Kylmän sodan perheenyhdistäjäisissä

Teos: Mike Phillips: A Shadow of Myself (CollinsCrime, 2000)

Olen nyt vuoden ajan etsinyt vetävää fiktiivisiä tarinaa, joka kertoisi afrikkalaisten elämästä Neuvostoliitossa. Aihe on marginaalinen, mutta se on viime aikoina alkanut kiinnostaa varsinkin tutkijoita, ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia muistelmateoksia. Näistä vain yksi on ollut todella kiinnostava, ja sekin oli enemmä matkakirja kuin omaelämäkerta.

Nyt vihdoin löysin Mike Phillipsin romaanin A Shadow of Myself, joka liippaa läheltä sitä tarinaa, jota olen itse kirjoittamassa. Onneksi ei kuitenkaan liian läheltä, mutta löysin tästä teoksesta kannustusta jatkaa omaa juttuani.

Phillips (s.1941) on Guyanassa syntynyt ja Britanniaan muuttanut opettaja, toimittaja ja kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa ihailtavan monipuoliselta. Parhaiten hänet tunnetaan dekkaristina, mutta hän on myös saanut paljon aikaan tietokirjallisuuden osastolla. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee mustan kansanosan historiaa Brittien saarilla.

Tässä romaanissa seurataan ghanalaisen Kofi Cokerin vaiheita 1940-luvulta millenniumin vaihteeseen. Kofi on nuorimies, joka pääsee reissaamaan Britanniaan merimiesisänsä seurassa, ja jää maahan pyörimään Liverpoolin ja Manchesterin tiedostaviin piireihin. Vuonna 1957 hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä opiskelemaan Moskovaan haluamaansa alaa Idän työläisten yliopistossa.

Kofin Moskovan-reissu jää vain vuoden mittaiseksi, mutta vuoden aikana hän rakastuu Katjaan, paikallisen puoluepampun tyttäreen. Tilanne on vähän kiusallinen, sillä nuori Katja on hänen venäjän opettajansa. Hän pääsee kuitenkin opettajansa johdolla tervehtimään toveri Hrutshevia Jelenia Goran nuorisofestivaaleille, ja tämä saa nuoren miehen kokemaan olevansa hetkellisesti oman maailmansa huipulla.

Elämä totalitäärisessä systeemissä ei kuitenkaan ole pelkkää piknikkiä, ja tilanne eskaloituu pian niin, että Kofi tulee potkaistuksi ulos opinahjostaan ja karkotetuksi maasta. Hän ei myöskään saa koskaan tietää, että Katja on raskaana. Katja itse tulee heitetyksi Itä-Berliiniin erivärisen poikansa kanssa, ja hänen siteensä Moskovaan katkeaa lähes kokonaan.

Tarina alkaa siitä, kun George Coker lähestyy prahalaisessa hotellissa pikkuveljeään Joseph Cokeria 90-luvun lopussa. Joseph on syntynyt Lontoossa neljä vuotta Georgea myöhemmin. George on saanut kuulla veljestään BBC World-uutisten kautta, joissa Joseph on ollut kertomassa työstään elokuvaohjaajana. George itse on epämääräinen itäeurooppalainen biznizmies, joka ei ole paljoa hyötynyt Saksojen liittymisestä. Vaikka hän on musta, hän on enemmän sosiaalistunut venäläiseen kuin saksalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin.

Georgen toiveena olisi, että hänen äitinsä saisi vielä tavata Kofin, koska tämä ei ole koskaan unohtanut ensi rakkauttaan. Perheen yhdistäminen herättää miehissä sekavia tunteita, ja se etenee varsin turbulenteissa merkeissä. Kofi päätyy matkustamaan Berliiniin Katjan syntymäpäiville, mutta veljet onnistuvat sähläämään asioitaan niin, ettei heitä pahemmin näy tässä tunteikkaassa tilaisuudessa.

Luin kirjaa Moskova edellä, eli keskityin lähinnä Kofin ja Katjan nuoruuden romanssiin, ja moskovalaisen arjen kuvaukseen. Yllätyin positiivisesti Phillipsin tavasta kuvata afrikkalaista yhteisöä 1940-50-lukujen Manchesterissä, ja tästä aiheesta voisin lukea toisenkin kirjan. Tutustuin muutamiin reaalimaailman hahmoihin, joista voisi olla hyötyä oman tarinani loppuun saattamisessa.

Muuten koin, että tarina oli liian vauhdikas ja monipolvinen tämänhetkiseen mielentilaani. Juuri nyt en ollut lainkaan vastaanottavainen niille osuuksille, jossa käsiteltiin sekä KGB:n että STASI:n vakoilumekanismejä, ja varsinkin STASI-osuudet lukaisin läpi varsin kursorisesti.

Itäblokin nuorison seksuaalisista suhteista Phillips kertoo varsin suorasukaisesti, ja kyllä minua hieman ahdistivat ne kohtaukset, joissa moskovalaiset neidot ottivat vastaan mustia rakastajiaan kommunalka-huoneissaan pelkän saippuapalan tai pitsipöksyjen toivossa. Hyvää kirjassa oli kuitenkin se, ettei hän erityisesti korosta kolmannen maailman miesten seksuaalisia valloituksia, vaan reipas vapaan rakkauden meininki kuului kuvioihin yleisissä opiskelijariennoissa.

Rakkaustarinana kirja oli varsin vetävä, ja pidin varsinkin kypsän rakkauden kuvauksesta, joka ei ollut liian imelää eikä melodramaattista. Kofin hahmossa oli myös sopivaa särmää, ja koin hänet oman eteläafrikkalaisen romaanihahmoni hengenheimolaiseksi.

Tsehovilaisella huvilalla Ukrainassa

Teos: Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta (Aula&co, 2022)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Mia ja Lilia ovat kolmikymppiset ukrainalaiset sisarukset, jotka eivät tiedä, pysyäkö maassa vai lähteä. Heidän isoäitinsä Tea on 96-vuotias, ja elää yksin suvun kotitalossa jossain maaseudulla. Kotitalon ympärillä on ehtoisa puutarha, jonka jokaisella marjapensaalla on tarina kerrottavanaan. Erityisen rakkaita ovat isoisän Tashkentista tuomat vadelmapensaat, jotka tuottavat valtavan kokoisia marjoja.

Eräänä kesänä siskot palaavat mummolaan aikeinaan remontoida taloa. Seuraan liittyy Marta-serkku, joka on juuri palannut kotimaahan asuttuaan seitsemän vuotta Intiassa. Marta on raskaana, ja isoäidin huolenaiheena on, onko sen isä ”musta”. Marta ei selvästikään halua avautua suhteestaan lapsen isään. Sisarukset eivät ole koskaan pitäneet serkustaan, mutta nyt heidän on siedettävä häntä saman katon alla.

Lilialla on lapsi Ivanin kanssa, joka on paennut ulkomaille elatusvelvollisuuksiaan. Yhtäkkiä kesäidylliin saapui pieni Ljusia-tyttö, joka on Lilian pojan sisarpuoli. Ljusian äiti on kuollut, ja Ivan on jättänyt tyttärensä heitteille. Riittääkö Lilialla sydäntä ottaa tämä lapsi huostaansa, vai jatkaako lapsi seuraavaan epämääräiseen hoitopaikkaan?

Kirjassa kuvattu äitiys on aidosti yhteisöllistä, ja neljän sukupolven välistä vuoropuhelua kuvataan herkkyydellä, mutta ilman liikaa romantisointia.

Puutarhanhoidolla on romaanissa keskeinen rooli. Yksi sisarusten bisnesideoista liittyy luomuviljelyyn. Mia on opiskellut ranskaa, ja osaa enemmänkin kuin tilata kaksi croissanttia. Hän on saanut selville, että ranskalaiset saattavat maksaa 50 e Halloween-kurpitsasta, jos niiden kasvattaja raportoi kasvun vaiheista somessa.

Kylän universumissa uskonnollisilla pyhäpäivillä on suuri merkitys, eikä juhannuksena sovi tehdä kattoremonttia. Homman palkattu taiteilijamies on juoppo ja puolikuuro. Kaikkialla halutaan tietää, keiden väkeen sisarukset kuuluvat, sillä kukaan ei pidä mahdollisena sitä vaihtoehtoa, että joku haluaisi tulla sinne ilman sukuyhteyttä.

Tässä kirjassa on saavutettu hieno balanssi vetelehtimisen ja puuhastelun välillä. Kyseessä on dialogipainotteinen taideromaani, jossa tapahtumat ovat melko pieniä, mutta fiilistely suurta.

Olen innoissani teoksen suomennoksesta jo siksi, ettei tämä teos kerro sodasta, vaan tavallisesta elämästä rauhan aikana. Kirjamarkkinoille on pian tulossa suuri määrä Ukrainan sotaa käsitteleviä teoksia, ja tiedän, että saatan sairastua vakavaan ähkyyn niiden parissa. En tiedä, olisiko tämä teos tullut suomennetuksi ilman sotaa, mutta mikään sodan varjolla ratsastava teos tämä ei ole.

Pikkuveljeä etsimässä Euroopassa

Teos: Ibrahima Balde ja Amets Arzallus Antia: Pikkuveli (Aula&co, 2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Äänikirjan lukija: Deogracias Masomi

Muutama vuosi sitten yritin lukea teoksen jokaisesta maailman maasta, mutta hankkeeni jäi kesken loppumetreillä. Muistaakseni yksi teos jäi puuttumaan myös Länsi-Afrikan kolmesta Guineasta, mutta se ei ollut tämä Guinea, jonka pääkaupunki on Conakry. Maa on kuitenkin yksi Länsi-Afrikan köyhimmistä, eikä sen kirjallisista markkinoista voi oikein puhua. Luku-ja kirjoitustaidottomuus on yleistä, ja kulttuuria siirretään sukupolvelta toiselle enemmän suullisesti kuin kirjallisesti.

Ibrahima Balde lähti nuorena miehenä kotimaastaan maailmalle etsimään kadonnutta pikkuveljeään Alhassanea. Aluksi etsintä keskittyi muihin Afrikan maihin, mutta matka jatkui maateitse kohti Eurooppaa. Balde päätyi hakemaan turvapaikkaa Espanjan Baskimaasta, ja tämä teos on kirjoitettu Amets Arzallus Antian toimesta Balden suulliseen kertomukseen pohjautuen.

Balde oli kirjan kirjoittamishetkellä vain auttavasti luku- ja kirjoitustaitoinen. Hän oli käynyt kotimaassaan koulua muutaman vuoden, mutta koulun opetuskieli ranska ei tarttunut poikaan kovinkaan hyvin. Maan kielitilanne on monimutkainen, eikä kaikkia kieliä opeteta kouluissa.

Nuori Ibrahima asui isänsä kanssa Conakryssa ja oli oppipoikana kuljetusalan yrityksessä. Äiti ja nuoremmat sisarukset asuivat kotikylässä maaseudulla. Perheen kommunikaatiossa oli katkoja, joten pikkuveljen katoamisen uutinen tavoitti isoveljen viiveellä. Vaikka hän itse ei haaveillut muutosta Eurooppaan, perinne velvoitti hänet lähtemään vanhimpana veljenä nuoremman perään.

Suurin osa kirjasta kuvaa matkantekoa Saharan halki ja ihmissalakuljettajien toimia. Marokossa Ibrahima kokee äärimmäistä rasismia, nukkuu kuukausia metsissä, ja päätyy lopulta erään salakuljettajan palkattomaksi kotiorjaksi maksaakseen tälle viimeisen pätkän eli kumivenematkan Välimeren poikki.

Tämä on yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos, kun ottaa huomioon sen, että sen kertoja on luku-ja kirjoitustaitoa vasta opiskeleva henkilö. Huomaa kyllä, että kaksikon suhde on ollut läheinen näin hiotun ja koherentin tarinan aikaansaamiseksi. Lavarunoilijana Antia on tavoittanut länsiafrikkalaisen tarinankerronnan tyylin, eli mukana on paljon onomapoetiikkaa.

Espanjan oloista teos kertoo vasta epilogissa, eli teos ei keskity turvapaikanhakijan arkeen. Mutta kaksikko on tavannut Irunin kaupungin avustuskeskuksessa, jossa vapaaehtoiset tapaavat uusia tulokkaita kahvin äärellä.

Kirjan matkanteon ja ihmissalakuljetuksen tarina ei opettanut minulle paljoa uutta, mutta runoilija Antia, joka ilmeisesti on jonkun sortin baskin kielen elvyttäjäaktivisti, löytää Ibrahiman kertomuksesta näkökulmia, jotka resonoivat varsinkin niissä, joita maailman kielitilanne kiinnostaa. Luultavasti tarina on onnistunut säilyttämään autenttisuuttaan käännöksien jälkeenkin siksi, että sen tuottamista on edesauttanut kielellisesti herkkävaistoinen ihminen.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Glasgow’n sosiaalisin erakko

Teos: Claire Alexander: Meredith, yksin (Otava, 2022)

Suomennos: Oona Nyström

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Meredith Maggs on 40-vuotias kaupallinen sisällöntuottaja Glasgow’sta, turhien ja turhauttavien mainostekstien tuottaja. Hän ei ole poistunut kodistaan kohta neljään vuoteen. Ruoan hänelle toimittaa Tescon lähetti, liikuntaa hän harrastaa olohuoneessaan. Viime aikoina hänen luonaan on käynyt vain Sadie, paras ja ainoa ystävä kouluvuosilta. Hänen äitinsä ja siskonsa asuvat lähistöllä, mutta välit sukuun ovat katkenneet. Sitten Meredithin ovea kolkuttaa Tom, paikallisen ystäväpalvelun vapaaehtoinen. Onko hänen pakko tutustua uuteen ihmiseen?

Meredith, yksin kuvaa seikkaperäisesti sosiaalisen eristäytymisen teemaa, ja kartoittaa Meredithin elämän vaiheita kerroksittain. Mikä on saanut hänet hylkäämään ”maailman”, ja miksi niin monella on huoli hänen hyvinvoinnistaan? Ja jos hän selviytyy elämästään taloudellisesti, pitäisikö muiden puuttua hänen erakkoelämäänsä?

Kuuntelin tämän teoksen sujuvasti vuorokaudessa, mutta jostain syystä aihe alkoi ahdistaa minua, vaikka kirja on kirjoitettu ilmavasti chicklit-tyyliin. Tässä muutkin kuin päähenkilö ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, ja oireilevat eri tavoilla. Oikeastaan tämäkään ei ollut ahdistuksen syy, vaan kirja kuvaa harvinaisen kalseaa äitisuhdetta, eikä Meredithin sisko Fionakaan varsinaisesti inspiroi hahmona. Mutta Glasgow tunnetaan rankkana mestana, ja Alexander kuvaa sen työväenluokkaisia kortteleita, joista harva haaveilee pois pääsystä.

Olihan tässä joitain huvittaviakin kohtauksia tai mielikuvia. Perheen naisten teenjuonti talon rappusilla tuntui kolhon kotoisalta, ja on tässä joitain juureva pubikohtauksiakin. Puolet kirjasta keskittyy Meredithin tavalliseen arkeen, ja niihin harvoihin sosiaalisiin kohtaamisiin, joita hänen on pakko käydä läpi kuukauden aikana. Mukaan sekaantuu myös kaupungin sosiaalitoimi, ja nuokin sossun hahmot (jotka vaihtuivat vähintään yhtä usein kuin Tampereella) olivat koomisia.

Muistelisin, että Gail Honeymanin Eleanor Oliphantille kuuluu ihan hyvää kertoi myös sosiaalisesta eristäytymisestä, tosin ei yhtä äärimmäisessä muodossa kuin tässä kirjassa. Mutta toki olen lukenut suomalaisesta erakkoudesta tarinoita, joissa elämä oli vielä paljon yksinäisempää kuin tässä kirjassa. Tavallaan Meredith onkin sosiaalinen erakko, joka välillä hyväksyy elämäntapansa, välillä kärsii siitä kovasti ja etsii apua ongelmiinsa.

Luulisin, että kirja puhuttelee suuria yleisöjä covidin jälkeisessä todellisuudessa, jossa moni on tottunut hoitamaan arkisia askareitaan netissä, ja esimerkiksi tilaamaan ruokaa kotiovelle. Tällainen eristäytyminen kaupunkioloissa kuitenkin vaatii kohtuuhyvän toimentulon, eli Meredith onnistui eristäytymään, koska hänellä oli omistusasunto ja etätyö. Köyhimmistä köyhimmillä on syrjäytymistä, mutta heidän jos keiden on pakko kohdata kutsumattomia vieraita ja muita ammattiauttajia, vaikka eivät haluaisi.

Lukisin mielelläni version tästä samasta aiheesta suomalaisessa kontekstissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tosin riittää metsäläisiä erakkohahmoja, mutta urbaani erakkous on ilmiö, joka kiinnostaa minua erityisesti.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Juonittelua norjalaisella kesämökillä

Teos: Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus, 2022)

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ida ja Marthe ovat nelikymppiset norjalaissisarukset, jotka kokoontuvat eräänä kesäisenä viikonloppuna viettämään heidän äitinsä 65-vuotisjuhlia suvun mökille meren rannalle. Idalla on tapana käydä mökillä vain kerran kesässä, kun taas Marthe viihtyy siellä perheineen enemmän kuin hyvin. Pinnan alla kytee riitoja hankinnoista ja remonteista, mutta toistaiseksi he ovat onnistuneet pysymään kohtuullisissa väleissä. Vuosi vuodelta siskon perheonni alkaa kuitenkin kalvaa perheetöntä Idaa entistä enemmän, mutta ei hän usko edes haluavansa ympärilleen Weberin grillejä ja tila-autoja.

Ida on kuitenkin käynyt jäädyttämässä munasolujaan klinikalla Göteborgissa, mutta hän ei ole valmis kantamaan vanhemmuuden taakkaa yksin. Toivo sopivan isäehdokkaan löytymisestä alkaa olla jo kortilla, sillä viinipöhnäinen viestittely varattujen ex-hoitojen kanssa ei edistä perheen perustamisprojektia piirunkaan vertaa. Tähän pattitilanteeseen tulee vielä uutinen siskon toisesta raskaudesta, ja ehdotus mökkiosuuden myymisestä siskon perheelle. Ida kokee, että hänen selkänsä takana juonitellaan jatkuvasti, ja hän kokee kipeää ulkopuolisuutta sukunsa helmassa.

Tämä on realistinen miniromaani, joka sopisi varmasti parhaiten juuri mökkilukemistoksi jollekulle, joka elää kiihkeitä ruuhkavuosiaan eikä ehdi lukea kuin yhden kirjan kesässä. Lähes kaikki kirjassa mainitut elementit on löydettävissä myös suomalaisilta sukumökeiltä, vaikka meillä ei ehkä syödä urakalla katkarapuja. On remontointia, grillaamista, veneilyä, viininjuontia ja kalastusta. Mutta loppujen lopuksi minulle jäi epäselväksi, mikä romaanin ”pointti” oli.

En ole lukenut paljoa norjalaista chicklitiä. Lukemistoni tuosta maasta ovat rajoituneet melko vakavaan nykyproosaan ja dekkareihin. Jos vertaan tätä 80 sivun mittaista tunnelmapalaa vaikka Vigdis Hjorthin teoksiin (joissa myös riidellään mökkien perintöosuuksista, mutta paljon järeämmillä aseilla), se jää taistelemaan paikastaan auringossa eri genressä ja kategoriassa.

Koska kirjan kuuntelukokemus oli kuitenkin saumaton ja pysyin hyvin juonessa mukana, en kadu sitä, että annoin ajastani tarinalle pari tuntia. Se ei muuttanut elämässäni mitään, eikä johtanut uusiin oivalluksiin, mutta antaisin kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden, jos hän kirjoittaisi jostain muusta aiheesta.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.