Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)

Mainokset

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Äitiys ei ole kilpalaji

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Karhulahti

Kiinnostavia uusia kirjailijanimiä pomppii eteeni nyt angloamerikkalaisesta maailmasta, mikä hieman jopa harmittaa, koska ensisijainen kiinnostuksen kohteeni tässä blogissa juuri nyt on edistää aloittamaani maahaastetta. Kiinalaisamerikkalaistaustaisen Celeste Ng:n teoksia olen kuullut kehuttavan jo ennen nyt lukemaani suomennosta, joten olen jo odottanut pääseväni häneen käsiksi. Hänen teoksissaan keskiössä tuntuu olevan monikulttuurinen perhe-elämä, ei kuitenkaan leimallisesti kiinalaisamerikkalaisesta tai aasialaisesta näkökulmasta.

Teosta Tulenarkoja asioita on jo suositeltu äitienpäivän lukemistoksi suomalaisessa Blogistaniassa, ja teos on saanut sekavia arvioita. Täytyy myöntää, etten myöskään itse aloittanut tätä teosta ”liekeissä”, sillä sen aihepiiri, ohiolaisen aatteellisen asuinyhteisön naapurusto ja siellä asuvat, täydellisyyttä tavoittelevat keskiluokkaiset äidit, tuntui liian sovinnaiselta. Koukkuna minulla kuitenkin toimi tuo asuinyhteisö, eli Shaker Heights, jo 1930-luvulla rakennettu rauhan tyyssija, jonka keskeinen tavoite oli roturajojen hälventäminen ja yleinen yhteiskunnallinen tasa-arvoistaminen.

”Shakerit” olivat tiukka protestanttinen uskonlahko, jotka uskoivat selibaattiin ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tässä kuvataan lahkon viimeisiä aikoja, sillä valtaosa Shaker Heightsin asukkaista on maallistuneita, ja uskovat enemmän demokraattiseen puolueeseen kuin Kristukseen. Uskonnollinen teema oli kuitenkin kiehtova, ja olisin voinut lukea yhteisön historiasta enemmänkin.

Teos sijoittuu vuoteen 1998, eikä 1990-luku ole minulle kaikista vetävin ”historiallinen” ajanjakso kirjojen maailmassa. En osaa vielä tutkia tuota vuosikymmentä retrospektiivisin lasein, ja koska itse olin nuorena aikuisena suht stressaavassa ja ruuhkaisessa vaiheessa, en omaksunut ”ysäriltä” läheskään kaikkia sen kulttuuri-ilmiöitä. Toisaalta olin äiti 90-luvulla ja pystyn hyvin samastumaan kaikkiin teoksen äitihahmoihin. Teoksen keskeinen teema on äitiyden moninaisuus ja suorituskeskeisen äitiyden kyseenalaistaminen.

Rouva Elena Richardson on kolmannen polven yhteisöläinen, joka on onnistunut olemaan kotoa poissa vain opiskeluvuodet. Hän on ammatiltaan toimittaja, mutta on luopunut urahaaveistaan perheensä vuoksi. Aviomies on menestynyt juristi, joka käy töissä läheisessä Clevelandin kaupungissa; Elena toimittaa yhteisön omaa paikallislehteä ja puuhastelee moninaisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa. Hänellä on neljä lasta, joista nuorin Izzy on erityistä huomiota kaipaava nuori. Äidin suhde nuorimpaan tyttäreensä on monessa suhteessa ongelmallinen, koska tämä, toisin kuin sisaruksensa, ei ole koskaan oppinut noudattamaan yhteisönsä sääntöjä.

Elena saa lisätuloja vuokraamalla vanhemmiltaan perimää taloa halpoja kämppiä tarvitseville, kuten taiteilijoille ja siirtotyöläisille. Myös vuokranantajana hän kokee olevansa hyväntekijä, mutta tästä huolimatta vaihtuvuus tässä asunnoiksi jaetussa talossa on tiheä. Kun Elena saa vuokralaiseksi Mia Warrenin, valokuvaajan ja yhden tyttären yksinhuoltajan, hänen perheessään alkaa tapahtua, hyvässä ja pahassa. Ehkä pahin virhe, jonka Elena tekee, on Mian kysyminen perheen taloudenhoitajaksi. Mia on koko aikuisikänsä tehnyt hanttihommia, jotta pystyisi omistautumaan osa-aikaisesti taiteelleen. Elena aidosti haluaa tukea vuokralaistaan taiteen saralla, mutta työ- ja vuokrasuhde alkaa nopeasti natista liitoksistaan.

Nämä kaksi äitiä ovat molemmat omalla tavallaan vahvoja yhteiskunnan pilareita. Myös Mia on omahyväinen ja aatteisiinsa syvästi uskova vaihtoehtoihminen, joka paheksuu suureen ääneen porvarillista elämäntapaa ja omistamista. Mialle nomadinen elämäntapa on itseisarvo, ja tämän vuoksi hän on raahannut tytärtään Pearlia osoitteista ja osavaltioista toiseen vain toteuttaakseen visioitaan kuvauksista. Mian kuvausprojekti kestää tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen kaksikko pakkaa autonsa ja lähtee hortoilemaan kohti seuraavaa vuokramurjua.

Shaker Heights on ensimmäinen paikka, johon Pearl-tytär kokee kotoutuvansa. Hän ystävystyy kaikkien Richardsonin sisarusten kanssa, ja tulee vihityksi teinikulttuurin salaisuuksiin pinnallisen, mutta hyväsydämisen Lexien kautta. Richardsoneilla katsotaan koulun jälkeen kaikki iltapäivät Jerry Springer Show’ta ja pohditaan siinä esiintyvien friikkien ja marginaaliotusten haasteita lähes antropologisesta näkökulmasta. Tämä ulottuvuus kiehtoi minua, vaikka en itse muista päässeeni näiden tunnustuksellisten talkshow’ien maailmaan muiden kiireiden vuoksi. Muistan kuitenkin ajan, jolloin lapsuuteni kodissa oli aina iltapäivällä TV päällä ja sieltä katsottiin joko MTV:n videoita tai jotain amerikkalaista tositv-scheibaa. Nuorisokuvauksesta tuli siis kotoisa olo, ja pystyin hyvin samastumaan heidän hengailuunsa.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä kaikki draama keskity Elenan ja Mian pinnan alla kytevään kaksintaisteluun. Minulle jännityksen määrä oli sopiva, ja koin varsinkin kysymyksen kiinalaisten siirtotyöläisten oikeuksista, ja siihen kytkeytyvän adoptiodraaman koskettavaksi. Kuvatussa yhteisössä asuu vähävaraisia kiinalaisia, joista valtaosa työskentelee alipalkattuina etnisissä ravintoloissa, sekä hyväosaisia afroamerikkalaisia, varsinaisia Bill Cosby-perheitä. Celeste Ng ei kuitenkaan kaikkialla alleviivaa rotukysymyksiä, vaan esittää hahmonsa monisyisinä ja myös vähemmän stereotyyppiseen ajatteluun kykenevinä.

Suosittelen siis lämpimästi Tulenarkoja asioita niille, jotka vielä etsivät kirjaa äidille äitienpäiväksi. Teos on siksikin sopiva, että siinä seikkailee monen ikäisiä äitejä, ja myös isovanhempia. Teini-ikäisten näkökulma sopii hyvin niille, jotka ovat nyt alle nelikymppisiä. Ja vaikka teos on fiktiota, luin rivien välistä, että siinä saattaa olla joitain omaelämäkerrallisia säikeitä, koska kirjailija itse on kasvanut tuossa yhteisössä, joka on oikeasti olemassa.

Noitasiskojen matka Princetoniin

Krassi Zourkova: Wildalone (HarperCollins, 2015)

Äänikirjan lukija: Barrie Kreinik

Maahaasteeni Balkan-osuudessa olen ollut aidosti hukassa, sillä tuon maailman kolkan kaunokirjallisuutta käännetään aika vähän suomeksi. Olen kyllä löytänyt teoksia lähes joka Balkanin maasta (ehkä en Montenegrosta?), mutta niiden saatavuus on haasteellista. Albanian olen jo kuitannut omasta hyllystäni löytämällä teoksella, mutta monen muun maan suhteen pää lyö tyhjää. Sattumoisin törmäsin nyt bulgarialaistaustaisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan Krassi Zourkovan romaaniin Wildalone, jonka kuuntelin BookBeatissa (jossa on yllättävän hyvin englanninkielistä kirjallisuutta).

Wildalone on kiinnostava yhdistelmä young adult-genreä ja fantasiaa, mutta tiukka genren määrittely ei tee teokselle kunniaa. Se on yhdellä tasolla perinteinen nuoren naisen kasvutarina, mutta siinä on myös historiallisen romaanin siemeniä. Se toimii myös kahden kulttuurin erojen analyysina, ja on oiva kertomus Balkanin maiden siirtolaisuudesta ja aivovuodosta. Erityisen paljon pidän romaanin nimestä, joka on kekseliäs ja monimerkityksinen käännös bulgariankielisestä alkuperäiskäsitteestä.

Romaanissa nuori Theadora matkustaa Amerikkaan opiskellakseen musiikkia Princetonin yliopistossa. Jo ensimmäisellä viikolla hänet ylipuhutaan paikkaamaan peruttua pianokonserttia, ja nuoren naisen akateeminen ura on muutenkin nousujohteinen. Häntä ohjataan keskittymään opinnoissaan pelkästään musiikkiin, vaikka hän haluaisi oppia uusia aineita, kuten kreikkalaista taidetta.

Kotona Bulgariassa hänellä on isoisoisältä peritty piano, jota kukaan ei ole soittanut sataan vuoteen. Perheen kodissa on myös huone, jonne Thea ei ole koskaan saanut mennä. Tytön vanhat vanhemmat eivät olisi halunneet päästä ainoaa lastaan toiselle mantereelle, mutta Thea on tehnyt kovasti töitä saadakseen stipendinsä eliittiyliopistoon. Perheessä on paljon salaisuuksia, joita Thean äiti ja isoäiti varjelevat lahjakkaalta lapseltaan.

Thean perheessä on vaiettu muun muassa vanhemman siskon olemassaolosta, joka on kuollut ennen Thean syntymää. Siskon hauta löytyy kaukaisesta kaupungista Turkin rajalta, jolla sukulaiset eivät enää vieraile. Elsa-siskolla on ollut pakkomielle noituuteen liittyvästä folkloresta, ja myös hän on aikanaan opiskellut Princetonissa. Siskon varjo piinaa Theaa, ja hän myös pelkää siskon kohtalon, nuorena kuolemisen, tarttuvan häneen itseensä.

Kirjan nimi viittaa bulgarialaiseen folkloreen ja sen naishahmoihin, metsissä asuviin Samodivi-noitiin. Tarinassa matkataan 1700-luvulle, jolloin puuseppämunkki Rafael sokeutuu nähtyään tällaisen noidan ja tultuaan sen viettelemäksi. Kristinuskon ja pakanauskon vuoropuhelu on kiehtovaa, koska kirjailijan mukaan se ei ole koskaan tyrehtynyt Bulgariassa.

Kirjassa on vähän samanlainen tunnelma kuin Donna Tarttin The Secret History:ssa. Aina en lämpene amerikkalaisille college-tarinoille, mutta tässä oli aidosti omaperäisiä näkökulmia opiskelijaelämään. Toki tässä myös tehdään stereotyyppisiä asioita kuten bailataan opiskelijaklubien ilmaisilla kaljahanoilla, mutta sen vahva eurooppalainen korostus nostaa tarinan toiselle tasolle. Eniten pidin bulgarialaisen perhe-elämän kuvauksista, varsinkin eksentrisen isoäidin Baba Maran hahmosta.

Äänikirjan lukijalla oli vahva itäeurooppalainen korostus, ja paikoitellen hänen luentansa kuulosti hieman Boratilta. Koska kyseessä ei ole huumorikirja, vahva aksentti hieman ärsytti. Toisaalta teoksessa on vahva itäeurooppalainen potku myös kielellisesti, mikä toi siihen lisämausteita.

Maahaaste on nyt kohdassa 59/196: Bulgaria.

Gepardit ovat ikuisia

Teos: Giacomo Mazzariol: Veljeni supersankari (Impromptu, 2019)

Suomennos: Osmo Korhonen

Maahaasteeni ei enää etene samaa vauhtia kuin sitä startattaessa: moni ikuinen hyllynlämmitin on kesken ja jokunen jumittaa niin vakavasti, että olisi aika vaihtaa kirjailijaa. Lempimaani Italiaa varten minulla oli suuria suunnitelmia, mutta päädyin sitten lukemaan jotain helppoa ja ”sydäntä lämmittävää”. Valitsemassani kirjassa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, se on ollut kotimaassaan bestseller, ja saapuu meille minulle ennen tuntemattoman Impromptu-pienkustantamon kautta.

Tämä teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo Mazzariolin perheestä jossain Veneton maakunnassa. Perheessä on kolme lasta, ja siihen odotetaan neljättä. Viisivuotias Giacomo on äidin raskaudesta innoissaan, koska toivoo pikkuveljeä ja ”tasoitusta” perheen olennaisissa valtataisteluissa, kuten TV-kanavien valinnoissa. Kun vauva syntyy, hän näyttää ihmeen aasialaiselta, ja hänen kielensä on aina ulkona. Pian säästeliäs isä keksii ostaa varastollisen vaippoja tukusta, koska odotetaan, että Giovanni tulee tarvitsemaan niitä pitkään.

En kirjaa lukiessani osannut päättää, oliko se lasten-, nuorten vaiko aikuisten kirja, mutta loppupeleissä genrellä ei ollut väliä. Näkökulma kirjassa on kasvavan Giacomon, jolla on vaikeuksia selittää veljen olemassaoloa ulkomaailmalle. Veli on erikoinen gepardi, joka ei mahdu teini-ikäisen cooliuden kaikkitietävään maailmaan. Veljen terveydentilasta juoruillaan myös julmasti, ja ulkomaailman kommentit ovat usein tahdittomia.

Perheen äiti jättää urahaaveensa Giovannin vuoksi, ja on hoitanut poikaa niin hyvin, ettei keskussairaalassa katsota hänen tarvitsevan vammaistukea. Ehkä kirjassa eniten kosketti valtion ja ympäröivän yhteiskunnan nuiva asenne vammaisiin, ja perheen urhea omavaraisuus vammaisen lapsen hoitajina.

Muuten tämä on hyvin arkinen kasvutarina, jossa kyllä riittää huumoria, mutta monet asiat ovat, kirjailijaa mukaillen, ”itsestään selviä kuin Nutella välipalaleivillä”. Italialaisesta kulttuurista en ainakaan oppinut mitään uutta, nuorisokuvaus oli suunnilleen identtistä vastaavien kuvausten kanssa muualta Euroopasta. Nutellaa taas kirjassa kulutetaan niin suurella antaumuksella, että epäilin firman jo olevan taustalla sponsorina.

Jos et ole koskaan lukenut teosta, jossa yhtenä päähenkilönä on henkilö, jolla on Downin syndrooma, tämä romaani saattaa kolahtaa, ja se voi toimia hienona peilinä sellaisille nuorille lukijoille, joilla on lähipiirissä vastaava tilanne. Tyypit ovat symppiksiä, ja teksti on lennokasta, mutta ei erityisen mieleenpainuvaa.

Koska teksti on omaelämäkerrallinen, ja siihen liittyy mediakuuluisuutta, teksti elää varmasti paremmin sellaisen lukijan mielessä, joka on nähnyt tämän kaksikon tekemiä videoita. Vammaisaktivismina teos toimii voimallisemmin kuin kaunokirjallisena teoksena.

Maahaasteen rasti on siis 38/197: Italia. Uudempaa italialaista kaunokirjallisuutta on listallani paljon, ja jos pääsisin edes Elena Ferranten tuotannossa Napoli-sarjan aloitusosaa pidemmälle, olisin tyytyväinen.

Pidä huolta siskosta

Teos: Han Kang: Vegetaristi (Gummerus, 2018)

Käännös englannista suomeksi: Sari Karkulahti

Korealaisen Han Kangin teoksesta Vegetaristi olen kuullut paljon pöhinää ennen kirjaan tarttumista, mutta yritin olla lukematta liian seikkaperäisiä arvioita, koska halusin tutustua kirjaan ilman ennakkoluuloja. Kirjan nimen perusteella odotin tältä vahvoja poliittisia kannanottoja lihan tehotuotannosta, tai kuvauksia eläinrääkkäyksestä. Jälkimmäistä kirjassa oli yksi kohtaus, mutta globaalia, ekologis-poliittista tasoa sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Vegetaristi on Soulin kaupungin nykypäivään sijoittuva sukutarina, jossa perheen eri jäsenet kokoontuvat ihmettelemään introvertin nuoren vaimon Yeong-hyen äkillistä päätöstä alkaa kasvissyöjäksi. Itse päähenkilö ei saa kirjassa kertojan roolia, vaan häntä tarkkailevat entinen aviomies, siskon mies (josta myös tulee entinen) ja pikkusisko. Yeong-hyen suku on kotoisin maaseudulta, jossa ei varsinkaan ymmärretä kasvissyönnin filosofiaa. Aviomies Cheong ehkä kestäisi sen, jos vaimo suostuisi kuitenkin laittamaan tälle ”normaaleja” liharuokia. Yeong-hye on kuitenkin uudessa aatteessaan ehdoton, ja osoittautuu vaikeaksi kumppaniksi myös miehen liikesuhteiden saralla, koska hänen käytöksensä ei herätä luottamusta business-illallisilla. Lihansyönnin normalisoinnin kuvaus olikin kirjassa aivan eeppisen ahdistavaa.

Pariskunnan avioliitto on lapseton, Cheong vaikuttaa täydeltä kusipäältä, ja Yeong-hyen ainoa individualismin ilmaisu tapahtuu ruoan kautta. Hänellä on sivubisneksiä opettajan assistenttina ja graafisena suunnittelijana, mutta enimmäkseen hänen elämänsä on kotikeskeistä. Tähän verrattuna sisko In-hye on supersuoriutuja, joka elättää kosmetiikkaliikkeellään myös erittäin vaihtoehtoista videotaiteilijamiestään. Ei ole ihme, että lankomies melkein rakastuu vähemmän uraohjautuvaan kälyynsä, tai ainakin kokee tätä kohtaan räjähtävää kiihkoa. Naisen pakarassa sijaitseva syntymämerkki, mongoliläiskä, on nousevalle kuvataiteilijalle äärimmäinen himon objekti.

Paikoitellen minua jopa nauratti kuvaus lankomiehen videotaiteesta, koska siinä oli niin paljon samaa suomalaisten elämäntapa-artistien kanssa. Langolla on pakkomielle Yeong-hyen luomesta, ja näin hän saa houkuteltua naisen performoimaan alastomana videolleen tälle tuntemattoman miehen kanssa. Body painting pääsee romaanissa keskiöön, kun Yeong-hye kokee kukkaniityn puhkeavan haaroissaan. Muutenkin hän osoittautuu seksuaalisesti vapaamielisemmäksi kuin molemmat taiteilijamiehet, mutta tulkinnanvaraiseksi jää, ovatko nämä tapahtumat triggerinä hänen mielentilansa heikkenemiseen. Kielletyn rakkauden kuvaus oli kaikessa karuudessaan kaunista, eikä suhdekuvioissa ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Eniten romaanissa kiehtoo Han Kangin kielen poeettisuus, joka puskee läpi jopa kahden käännösrekisterin läpi.

Kirjan loppuosassa seurataan sisarusten suhdetta tilanteessa, kun kummatkin aviomiehet ovat feidanneet kuvioista. Yeong-hyen mielenterveys on romahtanut, ja hänellä on puhjennut paha anoreksia. Siskon huolenpito oman erokriisin keskellä on liikuttavaa, mutta hänen mielisairaalassaan on myös vertaistukea, kun paremmassa kunnossa olevia potilaita laitetaan katsomaan heikompiensa perään. Han Kang kuvaa tuota maailmaa pieteetillä ja kunnioituksella, enkä ainakaan saanut kuvauksesta vaikutelmaa, että Etelä-Korean psykiatrian taso olisi Suomea heikommalla tasolla. Romaanin tarkoituksena ei selvästikään ole kritisoida mielenterveyspalveluiden tilaa.

Päähenkilön sairauden kuvaus oli huomattavasti rankempaa kuin mitä luin äskettäin Riikka Pulkkisen teoksesta Lasten planeetta, jossa myös kuvataan huolta psykiatriselle osastolle joutuneesta siskosta. Mutta herkkyyden ja kuvauksen tarkkuuden tasolla kuljettiin samoilla aaltopituuksilla, ja näin nämä kaksi teosta voisivat muodostaa kiinnostavan lukuparin, kun molemmissa on myös teemoina avioero ja lapsen huoltajuuskiista.

Han Kang saa mahtumaan valtavan määrän tunteita ja aistillisuutta tähän pieneen, traagiseen romaaniin, joka kasvissyöntiä enemmän kertoo mielenterveyden ongelmista. Pidin tästä vähintään yhtä paljon kuin jo kestosuosikiksi nousseen Kyung-sook Shinin tuotannosta, ja tunnistin heidän kertovan samasta maasta, vaikka eri painotuksilla ja eri perspektiiveistä.

Annoin tälle Goodreadsissa 5 tähteä, mikä on luokittelu, jonka kanssa yritän olla taloudellinen nykyään. Tämä saattaa olla toistaiseksi mieleenpainuvin teos, minkä olen tämän maahaasteen aikana lukenut.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 33/196. Etelä-Korea. Postaukset eivät noudata loogista numerojärjestystä, koska aika moni aiempi listaamani kirja on vielä kesken – ehkä oikeasti olen rastilla 23. HELMET-haasteeseen laittaisin teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa nähdään unia.”