Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.

Pekingin sapphisessa maailmassa

Teos: Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus, 2019)

Nuori nainen on lopettanut työnsä pelisuunnittelijana Rovion uppoavassa laivassa Helsingissä. Uusi työ odottaa Pekingissä, jonne hän lähtee lyhyellä varoitusajalla. Hän on kunnianhimoinen graafinen suunnittelija, jolle urakehitys merkitsee enemmän kuin ihmissuhteet. Naisia hän on tiennyt rakastavansa jo lapsuudesta saakka, mutta siihenastiset seurustelusuhteet ovat olleet lyhyitä. Uusi maa saa hänet katsomaan itseään ja muita uudella tavalla, ja maa myös avaa hänessä nukkuvan aistillisuuden.

Emma Kantasen (s.1989) teos on omaelämäkerrallinen romaani, ja myös esikoisteos. Ensi vaikutelma teoksesta oli, että ikäisekseen kirjailija on ehtinyt elää poikkeuksellisen rikkaasti. Kirjan kertoja ei ole sisäsyntyinen sankarimatkailija, vaan hän tekee ratkaisuja elämässään työn motivoimana. Silti tässä kirjasta parasta on kulttuurinen kuvaus, johon pelikulttuuri ja lesbokulttuurikin kuuluvat. Emma päätyy työn kautta kielikurssille, jonka opettajan suorasukaista kritiikkiä on välillä vaikeaa niellä. Hän joutuu suoraan apukouluun, koska hän ei edisty toonien oppimisessa opettajan haluamaan tahtiin.

Onnekkaan sattuman kautta Emma pääsee kirjautumaan Lala-naisten foorumille, jonka kautta hänelle avautuu aktiivinen naisyhteisö. Pekingin LGTB-yhteisö ei ole täysin maan alla, vaan he ovat alkaneet taistella oikeuksistaan pontevasti. Emmaa kehotetaan pysymään kaukana mielenosoituksista, mutta hän päätyy suunnittelemaan julisteita aktivistien keskukselle. Foorumilta löytyy myös naisystäviä, joista ensimmäinen, Anna, on taustaltaan muslimi. Suhde on myrskyisä, mutta tuntuu aidolta kohtaamiselta, johon kuuluu paljon muutakin kuin seksiä.

Kiinalainen lesbokulttuuri on kuitenkin väkivaltaisempaa ja rituaalisempaa kuin mitä kertoja saattoi etukäteen kuvitella. T- ja P-naisilla on määrätyt roolit, joiden rikkominen ei ole toivottua. Miehiä imitoivat T:t ryyppäävät rankasti, käyttävät bindereitä ja säätävät kondomien kanssa. Välillä Emmasta tuntuu, että länsimaisten kanssa seurustelu on joillekin naisille fetissi, ja että vallankäytön näkökulmasta naisystävät nauttivat siitä, että ulkomainen kumppani on avuttoman ummikon asemassa. Tasa-arvoinen parisuhde tuntuu vaikealta tavoitteelta, ja myös seksuaaliseen itseilmaisuun liittyy rajoitteita.

Kirjassa on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin seksuaalisuus, ja se kannattaa lukea, vaikka lesbojen alakulttuurit eivät niin suuresti kiinnosta. Työelämään liittyvät havainnot ovat myös herkullisia, ja keskeisessä asemassa tässä on piratismin ilmiö. Muiden ideoiden varastaminen ei ole Kiinassa niin tuomittava asia kuin länsimaissa, vaan joissain piireissä sitä pidetään jopa ansiona. Työntekijänä kertoja joutuukin jatkuvasti säätämään omia periaatteitaan ja moraalikäsityksiään, ja myös esteettisiä ihanteitaan. Työ on myös hierarkkista, ja pomon pyynnöt välillä täysin naurettavia. Rovion luoviin tiloihin verrattuna työtä tehdään ahtaassa sardiinipurkissa, jossa piirtäjät hitsaantuvat toisiinsa kiinni.

Vertaan kirjaa, ehkä epäreilulla tavalla, äskettäin lukemaani Minna Eväsojan teokseen Melkein geisha, jossa työskennellään akateemisissa piireissä Japanissa. Lukemissani Japaniin sijoittuvissa suomalaisteoksissa kirjailija on usein jo ennen matkaansa perehtynyt kulttuuriin syvällisesti, ja matkan motivaattorina on kulttuuri, kun taas tässä kirjailija ei ole sisäsyntyinen Kiina-fani. Molemmissa lähtökohdissa on puolensa, mutta itse usein koen enemmän sympatiaa sellaisia tarinoita kohtaan, joissa vieraaseen maahan päädytään joko sattumalta tai taloudellisista syistä. Akateeminen turismi ja kulttuurivaihto on usein elitististä, varsinkin, jos sen rahoitus on turvattua. On monella tavalla rohkeampaa lähteä tutustumaan toiseen kulttuuriin kokonaan sen ehdoilla, myös työsuhteen ja palkkauksen näkökulmasta. Tässä tarinassa siis sukelletaan suoraan syvään päähän, niin työelämässä kuin ihmissuhteissa.

Kirjassa vaihtelevat runollinen ilmaisu ja yksityiskohtainen arkinen vuorovaikutus. Pidin eniten kertojan pohdinnoista taiteesta ja pelimaailman sisäisistä koodeista, myös hänen yrityksistään jättää tuottamiinsa peleihin persoonallisia jälkiä. Piirtämiseen liittyvät osiot toivat kirjaan myös tarvittavia suvantovaiheita, koska Pekingin yöelämän kuvaus oli paikoitellen jopa ahdistavaa. Toisaalta jäin miettimään kirjan nimen monia merkityksiä ja sitä, kuinka vapauttavaa ihmisen on omata useita nimiä, joilla kutsutaan öisin. Nimi on kutsuva, vaikka olen viime aikoina protestoinut näitä ”joka”-nimihirviöitä vastaan. Tämä nimi ei ainakaan uuvuta pituudellaan ja jättää houkuttelevasti kaikki ovet, näkyvät ja salatut, raolleen.

Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Sadan vuoden kissamaisuus

Teos: Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun kuulin Onnenkissa-teoksesta, olin hihkua onnesta ja samalla koin salaista mustasukkaisuutta aiheesta. Edith Södergran on pitkään ollut kotimaisista runoilijoista suosikkini, ja itsellänikin on ollut joskus työn alla teos, jossa Edith kohtaa erään merkittävän itämaisen naisrunoilijan. Pelkäsin, että nyt on kirjallisuuden Edith-kiintiö joksikin aikaa täytetty, mutta eihän se niin mene. Parhaista klassikoista on koko ajan työn alla mitä erikoisempia tulkintoja, eikä aihe tyhjene koskaan.

Aino Vähäpesola (s. 1994) on nuori kirjailija, ja Onnenkissa on osittain omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo nuoresta naisesta, joka tekee tuskaista Södergran-gradua kirjallisuustieteisiin, eikä meinaa tulla hyväksytyksi feministisine tulkintoineen 2010-luvun loppupuolella Helsingin yliopistossa, jossa nais/sukupuolentutkimusta on opetettu iät ja ajat. Gender-tietoisuus ei nähtävästi tuossa yliopistossa välity laitosrajojen yli, tai Vähäpesolalle vain sattui harvinaisen nuiva seminaarin vetäjä.

Edith Södergranilla oli legendaarinen kissa Totti, jolle fanit pystyttivät patsaan Raivolaan pian rajan avauduttua 1990-luvulla. Södergranin runojen kissoja voi toki tulkita kirjaimellisesti Totiksi, mutta kissan asemaan voi eläytyä myös lukija itse. Teoksessa kertoja hankkii netistä pattereilla käyvän kiinalaisen onnenkissan asuntoaan elävöittämään poikaystävästä eron jälkeen. Hän pohtii sitä, kuinka paljon onnea voi tuottaa tehtaassa valmistettu rihkama, joita on miljoonilla ihmisillä. Oma onnenkissanikin on jossain laatikossa, kyllästyin siihen ja sen onnea tuottava tassu hajosi lasten leikeissä. Edelleen silti ihailen näitä tyyniä otuksia esimerkiksi ravintoloiden ikkunoissa.

Vähäpesolan omakohtaisten pohdintojen äärellä koin välillä koomista valaistumista: ei ole nuoren naisen elämä paljoa muuttunut sitten oman nuoruuteni, vaikka sukupuolen käsitteistö on nyansoitunut ja seksuaalisuudesta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Ainon ja poikaystävän suhde on monella tapaa stereotyyppinen, vaikka mies on vastuuntuntoinen nuoriso-ohjaajatyyppi, joka murehtii naisensakin puolesta. Seksi on yhdyntäkeskeistä, ja mies haluaa olla siinä aktiivinen osapuoli – muut mahdollisuudet hän ohittaa, sillä hän ei ymmärrä niitä.

Eniten sain irti kirjan joogapohdinnoista, ja varsinkin meditaatiosta kuolleen miehen asennon ympärillä. Tässä oli sellaista kehollista kerrontaa, josta voi moni lukija oivaltaa jotain uutta joogasta ja innostua jopa kokeilemaan sitä. Södergranin biografiset tiedot olivat minulle kauttaaltaan tuttuja – mitä innokas fani voikaan tehdä niiden lisäämiseksi – ei paljoa, koska Edith poltti henkilökohtaiset arkistonsa ennen kuolemaa. Hän halusi olla kirjailija, jota tulkitaan vain tuotannon kautta, ei postuumien jäänteiden.

Koska kuuntelin kirjaa äänikirjana, en mennyt niin syvälle feministisissä ja kirjallisuustieteellisissä havainnoissa kuin olisin mennyt painettua tekstiä lukiessa. Keskityin enemmän teoksen nykyhetkeen, ja pieniin arjen ihmeisiin. Ihastuin kirjailijan feministiäitiin, joka on vuosikymmeniä käynyt samassa aktivistien konferenssissa, ja joka saa majoitusvastuun sen saapuessa Helsinkiin. Ihastuin yövieraisiin Violetiin ja Roseen, jotka hoitavat pois nuoren naisen akateemiset jännitteet lämpimillä käsillään.

Graduseminaarin sessiot aiheuttivat minussa niin voimakasta myötähäpeää, että hihkuin kotini hiljaisuudessa. Niissä oli vahva dramaturginen ote, ja olisin halunnut nähdä ne filmillä tai lavalla. Kurssikavereiden tervehtimättömyys ja flegmaattisuus sai minut melkein tolaltaan. Mutta uskon kyllä, että yliopisto-opiskelu voi olla juuri noin persoonatonta Suomen parhaassa yliopistossa, jossa suurimmalla osalla opiskelijoista taloushuolet vetävät akateemisen kunnianhimon edelle.

Ihailin sitä, kuinka paljon asiaa, fiiliksiä ja tulkintoja Vähäpesola sai mahtumaan tähän tiiviiseen kirjaan. Tätä voi lukea monesta tulokulmasta, Södergran-fanina, kissafanina, seksuaalisena etsijänä, tutkijana, joogina, aikamatkailijana, eikä aihepiiri silti kokonaan tyhjene. Itse luin teosta ilon näkökulmasta, ja harvemmin olen lukenut näinkin akateemista teosta, joka olisi saanut nauramaan makeasti. Komiikka on paikoitellen tahallista, mutta voi olla myös tahatonta. En usko, että tarkoituksena on ollut tuottaa huumorikirja, mutta iloa teos kuplii kaikkien erojen ja pettymysten keskellä. Tällainen elämänasenne on ihailtavaa, ja nuoret voivat opettaa vanhempiaan sen saavuttamisessa.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Turkoosin auran ystävyydestä

Teos: Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos, 2019)

Toukokuun melankoliseen sadepäivään sopii hyvin romaani, jossa enimmäkseen loikoillaan terapeutin sohvalla, hyvällä maulla sisustetussa vastaanottohuoneessa, jossa on huolella valittuja taideobjekteja. Huoneessa on venäjänsininen ja amandenvihreä lepotuoli, mutta helsinkiläisen terapeuttinaisen ykkösasiakas Natalia valitsee aina turvapaikakseen perinteisen analyysisohvan. Jalkojen oikaiseminen on hänelle tärkeää, ja välillä hän kertoilee rajuista seksimuistoistaan villahuopaan kääriytyneenä. Huoneen vangitseva maalaus on hankinta Bukowskin taidehuutokaupasta, mutta yllättävää kyllä, sillä on maaginen kytkös Nataliaan.

Romaanin terapeutti on psykologian tohtori, keski-iässä erikoisesta menetelmästä, itse keksimästään kerrostushoidosta väitellyt nainen, joka ei ole saanut Psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi eikä häntä hyväksytä Valvirassa. Tämä johtuu hänen uraauurtavista tekniikoistaan, joita viiden pennin puoskarit kadehtivat. Natalia on hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka on kyennyt maksamaan terapiasta täyden hinnan ja joka resonoi hyvin varsinkin luovan kirjoittamisen tehtäviin. Hän kykenee myös piirtämään tarkan graafisia kuvia seksuaalielämästään jonkunlaisessa transsissa. Terapian aikana hän myös etenee nauhoittamaan ja kuvaamaan fantasioitaan, niin kerrottuina tarinoina kuin livenä. Live-tilanteet ovat monessa suhteessa vaarallisia, mutta eniten niissä rikotaan terapeutin ja asiakkaan ennaltasovittuja rooliodotuksia.

Jos nykyajan teknologioita ei oteta huomioon, teos muistutti minua eniten 80-luvun psykoanalyyttisestä feministisestä kirjallisuudesta, johon itse olin hurmaantunut jälkijunassa 90-luvun puolivälissä. Kirjan naiset eivät enää ole nuoria; Natalian ikää en osaa täysin arvioida, mutta hän saattaa olla kirjan nykyisyydessä jo viisikymppinen, ja terapeutti selkeästi hänestä vanhempi. Natalialla viittaa myös tarinoissaan paljon Neuvostoliittoon, vaikka toisaalla kasvuympäristönä mainitaan joku pohjoisen Suomen peräkylä. Natalian lapsuudessa syödään ukrainansalaattia, ja teoreettisia viitteitä on paljon varsinkin neuvostoliittolaiseen psykologian historiaan.

Miksi terapeutti sitten päätyy kutsumaan Nataliaa ystäväkseen? Hänhän jatkuvasti korostaa istuntojen maksullisuutta, ja asiakassuhteen rajallisuutta. Hän on hyvin virkaintoinen, ja ammatillisesta identiteetistään tarkka, ja ylikorostunut itsetutkiskelu leimaa hänen arkeaan myös työn ulkopuolella. Toisaalta hän kertoo kovin vähän itsestään, muuten kuin urakehityksen näkökulmasta. Hänen oma seksuaalisuutensa tuntuu pelkästään hämmentyneeltä, eikä hän ainakaan tunnu käyttävän omia kokemuksiaan terapiansa työvälineinä.

Teos oli positiivinen yllätys siksi, että se oli aivan erilainen kuin odotin. Odotin tältä jonkunlaista petosdraamaa, mutta tarina olikin yllättävän karnevalistinen, paikoitellen jopa hillitön. Varsinkin Eskilstunan tantrafestivaalit alkoivat heti kiinnostaa, ja nauroin niiden kuvaukselle estottomasti. Itse koin, että Natalian monessa rekisterissä kerrotut tarinat hänen omituisista existään oli kirjan ”pihvi”, enkä lopulta jäänyt pohtimaan paljonkaan terapiasuhteen eettisyyttä. Toki teokseen mahtuu valtaa ja sen molemmanpuolista väärinkäyttöä, mutta myös vallattomuutta ja halua nauraa koko psykoanalyysin pompöösille instituutiolle.

Kysymys valehtelemisesta terapiassa nousi myös keskeiseksi, ja terapeutti toivoo, että Natalia osaisi edes valehdella systemaattisesti. Mikä sitten on valhetta ja mikä totta, kun puhutaan ihmisen mielenliikkeistä, ja onko ”totuudellisuus” parantumisen ehto, kun kyseessä on niinkin vaikea instrumentti kuin ihmisen eletty elämä? Entä sitten, jos keski-ikäisellä uranaisella on sivupersoona, ja hän tykkää videoita tämän seikkailuja? Ketä Natalia tällä toiminnallaan vahingoittaa?

Luin tämän teoksen sujuvasti tänään, koska viihdyin sisällä enkä kaivannut mihinkään hehkeään luonnonmaisemaan. Teos tuntui huomattavasti kepeämmältä kuin Oneiron, jonka luin vaivalloisesti ymmärtämättä sen kaikkia kerroksia. Oneironissa toki ansiokasta oli monipaikkaisuus ja historiallisuus; tässä asetelma on kompaktimpi, ja sen vuoksi tarina pysyy hyvin kasassa. Ja vaikka tässä enimmäkseen pysytään Suomen rajojen sisäpuolella, sen teema, naisen seksuaalisuus ja sen moninaiset tulkinnat, on niin universaali, että kokisin tällekin teokselle olevan oiva käännöspotentiaali.

Kuvituksesta ja hassusta käsinkirjoitetusta osiosta plussaa, ne myös lisäsivät Natalian persoonan uskottavuutta, olihan hän graafinen suunnittelija ammatiltaan. Kaiken kaikkiaan teos oli ilkikurisen kupliva, minuuteen syvääluotaava, mutta samalla helposti lähestyttävä.