Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Nettitreffeillä haamujen kanssa

Teos: Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Olen tainnut nyt lukea läpi tanskalaisen Anna Ekbergin koko suomennetun tuotannon, ja vihdoin sain tietää, ketkä kirjoittavat tämän pseudonymin takana. Nimet Anders Ronnow Klarlund ja Jacob Weinreich eivät kerro minulle mitään, mutta tuli yllätyksenä se, että kirjailijat ovat miehiä. Näissä kirjoissa kun käsitellään varsin naiserityisiä kysymyksiä.

Uusimmassa teoksessa käsitellään nettideittailun sudenkuoppia keski-ikäisten eronneiden naisten näkökulmasta. Cecilie ja Iben ovat romaanin päähenkilöt, noin nelikymppiset sisarukset Århusista, jotka molemmat käyvät läpi erokriisiä. Cecilie on jättänyt miehensä ja muuttanut asumaan siirtolapuutarhamökkiin, jossa hän kärvistelee silloin, kun on vapaalla lentoemännän työstään. Täältä käsin hän järjestelee seksitreffejä anonyymien miesten kanssa hotellihuoneisiin eri kaupungeissa. Eräänä päivänä Cecilie katoaa, ja hänen siskollaan on syytä epäillä, että joku treffikumppaneista olisi ollut asialla.

Iben työskentelee toimittajana paikallislehdessä, jossa työn tahti on verkkaisempaa kuin vauhdikkaalla siskollaan. Kun sisko on sitten ollut jo vuoden kadoksissa eikä poliisi ole saanut aikaan mitään tutkimuksissaan, Iben kokee tarpeelliseksi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän yrittää jäljittää niitä miehiä, joita Cecilie tapasi ennen katoamistaan. Näin hän joutuu sukeltamaan syvälle nettideittailun maailmaan, mutta myös parinvaihtoklubeille ja sukututkijoiden verkostoihin.

Kumppaniksi tutkimuksiin tulee eksentrinen nuorehko mies, sukututkija-Pelle, joka on monia kirjaindiagnooseja. Pelle lähtee etsimään mahdollisen tappajan tuntemattomia sukujuuria Ruotsista, ja joutuu siellä kohtaamaan erilaista pimeyttä kuin kotimaassaan Tanskassa. Opin kirjan kautta uutta mm. suositusta MyHeritage-sukututkimusohjelmasta, ja osaan suhtautua siihen varovaisemmin kuin ennen.

Tanskan puolen tarinointi liittyy lähes kokonaan seksiriippuvuutern, joten arvostin sitä, että Ruotsin puolelta juoneen löytyi muutakin sisältöä. Koin seksiriippuvuuden kuvausten aikana suoranaista puutumista, sillä liian pitkät panokohtaukset toistivat itseään.

Temaatisesti Vaarallinen nainen kiinnosti minua Ekbergin naisnimisistä kirjoista vähiten, mutta lusin sen läpi saadakseni kokonaiskuvan tästä sarjasta. Sarjan tarinat eivät ainakaan toista itseään, vaan ne sijoittuvat eri puolelle Tanskaa ja myös ulkomaille, ja niissä tehdyt rikokset myös vaihtelevat niin toteutukseltaan kuin motiiveiltaan.

Suosikiksi näistä teoksista taisi nousta viimeksi lukemani Kadotettu nainen, jonka tarinassa oli jopa maailmanpoliittista syvyyttä. Toki tämä viimeinenkin teos herätti kysymyksiä omasta ajastamme, ihmissuhteiden muutoksesta, seksuaalisuudesta anonyymina kauppatavarana ja nettideittailun aiheuttamista itsetunto- ja mielenterveysongelmista. Mutta olen lukenut aiheesta kiinnostavampiakin esityksiä.

Kovan onnen lasikartanossa

Teos: Ann Patchett: Hollantilainen talo (WSOY, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Santeri Kinnunen

Ann Patchett (s. 1963)oli minulle ennen eilistä tuntematon amerikkalainen kertoja, jonka teoksen Hollantilainen talo valitsin luettavaksi pelkästään minua puhuttelevan kansikuvan vuoksi. Luvassa oli perinteisen kuuloista amerikkalaista sukudraamaa, joka sijoittuu Philadelphiaan ja New Yorkiin. Teoksen keskiössä on erikoinen art deco-vaikutteinen kartano, jonka sotaveteraani Cyril Conroy ostaa pilkkahintaan 1950-luvun alussa. Talo oli rakennettu vuonna 1922 hollantilaiselle Van Houbekin suvulle, jotka olivat rikastuneet tupakkakauppiaina. Suku oli köyhtynyt 1930-luvun talouslaman aikaan, ja talo oli päässyt rapistumaan, mutta neuvokas Cyril koki tekevänsä hyvät kaupat ostaessaan kiinteistön irtaimineen kaikkineen.

Cyril muuttaa taloon vaimonsa Elnan ja kahden lapsen kanssa. Elna on talokaupoista järkyttynyt, sillä perhe on ennen tätä asunut armeijan tukikohdassa vaatimattomissa oloissa ja kasvattanut omat vihanneksensa. Yhtäkkiä hänen miehensä osoittautuu taitavaksi kiinteistökauppiaaksi, ja luokkahyppy tuntuu tapahtuvan lähes yhdessä yössä. Elna ei ole onnellinen lasikartanon rouvana, ja laittaa kaikki energiansa katolisen kirkon hyväntekeväisyystyöhön. Hän on myös harvinaisen poissaoleva äiti, joka jättää lapsensa palveluskunnan kasvatettaviksi.

Danny-poika on vasta kolmivuotias, kun äiti katoaa perheen elämästä. Isosisko Maeve on kymmenvuotias, ja joutuu ottamaan huolenpitäjän roolin. Isä keskittyy enimmäkseen uusien kiinteistöjen haalimiseen, ja rikkaudet moninkertaistuvat äidin lähdön jälkeen. Lapset saavat kuulla, että äiti on lähtenyt Intiaan, mutta pian hänestä aletaan puhua ikään kuin hän olisi jo kuollut.

Lasten ollessa toisella kymmenellä isän elämään purjehtii määrätietoinen yksinhuoltaja-Andrea, joka rakastuu hollantilaiseen taloon päätäpahkaa. Cyriliin tekee vaikutuksen naisen kiinnostus talon ylläpitoon, ja avioliitto solmitaan järkevältä pohjalta. Andrealla on kaksi tytärtä, jotka esitellään Cyrilin lapsille vasta vähän ennen häitä. Uusperheen solmiminen ei ole kummallekaan osapuolelle luontevaa, ja avioliittoakin varjostaa pariskunnan vakaumuksellinen ero.

Kirjassa oli kiinnostavaa roomalaiskatolisen uskon kuvaus. Conroy ovat irlantilaistaustaisia katolisia, ja myös äiti Elna omaa kelttiläiset juuret. Uusi äitipuoli taas tekee ison numeron protestanttisuudestaan, ja suhtautuu miehensä katolilaisuuteen alentuvasti. Dannyn ollessa teini-ikäinen isä ottaa asiakseen tarjota pojalleen kunnon katolilaisen kasvatuksen, eli Danny päätyy kirkkoon kuoripojaksi. Sunnuntait ovat isän ja pojan yhteistä aikaa, josta Andrea on salaa mustasukkainen.

Cyrilin terveys ei ole ollut entisensä toisen maailmansodan Ranskan-keikan jälkeen. Hän on puolikuntoinen sotaveteraani, joka ei pysty huonon polvensa vuoksi kiipeämään kaikkiin omistamiinsa kiinteistöihin. Myös elämä lasikartanossa asettaa miehelle rajoitteita. Kun hän sitten reilu viisikymppisenä kuukahtaa yhdellä rakennustyömaistaan, Danny ja Maeve saavat kokea klassisen pahan äitipuolen koston.

Teos on monisyinen sukuromaani, jonka keskiössä on ehkä liiankin tiivis sisarussuhde. Danny ja Maeve ottavat tavakseen ajella vanhan kotinsa tienoilla, ja stalkata Andreaa, joka tuntuu poistuvan talosta vain harvoin. Yhteiset hetket vanhalla kotikadulla ovat molemmille merkittäviä, ja he tuntevat olonsa kotoisiksi polttamalla ketjussa tupakkaa autossa. Maeven läsnäolo Dannyn elämässä on niin keskeinen, että hänen tuleva vaimonsa Celeste kokee usein jäävänsä kolmanneksi pyöräksi.

Kirjassa seurataan sisarusten elämää keski-ikään saakka, heidän omituisia päähänpinttymiään ja pakkomielteitään. Perheetön Maeve omistautuu veljensä yrityksen kirjanpidolle, ja siinä sivussa hän myös toimii pakastevihannesfirman talousjohtajana. Danny taas on päässyt opiskelemaan lääketiedettä isänsä perustaman säätiön turvin, mutta tuntee kutsumusta vain isältä perittyyn vimmaan kunnostaa rähjäisiä kerrostaloja. Taloilla, arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla onkin suuri rooli romaanissa, ja se kertoo myös kiinnostavasti USA:n itärannikon isojen kaupunkien sosiaalihistoriallisesta kehityksestä.

Pidin kirjassa psykologisesta näkökulmasta, jossa ulkoisesti suht tavallisten hahmojen sisältä löytyy kummallisuuksia. Kirjassa käydään ahkerasti kirkossa, pyritään auttamaan vähäosaisia ja kasvattamaan lapsia kunnon kansalaisiksi, mutta sisäisesti keskeiset hahmot ovat tuuliajolla. Myös johtuen sisarusten ikäerosta heidän muistonsa vanhemmistaan ja varhaisesta lapsuudestaan eroavat. Vanhalla kotikadulla hengailu tuntuu olevan molemmille niin tärkeä identiteetin ankkuri, etteivät he pärjää henkisesti ilman säännöllistä käyntiä talon tienoilla. Tässä menneisyyteen takertumisessa on samalla jotain kiehtovaa ja uhkaavaa, mikä estää molempia menemään ”eteenpäin” elämässään. Toisaalta romaani myös kyseenalaistaa ”eteenpäin” menon logiikkaa, ja puolustaa ihmisiä, jotka roikkuvat menneisyydessään siitä huolimatta, ettei se ole ollut erityisen onnellinen.

Pitääpä tutustua Patchettin muuhunkin tuotantoon, sillä koin tämän teoksen sekä esteettisesti stimuloivaksi että psykologisesti viisaaksi. Hollantilainen talo on ainoa häneltä suomennettu teos, mutta tuotantoa on hyvin saatavilla englanniksi BookBeatissa.

Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Karua tarinaa karismaattisuudesta

Teos: Abigail Dean: Tyttö A (Aula, 2021)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Elämän pienet pettymykset olivat jo jättäneet merkkinsä Äidin leuan alle ja rintoihin. Hänestä oli tulossa katkera; lapsuusajan valokuvista tuttu valpas katse oli nyt kylmä ja alistunut. Äiti joi isän viinalasin tyhjäksi ja jäi odottamaan miehensä paluuta. Hän tunsi uuden vauvan värähdykset kohdussaan. Pettymysten paraati jatkoi kulkuaan.”

Näin kuvaa brittiläinen esikoiskirjailija Abigail Dean suurperheen äitiä Deborah Gracieta romaanissaan Tyttö A. Romaanissa 15-vuotias Alexandra pääsee pakenemaan kodista, josta on tullut seitsemän lapsen vankila, olosuhteista, jotka eivät enää ole vuosiin olleet ihmisarvoiset. Lex on lastensuojelun koodaama tyttö A, sillä vaikka kaikki lapset otetaan huostaan omille tahoilleen, perhettä pyritään myös käsittämään kokonaisuutena. Perheessä isä tekee itsemurhan ja äiti tuomitaan vankilaan, missä tämä kuolee lasten ollessa jo aikuisia. Romaanin nykyisyydessä sisarukset yrittävät jakaa äitinsä perintöä ja tutustumaan toisiinsa uudelleen tilanteessa, joka on kaikille omalla tavallaan kuormittava.

Tässä eletään nuhjuisten seurakuntatalojen saleissa öiseen aikaan, perustetaan aina uusia soluja uusiin hylättyihin kiinteistöihin, epäonnistutaan seurakunnan lampaiden maahan kaatamisessa, ja sulkeudutaan maailmalta siinä vaiheessa, kun kymmenykset eivät enää kilahda kolehtiin. Lasten vetäminen kotiopetukseen kuuluu kuvioon, eikä tätä opetusta todellakaan valvota asianmukaisesti. Lapset elävät kirjaimellisesti tunkiolla, ja jossain vaiheessa heidät kahlitaan yöksi sänkyihinsä.

Sisarusten ikäerot saavat heidät muistamaan lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia eri tavalla toisistaan. Alexandra pyrkii kommunikoimaan kaikkien kanssa, mutta kaikki muut eivät halua tavata toisiaan. Osalla on vaikeita riippuvuuksia ja mielenterveyden haasteita, osa taas superosaajia ja menestyjiä. Ethan, eli perheen esikoinen, poika A, oli lapsista ainoa, joka ankaran kotikouluvaiheen aikana sai liikkua kodin ulkopuolella vapaasti. Alexandra puuhaa yhteisökeskusta vanhempiensa taloon nuorimman siskonsa Evien kanssa. Koska hylätty talo on yhteisössään leimattu, ja sitä pidetään jopa turistikohteena, sisarukset haluaisivat muuttaa sen imagoa ja tuoda sen paikallisten ihmisten käyttöön.

Yksi veljeksistä, Gabriel, rahoittaa miesystävänsä huumeostoksia myymällä perheen memorabiliaa nettikaupoissa. Osa sisaruksista ei halua kertoa taustastaan uusille ystävilleen ja kumppaneilleen. Paluu kotikonnuille tekee kipeää, mutta Alexandra kokee sen oudolla tavalla terapeuttiseksi.

Olen kaikenlaisten kulttitarinoiden ja karismaattisen kristillisyyden kuvausten suurkuluttaja, joten teos iski minuun syvälle siitä huolimatta, että sen rakenne on aika sekava. Vaikka Alexandra on kirjan päähenkilö, tarina jakautuu useamman sisaruksen osioihin, ja aika-akseli vaatii suurta keskittymistä. Tässä on taatusti käytetty hyväksi psykologisten trillerien ”kaavaa”, mutta aihepiirissä tai sisarusten henkilöhahmoissa ei ole mitään kaavamaisuutta.

Dean kertoo etsineensä romaaniinsa vaikutteita enemmän Yhdysvalloista, vaikka tarina sijoittuu hänen kotikonnuilleen Pohjois- ja Keski-Englantiin. Tämän tyyppisiä true crime-tarinoita lasten äärimmäisistä kaltoinkohtelusta äärikristillisessä kontekstissa taitaa löytyä enemmän rapakon takaa kuin Euroopasta, mutta pidin tätä brittitarinaa fiktiivisyydestä huolimatta todella uskottavana. Tässä perhe elää urbaanilla vyöhykkeellä monien naapureiden katseiden alla, mutta silti täysin eristyneenä ns. normiyhteiskunnasta.

Löysin tästä kirjasta yhtymäkohdan varsinkin yhdysvaltalaisen Tara Westoverin omaelämäkerralliseen teokseen Opintiellä (2018), mutta tässä tarinassa kristityn pariskunnan elämänhallinta hajoaa vielä surkeammin kuin Westoverin tarinan mormonipariskunnan. Vanhaa Testamenttia luetaan vimmaisesti ja viinalla läträtään lasten läsnäollessa. Perheen tarina on äärimmäinen ja raskas, mutta sen henkilöiden nykyisyys tuo siihen myös muunlaisia mausteita. Yhteiskunnallisuutta teoksessa varsinkin riittää, ja traumapsykologian ystäville teos voi tarjota myös ammatillisia vinkkejä.

Huomaan, että kirjailija on viikonloppuna vierailulla Helsingin Kirjamessuilla, joten häntä voisi olla hauska kuulla livenä.

Virkanaisen salatut elämät

Teos: Sarah Haymoore: Kaktus (Tammi, 2021)

Suomennos: Terhi Vartia

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Aina välillä BookBeatin algoritmit taikovat eteen omaan elämäntilanteeseen sopivia täsmäteoksia; Sarah Haymooren Kaktus oli nyt sellainen. En tiedä, olisinko nauranut tälle yhtä makeasti vielä kuukausi sitten, mutta juuri nyt siirryttyäni byrokratian vähäeleiseen maailmaan tämä teos iski minuun kuin leka.

Romaanin kertoja Susan on 45-vuotias valtionhallinnon virkanainen Lontoosta. Hän on elänyt koko aikuisikänsä turvallisuushakuista sinkkuelämää, jossa työ data-analyytikkona määrittää kaikkea muuta tekemistä. Koulutukseltaan hän on lakinainen, mutta ei ole valinnut asianajajan uraa lähinnä siksi, ettei koe olevan hyvä asiakkaiden kohtaamisessa. Susanilla on asuntolaina, hän maksaa kiltisti hyvien kulkuyhteyksien äärellä olevaa yksiötään. Kotiinsa hän ei miehiä tuo, mutta jo 12 vuoden ajan hänellä on ollut kitkaton ”järjestely” Sussexissa asuvan taiteilija-Richardin kanssa.

Susan ja Richard ovat tapailleet keskiviikkoiltaisin korkeakulttuurin ja seksin äärellä niin, ettei vaikeita kysymyksiä suhteen syvenemisestä ole kysytty. Susan itse on ”järjestelystä” miestäkin tarkempi, ja erityisen tärkeää hänelle on maksaa pilkuntarkasti puolet iltojen kuluista. Richardin suosimat trendiravintolat tulevat valtion virkanaiselle kalliiksi, mutta Susan kokee investoinnin sen arvoiseksi. Ilman Richardia hän muumioituisi yksiöönsä. Olennaista tässä suhteessa on myös se, ettei Richard tunne ketään Susanin arjen elämänpiiristä.

Kun Susan alkaa sitten vaihdevuosien kynnyksellä potea aamupahoinvointia, ”järjestelylle” on sanottava kitkerät hyvästit. Samaan aikaan Susanin äiti kuolee äkillisesti aivoinfarktiin Birminghamissa. Myös tämä johtaa naisen epämukavuusalueelle, sillä äidin talossa asuvan Edward-veljen kanssa tulee vakavaa kitkaa perintöasioista. Raskautta on mahdotonta peittää lähisukulaisilta, ja he ottavat roolin Susanin elämässä tämän sitä tahtomatta.

Romaanin Susanilla voisi ehkä olla muissa olosuhteissa nepsy-diagnoosi, mutta työmaailmassa pärjänneenä hän ei ole joutunut kohtaamaan omia rajoitteitaan ja haasteitaan. Kaktukset ovat olleet hänen intohimonsa miesten ja lasten sijasta, niille hän pystyy osoittamaan huolenpitoa ja hellyyttä. Aivan tyypillinen Asperger-tapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä häneltä puuttuu kaktusten ulkopuolella pakkomielteinen harrastus tai muu erityisen kiinnostuksen kohde. Kaktusten rooli tarinassa ei ole merkittävä, mutta jossain vaiheessa Susan päätyy treffeille Rob-nimisen hortonomin kanssa Kew Gardensin kaktusosastolle.

Susanin haudantakainen äitisuhde saa koko ajan kummallisempia piirteitä, ja suhde elossa olevaan veljeen on tarinan ankkuri. Perintöriitaan Susan suhtautuu yhtä omistautuneesti kuin valtion budjetin säästötoimenpiteisiin, ja kuolleen äidin epikriiseistä tulee hänelle uusi elämäntehtävä siinä vaiheessa, kun hänen kuuluisi keskittyä synnytysvalmennukseen.

Tämä teos tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja voin hyvin kuvitella, että joidenkin lukijoiden mielestä Susanin hahmo voi tuntua liian karkealta karikatyyrilta. Itse pidin kirjassa siitä, että näinkin kaavoihin kangistunut hahmo osoittautuu elämän kriisien äärellä muutokseen kykeneväksi. Ehkä hän ei tule koskaan luopumaan piikikkyydestään, mutta elämä heittää hänen eteensä haasteita, jotka pakottavat muutokseen.

Kirja on ovelalla tavalla yhteiskunnallinen, sillä se kertoo muun muassa Britannian terveydenhuoltojärjestelmästä, vanhushuollosta, anglikaanisen kirkon kriisistä ja työelämän haasteista. Odotin suurempaa draamaa Susanin työrooliin liittyen, mutta se jäi lopulta sivujuonteeksi tässä tarinassa. Työpaikalla silti pidetään jonkinlaiset baby showerit myös Susanille, ja kaikessa harmaudessaan valtionhallinnon työpaikka ei ole pahin mahdollinen painajainen.

Jään odottamaan romaanille jatkoa, sillä tarina Susanin vauva-arjesta jäi kutkuttamaan mieltäni. Tavallaan teoksen monet kysymykset jäivät herkullisella tavalla auki, joten jatko-osa tuntuisi tässä tapauksessa loogiselta.

Saman puun kirjavat hedelmät

Teos: Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda (Bazar, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Viikonloppu on mennyt mukavasti eräässä ateenalaisessa olohuoneessa, jossa on massiivinen mahonkinen ruokapöytä koko suvun kokoontumiselle. Siellä vietettiin Themis-rouvan ysikymppisiä pitkän kaavan kautta, sillä pari hänen lapsenlapsistaan halusivat tietää lisää mummon nuoruudesta.

Penteleet luulivat, että mummon menneisyys olisi ollut yhtä tavallista ja nurkkakuntaista kuin nykyisyys. Perheessä oli pitkään eletty ikään kuin maassa ei olisi koskaan käyty sisällissotaa.

Kreikan lähihistoria ei ole koskaan auennut minulle kovin selkeästi, vaikka muistaakseni niillä kolmella maahan tehdyllä turistireissulla oli retkiä, joilla siitä kerrottiin. Olen tiennyt, että kommunisteilla on ollut maassa paljon kannatusta, ja että siitä johtuvat yhteenotot ovat olleet verisiä. Joitain kirjoja olen lukenut toisen maailmansodan vaiheista maassa, ja sekin tuntui sekavalta, kun maan hallituksella oli vaikeuksia päättää, kumman puolen kanssa se alkaisi leikkiä.

Tämä romaani on täydellinen johdatus Kreikan 1900-luvun historiaan, jossa tuodaan esiin niin vasemmiston kuin oikeiston ääniä, ja jossa kuvataan tyypillistä perhettä, jossa mielipiteet eriytyivät radikaalisti.

Stavridisin klaania johti 97 vuoden korkeaan ikään saakka matriarkka Kiria Koralis, joka saa noin kuusikymppisenä merimiespoikansa neljä lasta huollettavakseen. Lasten äiti Elefteria on joutunut mielisairaalaan 600 km päähän pääkaupungista, ja isä Pavlos jää jollain matkallaan kultaa vuolemaan Amerikkaan. Alussa isä lähettääkin rahaa lasten elatukseen, mutta vuosien varrella yhteydenpito harvenee ja isä tuntuu perustaneen uuden perheen. Sisarukset Thanasis, Panos, Margarita ja Themis ovat riitaisia jo teineinä, mutta aikuisuuden kynnyksellä politiikka syövyttää syvän puhumattomuuden kuilun varsinkin veljesten välille. Thanasis ja Margarita ovat sodan aikana natsien kätyreitä, ja Panos kuuluu avoimesti vastarintaliikkeeseen. Thanasis vammautuu pahasti sodassa, ja Panos kuolee kommunistisen armeijan soturina sodan loppumetreillä. Margarita taas matkustaa sodan runtelemaan Berliiniin etsimään rakastettuaan Heinziä, ja monien vaiheiden kautta päätyy, ironista kyllä, elämään elämäänsä DDR:ssä.

Kirjan jännittävin episodi liittyy Themisin nuoruuden radikalisaatioon ja 1940-luvun lopun sisällissotaan, jossa kommunisteilla oli Balkanin naapurimaista käsin koulutettu armeija. Themis päätyi sotilaaksi tähän armeijaan, ja oppi tappamaan erottaen teot ja tunteet toisistaan. Hän oli pitkään koulutusleirillä Bulgariassa, jossa nälkiintyneet kreikkalaiset nauttivat naapurimaan runsaista lihapadoista. Paluu tosi toimiin pohjoisen Kreikan maalaiskyliin oli sitten kylmempää kyytiä, jonka aikana sinisilmäinen idealismi koki kolhuja. Naisen rakkaussuhde karhumaisen komentaja-Makrisin kanssa on kiihkeä, ja myöhemmin oikeiston ylläpitämällä vankileirillä hän synnyttää miehelle pojan, Angelosin. Kauhukseen hän saa todeta, että mies oli kääntänyt takkinsa, ja edennyt vankileirin vartijaksi vihollisen puolelle.

Suvun poliittinen erimielisyys jatkuu myös seuraavassa polvessa, vaikka äiti-Themis opettelee vaikenemaan taustastaan. Tämän hän tekee lähinnä siksi, että toivoo lapsilleen parempaa menestystä työmarkkinoilla kuin hän itse on saanut kokea. Themis menee kolmikymppisenä sinkkuäitinä naimisiin vakaan ja änkyttävän koulukaverinsa, verovirkailija-Giorgiosin kanssa. Tässä vaiheessa hän on kahden lapsen äiti, sillä hän on adoptoinut kuolleen sissitoverinsa lapsen valtion ylläpitämästä lastenkodista Thessalonikista.

Kirjassa on paljon paikallispolitiikkaa, taloushistoriaa ja kertomuksia kreikkalaisesta demokratiasta (ja varsinkin sen puutteesta). Brittikirjailijaksi Hislop tuntuu todella tuntevan Kreikan taskunpohjia myöten, ja hän tuntuu saavan arvostusta myös kreikkalaisten lukijoiden keskuudessa. Googlailin vähän tämän romaanin arvioita Goodreadsissa, ja teos on saanut erittäin kirjavan vastaanoton. Minulle tämä oli täyden viiden tähden teos, johtuen siitä, että koin pitkästä aikaa oppivani jotain uutta romaania lukiessani. Kirjaa on myös moitittu henkilöhahmojen epäuskottavuudesta ja juonen kliseisyydestä.

Itselläni tuli kirjan puolivälin jälkeen uupumusta turnauskestävyydessä, sillä Themisin kokemat vastoinkäymiset alkoivat tuntua liiallisilta. Juoni piristyi taas 1960-70-luvuille tultaessa, vaikka perhe sai taas kokea traagisia asioita sotilasjuntan aikana. Loppua kohti kirjassa tapahtuu sukuromaaneille tyypillinen ajallinen tiivistys, eli siinä alkoi olla lähinnä syntymiä, naimisiin menoja ja kuolemia, ei enää mitään totutusta elämänmenosta poikkeavaa.

Olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos se olisi rajoittunut vaikka kymmeneen vuoteen. Aika-akselihan tässä on lähes 90 vuotta, tai tarina alkaa Themisin varhaisimmista muistoista elämästä huonokuntoisessa, mutta ah niin romanttisessa kerrostalossa 1920-luvun lopulla. Tämä talo puretaan maanjäristyksen jälkeen, ja muutto rakkaasta kotitalosta saa Themisin äidin mielen järkkymään. Kirjaa kritisoitiin mm. mielisairaalaolojen epärealistisesta kuvaamisesta, eli kriitikkojen mukaan äidin eristäminen lapsistaan ei ollut uskottavaa. Itse pidin tarinaa hyvinkin uskottavana sen tietämyksen pohjalta, mikä minulla on suomalaisesta mielisairaaloiden historiasta. Kreikkalaisen mielisairaalan kuvaus ei edes tuntunut tässä kovin ahdistavalta.

Tämän teoksen maailma on sen verran rikas ja puoleensavetävä, että toipuisin kirjoittamaan kunnollisen, analyyttisen arvion tästä vasta monen viikon pohdiskelun jälkeen. Nyt olen jo lukemassa kolmatta Hislopin teosta, ja harmittelen sitä, että hän on melko harvaan julkaiseva kirjailija. No, tätä teosta ei ole taatusti kirjoitettu vuodessa, ja on luultavasti vaatinut kirjailijalta pitkää ruohonjuuritason oleskelua Ateenassa.

Kreikka ei ole varsinaisesti unelmieni matkakohde, mutta hämmennyin myös siitä, kuinka paljon muistoja kirjat ovat herättäneet minussa. Toistaiseksi uskallan väittää, että Hislopin tuotanto on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin vaikka Elena Ferranten, vaikka minulla oli kaikki edellytykset rakastua Napoli-sarjaan. Hislopin ja Ferranten naishahmoissa on paljon samaa, vaikka Ferranten italialaisten naisten vihkiytyminen moderniin elämään ja feminismiin tapahtuu helpommin kuin Hislopin naisilla.

Minulle teos on ollut toistaiseksi tämän lukuvuoden yllättävin Kirjatapaus, ja jään innolla odottamaan kanssabloggareiden havaintoja tästä.

Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.