Tapaus Fekete Anna

imageOlen tässä miettinyt, lopettaisinko dekkareista bloggaamisen. Blogini on äitynyt liian kaikkiruokaiseksi, ja näin toimimalla en oikeastaan palvele mitään lukijaryhmää kunnolla. Haluaisin palata kunnon hyviin aikoihin, jolloin tein kirjavalintoja harkitummin. Tuolloin minulla oli rahaa ostaa kirjoja ulkomailta, uutuuksia, joista Suomessa ei oltu kuultukaan. Nykyään luen lähinnä e-kirjaston tarjontaa ja poistokirjoja sattumanvaraisella logiikalla. Tämäkin on omanlaisensa metodi, jossa aarteenetsinnällä on suuri rooli, mutta elämäni tässä vaiheessa haluaisin lukea vähemmän ja harkitummin.

Dekkareita on taas kesän aikana tullut suurkulutettua, mistä en tunne huonoa omaatuntoa. En ole ajatellut lopettaa niiden lukemista, mutta arvioni niistä ovat kaavamaisia, paljastavat juonesta liikaa eivätkä anna itsellenikään mitään uutta. Luen dekkareita väsyneenä, tilanteissa, joissa joku huoli kalvaa mieltä niin, ettei keskittyminen riitä taideromaaneihin. Dekkareiden lukeminen kehittää huomiokykyäni arjen pieniin johtolankoihin, jotka yleensä ohitan mestarillisesti.

Nyt kesän loppuhuipentumaksi kuitenkin löysin mieltäni virkistävän tapauksen Fekete Anna, poliisihahmon, jolla tuntui olevan paljonkin uutta sanottavaa. Luin siis Kati Hiekkapellon dekkarit Tumma (Otava, 2016) ja Suojattomat (Otava, 2014), väärässä järjestyksessä. Anna Fekete on serbianunkarilainen kolmikymppinen poliisi, joka on tullut Suomeen pakolaisena 90-luvulla. Hän on käynyt koulunsa Suomessa, myös armeijan ja puhuu suomea täydellisesti. Hänen äitinsä on palannut Serbiaan heti Annan tultua täysi-ikäiseksi, ja äidin toiveena on myös saada aikuiset lapsensa palaamaan kotimaahan.
Anna on dynaaminen ja charmantti nainen, joka osaa flirttailla ja bilettää, mutta arjessaan hän on neuroottinen lenkkeilijä, ylitöiden kerääjä ja uneton hermoheikko hortoilija. Suomalaiseen suorituskeskeisyyteen hän on integroitunut mahtavasti, vaikka kaipaakin balkanilaista mentaliteettia, tietynlaista hulluutta, riskinottoa ja ryhmäsolidaarisuutta. Ylittäessään EU:n rajan Unkarista Serbiaan Anna kokee hengittävänsä helpommin ja elävänsä asteen vapaammin. Näin on siitä huolimatta, että unkarinkielisen vähemmistön oikeuksia on rajattu sitten Jugoslavian kaatumisen.

Molemmat teokset olivat kerrassaan upeita, mutta henkilökohtaisesti sain enemmän irti Tummasta, jonka tapahtumapaikkana on Annan syntymäkaupunki Kanizsa. Teos ajoittuu kesäkuuhun 2015, jolloin pakolaisten suuri määrä laittoi uneliaan provinssin pasmat sekaisin. Teos käsittelee pakolaiskysymystä, romanikysymystä ja alueen vahvoja mafiakytköksiä lomittain. Annan käsilaukkuvarkaus kesäloman aikana johtaa hänet syville vesille myös henkilökohtaisen historian suhteen, sillä hän joutuu palaamaan varhaislapsuutensa menetyksiin, joita hän ei aktiivisesti muista.

Kanizcan kaupungin ja lähialueiden kuvaus oli todella elävää, ja myös opettavaista. Viinifestivaalit ja Tisza-joen kukinnan juhliminen jäivät kutkuttamaan ihon alle. Balkanilaisen kahvinjuonnin ja tupakanpolton taide tuntui melkein dekadentilta verrattuna läntisen Euroopan kaikenkattavaan savuttomuuteen. Annan päiväkotikavereiden yhteydenpito oli koskettavaa kertoen paljon paikallisten suhteiden verkostosta. Vaikka poliittiset erot tuntuivat astetta räikeämmiltä kuin Suomessa erityisesti suhteessa kansallismielisyyteen ja äärioikeiston nousuun, lievä fasismi ei tässä johtanut ystävän ulos savuttamiseen. Tibor on edelleen Annan ystävä, vaikka viettääkin iltoja uhoavissa miesporukoissa.

Suojattomat oli dekkarina hurjempi kuin Tumma, mutta koska itse luen paljon esimerkiksi paperittomien siirtolaisten kohtaloista, sen aihepiiri tuntui liian tutulta. Pakistanin kristittyjen tilanteeseen Hiekkapelto on perehtynyt hyvin, ja pidin paljon Sammy-nimisen turvapaikanhakijan traagisen tilanteen kartoittamisesta. Sammyn järkyttävän huumeriippuvuuden taustat olivat todella uskottavat. Samalla on muistettava, että heroiinin käyttö on suuri ongelma Pakistanissa ja pohjoisessa Intiassa myös vähemmän kovia kokeneiden nuorten parissa, koska yhteiskunta ei pysty tarjoamaan heille mielekästä tulevaisuutta. Subutexin eli Bubran lumetodellisuus tuntuikin olevan Pakistanin ja Suomen nuoria aikuisia yhdistävä tekijä, ja tähän maailmaan epätoivoisen Sammyn oli helppo sulautua myös uudessa maassa.

Eniten kirjoissa minua viehättivät Annan perheen ylirajainen todellisuus, siskon ja veljen kuormittunut suhde ja jäämisen versus lähtemisen problematiikka. Anna Fekete on paljon muutakin kuin ”maahanmuuttajakyttä”, eikä hänen kyydissään tullut tylsiä hetkiä. Erityisen kuvaava oli Annan suhde työpariinsa Eskoon, eläkeikää lähenevään rapajuoppoon rikoskomisarioon, joka ei voi olla päästämättä suustaan termejä ”mutkainen”, ”savuranne” ja ”taatelintallaaja”. Annan sietokyky kollegan porsastelulle on harvinaisen korkea, sillä osa kommenteista osuu välillisesti myös hänen (valkoisen eurooppalaisen) nilkkaan. Suhde työpariin on erityisen kuormittunut Eskon krapulapäivinä, jolloin kenttätilanteet ovat hyvin haasteellisia.

En osannut suoraan lukea, mistä pohjoisen kaupungista Hiekkapelto kirjoittaa, mutta ainoa looginen vaihtoehto oli Oulu. Oulua hyvin vähän tuntevana en osannut sijoittaa kuvattavia lähiöitä mieleni kartalle. Erittäin merkittävä koordinaatti Suojattomissa oli afganistanilaisen homopari Maalikin ja Farzadin omistama pizzeria Hazileklek, jonka tunnelma oli erityisen valloittava. Molemmissa teoksissa ruoka oli keskeisessä osassa, vaikka Annan sietokyky balkanilaiselle rasvaiselle dieetille olikin vuosien varrella kaventunut.

Suojattomat sai vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, mikä tuntuu perustellulta omintakeisten näkökulmien vuoksi. Hiekkapelto on parhaimmillaan vähemmistöryhmien sisäisten vähemmistöjen kuvaajana, eli hän osaa räjäyttää liian yksioikoisia käsityksiä etnisyydestä tai muista yhteenkuuluvuuden mittareista. Monet muutkin suomalaiset dekkarikirjailijat ovat viime aikoina käsitelleet monikulttuurisuuskysymyksiä, mutta jotenkin näissä Fekete Annan seikkailuissa päästiin uudelle tasolle, jossa hahmot olivat vähemmän ennalta-arvattavia. Odotan jo uutta jaksoa ja sarjan alkuosaa Kolibria olen myös kuikuillut. Uusilta jaksoilta toivoisin, että yhteys Serbiaan pysyisi vahvana.

Sotareportaasi vai fiktiota?

heikura-jouko-mustien-vuorten-varjossaJouko Heikura oli minulle täysin tuntematon kertoja, ennen kuin löysin hänen esikoisensa Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011) Kirjatorin loppuunmyynnistä. Tartuin kirjaan sen mystisen kannen vuoksi ja ylläri ylläri, se kertoikin ainakin kolmanneksen ajan Bosnian sodasta.

Päähenkilönä on Rakel Aho, nuorehko toimittaja joka lähetetään raportoimaan Balkanin sodista ja kommunismin murtumisesta. Hänen tukikohtansa on Budapest, josta hän tekee reportaasimatkoja lähialueille. Ensimmäinen reissu tapahtuu Ceaucescujen teloituksen aikaan 1990 ja hänen touhujaan seurataan noin kolmen vuoden ajan. Heikura on ilmeisesti itsekin toiminut toimittajana Itä-Euroopassa noina aikoina ja tuntee alueen poliittisen historian faktatasolla suvereenisti. Romaani onkin faktapainotteinen kertaus 90-luvun tapahtumista.

Romaani on saanut vaihtelevia arvioita lehdistössä ja blogimaailmassa. Tarkkaan en niitä lukenut, sillä yritän blogiarvioissa pysyttäytyä omissa tulkinnoissani. Ymmärrän, miksi romaani on julkaistu: se on vauhdikas road movie, siinä on hyvää ajankuvaa ja osuvia silmännäkijän lausuntoja, paikkojen ja maiseman kuvaus on vivahteikasta. Lukija pääsee käymään neljässä postkommunistisessa maassa samaan syssyyn ja todistamaan ihmisten köyhyyttä, kurjuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Matkustamisen kuvaaminen on tässä romaanissa parasta.

Lajityypin määrittely on vaikeaa. Tässä on dekkarin, matkakirjan ja puhtaan journalistisen sotareportaasin tyylipiirteitä. Eikä tämäkään ole häiritsevä tekijä, kirjoittavathan monet muut onnistuneita hybridiromaaneja. Oikeastaan eniten tässä ärsyttää se, että Rakel Aho tuntuu aina pääsevän tai joutuvan tapahtumien keskiöön. Ei ole uskottavaa, että ensikertalainen Bosniassa pääsisi heti serbiarmeijan salaiselle pääkallopaikalle kättelemään Radovan Karadzicia. Eikä ole uskottavaa, että hän pelastautuu joukkoraiskauksesta yhden alkoholisoituneen venäläisreportterin turvin. Fiktion kirjoittajalla on toki lupa tiivistää aikaa ja sijoitella henkilöitään mitä uskomattomiin paikkoihin – siksi fiktio on fiktiota – mutta hänen on myös hallittava teoksen kokonaisuus. Jos liioittelun ja maagis-realismin tielle lähdetään, silloin on osattava myös parodian ja fantasiakirjoittamisen keinoja. Heikura ei osaa vetää tarinaansa puhtaasti överiksi, jolloin lukija tunnistaisi olevansa ”muualla”.

Minulle olisi lukijana riittäneet pienemmätkin tarinat. Tässä oli hienoja sivuhenkilöitä ja arkisia kohtaamisia, joissa olisi ollut tarpeeksi potentiaalia yhteen romaaniin. Liiallinen turboahtaaminen ei koskaan ole suositeltavaa kirjallisuudessa.

Toinen ongelma oli Rakelin ja Romeon, romanialaisen nuoren opiskelijan/pikkurikollisen suhteessa. Heikura ei vain ole romanttinen eikä eroottinen kuvaaja. Rakel Ahon hahmo olisi toiminut paremmin takakireänä vanhanapiikana, viileänä uraohjuksena tai vaikka sadomasokistisena amatsonina, mutta Rakelin ja Romeon suhde tökki jo nimeämisen politiikan tasolla- saati sitten seksuaalisen politiikan. Romeo raiskaa Rakelin kännissä bukarestilaisessa hotellihuoneessa, mutta tästä huolimatta Rakel ei saa miestä mielestään. Romeo palaa hänen elämäänsä Budapestin kadunkulmassa, sillä heidät on väistämättä tarkoitettu toisilleen. Taas näitä kökköjä kohtalokkaita kohtaamisia. Näillä ansioilla saisi jo vuosisadan huonoimman seksikohtauksen palkinnon.

Kirjalle on luvassa jatkoa teoksessa Joki kaupungin alla (2013), jossa Rakel Aho on saanut siirron Lontooseen. Ilmeisesti esikoisesta on pidetty sen verran, että kakkososan kustantaminen kannattaa. Kiinnostaisi kyllä katsoa, onko ”Raksu” kehittynyt henkilöhahmona ja millaisiin uskomattomiin seikkailuihin hän joutuu siirryttyään Euroopan laitamilta sen keskipisteeseen.