Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Hissifirman sponsoroimaa rakkautta

Teos: Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle Erasmus-opiskelijavaihto alkoi olla todellisuutta vasta opintojen loppupuolella. Itse en valitettavasti koskaan päässyt vaihtariksi, mutta osasin ottaa tämän puutteen takaisin matkustelemalla ja asumalla ulkomailla muussa formaatissa. Myös vaihtareiden arki koto-Suomessa on tullut tutuksi, joten Saara Turusen tuoreen teoksen elämismaailma tuntuu läpikotaisin tutulta.

Teos on vahvasti autofiktiota, vaikka voi sitä fiktiivisenä romaaninakin lukea. Sen minäkertoja on yli kolmikymppinen dramaturgi, joka on rampannut ison osan aikuisiästään Barcelonassa. Innostus Espanjaan ei hänellä alkanut lomaromanssista, vaan hän halusi oppia kieltä omaehtoisesti. Hän onnistui pääsemään opiskelijavaihtoon Barcelonaan jo opintojen alkuvaiheessa, ja pian sinne muutettua hänen elämäänsä tuli paikallinen mies.

Tekstissä mies ei saa nimeä, ja muihinkin sukulaisiin viitataan sukulaissuhteen kautta. Toisin kuin kertoja, mies ei saa paljoa irti yliopisto-opinnoistaan, tai päätyy jättämään ne kesken taloudellisista syistä. Suhteen alkuvaihe on huumeenhöyryistä biletystä klubeilla, mutta miehen on koko ajan elätettävä itseään toisin kuin kertojan, jonka suomalainen opintolaina riittää jopa runsaaseen shoppailuun kohteessa. Pariskunta ei ole samasta puusta vuoltu, ja välillä arvojen törmäys tekee kipeää. Suhde päätyy eroon ainakin kahdesti, ja kertoja pyrkii vakavasti keskittymään elämäänsä Helsingissä. Myös miehellä on kokeilunhalua Suomessa asumisen suhteen, mutta tämä tuntuu juurtuneemmalta Barcelonaan kuin nainen Helsinkiin, joka ei ole hänen synnyinpaikkansa. Päätökset yhteisestä tulevaisuudesta takkuavat kuitenkin siksi, ettei kummallakaan tunnu olevan tarpeeksi painavaa syytä muuttaa pysyvästi ulkomaille.

Suomalaista miniäehdokasta ei kutsuta sukuun välittömästi avosylin, mutta suku ei ainakaan pyri estämään nuorta lempeä. Miehen äidin ainoa uhkakuva on pojan mahdollinen pysyvä muutto Pohjolaan, mutta miehen eronneilla vanhemmilla on tarpeeksi puuhaa uusissa suhteissaan ollakseen huolissaan tilanteesta. Elämänmeno on kuitenkin perhekeskeistä, mikä ei yllätä kertojaa, joka on kotoisin pohjoiskarjalaisesta suurperheestä. Myös hän pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa, vaikka puhelut varsinkin isän kanssa voivat olla vähäsanaisia.

Teoksessa on paljon muitakin nyansseja kuin kahden maan suhteen vaikeudet. Luin ilolla kuvausta tavallisesta barcelonalaisarjesta, kantakuppiloiden menyistä, kotiruoasta, pikkukauppiaista, löytökoirista ja viherkasvien hoidosta. Kasveista tuleekin kertojalle kiinnike uuteen maahan: niiden hyvinvoinnista keskustelu luo toivoa jälleennäkemisestä.

Seksuaalisuus ja lapsen hankinnan suunnittelu ovat teoksen kipupisteitä, ja teemoja, jotka varmasti kiinnostavat myös lukijoita, joilla ei ole kokemusta kahden maan parisuhteesta. Kertoja kokee oman seksuaalisen draivinsa riittämättömäksi miehelleen, ja ongelma tuntuu eskaloituvan, mitä enemmän sitä vatvotaan. Toisaalta hän saa aikaiseksi hankkia itselleen Helsingistä terapeutin erään hissi-imperiumin avokätisen rahoituksen turvin.

Hissi-imperiumin rahoitus auttaa myös asuntolainan saamisessa Barcelonassa. Erilaisia kämppiä ja lukaaleita tässä kuvataankin antaumuksella, ja suurkaupungin kompleksista asuntopolitiikkaa, jossa nepotismi ja korruptio näyttelevät roolia. Tarinan aikana kertoja selkeästi keskiluokkaistuu, hakee turvaa oikeanlaisista verhoista ja pellavaserveteistä, ja asumisessakin alkaa olla korkeampia kriteerejä kuin ennen. Nykyajalle on oireellista, että Helsingin-kodissa vieraileva toimittaja haluaa juttukeikallaan kuvata jopa taiteilijan vessan.

Muistaakseni Turuselta aiemmin lukemani teos Rakkaudenhirviö oli humoristisempi, mutta tyylilajin vaihtelu tekee aina kirjailijalle hyvää. Tähän teokseen mahtuu rakkauden huuman lisäksi myös surua ja melankoliaa, ja arkisen Barcelonan elämänmenoon mahtuu laaja paletillinen sävyjä.

Täytyy myöntää, että näinä päivinä minulle ei riitä romaanin teemaksi kahden kulttuurin edustajien rakkaustarina, varsinkin, jos osapuolet tulevat Euroopan suurkaupungeista ja ovat jollain tavalla hyväosaisia. Tätä teosta lähestyessäni silti osasin odottaa kirjalta muuta kuin kulttuurierojen paisuttelua, ja tuo muu oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin ikuinen tarina siitä, kuinka Pohjolan viileä blondi iskee iloisen ja seksikkään etelänmiehen.

Vuosisadan kävelyretki Bronxiin

Teos: Vivian Gornick: Kiinni toisissamme (Gummerus, 2021)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Maailmassa on paljon feministisiä kirjaklassikkoja, jotka ovat menneet ohi tutkani. Jossain vaiheessa elämää tutkin feministisiä omaelämäkertoja, mutta vuonna 1987, jolloin Vivian Gornick (s. 1935) julkaisi teoksensa Fierce Attachments, en vielä ollut kovin tiedostava. On myös kiinnostavaa, että kirja on suomennettu näin pitkällä viiveellä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin kustannusmaailman trendeihin.

Kirjan nykyisyydessä eletään 1980-lukua, jolloin keski-ikäinen, eronnut toimittaja Vivian käy usein pitkillä kävelyillä äitinsä Bessin kanssa. Bess on ensimmäisen polven venäjänjuutalainen emigrantti, joka on päätynyt maahan nuorena tyttönä. Hänen elämäänsä on kuulunut tiiviisti kommunistisen puolueen jäsenyys, mutta poliittista aktiivisuutta on hillinnyt avioliitto. Bess on kuitenkin jäänyt leskeksi jo 46-vuotiaana, ja elänyt sen jälkeen elämäänsä suruun kietoutuen. Äidin käsitykset rakkaudesta ovat ristiriidassa hänen poliittisen taustansa kanssa, ja perinteisen juutalaisen naisen malli nostaa päätään hänen persoonassaan, vaikka hän ei harjoita uskontoa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan vähäisillä taustatiedoilla, kuten itse tein, voi olla välillä vaikea tunnistaa, mille vuosikymmenelle tämän bronxilaisen voimakaksikon muistot sijoittuvat. Kirja onkin äärimmäisen taidokas läpileikkaus 1900-luvun historiaan, sillä siinä käydään läpi myös aikoja ennen Vivianin syntymää. Vivian on jo uraa tekevä aikuinen 60-luvun opiskelija-ja hippiliikkeen nostaessa päätään, joten tämä ei ole ensisijaisesti kertomus seksuaalisesta vapautumisesta, eikä edes feministisestä liikkeestä. Sen sijaan se kertoo juutalaisesta kulttuurista, työväenluokan naisten yhteisöllisyydestä ja tiiviistä äitisuhteensa, joka on välillä ajaa molemmat hulluiksi.

Bess on äiti, joka toki haluaa tyttärelleen parasta. Itse hän ei ole voinut opiskella, joten tyttären koulutus on hänelle ykkösasia. Vivian pääsee 17-vuotiaana City Collegeen, joka on yleinen työväenluokan suosima opinahjo. Kuitenkin opintojen aikana kokemuksellinen railo äidin ja tyttären välillä alkaa syventyä, ja pahimmat riidat käydään akateemisesta kielestä. Äidin on vaikea sulattaa sitä, että hänen tyttärensä sanavarastoon on tullut sanoja, joita hän ei ymmärrä. Tämä on huomattavasti kuormittavampaa kuin tyttären miessuhteet, joista riitely ei ole yhtä murhanhimoista.

Kerrostalo, jossa Vivian kasvaa, on enimmäkseen juutalaisten asuttama, mutta muita etnisyyksiä tutkitaan naapurustossa uteliaisuudella. Äidin ystävistä merkittävin on nuorena leskeksi jäänyt ukrainalaistaustainen Nettie, jonka lapsen isä oli juutalainen. Nettie elää elämäänsä juutalaisyhteisön liepeillä, sillä hänellä ei tunnut olevan muutakaan kotia. Bess tarjoutuu avuliaasti lapsenvahdiksi ja auttaa muutenkin tätä epäkäytännöllistä naapuriaan kotitöissä. Vuosien varrella suhde kuitenkin kääntyy mykkäkouluksi, sillä Nettien seksuaalinen käyttäytyminen ylittää sopivuuden rajoja. Riitaa aiheuttaa myös Bessin kommentit työssä käymisestä, sillä Nettie ei köyhyyden keskellä ole kiinnostunut työelämästä. Hän elää tuon ajan marginaalisella työttömyyskorvauksella, ja lukuisten yövieraiden sponsoroimana.

Vivian näkee naapurinsa seksielämää useaan otteeseen, ja kokee Nettien mentorina naiseuden saloihin. Kun Nettiellä ei ole miesvieraita, hän kuluttaa aikaa keittiössään virkaten pitsejä. Vivianille naapurin käsitöiden tekemisen seuraaminen edustaa leppoisaa kodikkuutta, sillä hänen oman kotinsa tunnelmat ovat paljon kiihkeämmät.

Kiihkeys onkin peritty ominaisuus, joka seuraa Viviania myös parisuhteisiin. Muutaman vuoden hän onnistuu asumaan Kaliforniassa, mutta palaa New Yorkiin jo kolmikymppisenä avioeronsa jälkeen. Elämään mahtuu myös yksi äärimmäisen kiihkeä suhde nuoruuden ihastuksen Davyn kanssa – juutalaismiehen, jonka luulisi miellyttävän myös äitiä. Tämä mies kuitenkin hurahtaa ortodoksijuutalaisuuteen, ja muuttuu ahdasmieliseksi korvakiharatyypiksi.

Kirja ei ole menettänyt tenhoaan kohta 35 vuoden hyllyelämän aikana, vaan taatusti löytää uusia lukijoita tässä maailman ajassa. Itseäni kiinnosti eniten perheen kommunistiset yhteydet, vaikka tämä ei ollutkaan kirjan keskeinen teema. Ajattelin kirjaa lukiessani myös Emma Goldmanin uraa ja kirjallista tuotantoa – naisen, jonka oli pakko jättää rakas New York poliittisena pakolaisena. Gornickin perheessä poliittinen toiminta on maltillisempaa, mutta ilmeisen systemaattista.

Syksyllä luin mielenkiinnolla Elizabeth Gilbertin teoksen Tyttöjen kaupunki, joka käsittelee naisten asemaa New Yorkissa toisen maailmansodan aikana, ja uusia työllistymisen mahdollisuuksia. Tässä kirjassa sota ei ole keskiössä, sillä Gornickin aktiivisen muistelun aika alkaa vasta alakouluiästä, jolloin sota on jo loppunut. Silti kirja kuvaa samaa ilmiötä, naisten yhteisöä, jossa miesten rooli on marginaalinen.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka etsivät amerikkalaisia vaihtoehtohistorioita. Toki New Yorkin juutalaisten tarinoissa on myös paljon ”valtavirtaista” historiaa, mutta varsinkin työväenluokan näkökulma tuntui tässä raikkaalta. Kirjan taustalta voi kuulla myös ripauksia jiddischiä ja venäjää, ja muutenkin juutalaisen elämänmenon kuvaus tuntuu autenttiselta.

Suursyömärin tyttöystävänä

Teos: Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Pietari, post-sovjet-siirtymäaika ja taidekoulut, tästä on legendat tehty. Olen blogissani arvioinut ainakin Ville Haapasalon teatterikouluseikkailuja ja Viv Groskopin kaunokirjallisen faniuden saagaa. Myös Reetta Aallon esikoisromaani kertoo selvästi samasta kaupungista ja viiteryhmistä – taidepiireistä, joilla on paljon länsimaisia ystäviä.

Teoksen nimetön nuori suomalainen naiskertoja tähtää elokuvaohjaajaksi, vaikka tie näihin opintoihin on takkuinen. Pietarissa hän toimii ensin kulttuuri-instituutin assistenttina, myöhemmin Suomen konsulaatin viisumivirkailijana. Hän on piinallisen tietoinen elintasoerosta itsensä ja venäläisten ystävien välillä, mutta nauttii silti runsaista ruokaostoksista Nevski Prospektin herkkukaupoissa.

Vadim on hänelle se vaarallinen poikaystävä, jota on vaikea esitellä Suomesta kylään tulleille vanhemmille. Hän pyörii innokkaasti vaihtoehtokommuunien bileissä, ja esittäytyy kuvataiteilijana, vaikka monikaan ei ole nähnyt miehen töitä. Kertojalle ihastus on voimakkaan seksuaalinen, vaikka sukupuolitautien pelko ei ole tässä tapauksessa liioiteltu.

Vadim on myös ilmiömäinen ahmatti, jonka pohjaton ruokahalu herättää ihmetystä. Hän vetää kokonaisen suolakurkkupurkin liemineen välipalaksi, juo vedellä lantrattua smetanaa voimajuomanaan ja on vanhempiensa luona saanut isän asentamaan jääkaappiin lukon. Suomalainen nainen sietää Vadimin porsastelua pidempään kuin venäläiset eksät, ehkä juuri elintasokuilusta johtuen.

Vadim varastaa naiselta rahaa, eikä pahemmin jaksa selittää tekojaan. Samalla hän haluaisi naimisiin, ja on sairaalloisen takertuva. Komean ulkomuodon vuoksi hän saa paljon anteeksi, vaikka lähipiiri epäilee hänellä olevan suurempaa häikkää korvien välissä. Yksi syy, miksi suhde suomalaisen kanssa kestää pidempään kuin ennustettiin, on kielellinen ja kulttuurinen muuri. Vaikka naisen venäjän taito on hyvä, hän päätyy tekemään Vadimin käytöksestä, varastamisesta ja valehtelusta, karkeita stereotyyppisiä johtopäätöksiä. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei vastaava peli vetele venäläisten keskuudessa, eikä valtaosa pidä ulkomaisilta varastamista hyveenä.

En ollut kovin vaikuttunut kirjan rakkaustarinasta, vaikka ei se ollut epäuskottavakaan. Oli ehkä myös sukupuolittuneiden roolien kannalta hyvä nähdä miespuolinen itäeurooppalainen roolissa, jossa tämän maailman osan naiset on totuttu näkemään. Venäläiset naiset ovat myös kovin tuohtuneita kertojalle Vadimin elättämisestä, sillä heidän mukaansa tällä olisi kaikki edellytykset saada kunnollinen suomalainen puoliso.

Sen sijaan muun tavallisen arjen kuvaus oli mukaansatempaavaa, ja naisen isän viisikymppisten juhlinta jopa liikuttavaa. Onnellisuuspillereillä käyvän miehen ennenaikainen vanheneminen on näkyvää, mutta reissu tyttären luo Pietariin tuo edes pisaran iloa. Vanhemmat haluavat lattiamajoitukseen tyttärensä kimppakämppään, mikä tuottaa päänvaivaa, sillä nurkissa pyörivän Vadimin piilottaminen on vaikeaa.

Kirja tapahtumien ajankohta jäi minulle hieman epäselväksi. Tässä ei ainakaan pietarilaisilla ole vielä kännyköitä, nuoriso käy reiveissä, mutta Ville Haapasalo on jo tunnettu elokuvatähti. Ehkä teos asettuu 90-luvun loppuun tai 00-luvun alkuun.

Luen sujuvasti monenlaisia venäläiskertomuksia, myös sinne muuttaneiden ekspatriaattien tarinoita. Tätä teosta luin young adult-genren kasvukertomuksena, vaikka luultavimmin se kiinnostaa eniten noin nelikymppisiä, joilla on kokemusta reivireissuista ulkomaille.

Slaavilaisen keittiön kuvaajana Aalto on ilmiömäinen, ja kirjaa lukiessa tuli hyvällä tavalla nälkä. Pietarin ruokakulttuurin moninaisuus johtuu myös neuvostomenneisyydestä, eli monet aasialaiset herkut ovat olleet kaupunkilaisten saatavilla jo kommunismin aikana. Lavash-leipä ja surimisalaatti eivät ole kirjan hahmoille erikoisuuksia, vaan normaalia arkiruokaa. Myös ravintolaelämää kuvataan tässä värikkäästi, enemmän ruokailun kuin ryyppäämisen näkökulmasta.

HELMET-kirjahaaste etenee nyt kohtaan 46: ”Kirjassa syödään herkkuja”.

Kylmää kyytiä pelkääjän paikalla

Teos: Nina Honkanen: Pohjakosketus (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä

Avioliitto narsististen kumppanin kanssa on tietyntyyppisten psykologisten trillerien peruskauraa, ja tuntuu, että päädyn lukemaan tästä teemasta vähintään yhden teoksen vuodessa, vaikka se ei kuulu ykkössuosikkeihini. Nina Honkasen kolmannessa romaanissa Pohjakosketus on myös psykologisen trillerin siemeniä, vaikka kerronnallisesti se nojaa perinteisemmän fiktion keinoihin.

Romaanin pariskunnalla ei ole nimiä, vaikka muilla hahmoilla enimmäkseen on. Mies ja nainen kohtaavat Helsingin yössä, ja suhde etenee nopeasti, vaikka molemmat ovat saaneet pettyä aiemmissa suhteissaan. Mies on menestynyt kirjailija, mediajulkkis, jonka tyyliin kuuluu myös parisuhteista avautuminen naistenlehdissä. Nainen on kulttuurialan sekatyöläinen, jonka projektit liittyvät elokuvaan ja valokuvaukseen. Parin status- ja varallisuuserot ovat suuret, vaikka rakastumisen huumassa tällaisiin asioihin ei kiinnitetä huomiota. Pian häiden jälkeen uusperheeseen syntyy iltatähti, naisen neljäs poika. Pikkulapsiarki osoittautuu yli nelikymppisille vanhemmille yllättävän raskaaksi, ja parisuhde ajautuu kriisiin jo vauva-aikana.

Ulkomaailmassa mies esiintyy henkisenä etsijänä, jolla on jooganuttura ja suitsukkeen tuoksu auransa ympärillä. Kukaan ei voisi uskoa, kuinka törkeää kieltä hän käyttää kotonaan, myös lasten kuullen. Suurimman osan kotonaoloajastaan mies sulkeutuu meditaatioharjoituksiin, mutta saattaa saada järkyttäviä raivareita heti myötätuntoa tihkuvien harjoitteiden jälkeen. Nollasta sataan kiihtyminen on miehen erikoisala, eikä raivon purkautumiseen tarvita aina mitään järkeenkäypää syytä.

Romaaniin tartuttuaan lukija saa ensi metreillä tietää, että mies on jo vainaa, ja nainen piilottelee eksänsä ruumiin kanssa mökillä Vihdissä. Onko tapahtunut henkirikos, vai onko riita eskaloitunut niin, että mies on saanut sydänkohtauksen? Mökki on kuulunut perheidyllin hauraisiin kulisseihin, ja samaa idylliä on yritetty rakentaa yhteisillä matkoilla, jonne on tullut myös molempien aikuiset lapset.

Teos rakentuu nopeasti vaihtuvien takaumien varaan, ja välillä luetaan pariskunnan keskinäisiä kirjeitä ja muuta viestittelyä vuosien varrella. Välillä käydään pariterapiassa, johon mies ei kuitenkaan usko, sillä hän uskoo vain vaimon olevan terapian tarpeessa. Alakoululainen Toivo-poika käy perheneuvolassa, jossa lastensuojelullinen huoli nousee perheen kommunikaatiosta. Eron jälkeen yhteishuoltajuudesta tulee uusi sotatanner, ja nainen joutuu jatkamaan matkustamista pelkääjän paikalla vastoin tahtoaan.

Paikoitellen Honkanen ajautuu kuvaamaan perhehelvettiä kovin terapeuttisin käsittein, eli teos näissä kohdin tuntuu vertaistuelliselta, eli kohdennetulta sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta aiheesta. Toisaalta terapiapuhe on luontevaa siksi, että romaanin vaimo on opiskellut psykologiaa, ja käyttäisi luultavasti psykologisoivaa kieltä, vaikka ei eläisi arkeaan kroonistuneella kriisivyöhykkeellä.

Aika usein tällaisten parisuhdekuvausten takana on uskonnollista lahkolaisuutta tai poliittista konservatismia. Tässä tarinassa selitystä miehen alustavaan käytökseen ei etsitä uskonnosta (vaikka hän buddhalaista henkistä tietä kulkee), ja vaikka mies tuntuu profiloituvan poliittisesti enemmän oikealle kuin vasemmalle, ei hän kuitenkaan edusta patavanhoillista arvomaailmaa. Pariskunnalla on myös yhteisiä ystäviä, joita he tapaavat henkevillä illallisilla ja mökkireissuilla. Kulissien ylläpitäminen ja avioliitossa onnistuminen ovat miehelle keskeisiä tavoitteita, ja naisen on vaikea lähteä liitosta siksikin, että mies syyttää häntä kevytkenkäisestä sarjaeroamisesta.

En usko, että romaani olisi autofiktiota, mutta se vähä, mitä tiedän Honkasesta, antaa vinkkiä, että osa teemoista olisi ammennettu elävästä elämästä. Perheen arjen kuvaus on uskottavan elämänmakuista, ja tarinaan mahtuu myös hyviä hetkiä. Rankinta oli kuunnella aviomiehen jankkaavia, kirosanoja pursuavia solvauksia, joissa pääpaino oli vaimon älykkyyden arvioinnissa. Tavallaan miehen kielenkäyttö oli myös (tragi)koomista, koska se oli niin suuressa ristiriidassa hänen julkisuuskuvansa kanssa.

Parisuhdekriisin lisäksi kirjassa käsitellään terveyshuolia, kroonisten ja psykosomaattisten oireiden kanssa elämistä ja menopaussia lähenevän naisen seksuaalisuutta. Kirjan vaimon ainoa toivo kohdistuu uuden kumppanin löytämiseen, ja sellaiseen arkeen, jossa hellyys ja läheisyys olisi jälleen mahdollista.

Kuuntelin teoksen sujuvasti päivässä, ja pysyin epäkronologisessa tarinassa hyvin kärryillä. Ehkä olisin voinut lukea vähän enemmän molemman puolison luovista töistä, mutta ymmärrettävästi kirjassa on haluttu keskittyä nimenomaan suhteen dynamiikkaan. Teos on oiva muistutus siitä, etteivät korkea koulutus, henkevät harrastukset ja sivistyneisyys suojaa ketään meistä katastrofaalisilta suhteilta.

Yksi asia, jota Honkanen ansiokkaasti korostaa, on taloudellinen epätasa-arvo, joka usein mahdollistaa alistavan suhteen jatkumisen. Romaanin nainen on ollut vuosikymmenen kotiäitinä, kärsinyt masennuksesta ja muukin työhistoria on repaleista. Tässä tarinassa miehen ylivalta kiteytyy hänen vahvassa perheenelättäjän eetoksessaan, mikä tuntuu oikeuttavan määräilevän, dominoivan käytöksen. Joskus tosin olisi kiinnostavaa lukea päinvastaisesta kuviosta, jossa valtaa käyttävä, menestyvä kotityranni olisi nainen.

Pelkäsin teoksen johtavan lukijansa todella synkkiin vesiin, mutta lukukokemus kuitenkin jäi valon puolelle, vaikka pohjamudissa välillä rämmittiin. Eniten taisin saada irti teoksen henkisestä ulottuvuudesta, joka jätti minut sopivan hämmentyneeksi.

Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?

Pulaan hankkiutumisen taiteesta

smart

smart

Teos: Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki. (Gummerus, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

En kuulunut 00-luvulla niihin, joiden seinällä luki kissankorkuisin kirjaimin Eat Pray Love, mutta Elizabeth Gilbertin voimaannuttavan sinkkumatkailun opas kolmeen I:llä alkavaan maahan kuitenkin on jäänyt mieleen kelvollisena laatuviihteenä. Olen lukenut teoksen jatko-osankin, jossa pohdittiin avioliiton kulttuurihistoriaa. Näin ollen yllätyin positiivisesti, kun postiluukusta kolahti muutama viikko sitten Gilbertin esikoisromaanin suomennos ennakkokappaleena, sillä kolmas omaelämäkerrallinen teos häneltä ei enää olisi houkutellut samalla voimalla.

Tyttöjen kaupunki keskittyy 1930-40-lukujen New Yorkiin, ja sen teatterin ja showbusineksen maailmoihin. Teoksen nimi viittaa varsinkin toisen maailmansodan aikaan, jolloin naiset pyörittivät miljoonakaupunkia isänmaallisessa hengessä. Romaani on yllättävän sosiaalihistoriallinen, ja sen keskiössä on Brooklynin työväenkortteleissa sijaitseva revyyteatteri The Lily Playhouse.

Teatterin johtajana toimii Peg Buell, maailmaa kiertänyt eksentrinen täti-ihminen, joka oppi viihdealalle ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaiden viihdyttäjänä Britanniassa. Pegin aviomies Billy on lahjakas ja pitelemätön käsikirjoittaja, joka on hylännyt vaimonsa makeamman Hollywood-elämän imussa. Peg on alalle antautunut työmyyrä, joka asuu seurueineen murenevassa teatterirakennuksessa, ja antaa brittiläisen Olive-sihteerinsä hoitaa pennin venytyksen. Teatteri elää köyhän kansan maksamilla lipputuloilla, joten ohjelmiston on vastattava osittain lukutaidottoman siirtolaisväen odotuksia.

Tarinan kertoja on Pegin veljentytär Vivian Morris, joka on kasvanut vakaissa oloissa Uudessa Englannissa ja jolta odotetaan säädyn mukaista avioliittoa collegesta valmistumisen jälkeen. Valitettavasti Vivianin opinnot hyvämaineisessa Vassar Collegessa keskeytyvät, ja hän päätyy Peg-tädin hoiviin New Yorkiin onneaan onkimaan. Täti ei salli perillisensä kokeilla kuluttavaa showtytön hommaa, vaan pukuompelijan työ on kunniallisempi vaihtoehto Vivianille. Puvustuksen maailma imeekin uteliaan nuoren naisen mukaansa, ja hän elää elämäänsä vahvimmin juutalaisen Lowtskyn perheen käytettyjen vaatteiden kaupassa metsästämässä Lanvinin leninkejä.

Vivianin nuoruuden katkaisee sota, vaikka tämä on saanut johdatuksen paheiden pesiin jo ennen sodan alkamista. Matkaoppaana pulaan hankkiutumisessa toimii italialais-puolalainen showtyttö Celia, joka pian muuttaa Vivianin kortteeriin potemaan ikuisia krapula-aamujaan. Myös Peg-tädin elämää varjostaa alkoholiongelma, vaikka hän pystyykin hoitamaan työnsä juomisen kalenterin keskellä. Täti toimii yläluokkaisen sukulaisensa nimellisenä holhoojana, mutta käytännössä Vivianilla on vapaat kädet hankkiutua ikävyyksiin kaupungin lukuisilla klubeilla.

Romaani kertoo sukupolvesta, joka eli seksuaalisen vapautumisen ensimmäistä aaltoa ja toimi monella tapaa moniarvoisuuden edelläkävijöinä maassa, jossa moraalinen ilmasto vaihteli poliittisten muutosten kourissa. Vivianin kokema rappioelämä on omalla tavallaan loistokasta, vaikka showtyttöjen elämää varjostaa jatkuva raskauden ja sukupuolitautien pelko. Nuori nainen kokee ainoan tulenpalavan rakkautensa teatterin kukkopoika-Anthonyn kanssa, mutta romanssin katkaisee siveyspoliisin roolin ottava Walter-veli. Molemmat sisarukset ovat lopettaneet akateemisen uransa, mutta Walter kokee olevansa oikeamielisen patrioottinen siskonsa vartija.

Suuri osa tarinan glamourista liittyy pukuompelun maailmaan, johon Gilbert on perehtynyt monipuolisesti. Rappioelämän kuvaus ei varsinaisesti hätkäyttänyt minua, eikä tarinan tarkoitus ole rypeä sosiaalisten ongelmien suossa. Sodanjälkeisen elämän kuvaus jäi mielestäni hieman vaisuksi, ja olisin viihtynyt pidempään 1930-40-lukujen tunnelmissa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin valloittava, ja kertoo uskottavasti parrasvaloja karttavan käsityöläisen tarinan, johon kuului paljon muutakin kuin ginin litkimistä ja satiaistartunnan välttelyä.

Yksi keskeinen romaanin teema on henkinen sukulaisuus, ja urbaanit itse valitut perheet, jotka eivät aina rakennu verisukulaisuuden ajatukselle. Vivian etääntyy sodan aikana rikkaista vanhemmistaan, eikä elä näiden kustannuksella nuoruusvuosien jälkeen.  Vanhemmuuden kokemuksen hän saa yksinhuoltajaystävän pojan varaäitinä, ja jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee Angela, nuorempi nainen, joka toimii kertomuksen kuulijana.

Suomenkielisen version julkaiseminen ajoittuu hyvin lomaltapaluun tunnelmiin, pimeneviin iltoihin ja kaupungin kahviloissa ja baareissa luettavaksi. Luontosuhdetta romaanissa ei ole nimeksikään, vaan teos on meluisa ja kiihkeärytminen kuten kontekstinsa. Toki teosta voi luonnehtia chicklit-teokseksi valittujen teemojen pohjalta, mutta runsas historiallinen taustoitus, musiikilliset ja kirjalliset viitteet ja myös poliittisen elämän läsnäolo tekevät siitä laadukasta, älyllistä viihdettä. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja teoksessa on runsaasti, mutta rotuun ja uskontoon liittyviä kysymyksiä ei käsitellä kovin syvällisesti. Ryhmien välillä ei esiinny merkittäviä jännitteitä, ja tarina on kerrottu omasta sosiaaliluokastaan irtaantuneen WASP-kaunottaren näkökulmasta.

Pidin romaanissa eniten sen alkuvaiheen teatterituotannon kuvauksista ja elämästä köyhän teatterin kulisseissa, mutta loppua kohti tarinan aika-akseli tiivistyi ja draaman kaari löystyi. Tämän vuoksi kirjan lukeminenkin kesti pari viikkoa, mikä tosin ei kaltaisellani pikalukijalla ole välttämättä huono merkki. Yleensä se merkitsee, että teos on antanut jotain uutta ajateltavaa, kun taas jouhevan hyvän mielen bulkkiviihteen nieleksin purematta.

Tässä teoksessa vakka ei etsi kanttaan, eivätkä prinsessat saa pitää elämiensä prinssejä, vaan romaanin keskeinen viesti liittyy seksuaalisuuden monimuotoisuuteen, ja mahdollisuuteen suhtautua siihen itseilmaisun keinona perinteisten parisuhdekuvioiden ulkopuolella. Tämänhetkisessä Yhdysvaltojen poliittisessa ilmapiirissä teoksen maailma tuntuu jopa raikkaalta tuulahdukselta, ja muistutuksena myöhemmän ”kehityksen” pysähtymisestä ja maan henkisestä taantumisesta. New York ennen kiinteistömogulien poliittista valloitusta on ollut kiinnostavampi paikka kuin se on nykyään, ja vaikka romaanin henkilöt eivät ole erityisen poliittisia, teos on tribuutti menneiden aikojen identiteettipoliittisille taistoille.