Maailma Harmagedonin jälkeen

IMG_1726Ben Kallandin esikoisromaanista Vien sinut kotiin (Atena, 2017) kuulin positiivista pöhinää jo ennen sen julkaisua. Luulen, että olen viime vuosina lukenut lähes kaikki suomalaisia uskonlahkoja tai herätysliikkeitä käsittelevät romaanit, ja tätä odotin erityisellä innolla, sillä Jehovan todistajista on kirjoitettu niin vähän.

Kiinnostavaa on, että Kalland mainitsee yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen Ian McEwanin, jonka Lapsen oikeudessa käsiteltiin JT:ien verensiirtokieltoa oikeudellisena ongelmana. Jehovan todistajien globaali levittäytymien ja organisaation tapa levittää kaikkialla identtistä materiaalia on aina hämmentänyt minua. Paratiisin imelät, kitschiin vivahtavat kuvastot ovat olleet salainen tutkimuskohteeni jo vuosikausia. Muuten minulla ei ole liikkeeseen mitään yhteyttä, enkä uskontojen salatutkijana aivan ensimmäiseksi uskaltaisi mukaan Jehovien konventtiin.

Romaanissa suomalainen Markus päätyy New Yorkiin töihin JT:n pääkonttoriin, jossa hän toimii pitkään kirjoitusosastolla. Markus on monella tapaa juureton ja sivullinen, liikkeessä ja omassa elämässään. Hän on mennyt aikanaan naimisiin amerikkalaisen Debran kanssa, mutta liitto on kuihtunut laimeaksi toveruudeksi. Merkittäviä ihmissuhteita hänellä tuntuu olleen vain siskoihinsa, joista yksi on erotettu JT:stä, toinen kuollut jo parikymppisenä ja kolmas kärsii väkivaltaisessa liitossaan JT-veljen kanssa. Suomessa hän tosin käy vain harvakseltaan, ja silloinkin työasioilla.

Markus on jo kolmannen sukupolven todistaja, ja suvussa on ollut muitakin mustia lampaita kuin erotettu kaksossisko Carola. Muistonviettoaterialla perhe syö mustaksi kärähtänyttä Helena-lammasta lasten tädin nimen mukaan. Sisaruksilla on sisäpiirin huumoria jaetuista materiaaleista, jotka takaavat ”käsikliimaksin”. Markus inhoaa ovelta ovelle kiertämistä, mutta ei näe elämäntavalleen vaihtoehtoa. Musikaallisesti huippulahjakasta Ellen-siskoa tuetaan harrastuksessa, mutta osallistuminen viulukilpailuihin tuntuu isästä maailmalliselta ylpeydeltä.

Kalland kertoo järjestön kurinpidosta ja erottamisista suorasukaisesti. Markus joutuu puhutelluksi harrastettuaan seksiä molempien naisystäviensä kanssa ennen avioliittoa, ja on pakotettu naimaan Debran veljistön vaatimuksesta. Toisaalta liikkeen ylimmän johdon rietastelu on hyväksytty salaisuus, ja on heillä oma pornoklubikin, jossa käy myös liikkeen omia siskoja. Kiinnostavaa oli myös lukea liikkeen johdon perhekäsityksistä, ja pyrkimyksistä lapsettomuuteen.

Musiikin kuvaus tuo muuten raskasteemaiseen teokseen aistillisuutta ja iloa. On myös tärkeää huomata, että teoksen henkilöillä on paljon muitakin kiinnostuksen kohteita kuin Raamattu. Markus kirjoittaa pöytälaatikkoon ja lukee kovin maallista kirjallisuutta, kuten Henry Milleriä. Yllättävän paljon teoksessa käytetään myös alkoholia, mistä liikkeen jäseniä ei puhutella samalla vakavuudella kuin seksistä.

Pidin eniten perheen Bellevue-huvilan tunnelmista, joissa oli mukana myös paikallista historiaa. Porkkalan kerran miehitetyn alueen huvilayhteisössä oli kiinnostavia jännitteitä. Jos perheen elämään Helsingissä liittyi ahdistavaa kontrollia ja kyttäämistä, huvilalla heidän oli vapaampaa hengittää.

Harmagedonin jälkeinen maailma on se Jehovan todistajien opetus, mitä tavallisen luterilaisen kristityn voi olla vaikeinta ymmärtää. Koska taivaspaikat on jo täytetty, voidaan haaveilla vääräuskoisten tuhosta ja siitä, että he tulevat jättämään luksusasuntonsa todistajien käyttöön. Perheen kävelyt Kulosaaren ja Marjaniemen ökyalueilla tulevia asumuksia bongaamassa olivat ehkä liikkeen uskoa kuvaavin esimerkki. Muutenkin suhde rahaan ja taloudellinen organisaatio korostuivat teoksessa. Tuntui, että Jehovan Todistajat on ollut enemmän korporaatio kuin seurakunta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten liikkeen jäsenet teokseeen suhtautuvat (tosin en ole nähnyt Vartiotornissa kirja-arvioita). Se ei millään muotoa pilkkaa heitä eikä heidän uskoaan, mutta käsittelee hengellisen väkivallan, patriarkaalisen rakenteen ja taloudenpidon ongelmia sievistelemättä. Tosiasia myös on, että liike on kutistumassa ja sinnittelee lähinnä näiden uskollisten sukujen voimin. Uusien jäsenten mukaan saaminen tuntuu tässä maailman ajassa miltei mahdottomalta haasteelta, ja jos lapsettomuuttakin arvostetaan, silloin laajenemisesta ei voida haaveilla.

Ihan vastaavaan emotionaaliseen draiviin tämä teos ei yltänyt kuin Pauliina Rauhala Taivaslaulussaan. Ehkä emotionaalinen samastuminen ei ole aina edes tärkeää, jos tarina muuten on vetävä ja uskottava. Markuksen urakiito oli myös omanlaisensa menestystarina, vaikkakin ristiriitainen ja henkisesti ontto. Olisin voinut lukea myös liikkeestä irtaantumisesta hieman lisää.

Klassisen musiikin ystäville tämä teos on varmasti aarreaitta. Kannattaa myös tutustua lopun ääniraitaan. Saatan lukea teoksen toisenkin kerran kuunnellen siinä soitettua musiikkia.

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Hukkuneiden mutkassa

IMG_1694Olen blogissani hehkuttanut Paula Hawkinsin Nainen junassa-teosta niin monta kertaa, että se jo nolottaa. Minulla on muitakin brittiviihteen suosikkeja, kuten Jojo Moyes, joka on jo julkaissut pidempään ja kirjoittaa eri genressä. Jos näitä globaaleja menestyskirjailijoita tutkii, voi todeta, että toiset kulkevat kujan aurinkoista, toiset varjoisaa puolta. Itse olen ehdottomasti varjopuolen kulkija omassa arjessani, mutta kirjallisuudessa arvostan meheviä paradokseja.

Paula Hawkinsin toinen romaani, Tummiin vesiin (Otava, 2017, suom. Antti Autio) on omistettu hankalille ihmisille. Sen paalupaikalla, Beckfordin pikkukaupungin joen mutkassa on paikka, joka tunnetaan naisten hukuttautumisista. Mahdollisesti se on myös paikka, jossa on päästy eroon hankalista naisista – liian tiedonhaluisista tai niistä, joilla on ollut yliluonnollisia kykyjä. Hukkuneiden mutkaan liittyy kauhutarinoita, mutta samalla se on nuorten biletyspaikka. Sen läheisellä hullun Annien mökillä on aina tapahtunut laittomuuksia, ja siellä käydään myös pettämässä hyväuskoisia puolisoita.

Teoksen tunnelmat ovat tiiviit, ja paikkakunnan sisäsiittoinen henki huokuu pahanilkisyyttä. Kylä kokoontuu hautaamaan joen mutkassa kuolleita, mutta kaikki eivät ole aidosti suruissaan heidän lähdöistään. Juonen aikana kuolee viisitoistavuotias Katie ja nelikymppinen valokuvaaja Nel, joka on viime ajat yrittänyt kirjoittaa kirjaa joen mysteeriosta. Nel ei varsinaisesti kuulu yhteisöön, vaikka hän on viettänyt kylässä lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä. Hän on muuttanut sukunsa perintötaloon Old Milliin vasta äskettäin teini-ikäisen tyttärensä Lenan kanssa. Hän on boheemi kasvattaja, jonka marijuanavarastot ovat liian helposti löydettävissä. Jopa hänen vapaankynsiensä sininen lakka tuntuu kyläläisistä liian eksoottiselta.

Maisemat ovat pohjoisenglantilaiset, lähin isompi kaupunki on Newcastle ja Skotlannin läheisyys tuntuu ihmisten puheissa ja kulttuurissa. Ihmisillä on kesämökkejä syrjäisissä kolkissa, jotka toimivat välillä myös rikollisten piilopaikkoina. Teoksessa on jotain yhteistä Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä kanssa, joka tosin oli lyhyemmän aikavälin saaga.

Teos ei kolahtanut minuun aivan samalla intensiteetillä kuin Nainen junassa, vaikka sen miljöö olikin kiinnostavampi. Kertomus hajosi liian useaan kertojan ääneen, eikä pääkertoja, Nelin sisko Jules, ollut tarpeeksi vangitseva hahmo ollakseen päähenkilö. Esimerkiksi pienemmässä roolissa ollut pikkurikollinen, selvännäkijä-Nickie, oli juureva hahmo, mutta jäi marginaaliin juonen kehityksen suhteen. Opettajan ja teinitytön kielletty suhde tuntui kulahtaneelta teemalta, eikä viittaus aiheen käsittelyyn Lolitan kautta äidinkielen tunnilla sitä kovin piristänyt.

PJ Harveyn ikonisen biisin käyttäminen teoksen nimessä ja kantavana teemana oli toimiva valinta, mutta noin yleisesti tässä viitataan liikaa valtavirtakulttuurin yleisimpiin kliseisiin, kuten Midsomerin murhiin. Olisin innostunut kirjasta enemmän, jos paikallista historiaa olisi avattu huolellisemmin. Nyt nämä historialliset naisten murhat ja itsemurhat jäävät pelkäksi taustahälyksi, pikanteiksi kulisseiksi.

Positiivista aiheen valinnassa on se, ettei se lainkaan toista Nainen junassa-romaanin  teemaa. Teokseen on taatusti kohdistunut myös paineita 20 miljoonaa kappaletta myyneen esikoisen jälkeen. Tämä teos seisoo vahvasti omilla jaloillaan, ja tarjoaa laadukasta psykologista kauhua. Se on myös dekkarimaisempi kuin Nainen junassa, ja poliisihahmot ovat mahtavasti rähmällään keissien ratkojina. Pidinkin tästä enemmän dekkarina kuin trillerinä, jos genrerajoilla on merkitystä.

Hawkinsin keski-iän menestystarina epäonnistuneesta romanssikirjailijasta miljonääriksi toki inspiroi tätä köyhää kerjääjää. Aivan J.K. Rowling-tasoisesta nyyhkytarinasta tosin ei ole kyse, sillä Hawkins ei kirjoittanut kahvilassa vauvan kanssa paossa kylmää rotankoloaan. Suurta kaupallista laskelmointia en tässäkään teoksessa näe muuten kuin tiedollisten yksityiskohtien vähyydessä – tässä tarjotaan keskivertolukijalle helposti sulatettava määrä feminististä historiaa, mikä ei kuitenkaan pahoita kenenkään mieltä.

Kevytfeminismi on parempi vaihtoehto kuin ei feminismiä lainkaan. Ja jos lukisin tätä nuortenkirjana, siinä esiintyvä sisarussuhde ja teini-iän seksuaaliset traumat avautuisivat hyvin rakentavalla tavalla.

 

 

Levottomien siskojen odysseia

IMG_1569Onnellinen perhe vetäytyy kesäksi huvilalle saareen, jossa lomailee muita vastaavia porvarillisia perheitä ja buddhalaisia munkkeja. Kuistilla otetaan vastaan mökkinaapureita ja juodaan maltillisesti viiniä. Keskustellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa.

Tyttäriä on neljä, vanhin täyttää viisitoista ja nuorin on vasta yksivuotias. Esikoinen Aliisa on juuri löytänyt Nirvanan musiikin Kurt Cobainin kuoltua. Toinen teini, Ada, on kateellinen itseään kauniimmalle isosiskolle, joka on tottunut keräämään katseita kaikkialla, minne menee.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö (Into, 2016) rikotaan myyttejä onnellisista perheistä, käsitellään sisarussuhteita, teinikapinaa ja nuorten mielenterveysongelmia raikkaalla ja moniäänisellä tavalla. Aika-akseli alkaa myyttisestä kesästä 1994 ja päätyy nykyaikaan.

Luin tämän kirjan siksi, että sen alkulehdillä siteerattiin iranilaisen Forugh Farrokhzadin runoa. Päättelin, että kirjassa on oltava joku omaperäinen näkökulma, jos kirjailija on Farrokhzadinsa lukenut. Kovin pitkälle persialaiseen maailmaan tässä ei sukelleta, mutta Farrokhzadin runoudesta tulee sisarusparven kuopuksen Alman kirjallisuuden gradun aihe. Jo pelkästään tämä detalji ilahdutti minua suuresti – onhan Farrokhzad ollut minulle jossain vaiheessa yhtä suuri kotijumalatar kuin Edith Södergran.

Sisarusten tiet ovat rosoiset ja levottomuuksia täynnä, vaikka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa niiden tasoittamisessa. Perheidylli onkin tässä tietoisen raivostuttava: lasten soittotunteja ja soittoharjoittelua valvotaan neuroottisesti, juhlapäivinä otetaan täydellisiä perhepotretteja, ja teinit lukevat huvilalla sujuvasti Karamazovin veljeksiä. Perhe asuu vanhassa ja tilavassa puutalossa jossain Linnanmäen kupeessa. Oikeastaan lapset ovat tukehtumassa omiin etuoikeuksiinsa, ja oireilevat psyykkisesti ehkä siksikin, että yltäkylläisyys on liiallista.

Annin ja Alman vaiheet ovat hurjimpia, Annin teini-iässä ja Alman juuri siinä graduntekovaiheessa. Annin seksuaalinen etsintä ja päihdekokeilut herättävät jo viranomaishuolta, vaikka lastensuojeluun ei ehditä. Tyttöjen ryyppääminen ja julkinen masturbaatio täydessä ratikassa tuntui jo kohtauksena epäuskottavalta, ja perheen satumaisesta varallisuudesta kertoi sekin, että Annilla oli varaa maksaa koulupudokkaan ystävänsä aikuislukiomaksut omista säästöistään. Alman suhde hirveän vanhaan ja alkoholisoituneeseen filosofian lehtoriin, samaan, joka oli aikanaan kiinnostunut tämän äidistä ja siskosta, oli myös melko kaukaa haettu sattuma. Sekoiluja oli hurja lukea, eikä teksti ainakaan tylsistyttänyt pliisuudellaan.

Skitsofreniaan sairastuneen esikoistyttären Aliisan tarina järkytti minua. Se kertoi myös hoidon historiasta, eli niinkin vähän aikaa sitten kuin 1990-luvulla vahvat lääkkeet ja pitkät sairaalajaksot ovat saattaneet vammauttaa potilasta enemmän kuin hoitaa häntä. Kuinka sitten kotona asuneen skitsofreenikon tilanne on vaikuttanut perheen arkeen, siitäkin romaani antaa vihiä. Sairaus särkee perheidyllin ja saa vanhemmat lähes sokeiksi terveiden lasten pahalle ololle.

Pidin tästä teoksesta pidäkkeettömästi, vaikka kaipasin siihen lisää yhteiskunnallisuutta. Tässähän kuitenkin eletään 90-luvun lamavuosia, jotka eivät vaikuta näiden menestyjien arkeen lainkaan. Kiven teksti on lennokasta ja jouhevaa, ja taiteellisena kokonaisuutena se pyrkii eheyteen, vaikka henkilöhahmot ovat kaikkea muuta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides:ista ja Emma Clinen Tytöistä. Amerikkalaiset vaikutteet jäävät sisällön tasolla Kurt Cobain-fanitukseen ja viittaukseen Annin muutosta New Yorkiin, mutta silti romaanin maailma tuntui kansainväliseltä.

Kirja luultavasti puhuttelee nuoria aikuisia enemmän kuin varttuneempia lukijoita. Holtitonta seksiä (tai seksifantasioita) päihteiden vaikutuksen alaisena kirjassa on paljon, ja lähes kaikki parisuhteet ovat tuhoon tuomittuja. Yleisestä angstista huolimatta Kivi osaa myös rakentaa hyvän mielen tunnelmia, eli en jäänyt lukijana vellomaan sisarusten ongelmiin. Kirja tarjosi kai jotain viisautta ihmisen kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, niin tuskaista kuin se prosessi monelle meistä onkin.

 

 

Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Hebridien henkimaailmasta

jaakaksosetOn kirjoja, jotka tempaavat mukaansa muun kuin kielellisen virtuositeetin vuoksi. On myös kirjoja, jotka koukuttavat, vaikka päähenkilöiden persoonallisuuksista ei jää kuin luu käteen. S. K. Tremayne (pseudonymi, tunnetaan myös nimeltä Tom Knox, oikea nimi Sean Thomas) onnistui pitämään minut kyydissään Lontoosta Hebridien saarille saakka, koska maisemat olivat oikeanlaiset ja henget puhuivat voimallisesti.

Teos Jääkaksoset (Otava, 2016, suom. Oona Nyström) on ollut suuri bestseller, joka on suomalaisessa blogosfäärissäkin herättänyt enemmän ihastusta kuin vihastusta. Se kertoo epätoivoisesta perheestä, seitsemänvuotiaista kaksosista, joista toinen putoaa parvekkeelta ja menehtyy ja toinen ajautuu syvään identiteettikriisiin. Eloonjääneen Kirstien vanhemmat päättävät pelastaa tyttären tulevaisuuden muuttamalla Angus-isän perintösaarelle Skotlantiin. Äiti Sarah ei ole koskaan edes käynyt saarella, eikä tiedä millaiseen todellisuuteen on hyppäämässä.

Identtisten kaksosten erityinen side ja sisaren menetys ovat jo sinänsä järeitä teemoja, joita S.K. Tremayne käsittelee varsin uskottavasti. Kirstie ja Lydia jatkavat symbioosiaan kaksien hautajaisten jälkeenkin, ja heidän persoonansa nousevat tarinassa esiin paremmin kuin vanhempien. Pidin Sarahin ja Angusin hahmoja molempia yksiulotteisina, ja heidän kriisissä olevan suhteensa kehityskertomusta pateettisena. Jännitys kirjassa pohjautuu pitkälti luottamuksen ja epäluottamuksen vuoropuheluun. Kumpikaan osapuoli ei ole ”pahempi toistaan”, mutta kummastakaan ei myöskään kuoriudu mitään kiinnostavaa psykologisesti. Ylemmän keskiluokan mukavasta elämästä luopuminenkaan ei lopulta ole kantava teema, sillä perheen elämässä ei uudessa kodissa ole enää jäljellä mitään normaalia, mistä pitää kiinni.

Luontokuvaukset olivat hurmaavia, samoin paikallisen yhteisön kaksikielisen politiikan kuvaus. Englantilainen Sarah kokee gaelin kielen lopulta ahdistavaksi, ja tytärkin joutuu koulukaverien nurkkaan ajamaksi kielellä, jota hän ei ymmärrä. Skyen saaren kylissä on onnistuttu saavuttamaan jonkunlainen funktionaalinen kaksikielisyys, mikä uusista tulokkaista voi tuntua myös poissulkevalta mekanismilta. Kuitenkin saaret elävät pitkälti turismista, ja ovat joutuneet tuunaamaan entiset sillinpyytäjien kapakkansa trendikkäiksi gastropubeiksi. Kauneuden kirous piilee saarten idyllisimmissä kolkissa, sillä maisematontteihin investoineet miljardöörit käyvät huviloillaan vaan kääntymässä.

Juoni oli romaanissa vahvempi kuin henkilöhahmot, käänteet olivat nopeita, eikä tylsiä hetkiä siunautunut. Sinänsä harmi, sillä pelkästä luonnossa liikkumisesta olisi saanut vahvempiakin kohtauksia. Dialogi ja henkilöiden päänsisäinen puhe oli paikoitellen kökköä tai latteaa – vahvoja tunteita ilmaistiin liikaa kännissä kiroilemalla. Fuck/vittu kaunokirjallisena tehosteena toimii mielestäni romaanissa kerran tai pari, mutta sen viljeleminen latistaa tunnelman – ellei kyseessä ole jengisotien tai narkkikämppien syväluotaava analyysi.

Rakenteellisesti teoksessa saavutettiin paikoitellen vastaavaa koukuttavuutta kuin Paula Hawkinsin romaanissa Nainen junassa (joka oli tämän vuoden suosikkiteoksiani), mutta koin myös kerronnassa olevan jotain ammatillista laskelmointia. Luulisin silti, että katsoisin tämän tarinan leffana mukisematta jo pelkkien maisemien vuoksi, ja jäisin varmasti katsojana pelkän plussan puolelle.

Lapsikuvaus toimi, ja jätti jälkensä postuumeina hämmentyneinä kysymyksinä. Kirjassa ei siis ainakaan selitetty joka kohtaa puhki, vaan lukijallekin jäi oman työn sarkaa. Tyttöjen touhuista jäi kaikessa kauheudessaan hyvä mieli, ja kirja herätti uteliaisuutta myös psykologisesta/psykiatrisesta kaksostutkimuksesta, johon viitattiin moneen otteeseen. Teos oli kiinnostava kooste tarkkuutta ja huolimattomuutta. Voisin uteliaisuuttani lukea Tremaynen seuraavankin teoksen The Fire Child, sekä hänen aiempia fantasiateoksiaan muilla tekijänimillä.

Perheenyhdistämisen hammaskartta

juurihoito-miika_nousiainen-37142814-frntlOnneksi kroonista hammaslääkärikammoa lievittämään on olemassa täsmälääkkeitä. Miika Nousiaisen Juurihoito (Otava, 2016) kammotti jo kansikuvan tasolla, joten tartuin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella. Hammashoitokeskeinen sukukronikka kiinnosti myös maahanmuuttopolitiikan tasolla – onhan perheenyhdistämisiin ja uusien tulokkaiden ikäkartoituksiin liitetty hammaslääketieteellisiä tutkimuksia. Harvalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta tällaisista tutkimuksista, mutta Nousiainen nostaa suomalaisen maastamuuton historian vastaavan syynin alaiseksi.

Kirnuvaaran sisaruksilla on geenivirhe: heiltä puuttuvat vitoshampaat. Kirnuvaarat ovat lähtöisin Lieksan Pankakoskelta, kylästä, josta aikanaan karkotettiin romaniväestö väkivaltaisessa puhdistuksessa. Nelikymppinen Pekka löytää mahdollisen isovelikandidaattinsa helsinkiläiseltä hammaslääkäriasemalta. Esko ei heti lämpene nuoremman miehen sukulaisuusuteluille, vaikka hammastarkastuksessa huomaakin puuttuvat vitoset. Esko on omistanut koko aikuisikänsä hammashoidolle keräten omaisuuden, jolla voisi viettää loppuelämän todellisia kissanpäiviä.

Kaikilla Kirnuvaaran sisaruksilla on eri äidit, sillä isä Onni on ollut hurja naistenmies. Eroaminen tai sitoutumiskammo tuntuu olevan krooninen sukuvika. Pekan kuviot eronneena mainostoimittajana ja yhteishuoltajana tuntuvat silti melko tavallisilta verrattuna Eskoon tai niihin sisaruksiin, joita he lähtevät etsimään maailmalta. Esko on syönyt vuosikausia vain yhtä ruokalajia, eineslasagnea, eikä hän ole yhtä Sveitsin-konferenssia lukuunottamatta käynyt koskaan ulkomailla. Hän ei ole koskaan seurustellut naisen kanssa, eikä pitänyt kädessään drinksua rantabaarissa. Tästä huolimatta hän ei tunnu masentuneelta, vaan hän on poikkeuksellisen vähään tyytyvä ihminen.

Suosikkihahmoni sisaruksista on kuitenkin Sari, eskilstunalainen kuuden lapsen mamma, joka puhuu sujuvasti kaikkien eksiensä kotikieliä. Sari on elämäntapatyötön, joka kuitenkin harrastaa kunnallispolitiikkaa Ruotsidemokraattien rivissä. Sarin libanonilainen nyksä on vihreä kunnanvaltuutettu, joka on onnistunut murtamaan tämän ennakkoluulot vihreiden miesten seksuaalisuudesta. Sarin suomalainen identiteetti on häilyvä, sillä suomalaisuus edustaa hänelle vain yhtä kaltoin kohdeltua maahanmuuttajaryhmää. Sarin maailmassa erilaiset blattet taistelevat vähäisistä pöydälle pudonneista pullanmuruista.

Thaimaassa asuvaan tarjoilija-Fanaan ja Australiassa asuvaan kansalaisaktivisti-Sundayhin tutustutaan hieman ohuemmin. Thaimaassa sisarukset kohtaavat kehitysmaan sukuvelvoitteet ja Eskon hammaslääkärin vehkeet tulevat tosi tarpeeseen. Australiassa he taas tutustuvat aboriginaalien synkkään menneisyyteen, vaikka Sundaylla menee nykyään varsin mukavasti.  Vaikka teos tarjoaakin aimo annoksen eksotiikkaa ja sytyttää matkustushimon, viihdyin kuitenkin kaukomaita enemmän Lieksassa ja Eskilstunassa. Lieksa-osuudesta olin jopa hurmioissani, sillä Pankakosken romanien kohtalo on askarruttanut minua jo pitkään. Lieksan tämän hetkistä maahanmuuttotilannettakin sivutaan, ja ironisella tavalla se asettuu Eskilstunan tilanteen peiliksi.

Tunteiden tasolla kaikissa Nousiaisen romaaneissa on samaa pakahduttavaa liikuttavuutta. Hänen perheensä ovat vinksahtaneen tavallisia, liikekannalla pysyviä, vähemmän pyhiä. Ruotsi tuntuu olevan Nousiaisen teemamaa, josta hänen on vaikea päästä irti. Olen nyt lukenut kaikki Nousiaisen teokset, pitänyt jokaisesta, mutta minulle edelleen ”jackpot” oli Metsäjätti, joka kuvasi lapsuuteni Keski-Suomen mielenmaisemaa.  Juurihoito tuntui astetta viihteellisemmältä kuin syvissä vesissä vellova Metsäjätti, enkä käytä viihteellisyyttä haukkumasanana. Joulukuinen äkkilähtö Australiaan kelvannee terapiaksi useimmille. Vakavammalla tasolla teos pyrkii herättämään keskustelua perheiden moninaisuudesta ja siitä ilosta, kun ihminen keski-iässä löytääkin ison liudan sisaruksia. Suosittelen teosta erityisesti sukututkimusta harrastaville ystävilleni, sillä Kirnuvaarojen tarinan kautta voimme hyvin kuvitella tulevaisuuden sukututkijoiden globalisoituvat haasteet.

 

Igbomaan neljä veljestä

kalamiehetKaikki paha juontaa juurensa siitä, että pojat karkaavat kalaan. Poikien kalastus on potentiaalisesti demoninen ilmiö, sillä joen varrella vaanii kylähulluja. Mielenvikaisuus voi tarttua, eikä köyhässä maassa ole säädetty hullujen pakkohoitolakia. Hullut ovat kirjaimellisesti heitteillä ja vaanivat lapsia turuilla ja toreilla. Siksi kunnon pojat pysyvät iltaisin kotona lukemassa läksyjä ja Raamattua.

Näillä premisseillä alkaa nigerialaisen Chigozie Ibioman romaani Kalamiehet (Atena, suom. Heli Naski), joka sijoittuu 1990-luvulle. Romaani kertoo Agwun keskiluokkaisesta perheestä, jonka isä joutuu Nigerian pankin matkatöihin maan pohjoisosaan. Perheen turvallisuuden vuoksi äiti ja lapset jäävät kotikonnuilleen ja isä käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Äidin auktoriteetti poikien kasvattajana ei isän poissaollessa ole vakaalla pohjalla, vaan pojat saavat liikaa vapautta. Veljiä on viisi, mutta heistä nuorin on tarinassa pienemmässä roolissa. Kertojana on perheen kolmanneksi nuorin lapsi Benjamin, joka tarinan alussa on noin kymmenvuotias. Isoveljet Ikenna, Bojanonimeokpu ja Obembe lähestyvät jo teini-ikää.

igbo-maskIsällä on suuret suunnitelmat poikiensa suhteen. Hän on jo pitkään aikonut lähettää heidät opiskelemaan Kanadaan, ja suunnitelma etenee jo passien ja viisumien haun tasolle. Maastamuutto on ainoa toivon kipinä, sillä paikalliset koulut ovat läpikotaisin korruptoituneita. Maassa on poliittista kuohuntaa sotilashallituksen aikana, ja vanhemmat kannattavat ”edistyksellistä”, sosiaalidemokraattista MPI-puoluetta. Pojat ovat jopa saaneet rahoitusta opintoihinsa paikalliselta poliitikolta, ja kotia koristaa lahjaksi saatu MPI-kalenteri, josta kaikki ovat ylpeitä. Politiikka ja uskonto kulkevat käsi kädessä perheen arjessa. Perhe vaikuttaa katoliselta, mutta samalla heillä käy valkoihoinen helluntailainen pastori Collins rukoilemassa sen puolesta, että pojat pääsisivät eroon kalastushulluudestaan.

Joenvarren tapahtumat kääntyvät koomisista traagisiksi, kun kylähullu Abulu saa henkisen otteen veljeksistä. Poikia Abulun eläimellinen seksuaalisuus, jätteiden syönti ja huhut miehen insestisestä perheestä kiehtovat, vaikka heitä on kielletty olemasta tekemisissä tämän kanssa. Teosta voikin lukea puheenvuorona länsiafrikkalaisista käsityksistä mielenterveydestä. Nigeriassa on jo 1990-luvulla olemassa modernia mielisairaanhoitoa, mutta sairaalaan joutuminen on suuri tabu. Poikien äiti joutuu huolistaan sekopäistyttyä mielisairaalaan useamman kerran. Isä ei kuitenkaan hylkää vaimoaan, vaan palaa kotiin ja perustaa kirjakaupan.

Teos on kauttaaltaan ruumiillinen. Eritteiden määrä lähenee jo Jouko Turkan tulkintaa Seitsemästä veljeksestä. Eläinvertauksilla on suuri rooli lukujen jäsennyksessä, mutta Ibioma ei sorru käyttämään afrikkalaisista eläimistä yleisimpiä, vaan kirjassa seikkailevat enemmän linnut ja hyönteiset. Kaloista, kalalajeista ja kalastamisen käytännöistä olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta Ibioma jättää kalateemansa mystisen salaverhon taa, kiellettyyn maailmaan, joka pidetään vanhemmilta piilossa.

Tunnen jonkun verran nigerialaisia, jotka ovat kertoneet minulle maansa ekokatastrofista – kuivuvista joista, veden saastumisesta öljyllä. Poikien kalastusharrastus voi tuntua jopa nostalgiselta, sillä suurella todennäköisyydellä kaupungeissa asuvat nigerialaislapset nykyään tietävät paljon vähemmän kalan pyynnistä kuin edelliset sukupolvet. Tässäkin teoksessa Akuren kaupunki kasvaa ja kehittyy niin, että kuusi vuotta vankilassa virunut Benjamin ei enää tunnista kaupunkiaan samaksi sinne palatessaan. Kun poikia epäillään rikoksista, osa karkaa suvun kotikylään Igbomaahan, ”puskaan”,  jonnekin Umuahian taa, jonne virkavalta ei helposti eksy.

Olen tyytyväinen siitä, etten lukenut kirjailijan saatesanoja enkä muiden kirjoittamia arvioita ennen teoksen lukemista. Luin kirjaa pienempänä tarinana kuin miksi se on tarkoitettu. Kansallisella tasolla luettuna se laajenee kuvaukseksi neljästä heimosta, joiden yhteiselo on käytännössä mahdotonta – niin eriävät he ovat kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Vaikka Abulun hahmo on viihdyttäväkin kaikessa kauheudessaan, hänen hahmonsa on myös kolonialismin metafora. Vain joku täysin pähkähullu britti saattoi keksiä Nigerian, samaan aikaan kun alueen heimoilla oli omia itsenäisyysajatuksiaan. Teos on myös tribuutti Chinua Acheben klassikkoteokselle Things Fall Apart (josta myös on ilmestynyt suomennos, Kaikki hajoaa), vaikka tyylillisesti se ei onneksi imitoi Achebea.

obierikaMainittakoon, että minulla kesti 10 vuotta lukea Things Fall Apart. En yksinkertaisesti nuorempana jaksanut lukea pitkäpiimäisiä maalaiselämän kuvauksia, olivatpa ne Suomesta tai Nigeriasta. Achebe on ollut minulle vaikea kirjailija, kun taas olen pitänyt Wole Soyinkan teoksista kuin hullu puurosta. Kalamiehet taas tuntui teoksena asteen ”vaikeampana”/taiteellisempana kuin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teokset. Erityisen paljon pidin igbon kielen runsaasta viljelystä – näin runsasta omakielisyyttä näkee harvoin afrikkalaisissa englanninkielisissä romaaneissa. Asioita ja ilmiöitä ei myöskään selitetty liikaa ulkomaiselle lukijalle, vaan lukija sai tehdä omaa käännöstyötään melko reippaasti.

Kirja jätti minut nälkäiseksi ja vähän säikähtäneeksi. Perheen tragedia lähestyi jo kauhutarinaa, vaikka sen jäsenille ei tapahdukaan erityisen yliluonnollisia asioita. Onneksi Ibioma maustoi tarinaansa myös popkulttuurilla ja jalkapallolla, muuten lukukokemus olisi ollut liian rankka.

Joudun (tai pääsen) luultavasti lukemaan tämän myös englanniksi, vaikka suomennos tuntuikin saumattomalta. Tämä on kirja, jonka haluaisin omistaa, sillä Afrikka-hyllyni ei ole aikoihin saanut uusia lisäyksiä. Yksi kirjavuoden yllättävimpiä helmiä tämä oli – vahvasti kerrottu, klassinen, rajoja rikkova ja kummallisen kodikas.