Siskonpedillä Eritreassa

Teos: Hannah Pool: My Father’s Daughter (Free Press, 2009)

Hannah Pool (s.1974) oli nuori opiskelijatyttö Manchesteristä, kun hän sai kirjeen isältään Eritreasta. Adoptiolapsena hänelle oli aikanaan kerrottu, että biologiset vanhemmat olivat kuolleet, eikä hän johtuen tästä tiedosta ollut erityisen kiinnostunut juurihoitomatkasta. Kun hänen adoptioisänsä sitten matkusti uudelleen Eritreaan maan itsenäistyttyä, hän vieraili tyttärensä orpokodissa ja sai tietää, että biologinen isä onkin elossa. Hän kertoi asiasta Hannah’lle vasta tämän tullessa täysi-ikään.

My Father’s Daughter on kolmikymppisen lontoolaistoimittajan tarina identiteetin muutoksesta ja juurien löytämisestä. Pool matkustaa Eritreaan pitkän harkinnan jälkeen löydettyään ensin Lontoossa asuvan serkkunsa. Hänen uusi sukunsa on monien eritrealaissukujen tapaan diasporinen, ja sukulaisia löytyy niin Ruotsista kuin Amerikasta. Tytön biologinen isä on maanviljelijä ja hänellä on uusi perhe naisen kanssa, jonka hän nai äidin kuoleman jälkeen. Vanhempia sisaruksia häneltä löytyy Eritreasta neljä; Hannah eli Azieb oli tämän sarjan kuopus, joka annettiin lastenkotiin, koska isä koki, ettei pysty hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa yksin.

Oliko sitten adoptio Britanniaan onnenpotku tytölle, joka olisi kotimaassaan tullut ympärileikatuksi ja naitetuksi jo teini-ikäisenä? Lontoossa Hannah on menevä sinkku, jolla ei ole kiirettä perheen perustamiseen; Eritreassa hän olisi todennäköisesti ollut jo teini-ikäisten lasten äiti. Myös Hannah’n adoptioäiti kuoli nuorena, ja isä jätti tämän norjalaisille ystäville hoitoon pariksi-kolmeksi vuodeksi ennen kuin pystyi järjestämään tälle kodin Britanniasta. Adoptioisästä tuli Afrikan sarven spesialisti yliopistossa, mutta tästä huolimatta nuori Hannah osoitti vähän kiinnostusta synnyinmaataan kohtaan.

Kertomus kohtaamisista uusien sukulaisten kanssa on koskettava, ja Pool osaa toimittajana kuvata hyvin myös maan lähihistoriaa. Perhe ei elä pahimmassa köyhyydessä, sillä kaikilla on jotain työtä, mutta maalla asuvat sukulaiset ovat riippuvaisia ulkomaisesta ruoka-avusta. Ensi tapaaminen järjestetään pääkaupungissa Asmarassa, mutta matkan aikana Hannah haluaa matkustaa isän ja sisarusten kotikyliin. Kaupungissa asuvat veljet ovat sitä mieltä, että maaseutumatkailu olisi liikaa ensi reissulla, mutta silti reissuun lähdetään. Ilman kylien kuvausta teos olisikin jäänyt kovin latteaksi, ja erityisen koskettava oli kohtaus, jossa Hannah palaa synnyinkotiinsa ja ottaa kuvan sängystä, jossa syntyi.

Hannah’n ymmärrystä juuristaan helpottaa toiseksi nuorimman Zemichael-veljen tuki, sillä myös tämä eli aikuiseksi asti toisessa lastenkodissa. Häntä ei koskaan adoptoitu, ja hän säilytti yhteyden sukuunsa, mutta toiseuden tunne on vaivannut myös häntä. Sisarusten elämänpolut ovat erilaisia, ja kaupungissa asuvien veljien kanssa Hannah voi jopa käydä rennosti kaljalla. Timnit-siskoon hän onnistuu luomaan niin läheisen suhteen, että he jo riitelevät kahden viikon tuntemisen jälkeen, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä. Sisko tuntuu voimakastahtoisimmalta koko parvesta, ja Hannah saa reissun aikana käsityksen siitä, millaista olisi ollut kasvaa hänen rinnallaan.

En muista, olenko lukenut monia kansainvälisestä adoptiosta kertovia teoksia aiemmin. Ainoa teos, joka tulee mieleen, on Suomessa asuvan Anu Rohima Myllärin kertomus juurimatkasta Bangladeshiin. Siinä kuvattiin enemmän kasvua Suomessa, kun taas tämä teos keskittyy enimmäkseen aikuisiän juurien etsintään. Uskon, että teos kiinnostaa muitakin kuin adoptoituja, mutta teos on luultavasti kirjoitettu juuri vertaistuen näkökulmasta.

Eritrean arjesta teos antaa fragmentaarisen kuvan. Maan hallinnon syvä patriotismi ja tietynlainen vainoharhaisuus korostuvat kohtaamisissa rajaseuduilla ja lentokentällä. Kaikkien viranomaisten ei ole helppo ymmärtää Hannah’n adoptiotaustaa, ja häneltä vaaditaan moneen otteeseen henkilökorttia passin sijaan. Myös tigriniyan eli maan virallisen kielen puhumista pidetään velvollisuutena myös diasporassa asuville, ja Pool päätyykin Lontoossa kielikurssille matkansa jälkeen.

Kirja on jouhevaa luettavaa, ja arvostin siinä Poolin rehellisyyttä oman elämäntapansa suhteen. Hän on matkallakin oma itsensä, muodista kiinnostunut, lasiin sylkemätön bilehile, joka nauttii muiden paluumuuttajien seurasta Asmaran hotellien baareissa, ja ahdistuu siitä, että sukulaiset kommentoivat hänen hameidensa pituutta. Teokseen mahtuu myös rempseitä irtiottoja ja hersyvää huumoria, joka kohdistuu enemmän itseen kuin uusiin sukulaisiin.

Maahaaste liikkuu nyt kohtaan 84/196: Eritrea.

Mainokset

Mustien mannekiinien muistista

Teos: Yvonne Vera: The Stone Virgins (Farrow, Strauss & Giroux, 2002)

Maahaasteessa olen lukenut pitkään itselleni uppo-outoja kirjailijoita, mutta nyt on aika palata maahan ja kirjailijaan, jota jo vähän tunnen. Zimbabwessa en ole koskaan käynyt, mutta maan kirjallisuus on tullut tutuksi muutaman loistavan äänen kautta. Yvonne Vera (1964-2005) ehti kirjoittaa viisi teosta ennen kuolemaansa, ja itse olen lukenut näistä aiemmin teoksen Butterfly Burning (1998), joka myös suomennettiin nimellä Palava perhonen (2001).

Veran teoksia on opetettu yliopistoissa ympäri maailmaa postkoloniaalin kirjallisuuden kursseilla, ja hänellä on ollut ainakin akateemisissa piireissä jonkunlainen kulttistatus. Vaikka Vera vietti osan elämästään Kanadassa, opiskeli, väitteli ja opetti Yorkin yliopistossa Torontossa, hänen teoksensa kertovat kaikki Zimbabwen (entisen Rhodesian) lähihistoriasta. Itse olen ollut tietoinen sekä Veran että hänen aikalaisensa Tsitsi Dangarembgan (s.1959) tuotannoista jo melko pitkään, ennen kuin löysin uudempia (ja vähemmän vaikeatajuisia) zimbabwelaiskertojia tällä vuosikymmenellä (mm. Pettina Gappah, NoViolet Bulawayo, Tendai Huchu).

Romaani The Stone Virgins jäi Veran viimeiseksi, ja siinä käsitellään Rhodesian sisällissodan jättämiä haavoja kollektiivisen muistelun tasolla. Siinä ei ole kovin montaa nimettyä henkilöhahmoa, ja nimetyillä henkilöillä on vahva sisäinen maailma, mutta noin kolmasosa teoksesta on paikkojen ja reittien poetiikkaa. Teos on hyvin tiivis ja intensiivinen, ja sitä ymmärtäisi parhaiten, jos pysähtyisi lukemaan sitä itselleen ääneen.

Luin kirjaa pikalukuna siksi, että pöydälläni on nyt liian monta afrikkalaisteosta, joista olen innoissani. Lukemiseni ei tehnyt kirjalle kunniaa, mutta onneksi minulla oli tuoreessa muistissa Toni Morrisonin Jazz, johon teosta nyt vertaan. Vera antaa Bulawayon kaupungille rytmin samalla tavalla kuin Morrison New Yorkille. Tässä Bulawayossa kuunnellaan ehkä vähemmän musiikkia, mutta äänimaailma tulee luonnosta ja kaupungin orgaanisesta melusta. Bulawayosta matkustetaan bussilla vuorille, Kezin kylään, joka ennen maan itsenäisyyttä toimii leppoisana retkipaikkana kaupunkilaisille. Puolet kirjan tapahtumista sijoittuvat Keziin ja Gulatin vuoristoon, jonnka kallioissa on kiveen hakattuja naishahmoja pyhillä paikoilla. Kirjan nimi tulee näistä paikoista, jotka maan sisällissodan aikana olivat vapaustaistelun sissien miehittämiä.

Kirjan päähenkilöt ovat sisarukset Thenjiwe ja Noncebe, joilla on iso ikäero. Isosisko on kolmikymppinen ja pikkusisko käy vasta lukiota sisäoppilaitoksessa. Thenjiwe on siskonsa huoltaja äidin kadottua ja isän kuoltua. Pikkusiskon poissaollessa Thenjiwe löytää täydellisen rakastajan, ja kerrankin hän uskaltaa avautua täydellisesti miehen seurassa. Suhde on lyhyt ja kiihkeä, ja kahden kuukauden symbioosin jälkeen Thenjiwe heittää miehen takaisin sinne, mistä on tullutkin eli alas kaupunkiin.

Kirjaan mahtuu järjetöntä, silmitöntä väkivaltaa ja julmuutta, jota sodan runtelevat mielet tekevät toisilleen. Onneksi Vera ei kuitenkaan mässäile väkivallalla, vaan kuvaa enemmän syvästä traumasta selviytyvän Nonceben suruaikaa ja selviytymistä. Myös sodassa palvelleet naissotilaat ovat omalla tavallaan kivineitsyitä, koska heidän palattuaan rintamalta miehet eivät edes uskalla tervehtiä heitä. Teos vuorottelee kollektiivisen ”kuorolaulun” ja sisarusten sisäisten maailmojen tutkimisen välillä. Veran kirjoitustyyli on poeettista, lauseet ovat lyhyitä ja luontosuhde on välillä keskeisemmässä roolissa kuin ihmisten väliset psykologiset suhteet.

Maan itsenäistyttyä Bulawayon kaupungin ostoskatujen ikkunat täyttyvät mustilla mannekiineilla, mikä on oman sorttinsa vapauden ilmaisu. Noncebe muuttaa siskonsa entisen rakastajan Cephasin luo fiiniin kaupunkiasuntoon, koska eläminen Kezin kylässä on liian turvatonta. Kuolleen siskon henki leijailee kämppäkavereiden yllä, eikä Cephas uskalla rakastaa kahta siskoa samaan aikaan, sillä se tuntuu insestiltä. Bulawayon kaupunkielämä kuulostaa 1980-luvulla hyvin modernilta, ja kaupallisten hyödykkeiden paljous muistuttaa länsimaista tasoa. Vaikka kirjassa kuvataan sodan kauheuksia, se ei siis ole köyhyydestä ja puutteesta kertova kehitysmaakertomus. Myöhemmässä zimbabwelaisessa kirjallisuudessa materiaalinen puute taas on usein kaiken kerronnan keskiössä.

Sain siis kirjasta vaikutelman, että Zimbabwe on maana kokenut taloudellisesti järkyttävän katastrofin, mikä saattaa myös osittain johtua siitä, että yhden sukupolven koulutus keskeytyi suht tehokkaasti 1970-80-lukujen vaihteessa. Mugaben harjoittamaa diktatuuria ei tässä teoksessa kommentoida, sillä poliitikoilla ei ole intiimissä tarinassa nimiä.

Maahaasteessani The Stone Virgins edustaa viiden tähden maailmankirjallisuutta, mutta teos ei päässyt yllättämään minua, sillä lähestyin sitä lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Aika lienee kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä ymmärsin teosta paremmin kuin tuota ikonista esikoisteosta Butterfly Burning.

Maahaasteen rasti on kohdassa 82/196: Zimbabwe.

Askeleita puhumattomuuden takaa

Zakes Mda: She Plays with the Darkness (Picador, 1995/2004)

Jostain syystä pienet Afrikan maat herättävät minussa enemmän kiinnostusta kirjahaasteeni tiimoilta kuin suuret, eikä teosten löytäminen kaikista näistä lilliputtivaltioista ole helppoa. Jos maissa puhutaan englantia, niiden näkyvyys kirjamaana on taatusti suurempi kuin muunkielisissä maissa. Siksi kirjoja voi löytää vaikka sellaisista maista kuin Lesotho tai Swazimaa, mutta Guinea, Gabon tai Djibouti ovat hankalampia rasteja.

Zakes Mda (s. 1948) on tuottelias eteläafrikkalainen kirjailija, joka on saanut paljon huomiota Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Hän on aikanaan opiskellut Lesothossa, ja siksi yksi hänen romaaneistaan, She Plays with the Darkness, kertoo maan tilanteesta juuri tuona aikana. Lesotho on postimerkin kokoinen maa Etelä-Afrikan keskellä, ja taloudellisesti täysin riippuvainen ”isoveljestään”. Maan demografiaa määrittää se, että noin puolet maan työikäisistä miehistä työskentelee Etelä-Afrikassa tai muualla ulkomailla jättäen naiset totaaliseen vastuuseen perheidensä huollosta.

Romaanin sisarukset Dikosha ja Radisene ovat yksinhuoltajan lapsia, joille isä ei lähetä rahaa ulkomailta. Lapset ovat syntyneet samana vuonna, ja heillä on mahdollisesti eri isä, sillä Dikosha siitettiin neljä viikkoa Radisenen syntymän jälkeen tanssiaisiltana. Sisaruksia pidetään kotikylässä kaksosina, ja kaksosiin liittyy monenmoista taikauskoa. Varsinkin Dikoshan epäsosiaalinen käytös ja puhumattomuus selittyy sillä, että hän on alkuperänsä vuoksi noiduttu.

Dikosha on vuoristokylässä elävä vanhapiikasisko, ja Radisene-veli on päässyt muuttamaan laakson kaupunkiin Mafetengiin opettamaan aikuisia iltakoulussa. Nuori mies on muuttunut ylpeäksi pukumieheksi, jolle kelpaa vain ulkomaalainen alkoholi. Kun iltakoulu sitten suljetaan vuoden 1970 levottomuuksien ja vallankaappauksen aikana, mies jää työttömäksi ja hukuttautuu viinaan kaupungin rankemmassa townshipissä. Poliisiväkivalta vaanii kaikkialla, sillä maassa on ulkonaliikkumiskielto iltaisin, ja juopot kotiinkulkijat ovat vapaata riistaa.

Kirja kehittyy kolmenkymmenen vuoden mittaiseksi kronikaksi, jossa vuorottelevat pääkaupungin ja kotikylän tapahtumat. Radisene on pitkään poissa kotoaan, koska ei ole omasta mielestään tarpeeksi menestynyt palatakseen. Dikoshan elämäntapa muuttuu vuosi vuodelta eksentrisemmäksi: hän ei ole käyttänyt kuin veljensä ostamaa punaista leninkiä ja hän linnoittautuu luolaan, jossa alkuperäiskansa Barwan (tunnetaan myös bushmanneina) edustajat käyvät pitämässä pyhiä menojaan. Kukaan ei tiedä, millä nainen elää, sillä hänen äitinsäkään ei enää viihdy kotona kaalinpäitä viljelemässä.

Mistä sitten tunnistaa, että teos on miehen kirjoittama? Luulin kirjaa aloittaessani sen nimen ja kansikuvan perusteella kirjailijan olevan nainen. Myös sen alkukohtaukset kuulostivat aivan 1980-luvun feministiseltä kirjoittamiselta. Kuvaus kylään yksin jääneiden naisten keskinäisistä tanssirituaaleista oli melkein separatistis-feminististä. Mutta alkukohtausten jälkeen teos siirtyy kuvaamaan Lesothon lukuisia poikkeustiloja ja vallankaappauksia. Eri kenraalit valitsevat erilaista musiikkia radiossa soitettavaksi vallankaappauksen päivänä. Kun radiossa soitetaan samaa biisiä koko päivän, kansa tietää, että jokin on pahasti pielessä pääkaupungissa.

Toki naisetkin kirjoittavat vallankaappauksista, kuten itse hyvin asiasta väitelleenä tiedän. Eikä tässä kirjassa ole puutetta molemman sukupuolen representaatioista. Ehkä kotimaahan jääneet miehet ovat keskivertoa heikompia tai rikollisuuteen taipuvaisia. Kirjassa kuvataan monenmoisia pikkurikoksia, huijauksia ja kyläkäräjien istuntoja paikallisten konfliktien sovittamiseksi. Radisene itse rikastuu lopulta vetämällä välistä vakuutusasiamiehenä, mutta tavattuaan nigerialaisia bisnesmiehiä, jotka saapuvat näyttävät boubou-asut leijuen tapaamaan häntä vuoristokylään saakka hän voi vain todeta, että kotimaan koijarit ovat pelkkiä amatöörejä. Mies menettää koko omaisuutensa, mutta hyväksyy kohtalonsa, sillä raha ei ole rehellisellä työllä hankittua.

Mdan proosa on ihmeellisen tiivistä, ja hän saa mahtumaan noin 200 sivuun valtavan määrän asiaa ja tapahtumia. Odotin kirjalta enemmän poeettista tai mytologista ulottuvuutta, mutta se kehittyi toiminnallisemmaksi ja poliittisemmaksi kuin luulin. Kirjailijan muu tuotanto alkoi heti kiinnostaa, varsinkin Etelä-Afrikan historiaa käsittelevät romaanit.

Historiallisesta näkökulmasta teos yllätti, sillä en osannut arvata noin pienen maan historiaan mahtuvan niin paljon turbulenssia. Kylmän sodan kaiut tuntuivat siinä voimallisina, ja Etelä-Afrikan aikaansaama kauppasaarto kommunismin kitkemisen vuoksi tuntui haudanvakavalta asialta jo maantieteellisten tosiasioiden vuoksi. Apartheidin aikana Lesotho oli myös maa, jonne ANC-aktiivit pakenivat, mutta poliittisten pakolaisten asemasta käytiin vakavaa vääntöä, ja maa joutui palauttamaan pakolaiset, jotta sen kansalaiset saisivat edes jotain syötävää.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 82/196: Lesotho.

Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Äitiys ei ole kilpalaji

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Karhulahti

Kiinnostavia uusia kirjailijanimiä pomppii eteeni nyt angloamerikkalaisesta maailmasta, mikä hieman jopa harmittaa, koska ensisijainen kiinnostuksen kohteeni tässä blogissa juuri nyt on edistää aloittamaani maahaastetta. Kiinalaisamerikkalaistaustaisen Celeste Ng:n teoksia olen kuullut kehuttavan jo ennen nyt lukemaani suomennosta, joten olen jo odottanut pääseväni häneen käsiksi. Hänen teoksissaan keskiössä tuntuu olevan monikulttuurinen perhe-elämä, ei kuitenkaan leimallisesti kiinalaisamerikkalaisesta tai aasialaisesta näkökulmasta.

Teosta Tulenarkoja asioita on jo suositeltu äitienpäivän lukemistoksi suomalaisessa Blogistaniassa, ja teos on saanut sekavia arvioita. Täytyy myöntää, etten myöskään itse aloittanut tätä teosta ”liekeissä”, sillä sen aihepiiri, ohiolaisen aatteellisen asuinyhteisön naapurusto ja siellä asuvat, täydellisyyttä tavoittelevat keskiluokkaiset äidit, tuntui liian sovinnaiselta. Koukkuna minulla kuitenkin toimi tuo asuinyhteisö, eli Shaker Heights, jo 1930-luvulla rakennettu rauhan tyyssija, jonka keskeinen tavoite oli roturajojen hälventäminen ja yleinen yhteiskunnallinen tasa-arvoistaminen.

”Shakerit” olivat tiukka protestanttinen uskonlahko, jotka uskoivat selibaattiin ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tässä kuvataan lahkon viimeisiä aikoja, sillä valtaosa Shaker Heightsin asukkaista on maallistuneita, ja uskovat enemmän demokraattiseen puolueeseen kuin Kristukseen. Uskonnollinen teema oli kuitenkin kiehtova, ja olisin voinut lukea yhteisön historiasta enemmänkin.

Teos sijoittuu vuoteen 1998, eikä 1990-luku ole minulle kaikista vetävin ”historiallinen” ajanjakso kirjojen maailmassa. En osaa vielä tutkia tuota vuosikymmentä retrospektiivisin lasein, ja koska itse olin nuorena aikuisena suht stressaavassa ja ruuhkaisessa vaiheessa, en omaksunut ”ysäriltä” läheskään kaikkia sen kulttuuri-ilmiöitä. Toisaalta olin äiti 90-luvulla ja pystyn hyvin samastumaan kaikkiin teoksen äitihahmoihin. Teoksen keskeinen teema on äitiyden moninaisuus ja suorituskeskeisen äitiyden kyseenalaistaminen.

Rouva Elena Richardson on kolmannen polven yhteisöläinen, joka on onnistunut olemaan kotoa poissa vain opiskeluvuodet. Hän on ammatiltaan toimittaja, mutta on luopunut urahaaveistaan perheensä vuoksi. Aviomies on menestynyt juristi, joka käy töissä läheisessä Clevelandin kaupungissa; Elena toimittaa yhteisön omaa paikallislehteä ja puuhastelee moninaisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa. Hänellä on neljä lasta, joista nuorin Izzy on erityistä huomiota kaipaava nuori. Äidin suhde nuorimpaan tyttäreensä on monessa suhteessa ongelmallinen, koska tämä, toisin kuin sisaruksensa, ei ole koskaan oppinut noudattamaan yhteisönsä sääntöjä.

Elena saa lisätuloja vuokraamalla vanhemmiltaan perimää taloa halpoja kämppiä tarvitseville, kuten taiteilijoille ja siirtotyöläisille. Myös vuokranantajana hän kokee olevansa hyväntekijä, mutta tästä huolimatta vaihtuvuus tässä asunnoiksi jaetussa talossa on tiheä. Kun Elena saa vuokralaiseksi Mia Warrenin, valokuvaajan ja yhden tyttären yksinhuoltajan, hänen perheessään alkaa tapahtua, hyvässä ja pahassa. Ehkä pahin virhe, jonka Elena tekee, on Mian kysyminen perheen taloudenhoitajaksi. Mia on koko aikuisikänsä tehnyt hanttihommia, jotta pystyisi omistautumaan osa-aikaisesti taiteelleen. Elena aidosti haluaa tukea vuokralaistaan taiteen saralla, mutta työ- ja vuokrasuhde alkaa nopeasti natista liitoksistaan.

Nämä kaksi äitiä ovat molemmat omalla tavallaan vahvoja yhteiskunnan pilareita. Myös Mia on omahyväinen ja aatteisiinsa syvästi uskova vaihtoehtoihminen, joka paheksuu suureen ääneen porvarillista elämäntapaa ja omistamista. Mialle nomadinen elämäntapa on itseisarvo, ja tämän vuoksi hän on raahannut tytärtään Pearlia osoitteista ja osavaltioista toiseen vain toteuttaakseen visioitaan kuvauksista. Mian kuvausprojekti kestää tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen kaksikko pakkaa autonsa ja lähtee hortoilemaan kohti seuraavaa vuokramurjua.

Shaker Heights on ensimmäinen paikka, johon Pearl-tytär kokee kotoutuvansa. Hän ystävystyy kaikkien Richardsonin sisarusten kanssa, ja tulee vihityksi teinikulttuurin salaisuuksiin pinnallisen, mutta hyväsydämisen Lexien kautta. Richardsoneilla katsotaan koulun jälkeen kaikki iltapäivät Jerry Springer Show’ta ja pohditaan siinä esiintyvien friikkien ja marginaaliotusten haasteita lähes antropologisesta näkökulmasta. Tämä ulottuvuus kiehtoi minua, vaikka en itse muista päässeeni näiden tunnustuksellisten talkshow’ien maailmaan muiden kiireiden vuoksi. Muistan kuitenkin ajan, jolloin lapsuuteni kodissa oli aina iltapäivällä TV päällä ja sieltä katsottiin joko MTV:n videoita tai jotain amerikkalaista tositv-scheibaa. Nuorisokuvauksesta tuli siis kotoisa olo, ja pystyin hyvin samastumaan heidän hengailuunsa.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä kaikki draama keskity Elenan ja Mian pinnan alla kytevään kaksintaisteluun. Minulle jännityksen määrä oli sopiva, ja koin varsinkin kysymyksen kiinalaisten siirtotyöläisten oikeuksista, ja siihen kytkeytyvän adoptiodraaman koskettavaksi. Kuvatussa yhteisössä asuu vähävaraisia kiinalaisia, joista valtaosa työskentelee alipalkattuina etnisissä ravintoloissa, sekä hyväosaisia afroamerikkalaisia, varsinaisia Bill Cosby-perheitä. Celeste Ng ei kuitenkaan kaikkialla alleviivaa rotukysymyksiä, vaan esittää hahmonsa monisyisinä ja myös vähemmän stereotyyppiseen ajatteluun kykenevinä.

Suosittelen siis lämpimästi Tulenarkoja asioita niille, jotka vielä etsivät kirjaa äidille äitienpäiväksi. Teos on siksikin sopiva, että siinä seikkailee monen ikäisiä äitejä, ja myös isovanhempia. Teini-ikäisten näkökulma sopii hyvin niille, jotka ovat nyt alle nelikymppisiä. Ja vaikka teos on fiktiota, luin rivien välistä, että siinä saattaa olla joitain omaelämäkerrallisia säikeitä, koska kirjailija itse on kasvanut tuossa yhteisössä, joka on oikeasti olemassa.