Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Hurmaavat kollit elämän esteradalla

Teos: Miika Nousiainen: Pintaremontti (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Blogissani on ollut marraskuun mittainen aukko, sillä olen keskittynyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Lukutauot tekevät himolukijalle aina hyvää, sillä aivojen ylikuormittuessa en välttämättä aina osaa pysähtyä arvostamaan kirjaa sanataiteena. Viime kuun aikana olen kyllä lukenut muutaman dekkarin, mutta bloggaan niistä vain, jos minua huvittaa.

Miika Nousiaisen uusin romaani oli ensimmäinen valintani BookBeatin valikoimasta, kun aktivoin sen jälleen 10 sentin Black Friday-tarjouksena. En ole varma, olenko lukenut miehen koko tuotannon, mutta ainakin neljä aiempaa teosta muistan elävästi. Kaikkien aikojen suosikkini on henkilökohtaisista syistä Metsäjätti, mutta kaikki hänen teoksensa ovat olleet vahvoja elämyksiä.

Pintaremontti kuvaa kahden sisaruksen, nelikymppisten sisarusten Samin ja Hennan elämänpiiriä, ystävyyksiä ja mutkikasta tietä kohti perheellisyyttä. Romaani sijoittuu Helsinkiin, mutta sisaruksilla on vahvat juuret Etelä-Karjalaan. Tahdittomat maalaissukulaiset solkottavat hersyvää murrettaan, ja saavat tiedustelunsa perheenlisäyksestä kuulostamaan luonnollisen viattomilta, vaikka oikeasti ne ovat piinallisia.

Sami on alaskalaisen öljy-yhtiön logistiikkapäällikkö ja lyhyiden ihmissuhdesäätöjen erityisasiantuntija. Hän on 39-vuotias isänsä kuollessa ja hautajaiset merkitsevät jonkinlaista käännekohtaa elämässä. Suhde viimeisen säädön kanssa ei edelleenkään ole sukujuhlaan tulemistasolla, ja ylipäänsä naiset, joihin Sami tutustuu tapaavat olla kontrollifriikkejä neuvottelijoita. Elämäntehtävänään hänellä on löytää lastensa tuleva äiti, mutta toive on niin kiihkeä, että sen kuultuaan deitit karkaavat takaovesta.

Sisko Henna on yrittänyt lasta Esa-miehensä kanssa liian kauan, ja hedelmällisyyshoitojen aloitus laittaa suhteen koetukselle. Myös suhde juuri leskeksi jääneeseen Seija-äitiin on katkolla, koska Seija on omaksunut puheeseensa sukunsa kieron vihjailevan folklore-poljennan. Tiukka tiedenainen on pahasti hörhöytymässä seikkaillessaan äitiysblogien maailmassa, jossa Pintaremontti-blogi edustaa järjettömintä fantasiaa. Blogin pitäjällä on Jarkko-niminen mies, joka ymmärtää intuitiivisesti naisen ovulaation alkemian. Esa ei välttämättä edes tunnista koko käsitettä.

Kolmas avainhenkilö Markus (oma suosikkini) on Esan paras ystävä, perintörikas antropologi, joka on joutunut kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi vaimon sairastuttua masennukseen. Hän asuu Etelä-Helsingissä arvoasuntojen maailmassa, jonka puistoissa lasten haalareilla on tiukka arvojärjestys. Sami on perheen tärkeä varaventtiili, ja hän toimii mielellään varaisänä siksikin, että toivoo puistoreissuilla löytävänsä lastensa tulevan äidin.

Kirjan juoni on vauhdikkaan kekseliäs, ja henkilögalleriassa on särmää myös sivuhenkilöiden tasolla. Lapsettomuus tai perhearki eivät ole teoksen ainoita teemoja, vaan se käsittelee myös ikääntymistä, muistisairauksia, omaishoivaa, ja kirsikkana kakun päällä, moottoripyöräjengiläisyyttä.

Teoksen aika-akseli jäi minulle hämäräksi, mutta laskeskelin sen olevan noin pari vuotta. Tarina on kompakti ottaen huomioon juonen moniulotteisuuden, ja tämän luki helposti yhdessä päivässä, eli teksti oli todella mukaansatempaavaa.

Teoksessa ilahdutti varsinkin aidon erilainen miesenergia ja isyyden uudelleenkäsitteellistäminen. Se tuli ehkä parhaiten esiin siinä, kuinka Markus pohti kuulumistaan paikallisiin puistojengeihin ja osaamistaan merkkihaalaririntamalla. Ja myös Samin yrityksissä iskeä samaisen puiston vuoroviikkoäitejä teeskentelemällä olevansa kummityttönsä Helmin isä.

Kirja oli täydellinen omassa universumissaan, mutta olisin mielelläni kuullut myös Markuksen ex-vaimon äänen, sillä tämän masentuneen, ennen äitiyttä pilkuntarkasti suorittaneen naisen tarina jäi kummittelemaan takaraivooni. Näiltä osin teos muistutti minua Eve Hietamiehen ihastuttavasta Yösyöttö-teoksesta ja sen jatko-osista.

Teoksen hauskin akseli oli liivijengin toiminnan vertailu puiston äityleiden haalarijengiin. Kun aletaan puhua Polarn o Pyret-kurahaalareiden tekstiilipinnan pyyhittävyydestä, olemme todellisen standupin alueella. Ja liivijengin toiminta alkoi vaikuttaa lempeältä verrattuna äitijengeihin tai hyvinvointi-influensseri en maailmaan.

Tästä teoksesta riittää ammennettavaa monille, ja toivon sitä lukevan varsinkin ne henkilöt, joiden elämään ei juuri nyt kuulu pikkulapsiarkea.

Pilkunnusaajan paratiisissa

Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Anni Saastamoinen on minulle uusi tuttavuus, kirjailija ja toimittaja, joka tuli ennen Sirkkaa tunnetuksi Depressiopäiväkirjoista, projektista, joka kehittyi podcasteista autofiktioksi. Tätä käsissä olevaa teosta on luonnehdittu naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi, vaikka kyseessä on nuorempi, kaupunkilainen hahmo.

Sirkka on syntynyt sivustaseuraajaksi, jonka pedantti luonne saa hänet tarkkailemaan kanssaihmisiään piikikkäästi. Hän on opiskellut yliopistossa, mutta käy yhdentekevässä toimistotyössä paikassa, jossa kollegat syövät A-luokan nakkeja näyttöpäätteillään. Hän edelleen suree eroaan Saulin kanssa, elämän rakkauden, joka harrasti sukkien silitystä. Onnea oli se, kun pariskunta sai kirjansa hyllytettyä aakkosjärjestykseen silkassa sovussa ja yhteisymmärryksessä. Yhdessä saattoi paheksua niitä luopioita, joiden mielestä kirjojen värikoodaus on esteettisesti kiehtova idea.

Sirkan paras ystävä Natalia puhuu rempseästi tilapäisistä hoidoistaan ja tuo kaksikon tapaamiseen aina reilusti viiniä. Kyllä Sirkkakin voi välillä ostaa olutta, mutta naapureiden jatkuva juhliminen saa aikaan hanakoita muistiinpanoja äänihaittojen lokikirjaan. Jos alakerran nuoriso on bailannut kolmesti samassa kuussa, Sirkka muistaa heitä paimenkirjeellä. Havainnot naisen kerrostalokyttäämisestä olivat kieltämättä hieman kulahtaneita.

Kauppojen ilmoitustauluista Saastamoinen saa enemmän irti kuin kerrostalon pesuhuoneen aggressiivis-passiivisesta viestinvaihdosta. Eräänä päivänä hän huomaa lähikauppansa aulassa ilmoituksen hoitokotiin muuttavan Tyynen kissasta, joka etsii uutta kotia. Kissan hankkiminen arveluttaa siksi, että Sirkka on kuullut, että kissa saattaa raadella emäntänsä kaupunkiasunnossa, jos tämä kuolee, eikä kukaan tule kissaa pelastamaan. Tuleeko Sirkasta sitten ikuinen vanhapiika ja hullu kissanainen, jos hän pelastaa vanhuksen rakkaan elämänkumppanin Laitisen?

Natalia ja Sirkan äiti Aili ovat juurevia sivuhenkilöitä, jotka haastavat pedantin naisen tottumuksia ja neurooseja. Äiti on karjalaistaustainen taidemaalari, joka ei ole onnistunut siirtämään tyttärelleen elämänfilosofiaansa. Sirkan painajainen ryhmäliikunnan lisäksi olisi päätyä lähiöpubiin laulamaan karaokea silittämättömissä alusvaatteissa. Haaveena hänellä taas oli ura kirjastovirkailijana, mutta tajuttuaan, kuinka paljon työ pitää sisällään ihmiskontakteja, hän valitsi työn numeroiden parissa konttorissa.

Tähän pieneen romaaniin mahtuu paljon teräviä havaintoja ajastamme ja kaupunkilaisten sinkkuelämästä. Storytel-palvelu oli kategorisoinut teoksen chicklitiksi, mutta itse en löytänyt siitä sitä kepeää viihteellisyyttä, joka yleensä noita teoksia yhdistää. Toki Sirkalla on kommentoitavaa Bridget Jonesin maneereista, eikä hän osaa suhtautua Marie Kondon pirskahtelun käsitteeseen ilman pisteliästä ironiaa. Huumoria teokseen mahtuu ruhtinaallisesti, mutta se on narisevan kuivaa. Parasta kirjassa oli se, että Sirkka pystyy suvereenisti puolustamaan erakkouteen taipuvaista elämäntapaansa, eikä suurimman osan ajasta koe sitä lainkaan ongelmallisena. Teokseen mahtuu myös reipas annos perisuomalaista angstia, pidättyväisyyttä ja jäyhyyttä, mikä kristallisoituu Sirkan ja hänen työkaverinsa, nakkimies-Sepon yksitavuisesta kommunikaatiossa.

Äänikirjana Sirkka oli juuri sopivan mittainen, ja sopivan kuivakkaasti luettu. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat kyllästyneet (nais)viihdekirjallisuuden angloamerikkalaiseen kohkaamiseen. Tässä kirjassa oli sopivan verkkainen poljenta, ja kiltin ihmisen vastarinnan kuvauksena teos yllättää hiljaisella viisaudellaan.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Vanhapiika vai vaihdokas?

Teos: Malin Lindroth: Vanhapiika. Tahattomasti yksinäisen tarina. (Atena, 2019)

Käännös: Hannimari Heino

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin taas Helsinki Lit-tilaisuus, ja näyttää siltä, että olen lukenut lähes jokaisen siellä esiintyneen kirjailijan uusimman teoksen tänä keväänä. Harmittaa, etten päässyt sinne, vaan möllötin kotona laskemassa tiilenpäitä, mutta festareiden kunniaksi voi aina blogata sen merkkiteoksista.

Malin Lindroth on 52-vuotias ruotsalainen toimittaja, joka lähestyy naimattomuuden kysymystä vanhahtavan termin uusiokäytön näkökulmasta. Ruotsin sanavarastonikin kasvoi kirjaa lukiessa: en ennen viime viikonloppua tiennyt, mitä tarkoittavat nokkakona tai nuckan.

Vanhapiika on varmasti hävinnyt ruotsin kielestä käsitteenä ennen kuin se hävisi suomen kielestä. Toisaalta myös Ruotsin historiassa 1900-luku sai aikaan taantumusta perhearvoissa. Kansankodin rakennuskausi 1930-luvulta 1950-luvulle oli ydinperheen ideologian riemuvoitto, joka teki yksin elämisestä sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Muutos näkyi myös asuntopolitiikassa, eli yksin asuvat naiset joutuivat ahtautumaan kaupunkien vuokrahuoneisiin, ja miehet usein matkustajakoteihin. Uudemman feministisen ajattelun kautta vanhoistapiioista ei ole enää puhuttu julkisesti viiteenkymmeneen vuoteen, mutta Lindroth haluaisi termin uusiokäyttöön itseohjautuvasta, positiivisesta näkökulmasta.

Lindroth haaveili nuorena pitkästä heteroparisuhteesta, mahdollisesti avioliitosta, johon kuuluisi omakotitalo, lapsia ja koiria. Lähimmäksi heteronormatiivista autuutta hän pääsi parikymppisenä, jolloin hän seurusteli ja oli kihloissa insinööriopiskelijan kanssa, jolle hän neuloi muumiaiheisia villapaitoja. Suhdetta kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Malin uskoi löytävänsä vielä ”sen oikean”. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan hän rakastui viisitoista kertaa ja tuli aina miesten torjumaksi siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika syventää suhdetta.

Malin oli nuorena kiltti ja nuorisokulttuuriin sopeutumaton tyyppi, joka ei osannut harrastaa ”rajuja” asioita. Kun hän terapiassa käytyään tutkii nuoruuttaan uusin silmin, hän huomaa itsessään ja ympäröivässä kulttuurissa asioita, jotka hylkivät toisiaan. Hän pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin, eikä osannut meikata kunkin aikakauden muodin mukaisesti. Karmeimmat kommentit puutteellisesta naisellisuudestaan hän kuuli ollessaan vaihto-oppilaana Arizonassa 80-luvun alussa: isäntäperhe piti häntä toivottomana deittimateriaalina, koska ei hän edes osannut poistaa säärikarvojaan oikealla tavalla.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen, sillä Pohjoismaissa noin kolmasosa väestöstä elää tahallisesti tai tahattomasti yksin. Vanhapiika ei pyri kartoittamaan kaikkien yksinäisten tarinaa, vaan kertoo naisesta, joka ei tietoisesti valinnut yksinäisyyttään, vaan se vain tapahtui hänelle. Uskon, että teoksen sanomaan voivat samastua myös toisella tavalla yksin jääneet, vaikka kaltaiseni sarjamonogamistit, joilla kyllä on tarinoita anopeista ja anoppikokelaista, mutta jotka ovat väsyneitä alituiseen säätöön ihmissuhdemarkkinoilla. Malin Lindrothin tyypillisin suhdesäätö on ollut sellainen, jossa miehet ovat tuoneet hänelle käsikirjoituksiaan ilmaisen palautteen ja oikoluvun toivossa. Seksin ja oikoluvun välinen raja on tässä himmeä, ja voi huoh, kuinka tuo havainto teki kipeää, sillä olen itse myös monta kertaa ollut juuri tuossa roolissa.

Vanhapiiassa on myös postfeministinen elementti, mikä saattaa ärsyttää monia feministisen liikkeen sisällä tai reunamilla kasvaneita lukijoita. Toki Lindroth itsekin on luultavasti elänyt tässä tiedostavien yliopistonaisten maailmassa, jossa vanhapiikuudesta puhumista voidaan pitää jopa rintamakarkuruutena. Kirjassa selvästi eletään maailmassa, jossa feministisen liikkeen saavutuksia uudelleenarvioidaan ja paikoitellen myös kritisoidaan. Feministinen liikekään ei ole onnistunut poistamaan yhteiskunnan atomisoitumista ja yksilökeskeisyyden riemuvoittoa. Ruotsi on maa, jossa yksin yksiöissään asuvat sammuvat sohvilleen Temptation Islandin pudotuspelin soittaessa taustalla absurdia serenadiaan.

Vanhapiika on pieni, rehellisen omakohtainen tutkielma, joka ei ainakaan syyllisty megalomaaniseen lähteiden käyttöön eikä suuriin historiallisiin yleistyksiin. Pidin Lindrothin tyylistä ja tiivistämisen taidosta, ja uskon, että tästä tulee Suomessa yhtä suuri hitti kuin se on ollut kotimaassaan Ruotsissa. Naapurimaiden mentaliteettierojen vertailevassa tutkimuksessa en vielä ensi lukemalla päässyt kovin pitkälle, mutta kirja kestänee toisenkin lukukerran.

Rakkausvalmentajan pauloissa

Teos: Henriikka Tavi: Tellervo (Teos, 2018)

Katselin eilen illalla väsyneenä Ismo Leikolan seikkailuja Kaliforniassa. Ismo tapasi ohjelmassaan Kaunareiden Ron Mossia, joka antoi tälle korvaamattomia vinkkejä vaimon lepyttelyyn. Katsekontakti, hiusten hiplaaminen, uudet seksikkäät alusvaatteet ja suklaayllätys kuulemma toimivat aina. Mutta toimivatko ne suomalaisessa parisuhteessa?

Hieman tällä linjalla heteronormatiivisessa parisuhdeohjeistuksessa mennään myös Henriikka Tavin romaanissa Tellervo, jossa kaksi kolmikymppistä helsinkiläistä sinkkunaista kohtaavat amerikkalaisen rakkausvalmentaja, Rori Rayen.

Tellervo ja Henni ovat olleet kavereita kouluajoista saakka, ja tyttöjen väliseen ystävyyteen kuuluu olennaisena osana painonhallinta, ja siinä onnistumisessa kilpailu. Henni on aina ollut Tellervoa pienempi, ja hän on aamumysoreharjoitusten kuningatar. Tellervo taas etsii itseään ja tulevaa puolisoaan kuoroharrastuksesta, eikä karta kirkkokuoroon liittymistä opintojen päätösvaiheessa, kun muita luontevia paikkoja tavata vastakkaista sukupuolta ei oikein enää ole. Naisilla on oma, salainen rakkauslukupiiri, jonka kolmanneksi jäseneksi liittyy jossain vaiheessa kirkkokuoron puuhanainen Anna.

Anna on naisista rohkein, eikä pelkää stringeissä esiintymistä kuoron saunailloissa. Tellervolle stringien käyttäminen on vaikeaa, vaikka tietää niiden lisäävän huomattavasti miehen pokaamisen mahdollisuutta. Kaikissa miessuhteissaan hivin pelko on läsnä, mutta suhde ennalta-arvattavaan, tasapaksuun Jarkkoon hiipuu liian nopeasti siitä huolimatta, että kuoroharrastus yhdistää heitä. Haave vauvasta on suurempi kuin haave pysyvästä parisuhteesta, mutta voiko parinvalinnassa keskittyä pelkkään spermakilpailun voittajaa?

Kirjassa oli onneksi muutakin sisältöö kuin kolmikymppisten deittailuhuolet, esimerkiksi kuoron yhdistystoiminnan koukerot naurattivat. Pääsin kirjan imuun mahtavasti Rori Rayen hahmon kautta, ja minua harmitti, etten saanut lukea enempää hänen kaoottisesta elämästään, joka oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin tunnollisen ja turvallisuushakuisen Tellervon. Toisaalta Tellervokin ylitti tarinan aikana monia itse pystyttämiään rajoja ja mentaalisia muureja, eikä ollut läheskään niin nynny tapaus kuin mitä ulkomaailmalle signaloi.

Teoksen aika-akseli oli paikoitellen liukuva, enkä pysynyt siinä koko ajan kärryillä. Tellervo kirjoittaa gradua, graduja loputtoman pitkän ajan ja työ Itäkeskuksen kioskin myyjänä venyy jo elämänuraksi. Hänen kykynsä tutkijana huomataan, mutta hän ei enää yli 36-vuotiaana pääse mukaan nuoren tutkijan uraputkeen. Jossain vaiheessa tämä triplamaisteri etenee urallaan vammaisten henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tellervon pyyteettömyys ja totaalinen itsekorostuksen puute ovat toki hellyttäviä piirteitä, mutta milloin on oikeasti aika kiltteyden ja kunnollisuuden nostamiseksi kansalaishyveiksi?

Pidin kyllä kirjan tunnelmista, ja arkisista havainnoista parisuhteista ja niiden kaipuusta, mutta en täysin tavoittanut romaanin ”pointtia”. Ehkä tämäkin jollain tasolla klassifioituu chicklit-teokseksi, kuten viimeksi lukemani Rouva Suomisen seikkailu – ja molemmissa oli samantyyppisiä genrerajan ylityksen kohtia. Molempien teosten päähenkilöt olivat persoonina epäkaupallisen vetelehtiviä antisankareita. Valtavaa kassamenestystä ei tämän tyyppisillä vaihtoehtoisilla viihdekirjoilla voi saada aikaan, mutta se ei varmasti ole ollut kummallakaan kirjailijalla tavoitteena.

Poltettujen sukkahousujen muistolle

rousu joko ollaan perilläViime postauksessa etsin Irlantia kaikkialla; nyt on oivallisten matkakirjojen vuoro. Nina Rousun omaelämäkerrallinen teos Joko ollaan perillä? (Myllylahti, 2018) saapui juuri sopivaan saumaan, tilanteessa, jossa editoin omia matkamuistelmiani. On virkistävää ja jännittävää löytää ikätoverini, todellisen maailmanmatkaajan teos elämästä, jota todella on eletty tien päällä välittämättä eläkekertymistä.

Nina Rousu on tällä hetkellä Intian Delhissä asuva brittidiplomaatin vaimo, joka päätti kirjoittaa tämän teoksen eläessään työttömänä Lontoossa. Kirja kattaa hänen aikuisikänsä matkat aina 19-vuotiaasta au pairista nykyhetkeen. Au pair-jakson ja suuremman maailmalle lähdön väliin hänen elämässään oli pidempi jakso, jolloin hän eli ”normi-ihmisen” aikataulutettua kalenterielämää Suomessa. Moni maan vaihto on hänen elämässään tapahtunut miltei sattumalta, tai ainakin kovin lyhyen harkinnan tuloksena.

Teos on nopeatempoinen, ja kronologisesti kerrottu. Kirjassa vaihtelevat intensiteetit eri maiden välillä, mutta ehdottomasti kiinnostavimpia ovat luvut, jotka kertovat elämästä Mosambikissa ja Ugandassa. Pidin Uganda-osiosta niin paljon, että olisin halunnut lukea erillisen teoksen vain tuosta elämänjaksosta. Erityisen hauskoja olivat Rousun havainnot ugandalaisesta median ja mainonnan maailmasta, ja mukaan mahtui myös osuvaa poliittista analyysia.

Ennen perheen perustamista Rousu elää muun muassa matkaoppaana ja sukellusopettajana useassa maassa, joista ehdottomasti kiinnostavimmalta kuulosti Omanin sulttaanikunta. Aivan kaikista kohteista en syttynyt, ja jäin miettimään, olisiko tarinasta voinut jättää jotain pois.  Teos paranee toisessa puoliskossa, mutta väliin mahtuu ”löysempää” kerrontaa, joka ehkä kiinnostaa eniten juuri himomatkailijoita. Rousulla ei selvästikään ole kovin intohimoista suhdetta kaikkiin elämänsä maihin, ja vähemmän kiinnostavista maista kertominen jää vaisuksi.

Kirjan sävy on kauttaaltaan humoristinen, ja kertoja on kova koheltamaan. Varsinkin hänen sosiaalinen nousunsa rennosta rantapummista diplomaatin vaimoksi on koomista, koska hän ei tunne etikettiä. Diplomaatinrouvien kerhot ovat oma maailmansa, jossa ystävystytään usein komennon vaiheen mukaan. On varmasti myös rasittavaa elää riippuvaisena puolisonsa urakehityksestä, henkilönä, jonka toiveet seuraavasta asuinmaasta eivät tule kovin hyvin kuulluksi. Vaikka teos kertoo taloudellisesta huolettomuudesta, sen kertoja on kuitenkin tietyllä tavalla prekaarissa asemassa.

Kirjoittaminen on parhaimmassa tapauksessa voimaannuttavaa, ja tässä teoksessa kirjailija on pyrkinyt kertomaan itselleen hauskan elämän, eli löytämään hauskuutta myös vaikeuksien keskellä. Paikoitellen minua rasitti puhe prinssin löytämisestä, ja onnellisuuden  mantra, joka korostuu varsinkin loppua kohti. Onnellisuuden etsimisessä ei toki ole mitään vikaa, mutta se lilluu sillä itsekeskeisellä jooga-smoothieblender-osastolla, jota kirjoittajalla on myös paikoitellen kyky ironisoida. Tequilan kaataminen superterveellisiin vihersmoothieihin on tietty omanlaisensa selviytymisstrategia, mitä kaikki kotoilua ja terveysintoilua harrastavat eivät ole vielä hoksanneet.

Tämä teos on runsaudensarvi, ja uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita. Minua kiinnosti eniten perhe-elämän kuvaus Afrikassa, ja Afrikan valo tarttui kirjasta miltei maagisella tavalla. Jäi jopa harmittamaan, että perheen piti muuttaa pois Ugandasta ja Keniasta, joiden elämäntapa ja kulttuuri tuntui sopivan varsinkin Ninalle.

Rousu on ollut poissa Suomesta kriittisen ajan, jonka aikana maassamme on tapahtunut asenneilmapiirin muutosta. Hän ei kommentoi Suomen politiikkaa, vaikka kuvaa kolmen vuoden äskettäistä jaksoa Westendissä. Tässä kirjassa on kuitenkin paljon sellaista ainesta, jolla saadaan persut pahoittamaan mielensä. Toki se, että kirjailijan puoliso on valkoihoinen britti ja lapset vaaleatukkaisia saattaa vähän helpottaa kirjan vastaanottoa. Jos kirjassa olisi kuvattu suhteita afrikkalaisiin miehiin, tätä varmasti poltettaisiin jo roviolla. Rousu kuvaa hyvin vieraantumista suomalaisesta elämänmenosta, eikä se mielestäni ollut ylimielistä. Brittimenokaan ei saa tässä aikaan suitsutusta, vaan Suomi ja Britannia tuntuvat molemmat käytännöllisinä asemina, joissa voi käydä lataamassa akkuja.

Suosittelen kirjaa vauhdin ystäville, ja niille, jotka kaipaavat kevyttä, hauskaa ja valoisaa tarinaa. Kirja taatusti ilahduttaa varsinkin meitä, jotka olemme eläneet pidempiä jaksoja ulkomailla, mutta suosittelen sitä varsinkin niille, jotka eivät ole käyneet perheensä kanssa muualla kuin all inclusive-hotellissa, jossa on Bamse-klubi. Ja bakteerikammoiset voivat myös hakea teoksesta siedätyshoitoa.

Matkailu lasten kanssa on parasta, mitä itse olen tehnyt, ja sain tästä kirjasta merkittävää hengen vahvistusta. Ei ole väliä, jos joudun vanhana ruotuvaivaiseksi kunnan elätiksi, koska olen kuitenkin käynyt suht jännittävissä paikoissa.

Ja varoituksen sanana vielä: tämä kirja saattaa saada jossain lukijassa aikaan äkkikäännöksen. Toivottavasti näin käy.

Kuvat olivat hieno lisä teokseen, mutta eivät näkyneet kunnolla e-versiossa Ipadilla.

 

 

 

 

 

Sipsikaljavegaani takes Broadway

IMG_1899Posti toi jo heinäkuussa yllätyksenä ennakkokappaleen Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018). Olen siis lukenut kirjan pari kuukautta sitten, mutta yritän julkaista arviotani nyt vanhasta muistista. Joskus tällaiset aikataulutetut arviot menevät minulta ohi, koska bloggaamiseni ei ole kalenteriin sidottua puuhaa.

Kirjan nimi on kuin pieni huokaus tai rukous. Sen kertoja on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka taiteilee elämässään niukkojen keikkojen, opiskelun ja yhteiskunnan tukien viidakossa. Hän asuu Helsingissä Aleksis Kiven kadulla, tiirailee kesäisin parvekkeeltaan Linnanmäen maisemia ja kaipaa elämässään johonkin parempaan ja pysyvämpään.

Romaanin aika-akseli on noin yhden vuoden mittainen, ja siinä kertoja ehtii seurustella kerran, tuskailla usean lupaavan säädön kanssa, käydä terapiassa ja tehdä kämäisiä juttukeikkoja, joiden palkka ei riitä kattamaan niiden kustannuksia. Nainen on pitkälti riippuvainen vanhempiensa taloudellisesta tuesta, ja hän käy myös välillä pyykkäämässä isänsä luona.

Kirjan lyhyet kappaleet ja aktiivilauseista koostuva otsikointi muistuttavat minua standup-komiikasta ja humoristisista pakinoista. Savonlahti kertookin kustantajan biografiassa ihailevansa esimerkiksi Anna-Leena Härkösen ja Sinikka Nopolan tyyliä. Huumorikirjaksi siihen mahtuu kuitenkin myös syvyyttä ja yhteiskunnallista analyysiä. Se kuvaa raadollisella tavalla tietyn ikäpolven ja noin sanotun luovan luokan lähes mahdottomia työolosuhteita. Melkein itkin, kun luin siinä kuvatuista tekopirteistä työhaastatteluista: nainen ei pääse edes ympäristönsuojelujärjestön televarainhankkijaksi, vaan siihenkin valitaan joku ”parempi tyyppi”.

Kirjan kertojalla on krooninen masennus päällä, mikä tuntuu itsestäänselvältä olosuhteet huomioon ottaen. Teos ei varsinaisesti ole mielenterveyskirja, mutta muistuttaa nuorten aikuisten masennusdiagnoosien yleisyydestä. Kertojan ystävä kiteyttää Ketipinor-reseptien kannattavuuden osuvasti: niitä määrätään, jotta terveyskeskuslääkäri pääsisi ilmaiselle Levin-lomalle. Niistä eroon pääseminen myös tekee suuria kansantaloudellisia aukkoja työmarkkinoilta kadonneiden nuorten muodossa. Tässä kertoja taistelee oikeudestaan KELA:n tukemaan terapiaan, mutta Ketipinorin yliannostus voi olla edessä, jos kuntoutuspäätös on negatiivinen.

Ehdin jo huomata muutamista arvioista, että kirja jakaa yleisöjä, ja monien mielestä varsinkin sen mielenterveyspuhe tuntuu turhalta valitukselta. Itselleni se oli kirjan parasta antia, koska siinä tehdään näkyväksi ongelmien tavallisuus. Kirjan kertoja ei ole vielä pudonnut läpi kaikkien turvaverkkojen, vaan hän sinnittelee maailmassa, jossa on yleistä käydä juomassa viiniä Cafe Engelissä tai lentää opintolainalla New Yorkiin. Hänen ravintonsa koostuu pitkälti sipseistä, dippikastikkeista ja thai-kuutioista. Tämä todellisuus on vielä kaukana leipäjonoista, vaikka kertoja asuukin kivenheiton päässä Hurstin valinnasta.

Päähenkilön asenteessa on jotain samaa kuin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän kertojan äänessä, vaikka tämä teos ei kerro leimallisesti seksistä. Seksiä kyllä harrastetaan, mutta päähenkilön energiat keskittyvät muualle kuin bikinirajan alueelle. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Rönkkösen sinkkuelämän kuvauksesta, koska tämän kirjan kertoja oli haavoittuvammassa asemassa. Ehkä työttömän arki ei koostu jatkuvasta panemisesta silloinkaan, jos asuu siellä, missä muutkin tuulella käyvät citysinkut asuvat. Savonlahden Kallio-kuvaus ei ainakaan rasita turhalla trendikkyydellään.

Sen sijaan minua rasitti kirjassa sen kulutuskeskeisyys, ja jos olisin ilkeä, tekisin sisältöanalyysin siinä esiintyvistä sanoista ”ostaa” ja ”kauppa”. Toki kertojan yltiöpäinen kiinnostus Rainbown ja Pirkan dippikastikkeisiin kertoo myös masennuksesta, sillä hänen elämänsä kutistuu jossain vaiheessa pelkkiin kauppareissuihin lähinurkille. Ja sekin, että hän jaksaa kömpiä asunnostaan sipsejä ostamaan, on jo päivän aikaansaannos. Kuulostaako tutulta? Miksi meillä on nykyään tällaista, ja mitä Pipilän Juha sanoisi kirjan meiningistä?

Luin kirjan sujuvasti, ja nauroin monessa kohdassa, eli tartuin enemmän sen huumoriin kuin melankoliaan (jota myös riitti, eli kirja tarjoaa virikkeitä monenlaisille lukijoille). Myös parikymppinen tyttäreni luki tämän samalla mielenkiinnolla. Koin varsinkin, että kirja tarjoaa vertaistukea ja samastumispintaa kaikille nuorille aikuisille, joiden elämässä toimeentulohuolet ovat päällimmäisiä. Erityisesti pidin siitä, ettei Savonlahti yritä rakentaa tässä oikeistohenkistä sankarityöttömän narratiivia, vaan piirtää kuvan aidosta ihmisestä, joka yrittää työllistyä vähäisinkin voimin, ja se Ketipinor-resepti takataskussaan.

Ja edelleen yritän muistuttaa itseäni ja kanssatyöttömiä, tämänkin romaanin hengessä: sydänystävän tai elämänkumppanin löytäminen voi olla monille meistä paljon helpompaa kuin sellaisen työn, joka elättää meitä. Työelämän ulkopuolella ihmiset edelleen ovat toisilleen armollisia, anteliaita ja hyväntahtoisia. Tämä romaani siis elvytti uskoa ihmisiin, siinäkin tapauksessa, jos sipsirahat jonain päivänä loppuisivat.

 

 

 

 

 

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Villiä menoa virikekammarissa

IMG_1680Viikonlopun tunnelmat ovat varmasti olleet raskaat monessa tuvassa, ainakin itselläni aikaa meni Turun terrori-iskun uutisten sulattelussa. Siinä sivussa lueskelin roisia mammapornoa, jossa menevä yksinhuoltaja sai kunnon kyytiä nettideiteiltään yhden syksyn ajan lähes joka lapsivapaa viikonloppu.

Kia Wallin Avokadopastaa (Otava, 2017) on avoimesti seksistä kertova teos, joka varmasti puhuttelee kaikkia niitä, joilla on puutetta. Päähenkilö, neljääkymppiä lähestyvä Saili on hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja, jolla on parhaan ystävänsä kanssa sisustusliike. Töikseen he stailaavat myös asiakkaiden koteja, ja työajat ovat trendikkään joustavat. Puolet työajastaan Saili tuntuu käyttävän deittipalstalla roikkumiseen ja miesasioiden puimiseen yhtiökumppaninsa Sadun kanssa. Ensinnä teoksen todellisuuspohjaa horjutti tämä yrittäjäkuvaus: kuinka hemmetissä tämä nainen onnistui elämään noin stressitöntä, sensuellia elämää, kun hänen eksänsäkään ei vaikuttanut miljonääriltä?

Teokseen mahtuu myös ns. tavallista arkea, joka ei ole aina niin glamoröösiä. Tämä on kirjan ainoa pelastus, sillä muuten se olisi jäänyt sisällöltään varsin ohueksi. Saililla on enemmän huolta aivoinfarktista toipuvasta isästään kuin lapsistaan, ja hänen vanhempansa ovatkin täysin tolkullisia ihmisiä. Lapsiperhearjen kuvaus on täysin ennalta-arvattavaa puuroa, johon Walli ei osaa luoda taikaa. Verrattuna vaikka Eve Hietamiehen kuvaukseen yksinhuoltajuudesta Pasasten pojista kertovasta trilogiassa Avokadopastaa ei lämmitä sydäntä. Toisaalta ei kaiken chicklitin tarvitse olla samaan muottiin valettua, ja huumoriakin on monen sorttista.

Toinen ongelmakohta teoksessa on se, että Saili kuvaa epäonnistuneita deittejään jonkinlaisena friikkisirkuksena, mutta nauraa vähemmän itselleen. Verrattuna tähän vaikka Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä oli täynnä feminististä itseironiaa ja oman kehon vajavaisuuksien tutkintaa. Toisaalta teos kyllä avasi silmäni nykydeittailun todellisuudelle, ja seksiharrastuksen vakavuudelle, kun sitä harrastetaan teknisenä urheilulajina. Teoksessa esiintyy mies, jonka hulppeassa omakotitalossa on jopa ”virikemakkari”, jossa sopii sotkea öljyillä, kermavaahdolla, likööreillä ja muilla oraalista stimulaatiota inspiroivilla ainesosilla, koska hän ilmeisesti nukkuu muualla. Ilmeisesti sinkkumarkkinoilla kuuminta hottia, ainakin Wallin mukaan, on alkoholijuomien käyttö ulkoisesti, varsinkin genitaalialueilla.

Mitä haaskausta, tuhahtaa köyhä, eikö pääsiäishanua voisi marinoida kiljulla?

Kielellisesti teksti on sujuvaa, tekstistä näkee, että se on kokeneen kirjoittajan kynästä.  Luin jostain, että pseudonyymin taustalla olisi oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on äskettäin julkaissut asiaproosaa köyhyydestä. Tämän romaanin ja hänen muun tuotantonsa paradoksi alkoi myös kiinnostaa. Miksi seksiä metsästävä yh ei olisi voinut olla sossutuilla elävä työtön, vai olisiko se lisännyt ennakkoluuloja sossumammoja kohtaan?

En ole tämän teoksen ihannelukija siksi, että olen itse ohittanut tuon pikkulapsivaiheen, eikä teos, jossa pönkitetään patavanhoillisia parisuhdearvoja, saa minua syttymään. Saili kun on makuuhuoneessa lähes kaikkiruokainen, mutta parisuhteessa patavanhoillinen uuskonservatiivi. Hän uskoo edelleen avioliittoon, tekee mielellään kodissa kaikki ”naisten työt” eikä panisi pahakseen, jos joutuisi jäämään edustusvaimoksi. Olettaisin, että jos Sailin kuorta vähän raaputtaisi, sieltä voisi heltyä sympatioita kristilliselle Aito Avioliitto-kampanjalle.

Saili ei myöskään keräile maahanmuuttajahanuja, vaan luottaa puhtaaseen suomalaiseen lihaan. Hänen maailmankuvansa tuntuu kovin Suomi-keskeiseltä, eikä hän varmastikaan ole ennen lasten saantia harrastanut mitään kovinkaan eksoottista. Hän haaveilee kyllä kaukolomista varakkaan elättäjänsä kanssa, mutta en näkisi häntä koskaan astuvan hotelliin, jolle on annettu alle 4 tähteä. Seksi tuntuu olevan hänelle ainoa itseilmaisun keino, eli ainoa vakava harrastus.

Seksikohtaukset teoksessa ovat paikoitellen kovin eskapistisia, joten kai tämä lämmittää eroottisen fiktion ystäviä. Parempi oli kuin Fifty Shades of Grey , jota tosin en voi arvioida rehellisesti, koska en lukenut teosta loppuun.

Kirjassa on houkutteleva, raikas kansikuva (design: Tiia Javanainen), ja mainittakoon vielä, että sain odottaa sitä jonkin aikaa e-kirjaston varausjonossa. Eli kysyntää teokselle varmaan riittää, ja jäänkin odottamaan toisenlaisia arvioita.