Karibiankarjalaisten kyydissä

Valtonen 2Teos: Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Blogiini on alkavalla viikolla tulossa lisää äitienpäiväaiheisia juttuja, mutta väliin jotain muuta. Pyrähdys kolibrin siivin Kolumbiaan, sisällissodan ja huumekaupan runtelemaan maahan, jossa toimittaja Anni Valtonen asui parinkymmenen vuoden ajan laajennetussa perheessä. Valtonen rakastui kolumbialaiseen mieheensä opiskellessaan kirjallisuutta Tampereella, mutta jo ennen tätä latinalaisamerikkalainen maailma oli kiinnostanut häntä.

Bogotáan pariskunta siirtyi vuonna 1996, ja muutaman vuoden sisällä paria siunattiin kahdella pojalla, Aureliolla ja Amosilla. Anopin ja appiukon perheyrityksen, mehu- ja hedelmäkaupan pitoon osallistuu myös toimittajaminiä, ja nämä arjen kohtaamiset toimivat myös erinomaisena kieliharjoitteluna. Miehen suvun juuret ovat kuitenkin pohjoisessa, Karibian rannikolla, jossa kulttuuri on konservatiivisempaa ja ”alkuvoimaisempaa” kuin pääkaupungissa. Joku miehen suvussa on jopa naimisissa Gabriel García Marquezin veljen kanssa, mutta tämä sattumus ei takaa suoraa pääsyä kulttuurieliitin sisäpiireihin.

Valtonen kertoo suht pidättyväisesti karille ajautuneesta avioliitostaan, mutta enemmän appivanhemmistaan, jotka hekin päätyvät jossain vaiheessa eroon. Paikallinen parisuhdekulttuuri ei ole pohjoismaiselle miniälle helppo rasti, ja eniten siinä ihmetyttää avomielinen suhtautuminen sivusuhteisiin. Bogotán motellit tekevät loistavaa bisnestä niin esiaviollisten parien kuin puolisojaan pettävien piilopirtteinä. Jossain vaiheessa perhe siirtyy elämään kahdella mantereella, ja lapsia lähetetään isän suvun huomaan ”juurihoitoon” itsenäisesti jo melko varhaisessa iässä.

Tämä on tiivis, tietopainotteinen teos, jossa poliittisen historian rooli on merkittävin. Valtoselle Kolumbiasta kirjoittamiseen liittyy kipeitä eettisiä valintoja, sillä hän haluaisi kertoa muustakin kuin sissisodasta ja huumekartelleista, mutta ilman näitä tarinoita kertomus maasta jäisi vaillinaiseksi. Kokaiinin viljely jättää jälkensä muuhunkin kulttuuriin ja talouden rakenteisiin, ja turismin kehitys on viivästynyt huomattavasti huumekauppaan liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Toisaalta nuorilla matkailijoilla yksi intresseistä saattaa olla huumeet, eikä maa haluaisi profiloitua kokaiinin käyttäjien paratiisina.

Valtonen itse löytää eron jälkeen tiensä useamman kerran joogaretriitistä Palominon kylästä, joka on hänen ”oma” paikkansa sukuhärdellin ulkopuolella. Muutenkin hän kertoo kiehtovalla tavalla paikallisten nuorten ja keski-ikäisten uushenkisyydestä ja kiinnostuksesta alkuperäiskansojen kulttuureihin. Monelle hänen paikalliselle ystävälleen esimerkiksi kansanparannuksesta on tullut tärkeä hyvinvoinnin lähde. Kaupunkilaiset matkustavat mielellään maalle nauttimaan vaikka temazcal-saunomisesta, meksikolaisperäisistä rituaaleista, joissa on jotain yhteistä suomalaisen saunomisen kanssa.

Naisten aseman analyysin suhteen tässä katsauksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani dekkarin, Melba Escobarin Kauneussalongin kanssa, joka ilahdutti minua kovasti yhteiskunnallisella otteellaan. Myös Valtosen lähipiirin naisille ”naiseuden toteuttamiseen” kuuluvat tiheät vierailut kauneussalonkiin juoruilemaan ja nostattamaan omaa eroottista potentiaaliaan. Muutenkin kiinnostusta muotiin ja omaan ulkomuotoon pidetään Kolumbiassa lähes kansalaisvelvollisuutena, ja ymmärrys henkilökohtaisen hygienian vaalimisesta on erilaista kuin Euroopassa.

Minua kiinnostivat teoksessa eniten humoristiset arjen anekdootit, kuten naisten alushousujen pyykkäyskoodisto ja bussien penkkien ”saastuminen” edellisen matkustajan jäljiltä. Näistä olisin voinut lukea enemmänkin, kun taas alueellisen politiikan käsittely tuntui paikoitellen dominoivalta suhteessa teoksen markkinointistrategiaan, jossa kuitenkin painottuu henkilökohtainen narratiivi. Tosin olen tietoinen siitä, ettei Suomen kirjamarkkinoilla ole tarjolla liikaa tietokirjoja Etelä-Amerikan maiden poliittisesta lähihistoriasta, ja joillekin siitä kiinnostuville tämä teos tarjoaa vetävän johdannon.

Valtosen oman kaksikulttuurisen perheen piirissä pohditaan karibialais-karjalaisten ”juurien” merkitystä, ja hänen oman sukunsa evakkotaustaa suhteessa kolumbialaiseen kaipuuseen. Kolumbiassa maan sisäinen muuttoliike on tuottanut paljon juurettomuutta, sillä monille kaupungistuminen on pakkopulla, ei tietoinen valinta, joka liittyy rikastumishaaveisiin. Toisaalta hänen eläväisille lapsilleen paluu surumieliseen ja apaattiseen karaoke-Suomeen on ollut paikoitellen shokeeraavaa, eivätkä perheen reissut Tallinnan ja Tukholman lautoille tuoneet kasvaville nuorille ”palauttavaa” tai ”korjaavaa” kokemusta siitä, mitä he olivat Kolumbiassa kasvaessaan menettäneet.

En juuri nyt erityisesti kaipaa Kolumbiaan enkä sen vielä surullisempaan naapurimaahan Venezuelaan, joka pitkään oli vauraampi ja tasapainoisempi ”isoveli”. Valtosen teos kuitenkin tarjoaa mainiota nojatuolimatkailua, ja kannustaa minua palaamaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuksien pariin muutenkin kuin ikuisuusmatkalla myyttiseen Macondoon.

Tanskan sotaveteraani muistelee

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula &co, 2019)

Suomennos: Katriina Huttunen

Posti toi taannoin yllätyskirjan, uutta tanskalaista laatuproosaa tanskalaiselta Kaspar Colling Nielseniltä (s. 1974). Uutuuskirjojen lukeminen on edistynyt minulla hitaasti, koska olen ollut kiireinen arkistojen aarteisiin liittyvien kirjahaasteideni parissa. Vanhemmista kirjoista tulen jatkossa postaamaan erillisessä blogissa, kun taas täällä keskityn lähinnä uudempaan kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen lukenut Tanskasta vain dekkareita, joten on aika tutustua maan vakavampaan taideproosaan. Vaikka olen maassa joskus asunut, minulla ei oikeastaan ole ainuttakaan tanskalaista luottokirjailijaa, vaikka Peter Hoegin kaikista teoksista olen tasavahvasti pitänyt. Nielsen kuuluu oman ikäluokkansa tunnetuimpiin kertojiin, joka on breikannut kansainvälisesti tällä käsissä olevalla dystooppisella teoksella.

Teoksen kertoja on 475-vuotias sotaveteraani, joka on kantasoluhoidoilla ostanut itselleen ikuiselta vaikuttavan elämän. Mieleltään hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta fyysisesti keho jaksaa vielä taipua mielikuvituksellisiin seksiasentoihin orgioissa muiden pioneerien kanssa. Hän on ollut mukana vuonna 2018 alkaneessa sisällissodassa, joka romahdutti Tanskan hyvinvointivaltion. Hän taisteli pankkien ylivaltaa vastaan Kansanrintamassa, vaikka olikin itse varakas kapitalismista hyötyjä.

Kertoja ei kuitenkaan ole koskaan ollut idealistinen maailmanparantaja; tuo olemassaolon muoto kuului hänen vanhempiensa suurelle ikäluokalle. Hän kasvoi aikuiseksi kommuunissa, jossa hipit rakastivat vessaa, johon oli asennettu kaksi pönttöä vierekkäin. Radikaaleinta, mitä he pystyivät kuvittelemaan, oli aamupaskalla käynti pareittain. Mies on kokenut tämän rajattomuuden lapsuudessaan, eikä toivo noita aikoja takaisin. Hän haluaa asua omassa kodissaan, ilman nurkissa pyöriviä, alati vaihtuvia hampuuseja.

Miehen uskollisin ystävä on koira Geoff, joka on oppinut vastaamaan ”kyllä” ja ”ei” sadan vuoden koulimisen tuloksena, ja osaa jo laittaa aamiaista isännälleen. Geoff jaksaa kuunnella vanhuksen tarinoita sisällissodasta paljon paremmin kuin hänen tuntemansa nuoriso. Miehellä on vielä jäljellä kourallinen vastaavia ikinuoria veteraaneja ystävinään, joiden kanssa voi kokoontua muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja harrastamaan estotonta seksiä.

Miehellä on ollut pitkässä elämässään koiran lisäksi vain yksi suuri rakkaus kapinallistaistelija Leonoraan. Leonora tosin suhtautui vihamielisesti miehen rikkauksiin, ja päätyi torjumaan tämän rakkauden taistelujen tiimoissa. Mies herättelee edelleen toivoa siitä, että nainen olisi viimeisillä päivillään löytänyt kantasoluhoidot, vaikka tietääkin hänen olevan kuollut. Uudet ihmiset eivät pysty sytyttämään häntä, ja hän on yksinäisyydessään melankolinen hahmo siitä huolimatta, että hän elää harvojen ja valittujen yltäkylläisessä kuplamaailmassa.

Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Koska varsinkaan pankkien toiminnan seuraaminen ei kuulu harrastuksiini, koin kirjan teknis-taloudelliset pohdinnat itselleni hyödyllisiksi ja uusia näkökulmia avaaviksi. Tanskalaisen yhteiskunnan hän näkee olevan tiensä päässä kaiken omavaraisuuden suhteen, ja kirjassa maa myydään rivakasti kiinalaisille, jotka ostavat muuten kaupaksi käymättömät arvoasunnot ja kansoittavat maata. Tanskalaisista tulee ruokalähettejä ja muita rikkaiden avustajia, heidän innovatiivisuuteensa ei enää luoteta samalla tavalla kuin ennen.

Spekulatiivisena fiktiona teos tuntuu paikoitellen niin uskottavalta, että koin jo eläväni kuvatussa todellisuudessa. Genrelle tyypillistä ”kummaa” en teoksesta paljoa löytänyt, mutta toki ikuisen nuoruuden teema edustaa tieteiskirjallisuuden valtavirtaa. Sisällissota-teema toimii hyvin herättelijänä Tanskan keississä, kun maassa ei ole vastaavaa historiaa kuin Suomessa. Sotaa on edeltänyt pitkä henkinen stagnaatio, ja sodan kokemuksessa on veteraanien mielestä ollut myös paljon hyvää – solidaarisuus ja yhteen henkeen puhaltaminen kansankeittiöissä ja muissa yhteisöllisissä hankkeissa.

Pidin kyllä kirjan surumielisestä poljennasta, Kööpenhaminan korttelien kuvauksesta kansannousun aikana ja kertojan kuivasta huumorista, mutta romaanitaiteen näkökulmasta teos jää keskivertokokemukseksi. Tämä siksi, että Nielsenin kieli on arkisen tavanomaista, teksti koostuu lyhyistä aktiivilauseista, ja noin puolet kirjan sisällöstä liittyy tavalla tai toisella neuroottiseen puheeseen asuntomarkkinoista. Ehkä kirja kuvastaa niin uskollisesti tanskalaisen yhteiskunnan nykytilaa, että myös kieli peilaa sen todellisuutta.

Teoksen parasta antia oli sen tarjoama vertailun mahdollisuus eri Pohjoismaiden välillä, ja hyvinvointivaltion hautajaisten jälkeisen todellisuuden visiointi. Tanskalaisille tuo etuoikeuksien menetys saattaa olla edelleen abstrakti pelko, kun taas Suomessa olemme kai jo lähempänä koko hyvinvoinnin käsitteen alasajoa. Sisällissodan logiikkaan kirjailija on ainakin hyvin perehtynyt, eli teos osoittaa, kuinka pienten asioiden kasaantuminen voi aiheuttaa koko järjestelmän äkillisen murtuman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.