Kummien naisihmisten valokeilassa

Teos: Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmassa on ollut kirjapuutostautia, ja kaiken kukkuraksi se antiikkinen läppäri, jolla olen kirjoittanut blogiani, levisi toissapäivänä. Tänään oli taas palattava suoratoistopalveluiden maailmaan, koska pää ei enää kestänyt ilman sellaisia kirjoja, joita olen oikeasti halunnut lukea.

Viimeisen viikon ajan olen palaillut erääseen kirjoitusprojektiini, joka liittyy Laatokan Karjalaan. Ja samaan syssyyn oli luettava Sirpa Kähkösen Muistoruoho, joka myös osittain sijoittuu Sortavalaan.

Olen lukenut hänen Kuopio-saagastaan melkein joka osan, väärässä järjestyksessä. Lukeminen kuitenkin sijoittui ruuhkavuosiin, ja muistijälkeni varsinkin sarjan sivuhenkilöistä oli jo tätä viimeistä osaa aloittaessani hatara.

Romaanin pääasialliset tapahtumat sijoittuvat Kuopioon kesällä 1972, jolloin Anna Tuomen lapsenlapsi Hilla on kahdeksanvuotias. Anna-mummi on taannoin jäänyt leskeksi ja suruaika ottaa koville. Häntä tukevat pitkäaikaiset ystävät Helvi ja Ida. Ida on myös Hillan ”pikkumummi”, sillä naisten lapset ovat menneet naimisiin keskenään. Poliittisesti Ida ja Anna ovat kuuluneet eri leireihin, mutta vanhemmiten Anna on alkanut ottaa välimatkaa miehensä kommunistisista piireistä.

Tutkin teosta arviossani nyt enimmäkseen evakkonäkökulmasta, sillä opin siitä enemmän kuin sen toisesta teemasta, 1970-luvun rauhanaatteesta ja pioneerileiristä. Tämä on minulle tuttua tematiikkaa, vaikka en ole itse ollut pioneeri ja kuulun muutenkin eri sukupolveen kuin Kähkönen. Pinskuleirin kuvaus 8-vuotiaan maailmanparantajan näkökulmasta oli toki optimistisen valloittavaa, mutta en silti osannut täysin samastua Hillan kertojan ääneen. Ehkä siksi, että olin itse saman ikäisenä jo kyynisempi ja liian moniin mukavuuksiin tottunut. Omat muistikuvani kesäleireistä ovat olleet täynnä marinaa ja odotusta kotiin pääsystä.

Romaanin Sortavala-osuudet taas tuovat tämän saagan elämismaailman jotain uutta. Siinä palataan Idan ja hänen Siiri-ystävänsä nuoruuteen Sortavalassa 1920-30-luvuilla, jossa he suunnittelevat matkailubisnesten pyörittämistä jo lukioikäisinä. Nuorten naisten kapina liittyy itsellisyyden korostamiseen, mutta jossain vaiheessa Ida tulee raskaaksi haluamatta ottaa lapsen isää puolisokseen. Siiri tukee ystäväänsä yksinhuoltajuudessa sen verran, mitä voi, mutta jatkosodan päättyessä kaksikko eroaa.

Sodan aikana Siiri ja Ida palaavat vapaaehtoisina lottina Sortavalaan siivoamaan kaupunkia puna-armeijan jäljiltä. Kaupungin Seurahuone on symbolinen näyttämö, jonka kunniasta taistellaan. Paikan peseminen sirpeistä ja vasaroista ottaa voimille. Siivoaminen jää naisilla ihon alle isänmaallisena työnä, vaikka muuten he eivät halua joutua kenenkään kaksilahkeisen sopankeittäjiksi.

Ida päätyy Kuopioon ja kokee uudessa kaupungissa yksinäisyyttä, koska hän ei voi jakaa evakkomuistojaan paikallisten ihmisten kanssa. Työpaikalla ravintolassa hänelle nauretaan, sillä kukaan ei voi ymmärtää, miksi aurinko paistoi aina Laatokan rannoilla. Karjalaisia pidetään mytomaaneina, ja heidän heimoaatteessaan on jotain epäilyttävää.

Lempihahmoni romaanissa oli rosoinen Siiri, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon asuakseen ystävänsä kanssa vanhoilla päivillä. Siirin elämässä on ollut rappiokausia, ja hän on pitkään joutunut hoitamaan omia traumojaan AA-kokouksissa. Feministiset tiedostamispiiritkin ovat kuuluneet aikaansa seuraavan Siirin elämään.

Onko Idan ja Siirin suhde sitten pelkkää ystävyyttä, vai naisten välistä eroottisuutta, siitä lukija voi tehdä omat tulkintansa. Kähkönen jättää tämän ystävyyssuhteen jatkon tahdikkaalla tavalla avoimeksi. Naisten välinen solidaarisuus, eli sellaiset ystävyydet, joissa miesten iskeminen yhdessä ei ole kokoontumisten päätarkoitus, on teoksen ehdoton pääsanoma.

Muuten Muistoruoho kiilaa tämän vuoden lukemistoissani kotimaisten kirjojen kärkikastiin, mutta paikoitellen Hillan lapsinäkökulma tuntui vähän liiankin idealistiselta tai aukottoman idylliseltä. Ainoaa rosoa tähän idylliin toivat vanhempien riidat ja kaiut kosteista aikuisten juhlista, jotka kyllä sinänsä kuulostivat tyypilliseltä 70-lukulaiselta vasemmistoradikaalien touhuilulta. Ainoan lapsen kiinnittyminen isovanhempiin taas tuntui tällaisessa tilanteessa loogiselta, koska heidän maailmassaan lapsia kuului suojella alkoholin käytön näkemiseltä.

Kovin montaa uudempaa romaania, jossa Sortavala olisi keskeinen tapahtumispaikka, en ole onnistunut löytämään, kun taas Viipurista on kirjoitettu viime aikoinakin valtavasti. Sortavalan lisäksi kirjassa seikkaillaan muun muassa Salmen pitäjän Mantsinsaaressa, joka on kerrassaan mainio kaihon kohde.

PS: Lisään kuvat blogijuttuihini, kun pääsen taas oikealle koneelle.

 

 

 

 

Pölyt pois ikoninurkkauksesta!

toinen tuntematonTunnen usein syyllisyyttä siitä, etten jaksa olla kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden suurimmista klassikkoteoksista. ”Mitä ikonisempi, sitä tunkkaisempi”, on ollut mottoni, enkä voi tunnustaa saaneeni koskaan mitään irti Tuntemattoman sotilaan hahmoista. Ja kun viime vuonna kuulin novellikokoelmasta Toinen tuntematon (WSOY, 2017, toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä), en ainakaan kiljahdellut riemusta. Varsinkaan, kun kirja ilmestyi sinivalkoisin kansin keskelle kliseistä Suomi 100-hypetystä.

Kirja on kuitenkin nyt edessäni, ja juhlavuoden jälkeen pystyn lähestymään sitä vähemmän ärtyneenä. Vanhana feministinä koen miltei piinalliseksi sen, että armon vuonna 2017 koetaan vielä tarpeelliseksi kirjoittaa uudelleen jotain hegemonisen maskuliinisuuden merkkiteoksia naisnäkökulmasta. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu 1980-luvulla, se olisi ehkä saattanut tuntua erilaiselta tai raikkaalta. Vastaavasti luin äskettäin Riina Katajavuoren Wenla Männistön (2014), mutta se ei rasittanut asetelmaltaan lainkaan, koska Kiven veljekset eivät aikanaan edustaneet hegemonista maskuliinisuutta. Ja onhan Tuntemattomassa sotilaassakin suuri kavalkadi hahmoja, joista kaikki eivät edustaneet sotasankaruutta.

Päätin siis antaa teokselle mahdollisuuden. Teoksen novellit tai tarinat ovat suht lyhyitä, ja kirjoittajakaartiin mahtuu monia suosikkejani. Teoksen 22 kirjailijasta vain kuuden teoksiin en ole aiemmin lainkaan tutustunut. Suurin osa kirjoittajista edustaa 1970-80-luvuilla syntyneitä, ja antologian iäkkäin kirjailija, Tuula-Liina Varis (s. 1942) on ainoa, joka on elänyt toisen maailmansodan aikaan.

Kuten arvata saattaa, teoksen kertojapersooniin mahtuu niin lottia, vaimoja, siskoja, morsiamia kuin leskiäkin. Eniten pidin Katja Ketun ja Laura Gustafssonin tarinoista, jotka valottivat petroskoilaisten naisten, Veran ja Vassan vaikeaa suhdetta suomalaisiin sotilaisiin. Niistä olin lukevani jopa hienoista vastarintaa tai ristivalotusta hegemoniselle kansalliselle kuvastolle. Myös Sirpa Kähkösen tamperelaistarina ”Kesän 1939 poutapilvet” oli koskettava ja näkökulmaltaan muista poikkeava, sillä siinä muisteltiin myös kansalaissodan varjoja ja punaorpojen kohtaloa.

Varsinkin maaseudulle sijoittuvissa kertomuksissa korostuu pappien vaikea rooli suruviestin tuojina. Maalaistaloissa pelättiin syystäkin kyläraitilla pyöräilevää kappalaista, jolla ei koskaan voinut olla mitään hyvää kerrottavaa. Tarinat sankarivainajien ja niskureiden hautajaisista lomittuvat hienosti, ja myös ruumiiden pesijöiden ja ruumishuoneiden vartijoiden näkökulma välittyy.

Varsinkin Tuomas Kyrö ja Wenla Hiidensalo muistuttavat sotilaiden ja lottienkin huumeriippuvaisuuksista. Hiidensalon novellin höökipulveria liberaalisti nauttiva lääkintälotta Helmi vaikutti uskottavalta hahmolta, ja saksalaisia kiitettiin tämän ihmelääkkeen maahantuonnista.

Kirjaa ei varmasti kannata lukea yhdeltä istumalta, kuten itse tein, vaan hitaammin nautiskellen. Teoksessa ei silti ollut yhtään tarinaa, josta en olisi pitänyt – osassa oli toistoa tai hyvin samantyyppisiä tunnelmakuvia, joissain ehkä runsaanpuoleisesti maalaisromanttista symboliikkaa – mutta jos muistellaan 1940-luvun Suomea, tämä on kai hyvin representatiivinen kokoelma, jossa maaseudun näkökulma syystäkin korostuu kaupungin varjolla. Tarinoiden kokonaisuus tuntui eheältä ja kattavalta, ja varmasti toimitustyö on tehty pieteetillä ja huolella.

Toinen tuntematon ei ollut teos, joka jätti minuun kipinän klassikkojen uudelleentulkinnasta, mutta se oli paljon monipuolisempi ja koskettavampi kokoelma kuin mitä etukäteen arvelin. Uskoisin, että kirja voisi varsinkin koskettaa nuorempia lukijoita, varsinkin niitä, joiden isovanhemmatkaan eivät ole olleet sodassa tai edes eläneet sodan aikaan.

tuntematon-sotelasTämän teoksen jälkeen tuntui, että olen jo melkein lukenut Tuntemattoman sotilaan, mutta edelleenkään en ole säntäämässä sitä lukemaan pakottavan tarpeen ohjaamana. Sen sijaan voisin katsastella joensuulaisen pienkustantamo Kirjokannen modernimpaa parodista uudelleentulkintaa, eli pseudonymi Vieno Linnan teosta Tuntematon sotelas (2018), joka kertoo soteuudistuksen syövereistä. Jo kansikuvan tasolla se herättää minussa enemmän uusia ajatuksia kuin Toinen tuntematon.

Tule jo, Karvio!

onnemme_tiella-jaakonaho_asko-18794907-frntlElämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.

 

Osta lemmenomena!

haransilmaVoitin kilpailusta Timo Sandbergin 1920-luvun Lahteen sijoittuvan uutuusdekkarin Häränsilmä (Karisto, 2015), ja lähestyin tekstiä avoimin mielin, vaikka pikkuhiljaa nämä välisuomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvat nostalgiapläjäykset alkavat väsyttää. Olennaista kiinnostuksen heräämisessä oli 1920-luku, eli Sandbergin dekkareita on kehuttu myös historiallisina romaaneina. Teossarjan ensimmäinen osa, Mustamäki, voitti Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014, ja erityistä huomiota palkintoraati keskitti psykologiseen syvyyteen ja lapsinäkökulman tarkkuuteen.

Häränsilmän poliisisankari on etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka on päässyt etenemään urallaan, vaikka tulee vasemmistolaisesta perheestä. Kekki on jo keski-ikää lähenevä poikamies, joka on niin omistautunut työlleen, että hänelle riittää kevyempi kyläilysuhde ilman vastuuta. Töissään hän on oppinut luovimaan poliittisten jännitteiden välillä, ja yllätyksekseen hänet pestataan ratkomaan erään porvarismielisen kollegan murhaa. Kansalaissodan jälkeinen ilmapiiri Lahdessa on edelleen täynnä epäluottamusta, eikä työväenluokasta ponnistaneen poliisin asema ole ”omienkaan” parissa aina mukava. Köyhä kansa vihaa edelleen syvästi lahtareita, ja monissa perheissä on kipeitä muistoja vankileireiltä.

Poliisimurhan ratkaisu ei lopulta kiinnostanut minua teoksessa paljoa, vaan luin teosta todellakin historiallisena romaanina nauttien ajan hengen tarkasta kuvauksista ja arkisista oivalluksista. Sandberg kuvaa Reunanpalstan asuinalueen arkea eri-ikäisten avainhenkilöiden näkökulmasta. Kekin venäläisen naisystävä Veran naapurustoon mahtuu monenmoista kohtaloa, mutta kaikkia yhdistää taistelu syöpäläisiä vastaan. Kekkiä itseään alkavat Veran sängyn luteet häiritä niin, että puuhaa rakastetulleen uuden terässängyn paikalliselta tehtaalta. Hankinta herättää naapurustossa hupia ja närkästystä, sillä monien mielestä venäläisillä ei ole muuhun aikaakaan kuin makoiluun. Teos alkaa syyhyttävissä merkeissä ja syöpäläisasiaan palataan läpi tarinan. Kauheimpia ovat tässä vieraat, jotka avoimesti nyppivät saivareitaan kyläpaikan lattialle.

Otson ja Veran rakkaustarina on kiinnostavan omituinen – siinä kohtaavat kaksi jo elämää nähnyttä, omapäistä tapausta, joille oma tila on ensisijaisen tärkeää. Veran sopeutumisvaikeudet tuntuvat aidoilta, vaikka hän saakin naapurin nuorilta hyväksyntää. Veran kautta teoksessa avautuu kiertävien sirkusten eksoottinen maailma, onhan hänkin päätynyt Suomeen sirkusjunassa. Vera on salamyhkäinen hahmo, jonka kirjailija jättää luultavasti tarkoituksella ”avoimeksi kirjaksi”, jotta lukijan mielenkiinto säilyisi seuraavaan osaan. Jos monikulttuuristen suhteiden arki on nykyäänkin usein haasteellista, tässä haasteet alkavat jo yhteisen kielen vähyydestä. Vahvoja tunteita on molemmin puolin, mutta samalla he ovat muukalaisia toisilleen.

Minua kiehtoivat eniten sirkuksen ja torielämän kuvaukset – tässä maistetaan mm. ensi kertaa ”lemmenomenaa”, jota kansa ei osaa syödä sotkematta ja jonka maku tuntuu monista käsittämättömältä. ”Tomatou” on sen virallinen nimi, mutta sillä se ei mene kaupaksi. Lahden läheisyys itärajaa ja sen karjalaisten ja emigranttien läsnäolo kaupunkikuvassa antavat tarinalle myös kosmopoliittia twistiä. Toisena suurhankkeena on radiomastojen rakennus saksalaisella johdolla ja suomalaisen luterilaisuuden aiheuttama kulttuurishokki: saksalaiset pomot ovat menettää hermonsa, kun poliisi tulee kuulustelemaan heitä sabattirauhan rikkomisesta.

Hurjimmat väännöt käydään kieltolain noudattamisesta, mihin rikosvyyhtikin keskittyy. Kirjan nimi liittyy metsälampeen, jonka rannalla päivystää paikallinen humu-ukkojen leiri ja jonne muuten kiltit perheenisätkin pahoina päivinään eksyvät. Viinan kirot syvenevät aikana, jolloin tarjolla on vain kotipolttoista pirtua. Viinaa myydään kanistereittain, ja sitä piilotellaan omituisiin paikkoihin, esim. pianoiden sisälle. Minusta tässä oli hyvää muistutusta kieltolakimentaliteetin konkreettisista seurauksista kansaan, joka ei kuitenkaan osaisi olla juomatta. Tavallaan tässä käydyn keskustelun voisi siirtää kokonaisena nykypäivään, eli kysyä kuuluu, mitä tapahtuu, kun alkoholin valmistus ja myynti siirtyy kokonaan lain ulkopuolelle, ja kun sen nauttiminen tapahtuu vielä epäsosiaalisimmissa oloissa kuin nykyään.

Kaiken kaikkiaan teoksessa oli roppakaupalla realismia ja iso kauhallinen romantiikkaakin. Jos Mustamäessä yhteisöä seurattiin lasten silmin, Häränsilmässä on valppaita nuoria kertojia, kuten Eliisa, joka käy lukemassa ääneen F.E.Sillanpäätä naapurin sodassa kasvonsa menettäneelle miehelle. Eliisan veli Ismo riiustelee salaa tehtaanjohtajan tytärtä Siljaa, joka puolestaan karkaa iltaisin ”väärälle puolelle” työväenyhdistyksen tansseihin. Tässä eletään arkea, jossa miltei jokainen arkinen teko on jollain tasolla poliittisesti koodattua, ja luokkarajojen ylitys voi olla jopa hengenvaarallista. Nuoret tekevät myös tarkkoja havaintoja vanhemmistaan ja heidän ikäluokastaan, jopa heidän seksielämästään, joka luonnollisesti on ällöä.

Uskon teoksen palvelevan monenlaisia lukijoita; tyylillisesti löysin tästä yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan. Nais-ja lapsinäkökulmat ovat tässä dekkariksi vahvoja, samoin sosiaalinen historia. Ra’an väkivallan puutteesta annan extrapisteitä, mutta dekkarin juonelta olisin odottanut enemmän ”kierroksia”. Tulen lukemaan Mustamäen ymmärtääkseni sarjaa syvemmin ja odotan jo seuraavaa osaa.

Utopia ja pieni elämä

graniittimies-kahkonen_sirpa-26876275-323519632-frntlSirpa Kähkösen Graniittimies (Otava, 2014) on tämän joulunajan salalukemistoni. Perinteenänihän on lukea lahjaksi hankkimista kirjoista ainakin yksi ennen paketointia. Teos vaatisi huolellisemman käsittelyn kuin tällaisen huudahduksen kiireiden keskeltä, mutta haluan kertoa havainnoistani samalla spontaniteetillä, jolla kirjan eilen luin (yhdeltä istumalta keittiössä välttäen siivouspuuhiin ryhtymistä).

Teoksen päähenkilö, Kotkasta rajan yli hiihtänyt Klara Tuomi, on itseoppinut älykkö, jota Neuvostoliiton puolella houkuttelee ilmainen yliopistokoulutus Pietarin Lännen vähemmistökansojen yliopistossa. Vielä enemmän häntä vie rakkaus palavaan kommunistiin Iljaan. Pariskunta uskoo, että opintopiirin lunteilla ja lyijykynillä rakennetaan uutta maailmaa. Jo maahanmuuton ensi metreillä Klara tutustuu utopianismin ajatukseen toipuessaan keskenmenosta ja suuresta verenhukasta. Hän saa sänkynsä vierelle sirkustaiteilija-Tomin, joka lukee tälle ajan kuluksi Neuvostoliitossa kiellettyä Thomas Moren Utopiaa. Suomalaisesta Tom Mehristä (huom. kekseliäs nimi) nousee opportunisti takinkääntäjätoimija, jolle ei korkeista visioista huolimatta käy itselleenkään hyvin.

Suomalaisten idealistien kohtaloista olemme kuulleet enemmänkin Karjalan tasavallan kontekstissa. Minua on kiinnostanut Pietarin suomalaisten historiat ennen vallankumousta, ja Kähkönen tarjoaa näille tarinoille kiinnostavan vastakuvan – tarinoita ihmisistä, jotka luopuivat vähäisestä omaisuudestaan ja sukulaissuhteistaan aatteen vuoksi. Jos ennen vallankumousta muuttojen syy on ollut rikastua ja lähettää rahaa köyhään kehitysmaahan, tässä hyvästijättö kotimaalle ja sen arvomaailmalle on ehdotonta. Klaran ja Iljan halu assimiloitua ihanteellisiksi neuvostokansalaisiksi (nimistä lähtien) on tulenpalavaa. Suomalaisesta kansanperimästä muistuttavat vain valistusretket inkeriläiskyliin ja pullan leivonta parempina aikoina. Silti Klarasta tulee adoptoituaan kaksi orpolasta ”Finka-mama”, jonka muuttotarinaan nuori Dunja samastuu täysin rinnoin. Dunja haluaisi hiihtää pohjoisen satumaille sairas äiti selässään, sillä hän uskoo, että siellä sairaita hoidetaan paremmin.

Ellei teoksessa olisi ollut orpolasten ja orpokodin pitämisen melkein valoisaa juonenkäännettä, se olisi ollut pelkästään raadollista luettavaa. Epäonnistuttuaan agitaattorina Klara saa vastuulleen katulapsityön, jonka kautta hän päätyy pitämään yhdessä lastenkirjailija Galkinin kanssa orpokotia nimeltään Ilon sepät. Tässä toiminnassa heillä on hippunen harkinnanvaraista pelivaraa, jonka he käyttävät pyyteettömästi lasten eduksi. Onnellisin Klara on saadessaan viedä lapset kaupungista kesäkoloniaan Krasnoje Seloon, jossa keisarin hovin tyhjiksi jääneissä rakennuksissa on nyt edistyksellistä sosiaalista toimintaa. Ei kuitenkaan mene montaa vuotta, kun koko suomalaisten idealistien konkkaronkka asuu pysyvästi näissä maisemissa pakotettuna matalan profiilin pitämiseen, sillä heillä on porttikielto kaupunkiin. Klaran elämän viime vuosia kuvataan Anna Kareninan maisemissa lähellä eliitin rakastamaa Skatskin ravirataa. Yksi Klaran löytämistä elämänviisauksista liittyykin tolstoilaiseen oppiin ja sen ajatusvirheeseen. Klaran mielestä Tolstoin olisi pitänyt sallia ihmisille maallisia täyttymyksen kokemuksia, sillä vain niiden kautta ihminen voi hyväksyä toisten inhimillisyyden. Marxista, Leninistä tai Stalinista hänellä ei ole vastaavaa kristallisoitunutta viisautta, vaan pelkästään palvottuja kuvia.

Teoksen hahmoille ei pääsääntöisesti käy hyvin; Genja-pojalla ja nuorella Katinkalla on Stalinin vainojen syvimpänä aikana vielä toivoa henkiin jäämisestä. Kuvatut olosuhteet heittävät haasteen ihmisen yleisistä psyykkisistä rajoista. Tässä kuvataan erinomaisesti poliittisen eliitin ylellisiä bakkanaaleja kansan äärettömän köyhyyden keskellä, ja avainhenkilöiden henkistä sekaannusta molemman maailman silminnäkijöinä. Lojaalisuuskonfliktit yksilön ja valtion edun välillä ovat arkipäivää, johon kaikki tottuvat omilla resursseillaan. Tässä romaanissa kukaan ei kirjaimellisesti kuole nälkään eikä menetä täysin järkeään, mutta puute johtaa kuolemansairauksiin. ”NEP-nukeksi” aiemmin tituleerattu suomalainen Jelena menettää datshalle muutettuaan kalliit turkiksensa ja pariisilaiset alusvaatteensa, myös kalliilla rahalla ylläpidetyn kauneutensa. Hän on ehkä hahmoista traagisin ja se, joka putoaa korkeimmalta.

Jokainen henkilöhahmo on huolellisesti luotu ja oma, vahva persoonansa, vaikka olisi tarinan kannalta kuinka marginaalinen. Kähkönen kuvaa neuvostoarjen harmautta äärimmäisen (muttei kuitenkaan inho-)realistisesti, mutta sen keskellä selviytyviä ihmisiä tyyppeinä, joilta mikään valtiovalta ei ole onnistunut ryöstämään inhimillisyyttä. Täydellisiä pahiksia ei ole lainkaan, on vain ihmisiä, jotka joutuvat tekemään hankalia valintoja äärimmäisen rajallisissa puitteissa.

En ole vieläkään päässyt Riikka Pelon Jokapäiväisessä elämässämme (Teos, 2013) yli sataa sivua pidemmälle puolen vuoden luennan jälkeen. Pelon ja Kähkösen romaanien ilmapiireissä ja arjen kuvailun tarkkuudessa on paljon yhteistä, eikä Pelon tekstissä ole mitään luotaantyöntävää – ehkä esteenä nopealle lukemiselle on hänen kohdallaan se, etten ole aiemmin perehtynyt Marina Tsvetajevan tuotantoon, ja jonkinlaisena perfektionistina aukko sivistyksessäni estää juoneen uppoutumisen. Koska Kähkösen teoksessa kuvataan täysin fiktiivisten henkilöiden arkea, teksti ei aseta niin suuria tiedollisia paineita.

Huolellinen Kähkös-fani osaa tietysti linkata tämän teoksen Kuopio-sarjaan, vaikka tämän voi lukea siitä täysin itsenäisenä teoksena. Reaalimaailmassa Kähkösen isoisän vuoden mittainen Leningradin reissu on informoinut juonen kehittelyä. Erityisesti sirkusmaailmaan ja lastenkotien historiaan perehtyminen on taatusti vaatinut kirjailijalta mittavaa taustatyötä.

Muiden vahvuuksien keskellä teoksen paras anti on tarinankerronnan tavassa. Uskoisin, että Graniittimiestä voi lukea ja ymmärtää myös sellainen nuori lukija, jolla ei ole ainuttakaan henkilökohtaista muistoa Neuvostoliitosta ja jolle tämä historia on aiemmin ollut yhdentekevää. Jos ja kun näin varmasti käy, tulee se olemaan suurempi meriitti kirjailijalle kuin mikään kansallinen palkinto.

Juppikauden kaunosielut

Kähkönen kuu taskussaEnnen viime viikkoa en tiennyt, että Kähkösen Sirpa on debytoinut nuortenkirjailijana 90-luvulla. Sain käsiini hänen esikoisromaaninsa Kuu taskussa (Otava 1991), joka on selvästi suunnattu yläaste-ja lukioikäisille, mutta sopi myös loistavasti viiveellä tuon ajan lapselle nelikymppisenä.

Romaanin päähenkilö on Martin, 15-vuotias ysiluokkalainen poika Helsingistä, joka haaveilee balettitanssijan urasta maailmalla. Martinin isä on säveltäjä ja äitipuoli kuvataiteilija; kulttuurikodissa on totuttu sen jäsenten pitkiin ulkomaanmatkoihin, apurahahakuihin ja henkeviin keskusteluihin viinilasin äärellä. Ylemmän keskiluokan hillittyä charmia lisää 80-luvun nousukauden henki, jolloin kaikki ovet tuntuivat olevan avoinna ainakin oikeisiin piireihin kuuluville. Martinillekin, joka ei ole rakkaussotkujensa vuoksi jaksanut hakea lukioon, töölöläinen isoisä alkaa järjestää lukiopaikkaa jälkijunassa suhteidensa avulla. Martinin ja hänen perheensä arkiset koordinaatit ovat kieltämättä elitistisiä. Tässä käydään bilettämässä yliopiston vuosijuhlissa frakki päällä, puhutaan syvällisiä lasikuisteilla ja hyvin hoidetuissa puutarhoissa, käydään kävelyretkillä hautausmailla ja käyttäydytään keskivertoa paremmin vanhempien ihmisten seurassa. Martin edustaa hyvin aikaansa, mutta on samalla syväänluotaava ja sympaattinen hahmo. Hän kärsii koulukaveriensa homofobisista kommenteista liittyen tanssiharrastukseen ja kokee ehkä muita enemmänkin painetta suoriutua naisten iskijänä todistaakseen olevansa hetero. Perheessään hän on rakastettu luottohenkilö, joka joutuu usein vahtimaan pieniä sisaruksiaan. Perheen arjen kuvaus on monisyistä ja herkullista, eikä isän ja pojan suhteesta loppupeleissä puutu dramatiikkaa.

Kuu taskussa on yllättäväkin teos, sillä se ei anna yhtään vinkkiä kirjailijan tulevaisuuden teemoista. Yhteiskuntakritiikkiä ja poliittista analyysia tässä on vain hintsusti rivien välissä, kun taas hänen myöhemmät aikuisten kirjansa ovat politiikkaa pullollaan. Nuorten kirjaksi tämä on poikkeuksellisen kypsä ja erikoinenkin helmi. Martin vetää tässä ensikännejä, rakastuu itseään reippaasti vanhempaan opiskelijanaiseen, menettää neitsyytensä äitipuolensa kaverin kanssa ja toilailee muutenkin esimerkillisesti, mutta samalla hänestä piirtyy herkkä ja moniuloitteinen portretti. En tiedä, kuinka moni 90-luvun koulupoika on uskaltanut näin erikoiseen teokseen tarttua, mutta mielestäni se ei ole leimallisesti suunnattu kummallekaan sukupuolelle. Sukupuolesta ja maskuliinisuuden eri variaatioista Kähkönen keskustelee rakentavasti ja sallivasti. Jotenkin tuntuu, että nuorisokulttuurissamme on 80-luvun jälkeen tapahtunut monia takaiskuja tässä suhteessa. Valitettavasti pelkään, että teinipoika, joka pukeutuu renessanssikukkakuvioiseen silkkipaitaan koulussa tänä päivänä saa kärsiä kiusaamisesta enemmän kuin 80-luvulla. Harvoin innostun muodin kuvauksesta kirjallisuudessa, mutta tässä pukeudutaan päheisiin kledjuihin.

Teos aiheuttaa minussa flashbackin kultaiseen nuoruuteeni. 80-luvun nuorilla on ehkä saattanut olla enemmän pelivaraa vapaa-ajan viettonsa suhteen kuin nykyään. 15-vuotiaiden bileet tuntuvat tässä melko villeiltä, samoin alaikäisten seikkailut ravintolamaailmassa. Tässä soitetaankin romanttisesti kolikkopuhelimista, eikä äideillä ja isillä ole muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että jälkikasvu kömpii aamuun mennessä kotiin. Nykyään kännyt toimivat sekä vapauden että kontrollin välineinä. Oma juniorini täyttää pian 15 vuotta, eikä hän voi unelmoidakaan rokkikeikoista K18-klubeilla.  Itse voisin jokusen klubikeikan sallia (jos yhteys nuoreen olisi illan aikana päällä), mutta valitettavasti holhoava yhteiskuntamme kyylää ikärajoja kuin piru raamattua. Mielestäni musiikin kuuntelu sisätiloissa on aina rakentavampaa kuin pussikaljan tuhoaminen pakkasessa.

Teos johti minut kuuntelemaan YouTubesta Franz Schubertin Winterreise-laulukokoelman dresdeniläisen baritoni Olaf Bärin tulkitsemana, ja innostuin kuulemastani niin, että saatan ladata lisääkin tämän mystisen baritonin levytyksiä. Schuberthan oli oman aikansa rocktähti ja populaari muusikko, nuorison suosikki ja laulutekniikan uudistaja. Tapauksessani kyseessä oli todellinen poistuma musiikilliselta mukavuusalueelta. Kiitän Sirpa Kähköstä tästä musiikkihistoriallisesta johdannosta, joka ei tuntunut snobahtavalta, vaan kirjan kontekstiin uskottavalta ja luontevalta.

Kallaves’

SAM_1349Hain tänä vuonna ensi kertaa tuetuille lomille, ja heti nappasi. Pääsimme viettämään joulua edullisesti Kuopioon Rauhalahden kylpylään. Kiitos Solaris-lomat ja Raha-automaattiyhdistys, teette hienoa työtä ihmisten henkisen ja fyysisen jaksamisen vuoksi.

Rauhalahdessa on kirjaimellisesti rauhallista, vaikka hotelli onkin loma-aikoina täyteen ammuttu. Joulun viettäjiä oli laidasta laitaan, joista uskon ison osan tulleen paikalle omakustanteisesti. Siksi ei tullutkaan vaikutelmaa ”vähävaraisten joulusta”. Ohjelma oli monipuolista, tosin emme osallistuneet kuin murto-osaan siitä. Syöminen ja uiminen dominoivat pyhäpäiviämme. Luulin, että sain kylpemisestä vuoden kiintiön varastoon, mutta kotiin päästyäni kehoni on alkanut odottaa seuraavia poreita ja virkistävää ulkoallasta. Ei paha riippuvaisuus, mutta vaikeasti toteutettava.

SAM_1369Itselleni suurin elämys Rauhalahdessa oli niemen nokan Jätkänkämppä ja sen savusauna. Kävin siellä jouluaattona ja -päivänä. Aattona sai kylpeä ylhäisessä yksinäisyydessä, joulupäivän sauna oli taas sosiaalinen elämys. Kuopiolaiset suvut tulivat lauteille laulamaan lempijoululaulujaan. Meininki oli varsin lupsakkata. Avantoon asti en itse uskaltanut, mutta elin myötä muiden fiilistelyjä. Jouluinen Kallaves’ avautui lempeänä ja rauhoittavana. Kävisin mielelläni samalla rannalla myös kesäaikaan.

Hotellijoulun ohjelma oli varsin kristillinen: aattona väki kokoontui hartaukseen sytyttämään kynttilöitä edesmenneille omaisille, joulupäivän aamuna liian aikaisin meidät bussitettiin Kuopion tuomiokirkkoon jouluaamun messuun. Olen silti iloinen, että vaivauduin, sillä kirkon merkillinen valo jäi kytemään sisälleni. Poikkeuksellisen paljon tuli veisattua. En muista, milloin viimeksi tässä mittakaavassa. Jouluemäntä Jaana Pöllänen on myös hengellinen laulaja, hän otti vieraita avosylin vastaan hotellin aulassa ja altailla. Jaanalla on komea ääni, haluaisin kuulla häntä uudelleen mieluummin jossain kirkossa kuin tanssilavalla.

Olisin halunnut tutustua Kuopion ortodoksisen kirkon toimintaan, sillä normaalisti etsin kotimaan reissuillani aina ortodoksisen kirkon. Mutta Rauhalahden syrjäinen sijainti ja bussien huono saatavuus pyhinä tekivät minut riippuvaiseksi hotellin omasta tarjonnasta. Siksi tämä jouluni oli klassisen luterilainen. SAM_1370

Menomatkalla Kuopioon luin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäisen teoksen, Mustat morsiamet. Väärässä järjestyksessä olen tätäkin sarjaa kahlannut, ja siksi menettänyt osan johtolangoista. Tässä teoksessa naisten stoalainen kärsivällisyys, pieneläjyyteen tyytyminen ja poliittisten vääryyksien sietokyky hätkähdyttivät. Ja Kähkösen romaanit ovat sydäntä lämmittäviä kuin villasukkaan kääritty kahvipullo. Ja täynnä konkreettista välittämistä kuin keitetyt kananmunat tai lauantaimakkaran pala lapsen syntymäpäivälahjana.

Kuopijjossahan viännetään savvoo suuremmalla antaumuksella kuin vaikka Joensuussa karjallaa. Olen melkein kotoutunut karjalan murteen eri variaatioihin, mutta savon murteet ovat minulle edelleen eksoottisia. Oli hellyyttävää kuunnella hotellin nuoren rastapäisen tarjoilijatytön levveettä savvoo, se tuli niin suoraan sydämestä ja taatusti voitti mummojen sympatiat. Omasta lapsuudestani muistan rautalampilaisen mummoni sanonnan ”eipähän mitä”. Se piti sisällään koko universumin. Mitään huolta ei ollut taivaan alla. ”Eipähän mitä” merkitsee myös suurpiirteisyyttä. Kuopion kaupunkikierroksella hotellin virkailija ei kokenut lainkaan nolostusta siitä, ettei hän muistanut millä vuosikymmenellä kirkko oli rakennettu, vaikka seikkaperäiset turistit kärttivät häneltä näitä olennaisia faktoja. Supliikkisetä kuittasi tietämättömyytensä kommentilla: ”se on taatusti rakennettu mustavalkoisten kuvien aikana”.

Summa summarum: savolaisuus on parhaimmillaan korkealaatuista diplomatiaa ja pahimmillaan juosten kusemista. Januksen kasvot on kaikilla kansoilla ja heimoilla. Pääministeri Käteisen virnehtivään pokerinaamaan en koskaan pysty luottamaan, niin paljon olen hänen hoodeillaan lapsena ja nuorena hengaillut. Kuopiota paremmin tunnen Siilinjärven, Rautalammin ja Suonenjoen. On tullunna nähtyä. Ja tunnen myös kaikki pielaveteläiset ratkaisut niin LVI-tekniikassa kuin politiikassa. Turha mennä merta edemmäksi kalaan. Miksi tuohtua nigerialaisista kirjeistä? Omassa maassamme olisi taatusti savovetoista kusetusta vastaavissa määrin, jos olisimme afrikkalainen kehitysmaa.

Kuopio 007Kuopion tori on juuri nyt massiivisen remontin kohteena, ja siksi sen toiminta käy sordiinolla. Mutta torilla kotiin lähtiessämme koin vihdoin sen kauan odottamani Sirpa Kähkös-momentin: pienellä nimettömällä kojulla, jossa ei näkynyt myyjää, olisi ollut tarjolla pässinpökkimiä villasukkia, pari kalakukkoa ja viinimarjamehuja lasipulloissa. Kuljin kojun ohi kolme kertaa aikeissa ostaa jotain, mutta myyjä oli koko ajan kateissa. Eipähän mitä.