Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Mainokset

Oman elämän Tuska-festivaaleilla

gustafsson pohjaHuomaan, että valitsen usein alitajuisesti samantyyppisiä kirjoja luettavaksi peräkkäin. Heti Saara Turusen Sivuhenkilön jälkeen eteeni pompsahti Laura Gustafssonin omaelämäkerrallinen romaani Pohja (Into, 2017). Gustafssonin esikoisteos Korpisoturi oli vahva lukuelämys – jopa niin vahva, että minun piti lukea se kahdesti ennen kuin uskalsin blogata siitä.

Turusen ja Gustafssonin toisten teoksien välillä on se yhteys, että niissä kuvataan teatterikoulusta valmistuneiden nuorten naisten angstista elämää Helsingissä. Tyylilaji on molemmissa erilainen, Turusen teksti on humoristisempaa, kun taas Gustafsson kirjoittaa postmodernin kokeilevasti. Turunen käsittelee teoksessaan pariutumispulmia, sinkkuutta ja lapsettomuutta, kun taas Gustafssonin kertoja on pienen lapsen äiti, eronnut ja seksuaalisesti hyvin viriili.

Teos tuntui sellaiselta, johon olisin varmasti rakastunut nuorempana, sillä siinä kuvataan rehellisen raa’asti mielenterveyden järkkymistä, itsetuhoisuutta, päihteiden liikakäyttöä ja syömishäiriöitä. Meininki on vahvasti samansuuntaista kuin Sofi Oksasen alkutuotannossa, sillä erotuksella, että tässä kertoja on äiti ja vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tällä äidillä on huoli omasta selviytymisestään vanhempana, niin masennuslääkkeitä käyttäessä kuin ilman niitä.

Seksuaalisuus on kertojan keskeinen ilmaisukanava, mutta myös jatkuvan tuskan lähde. Hän on ollut jo nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon kaikenmoisten stalkkereiden ja ahdistelijoiden ympäröimänä. Samalla hänen asiakkuutensa sukupuolitautien polilla alkaa muodostua suureksi rasitteeksi. Heikossa taloustilanteessa hän on iloinen päästessään opiskelevan seksuaaliterapeutin harjoitteluasiakkaaksi. Kuitenkin hän on jo aiemmissa terapiasuhteissaan oppinut valehtelemaan taidokkaasti, eikä ole varma siitä, toimiiko sanallinen terapia hänen tapauksessaan lainkaan.

Arvostan tätä teosta sen rehellisyyden ja monisyisen analyysin (myös yhteiskunnallisen) vuoksi, mutta taas kerran se taisi osua väärään saumaan, eli en pystynyt juuri nyt keskittymään kunnolla fragmentaariseen kerrontatyyliin. Voi hyvinkin käydä niin, että palaan teoksen pariin uudestaan, ja revin taas uusia merkityksiä toisella lukukerralla. Juuri nyt teksti tuntui minun lukijan positiostani liian terapeuttiselta ja tunnustukselliselta. Tosin juuri teoksen nimestä voi päätellä, että se kuvaa oikeasti koettua kriisiä – ja että sen lukeminen voi toimia tärkeänä vertaistukena samansuuntaisten ongelmien kanssa eläville.

Mielenterveyden kommervenkit nousivat minulle tämän teoksen vahvimmaksi anniksi. Varsinkin jäin pohtimaan tuota lääkeriippuvuutta, ja masennuslääkkeiden vaikutuksia rintaruokittavaan vauvaan. Myös ristiriitaisten diagnoosien ja itsediagnoosien ”vuoropuhelu” jäi mieleen, ja tuntui hämmentävältä.

Mikään helppolukuinen tai vahvasti emotionaalinen, helposti samastuttava terapiakirja Pohja ei kuitenkaan ole, vaan sen kaunokirjallisten ambitioiden vuoksi se vaatii lukijalta kiinnostusta maailmankirjallisuuteen ja feministiseen teoriaan. Tämä ulottuvuus pelastaa teoksen vajoamasta liialliseen synkkyyteen ja introspektioon. Koin, että noita kirjallisia pohdintoja olisi jopa voinut olla teoksessa lisää.

Pohjaa suosittelen kaikille niille, jotka ovat juuri heränneet vieraasta sängystä väärän ihmisen vierestä, eivätkä oikein tiedä, mihin sieltä suuntaisivat neuvoa-antavalle. Keskeneräiseen elämään, keskeneräisille ihmisille, eli takuuvarmasti meille kaikille, ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Rollaattorilla kohti fantasiahäitä

RimpeläLuin jo alkutalvesta arvion Anna Rimpelän esikoisromaanista Pitkään meni ihan hyvin (Otava, 2018), ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden, vaikka geriatrista huumorikirjallisuutta onkin tullut luettua hieman liikaa. Teos kuulosti räväkämmältä kuin Mielensäpahoittajat ja Ehtoolehdot yhdessä, ja sain vaikutelman, että siinä rikottaisiin joitain ikääntymiseen liittyviä tabuja. Teokseen oli myös pitkä varausjono kirjastossa, joten sain sen e-kirjana noin kolmen kuukauden odottelun jälkeen.

Tunnen huonosti suomalaisen standup-komiikan kenttää, mutta tieto, että kirjailija on suht menestynyt koomikko ja näyttelijä, lisäsi myös odotuksiani. Teos olikin varsinkin alkupuolella varsin teatraalinen, koska sen päähenkilö, Aino Ritari rakastaa pitkiä monologeja ja on harvinaisen huono kuuntelemaan muita. Aino on myös yksinäinen, mutta pitää kiinni oikeudestaan asua kotonaan. Hänellä on jo paljon vaivoja, ja hän on harvinaisen lahjakas viranomaisten työllistämisessä. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että lähipiirissä ja naapurustossa herää kysymyksiä Ainon kotona pärjäämisestä.

Ainon naapuriin muuttaa rivitalon putkiremonttia pakoon toinen eläkeläinen, Seppo Miekk’oja, joka on perinyt kämpän vasta kuolleelta serkultaan. Reinon kuoleman havaitsi postimies, ja asuntoa on pitänyt tuulettaa kunnolla kalman hajuilta. Seppo on leskimies ja entinen verovirkailija, jonka elämänhallinta on neuroottista. Päivät eivät meinaa millään kulua, vaikka hän on vapaaehtoistöissä työväenopiston kirjastossa. Uudelle asuinalueelle muutettuaan hän keksii ryhtyä vastaanottokeskuksen ystävätoimintaan, mikä tuo hänen elämäänsä aivan uutta säpinää.

Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen kerrostaloon ja lähiöön. Kaupunkia ei mainita; itse kuvittelin tapahtumat pääkaupunkiseudulle, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa suurempi kaupunki meren rannalla. Rimpelä mainitsee jälkisanoissaan, että sai inspiraation teokselleen pikku-uutisesta, jonka mukaan oululainen seniorirouva oli kävellyt vahingossa rollaattorilla mereen.

Olin teoksen alkuasetelmasta aivan liekeissä, ja pidin varsinkin Aino Ritarin henkilöhahmon kielestä ja todella erikoisista arkihavainnoista. Toki hänen havaintoihinsa mahtui myös tyypillisiä kliseitä (kuten nykynuorison muodin ihmettely), mutta ainakaan liiasta tavallisuudesta häntä ei voinut syyttää. Lukija saa ihmetellä hänen touhujaan seuratessa, onko hänellä alkava alzheimer, mielenterveyden ongelmia vai johtuvatko fantasiat vain hänen rikkaasta mielikuvituksestaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, ja koin tapahtumissa lievää toistoa/puuduttavuutta toisessa puoliskossa. Eniten nauroin Ainon havainnoille seurakunnan diakonia- ja lähetyspiireistä, koska olen juuri keskellä diakoniatyön harjoittelua, ja tapaan paljon ikäihmisiä. Kun Aino ampaisee lähetysiltaan kysymään Afrikan-lähettiläiltä mustan miehen sänkytaidoista, siinä on kohtaamishaastetta kerrassaan. Aino on myös tyytymätön lähiseurakuntansa tarjontaan, ja antaa rehellistä palautetta.

Teoksen pääteemaksi nousee vanhan naisen seksuaalisuus, ja tätä teemaa Rimpelä käsittelee ronskisti. Ainon heräävä seksuaalisuus hämmentää, varsinkin, kun se kohdentuu fantasiaan senegalilaisesta heimopäälliköstä. Tässä komediaa muuttuu myös paikoitellen tragikoomiseksi, koska ilmeisesti tarkoituksena on kuvata alkavaa muistisairautta, jossa monilla tulee vaihe, jossa seksuaalisuus ylikorostuu. Olen vahvasti sitä mieltä, että tuollekin teemalle saa ja pitää nauraa. Minua nauratti se paikoitellen, mutta olin myös lukemastani hämmentynyt.

Kirjan ikäihmiset eiväi missään nimessä ole rasisteja, vaan pikemminkin monikulttuurisuuteen uteliaasti suhtautuvia. Aino on aikansa lapsi, joka on oppinut kaiken, mitä tietää Afrikasta, kirkon lähetysnäyttelyistä. Aino on nuorempana matkustellut Euroopassa, ja harrastanut lyhyitä suhteita paikallisten miesten kanssa. Vanhalla iällä hän on saanut käsityksen, että afrikkalaisille miehille voisi kelvata vanhakin vaimo, jos avioliiton kautta pääsee asumaan Eurooppaan. Ilmiö toki on marginaalisesti olemassa, ja siihen usein liittyy kauhistelua ja moralismia. On Rimpelältä rohkea veto kirjoittaa huumorilla aiheesta, joka varmasti herättää monissa ristiriitaisia tunteita.

Uskoisin, että Pitkään meni ihan hyvin on teos, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta ei varmasti jätä lukijoitaan kylmäksi. Itse haluaisin kuulla palautetta kirjasta ikäihmisiltä itseltään, sillä he usein ovat parhaita hovikriitikkoja. Koen myös, että kirjalla on potentiaalia dramatisointiin, ja välillä myös tuntui, että teos toimisi paremmin lavalla kuin luettuna tekstinä.

 

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.

Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.

 

Kun ”uskontojen uhri” ei anna periksi

Holy SmokeVäliin hassunhauskaa nostalgiaa 2000-luvun taitteesta. Kaikki varmasti muistavat filmintekijä Jane Campionin, jonka kuuluisin elokuva on Piano. Campionin käsikirjoitustyyli alkoi sen jälkeen liikkua vahvasti kohti kokeellisuutta ja postmodernismia, enkä ole hänen uraansa seurannut yhtä tarkasti kuin tosi fanit. Minulla on hatara muistikuva leffasta Holy Smoke (2000), jonka olen saattanut nähdä, mutta se ei tainnut tehdä vaikutusta.

Nyt teos pomppasi esiin kirjana, ja takakannessa alkoi heti askarruttamaan termi ”uskontojen uhrit”. Meille Suomeen tämä uhrien pelastamisdiskurssi on kai tullut vähän jälkijunassa, joten en olisi 2000-luvun alussa ehkä tiedostanut koko teemaa. Tällä vuosikymmenellä olen viettänyt aikaa paljonkin erilaisilla uskontojen uhrien keskustelufoorumeilla, ja lukenut paljon teoksia ahdasmielisen uskontonsa hylänneiltä kirjailijoilta. Apua on varmasti myös saatavilla Intiaan itsensä hukanneille, vaikka länsimaisia ashrameissa viihtyviä reppureissaajia ei välttämättä yhdistä yhteinen käsitys uskosta.

Holy Smoke on siinä mielessä iloinen ja karnevalistinen teos, että siinä nauretaan sekä uususkonnollisille etsijöille että heitä pelastamaan pyrkivälle terapiakoneistolle. Teoksen päähenkilö Ruth on jättänyt yliopisto-opinnot ja lähtenyt etsimään itseään Intiaan ystävänsä  Prue Lemonin kanssa. Kaksikon päästyä kuuluisaan Rishikeshin ashramiin Ruth polttaa paluulippunsa Sydneyhin ja Prue Lemon ottaa huolissaan yhteytä tämän vanhempiinsa raportoiden heidän tyttärensä sekoamisesta. Koska Ruth on täysi-ikäinen ja täysin tajuissaan, ei häntä saa pakkosiirrettyä maasta millään ilveellä. Perhe keksii varsin järeän sotasuunnitelman, johon kuuluu paljon manipulaatiota ja valheita – ja kallis newyorkilainen ”uskontojen uhrien” asiantuntija, kulteista vapautumisen neuvonantaja PJ Waters.

PJ Watersin kaltaista kulttiasiantuntijaa ei löydy Australiasta, ja hänen strategiansa on eristää ”uskontojen uhri” kolmeksi päiväksi uudelleenkoulutukseen, jonkunlaiseen intensiiviseen terapiasessioon, joka perustuu muka-avoimeen dialogiin. Mutta Ruth on harvinaisen itsepäinen ja sitkeä tapaus, joka tajuaa miehen piilostrategian ja onnistuu käyttämään sitä hyväkseen. Waters häviää henkien taistelun ja tulee potilaansa vieteltäväksi.

Kirjassa nauretaan enemmän australialaisten kuin intialaisten uskomuksille ja stereotypioille, mutta valitettavasti Ruthin huolestuneet sukulaiset jäävät hieman slapstick-komedian tasolle. Pornoa, viinaa, dullaa ja kiroilua tuutataan tässä teoksessa joka luukusta, eivätkä he ainakaan ole pelastamassa tytärtään kristinuskolle, vaan muodottomalle, kaiken sallivalle elämäntavalle, jonka taustalla on kouluttamattomuus ja näköalaton junttius.

Vaikka teos oli minulle ainakin nyt välipala ja harmiton sivupolku, laitan sen uskontohyllyyni odottamaan mahdollista uudelleenkäyttöä. Jos intialaisten ja länsimaalaisten kohtaamisia käsitteleviä viihdekirjoja etsii, esimerkiksi ruotsalainen Mikael Bergstrand ja brittiläinen Tarquin Hall käsittelevät aihetta paljon nyansoidummin. Intia tässä teoksessa jää tosiaankin hysteeristen turistien shokkikuvauksen tasolle, mutta oma johtopäätökseni on, ettei teos oikeastaan kuvaa Intiaa, vaan länsimaisten fantasioita itsensä kadottamisesta johonkin suurempaan universumiin.