Pullopostia maailmanlopun maisemista

Teos: Terese Svoboda: A Drink Called Paradise (Counterpoint, 1999)

Marshallinsaaret on yksi Tyynenmeren väestöllisesti pienimmistä valtioista (n. 70 000 as), vaikka maantieteellisesti sen saaret leviävät laajalle. Välimatkat saarten välillä ovat pitkiä, ja suurimmalle osasta saarista kuljetaan veneillä. Saaret ovat pitkälti riippuvaisia Yhdysvaltojen taloudellisesta tuesta, ja ovat joutuneet kärsimään amerikkalaisten siellä tekemistä ydinkokeista. On myös mahdollista, että saaret uppoavat kokonaan ilmastonmuutoksen johdosta seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana, joten puhumme kulttuurista, joka on mahdollisesti tuhoutumassa kokonaan.

En pystynyt näillä eväillä löytämään syntyperäistä paikallista kirjailijaa, mutta saarille sijoittuvaa fiktiota on olemassa jonkun verran. Satuja ja kansantaruja on kerätty antologioiksi, mutta ne eivät juuri nyt minua inspiroineet. Päädyin siis lukemaan amerikkalaisen kirjailijan, Terese Svobodan (s. 1950), saarille sijoittuvan romaanin A Drink Called Paradise. Siinä vieraillaan nimettömällä, kaukaisella saarella, jossa turismia on muutaman vierailijan muodossa per vuosi.

Kun edellinen lukemani fidziläisteos edusti 80-luvun akateemista postmodernismia, Svobodan tyylilaji on 90-luvun ”kolmannen aallon” feminististä tajunnanvirtaa. Svoboda tunnetaan myös runoilijana, ja runollinen ote myös jyllää tässä romaanissa, jossa tietoisesti luodaan sekaannusta ajassa ja paikassa. Tarina kuitenkin sijoittuu 1990-luvulle, ja siinä kuvataan amerikkalaisen vasta eronneen turistinaisen, Claren, seksuaalista irtiottoa ja muuta vapautumista, saarella, jota ei mainita edes kaupallisissa brosyyreissa. Clare on jäänyt saarelle jumiin, eikä oikein kukaan tiedä, milloin seuraava vene pääkaupunkiin on tulossa. Toisaalta hän haluaakin lillua hetken epätietoisuudessa, ja nauttia äkillisestä vapauden tunteestaan.

Saarella nainen majailee Ngarima-nimisen yksinhuoltajanaisen luona, joka on tottunut pitämään ulkomaalaisia vieraita silloin, kun joku perille eksyy. Saarella majailee samaan aikaan myös toinen amerikkalainen, Harry-niminen ex-hippi, joka on viihtynyt perillä jo pidempään ja vieraillut useamman yksinhuoltajan luona öisin. Barclay on paikallinen kukkopoika, jonka kanssa Clare harrastaa mutkatonta seksiä aina, kun mies on saatavilla, mutta miehen menoista ei kukaan ota selvää. Ylipäänsä Clarella on olo, ettei saarella ole muuta tekemistä kuin naimista, mutta aiheesta keskustelu aiheuttaa välillä vaivaantuneita hiljaisuuksia.

Saaren asukkaat ovat kristittyjä, mutta heidän ymmärryksensä uskosta on suodattunut eri lahkojen vierailevien saarnaajien jättämistä tiedonmuruista. Kirjan nykyisyydessä saarella vaikuttaa mormonimissio, mutta siellä ei ole varsinaista kirkkoa. Toki saarella palvotaan myös luonnonvoimia, ja varsinkin simpukoihin ja muihin mereneläviin liittyy monenlaisia uskomuksia.

Naisille suurin onnettomuus on se, kun heidän nuoret poikansa karkaavat merille jättämättä edes viestiä aikeistaan. Ngariman teinipoika tekee tämän tempun, ja hänen lähtöään surraan kuin ruumiinvalvojaisissa. Jokainen lähtö on kuin pieni kuolema, sillä kerran lähteneistä vain harva palaa. Ulkomaalaisista miehistä ei olla kiinnostuneita niinkään mahdollisina puolisoina, vaan lapsen siittäjinä, koska kukaan ei halua lisää vammaisia lapsia sisäsiittoisuuden tai saasteiden aiheuttamien geenimutaatioiden jäljiltä. Jos saaren naisten toimijuutta voisi kuvailla feministisenä, se on sellaista täysin omaperäisessä käsiteuniversumissa.

Ympäristön mahdollinen saastuminen avautuu Clarelle pikkuhiljaa: hän kysyy, miksi saarelaiset syövät mieluummin kalasäilykkeitä kuin merestä nostettua jumalanviljaa, hän huomaa Ngariman kuopuksen liian pienen pään, ja ihmettelee sitä, ettei Barclay juo kookoksen kuorista, vaikka tarjoaa vieraalleen kookospalmujen antimia auliisti.

Romaanissa on hienovaraisen dystooppinen tunnelma, joka tuntuu häiritsevänä sisäisenä kutinana. Claren loppuvierailun aikana saarelle saapuu avaruuspukuisia miehiä tutkimaan ydinkokeiden jättämiä vaurioita, eikä paikallisia asukkaita ole vieläkään tiedotettu tilanteesta hallituksen toimesta. Tarina ei kuitenkaan kehity täysmittaiseksi skifi-painajaiseksi, koska pääpaino kertomuksessa on Claren sisäisessä maailmassa, hereillä nähdyissä painajaisissa, ja välillä päihteiden aikaansaamissa visioissa.

Teos jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Pidin paljon kirjoitustyylistä, mutta juuri tyyli jätti teoksen juonen utuiseksi. Koin, että kirjailija yritti uida ehkä vähän liikaakin paikallisten ihmisten ihon alle, ihmisten, jotka eivät olleet lukutaidottomia tai täysin kouluttamattomia, mutta joiden maantieteellinen etäisyys teki heistä edelleen jonkun tulkinnan mukaan ”primitiivejä”. Verkkaisessa kerronnassa saaren tempo tulee hyvin esiin, mutta koin varsinkin paikalliset henkilöhahmot vähän liian yksinkertaistetuiksi.

Seksiturismin kuvaus oli kirjassa onnistunutta, sillä siinä ei moralisoitu eikä väännetty teemaa rautalangasta. Kumpikaan hahmo, Clare tai Harry, ei ole päätynyt saarelle seksin vuoksi, mutta seksiä heille tarjotaan joka tuutista, koska se on ainoa konkreettinen paikallinen valuutta. Paikalliset hahmot eivät odota materiaalista hyötyä öisistä retkistään, ja muutenkin heidän kulttuurinsa tuntuu pohjautuvan enimmäkseen vaihtotalouteen. Kirjassa esitettyä raiskausepisodia en tosin ymmärtänyt, ja moni muukin seksuaalinen vihjaus jäi hämärän peittoon.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 188/196: Marshallinsaaret.

Mainokset

Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.

Mikä ihmeen Ubangi-Shari?

Teos: René Maran: Batouala (Heinemann, 1921/1938/1972)

Käännös: Barbara Beck ja Alexandre Mboukou

Maahaasteessa siirryn todellisen historiallisen romaanin pariin, joka aikanaan aiheutti myrskyn siirtomaaherrojen ankkalammikossa. René Maran (1887-1960) oli Martiniquella syntynyt kirjailija, joka vietti elämästään pisimmän jakson Ranskan Ubangi-Sharin siirtokunnassa (tunnetaan nykyään nimellä Keski-Afrikan tasavalta).

Työskennellessään siirtomaavallan virkailijana Maran kirjoitti esikoisromaaninsa Batouala (1921), joka voitti seuraavana vuonna Goncourt-palkinnon ja tuli käännetyksi monelle muulle eurooppalaiselle kielelle. Englanninnos tuli ulos vasta vuonna 1972, ja tämä pohjautuu romaanin uudelle, vuoden 1938 versiolle, johon Maran on lisännyt ylimääräisen kappaleen ja historiallisia tarkennuksia. Teoksella oli vaikutus Pariisissa tuolloin kasvamassa olevalle Négritude-liikkeelle: kirjan julkaisun jälkeen afrikkalaiset kirjailijat ja intellektuellit alkoivat hyväksyä myös karibialaistaustaisia veljiään (siskoja ei kirjailijoissa tuolloin ollut monia) rinnalleen, kun aiemmin he olivat pitäneet heitä heikkoina Euroopan imitoijina.

Romaanissa Batouala-niminen kyläpäällikkö elää arkeaan metsästäjänä ja yhdeksän vaimon miehenä. Uskollisin ystävä hänellä on kuitenkin Djoumi, pieni punahäntäinen koira, jonka sielunelämä on vähintään yhtä syvällinen kuin isäntänsä. Koira elää sisätiloissa Batoualan residenssissä; vaimot nukkuvat omissa majoissaan ja tulevat viihdyttämään isäntäänsä vuorollaan. Viime aikoina Batoualaa on kuitenkin kiinnostanut enemmän piipunpoltto kuin rouvien puutarhojen kastelu, ja tämä harmittaa varsinkin vanhinta vaimoa, Yassigu’nindjaa, jossa olisi vielä paljon tulta jäljellä.

Naapurikylässä asuu hänen metsästäjäkaverinsa, nuori mies Bissibi’ngui, jolla on harmillinen tapa kuikuilla naapurien eukkojen savimajoihin. Miehen ei tarvitse tehdä mitään saadakseen emännät kuumiksi, ja moni seuraa tätä viidakkoon vain yksi ajatus mielessään. Valitettavasti tuo syyhy vaivaa myös Yassigu’nindjaa, vaikka hän pelkää uskottomuuden tuomia kirouksia, kuten lepraa, joka on jo vienyt kylästä viriilejä miehiä. Kylässä naureskellaan myös sukupuolitaudeilla, joille miehet ovat kännipäissään antaneet omaperäisiä nimiä.

Enemmän kuin vaimojen uskottomuutta Batouala pohtii valkoisen miehen luonnetta, ja heidän taipumustaan vihata toisiaan. Ilmeisesti kylä sijaitsee jossain Angolan rajalla, koska siellä käy välillä portugalilaisia onnenonkijoita harrastamassa piratismia. Ranskalaiset eivät pidä portugalilaisia missään arvossa, mutta vielä enemmän kyläläisiä huolettaa heidän sotansa saksalaisten kanssa, vaikka heillä ei ole käsitystä siitä, miltä saksalainen haisee. Ranskalaisten tapa käyttää nahkakenkiä viidakossa ällöttää kyläläisiä hajujen vuoksi, ja muutenkin heidän pesemättömyytensä on legendaarista.

Kirjassa vietetään jokavuotista ympärileikkausseremoniaa, joka järjestetään tytöille ja pojille samaan aikaan. Tanssit ovat villejä ja niiden aikana mikä tahansa lihallinen ylilyönti on hetken aikaa sallittua. Valitettavasti näissä juhlissa Batoualan isä saa liikaa Pernodia juodakseen ja kuolee alkoholimyrkytykseen. Isän hautajaisten aikana alkaa myös Batoualan miehisyyden alamäki, sillä miehen menettäessä isänsä uskotaan, ettei tämäkään enää voi saada uusia lapsia. Fallossymboleita pidetään esillä miehen viriiliyden osoittamiseksi, ja kun mies kuolee, hänen ”man cavensa” puretaan.

Romaanin kolmiodraama on aika ennalta-arvattava, enkä muutenkaan menisi kehumaan sen juonta draaman kaaren toteutumisen näkökulmasta. Uskon, että teos herätti aikanaan huomiota sen avoimen seksuaalisuuden käsittelyn vuoksi, ja siksi, että Maran tekee parhaansa osoittaakseen lukutaidottoman kyläpäällikön maailmankuvan ja kosmologian sellaisena kuin hän sen havaitsi maassa asuessaan. Koiran näkökulma oli hauskaa plussaa, sillä en ole aiemmin kohdannut puhuvia koiria sata vuotta vanhoissa romaaneissa.

Tulkitsin tätä romaania pitkälti juuri lukemani kongolaisromaanin, Emmanuel Dongalan The Fire of Origins kautta, sillä molemmissa kuvataan sisämaassa sijaitsevan, kumia viljelevän syrjäkylän elämää 1900-luvun alkupuolella, ja sen asukkaiden ensimmäisiä kosketuksia eurooppalaisten kanssa. Dongalan romaanissa kohtaamiset ovat raaempia kuin tässä pienessä teoksessa, joka ei ole kovin vihainen eikä väkivaltainen. En olisi luultavasti ymmärtänyt kirjasta sitäkään vähää, ellen olisi ensin lukenut Dongalan teosta, joka selvitti eri etnisyyksien välisiä suhteita seikkaperäisemmin.

Ernest Hemingway tykkäsi aikanaan tästä teoksesta, ja se on saanut muutenkin ylistäviä arvioita Pariisin älykköpiireissä. Minua tässä asetelmassa jäi eniten kiinnostamaan tumman karibialaismiehen rooli koloniaalisena virkamiehenä – tällaista hahmoa ei romaanissa ole, mutta olisi hyvin voinut olla. Onko karibialaiskirjailijan katse vieraaseen kulttuuriin sitten vähemmän kolonisoiva kuin valkoisen ranskalaisen, olettaen, että molemmat ovat omassa elämässään kolonialismista hyötyvällä puolella?

Löysin vain yhden (!) englanniksi käännetyn teoksen Keski-Afrikan tasavallasta, joka on julkaistu sen itsenäistymisen jälkeen, eikä sen sijainti ollut lähelläkään Suomea. Kolonialismin aikainen teos sopii tähän kohtaan siksi, että kirjan esipuheessa varmennetaan kirjassa kuvattavien heimojen sijainnin tuon uuden valtion alueella. Sinänsä olisi ollut kiinnostavaa lukea teos Bokassa I-kuninkaan lyhyestä valtakaudesta 1970-luvulla, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. Maan meiningistä olen muuten saanut erittäin epävakaan vaikutelman, joka tuskin suosii kirjallisen kulttuurin edistymistä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 91/196: Keski-Afrikan tasavalta.

Pekingin sapphisessa maailmassa

Teos: Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus, 2019)

Nuori nainen on lopettanut työnsä pelisuunnittelijana Rovion uppoavassa laivassa Helsingissä. Uusi työ odottaa Pekingissä, jonne hän lähtee lyhyellä varoitusajalla. Hän on kunnianhimoinen graafinen suunnittelija, jolle urakehitys merkitsee enemmän kuin ihmissuhteet. Naisia hän on tiennyt rakastavansa jo lapsuudesta saakka, mutta siihenastiset seurustelusuhteet ovat olleet lyhyitä. Uusi maa saa hänet katsomaan itseään ja muita uudella tavalla, ja maa myös avaa hänessä nukkuvan aistillisuuden.

Emma Kantasen (s.1989) teos on omaelämäkerrallinen romaani, ja myös esikoisteos. Ensi vaikutelma teoksesta oli, että ikäisekseen kirjailija on ehtinyt elää poikkeuksellisen rikkaasti. Kirjan kertoja ei ole sisäsyntyinen sankarimatkailija, vaan hän tekee ratkaisuja elämässään työn motivoimana. Silti tässä kirjasta parasta on kulttuurinen kuvaus, johon pelikulttuuri ja lesbokulttuurikin kuuluvat. Emma päätyy työn kautta kielikurssille, jonka opettajan suorasukaista kritiikkiä on välillä vaikeaa niellä. Hän joutuu suoraan apukouluun, koska hän ei edisty toonien oppimisessa opettajan haluamaan tahtiin.

Onnekkaan sattuman kautta Emma pääsee kirjautumaan Lala-naisten foorumille, jonka kautta hänelle avautuu aktiivinen naisyhteisö. Pekingin LGTB-yhteisö ei ole täysin maan alla, vaan he ovat alkaneet taistella oikeuksistaan pontevasti. Emmaa kehotetaan pysymään kaukana mielenosoituksista, mutta hän päätyy suunnittelemaan julisteita aktivistien keskukselle. Foorumilta löytyy myös naisystäviä, joista ensimmäinen, Anna, on taustaltaan muslimi. Suhde on myrskyisä, mutta tuntuu aidolta kohtaamiselta, johon kuuluu paljon muutakin kuin seksiä.

Kiinalainen lesbokulttuuri on kuitenkin väkivaltaisempaa ja rituaalisempaa kuin mitä kertoja saattoi etukäteen kuvitella. T- ja P-naisilla on määrätyt roolit, joiden rikkominen ei ole toivottua. Miehiä imitoivat T:t ryyppäävät rankasti, käyttävät bindereitä ja säätävät kondomien kanssa. Välillä Emmasta tuntuu, että länsimaisten kanssa seurustelu on joillekin naisille fetissi, ja että vallankäytön näkökulmasta naisystävät nauttivat siitä, että ulkomainen kumppani on avuttoman ummikon asemassa. Tasa-arvoinen parisuhde tuntuu vaikealta tavoitteelta, ja myös seksuaaliseen itseilmaisuun liittyy rajoitteita.

Kirjassa on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin seksuaalisuus, ja se kannattaa lukea, vaikka lesbojen alakulttuurit eivät niin suuresti kiinnosta. Työelämään liittyvät havainnot ovat myös herkullisia, ja keskeisessä asemassa tässä on piratismin ilmiö. Muiden ideoiden varastaminen ei ole Kiinassa niin tuomittava asia kuin länsimaissa, vaan joissain piireissä sitä pidetään jopa ansiona. Työntekijänä kertoja joutuukin jatkuvasti säätämään omia periaatteitaan ja moraalikäsityksiään, ja myös esteettisiä ihanteitaan. Työ on myös hierarkkista, ja pomon pyynnöt välillä täysin naurettavia. Rovion luoviin tiloihin verrattuna työtä tehdään ahtaassa sardiinipurkissa, jossa piirtäjät hitsaantuvat toisiinsa kiinni.

Vertaan kirjaa, ehkä epäreilulla tavalla, äskettäin lukemaani Minna Eväsojan teokseen Melkein geisha, jossa työskennellään akateemisissa piireissä Japanissa. Lukemissani Japaniin sijoittuvissa suomalaisteoksissa kirjailija on usein jo ennen matkaansa perehtynyt kulttuuriin syvällisesti, ja matkan motivaattorina on kulttuuri, kun taas tässä kirjailija ei ole sisäsyntyinen Kiina-fani. Molemmissa lähtökohdissa on puolensa, mutta itse usein koen enemmän sympatiaa sellaisia tarinoita kohtaan, joissa vieraaseen maahan päädytään joko sattumalta tai taloudellisista syistä. Akateeminen turismi ja kulttuurivaihto on usein elitististä, varsinkin, jos sen rahoitus on turvattua. On monella tavalla rohkeampaa lähteä tutustumaan toiseen kulttuuriin kokonaan sen ehdoilla, myös työsuhteen ja palkkauksen näkökulmasta. Tässä tarinassa siis sukelletaan suoraan syvään päähän, niin työelämässä kuin ihmissuhteissa.

Kirjassa vaihtelevat runollinen ilmaisu ja yksityiskohtainen arkinen vuorovaikutus. Pidin eniten kertojan pohdinnoista taiteesta ja pelimaailman sisäisistä koodeista, myös hänen yrityksistään jättää tuottamiinsa peleihin persoonallisia jälkiä. Piirtämiseen liittyvät osiot toivat kirjaan myös tarvittavia suvantovaiheita, koska Pekingin yöelämän kuvaus oli paikoitellen jopa ahdistavaa. Toisaalta jäin miettimään kirjan nimen monia merkityksiä ja sitä, kuinka vapauttavaa ihmisen on omata useita nimiä, joilla kutsutaan öisin. Nimi on kutsuva, vaikka olen viime aikoina protestoinut näitä ”joka”-nimihirviöitä vastaan. Tämä nimi ei ainakaan uuvuta pituudellaan ja jättää houkuttelevasti kaikki ovet, näkyvät ja salatut, raolleen.

Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Sadan vuoden kissamaisuus

Teos: Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun kuulin Onnenkissa-teoksesta, olin hihkua onnesta ja samalla koin salaista mustasukkaisuutta aiheesta. Edith Södergran on pitkään ollut kotimaisista runoilijoista suosikkini, ja itsellänikin on ollut joskus työn alla teos, jossa Edith kohtaa erään merkittävän itämaisen naisrunoilijan. Pelkäsin, että nyt on kirjallisuuden Edith-kiintiö joksikin aikaa täytetty, mutta eihän se niin mene. Parhaista klassikoista on koko ajan työn alla mitä erikoisempia tulkintoja, eikä aihe tyhjene koskaan.

Aino Vähäpesola (s. 1994) on nuori kirjailija, ja Onnenkissa on osittain omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo nuoresta naisesta, joka tekee tuskaista Södergran-gradua kirjallisuustieteisiin, eikä meinaa tulla hyväksytyksi feministisine tulkintoineen 2010-luvun loppupuolella Helsingin yliopistossa, jossa nais/sukupuolentutkimusta on opetettu iät ja ajat. Gender-tietoisuus ei nähtävästi tuossa yliopistossa välity laitosrajojen yli, tai Vähäpesolalle vain sattui harvinaisen nuiva seminaarin vetäjä.

Edith Södergranilla oli legendaarinen kissa Totti, jolle fanit pystyttivät patsaan Raivolaan pian rajan avauduttua 1990-luvulla. Södergranin runojen kissoja voi toki tulkita kirjaimellisesti Totiksi, mutta kissan asemaan voi eläytyä myös lukija itse. Teoksessa kertoja hankkii netistä pattereilla käyvän kiinalaisen onnenkissan asuntoaan elävöittämään poikaystävästä eron jälkeen. Hän pohtii sitä, kuinka paljon onnea voi tuottaa tehtaassa valmistettu rihkama, joita on miljoonilla ihmisillä. Oma onnenkissanikin on jossain laatikossa, kyllästyin siihen ja sen onnea tuottava tassu hajosi lasten leikeissä. Edelleen silti ihailen näitä tyyniä otuksia esimerkiksi ravintoloiden ikkunoissa.

Vähäpesolan omakohtaisten pohdintojen äärellä koin välillä koomista valaistumista: ei ole nuoren naisen elämä paljoa muuttunut sitten oman nuoruuteni, vaikka sukupuolen käsitteistö on nyansoitunut ja seksuaalisuudesta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Ainon ja poikaystävän suhde on monella tapaa stereotyyppinen, vaikka mies on vastuuntuntoinen nuoriso-ohjaajatyyppi, joka murehtii naisensakin puolesta. Seksi on yhdyntäkeskeistä, ja mies haluaa olla siinä aktiivinen osapuoli – muut mahdollisuudet hän ohittaa, sillä hän ei ymmärrä niitä.

Eniten sain irti kirjan joogapohdinnoista, ja varsinkin meditaatiosta kuolleen miehen asennon ympärillä. Tässä oli sellaista kehollista kerrontaa, josta voi moni lukija oivaltaa jotain uutta joogasta ja innostua jopa kokeilemaan sitä. Södergranin biografiset tiedot olivat minulle kauttaaltaan tuttuja – mitä innokas fani voikaan tehdä niiden lisäämiseksi – ei paljoa, koska Edith poltti henkilökohtaiset arkistonsa ennen kuolemaa. Hän halusi olla kirjailija, jota tulkitaan vain tuotannon kautta, ei postuumien jäänteiden.

Koska kuuntelin kirjaa äänikirjana, en mennyt niin syvälle feministisissä ja kirjallisuustieteellisissä havainnoissa kuin olisin mennyt painettua tekstiä lukiessa. Keskityin enemmän teoksen nykyhetkeen, ja pieniin arjen ihmeisiin. Ihastuin kirjailijan feministiäitiin, joka on vuosikymmeniä käynyt samassa aktivistien konferenssissa, ja joka saa majoitusvastuun sen saapuessa Helsinkiin. Ihastuin yövieraisiin Violetiin ja Roseen, jotka hoitavat pois nuoren naisen akateemiset jännitteet lämpimillä käsillään.

Graduseminaarin sessiot aiheuttivat minussa niin voimakasta myötähäpeää, että hihkuin kotini hiljaisuudessa. Niissä oli vahva dramaturginen ote, ja olisin halunnut nähdä ne filmillä tai lavalla. Kurssikavereiden tervehtimättömyys ja flegmaattisuus sai minut melkein tolaltaan. Mutta uskon kyllä, että yliopisto-opiskelu voi olla juuri noin persoonatonta Suomen parhaassa yliopistossa, jossa suurimmalla osalla opiskelijoista taloushuolet vetävät akateemisen kunnianhimon edelle.

Ihailin sitä, kuinka paljon asiaa, fiiliksiä ja tulkintoja Vähäpesola sai mahtumaan tähän tiiviiseen kirjaan. Tätä voi lukea monesta tulokulmasta, Södergran-fanina, kissafanina, seksuaalisena etsijänä, tutkijana, joogina, aikamatkailijana, eikä aihepiiri silti kokonaan tyhjene. Itse luin teosta ilon näkökulmasta, ja harvemmin olen lukenut näinkin akateemista teosta, joka olisi saanut nauramaan makeasti. Komiikka on paikoitellen tahallista, mutta voi olla myös tahatonta. En usko, että tarkoituksena on ollut tuottaa huumorikirja, mutta iloa teos kuplii kaikkien erojen ja pettymysten keskellä. Tällainen elämänasenne on ihailtavaa, ja nuoret voivat opettaa vanhempiaan sen saavuttamisessa.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.