Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Jalkarättien sävyisessä maassa

Teos: Karin Smirnoff: Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Hahmo nimeltä Jana Kippo on taatusti jo ilmiö kirjoja kuluttavassa Ruotsissa, mutta itse kuulin hänestä vasta kolmisen päivää sitten. Karin Smirnoff (s. 1964) on kotiseudulleen Västerbotteniin muutama vuosi sitten paluumuuttanut toimittaja, joka on breikannut suuresti tuoreella sukuromaanitrilogiallaan. Lähdin veljeni luo on ollut August-palkintoehdokkaana, ja sarjalla on jo runsaasti faneja. Enkä ihmettele, miksi. Itsellänikin on innossani pitelemistä: haluaisin lukea putkeen sarjan muutkin osat, mutta suomennettua jatkoa on luvassa vasta ensi vuonna.

En ole varma, pystynkö seuraamaan tätä kohtuullisella ruotsin taidollani. Yleensä luen ainakin yhden ruotsinkielisen romaanin vuodessa, mutta tässä oli äänikirjana kuullun ymmärtämisen haasteita jo suomeksi. Outi Mennan käännös on loistava, se tavoittaa Smirnoffin vanhahtavan poljennan ja murrepuheen. Teos vaati silti suurempaa keskittymistä varsinkin ajanjaksojen vaihtelun suhteen. Kuuntelin kirjaa läpi kaksi ja puoli kertaa, viimeisellä puolikkaalla vain fiilistelyn vuoksi.

Kirjassa keskiössä ovat Kippon nelikymppiset kaksoset, Jana ja Bror, jotka eivät ole tavanneet aikoihin. Bror on jäänyt pitämään kotitilaa, ja Jana on viettänyt levotonta kulkurin elämää ympäri Ruotsia. Hän on kuvataiteilija, joka on tottunut elättämään itseään hanttihommilla. Kotikylään saapuessa hän hakee kotiavustajan tehtävää pääsiäisyönä punaviinipöhnässä. Paikka on luonnollisesti hänen, sillä hän on todennäköisesti ainoa hakija, eikä työnantajalla seurakunnalla ole varaa olla nirso.

Teoksen takaumat Kippon perhe-elämään 80-90-luvuilla ovat superahdistavia, käsittelee hän teos teemoista rankimpia, insestiä ja perheväkivaltaa. ”Taattona” esiintyvä isä on kotityranni karmeimmasta päästä, joka kiristää tytärtään vaikenemaan kohtauksista navetan maitohuoneessa. ”Äitimuori” pakenee tilannetta uskonnolliseen kuplaansa, hän on ottanut aikuiskasteen mormonikirkossa. Samaan aikaan hän tarjoilee viikonloppuisin miehelleen viinaksia pitääkseen tätä edes siedettävällä tuulella. Perheen ainoa onni on se, että taatto on matkatöissä satamassa maatilan hoidon rinnalla ja palaa terrorisoimaan perhettään vain viikonloppuisin.

Teoksen nykyisyys on jo asteen toiveikkaampi, vaikka Bror on juomassa itseään kuoliaaksi isältä oppimallaan tyylillä. Muutenkin kuolema korjaa kylän keski-ikäisiä asukkaita, ja näissä kuolemissa on myös dekkarin siemeniä. Muun muassa Janaa edeltäneen kotihoitaja Marian kuolintapauksessa on paljon mystiikkaa, ja kuolemantuottamuksesta epäillään niin Broria kuin John-nimistä kuvataiteilijaa, uhrin ex-miestä, jonka kanssa Janalla on sutinaa. Muutenkin meininki Smalångerin tunkkaisessa kyläpahasessa on hyvin sisäsiittoista, kuten kuvitella saattaa. Kylän nimi on kirjailijan oma väännös, mutta seutuja tuntevat löytävät sille vastineen Robertsforsin kunnasta Uumajan läheltä.

Innostuin eniten Smirnoffin kirjoitustyylistä, joka sai minut oudolla tavalla ihastumaan tähän kylään, jossa en kuitenkaan heti ensimmäisenä haluaisi vierailla. Omasta näkökulmastani kiinnostuin eniten juuri nykypäivän työelämän kuvauksesta, ja Janan lisäksi muista kotiavustajakollegoista. Tästä naisarmeijasta harva on motivoitunut hoitotyöstä, vaan pakotettu duuniin, koska muutakaan ei ole tarjolla. Varmasti ilmiö tunnetaan myös Suomessa, mutta tämän ammattikunnan asema tuntuu kuvauksen pohjalta erilaiselta kuin meillä. Jo se, että hoitotyö on seurakunnan organisoimaa, antaa sille liiallisia uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan mielenmaisema on taatusti lähempänä Suomen Pohjanmaata kuin Tukholmaa, ovathan nämä ”Bottenit” vain lyhyen merimatkan päässä toisistaan. Suurta symbolista arvoa kirjassa saa sivustavedettävä kustavilainen puusohva, ja pitkät räsymatot, joiden kutominen kuuluu kylän naisten pyhiin velvollisuuksiin. Monet hahmot asuvat vanhoissa sukutaloissaan, ja John autiotalossa, johon ei ole vedetty sähköä. Näin ollen tunnelmat ovat paikoitellen antiikkiset, enkä aina muistanut, millä vuosikymmenellä elettiin.

Tämä teos on alkuvuoden lukemistoistani parhaimmasta päästä, ja vieläkin sen jotkut juonenkäänteet aiheuttavat minulle päänvaivaa. Sarja ilmeisesti jatkuu Janan äidin tarinalla, ja vierailulla hoitokotiin, jossa tämä edelleen elää kitkuttelee. Muutenkin teos jätti monia kutkuttavia cliffhangereita, mikä on onnistuneen sarjan aloituksen merkki.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.

Kun feminismi saapuu meänkieleen

Teos: Nina Wähä: Perintö. (WSOY, 2020)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Siiri Aamuvuori on karjalaistyttö Soanlahdelta, Salmin piiristä, joka pääsee naimisiin 14-vuotiaana evakkotiellä lappilaisen lestadiolaissaarnaajan pojan, sotamies Pentti Toimin kanssa. Kohtalokkaasta kohtaamisesta sikiää Toimin klaani, joka asettuu asumaan Aapajärven tilalle Torniojokilaaksoon. Pariskunta ei ole uskossa, mutta Siiri synnyttää tästä huolimatta neljätoista lasta, joista kaksitoista jää eloon.

Ruotsinsuomalainen Nina Wähä (s. 1979) on saanut esikoisromaanillaan paljon huomiota kotimaassaan, ja se oli äskettäin August-palkintoehdokkaana. Teosta on verrattu varsinkin Mikael Niemen tuotantoon, vaikka tyylilaji ei ole identtinen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä-teoksen kanssa. Tämä romaani kuvaa lestadiolaisuutta vain välillisesti, vaikka sen henkilöt elävät sen vaikutuspiirissä. Suurperheellisyys kuuluu kulttuuriin, vaikka samaan aikaan karjatilojen turhautuneet tyttäret lukevat Simone de Beauvoiria äidiltään salaa.

Kirjan avainhenkilö on perheen vanhin tytär Anni, joka on muuttanut Tukholmaan tekemään hanttihommia 70-luvun lopulla. Perässä tulee homoveli Lauri, joka pääsee hyville tienesteille ruotsinlaivoilla. Sisarukset asuvat suurkaupungissa kahdestaan, kunnes Anni tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen siitä huolimatta, että äitiys kauhistuttaa häntä. Lapsen isä Alex vaikuttaa valmiimmalta vanhemmuuteen, mutta Anni potee aitoa sitoutumiskammoa.

Kesällä 1982 Annin on palattava kotikonnuille siunatussa tilassa, koska vanhempien avioliitto vetää viimeisiään, ja äiti ja nuorimmat lapset tarvitsevat tukea. Sisarukset pitävät salaseurojaan saunan eteisessä, ja vanhin veli Esko punoo juonia tilan haltuunottamiseksi. Vain parilla veljeksistä riittää ymmärrystä ilkeän, juoppohullun isän edesottamuksille, mutta kaikki pelkäävät niitä seuraamuksia, joita avioerosta koituisi.

Teos on todella moniääninen, sillä se pyrkii kuvaamaan suvun vaiheita lähes kaikkien jäsenten näkökulmista. Varsinkin Karjalaan sijoittuva juoni on kiinnostava, sillä se onnistuu näyttämään kulttuurista erilaisuutta suhteessa Torniojokilaakson jäyhään, raskaspolkuiseen meininkiin.

Jossain vaiheessa tarinaa koin, että Wähä pyrkii tulkitsemaan sukupolvien välistä ketjua, ja sodan, köyhyyden ja kouluttamattomuuden aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja liikaa terapeuttisen kielen kautta. Tavallaan psykoanalyyttinen ote tuo tarinaan sopivaa etäisyyttä, mutta tuo kieli ei tavoita kaikkien henkilöhahmojen maailmaa. Onneksi kirjassa on myös aidosti metsäläisiä hahmoja, kuten yliluonnollisia kykyjä omaava Hirvo-veli.

Teos on kauttaaltaan tummanpuhuva, eikä tragedialta voida välttyä, kun perheen maahan poljettu äiti löytää ohuen emansipaation säikeen lukematta feminististä teoriaa. Huumoria teokseen mahtuu varsinkin kyläläisten edesottamuksien muodossa, ja sekin on sävyltään hirtehistä. Muun muassa kunnan köyhäinhoidon hautajaiskäytäntöille, ja niihin liityyville säästöille, nauroin makeasti.

Teoksen laajuuden ja moniulotteisuuden vuoksi suosittelen sen lukemista painettuna, sillä ainakaan oma kuuntelemisen kapasiteettini ei täysin tavoittanut koko juonta. Sukudraamana teos on antelias, ja laajan henkilögallerian vuoksi lukijalla on mahdollisuuksia valita oma tulokulmansa tarinaan.

Olin melkein helpottunut siitä, ettei teokseen mahtunut aistivoimaisen runollista luontokuvausta. Sen sijaan kirjassa kuvataan rankkoja maatilan töitä, ja sen tyyppistä ”turpeeseen sitoutumista”, jossa kellään ei ole aikaa opettaa lapsia uimaan.

Tunnen Wähän taustaa huonosti, mutta ymmärsin, että teoksen tarinoilla on vahvoja yhteyksiä hänen äitinsä sukutarinaan, ja hän myös ammentaa paljon omista lapsuusmuistoistaan kesälapsena Suomen puolella. On kiinnostavaa seurata, millaisen vastaanoton teos saa Suomessa, ja varsinkin Lapissa, sillä uskon sen herättävän ristiriitaisia tunteita paikallistasolla. Itselläni oli myös joitain teoksen sotahistoriaan liittyviä tarkentavia kysymyksiä, jotka nyt ensi kuulemalla ohitin, mutta joihin palaan, jos luen kirjan tarkemmalla seulalla painettuna.

Kun stalkkerit stalkkaavat toisiaan

Teos: Lisa Jewell: Joka askel jonka otat (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Melville Heights on takakireä hienostoalue Englannin Bristolissa, jonka ydin koostuu kadusta, jolla on 25 värikästä viktoriaanista taloa. Halutut talot ovat vain harvoin tarjolla, ja niiden omistajiin kuuluu lähinnä kontrollifriikkejä keski-ikäisiä kuntoilijoita, jotka eivät erityisesti pidä toisistaan.

Tavallinen kansa asuu kivenheiton päässä Melvillessä, jossa bussipysäkin päättäri ja paikallinen juottola Weaver’s Arms sijaitsevat. Välillä lähiön katkeroituneet kylähullut kiipeävät kukkulalle stalkkaamaan näitä valittuja rikkaita, mutta myös rikkaat voivat korkeuksistaan stalkata vähäisempiä veljiä ja siskojaan edistyneillä laitteillaan.

Lisa Jewell on pitkän linjan chicklit-kirjailija, joka muutama vuosi sitten vaihtoi genreä psykologisiin trillereihin. Tämän jälkeen kirjailijalla on ollut nostetta, ja teoksille on löytynyt lukijakuntaa myös Suomesta. Itse olen lukenut hänen trillerejään nyt kaksi ja puoli kappaletta. Pidän niiden henkilöistä ja teemoista, mutta tyyli tuntuu paikoitellen liian junnaavalta/arkisen seikkaperäiseltä. Toisaalta ne antavat uskottavan oloista perspektiiviä Britannian nykyoloihin.

Tämä teos keskittyy arkisen vainoamisen/stalkkaamisen ilmiöön, ja moninaisiin syihin ryhtyä stalkkaajaksi.

Huomion keskipisteenä on paikallisen yläkoulun rehtori Tom Fitzwilliam, joka on saapunut pelastamaan opinahjon massaoppilaspaolta. Tom on karismaattinen viisikymppinen kielimies, joka lähtee mielellään Espanjan luokkaretkien valvojaksi. Naisilla ja myös teini-ikäisillä oppilailla on tapana ihastua Tomiin niin, että aina joku heistä jää pakkomielteisesti seuraamaan häntä. Näin on käynyt jo monessa maakunnassa, sillä Fitzwilliameilla ei ole ollut tapana asettua aloilleen minnekään.

Tomin pauloihin lankeaa myös 26-vuotias Joey Mullen, joka asuu vuokralla isoveljensä luona sinisessä talossa. Työ lasten sisäleikkipuistossa on surkeaa ja alipalkattua, eikä maalaripoikaystävä-Alfien äkillinen vauvakuume lämmitä seikkailijaluonnetta. Jännitystä elämään tuo vipinä naapurin varatun miehen kanssa, vaikka se tapahtuisi vain lähikaupassa viinipulloa hakiessa.

Samaan aikaan Tomia stalkkaa yksinhuoltajaäiti Francis, joka on saanut päähänsä, että perheen kotona järjestetään eliitin salaisia menoja. Francisin stalkkaamisen on näkyvää ja vaivaannuttavaa: hän suorastaan majailee Fitzwilliamien talon edustalla välittämättä peittää jälkiään.

Tomin teini-ikäinen poika Freddy on aina ollut omalaatuinen, ja kuutta vierasta kieltä sujuvasti puhuvana hän haaveilee vakoilijan urasta MI5:ssä. Urasuunnitelma varten hän on hankkinut alan välineistöä, joten hänellä saattaa olla enemmän tietoa Francisista kuin Francisilla hänen perheestään. Kiinnostusta lisää myös Francisin tytär Jenna, joka ei ole yhtä kajahtanut kuin äitinsä, vaan hottiksen maineessa. Huolimatta suosiostaan koulussa Jenna kokee kovia kotona, eikä enää pärjää äitinsä kanssa kahdestaan.

Moni tällä hienostokadulla voi huonommin kuin antaa ymmärtää. Myös Joeyn perhepiirissä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen yllättävällä tavalla.

Vaikka tämä romaani on kirjoitettu ennen koronakriisin puhkeamista, se sivuaa salaliittoteorioita ja niiden ympärille kasvaneita nettiyhteisöjä. Nettikirjoittelun ruotiminen jäi tässä aika vähäiseksi, mutta teos antoi vihiä siitä, kuinka kollektiiviset harhat leviävät ja voivat pahimmillaan yllyttää väkivaltaan.

Kirjassa kuvattu henkinen pahoinvointi tuskin vähenee lockdownien aikana, vaan teos tuntuu enemmän ajankohtaiselta kuin vuonna 2017, johon tarina sijoittuu.

Tämä oli minulle sopiva viihdekirja juuri nyt, mutta brittiläiset psykologiset trillerit ovat genre, johon suhtaudun kovin ailahtelevasti. Pinossa on myös kesken jääneitä kustantajien arvostelukappaleita. Jewellin kirjat ovat edustaneet tässä tuotannossa parempaa päätä.

Avokonttorista kaninkoloon

Teos: Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Sun Mun Fun on konkurssikypsä seikkailupuisto Vantaalla, kehäkolmosen katveessa. Asiakkaita puistossa riittää varsinkin syys- ja hiihtolomien aikaan, ja se on pitkään markkinoinut itseään euron halvemmilla pääsylipuilla kuin kilpailevassa ketjussa. Lipputulojen perusteella yrityksen kuuluisi pysyä pinnalla, mutta sen edesmennyt omistaja Juhani Koskinen ei ole vienyt kaikkia tositteita kirjanpitoon.

42-vuotias vakuutusmatemaatikko Henri on Juhanin pikkuveli, joka on juuri ottanut hatkat työpaikaltaan kyllästyttyään sen uuteen toimintakulttuuriin. Henri on firmassa vanha jäärä, joka ei viihdy tiimityön ”nextillä levelillä” avokonttorissa. Pomokin kuulostaa enemmän herätysliikkeen evankelistalta kuin vakavasti otettavalta esimieheltä. Kun Henri saa kuulla veljensä kuolemasta ja perinnöstään, hän päättää sukeltaa syvään päähän ja kokeilla elämää velipojan boheemeissa housuissa.

Antti Tuomaisen humoristisissa dekkareissa/mysteereissä on usein päähenkilöinä pähkähulluja yrittäjiä, mikä tuntuu olevan teoksia yhdistävä punainen lanka. Hän tuntuu piruilevan varsinkin Suomi-brändille ja siihen liittyvälle innovatiivisuuspuheelle, jolla saadaan vielä joku päivä pidettyä koko Saksa luomuhilloissa, Japani sienissä ja oman maan kurittomat kakarat temppuradoillaan. Välillä innovatiivinen brändityö vaatii epäsovinnaisia ratkaisuja, eikä taloudellisella riskinotolla ole rajoja todellisten menestyjien parissa.

Tässä teoksessa on kolme ulottuvuutta: työelämärintama, rikosten maailma ja romanssivyöhyke. Pidin eniten työelämän muutosten analyysistä, joka tässä koskee niin vakuutusmatemaatikkoja, taiteilijoita, markkinoinnin ammattilaisia kuin luomuyrittäjiä. Pikkurikollisuus ulottaa lonkeronsa vähän kaikkialle, ja Henri oppii pian ymmärtämään velkojen perinnän arkisen logiikan. Työmatkoista tulee jännittävämpiä, kun liskomiehet ja heidän kätyrinsä änkäävät samaan junavaunuun lentokenttälinjalla.

Jänis on epäonnisen seikkailupuiston symboli ja maskotti, joka saa kokea kovia Juhanin kuoltua. Mutta kumpi on lopulta ankeampaa, palkkatyö tiimihenkisessä avokonttorissa vai tuulella käyvän pienyrittäjyyden kaninkolossa?

Tuomainen rakentaa kiehtovan henkilögallerian seikkailupuiston työntekijöistä, joiden rekrytointi ei ilmeisestikään ole noudattanut tyypillisimpiä malleja. Toimitusjohtajana häärää kuvataiteilija-Laura, johon Henri vastoin kaikkia suojauksiaan rakastuu päätä pahkaa. Oma suosikkini hahmoista oli kuitenkin lonkerontuoksuinen markkinointivastaava Minttu K., joka pysyi yllättävän iskukykyisenä huolimatta kaappijuoppoudestaan. Puljun miehillä tuntuu olevan enemmän tunkua johtotehtäviin siinä vaiheessa, kun Henri alkaa uudelleenarvioida omistavansa firman selviytymiskapasiteettiä. Kaikkea varjostavat kuitenkin paikkaa vainoavat bulvaanit, kaadetut lipputangot ja lukitut pakastimet, joista ei ehkä löydykään pelkkää jäätelöä.

Kaikki lukemani Tuomaisen teokset tuntuvat yhtä kekseläiltä ja tasalaatuisilta, mutta jostain syystä oma suosikkini edelleen on Palm Beach Finland. Vähiten ymmärsin teoksesta Mies joka kuoli, jota olen kuullut ylistettävän eniten. Tässä teoksessa saattaa olla vähemmän Suomi-eksotiikkaa kuin aiemmissa, sillä Sun Mun Funin kaltaisia yrityksiä takuulla löytyy maailmanlaajuisesti.

Tässä teoksessa eniten jäi mietityttämään seikkailupuiston teeman monimerkityksisyys. Minulle tämä ei ollut pelkästään ilkikurinen ja humoristinen kevytdekkari, vaan löysin Henrin työllistymisen historiasta vakavampiakin sanomaa tämän päivän työmarkkinoista. Vakuutusmatemaatikkona Henri ei edes ole poikkeuksellisen autistinen nörtti, vaan on omaksunut maailmankuvansa puolustuksena kasvuympäristönsä kaoottisuutta vastaan. Moni lukija varmasti pystyy samastumaan Henrin tapaan olla maailmassa, ja vaikka kaikki meistä ei peri seikkailupuistoja, voimme hyvin ymmärtää vastaavia työpaikkoja, jonne on syntynyt yhteiskunnan valtavirtaa vastustavia toimintakulttuureja.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa tekemättä strategisia juonipaljastuksia. Itse en välttämättä edes hahmottanut koko juonta äänikirjan ensi kuulemalla, sillä uppouduin enemmän paikkojen kuvaukseen. Monissa kohdissa oli niin oivaltavia one-linereita ja mottoja, että jäin makustelemaan niitä kokonaisten lukujen ajaksi.

Suosikiksi jäi: Elämä ei ole lainaa, se on maksuvälinepetos. Jo pelkästään tämän lauseen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

Twin Peaksia norjalaisittain

Teos: Jo Nesbo: Valtakunta (Johnny Kniga, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Matti Ruokonen

Blogissani olen usean kerran valitellut sitä, kuinka hitaasti olen lämminnyt Jo Nesbon dekkareille, sillä tiedän niiden olevan loistavia. Ehkä teoksissa on jopa rasittanut kirjailijan perfektionismi, tai tietynlainen seikkaperäisyys. Tai olen lukenut niitä tilanteissa, jolloin olisin kaivannut vähän kepeämpää viihdettä.

Dekkarimaestron uusin teos ei sijoitu Osloon, ei kerro Harry Holesta, ja dekkarinakin se on varsin erikoinen niin asetelmaltaan kuin rakenteeltaan. Se sijoittuu syrjäiseen kuntaan jonnekin Christiansandin kaupungin kupeeseen, joka tuntuu olevan Norjan Bible Beltiä ja amerikkalaistunutta aluetta. Paikallisella väellä on paljon Amerikan-sukulaisia, mutta välillä käy myös niin, että rikkaat ja menestyneet emigrantit palaavat kotinurkille paikallista elinkeinoelämää elävöittämään.

Teoksessa keski-ikää lähestyvät veljekset Roy ja Carl kohtaavat viidentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen. Roy on jämähtänyt juurilleen bensa-aseman hoitajaksi, kun taas Carl on lähtenyt Amerikkaan ja päätynyt kiinteistöalan yrittäjäksi barbadoslaisen Shannon-vaimonsa kanssa. Pariskunnalla on lennokkaita suunnitelmia luksushotellin perustamiseksi Carlin vanhaan kotikylään, ja he etsivät hankkeelleen paikallisia sponsoreita joukkorahoituksen turvin.

Pienellä paikkakunnalla on ratkaisemattomia, jo vanhenneita rikoksia, ja insesti ja alaikäisiin sekaantuminen tuntuvat olevan juurtuneita lieveilmiöitä, joita uskonnollinen ilmapiiri hyssyttelee. Suuria kansankokouksia on nähty viimeksi 70-luvulla helluntaiherätyksen muodossa, mutta Carlin hotellihanke saa taas kyläläiset kokoontumaan sankoin joukoin. Hotellia myös vastustetaan siksi, että se tuntuu olevan kohdistettu vain rikkaille ja ulkomaalaisille, mutta toivo uusista työpaikoista saa osan porukasta puhaltamaan yhteen hiileen.

Royn ja Carlin keskinäinen suhde käy tarinan aikana koko ajan kummemmaksi, ja takaumien kautta poikien isäsuhde saa syventyvän tummia värejä. Carl ei voi olla tuntematta vetoa nuoruuden heilaansa, yläluokkaisen valtiotieteilijä-Mariin, joka on tarinassa jonkun sortin Laura Palmer-hahmo. Reipas poikkinaiminen kuuluu muutenkin kylän kulttuuriin, ja siihen osallistuvat niin teinit kuin setämiehet ja puumanaiset.

Teoksen nykyisyyden tapahtumien aika-akseli on vuoden-pari, kun taas sukuromaanina se venyy poikien edesmenneen isän lapsuuteen, joka myös sijoittuu Yhdysvaltojen Minnesotaan. Tämä on taatusti pisin romaani, jota olen kuunnellut äänikirjana, ja pysyin tässä juonessa paremmin mukana kuin Harry Hole-romaaneissa paperikirjoina.

Twin Peaks-vibojen lisäksi olin löytävinäni Valtakunnasta kreikkalaisen tragedian elementtejä, kunnon synkistelyä, isänmurhaa, äidinmurhaa (tai murha-aikeita), insestitabun käsittelyä ja sielua jäätävää syyllisyydessä vellomista. Viihteellisyyttä tarinaan Nesbo luo pistämättömän ajankuvan muodossa, vaikka kuvattu peräkylä ei lopulta ole muuttunut paljoa veljesten elinaikana.

Toistaiseksi tämä on paras Nesbolta lukemani teos, joka onnistui vangitsemaan huomioni kahdeksi päiväksi. Teosta voi lukea monella eri tasolla – dekkarina, trillerinä, sukuromaanina, kulttuurin kuvauksena, ja uskoisin sen miellyttävän myös muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Paljon melua sukumökeistä

PerintötekijätTeos: Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S, 2020)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Uusi norjalainen laatuproosa on takavuosina kuulunut vakiolukemistoihini, mutta viime aikoina en ole ehtinyt/muistanut päivittää sen tilannetta. Tänään avasin Vigdis Hjorthin kohuromaanin Perintötekijät tietämättä sen taustoista paljoa – ainoa, mitä tiesin, oli, että se kertoo keski-ikäisten sisarusten perintöriidoista ja että sen ilmapiiri olisi mahdollisesti raskas ja ahdistava.

Ajankohta teoksen lukemiseen ei ole paras mahdollinen, vaikka en koe kirjan ongelmakenttää omakohtaisen läheiseksi. Täälläkin päässä on ilmaantunut vanheneviin omaisiin liittyviä huolia, omaishoitoon liittyvää työnjakoa sisarusten kanssa ja sukulaissuhteiden pakkomielteistä kelaamista. Vaikka aiemmin olen ammentanut paljonkin inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni sukututkimuksesta ja sukutapaamisista, juuri nyt en saa päällä olevasta tilanteestamme mitään luovaa irti. Tilanteemme ei ole läheskään yhtä dramaattinen tai ahdistava kuin Perintötekijöiden riitaisen suvun pattitilanne.

Teoksen kertoja on kulttuurialalla työskentelevä keski-ikäinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sukuunsa jo parikymmentä vuotta aiemmin. Ainoa yhteys on säilynyt diplomaattiseen Astrid-siskoon, jonka kanssa hän on puhunut harvakseen puhelimessa. Isoveli Bård tuntuu kertojaakin vieraantuneemmalta sukukuvioista, ja sisarukset tuntuvat jakaantuvan kahteen eri sarjaan, joilla on kovin erilaiset lapsuusmuistot.

Bergljotilla ja Bårdilla on pakottava syy ottaa etäisyyttä synnyinperheestään. Bergljot on vielä yrittänyt pitää laimeaa yhteyttä yllä lastensa ollessa pieniä, mutta tämä on osoittautunut tuhoisaksi hänen psyykelleen. Valtio on suostunut maksaa pitkän psykoterapian naiselle, joka kamppailee alkoholismin ja holtittomien seksisuhteiden houkutuksen kanssa. Myös hänen parhaalla ystävällään Claralla on elämässä vastaavia haasteita, ja välillä hän käy tankkaamassa villejä kokemuksia tämän luona Kööpenhaminassa. Suvun mustan lampaan maineen saavuttanutta naista ei uskota, kun hän yrittää avautua välirikon syistä. Nuoremmat sisarukset pitävät häntä hulluna mytomaanina, eivätkä öiseen aikaan kirjoitetut känniset sähköpostit auta häntä tulemaan ymmärretyksi.

Kielellisesti ja rakenteellisesti teos kuvastaa uskollisesti traumataustaisen henkilön jankkaavaa, toisteista ilmaisua. Riippuu lukijan henkisestä tilasta, kuinka suurina annoksina tätä tilitystä voi ottaa vastaan kerrallaan. Pidin siitä, että romaanissa kuvataan myös työelämän haasteita, jotka luovat edes pieniä hengähdystaukoja muuten raskaaseen narratiiviin.

Laatuproosaksi teoksen tekee se, ettei kertojan isän kammottavilla teoilla mässäillä, vaan tarina avautuu kerroksellisesti kuin sipuli. Juuri nyt en ollut valmis ottamaan koko tätä kakkua henkisesti vastaan, vaan keskityin enemmän romaanin muotoseikkoihin ja yleisiin tunnelmiin, ja jopa norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmenemismuotoihin, joita teoksen alussa ylisuuret mittasuhteet saava mökkikiista edustaa. Mökkiriita onkin hieno metafora kaikelle muulle kaunalle ja katkeruudelle, mitä usein riitojen takana piilee, vaikka taustalla ei olisikaan insestiepäilystä.

Aiemmin tänä vuonna kuuntelin irlantilaisen Emilie Pinen teoksen Tästä on vaikea puhua (josta en saanut aikaan blogitekstiä). Siitä jäi samansuuntaiset tunnelmat, vaikka se ei ollut aivan yhtä raskassoutuinen kuin tämä teos. Kuitenkin tämä tarina punoutuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion jäänteiden kudelmaan, sillä nämä materiaalisesti hyvinvoivat norjalaiset puhuvat elämän kriisitilanteissakin siitä, kuinka tehohoidossa saa maksimaalisen vastineen verorahoille.

Minua alkoi myös kiinnostaa Hjorthin siskon Helga Hjorthin kirjoittama teos Fri vilje, jossa esitetään nuorempien sisarten tulkinta samasta tilanteesta. Norjaksi en tule tätä teosta lukemaan, mutta teosten saama julkisuus muistuttaa minua ruotsalaisten Felicia Feldtin ja hänen kuuluisan lastenpsykologiäitinsä Anna Wahlgrenin 00-luvulla käymästä kirjasodasta, jota seurasin alkukielellä.