Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Pitkä matka Vuorikaupunkiin

Le GuinUrsula Le Guin (s. 1929) on kirjailija, jonka elämästä ja tuotannosta tiedän suht paljon, ottaen huomioon, etten ole saanut yhtään hänen romaaniaan luettua loppuun. Yleensä lukuyritykset ovat tyssänneet ensimmäiseen kolmeenkymmeneen sivuun. Kyse ei ole tekstin älyllisestä vaikeudesta, vaan omasta kyvyttömyydestäni eläytyä ”outokummaan”, jossa eletään satumaisissa luonnonläheisissä maailmoissa.

Skifin saralla minua eniten puhuttelee dystopia, jossa toivo on jo kauan sitten menetetty. Tämä on vähän kuin makuero mustan ja maidollisen kahvin välillä. Luen mielelläni synkkiä urbaaneja tarinoita murenevasta sivilisaatiosta, mutta kaikki romaanit, joissa liikutaan kohti korkeampaa, kadotettua sivilisaatiota, tylsistyttävät minua. Varsinkin, jos ne toisen maailman tyypit ovat pilaantumattomia ja moraalisesti korkeammalla tasolla kuin tämän maailman.

Ursula Le Guin on feministinen skifikirjailija, jolla on vahva tausta antropologiassa ja etnografiassa. Kaikilla spekseillä mitattuna hänen pitäisi olla mittatilauskirjailijani.

Teoksessa Ikuisen hämärän maa (Vaskikirjat, 2017, suom. Jyrki Iivonen) päähenkilö Hugh on nuori aikuinen, yksinhuoltajan poika, joka on jämähtänyt kaupan kassaksi hakematta mihinkään opiskelemaan. Viimeisen seitsemän vuoden aikana Hugh ja hänen äitinsä ovat asuneet viidessä osavaltiossa, ja kiertelevä elämäntapa on saanut aikaan pojassa juurettomuutta. Äiti työskentelee panttilainaamossa ja vaikuttaa masentuneelta vahakretonkisessa aamutakissaan. He kommunikoivat lähinnä ruoan ympärillä, ja äidin suurimpana huolenaiheena on, ettei poika syö jääkaapista toiselle päivälle varattuja eineksiä. Kummallakaan ei ole suuria haaveita tulevaisuudelleen, mutta Hugh tietää, että viihtyisi enemmän kirjastovirkailijana kuin köyhien ruokakuponkien käsittelijänä Thrift- e-Martin kassalla.

Irrottautuakseen kodin tunkkaisesta ilmapiiristä Hugh alkaa viettää aikaa lähimetsässä. Puron varrella hänet valtaa sekä rauha että ylimaallinen voima, joka käskee häntä liikkumaan yksityisalueen portista sisään. Paikasta tulee hänelle pakkomielle, ja ennen pitkää hän kohtaa Irenen, nuoren naisen, joka tuntuu tietävän enemmän portin sisäisistä salaisuuksista.

Kirjassa on todella paljon luontokuvausta, ja varsinainen fantasiaosuus, eli Vuorikaupungin sisäinen universumi jää ohueksi. Tuonpuoleiset hahmot ovat psykologisesti latteita, eikä paikallisesta kulttuurista saa otetta. Juoni keskittyy enemmän Hughin ja Irenen keskeisen suhteen jännitteisiin ja yhteiseen vaellukseen. Le Guinin kieli on kaunista ja tämänpuolisen maailman nuorten elämäntilanteen kuvaus on uskottavaa. Rivien välistä on aistittavissa nupullaan olevaa luokka-analyysia, vaikka se ei olekaan teoksen pääteema.

Teos varmasti puhuttelee edelleen eniten nuoria aikuisia, ja erähenkisiä oman polkunsa kulkijoita. Alkuperäinen teos on vuodelta 1980, mutta nuorten ongelmat tuntuivat hyvin samantyyppisiltä kuin tänä päivänä. Juuri nyt etsin skifi/dystopiaosastolta erähenkisiä apokalyptisia teoksia. Tämä ei ollut sellainen, mutta tässäkin nautittiin pahaa ja kallista kuivamuonaa, joka on tarkoitettu äärioloissa selviytymiseen.

HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa on lohikäärme.” Aika kevyesti sain tämän hankalan rastin kuitattua, kiitos Le Guinille siitä. Se olisi mennyt myös kohtaan 21: ”Kirja ei ole mukavuusalueellasi”, mutta vuoden aikana luultavasti löydän paremmankin kandidaatin siihen.

Sanadiilerin uusi elämä

IMG_1553Afrikkalainen skifi: harvinaista, kiinnostavaa, vähän vaikeaa. Hyllyssäni on muutama genreen kuuluva teos, joita en ole saanut loppuun. Nyt uusimpana eteeni pompahti eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin teos Zoo City (alk. 2010, Aula&co 2016, suom. Tytti Viinikainen), joka on saanut mm. Arthur J.Clarke-palkinnon ja tänä vuonna myös Suomessa Tähtivaeltaja-palkinnon.

Teoksessa eletään vuotta 2011 Johannesburgissa. Uutena alakulttuurina ovat ”eläimelliset”, eli ihmiset, jotka elävät symbioosissa jonkun villieläimen kanssa. Päähenkilö Zinzi December on entinen ”sanadiileri” eli vapaa toimittaja, nykyinen tavaroiden etsijä, jonka läheinen on laiskiainen. Tavaroiden etsijänä hän tekee paljon keikkaa yksinäisten vanhusten luo, mutta työ vie myös henkiparantajien ja puoskareiden pariin. Naisen työllistyminen on vaikeaa siksikin, että hän on äskettäin vapautunut vankilasta ja kamppailee huumeriippuvuutensa kanssa. Muutto rähjäiseen, vaaralliseen Zoo Cityyn kerrostaloon, joka on nähnyt parhaimmat päivänsä, on ironinen elämäntapamuutos henkilöltä, joka entisessä elämässään on ollut hyvin trendikäs lifestyle-toimittaja.

Jo musiikillisesti teos on antoisaa luettavaa, sillä tässä sukelletaan maan musiikkiteollisuuteen. En vieläkään osaa hyvin määritellä crunk rap:iä, kwaitoa tai maskandi folk:ia, mutta ainakin minua on nyt informoitu niiden olemassaolosta. Nuorten orpojen ja slummien kasvattien toiveet supertähteydestä ovat tapetilla, ja joillekin menestys merkitsee sitä, että pääsee huumevierotukseen yksityiselle klinikalle, ei metodistikirkon kellariin. Zinzi etsii kadonnutta teinitähteä Songweraa, goottipunkkaribarbiprinsessaa, joka on lopettanut mielialalääkkeiden käytön ja voi siksi olla vaaraksi itselleen ja muille.

Teoksessa on rikollisuutta ja hämäräbisneksiä monella tasolla. Itseäni kiinnosti eniten Afrikan sisäinen pakolaispolitiikka ja rajanylitykset. Toinen avainhenkilöistä on Zinzin poikaystävä, kongolainen Benoit, joka paljastuu perheelliseksi turvapaikanhakijaksi ja entiseksi lapsisotilaaksi. Zinzi on enemmän kiintynyt mieheen kuin laiskiaiseensa eikä pysty eliminoimaan mustasukkaisuuttaan kadonnutta perhettä kohtaan. Perheen mahdollinen löytyminen pakolaisleiriltä Burundista herättää myös ristiriitaisia tunteita. Myös zimbabwelaisten hankalaa roolia käsitellään, saahan Zinzi itsekin lopulta naapurimaan pakolaisen väärennetyt paperit. Yleinen pan-afrikkalaisuus ja muiden maiden siirtolaisten ja pakolaisten tuomat extravibat kaupunkikulttuuriin olivat vahvasti läsnä kaikkialla.

Teoksessa oli muutamia kohtia, jotka kertoivat Etelä-Afrikan köyhien todellisuudesta akuutin kuvottavalla tavalla. Tuberkuloottinen mies, joka möi ysköksiään niille, jotka tarvitsivat lääkärinlausuntoa työvoimaviranomaisia varten, oli aikamoinen tapaus. Etelä-Afrikan valtion byrokraattinen viidakko työllisti myös lukutaitoisia köyhiä naapureiden lomakkeiden täyttäjinä (normikauraa myös Suomessa). Ei varmasti ollut mitään ongelmaa, johon metodistikirkon kellarin vapaaehtoiset eivät olisi yrittäneet löytää ratkaisua, mutta akuutein ongelma heillä oli pakolaisten hätämajoitus. Kuten Suomessakin, myös J’burgin kirkonrotat saivat yllättävän hipstereitä voileipälahjoituksia trendikahviloista päivän päätteeksi.

Mitä kummempia toteemieläimiä kirjassa vilisi teemaan kuuluen, mutta lopulta zoologinen viritys jäi hieman varjoon Zinzin muun henkilöhistorian dominoidessa juonta. Hänen kotitalonsa Elysium Heightsin pihalla tosin pidettiin karhunkaatajaiset, ja aika moni henkilö tuli muutenkin eläinten puremaksi tai raatelemaksi. Ihmisen kanssa symbioosissa olleiden eläinten puremat parantuivat erityisen huonosti. Vastaavia symbioottisia yhteisöjä löytyi muualtakin maailmasta, ja heillä tuntui olevan henkiyhteys toisiinsa.

Vaikka Beukesin teksti pitää sisällään painavaa yhteiskunnallista analyysiä ja kauhua, kirjassa on myös aidon nautinnollisia osuuksia. Kahviloiden, baarien ja klubien kirjo on runsasta, ja surullisella lemmenparilla on huikean hienot maisemat illallistreffeillään kerrostalon katolla. Pidin varsinkin siitä, että skifi-kirjaksi tässä elettiin myös paljon ns. tavallista arkea.

Teos jätti minut pakahtuneeksi, enkä pystynyt yhdellä lukukerralla prosessoimaan kaikkia romaanin tasoja. Matkakuumettakin teos herätti, vaikka olen piinallisen tietoinen siitä, etten tavallisena turistina koskaan pääsisi lähellekään Elysium Heightsin kattoterassia. Teos vaatii myös suomennoksena lukijaltaan tarkkaavaisuutta ja halua avata pieniä yksityiskohtia, mutta voin taata, että takaosan sanaston konsultointi ja lievä googlaus ovat sen arvoisia.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Feministisen skifin klassikko

Russ ParadiseJoanna Russ on minulle tuttu kirjoittaja jostain 90-luvun naistutkimuksen tutkijaseminaarissa, jossa luettiin yhdessä hänen provokatorista tekstiään How to Suppress Women’s Writing. Russ tunnetaan isossa maailmassa enimmäkseen feministisen skifin pioneerinä, ja onpa minullakin ollut Piknikki paratiisissa (alk 1968, suom. Kirjayhtymä, 1988) hyllyssä odottamassa ainakin vuosikymmenen.

Tyypillistä onkin, että tämäntyyppiset tekstit ovat matkanneet Suomeen kahden vuosikymmenen viiveellä. Hyvä, että niinkin! Joanna Russ on myös saanut toisella romaanillaan, Naisen planeetta, Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 1987. Tähtivaeltaja-palkinnonsaajien listalta näyttää muutenkin löytyvän niin kovia nimiä, että hirvittää. Moneen heistä olen ainakin yrittänyt tutustua, tosin useimmiten huonolla menestyksellä. Listaa tutkiessani huomaan myös lukeneeni skifiä usein tietämättäni, eli skifi-mieltymykseni on kehittynyt salakavalasti – tosin hitaasti. Yleensä luen skifikirjoja vain muutaman vuodessa, ja silloinkin niin puuduttavan hitaasti, että ehdin turhautua ja unohtaa teoksen sängyn alle pölyyntymään ikuisiksi ajoiksi.

Tässä teoksessa Aikainvälinen tutkimusmatkaajaseurue saa tehtäväkseen vaeltaa lumisen Paratiisin läpi kohti Napa-asemaa; mukana on osallistujia eri sivilisaatioista ja aikakausilta. Päähenkilö Alyx, jonka seikkailuja saadaan seurata useammassa Russin myöhemmässä teoksessa, on kreikkalainen hellenisti, humanismin viimeinen soturi, kun taas hänen traaginen rakastettunsa Machine on mies tulevaisuudesta.

Romaanissa käydään tahtojen taistelua noin kymmenhenkisen seurueen välillä. Myöhemmiltä ajanjaksoilta mukaan tulleet naiset harrastavat keskenään ryhmäpsykoterapeuttisia parantamissessioita, joiden napanöyhtäiselle kielenkäytölle Alyx on allerginen. Alyxille ehdotetaan plastiikkakirurgiaa, sillä hän on ennenaikaisesti vanhentunut muiden naisten mielestä. Ikä onkin venyvä ja suhteellinen käsite Paratiisissa: tulevaisuuden naiset näyttävät ysikymppisinäkin hehkeiltä, ja 33-vuotias Iris pitää 26-vuotiasta Alyxia tätihahmona, sillä tällä on enemmän elämänkokemusta ja hurjempia tarinoita kerrottavanaan. Seurueen lempitarinat nuotiopiirissä liittyvät menneisyyden kulkutauteihin, kuten mustaan surmaan, jonka Alyx on omin silmin nähnyt toisin kuin muut.

Luin teoksen liian hätäisesti ymmärtääkseni kaikkia sen nyansseja, mutta päällimmäisenä jäivät mieleen juuri nerokkaat aikamatkailun ja temporaalisen monikerroksellisuuden ideat, sekä kiihkeän humoristiset seksikohtaukset arktisissa leiriolosuhteissa. Skifi-kirjoissa on harvoin hehkeää seksiä, joten Russin kohtauksista kannattaa ottaa kaikki ilo irti.

1960-luvulla ei tainnut olla television reality-tyyppisiä pudotuspelejä, mutta seurueen seikkailu Paratiisissa muistuttaa sellaista jälkijättöisesti. Matkan aikana tulee ainakin kolme ruumista, joista yhden tappaa itse Alyx. Suurten naparetkien sankarimyyttejä ironisoidaan rankalla kädellä. Huumeita ja voimakkaita kolmiolääkkeitä seurueella on myös mukana mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, eikä huumeidenkäyttöä moralisoida, vaikka ei ihannoidakaan. Seurueen mukana olevat katoliset nunnat silti ilolla jakelevat kaikille surun murtamille onnellisuuspillereitä, joiden avulla matkaa voidaan taittaa kriisienkin läpi.

Romaani on humoristinen, vähemmän tärkeilevä ja high tech-sävytteinen kuin useimmat miesten kirjoittavat tieteiskirjat ja täysin lähestyttävä noviisillekin. Toimintapainotteisuudessaan ja tietynlaisessa psykologisessa latteudessaan se ei täysin kolahtanut täällä päässä, mutta luin sen silti jouhevasti läpi ja koin oppivani jotain. Ainakin sen, että skifi/spekulatiivinen fiktio on moninaistunut genrenä tajuttomasti 1960-luvulta saakka. Kaikessa feminismissään Piknikki paratiisissa edustaa minulle sitä stereotyyppistä tieteiskirjallisuutta, joka on aina auennut hankalasti, kun taas monia tämän päivän teoksia pystyn lähestymään estottomammin. Feministisen kirjallisuuden vaihtoehtoisuus onkin venyvä käsite – jos on koko ikänsä lukenut lähinnä feminististä kirjallisuutta, ei feministinen skifi tunnu enää maailmoja murtavalta innovaatiolta.

Afrikkalaisen skifin pioneeri

KabuKabu-500Nigerlalais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nuorille aikuisille suunnatut skifi-teokset ovat odottaneet lukijaansa kirjahyllyssäni kauan; jostain syystä en ole päässyt sisään niiden maailmaan. Päätin aloittaa Nnedi-haasteeni hänen tuoreesta aikuisille suunnatusta novellikokoelmasta Kabu Kabu (2013).

Novellikokoelman nimi tarkoittaa pimeää nigerialaista taksia, jollaiseen hyppääminen on aina omanlaisensa riski. Sen niminen novelli (kirjoitettu yhdessä Alan Dean Fosterin kanssa) kertoo chicagolaisesta asianajajasta, joka myöhästyy lennoltaan matkalla sisarensa häihin Igbomaahan. Siinä igbo-heimoon kuuluva pimeä taksikuski keksii luovan keinon saada asiakkaansa häihin ajoissa. Taksikuski ottaa heimolleen ominaisen setämäisen asenteen ja tytöttelee asiakastaan, vaikka tämä muistuttaa kuskia korkeasta koulutuksestaan. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen valtataistelu ei ota loppuakseen maagisen matkan aikana, mutta perille päästyään kuski ei pyydä aikamatkalisää.

Keitä sitten igbot ovat? He ovat Nigerian toiseksi suurin heimo (18%), joka kääntyi pian kolonialismin tultua kristinuskoon ja omaksui uskon länsimaiseen koulutukseen ja yritteliäisyyteen. Igboja pidetään taitavina kauppiaina, pankkiireina ja rahanlainaajina; jotkut jopa kutsuvat heitä ”Afrikan juutalaisiksi”. Kristillisen elämäntavan he ovat ottaneet kirjaimellisemmin kuin naapurinsa yorubat; esimerkiksi pukeutumisen suhteen igbonaisen tunnistaa siitä, että hän käyttää kahta rapa-kangasta peitoten koko kroppansa, kun yoruba-naisille riittää yksi kangas. Toisin sanoen he ovat pilkunnussijoita.

Valitettavasti näinä päivinä businesstaju on johtanut igbojen ajautumisen nettihuijausalalle, 419-kirjeiden kirjoittajiksi. Verrattuna yoruboihin, igbot ovat ehkä nurkkakuntaisempia, itsepäisempiä oman kulttuurinsa säilyttämisestä ja ylpeitä maalaisista juuristaan. Yoruba-kulttuuri on ollut jo vuosisatoja urbaanimpaa ja kosmopoliittisempaa. Itse tunnen ihmisiä molemmista heimoista ja luonnehtisin kulttuurieroja merkittäviksi. Koen olevani lähempänä yoruba-kulttuurin arvomaailmaa, kun taas igbokulttuurissa on paljon samaa suomalaisen maakunta-ajattelun kanssa. Igbot ymmärtävät täysin, mitä kotiinpäin vetäminen tarkoittaa (täkäläiset igboystäväni komppaavat poliittisesti Keskustaa ja Perussuomalaisia, heille maahanmuuttokriittisyys ei ole ongelma). Yoruba-heimon parissa taas on enemmän arvostettu kansainvälisiä suhteita ja yksilöllistä menestystä. Valitettavasti Igbomaa on jäänyt kansallisessa kehityksessä periferiaksi, mikä on epäsuhtaista ottaen huomioon heimon koon, koulutustason ja kyvykkyyden. Kuka tahansa Biafran sotaan vähänkin perehtynyt voi nopeasti päätellä, millaisista epäoikeudenmukaisuuksista heimo on kärsinyt itsenäisen Nigerian aikana. Maa saattaa hajota kahteen tai kolmeen osaan lähivuosina etnisten, uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen vuoksi. Myös Okoraforin novellit peilaavat näitä jännitteitä.

Kokoelmassa on useampi tarina naisista ja tytöistä, jotka kasvavat igbokulttuurissa erilaisina, tietoisina henkisistä lahjoistaan ja niistä johtuvista rajoitteista – levitoiva nainen ei ole ykköskastin morsianmateriaalia. Okorafor matkustaa tarinoissaan sujuvasti nykypäivän, tulevaisuuden ja lähimenneisyyden välillä. Kulttuurisesti kiinnostavimpia ovat tarinat, joissa vieraillaan igbokulttuurin vanhoissa perinteissä – ajassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät perheet lähettivät teini-ikäiset tyttärensä lihotusmajaan ympärileikattaviksi ja syötettäviksi kaloripitoisilla ruoilla. Norminaiseuteen sopimattomat henkiolennot taas saivat pysyä leikkaamattomina ja laihoina. Nnedin oudot naishahmot ovatkin rastapäisiä luonnonlääkityksestä kiinnostuneita marginaaliolentoja, joita usein syytetään noituudesta. Nnedin lähestymistapa afrikkalaiseen naiseuteen tuntuu radikaalifeministiseltä, yhdistettynä ekologiaan ja ei-kristilliseen henkisyyteen. Nnedin feminismi ei ole tyypillistä länsimaista tasa-arvoajattelua, mutta monissa novelleissa tunnetila on käsinkosketeltavan aggressiivinen ja afrikkalaista patriarkaattia sisältäpäin purkava.

Skifi-novelleiksi Okoraforin tekstit ovat poliittisesti kantaaottavia; esimerkiksi tarinassa ”Spider the Artist” kommentoidaan rankalla kädellä Nigerin delta-alueen ekokatastrofia, globaalia ryöstöviljelymentaliteettia ja tuhojen aiheuttamaa epätoivoa, alkoholismia ja perheväkivaltaa, johon poliittisesti tietoiset aktivistimiehetkin syyllistyvät. Öljykenttiä vartioivat amerikkalaisten kloonaamat zombiet, jotka surmaavat kenen tahansa, joka yrittää varastaa öljyä maanpäällisistä putkista.

Kiinnostavaa myös on, että molemmat Hanna Pylväinen (ks. edellinen arvio tässä blogissa) ja Nnedi Okorafor ovat siirtolaiskirjailijoita Keskilännestä – Nnedi Cincinnatista ja Hanna Detroitista. Myös Nnedi Okorafor kirjoittaa osassa tarinoista kahden kulttuurin törmäyskursseista, erityisesti Amerikassa kasvaneiden keskiluokkaisten perheiden vesojen kokemista kulttuurishokeista lomilla vanhempien kotikylissä. Koin äärimmäistä sympatiaa lukiessani tarinaa kahdesta siskosta (”The House of Deformities”), joille nigerialaisissa vessoissa käynti on omanlaisensa kauhugalleria.

Nnedi Okoraforin tekstit  ovat vaikeammin avautuvia kuin esimerkiksi ikätoverinsa, myös igbo-taustaisen Chimamanda Ngozi Adichien, mutta selätettyään muutamat kulttuurisen käännöksen ongelmat lukijaa odottaa palkinto. Okorafor kun onnistuu kirjoittamaan nigerialaisen yhteiskunnan kipeimmistä ongelmakohdista syyllistymättä moralisoivaan saarnaamiseen. Ei Adichiekaan saarnaa, mutta hänen tekstinsä tuntuvat Okofaforiin verrattuna hieman sovinnaisilta tai myötävirtaan valtavirtakulttuurissa uivilta. Okorafor tarjoaa lukijoilleen oudompia makupaloja Länsi-Afrikasta, erityisesti myyttien ja legendojen postmoderneja uudelleentulkintoja, jotka saavat ennalta-arvaamattomia nyansseja Afrikan high tech-lähitulevaisuudessa.

Muista afrikkalaistaustaisista skifi-kirjoittajista en ole vielä tietoinen, mutta otan lukuvinkkejä innolla vastaan.

Oudompi ylistys synnyinkaupungille

PASI_I~1Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (2010, Atena) tarttui käteeni sattumalta kirjakaupan poistopisteestä. Olen kyllä selaillut teosta uunituoreena hyväksyvästi hyrähdellen, ja olen myös lukenut Jääskeläisen esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta. Pidin kirjailijan eskapistisesta, maagis-realistisesta tyylistä, tosin hänen kielellinen hersyvyytensä on välillä puuduttavaa.

Harjukaupungin salakäytävät on sekoitus Viisikko-kirjojen nostalgiaa, elokuvateoriaa, liioiteltua romantismia ja absurdia komiikkaa. Juoni rakentuu pitkälti päähenkilöiden keskeiselle facebook-kommunikaatiolle: nuoruuden rakastetut Olli ja Kerttu löytävät toisensa, samoin kuin pahamaineiset Blomroosin sisarukset löytävät rakastetut, joita nämä olivat aikoinaan kiusanneet. Blomroosit, Olli ja Karri-niminen poika olivat viettäneet 70-luvulla seikkailuntäyteisiä kesiä Tourujoen suistossa löytäen mystiset salakäytävät, joihin Karri lopulta katosi. Karrin paikan yksinäisen Anna-tädin kodissa perii siskontyttö Kerttu, johon Olli rakastuu. Aikuisena Kertusta on tullut menestyskirjailija ja Ollista kustannustoimittaja. Pari kohtaa jälleen Jyväskylä-aiheisen cinemaattisen matkaoppaan julkaisusuunnitelman ympärillä.

Kuinka siis nähdä arkinen provinssikaupunki toisin? Vain maailmannainen Kerttu Kara voi kirjoittaa bestseller-matkaoppaan Jyväskylästä, sen kesäisten niittyjen, kioskien ja puistojen maagisista merkitystihentymistä. Teoksen julkaisun odotetaan laukaisevan varsinaisen kansainvaelluksen harjukaupunkiin. Matkakirjallisuuden ja matkaoppaiden suurkuluttajana tämä huvitti minua suuresti. On minullakin muutamia salaisia porttikongeja ja onkaloita synnyinkaupungissani, mutten luultavasti saisi niistä kirjoitettua enempää kuin muutaman liuskan.

Luen kirjoja, jotta unohtaisin facebookin, siksi en suuremmin innostunut juonen isosta fb-virityksestä. Vanhoilla hoodeilla, kuten Kirkkopuiston kioskilla, Lounaispuiston grillillä, Vesilinnassa ja Harjun portailla oli riemukasta vierailla cinemaattisesti. Kerttu Kara on keski-ikäisenäkin se nuoruuden päärynämekkoinen tyttö, jota kuuluu saatella rankkasateessa kuplanmallisen sateenvarjon alla. Pikkuhiljaa viileän tyylikkään kirjailijattaren kuoren alta alkaa paljastua erikoisempia muistoja ja tarinoita, jotka jättävät pikkukaupunkilaisen, pikkusieluisen ja kaavoihinsa kangistuneen Ollin kalpeaksi. Olli kun on niitä pikkutakkiin pukeutuvia miehiä, jotka nauttivat päivällisellä laadukkaita kivennäisvesiä ja elvistelevät kirkkovaltuutetun roolistaan muille pikkukaupungin silmäätekeville. (Huoh! Naulan kantaan Jääskeläinen osuu. Jyväskylässä voi tosiaan olla noin pikkuista!)

Innostuin kirjasta lapsuuden anekdootin takia, en niinkään Jyväskylä-kuvauksen. Neljännessä kodissani (joka ei ollut Jyväskylässä), tyylikkäässä 50-luvun funkkiskerrostalossa, oli kuin olikin vaatekaappien välillä ”salakäytävä”, joka yhdisti minun huoneeni ja vanhempien makuuhuoneen. Tämä oli kaikkien lapsivieraiden suuri hitti, ja leikkimme rakentuivat pitkälti sen kautta ryömimiselle. Siksi tämän kirjan Viisikko-parodia osui ja upposi minuun. Jääskeläinen osaa myös pistää eväsretkien syömingit överimmälle tasolle kuin Enid Blyton konsanaan.

Kiinnostavaa on myös, että teoksesta on olemassa kaksi painosta, joissa on vaihtoehtoiset loput.  Taisin saada käsiini sen melodramaattisemman version, enkä ole jaksanut mennä Atena-kustantamon sivuille lukemaan sitä hiljaisempaa loppua. Onko tämä ärsyttävää kikkailua vai lukijan mielikuvituksen stimulointia, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta luulisin, että nuoremmille lukijapolville, jotka harrastavat esimerkiksi roolipelejä ja fanifiktion kirjoittamista, tällainen vaihtoehtoisten skenarioiden tarjoaminen olisi mieluisaa.

Jääskeläinen on kirjoittanut kunnianhimoisen, maailmanluokan fantasiateoksen kaupungista, jonka nimeä ulkomaisten turistien on usein vaikea lausua. Näkisin tässä kuitenkin ison käännöspotentiaalin, sillä kerronta ei ole lainkaan nurkkakuntaista – uskoisin, että näihin maailmoihin pääsee sisään, vaikka ei olisi koskaan käynyt Jyväskylässä tai koko Suomessa. Nostan hattua projektille, jossa jostain näin pienestä ja marginaalisesta saatiin näin suurta.

Vinksahtanut arki

Johanna Sinisalon novellikokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (2005) tarttui käteeni kirjamessuilta. Olen aiemmin lukenut Sinisalolta vain yhden romaanin, Ennen päivänlaskua ei voi, joka tuntui omakohtaiselta siksikin, että asuin silloin lähellä koillisen Tampereen metsiä, jonne päähenkilö peikko karkasi oltuaan aikansa ihmisten ilmoilla. Ennen tätä läpimurtoa Sinisalo kirjoitti pitkään skifi-novelleja alan lehtiin ja antologioihin, ja tämä kokoelma on läpileikkaus hänen lyhytproosastaan 20 vuoden ajalta.

Kädettömät kuninkaat on huikea lukuelämys siksi, että se vie lukijansa ajassa ja paikassa loputtomiin ulottuvuuksiin. Siinä käydään saamelaisten naisten initiaatioriiteissä tuhansien vuosien takana, ja visioidaan tulevaisuuden ekokatasrofin jälkeistä ihmisten, apinoiden ja delfiinien yhdyskuntaa, jossa tieto ei enää ole antropomorfista (feministifilosofi Donna Haraway kuuluu varmasti Sinisalon suuriin idoleihin). Itseäni puhuttivat kuitenkin eniten suomalaiseen nykytodellisuuteen tai lähitulevaisuuteen perustuvat novellit, joissa kauhu ja jännitys rakentuvat pienemmistä elementeistä. Olen aina tykästynyt teksteihin, joissa arki vinksahtaa melkein huomaamattomasti. Tästä esimerkkinä novelli ”Etiäinen”, jossa pitkästynyt kotirouva keskittyy odottamaan kiireistä liikemiestään ja osaa arvioida miehen yllätyksellisen tulon liikematkalta saamelaiselta isoäidiltään perimän telepatian keinoin. Kotirouvan tylsyyden pysäyttää vanha koulukaveri Leilakaisa, joka haluaa tallentaa etiäisen kameralleen valokuvauskurssia ja mahdollista kilpailuvoittoa varten. Toisin sanoen, Sinisalo ammentaa teksteissään paljon suomalaisesta ja saamelaisesta kansanperinteestä. Erityisesti pohjoinen ulottuvuus on teksteissä vahvoilla, myös Etelä-Suomeen sijoittuvissa novelleissa.

Sinisalo on vahvan feministinen kertoja, novelleissa on laskelmoivia, vittumaisia ja kostonhimoisia ämmiä samoin kuin seksuaalisuuttaan häikäilemättä hyväksikäyttäviä amatsoneja ja lolitoja. Kantaaottavin novelli on v. 2003 kirjoitettu ”Baby doll”, joka kertoo lastenkasvatuksesta yliseksualisoidussa lähitulevaisuudessa. Siinä kahdeksanvuotias Annette kapinoi vanhempiaan vastaan, jotka ovat antaneet yksitoistavuotiaan mallisiskon Lulun ottaa silikonitissit, mutta pitävät pikkusiskoa paitsiossa. Novelli kertoo esiteinien ja päiväkoti-ikäisten arjesta maailmassa, jossa koko arki pohjautuu musiikkivideoiden ja amerikkalaisten saippuasarjojen arvoille. Kun nyt miettii tilannetta kymmenen vuotta myöhemmin, en huomaa, että asialle olisi tehty paljoa. Yliampuva, provosoiva teksti tuntuu edelleen ajankohtaiselta, valitettavasti.

Lempinovellini kokoelmassa on ”Tango merellä”. Siinä eletään karille ajaneen ruotsinlaivan katastrofia tilanteessa, jossa Suomi, Ruotsi ja Ahvenanmaa ovat lakanneet olemasta, kenties jääneet tulvaveden alle ja pyyhkiytyneet maailman kartalla. Laiva on sinnitellyt haaksirikossa yhdeksän kuukautta ja tarinaa kertoo muistinmenetyksen saanut Marke, ylöjärveläinen abiturientti. Laivalla väki on vähentynyt neljän sissisodan ansiosta, ja nyt sinnitellään kalastamisella ja lähisaarelta haetuilla perunoilla. Laivan kapteenilla ja tämän lähipiirillä  on edelleen viinaa, väkeä motivoidaan myös kerran viikossa puolalaisen tanssiorkesterin sävelin laivan yökerhossa. Suomi-iskelmä on ainoa linkki menetettyyn kotimaahan.

Novellin skenario on ilkikurinen ja uskottava. Kaipaan tällaista ravistelua jatkuvasti, sillä olen kuluttajana ja turistina edelleen tuon keinotekoisen elämysteollisuuden vanki. Viime talvena lomaillessani Kap Verdellä all inclusive-hotellissa mieleeni tupsahti samantyyppinen dystooppinen jutun aihe: kuvittelin, millaista hotellissa olisi ollut iltaisin, jos kaikki sähköt olisivat katkenneet ja olisimme jääneet kanssamatkustajiemme kera kuutamoon. Kap Verden hotellin ruoan, juoman, veden ja sähkön kulutus kun oli vielä irvokkaammissa mittasuhteissa kuin perinteisen ruotsinlaivan. Aidattu, tarkkaan vartioitu hedonismin pesäke kun voisi yhdessä yössä muuttua keskitysleiriksi. En päässyt ideoinnissa pitkälle, mutta aihe jäi muhimaan kutkuttavana ja ahdistavana. Usein unissani palaan tuohon maisemaan, elintasoportille, jonka yli paikalliset kaupustelijat eivät päässeet. Etuoikeutettujen suljetulle osastolle.

Runollinen dystopia

Emmi Itärannan (2012) Teemestarin tytär on ollut lukulistallani pitkään. Ihastuin jo kustantajan kuvaukseen ennen sen julkaisua, ajatukseen Suomesta itämaisena totalitäärisenä valtiona, jossa on vesi loppu ja jossa teemestarit sinnittelevät salaisine lähteineen. Romaani on hyytävän kaunis kuvaus teeseremonioista ääriolosuhteissa. Pohjoiseen Eurooppaan on iskenyt jo vuosisatoja sitten ekokatastrofi; Pohjanmeri on saastunut, pohjoinen Norja ja Ruotsi ovat asuttamattomia, Suomen aluetta hallitaan Venäjältä ja Siperiasta käsin merkittävänä talousalueena Vienanmeri.

Tarina tapahtuu Kainuussa tai Vienan Karjalassa. Kuusamosta puhutaan lähikaupunkina, mutta teemestari tyttärineen asuu syvällä korvessa. Vuosikausia teemestarin perhe on saanut erityisannoksia vettä ja poliittisen johdon suojelua; vallan vaihduttua nyöri isän kaulan ympärillä kiristyy, hänen toimiaan pidetään epäilyttävinä ja heidän kotiinsa tehdään perusteellisia etsintöjä. Isä ja tytär haluavat suojella salaista tunturinsisäistä lähdettä, josta on vedetty hana heidän kotiinsa. Samalla ympärillä ihmiset kuolevat kuivuuden ja epähygienian aiheuttamiin sairauksiin.

Norea-tyttö valitsee myös teemestarin ammatin, vaikka hänen äitinsä yrittää saada häntä muuttamaan mielensä. Yhdessä parhaan ystävänsä kanssa he kaivelevat entismaailman jätöksiä vanhalla kaatopaikalla ja löytävät outoja muovisia laatikoita ja hopeakiekkoja. He keksivät keinon kuunnella ikiaikaisia äänitteitä, joista yhdestä paljastuu historiallinen totuus. Norea etsii epätoivoisesti vastausta kysymykseen, miksi heidän maailmansa on tuhoon tuomittu. Hän etsii myös avaimia, joilla tulevaisuuden suunnan saisi käännettyä kohti parempaa.

Tulevaisuusdystopiana Teemestarin tytär on omintakeinen eikä ehkä niin kammottava kuin muutama muu, johon olen tutustunut (esim. äskettäin lukemani Hunger Games). Kerronnan ote on paikoitellen jopa lempeää. Välillä tuntuu, että teos olisi suunnattu erityisesti nuorille, vaikka ei sitä nuortenkirjana markkinoida. Teoksen tiukka kategorisointi olisikin turhaa. Jokainen voi itse päättää, onko tämä skifiä, fantasiaa vai aikuisten satu.

Luulisin, että teos kiinnostaisi laajempaa lukijakuntaa Suomen ulkopuolella; se on kirjoitettu niin, että siihen pääsee käsiksi, vaikkei tietäisi höykäsen pöläystäkään Suomesta. Tämä Suomi on läpikotaisin orientaalinen, ilmastoltaan semitrooppinen, eläimistöltään ja kasvistoltaan uppo-outo. Kaikkialla on hyönteisiä, tuholaisia ja syöpäläisiä niin, että henkilöt joutuvat kulkemaan ulkona erityinen myssy päässä. Ikävä kyllä, kirja muistuttaa minua myös tästä kesästä ja mökillä olosta. Moni kirjan yksityiskohta tuntuu liian todelta. Tämä kai on onnistuneen skifin lähtökohta.