Täsmäteos syyspäiväntasaukseen

venetsialaisetTeos: Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava, 2018),

Mistä sain: E-kirjastosta

Olin viettämässä virallista kesän lopetusta mökillä siskon kanssa, ja siihen maisemaan saapui kuin tilauksesta Taina Latvalan romaani Venetsialaiset. Tai olin lukenut romaanin matkalla mökille, ja pohdin sen tunnelmia siellä, sukukalleuksien keskellä. Kyseessä siis on romaani, jossa kolme aikuista sisarusta kohtaavat kesän lopettajaisten merkeissä kuolleen isänsä rakentamalla mökillä.

Kyseinen isä on kuollut jo 1990-luvulla, mutta siskot ovat vahvasti hänen perimässään kiinni. Vanhimmalla siskolla Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, ja Iiris on tutustunut nuorempiin siskoihinsa vasta toisella kymmenellä ollessaan. Iiris on perheen taiteilijasielu, ex-punklaulaja ja elämäntaiteilija, jonka elämästä puuttuu kokonaan pysyvyys. Paula on angstinen suorittaja, Helsingissä menestyvä juristi, kun taas Elina on jotain näiden kahden tyypin väliltä, mutta haaveilee taiteilijan urasta. Kirjassa myös suunnitellaan Elinan häitä, joiden yksityiskohdista Paula on enemmän huolissaan kuin morsian itse.

Minun oli vaikea päättää, olinko lukemassa chicklitiä vaiko vakavampaa proosaa, eikä määrittelyllä lopulta ollut väliä. Teos operoi runsaiden takaumien muodossa, mutta nykyhetken aika-akseli on vain viikonlopun mittainen. Mökki on jossain Pohjanmaalla, fiktiivisessä Loimujärven kylässä, jossa myös nuoriso kuuntelee iskelmää. Venetsialaisia vietetään paikallisessa tanssiravintolassa, jossa pääartistina on entinen tangokuningas Luka Aaltonen.

Juoni liittyy pitkälti siskojen isän salaisuuksiin, ja siskojen erilaiseen suhteeseen isään. Isä on ollut tuulella käyvä, alkoholisoitunut liikemies, jonka elämään on mahtunut monia naisia. Viimeisiä aikojaan isä vietti Pohjois-Karjalassa ja Thaimaassa, kaukana kotikonnuilta. Parhaimman yhteyden isään tämän elämän loppuvaiheissa sai hulttio-Iiris, kun taas nuorempien tytärten seurassa kulisseja kiilloteltiin ja kohtaamiset jäivät lähinnä sukujuhlien pönötystasolle.

Venetsialaiset purkittaa loppukesän mökkitunnelman ja kuvaa oivallisesti sisarusten välistä dynamiikkaa. Pidin enemmän kirjan nykyisyydestä kuin suvun historiasta, jossa tarinat tuntuivat vähän liiankin nähdyiltä. Tarinoihin mahtui hulluutta, juoppoutta, perheväkivaltaa, salasuhteita ja vaikenemista, juuri sillä tasolla kuin keskivertosuvuissa ilmenee. Niihin on helppo samastua, mutta ne eivät hiipineet ihoni alle kovinkaan voimallisesti. Kaipasin lisää outouksia, tai ainakin tyylillistä vaihtelua. Yhtä juonellista ratkaisua, jota ei sovi paljastaa etukäteen, arvostin, vaikka siinä liikuttiin jo hienoisesti saippuaoopperan puolelle.

Kotiinpaluun teemasta olisin voinut lukea enemmänkin, sillä siskojen ravintolavisiitti jäi parhaiten mieleeni. Paula-siskon kohtaaminen nuoruuden rakastettunsa kanssa oli herkullisesti kuvattu, samoin kissatappelu kotiin jääneiden pahismutsien kanssa. Olen kroonisesti kiinnostunut pienten paikkakuntien yöelämästä paikoissa, joissa muualta tullut henkilö on tuijotuksen kohteena, ja jonka päälle todella saatetaan räkiä.

Kielellisesti teos yltää kirkkaasti chicklitin peruskauran yläpuolelle, mutta tematiikka jäi aika viihteelliseksi. Venetsialaiset on myös leimallisesti naisille kirjoitettu kirja, jonka uskoisin miellyttävän varsinkin etelän ”pizzakolmion” ulkopuolella asuvia lukijoita. Pohjalaisuus oli kirjassa ehdottomasti enemmän voimavara kuin taakka, mutta sen mökkiteema ylitti maakunnalliset intressit.

Mainokset

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

hustvedtTeos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.

 

Kulissien murtumisen merkittävyydestä

tonttiOlin onnekas ja sain Jarkko Tontin tuoreen romaanin Perintö (Otava, 2018) e-kirjastosta. Luulin, että olen lukenut Tonttia enemmänkin, mutta näyttää siltä, että tätä ennen olen lukenut vain esikoisromaanin Luokkakokous. Se kolahti syvälle ikäpolviromaanina, koska se kertoi uskollisesti monesta ilmiöstä, joita olen itsekin kokenut.

Perintö ei onneksi toista Luokkakokouksen tematiikkaa, eivätkä kaikki sen ilmiöt olleet minulle lainkaan tuttuja. Teos on erikoinen sukudraama, joka virittyy Espoon, Asikkalan ja Keuruun välille. Siinä kaksi riitaisaa sisarusta, Henrik ja Anna- Leena, joutuvat lääkäriäitinsä pesän jakajiksi – sellaisen äidin, joka on omasta mielestään tehnyt kaiken elämässään oikein. Leena Kallaskivi on ollut korskea anoppi, jolla on ollut valta rankata miniäkokelaita heidän taustansa mukaan, ja jonka erityisosaamisalueena on aina ollut kulissien rakennus.

Henrik on Anna-Leenan pikkuveli, joka on aina jäänyt perheessä heittopussin asemaan. Anna-Leena on valinnut urallaan äitinsä jalanjäljet, mutta päätynyt terveyskeskuksen sijaan yksityiseksi plastiikkakirurgiksi. Sisko taitaa rasvaimunsa, mutta muuten hänen maailmansa on kovin suppea. Tämän ex-mies pilkkaa sisarta hänen hitaasta järjenjuoksustaan. Henrik taas on kapinoinut perheen piinkovia arvoja lukemalla yliopistossa filosofiaa, ja hän on valmistunut vain äitinsä rahallisen kannustuksen turvin. Sisaruksilla on perintöä odotellessa valtava eturistiriita, ja muutenkin he kaivavat toisistaan ilkeimpiä puolia.

Tässä melodramaattiseksi äityvässä perhedraamassa on paljon takaumia. Tarina oikeastaan keskittyy 1980-luvulle, sisarusten teini-ikään ja perheen isän viimeisiin vuosiin, jolloin molemmat vanhemmat olivat vahvasti päihderiippuvaisia. Kuvaus äidin piilevästä lääkeriippuvuudesta on isän alkoholismin kuvausta kiinnostavampaa, sillä siihen liittyy paljon sellaista historiaa, jota monet eivät ehkä tunne tai tunnista. Luulen, että varsinkin tämän tulen kirjasta muistamaan, koska en ole itse liikkunut piireissä, joissa pirtun, pamien ja morfiinin sekakäyttö olisi tavallista.

En paljasta juonesta enempää, mutta olin osasta sen takaumista järkyttynyt. Onneksi päähenkilöillä on toivoa nykyisyydessään, vaikka suvun perimä on synkkä. Kuvaukset Asikkalan maatilalta ovat Espoon tapahtumia valoisampia, vaikka sielläkin ryypätään rankasti. Isä-Jaakko kuuluu siihen miestyyppiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt muuttaa pois maalaisilta juuriltaan; hänelle pääkaupunkiseudun grynderimaailma on yksinkertaisesti liikaa. Leena taas on evakko Viipurista, ja hänen käytöstään selittää juurettomuuden kokemus. Myös Henrik oppii ratsastamaan karjalaisuudellaan, ainakin opiskeluvuosina, sillä 1990-luvulla viipurilaisten osakunnassa on halvimmat kämpät ja kuumimmat böönat.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen romaani, jonka keskiössä on perinnönjako ja sukusalaisuudet. Pidin kirjassa Leenan päiväkirjojen lukemisesta, mutta loppuratkaisu oli osittain ennalta-arvattava. En silti usko sen olevan suuri puute, koska kyseessä ei ole dekkari.

Sukupolvien välisten kuilujen kuvaajana Tontti on elementissään. Henrik on kiinnostavan häilyvä ”ituhippi”, joka äidin luona käydessään taantuu lihansyöjäksi. Toisaalta häntä ahdistaa ostaa marketista broileria tyttärensä poikaystävän vierailuja varten. On selvää, että Henrikin kaltaisten miesten jälkeläiset voivat kapinoida vain etsimällä tavallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Kaiken hippeytensä keskellä Henrik voi kuitenkin maksaa 150 euroa wine tastingista ja hukuttaa itsensä lapsen pään kokoiseen lasiin Baroloa. Lasi on vahva symboli perityistä etuoikeuksista. Romaani onkin oiva tutkielma sellaisen henkilön mielestä, joka ei ole koskaan joutunut ponnistelemaan tavoitteellisesti elämässään, vaan jossa naiset ovat aina toimineet elättäjinä ja vastuunkantajina.

Jäin myös pohdiskelemaan 90-luvun laman henkistä perintöä, ja sen jättämiä traumoja. Tontti käyttää myös paikoitellen termiä ylisukupolvinen, ja tässä voidaan jo puhua ylisukupolvisesta vauraudesta. Vaikka Henrik on pärjääjäsukunsa heikko lenkki, silti hänen lastensa ei tarvitse koskaan tinkiä ulkona syömisestä, vaan rahahana on aina jostain päästä auki.

Samaan aikaan maassamme on valtava armeija lapsiperheköyhiä, joille Mäkkärillä käynti saattaa olla ansaittu juhla-ateria vuodessa. Nämä perheet ovat usein laman lasten muodostamia. Näistä perheistä kirjoitetaan vähemmän romaaneja, tai ainakaan sellaisia romaaneja ei julkaista, koska romaaneja ostava yleisö ei osaa niihin samastua.

Pidin paljon tästä kuvaelmasta espoolaisesta rikkaidenrannasta, koska siinä koko härdelliin suhtauduttiin kriittisesti. Tämän rinnalle kaipaisin toista kasvutarinaa ihmisistä, jotka joutuvat hautaamaan äitinsä sossun sponsoroimassa minimalistisessa arkussa.

 

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämättä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Sokean satakielen perspektiivistä

soininen ellenTiesin, että palaisin Ellen Thesleff-kirjallisuuden pariin luettuani Kati Tervon haikeankuulaan  Iltalaulajan (Otava, 2017). Mutta asialla ei ollut kiirettä. Vuoden sisällä on ilmestynyt kolme teosta Thesleffistä, eli eletään varsinaista kaunokirjallista Thesleff-renessanssia. Tänään eteeni pompsahti Pirkko Soinisen fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (WSOY, 2018), joka keskittyy Thesleffin Firenzen-matkoihin vuosina 1894-1939. Neljäkymmentäviisi vuotta kaipuuta ja elettyä elämää, kaksitoista pitkää matkaa, osa pysyvämpää asumista, eli Firenze oli Thesleffin toinen tai kolmas koti Helsingin ja Ruoveden Muroleen kylän rinnalla.

Kirja on tiivis, alle 200 sivua, ja päiväkirjamerkinnätkin paikoitellen kryptisiä. Kirjan alussa oli hämilläni merkintöjen luurankomaisuudesta ja vähäisyydestä, ja koin vahvasti tarvitsevani enemmän lihaa luiden päälle kertomukseen. Lukijan on jo tiedettävä Thesleffin elämästä suht paljon, jotta tarina alkaa kunnolla rullata. Itse olen ainakin lukenut hänen elämäkerrastaan sen, mitä internet tarjoaa – en ole vielä lukenut vasta ilmestynyttä kolmatta teosta Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017). Se todennäköisesti ilmenee polulleni pian, ja kiinnostaa ehkä näistä kolmesta eniten.

Kirjassa on huikeita tunnelmakuvia, ja Soininen selvästi keskittyy Ellenin persoonan introverttiin, ihmismassoja karttavaan puoleen. Yksinäiset kävelyretket Fiesolen kukkuloille aamu-usvan aikaan edustavat sitä parhautta, mitä itsekin olen Italian-reissuiltani etsinyt, mutten vielä aamu-unisena laumasieluna tavoittanut. Teos on paikoitellen huikean aistillinen ja runollinen, ja Soininen onnistuu usein tiivistämään tunnelmansa yhteen lauseeseen, kuten tämä tutkielma taitelijan äidin vanhenemisesta: ”Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.”

Taiteilijan perhe on kertomuksen keskiössä, ja vasta toista viulua soittavat ystävät ja Ellenin elämän suuri rakkaus, teatteritaiteilija Gordon Craig. Gerda-sisko on uskollinen matkakumppani, jonka kanssa asuminen sujuu yllättävän hyvin. Rivien välistä luen, että Gerda ilmeisesti asui Italiassa Elleniäkin pidempiä jaksoja, elättäen itseään välillä keramiikkataiteilijana, välillä lääkintävoimistelijana (eli tämän päivän kielellä fysioterapeuttina). Kahden naimattoman siskon yhteiselosta on pohdintoja monessa kohdassa, ja yhteinen seikkailu päätyy koskettavasti lapsenomaisiin hiekkaleikkeihin sodan aattona 1939.

En voi välttää vaikutelmaa, että tämä teos on vahvasti toisen introvertin runosielun tulkinta Ellenin matkoista – ja tulkintana yhtä legitiimi kuin sosiaalisempi luenta. Toisaalta jäin eniten kaipaamaan runsaampaa kerrontaa hänen illoistaan muiden pohjoismaisten taiteilijoiden kanssa, ja varsinkin ajastaan, jonka hän vietti rakastettunsa Craigin luomassa kokeellisessa teatterissa Arena Goldonissa, jossa oli myös tilaa kuvataiteen tekemiselle.

1910-luvulla ei ollut käsitettä ”polyamoria”, ja olen kiitollinen Soiniselle, ettei hän revittele tällä teemalla. Ellen ei elätä suuria toivoja miehen suhteen, jolla on lapsia kolmen muun taiteilijanaisen kanssa ympäri Eurooppaa, ja joka aina tuntuu löytävän jostain itseään varakkaamman elättäjän. Suhde painottuu työtoveruuteen ja ystävyyteen, eikä Ellen lopulta koe katkeruutta miehen suhteen, onhan tämä vanhemmalla iällä järjestänyt tälle mahdollisuuksia taulujen näkyvyyteen Ison-Britannian gallerioissa, jopa kuuluisassa Victoria & Albert-museossa.

Luulen, että kirjasta jää vahvimmin mieleen lintuteema, eli italialaisten harrastama julma eläinrääkkäys, jolle Ellen oksentelee sitä havaitessaan. Firenzen toreilla myytiin aikanaan sokeutettuja lintuja lemmikeiksi, koska sokeiden lintujen uskottiin laulavan puhtaammin kuin näkevien. Thesleff pelastaa yhden satakielen ja tarjoaa tälle avoimen häkin asuntonsa ikkunalaudalla, mutta lintu pysyy häkissään kuukausia ennen kohtalokasta lentoaan. Myöhemmin äitinsä 60-vuotisjuhlilla Ellen tilaa vahingossa koko seurueelle kauhujen lintupataa, joka on koristeltu pikkulintujen ruhoilla. Kulttuuriero suhteessa eläinten pitoon ja kulinarismiin on suuri, eikä taiteilija pysty sitä millään järjellä kohtaamaan. (Olisiko niin, että itsekin olen juuri Italiassa nähnyt ällöintä eläinten kauppaa ikinä, eli elävien, neonvärjättyjen pääsiäistipujen myyntiä 1990-luvun loppupuolella – juuri Firenzessä?)

Pidin kirjan tunnelmallisuudesta ja vahvoista tuokiokuvista paljon, ja varsinkin kulttuurihistoriallisesti se on varsinainen aarreaitta. Matkakuumeen lievittäjänä teos on toivoton, koska ainakin minussa se herätti suurta halua katsoa jo tuttua kaupunkia uusin silmin – Ellenin värikylläin lasein. Osaan kappaleista kaipasin lisää substanssia, tai jäin miettimään, olisiko ollut järkevämpää keskittyä joihinkin matkoihin vahvemmin ja jättää joitain raportoimatta kokonaan, koska jotkut matkoista toistivat itseään.

Päädyin kirjaa lukiessani googlaamaan kaikenlaista olennaista Firenzestä – kuten Thesleffin lempiravintolan Lapin ruokalistaa. En tiedä, onko samasta Lapista kyse, mutta Accademia-taidegallerian lähellä sijaitseva Buca Lapi ylpeilee olevansa kaupungin vanhin vielä pystyssä oleva ravintola (perustettu v. 1880). Kovin on lihapainotteista ja perusruoilla mennään, mutta pikkulintuja ei näytä olevan tarjolla. Kirjankaan mukaan lintuja ei tarjottu Lapissa, vaan jossain muussa nimeltä mainitsemattomassa trattoriassa.

Kantapaikat Lapi, Mellini ja Reininghaus jäivät mieleen. Lapi on siis ehkä olemassa, Melliniä en löytänyt ja itävaltalaistyylinen kievari Reininghaus on myöhemmin muuttunut teehuone Le Giubbe Rossoksi, ja se on aina ollut ulkomaalaisten taiteilijoiden suosima ”unelmatehdas”. Vaikuttaa, että kulinaarinen matka Thesleffin jälkiä seuraten voisi tulla suht tyyriiksi, koska Firenzen turismi on räjähtänyt käsistä sitten 1800-luvun lopun. Silti se kiinnostaa, sokean satakielen sielun silmin.

Kesäkuunnelman aatelia

heikki-kinnunen-ilosia-aikoja-mielensapahoittaja-kuvauksissa-19-9-2017-2Täytyy myöntää, etten ole Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta lukenut kuin alkupäätä. Varmasti olen myös kuunnellut sen alkuosaa kuunnelmana, vaikka en suuri kuunnelmaihminen olekaan. Sinuhe Egyptiläisen kuunnelmaversiokin on jäänyt kesken, vaikka koin taannoin onnistumista tuon edelleen lukemattoman teoksen kuuntelemisessa.

Mutta nyt kolahti kunnolla: kuuntelin Mielensäpahoittaja maailmalla – sarjan putkeen kesän alkajaisiksi viime viikonloppuna samalla, kun pohdiskelin, mitä tänä kesänä tekisin. Sarjassa tuttu karvahattu saa kutsun lähteä Fuengirolaan veljeään tapaamaan, eikä veljestä ole mitään kuulunut 32 vuoteen. Matkalle lähdetään lentäen, mutta suunnitelmat pilaa tuhkapilvi, jonka vuoksi kone joutuu jäämään Tukholman Arlandaan. Matkakaveriksi vanha körmy saa salaperäisen Rouva Insinöörin, jolla ei taida ihan olla puhtaat jauhot pussissa.

Toki kuunnelma operoi tyypillisimmillä kansallisilla stereotypioilla: Tanskassa asuu lähinnä sikafarmareita, saksalaisten vakava tehokkuus hämmentää, ja italialaiset ovat joko gigoloja tai jalkapallohuligaaneja. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole mikään turha ummikko ulkomailla, vaan selviää tiukemmistakin tilanteissa. Lempijaksoni tässä saagassa oli ”Karjalanpaistia Italiassa”, jossa kokkailtiin paperittomien  siirtolaisten kanssa Milanon keskustassa avotulilla. Hahmon aito halu tutustua ja ymmärtää ”kaksoisvirtojen maan asukkeja” jopa vähän itketti.

Vaikeiden sisarussuhteiden analyysi vie kuunnelman pelkästä komediasta syvemmille vesille. Luulen, että juuri siinä piilee tämän rakastetun kirjasarjan salaisuus. Molemminpuolista mykkäkoulua pitävät sisarukset kai ovat suomalaisissa suvuissa aika yleinen ilmiö, samoin perintöä manipuloivat huijarit. Tässä Tarmo-veli on lopulta aivan yhtä symppis kuin kotiin jäänyt pikkuveljensä, vaikka onkin elänyt huikentelevaisesti.

Heikki Kinnunen on roolissaan aivan mahtava, tosin ovat olleet aiemmatkin karvahatut. Antti Litjan lisäksi roolia näyttää lavalla kuuluisista näyttelijöistä esittänyt ainakin Vesa Vierikko.

Tämä fiktiivinen tuotos on luultavasti kaikista Mielensäpahoittaja-teoksista vauhdikkain, ja siinä päästään pohtimaan muitakin kysymyksiä kuin perunalaatujen paremmuutta tai lättähattujen ja kukkopillin soittajien kummallisuuksia. Innostuin kuunnelman road movie-meiningistä niin kovasti, että päädyin sen jälkimainingeissa varaamaan myös itselleni vuoden matkajokerin, eli olen lähdössä maateitse Berliiniin. Matkalla voisi hyvinkin kuunnella muutaman kuunnelman tai äänikirjan, koska bussimatkat tulevat olemaan pitkiä ja puuduttavia. Tätä kuunnelmaa suosittelen juuri pitkille kesämatkoille, koko perheen ja eri-ikäisten porukoiden viihdytykseksi.

(Toim. huom. Oheinen kuva ei ole uudesta kuunnelmasta, vaan Ilosia aikoja-elokuvan kuvauksista viime kesältä.)

Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

vie-minut-jonnekinNella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.