Kesäkuunnelman aatelia

Täytyy myöntää, etten ole Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta lukenut kuin alkupäätä. Varmasti olen myös kuunnellut kuunnelmana, vaikka en suuri kuunnelmaihminen olekaan. Sinuhe Egyptiläisen kuunnelmaversiokin on jäänyt kesken, vaikka koin taannoin onnistumista tuon edelleen lukemattoman teoksen kuuntelemisessa.

Mutta nyt kolahti kunnolla: kuuntelin Mielensäpahoittaja maailmalla – sarjan putkeen kesän alkajaisiksi viime viikonloppuna samalla, kun pohdiskelin, mitä tänä kesänä tekisin. Sarjassa tuttu karvahattu saa kutsun lähteä Fuengirolaan veljeään tapaamaan, eikä veljestä ole mitään kuulunut 32 vuoteen. Matkalle lähdetään lentäen, mutta suunnitelmat pilaa tuhkapilvi, jonka vuoksi kone joutuu jäämään Tukholman Arlandaan. Matkakaveriksi vanha körmy saa salaperäisen Rouva Insinöörin, jolla ei taida ihan olla puhtaat jauhot pussissa.

Toki kuunnelma operoi tyypillisimmillä kansallisilla stereotypioilla: Tanskassa asuu lähinnä sikafarmareita, saksalaisten vakava tehokkuus hämmentää, ja italialaiset ovat joko gigoloja tai jalkapallohuligaaneja. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole mikään turha ummikko ulkomailla, vaan selviää tiukemmistakin tilanteissa. Lempijaksoni tässä saagassa oli ”Karjalanpaistia Italiassa”, jossa kokkailtiin paperittomien  siirtolaisten kanssa Milanon keskustassa avotulilla. Hahmon aito halu tutustua ja ymmärtää ”kaksoisvirtojen maan asukkeja” jopa vähän itketti.

Vaikeiden sisarussuhteiden analyysi vie kuunnelman pelkästä komediasta syvemmille vesille. Luulen, että juuri siinä piilee tämän rakastetun kirjasarjan salaisuus. Molemminpuolista mykkäkoulua pitävät sisarukset kai ovat suomalaisissa suvuissa aika yleinen ilmiö, samoin perintöä manipuloivat huijarit. Tässä Tarmo-veli on lopulta aivan yhtä symppis kuin kotiin jäänyt pikkuveljensä, vaikka onkin elänyt huikentelevaisesti.

Heikki Kinnunen on roolissaan aivan mahtava, tosin ovat olleet aiemmatkin karvahatut. Antti Litjan lisäksi roolia näyttää lavalla kuuluisista näyttelijöistä esittänyt ainakin Vesa Vierikko.

Tämä fiktiivinen tuotos on luultavasti kaikista Mielensäpahoittaja-teoksista vauhdikkain, ja siinä päästään pohtimaan muitakin kysymyksiä kuin perunalaatujen paremmuutta tai lättähattujen ja kukkopillin soittajien kummallisuuksia. Innostuin kuunnelman road movie-meiningistä niin kovasti, että päädyin sen jälkimainingeissa varaamaan myös itselleni vuoden matkajokerin, eli olen lähdössä maateitse Berliiniin. Matkalla voisi hyvinkin kuunnella muutaman kuunnelman tai äänikirjan, koska bussimatkat tulevat olemaan pitkiä ja puuduttavia. Tätä kuunnelmaa suosittelen juuri pitkille kesämatkoille, koko perheen ja eri-ikäisten porukoiden viihdytykseksi.

Mainokset

Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

vie-minut-jonnekinNella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.

 

Painajainen nimeltä all inclusive

seireeniMitä kaikkea voi kytkeytyä ”viattomaan” all inclusive-risteilyyn? Mikä mahdollistaa eurooppalaisten ja amerikkalaisten luksusristeilemisen Välimerellä ja Karibialla? Voiko pienintäkään maailmantuskaa poteva tehdä olonsa mukavaksi laivassa, jossa velkavankeudessa elävät henkilökohtaiset huonepalvelijat huolehtivat tarpeistasi? Kenen selkänahasta luksus revitään, tuntuuko loma ansaitulta?

Kaikkeen tähän, ja paljon muuhun vastaa Pauliina Susi uusimmassa dekkarissaan Seireeni (Tammi, 2017). Aiemmista dekkareista tuttu Leia Laine poistuu teoksessa mukavuusalueiltaan, sillä hänen siskonsa Ripsa pyytää hänet yllättävästi mukaan synttäriristeilylle. Lääketeollisuudessa uraa tehneellä siskolla on varaa piffata reissu siskolleen, jonka flaksi työelämässä ei ole ollut yhtä auvoisaa. Leia on tohtoriksi väitellyt maailmanparantaja, joka tunnetaan kansallismielisissä piireissä ”Seksi-Leiana”. Teoksen alkaessa hän on joutunut vaihtamaan aktivistin uran tylsään työhön vakuutusyhtiössä.

Dekkariksi Seireeni on ihmissuhdepainotteinen, ja keskittyy pitkälti sisarusten kompleksiseen suhteeseen. Ripsa-siskon hahmo on kieltämättä herkullinen, ja hän toimii idealistisen isosiskonsa säälimättömänä peilinä.  ”Tyttöjen reissu” merkitsee kuitenkin Ripsalle railakasta ryyppäämistä, eikä hän panisi pahakseen pientä syrjähyppyä komean miehistön jäsenen kanssa. Leia taas keskittyy laivan henkilökunnan elinoloihin tutustumiseen, eikä osaa jättää tutkijan rooliaan hetkeksikään syrjään.

Teos on sivumäärältään varsinainen järkäle, mutta minut se imaisi niin, etten e-kirjana edes huomannut tekstin pituutta. Itse pidän kirjoissa, joissa matkustetaan ja voin lukea kuvauksia myös stereotyyppisistä turistimatkoista. Teoksen aika-akseli on viikon verran, ja siinä ehtii tapahtua suunnattomasti. Teoksen sivujuoni, paperittomien venepakolaisten auttaminen, on toki koskettava, mutta hieman ennalta-arvattava. Sen sijaan kuvaus maahanmuuttokriittisistä piireistä Suomessa, ja Leiaan kohdistuva stalkkaaminen pitivät jännitystä yllä yllättävällä tavalla.

Teos tuntui astetta viihteellisemmältä kuin Suden aiemmat dekkarit, mutta perussävy pysyi edelleen poliittisesti kantaanottavana. Pauliina Susi kuuluukin Kati Hiekkapellon rinnalla luottodekkaristeihini, joiden teoksissa on myös aimo annos feminististä särmää. Ja kun vertaan tätä vaikka äskettäin lukemaani Ruth Waren bestselleriin Nainen hytissä 10, niin kyllä tässä jännityksen taso pysyi paljon intensiivisempänä. Risteilyaluksista näkyy olevan dekkareita enemmänkin, enkä ole ollut niistä kaikista kiinnostunut. Tässä teoksessa oli sopiva määrä huumoria ja itseironiaa, ja uskoisin, että joku voisi innostua tästä pelkän matkakuvauksenkin näkökulmasta. Esimerkiksi risteilyaluksen iltaohjelman feministinen analyysi oli rapsakan herkullista.

Itse olen juuri nyt niin rahaton ja väsynytkin, että luultavasti lähtisin moraalittomalle ökyristeilylle, jos ilmaisen lipun sellaiselle saisin. Mutta mieluummin lähtisin Karibialle kuin Välimerelle, koska siellä en joutuisi suremaan mereen hukkuneita pakolaiskohtaloita. Love Boat-fiiliksiä tässäkin parodioitiin, varsinkin naisten lankeamista univormupukuisten perämiesten viipyilevien katseiden alla.

Teos jätti myös lukijansa odottamaan jatkoa niin Leian ihmissuhdekuvioiden kuin hänen aikuisen tyttärensä tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Pääseekö Leia koskaan loatusta maineestaan Suomessa, ja onko Suomella enää mitään annettavaa Leialle? Mitä tapahtuu, jos Leia kokeilee suomimiestä välillä? Kaikkeen tähän jään odottamaan vastauksia. Ja vaikka en ole vielä lomalla, niin tämä tuntui täydelliseltä lomakirjalta.

 

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Moriarty IILiane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Maailma Harmagedonin jälkeen

IMG_1726Ben Kallandin esikoisromaanista Vien sinut kotiin (Atena, 2017) kuulin positiivista pöhinää jo ennen sen julkaisua. Luulen, että olen viime vuosina lukenut lähes kaikki suomalaisia uskonlahkoja tai herätysliikkeitä käsittelevät romaanit, ja tätä odotin erityisellä innolla, sillä Jehovan todistajista on kirjoitettu niin vähän.

Kiinnostavaa on, että Kalland mainitsee yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen Ian McEwanin, jonka Lapsen oikeudessa käsiteltiin JT:ien verensiirtokieltoa oikeudellisena ongelmana. Jehovan todistajien globaali levittäytymien ja organisaation tapa levittää kaikkialla identtistä materiaalia on aina hämmentänyt minua. Paratiisin imelät, kitschiin vivahtavat kuvastot ovat olleet salainen tutkimuskohteeni jo vuosikausia. Muuten minulla ei ole liikkeeseen mitään yhteyttä, enkä uskontojen salatutkijana aivan ensimmäiseksi uskaltaisi mukaan Jehovien konventtiin.

Romaanissa suomalainen Markus päätyy New Yorkiin töihin JT:n pääkonttoriin, jossa hän toimii pitkään kirjoitusosastolla. Markus on monella tapaa juureton ja sivullinen, liikkeessä ja omassa elämässään. Hän on mennyt aikanaan naimisiin amerikkalaisen Debran kanssa, mutta liitto on kuihtunut laimeaksi toveruudeksi. Merkittäviä ihmissuhteita hänellä tuntuu olleen vain siskoihinsa, joista yksi on erotettu JT:stä, toinen kuollut jo parikymppisenä ja kolmas kärsii väkivaltaisessa liitossaan JT-veljen kanssa. Suomessa hän tosin käy vain harvakseltaan, ja silloinkin työasioilla.

Markus on jo kolmannen sukupolven todistaja, ja suvussa on ollut muitakin mustia lampaita kuin erotettu kaksossisko Carola. Muistonviettoaterialla perhe syö mustaksi kärähtänyttä Helena-lammasta lasten tädin nimen mukaan. Sisaruksilla on sisäpiirin huumoria jaetuista materiaaleista, jotka takaavat ”käsikliimaksin”. Markus inhoaa ovelta ovelle kiertämistä, mutta ei näe elämäntavalleen vaihtoehtoa. Musikaallisesti huippulahjakasta Ellen-siskoa tuetaan harrastuksessa, mutta osallistuminen viulukilpailuihin tuntuu isästä maailmalliselta ylpeydeltä.

Kalland kertoo järjestön kurinpidosta ja erottamisista suorasukaisesti. Markus joutuu puhutelluksi harrastettuaan seksiä molempien naisystäviensä kanssa ennen avioliittoa, ja on pakotettu naimaan Debran veljistön vaatimuksesta. Toisaalta liikkeen ylimmän johdon rietastelu on hyväksytty salaisuus, ja on heillä oma pornoklubikin, jossa käy myös liikkeen omia siskoja. Kiinnostavaa oli myös lukea liikkeen johdon perhekäsityksistä, ja pyrkimyksistä lapsettomuuteen.

Musiikin kuvaus tuo muuten raskasteemaiseen teokseen aistillisuutta ja iloa. On myös tärkeää huomata, että teoksen henkilöillä on paljon muitakin kiinnostuksen kohteita kuin Raamattu. Markus kirjoittaa pöytälaatikkoon ja lukee kovin maallista kirjallisuutta, kuten Henry Milleriä. Yllättävän paljon teoksessa käytetään myös alkoholia, mistä liikkeen jäseniä ei puhutella samalla vakavuudella kuin seksistä.

Pidin eniten perheen Bellevue-huvilan tunnelmista, joissa oli mukana myös paikallista historiaa. Porkkalan kerran miehitetyn alueen huvilayhteisössä oli kiinnostavia jännitteitä. Jos perheen elämään Helsingissä liittyi ahdistavaa kontrollia ja kyttäämistä, huvilalla heidän oli vapaampaa hengittää.

Harmagedonin jälkeinen maailma on se Jehovan todistajien opetus, mitä tavallisen luterilaisen kristityn voi olla vaikeinta ymmärtää. Koska taivaspaikat on jo täytetty, voidaan haaveilla vääräuskoisten tuhosta ja siitä, että he tulevat jättämään luksusasuntonsa todistajien käyttöön. Perheen kävelyt Kulosaaren ja Marjaniemen ökyalueilla tulevia asumuksia bongaamassa olivat ehkä liikkeen uskoa kuvaavin esimerkki. Muutenkin suhde rahaan ja taloudellinen organisaatio korostuivat teoksessa. Tuntui, että Jehovan Todistajat on ollut enemmän korporaatio kuin seurakunta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten liikkeen jäsenet teokseeen suhtautuvat (tosin en ole nähnyt Vartiotornissa kirja-arvioita). Se ei millään muotoa pilkkaa heitä eikä heidän uskoaan, mutta käsittelee hengellisen väkivallan, patriarkaalisen rakenteen ja taloudenpidon ongelmia sievistelemättä. Tosiasia myös on, että liike on kutistumassa ja sinnittelee lähinnä näiden uskollisten sukujen voimin. Uusien jäsenten mukaan saaminen tuntuu tässä maailman ajassa miltei mahdottomalta haasteelta, ja jos lapsettomuuttakin arvostetaan, silloin laajenemisesta ei voida haaveilla.

Ihan vastaavaan emotionaaliseen draiviin tämä teos ei yltänyt kuin Pauliina Rauhala Taivaslaulussaan. Ehkä emotionaalinen samastuminen ei ole aina edes tärkeää, jos tarina muuten on vetävä ja uskottava. Markuksen urakiito oli myös omanlaisensa menestystarina, vaikkakin ristiriitainen ja henkisesti ontto. Olisin voinut lukea myös liikkeestä irtaantumisesta hieman lisää.

Klassisen musiikin ystäville tämä teos on varmasti aarreaitta. Kannattaa myös tutustua lopun ääniraitaan. Saatan lukea teoksen toisenkin kerran kuunnellen siinä soitettua musiikkia.

 

 

 

 

 

 

Hukkuneiden mutkassa

IMG_1694Olen blogissani hehkuttanut Paula Hawkinsin Nainen junassa-teosta niin monta kertaa, että se jo nolottaa. Minulla on muitakin brittiviihteen suosikkeja, kuten Jojo Moyes, joka on jo julkaissut pidempään ja kirjoittaa eri genressä. Jos näitä globaaleja menestyskirjailijoita tutkii, voi todeta, että toiset kulkevat kujan aurinkoista, toiset varjoisaa puolta. Itse olen ehdottomasti varjopuolen kulkija omassa arjessani, mutta kirjallisuudessa arvostan meheviä paradokseja.

Paula Hawkinsin toinen romaani, Tummiin vesiin (Otava, 2017, suom. Antti Autio) on omistettu hankalille ihmisille. Sen paalupaikalla, Beckfordin pikkukaupungin joen mutkassa on paikka, joka tunnetaan naisten hukuttautumisista. Mahdollisesti se on myös paikka, jossa on päästy eroon hankalista naisista – liian tiedonhaluisista tai niistä, joilla on ollut yliluonnollisia kykyjä. Hukkuneiden mutkaan liittyy kauhutarinoita, mutta samalla se on nuorten biletyspaikka. Sen läheisellä hullun Annien mökillä on aina tapahtunut laittomuuksia, ja siellä käydään myös pettämässä hyväuskoisia puolisoita.

Teoksen tunnelmat ovat tiiviit, ja paikkakunnan sisäsiittoinen henki huokuu pahanilkisyyttä. Kylä kokoontuu hautaamaan joen mutkassa kuolleita, mutta kaikki eivät ole aidosti suruissaan heidän lähdöistään. Juonen aikana kuolee viisitoistavuotias Katie ja nelikymppinen valokuvaaja Nel, joka on viime ajat yrittänyt kirjoittaa kirjaa joen mysteeriosta. Nel ei varsinaisesti kuulu yhteisöön, vaikka hän on viettänyt kylässä lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä. Hän on muuttanut sukunsa perintötaloon Old Milliin vasta äskettäin teini-ikäisen tyttärensä Lenan kanssa. Hän on boheemi kasvattaja, jonka marijuanavarastot ovat liian helposti löydettävissä. Jopa hänen vapaankynsiensä sininen lakka tuntuu kyläläisistä liian eksoottiselta.

Maisemat ovat pohjoisenglantilaiset, lähin isompi kaupunki on Newcastle ja Skotlannin läheisyys tuntuu ihmisten puheissa ja kulttuurissa. Ihmisillä on kesämökkejä syrjäisissä kolkissa, jotka toimivat välillä myös rikollisten piilopaikkoina. Teoksessa on jotain yhteistä Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä kanssa, joka tosin oli lyhyemmän aikavälin saaga.

Teos ei kolahtanut minuun aivan samalla intensiteetillä kuin Nainen junassa, vaikka sen miljöö olikin kiinnostavampi. Kertomus hajosi liian useaan kertojan ääneen, eikä pääkertoja, Nelin sisko Jules, ollut tarpeeksi vangitseva hahmo ollakseen päähenkilö. Esimerkiksi pienemmässä roolissa ollut pikkurikollinen, selvännäkijä-Nickie, oli juureva hahmo, mutta jäi marginaaliin juonen kehityksen suhteen. Opettajan ja teinitytön kielletty suhde tuntui kulahtaneelta teemalta, eikä viittaus aiheen käsittelyyn Lolitan kautta äidinkielen tunnilla sitä kovin piristänyt.

PJ Harveyn ikonisen biisin käyttäminen teoksen nimessä ja kantavana teemana oli toimiva valinta, mutta noin yleisesti tässä viitataan liikaa valtavirtakulttuurin yleisimpiin kliseisiin, kuten Midsomerin murhiin. Olisin innostunut kirjasta enemmän, jos paikallista historiaa olisi avattu huolellisemmin. Nyt nämä historialliset naisten murhat ja itsemurhat jäävät pelkäksi taustahälyksi, pikanteiksi kulisseiksi.

Positiivista aiheen valinnassa on se, ettei se lainkaan toista Nainen junassa-romaanin  teemaa. Teokseen on taatusti kohdistunut myös paineita 20 miljoonaa kappaletta myyneen esikoisen jälkeen. Tämä teos seisoo vahvasti omilla jaloillaan, ja tarjoaa laadukasta psykologista kauhua. Se on myös dekkarimaisempi kuin Nainen junassa, ja poliisihahmot ovat mahtavasti rähmällään keissien ratkojina. Pidinkin tästä enemmän dekkarina kuin trillerinä, jos genrerajoilla on merkitystä.

Hawkinsin keski-iän menestystarina epäonnistuneesta romanssikirjailijasta miljonääriksi toki inspiroi tätä köyhää kerjääjää. Aivan J.K. Rowling-tasoisesta nyyhkytarinasta tosin ei ole kyse, sillä Hawkins ei kirjoittanut kahvilassa vauvan kanssa paossa kylmää rotankoloaan. Suurta kaupallista laskelmointia en tässäkään teoksessa näe muuten kuin tiedollisten yksityiskohtien vähyydessä – tässä tarjotaan keskivertolukijalle helposti sulatettava määrä feminististä historiaa, mikä ei kuitenkaan pahoita kenenkään mieltä.

Kevytfeminismi on parempi vaihtoehto kuin ei feminismiä lainkaan. Ja jos lukisin tätä nuortenkirjana, siinä esiintyvä sisarussuhde ja teini-iän seksuaaliset traumat avautuisivat hyvin rakentavalla tavalla.

 

 

Levottomien siskojen odysseia

IMG_1569Onnellinen perhe vetäytyy kesäksi huvilalle saareen, jossa lomailee muita vastaavia porvarillisia perheitä ja buddhalaisia munkkeja. Kuistilla otetaan vastaan mökkinaapureita ja juodaan maltillisesti viiniä. Keskustellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa.

Tyttäriä on neljä, vanhin täyttää viisitoista ja nuorin on vasta yksivuotias. Esikoinen Aliisa on juuri löytänyt Nirvanan musiikin Kurt Cobainin kuoltua. Toinen teini, Ada, on kateellinen itseään kauniimmalle isosiskolle, joka on tottunut keräämään katseita kaikkialla, minne menee.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö (Into, 2016) rikotaan myyttejä onnellisista perheistä, käsitellään sisarussuhteita, teinikapinaa ja nuorten mielenterveysongelmia raikkaalla ja moniäänisellä tavalla. Aika-akseli alkaa myyttisestä kesästä 1994 ja päätyy nykyaikaan.

Luin tämän kirjan siksi, että sen alkulehdillä siteerattiin iranilaisen Forugh Farrokhzadin runoa. Päättelin, että kirjassa on oltava joku omaperäinen näkökulma, jos kirjailija on Farrokhzadinsa lukenut. Kovin pitkälle persialaiseen maailmaan tässä ei sukelleta, mutta Farrokhzadin runoudesta tulee sisarusparven kuopuksen Alman kirjallisuuden gradun aihe. Jo pelkästään tämä detalji ilahdutti minua suuresti – onhan Farrokhzad ollut minulle jossain vaiheessa yhtä suuri kotijumalatar kuin Edith Södergran.

Sisarusten tiet ovat rosoiset ja levottomuuksia täynnä, vaikka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa niiden tasoittamisessa. Perheidylli onkin tässä tietoisen raivostuttava: lasten soittotunteja ja soittoharjoittelua valvotaan neuroottisesti, juhlapäivinä otetaan täydellisiä perhepotretteja, ja teinit lukevat huvilalla sujuvasti Karamazovin veljeksiä. Perhe asuu vanhassa ja tilavassa puutalossa jossain Linnanmäen kupeessa. Oikeastaan lapset ovat tukehtumassa omiin etuoikeuksiinsa, ja oireilevat psyykkisesti ehkä siksikin, että yltäkylläisyys on liiallista.

Annin ja Alman vaiheet ovat hurjimpia, Annin teini-iässä ja Alman juuri siinä graduntekovaiheessa. Annin seksuaalinen etsintä ja päihdekokeilut herättävät jo viranomaishuolta, vaikka lastensuojeluun ei ehditä. Tyttöjen ryyppääminen ja julkinen masturbaatio täydessä ratikassa tuntui jo kohtauksena epäuskottavalta, ja perheen satumaisesta varallisuudesta kertoi sekin, että Annilla oli varaa maksaa koulupudokkaan ystävänsä aikuislukiomaksut omista säästöistään. Alman suhde hirveän vanhaan ja alkoholisoituneeseen filosofian lehtoriin, samaan, joka oli aikanaan kiinnostunut tämän äidistä ja siskosta, oli myös melko kaukaa haettu sattuma. Sekoiluja oli hurja lukea, eikä teksti ainakaan tylsistyttänyt pliisuudellaan.

Skitsofreniaan sairastuneen esikoistyttären Aliisan tarina järkytti minua. Se kertoi myös hoidon historiasta, eli niinkin vähän aikaa sitten kuin 1990-luvulla vahvat lääkkeet ja pitkät sairaalajaksot ovat saattaneet vammauttaa potilasta enemmän kuin hoitaa häntä. Kuinka sitten kotona asuneen skitsofreenikon tilanne on vaikuttanut perheen arkeen, siitäkin romaani antaa vihiä. Sairaus särkee perheidyllin ja saa vanhemmat lähes sokeiksi terveiden lasten pahalle ololle.

Pidin tästä teoksesta pidäkkeettömästi, vaikka kaipasin siihen lisää yhteiskunnallisuutta. Tässähän kuitenkin eletään 90-luvun lamavuosia, jotka eivät vaikuta näiden menestyjien arkeen lainkaan. Kiven teksti on lennokasta ja jouhevaa, ja taiteellisena kokonaisuutena se pyrkii eheyteen, vaikka henkilöhahmot ovat kaikkea muuta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides:ista ja Emma Clinen Tytöistä. Amerikkalaiset vaikutteet jäävät sisällön tasolla Kurt Cobain-fanitukseen ja viittaukseen Annin muutosta New Yorkiin, mutta silti romaanin maailma tuntui kansainväliseltä.

Kirja luultavasti puhuttelee nuoria aikuisia enemmän kuin varttuneempia lukijoita. Holtitonta seksiä (tai seksifantasioita) päihteiden vaikutuksen alaisena kirjassa on paljon, ja lähes kaikki parisuhteet ovat tuhoon tuomittuja. Yleisestä angstista huolimatta Kivi osaa myös rakentaa hyvän mielen tunnelmia, eli en jäänyt lukijana vellomaan sisarusten ongelmiin. Kirja tarjosi kai jotain viisautta ihmisen kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, niin tuskaista kuin se prosessi monelle meistä onkin.