi peräkkäin. Heti Saara Turusen Sivuhenkilön jälkeen eteeni pompsahti Laura Gustafssonin omaelämäkerrallinen romaani Pohja (Into, 2017). Gustafssonin esikoisteos Korpisoturi oli vahva lukuelämys – jopa niin vahva, että minun piti lukea se kahdesti ennen kuin uskalsin blogata siitä.

Turusen ja Gustafssonin toisten teoksien välillä on se yhteys, että niissä kuvataan teatterikoulusta valmistuneiden nuorten naisten angstista elämää Helsingissä. Tyylilaji on molemmissa erilainen, Turusen teksti on humoristisempaa, kun taas Gustafsson kirjoittaa postmodernin kokeilevasti. Turunen käsittelee teoksessaan pariutumispulmia, sinkkuutta ja lapsettomuutta, kun taas Gustafssonin kertoja on pienen lapsen äiti, eronnut ja seksuaalisesti hyvin viriili.

Teos tuntui sellaiselta, johon olisin varmasti rakastunut nuorempana, sillä siinä kuvataan rehellisen raa’asti mielenterveyden järkkymistä, itsetuhoisuutta, päihteiden liikakäyttöä ja syömishäiriöitä. Meininki on vahvasti samansuuntaista kuin Sofi Oksasen alkutuotannossa, sillä erotuksella, että tässä kertoja on äiti ja vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tällä äidillä on huoli omasta selviytymisestään vanhempana, niin masennuslääkkeitä käyttäessä kuin ilman niitä.

Seksuaalisuus on kertojan keskeinen ilmaisukanava, mutta myös jatkuvan tuskan lähde. Hän on ollut jo nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon kaikenmoisten stalkkereiden ja ahdistelijoiden ympäröimänä. Samalla hänen asiakkuutensa sukupuolitautien polilla alkaa muodostua suureksi rasitteeksi. Heikossa taloustilanteessa hän on iloinen päästessään opiskelevan seksuaaliterapeutin harjoitteluasiakkaaksi. Kuitenkin hän on jo aiemmissa terapiasuhteissaan oppinut valehtelemaan taidokkaasti, eikä ole varma siitä, toimiiko sanallinen terapia hänen tapauksessaan lainkaan.

Arvostan tätä teosta sen rehellisyyden ja monisyisen analyysin (myös yhteiskunnallisen) vuoksi, mutta taas kerran se taisi osua väärään saumaan, eli en pystynyt juuri nyt keskittymään kunnolla fragmentaariseen kerrontatyyliin. Voi hyvinkin käydä niin, että palaan teoksen pariin uudestaan, ja revin taas uusia merkityksiä toisella lukukerralla. Juuri nyt teksti tuntui minun lukijan positiostani liian terapeuttiselta ja tunnustukselliselta. Tosin juuri teoksen nimestä voi päätellä, että se kuvaa oikeasti koettua kriisiä – ja että sen lukeminen voi toimia tärkeänä vertaistukena samansuuntaisten ongelmien kanssa eläville.

Mielenterveyden kommervenkit nousivat minulle tämän teoksen vahvimmaksi anniksi. Varsinkin jäin pohtimaan tuota lääkeriippuvuutta, ja masennuslääkkeiden vaikutuksia rintaruokittavaan vauvaan. Myös ristiriitaisten diagnoosien ja itsediagnoosien ”vuoropuhelu” jäi mieleen, ja tuntui hämmentävältä.

Mikään helppolukuinen tai vahvasti emotionaalinen, helposti samastuttava terapiakirja Pohja ei kuitenkaan ole, vaan sen kaunokirjallisten ambitioiden vuoksi se vaatii lukijalta kiinnostusta maailmankirjallisuuteen ja feministiseen teoriaan. Tämä ulottuvuus pelastaa teoksen vajoamasta liialliseen synkkyyteen ja introspektioon. Koin, että noita kirjallisia pohdintoja olisi jopa voinut olla teoksessa lisää.

Pohjaa suosittelen kaikille niille, jotka ovat juuri heränneet vieraasta sängystä väärän ihmisen vierestä, eivätkä oikein tiedä, mihin sieltä suuntaisivat neuvoa-antavalle. Keskeneräiseen elämään, keskeneräisille ihmisille, eli takuuvarmasti meille kaikille, ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Rollaattorilla kohti fantasiahäitä

RimpeläLuin jo alkutalvesta arvion Anna Rimpelän esikoisromaanista Pitkään meni ihan hyvin (Otava, 2018), ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden, vaikka geriatrista huumorikirjallisuutta onkin tullut luettua hieman liikaa. Teos kuulosti räväkämmältä kuin Mielensäpahoittajat ja Ehtoolehdot yhdessä, ja sain vaikutelman, että siinä rikottaisiin joitain ikääntymiseen liittyviä tabuja. Teokseen oli myös pitkä varausjono kirjastossa, joten sain sen e-kirjana noin kolmen kuukauden odottelun jälkeen.

Tunnen huonosti suomalaisen standup-komiikan kenttää, mutta tieto, että kirjailija on suht menestynyt koomikko ja näyttelijä, lisäsi myös odotuksiani. Teos olikin varsinkin alkupuolella varsin teatraalinen, koska sen päähenkilö, Aino Ritari rakastaa pitkiä monologeja ja on harvinaisen huono kuuntelemaan muita. Aino on myös yksinäinen, mutta pitää kiinni oikeudestaan asua kotonaan. Hänellä on jo paljon vaivoja, ja hän on harvinaisen lahjakas viranomaisten työllistämisessä. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että lähipiirissä ja naapurustossa herää kysymyksiä Ainon kotona pärjäämisestä.

Ainon naapuriin muuttaa rivitalon putkiremonttia pakoon toinen eläkeläinen, Seppo Miekk’oja, joka on perinyt kämpän vasta kuolleelta serkultaan. Reinon kuoleman havaitsi postimies, ja asuntoa on pitänyt tuulettaa kunnolla kalman hajuilta. Seppo on leskimies ja entinen verovirkailija, jonka elämänhallinta on neuroottista. Päivät eivät meinaa millään kulua, vaikka hän on vapaaehtoistöissä työväenopiston kirjastossa. Uudelle asuinalueelle muutettuaan hän keksii ryhtyä vastaanottokeskuksen ystävätoimintaan, mikä tuo hänen elämäänsä aivan uutta säpinää.

Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen kerrostaloon ja lähiöön. Kaupunkia ei mainita; itse kuvittelin tapahtumat pääkaupunkiseudulle, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa suurempi kaupunki meren rannalla. Rimpelä mainitsee jälkisanoissaan, että sai inspiraation teokselleen pikku-uutisesta, jonka mukaan oululainen seniorirouva oli kävellyt vahingossa rollaattorilla mereen.

Olin teoksen alkuasetelmasta aivan liekeissä, ja pidin varsinkin Aino Ritarin henkilöhahmon kielestä ja todella erikoisista arkihavainnoista. Toki hänen havaintoihinsa mahtui myös tyypillisiä kliseitä (kuten nykynuorison muodin ihmettely), mutta ainakaan liiasta tavallisuudesta häntä ei voinut syyttää. Lukija saa ihmetellä hänen touhujaan seuratessa, onko hänellä alkava alzheimer, mielenterveyden ongelmia vai johtuvatko fantasiat vain hänen rikkaasta mielikuvituksestaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, ja koin tapahtumissa lievää toistoa/puuduttavuutta toisessa puoliskossa. Eniten nauroin Ainon havainnoille seurakunnan diakonia- ja lähetyspiireistä, koska olen juuri keskellä diakoniatyön harjoittelua, ja tapaan paljon ikäihmisiä. Kun Aino ampaisee lähetysiltaan kysymään Afrikan-lähettiläiltä mustan miehen sänkytaidoista, siinä on kohtaamishaastetta kerrassaan. Aino on myös tyytymätön lähiseurakuntansa tarjontaan, ja antaa rehellistä palautetta.

Teoksen pääteemaksi nousee vanhan naisen seksuaalisuus, ja tätä teemaa Rimpelä käsittelee ronskisti. Ainon heräävä seksuaalisuus hämmentää, varsinkin, kun se kohdentuu fantasiaan senegalilaisesta heimopäälliköstä. Tässä komediaa muuttuu myös paikoitellen tragikoomiseksi, koska ilmeisesti tarkoituksena on kuvata alkavaa muistisairautta, jossa monilla tulee vaihe, jossa seksuaalisuus ylikorostuu. Olen vahvasti sitä mieltä, että tuollekin teemalle saa ja pitää nauraa. Minua nauratti se paikoitellen, mutta olin myös lukemastani hämmentynyt.

Kirjan ikäihmiset eiväi missään nimessä ole rasisteja, vaan pikemminkin monikulttuurisuuteen uteliaasti suhtautuvia. Aino on aikansa lapsi, joka on oppinut kaiken, mitä tietää Afrikasta, kirkon lähetysnäyttelyistä. Aino on nuorempana matkustellut Euroopassa, ja harrastanut lyhyitä suhteita paikallisten miesten kanssa. Vanhalla iällä hän on saanut käsityksen, että afrikkalaisille miehille voisi kelvata vanhakin vaimo, jos avioliiton kautta pääsee asumaan Eurooppaan. Ilmiö toki on marginaalisesti olemassa, ja siihen usein liittyy kauhistelua ja moralismia. On Rimpelältä rohkea veto kirjoittaa huumorilla aiheesta, joka varmasti herättää monissa ristiriitaisia tunteita.

Uskoisin, että Pitkään meni ihan hyvin on teos, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta ei varmasti jätä lukijoitaan kylmäksi. Itse haluaisin kuulla palautetta kirjasta ikäihmisiltä itseltään, sillä he usein ovat parhaita hovikriitikkoja. Koen myös, että kirjalla on potentiaalia dramatisointiin, ja välillä myös tuntui, että teos toimisi paremmin lavalla kuin luettuna tekstinä.

 

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.