Lohikäärmeperhosen siivin

lohikrmeen_vrit-pekkola_pasi-32880650-frntlJossain on isä, jolle välittäminen merkitsee itse äänittämiä Pupu Tupuna-satukasetteja, postit-lappuja jääkaapin ovessa ja runsaita tuliaisia maailman lentokentiltä. Isällä on poika, joka on isovanhempiensa kasvattama, poika, joka ei muistuta ketään isänpuolisesta suvusta. Yhdessä Vietnamista adoptoidun Miinan kanssa hän on koulunsa ”etninen piristeruiske”. Eniten häntä ei kiusata vinoista silmistä, vaan siitä, ettei hänellä ole äitiä. Äiti on kadonnut pojan elämästä kaukaiseen Kiinaan tämän ollessa vuoden ikäinen. Pojan kiinalainen identiteetti on hauras, mutta täysin suomalaiseksikaan hän ei itseään koe johtuen yhteiskunnan ahtaista oletuksista siitä, kuka voi olla suomalainen.

Pasi Pekkolan romaani Lohikäärmeen värit (Otava, 2015) on erikoinen saaga perheestä, jota ei oikein koskaan ollut olemassa. Se on syväänluotaava kertomus Kiinan lähihistoriasta, erityisesti kulttuurivallankumouksesta ja sen jälkeisestä henkisestä rappiosta, joka rikkoi kyläyhteisöjä ja teki naapureista toistensa ilmiantajia. Se kertoo Kiinan epätasaisesta kehityksestä ja suuresta elintasokuilusta maaseudun ja kaupunkien välillä. Se kertoo nuorista naisista, jotka elättävät maalle jääneitä perheitään prostituutiolla – karaokebaareista, joissa itä kohtaa lännen usein irvokkaalla tavalla. Näistä kohtaamisista Daisyt, Rosiet ja Amyt harvoin nousevat rikkauteen ja menestykseen. Ottamalla länsimaisen nimen naiset kuitenkin suojaavat oikeaa minuuttaan ja taustaansa.

Romaanin päähenkilö on Qiaoling alias Daisy, jonka lempinimi on Pikku Lohikäärme. Qiaoling kasvaa kahdestaan köyhän isänsä kanssa, jonka selkä ei kestä peltotöitä. Tämän vuoksi isää epäillään jatkuvasti kapitalismin kätyrinä toimimisesta. Muutaman kylmän talven yli kaksikko selviää kielletyillä tuloilla, joita he saavat heinäsirkkataisteluista. Qiaolingin kyvyt löytää taistelijasirkkoja ja kasvattaa niistä voittajia ovat ilmiömäiset. Pekkola uppoutuu syrjäisen Shandongin provinssin Neljän tuulen kylän arkeen aistivoimaisella antaumuksella. Qiaolingin lapsuudessa ja nuoruudessa kokema syrjintä ja sorto on lopulta järkyttävämpää kuin hänen myöhemmät kokemuksensa karaoketyttönä.

Qiaolingin ensimmäinen kokemus ulkomaailmasta liittyy kiertävän elokuvateatterin vierailuun, ja poikaan, joka näyttää tälle Kultahattu-elokuvan. Daisyn ja Jayn epäonnisesta rakkaustarinasta tulee Qiaolingille jonkinlainen pakkomielle, johon hän vertaa oman elämänsä kokemuksia. Suomalaisesta kiltistä Tomista tulee Tom Buchanan, joka pelastaa karaoketytön tarjoten tälle ylellistä elämää Helsingissä, hiljaisten ihmisten maassa.

Teoksessa on kolme aikatasoa ja erittäin koukuttava juoni. Pidin kaikista tasoista, mutta erityisen paljon pidin Xiaolingin tavasta kuvata 1980-luvun Suomea ja maahanmuuttajanaisen yksinäisyyttä. Kaikki Suomessa ei ole mykkää eikä surkeaa, viihtyyhän Xiaoling jopa suomen kielen kurssillaan ja saa muodostettua hyvät välit appivanhempiinsa. Silti avioliitto uraohjus-Tomin kanssa vaikuttaa tuhoon tuomitulta, eihän Tomilla ole kykyä elää parisuhteessa. Kulttuurien välinen kuilu on leveä, vaikka Tomi on viettänyt Kiinassa pitkiä aikoja liikematkoillaan. Xiaoling jää raskautensa aikana yksin ihmettelemään kodinhoitohuonetta, mankelia, riisinkeitintä ja asuntoa, joka on niin suuri, ettei huutokaan kuulu makuuhuoneesta keittiöön.

Xiaoling, Tomi ja Kimi ovat kaikki kolme hyvin yksinäisiä ja kompleksisia persoonia. Kimillä on kenties toivoa murtaa yksinäisyyden kehä ja elää muutakin elämää kuin steriiliä toimistohotellieksistenssiä. Isän ja pojan kohtaamiset jäävät aina puolitiehen, sillä isä on onnistunut rakentamaan työkiireistään suojamuurin, jonka läpi ei pääse kukaan. Kimin on pelastanut isoisä, jolla on ollut aikaa viedä poikaa kalareissuille ja kertoa sotajuttuja. Isovanhempien ränsistynyt talo Kauniaisissa on romaanissa tavallisen elämän ja hyväksynnän symboli, jonne isä ja poika lopulta palaavat eeppiseltä Kiinan-reissultaan.

Lohikäärmeen värit  herätti minussa valtavan matkakuumeen, mutta myös halun opiskella lisää Kiinan poliittista historiaa. Pikku Lohikäärmeen kasvutarina tuntui yhtä autenttiselta kuin moni lukemani kiinalaisen kirjailijan kertomus kommunismin pimeimmistä vuosista. Eniten teoksen kerronnallinen ote muistutti minua Xinranin tosielämän kertomuksista maaseudun tytöistä ja taloudellisesta taakasta. Teoksessa on vahva feministinen sanoma, jota ei kuitenkaan alleviivata poliittisin sloganein. Ja vaikka kirjailija itse kertoo jälkisanoissaan halunneensa antaa äänen Kiinan naispuolisille seksityöläisille, yhtä lailla teos antaa äänen yksinhuoltajaisille kahdessa eri kulttuurissa.

Goottitytön sukutarina

eileen_chang_yuan_nuEileen Chang (1920-1995) oli kansallismielinen kiinalainen kirjailija, joka tunnetaan mm. kommunisminvastaisen propagandakirjallisuuden luomisesta Yhdysvaltain hallituksen rahoittamana. Chang tunnetaan myös ”uuden naiseuden” ja naisen seksuaalisuuden vapaamielisenä kuvaajana; jälkijättöisestä näkökulmasta voisi väittää, että hänellä oli naisen vapautumiseen liittyviä feministisiä intressejä. Chang eli traagisen, myrskyisän elämän, jota varjostivat hänen lapsuudessa ja nuoruudessa kokemansa hylkäämisen ja väkivallan kokemukset. Hän kuoli yksin sydänkohtaukseen asunnossaan Los Angelesissa erakoituneena ja unohdettuna; vasta hänen kuoltuaan teoksia on alettu kääntää englanniksi ja tulkita syvällisemmin kansainvälisesti.

Hankin Changin lapsuudesta kertovan puolielämäkerrallisen romaanin The Fall of the Pagoda (1968/2010) konferenssireissulla Hong Kongissa. Teos oli juuri tullut uunista englanninnoksena ja kustantajat mainostivat sitä ylpeästi konferenssin kirjamyyntipisteessä. Sen sävyt ja tunnelmat herättivät kiinnostukseni jo ylimalkaisen selailun perusteella, mutta olen tuolloin nähtävästi saanut luettua vain johdannon.

Toisin kuin tuo uudempi kiinalainen chicklit, jota lueskelin viime viikolla, Changin perhedraama ei ole mikään kevyt hedonistinen ilottelu. Tässä esitetään shanghailainen dysfunktionaalinen perhe 1930-luvulla kaikessa komeudessaan ja kauheudessaan maailmantuskaisen goottitytön näkökulmasta (uskallan käyttää sanaa ”gootti”, sillä teoksen johdannon kirjoittaja, kirjallisuuden profesori Der-Wei Wang nimesi tyylilajin gotiikaksi). Vaikka rahalla saa ja hevosella pääsee, tässä oikeastaan kenelläkään päähenkilöllä ei ole edellytyksiä onnellisuuteen. Länttä imitoidaan kritiikittömästi, mutta samalla perhe on ankkuroitunut ”vanhan maailman” aatelisiin arvoihin, jotka eivät Kiinan tasavallassa ennen kommunismiakaan enää toimi käypänä valuuttana. Toisin sanoen, perhe on sekaisin, ja kaikista sekopäisimpiä ovat päähenkilön vanhemmat Elm Brook ja Dew.

Päähenkilö Luten kujanjuoksu alkaa n. 13-vuotiaana, kun oopiumiriippuvainen isä ottaa toisen vaimon äidin erottua hänestä mahtipontisesti. Isällä on tietysti tapana pitää sarjaa jalkavaimoja, jotka lapset tuntevat numeroilla. Numero Seiska oli paljon sympaattisempi tapaus kun ”paha äitipuoli”, jonka vaikutuksesta Lute päätyy lopulta vangituksi omaan kotiinsa. Lapsen näkökulma tuntuu autenttiselta, ei liian sentimentaaliselta, vaan asioiden tilaa monisyisesti zoomaavalta. Onni onnettomuudessa on, että perheellä on lukuisia hyväsydämisiä palvelijoita, jotka hoitavat vanhempien roolin ja jakavat lapsille sympatiaa hankalissakin tilanteissa.

Palvelijoiden syntyperään, kansankulttuuriin ja elinoloihin Chang perehtyy myös syvällisesti. Siksi teosta voi lukea rikkaana etnografiana kiinalaisesta muuttuvasta kulttuurista ja dialogista maaseudun ja kaupungin välillä. Changin poliittinen taustakaan ei ainakaan tässä teoksessa esittäydy kovin oikeistolaisena tai kapitalistisena, vaan rivien välistä löytyy välillä kipakkaakin kritiikkiä Shanghain yläluokan dekadentista tilasta.

Oopiumin poltosta ja siihen liittyvistä merkityksistä opin myös paljon. Kiinassa oli kehittynyt sofistikoitunut salonkikulttuuri tämän kovan huumeen ympärille niin, että rikkailla perheillä oli erityinen oopiumisohva ja perheen omia huumediilereitä kutsuttiin oopiumikokeiksi. Lapsena Lute yrittää varastaa isänsä roskiksesta kauniita ampulleja uudelleenkäytettäviksi nukkekodin lamppuina, mutta onneksi neuvokas palvelija pelastaa lapsen satuttamasta tai huumaamasta itseään.

Koska Chang on taitava kirjailija, hän on onnistunut keittämään varsin skandaalinkäryisistä aineista kulttuurisesti rikkaan ja analyyttisen romaanin. Huonomman kirjoittajan käsissä tästä olisi tullut halpaa sosiaalipornoa, mutta Chang onnistuu rikkomaan monia yhteiskuntansa kirjoittamattomia tabuja ja tuomaan erilaisten ihmisten arvot ja näkemykset ristivalotukseen. The Fall of the Pagoda olikin tästä viimeaikaisesta Kiina-Japani-kirjaseikkailustani toistaiseksi yllättävin ja opettavaisin teos. Lukisin Changilta mielelläni myös aikuisen naisen elämästä kertovia teoksia; erityisesti v. 1979 julkaistu pienoisromaani Lust, Caution kiinnostaa jo nimen perusteella ja myös Ang Leen siitä vuonna 2007 tehty filmatisointi.

 

Gourmet-elämäntavan suurlähettiläs

marrying-buddhaShanghailainen Wei Hui on kohauttanut Kiinan kirjallisissa piireissä koko 00-luvun puolielämäkerrallisilla ”paljastuskirjoillaan” Shanghain sinkkuelämästä. Hänen esikoisensa Shanghai Baby (1999) sensuroitiin Kiinassa pian julkaisun jälkeen johtuen eksplisiittisistä seksikohtauksista ja niiden huonosta esimerkistä nuorille naislukijoille. Sain käsiini sarjan kakkososan, Marrying Buddha:n (2005), jossa päähenkilö Coco on jo kolmikymppinen, vauvakuumeessa ja vakavissa aikeissa mennä naimisiin. Monella tapaa teoksia voisi luonnehtia kiinalaiseksi versioksi Sinkkuelämästä, hyvässä ja pahassa.

Teoksessa seikkaillaan Shanghain ja New Yorkin välillä ja myös Shanghain ulkopuolisella Putuon saarella sekä kirjailijan promokiertueilla espanjankielisessä maailmassa. Näkökulma on anteeksipyytämättömän elitistinen: tässä syödään aina gourmet-ruokaa ja shoppaillaan maailmanluokan merkkiliikkeissä. Cocolla ei tunnu olevan koskaan olleen kokemuksia köyhyydestä tai puutteesta – kaikki on sujunut kuin Manulle illallinen. Hänen elämänsä suurin takaisku on yhteen muuttaminen japanilais-italialaisen Mujun kanssa, joka esittää tälle vaatimuksia ruoanlaitosta ja kodin siistinä pitämisestä. Muju arvostaa ”ehtoisaa emäntää”, joksi Coco ei pysty itseään muuttamaan ilman suurta itsepetosta. Feministinen näkökulma on kuitenkin ohuehko: Wei Hui ei anna tunnustusta naisliikkeille tai feministisille ajattelijoille, vaan levittää lähinnä uskoa kauneushoitoihin, shoppailuun ja seksuaalisiin kokeiluihin. Henkistä ulottuvuutta hän yrittää rakentaa juonentyngässä, jossa päähenkilö palaa syntymäpaikkaansa Putuon saarelle ja keskustelee buddhalaisten munkkien kanssa onnellisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Tämä kuitenkin tuntuu päälle liimatulta ja pinnalliselta pääjuoni huomioon ottaen. Buddhan naiminen liittyy naisen sisäiseen ristiriitaan itsenäistymisen ja sitoutumisen välillä.

Marrying Buddha ei ole huonoin lukemani chicklit-teos tai eroottinen romaani, mutta ei paraskaan. Jotkut seksikohtaukset ovat viihdyttäviä ja taatusti rohkeampia kuin mikään Sinkkuelämässä näkemäni kohtaus. Latteahkoa juonta piristivät kohtaamiset Cocon transseksuaalin ystävän Xi’erin kanssa, joka on manner-Kiinan ensimmäinen kaapista ulos tullut sukupuolen korjausleikkauksen kokenut henkilö. Xi’er opettaa ystävilleen itsetyydytyksen iloja. Hänelle keskeinen orgasmin korvike on kuohuviinin juominen jalkahieronnassa. Toinen fetissinomainen kohtaus, joka toistuu ainakin kahdesti, on Cocon pakkomielle silkin repimiseen päältään seksin aikana. Tässä harrastetaan myös kolmen kivaa ja treenataan vaginan lihaksia mystisillä jadekuulilla. Kaikesta tästä huolimatta Cocon parisuhde latistuu liian nopeasti toverilliseksi kämppismeiningiksi.

Ongelmallisinta minulle oli kirjailijan lähes totaalinen huumorintajuttomuus ja itseironian puute. Päähenkilö Coco tuntuu lähes täydelliseltä, harvoin erehtyvältä hahmolta, jolle seksiseikkailujen ulkopuolella ei tapahdu paljonkaan yllätyksellisiä asioita, koska hänellä on täysi kontrolli päällä tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka hän bilettää maailmankuuluissa yökerhoissa ja notkuu aamuyön taksijonoissa ammattimaisin ottein, hänelle ei koskaan tapahdu mitään noloa eikä hän menetä kasvojaan. Tyyppi vaikuttaa melkein teflonpintaiselta pyrkyriltä, jolle oikean vaikutelman jättäminen on aina tärkeämpää kuin hauskanpito tai riskien ottaminen. Kuten joku teosta arvoinut blogisti väitti, Wei Huin rajojen rikkominen on loppujen lopuksi kovin maltillista ja turvallisuudenhakuista. Kulttikirjoina en lähtisi näitä teoksia mainostamaan, mutta tyypillisen chicklitin ystäville Wei Hui saattaa antaa jotain uutta ja sinistä. Ehkä se kiinalainen näkökulma on ”lisäarvo”, joka saa länsimaisen lukijan etsimään merkityksiä vanhan ja lainatun ulkopuolelta.

PS: Kirja pursusi intertekstuaalisia viitteitä sekä kiinalaiseen että länsimaiseen kirjallisuuteen ja filosofiaan. Ilokseni huomaan, että ehkä sen ainoan siteeratun kiinalaisen naiskirjailija Eileen Changin teos makaa lukemattomana hyllyssäni. Kiina-haaste jatkukoon siis sillä…

Kiinalainen katoamisjuttu

Me orvotRastilla neljä: Kazuo Ishiguron Me orvot (Tammi, 2002, alk. 2000). Tämäkin teos on odottanut lukijaansa hyllyssäni melkein vuosikymmenen. Teos kertoo briteistä 1900-luvun alun Shanghaissa, oopiumsotien jälkimainingeista ja ”likaisesta” kaupankäynnistä, joka teki kiinalaisista kykenemättömiä puolustamaan maataan tarpeeksi voimallisesti. Shanghai ei ollut 1900-luvun alussa varsinainen siirtomaa, vaan kauppasatama, jossa kuitenkin Britannian poliittinen vaikutusvalta ja kulttuuriset vaikutteet jyräsivät.

Päähenkilö Christopher Banks on kadottanut molemmat vanhempansa alle kymmenvuotiaana ja matkustaa hyvää tarkoittavan setämiehen kanssa takaisin emämaahan, jossa ei ole koskaan käynyt. Hän pitää Kiinaa tai tarkemmin sanottuna Shanghain ulkomaalaisten kaupunginosaa kotimaanaan ja kokee brittiläisen poikien sisäoppilaitoksen vieraana maana. Orpopojaksi Christopherin taloudellinen tilanne on poikkeuksellisen vakaa. Valmistuttuaan Cambridgesta hän aloittaa aikuiselämänsä yksityisetsivänä asuen mukavassa asunnossa Kensingtonissa. Hän onnistuu nopeasti soluttautumaan Lontoon parhaisiin piireihin ja saa suosituksia diplomaateilta ja muilta silmäätekeviltä. Elämä hymyilee, naisetkin osoittavat kiinnostustaan, mutta vanhempien kohtalo silti kummittelee miehen mielessä.

Saatuaan vinkkiä, että vanhemmat olisivatkin mahdollisesti elossa, hän palaa Shanghaihin noin kolmikymppisenä keskelle 1930-luvun sotatilaa, toisen maailmansodan ”etkoja”. Vanhempien etsimistä hidastaa ystävyys hankalan brittipariskunnan kanssa, jonka vaimo pyrkii saamaan Christopheriä karkaamaan kanssaan Macaohon. Karkumatkalla Christopher kuitenkin eksyy naisystävästään ja päätyy keskelle kiinalaisten ja japanilaisten taistelua pahamaineisessa slummissa. Siellä hän etsii taloa, jossa hän luulee vanhempiensa olevan vangittuina, mutta löytääkin sieltä vain kiinalaisen, pahasti loukkaantuneen perheen. Japanilainen lapsuudenystävä Akirakin oletettavasti löytyy sotilaana keskeltä taistelua, mutta miehen identiteetistä ei nouse varmuutta. Tässä pelataan hauraiden muistikuvien ja lapsuuteen liittyvän nostalgian kanssa – asioiden, jotka ääriolosuhteissa antavat loukkaantuneille toivoa.

Christopherin vanhempien kohtalo on järkyttävä. Varsinkin äiti on joutunut kärsimään äärimmäistä julmuutta vain siksi, että puolusti henkeen ja vereen kiinalaisten tervehdyttämistä oopiumiriippuvuudesta. Postkoloniaalina kritiikkinä teos toimii monisyisesti, paikallisten ja eurooppalaisten valloittajien molemminpuolista osasyyllisyyttä valottaen. Monikansallisten firmojen toimintaan teos antaa historiallista perspektiiviä: jos ”kunniallinen” oopiumikauppa ei enää tässä maailmantilassa ole mahdollista, voisiko sitä verrata esimerkiksi siementen monopoliin, äidinmaitovastikkeiden tuputtamiseen, geenimanipuloitujen vihannesten kauppaan ja korkeasti koulutettujen aivovuotoon? Onko  maailman teknologinen ja tieteellinen ”edistys” ylipäänsä mahdollista ilman joidenkin maiden ja kansanosien alistamista? Brittien oopiumikauppa Kiinaan tuntuu tämän teoksen luettuani poikkeuksellisen harkitulta ja julmalta tavalla kukistaa suuri tieteellisessä ajattelussa omavarainen sivilisaatio.

Romaanissa oli, kiinnostavaa kyllä, paljon yhteistä Ole aina luonani-teoksen kanssa. Tässäkin suuri osa päähenkilöistä on orpoja, ovat kärsineet koulukiusaamisesta ja ovat sekaisin menneen ja tulevan suhteen. Tuntuukin, että Ishiguro on tehnyt kaunokirjallisen kokeen siirtämällä samantyyppisen tarinan toiseen aikaan, kulttuuriin ja genreen. Kahden teoksen lukeminen peräkkäin ei kuitenkaan puuduta tai aiheuta tylsistymistä, sillä päähenkilöt ovat täysin eri tyyppisiä ihmisiä motiiveiltaan. Tämä on hyvin klassinen historiallinen romaani, jossa maiden välisiä valtasuhteita ”selitetään” perusteellisesti, kun taas Ole aina luonani-teos on skifiä eikä siinä selitetä mitään. Tämän romaanin kehyskertomusta oli paljon helpompi ymmärtää. Tyypillistä molemmille teoksille oli tapahtumien tiheneminen ja juonen kannalta olennaisten koukkujen jättäminen loppua kohti.

Teokseen kannattaa tarttua, vaikka ei tietäisi Kiinan historiasta mitään. Se oli lukemastani neljästä Ishiguron romaanista helppolukuisin ja aihepiiriltään laajin. Vanhan Shanghain korttelien ja urbaanin elämän kuvaukset ovat poikkeuksellisen hurmaavia. Pidin tästä toiseksi eniten neljästä teoksesta; suosikikseni haasteen keskellä nousi varhainen teos, Silmissä siintävät vuoret, johtuen sen vahvasta naisnäkökulmasta. Ishiguro-haasteeni saattaa vielä jatkua, mutta ehkä japanilaisista kertojista seuraavaksi on taas kestosuosikkini Haruki Murakamin vuoro.