Satula oppimiskontekstina

Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri (SKS, 2020)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Ei ole kauan siitä, kun seikkailin polkupyörän tarakalla Nalan maailmassa, ja nyt löysin samanhenkisen suomalaisteoksen, jossa tosin pyöräillään ilman kissaa.

Jukka Salminen teki maailmanympärysmatkansa osissa jo 2000-luvulla, aikana ennen Instagramia. Hänen projektistaan en tiennyt tuona aikana, sillä tuossa elämänvaiheessa minua ei yhtään kiinnostanut pyöräily eikä mikään extreme-urheilu tien päällä. Ilmeisesti miehen matkaa seurattiin kuitenkin ahkerasti, sillä matkalla oli myös kotimaisia sponsoreita. Eikä reissu tullut halvaksi, vaikka välillä mies eli kehitysmaissa dollarin tai parin päiväbudjetilla.

Kuuntelen näitä seikkailullisia äänikirjoja pyöräilyreissuista parhaiten jotain omaa projektia tehdessä, ja sisätiloissa tehtävät käsityöt tuntuvat täydelliseltä vastakohdalta raikkaalle pyöräilylle.

Salminen aloitti megalomaanisen urakkansa Aasiasta, siirtyi Australiaan, palasi Aasiaan ja sieltä kautta takaisin Eurooppaan. Afrikkaa hän valloitti terveysongelmiin vuoksi kahdessa jaksossa, ja toiselta Afrikan reissulta hän siirtyi suoraan Amerikkoja valloittamaan. Etelä-Amerikkaan hän ei tosin ehtinyt, vaan reissu tyssäsi Meksikoon. Mies oli jättänyt jo ennen matkojaan yliopisto-opintonsa kesken, ja pyrki matkojen aikana selventämään itselleen uutta elämänfilosofiaansa, johon liittyi olennaisena osana hetkissä eläminen.

Alkuvaiheessa Salmisen pyöräilytyyli oli tavoitteellisempi ja suorituskeskeisempi, mutta matkojen aikana hänen oli pakko oppia palautumaan ja lepäämään kunnolla. Näin ollen kirjassa kuvataan pitkiäkin oleskeluja yhdellä paikkakunnalla, usein paikallisten ihmisten vieraana. Parhaiten mieleeni jäivät oleilut Itä-ja Etelä-Afrikassa, jossa kontaktit paikallisiin ihmisiin syntyivät helpoimmin. Etiopia tuntui maalta, jossa matkailu tien päällä oli erityisen antoisaa siitä huolimatta, että lapsilla oli tapana heitellä turisteja kivillä. Maan suhteellinen sulkeutuneisuus sai ihmiset myös epäileviksi ulkomaalaisia kohtaan, mutta Salminen ehti tutustua kulttuuriin monipuolisesti ja käydä paikoissa, joissa oli kehitykseen liittyvää toivoa. Kirkkovierailujen lisäksi mieleen jäi vierailu ateistisessa kyläyhteisössä, jossa oli hyvin toimiva vanhainkoti. Tämä näkemysten moninaisuus tuntuu kiinnostavalta siksikin, että Etiopiassa on muuten onnistuttu säilyttämään varhaiskristillsiä perinteitä, ja on muutenkin historioitsijoiden aarreaitta.

Eteläisemmässä Afrikassa sinkkumiehellä oli eniten naispuolisia kontakteja, mutta haparoivissa suhteissa väliin tuli usein naisten epärealistiset odotukset valkoisen miehen elatustahdosta ja – kyvystä. Eikä orastavan etäsuhteen ylläpitäminen pyörän selässä muutenkaan vaikuttanut täysin toteutuskelvolta idealta, olihan Salminen matkoillaan joskus pitkiäkin aikoja Skypen ja laajakaistan ulottumattomissa.

Aasian suosikkimaastani Pakistanista Salminen antaa suosiollisemman kuvan kuin arkkivihollisesta Intiasta, joka ei todellakaan tunnu ihanteelliselta pyöräilymaalta. Pakistanissa hän koki aitoa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä jopa Balochistanin syrjäseuduilla. Erityistä huomiota hän sai paikallisilta poliiseilta, joille vaatimattoman matkailijan saaminen ehjänä rajan yli tuntui kunnia-asialta. Selkeästi mies kirjoittaa samasta maasta, jossa itsekin olen seikkaillut, tosin maa oli paljon vaarallisempi hänen matkansa ajankohtana.

Paikoitellen kirjan pohdinnoissa on nuoren idealistin maailmoja syleilevää höttöä, sellaista, mitä kaikki elämänmuutosoppaat ovat täynnä. Oman kehon kuulemiseen ja kunnioitukseen liittyvät pohdinnat tuntuivat arvokkailta, sillä vastaavaa yltiöpäisyyttä tunnetaan minkä tahansa lajin harrastajilla.

Kulttuurin harrastamisen suhteen kertoja on kuitenkin lohdullisen maltillinen: hän ei koe tarpeelliseksi koluta läpi pakollisia museoita edes New Yorkissa. Pyöräilyharrastuksessa ehkä parasta on se, että se soveltuu huonosti shoppailijoille: matkamuistojen roudaaminen mantereelta toiselle ei ole mahdollista, ja ruokavarastojenkin suhteen on oltava varovainen.

Luen näitä slow traveltarinoita siksikin, että välillä mieleni valtaa kateus maailman matkaajia kohtaan tilanteessa, jossa koen oman elämäni jänähtäneen toivottomasti paikalleen. Mutta kademieli ei yllä niihin, jotka valitsevat matkustusmuodokseen kehitysmaissa telttailun. Tavallaan kirja kyllä osoittaa, että monissa maissa telttailu voi olla paljon mukavampi vaihtoehto kuin huonosti hoidetut, ylihintaiset hotellit.

Pidin kirjoittajan elämänasenteesta paljon, mutta kertomuksesta näkee sen, ettei kirjoittaminen ole kuitenkaan ollut hänen matkoillaan se keskeisin intohimo. Matkakirjoja kirjoitetaan monenlaisista motiiveista, ja tässä ehkä keskeisin on ollut ohjeistaa tulevia vastaaviin hankkeisiin ryhtyviä, ei niinkään upottautua kovin syvälle paikallisiin kulttuureihin.

Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.

Teinityttöromantiikan loppu?

Teos: Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937. (SKS, 2019)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Onnistuin viime vuonna lukemaan Ritva Ylösen teoksen Kalle Päätalosta, ja tartuin hänen uuteen teokseensa Saima Harmajasta kirjailijan kertojaäänen vuoksi. Toki Saima Harmaja myös kiinnostaa, mutta varsinkin halusin kuulla, mikä on Ylösen henkilökohtainen tulkinta suhteestaan Harmajan tuotantoon.

Minulla ei ollut teininä Harmaja-kautta, joten en osaa suhtautua teoksen johdannossa mainittuun teinityttöjen idolimyyttiin, jota Ylönen haluaa tällä teoksellaan purkaa. Ylönen oli Harmaja-fani keskikoulussa 1960-luvulla, mutta runouden merkitys hänen elämässään korostui, kun Ylönen menetti poikansa 70-luvun lopulla ja aikuisen tyttärensä perheineen vuonna 2010. Vastaavasti tuhannet suomalaiset ovat löytäneet Harmajan runouden nuoren läheisen kuoleman äärellä, ja Ylönen on taitava kaivamaan hänen tuotannostaan terapeuttisia ulottuvuuksia.

Harmajan runous kiinnostaa ihmisiä kovin erilaisista taustoista, näin todettiin viime vuosikymmenellä, kun SKS järjesti kirjoituskilpailun Harmajan runouden merkityksestä suomalaisille. Varmasti monia koskettaa eritoten hänen kuoleman läheisyyttä käsittelevät runonsa, ja varsinkin vaikeiden sairauksien kanssa kamppailevat ammentavat hänen parantolarunoistaan lohtua. Tuberkuloottiset runoilijat olivat Suomen historiassa jossain vaiheessa varsinainen teema, ja heitä lähti nuorena tuon taudin riivaamina varmasti enemmän kuin oman käden kautta. Myös Ylönen valottaa Saiman saamia tuberkuloosihoitoja, jotka jo sellaisenaan olivat lähes hengenvaarallisia vielä 1930-luvulla.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista ja varsinkin kuvauksesta Tarton-lukukaudesta vuonna 1933. Saima Harmaja oli kotona viihtyvä ja äitiinsä kiintynyt nurkkapatriootti, jolle matkustaminen ei ollut luontevinta toimintaa. Silti hän pääsi matkustamaan muutaman kerran ulkomaille, jopa Roomaan saakka, jonne hän autoili opiskelijatovereineen Itä-Euroopan halki. Tällaiset matkat ovat 1930-luvulla olleet kovin etuoikeutettujen kaupunkilaisten päähänpistoja, eikä Italian-matkan seurue selvinnyt reissustaan kommelluksitta. Yksi seurueesta katosi matkakassan kanssa, ja paluumatkalla autoa jouduttiin korjaamaan kalliilla niin, että kustannukset oletettavasti tuplaantuivat.

Minua on kiinnostanut suomalaisten opiskelijoiden harjoittama heimotyö Inkerissä ja Baltian maissa, ja siitä on löytynyt varsin vähän todisteaineistoa. Saima Harmaja ei Viron-reissullaan ollut varsinaisesti heimotyössä, mutta hän pääsi vierailemaan Itä-Viron inkeriläisalueella, ja kirjoitti runon ”Aamua kohti” Kalliveren pitäjässä, jossa heimotyötä tehtiin aktiivisesti läpi 30-luvun. Harmajan oma kanta nousevaan äärioikeistoon, ääri-isänmaallisuuteen ja fasismiin ei tässä Ylösen teoksessakaan tule täysin selväksi, mutta joissain hänen runoissaan on AKS-myönteisiä elementtejä. Itseäni tuo ei lainkaan ihmetytä, olihan hän Helsingin yliopiston opiskelijana vahvasti vaikutteiden alaisena. Toisaalta hänen runonsa saivat positiivisia arvioita myös vasemmistolehdissä, eli kovin vahvasti oikealle häntä ei voi sijoittaa.

Kuvaukset Saiman sairastumisesta, hoidoista ja hiljaisesta hiipumisesta ovat koskettavia, mutta ne osasin jo kuvitella ilman tätä teosta. Myös hänen rakkauselämänsä kuvaus tuntuu jotenkin ennalta-arvattavalta. Mutta itse kirjailijanuran kehityksen, opintojen ja minuuden pohdinnat ovat antoisia, ja pidin myös monista viitteistä tämän päivän Harmaja-fanien tulkintoihin.

Paikoitellen teoksessa sorrutaan kovin mitättömien yksityiskohtien muisteluun, mikä tuntui pitkästyttävältä. Esimerkiksi Saiman sulhasen Jaakko Holman pituuskasvu ei olisi voinut minua vähääkään kiinnostaa, ja muutenkin ulkonäön kuvausta oli liikaa. Ylönen tekee huolellista, pikkutarkkaa työtä, ja teos voisi toimia myös laajempana historian oppikirjana nuoremmille lukijoille. Ajan hengen kuvausta on paljon, ja se on kiinnostavampaa kuin sivuhenkilöiden sukutaustat. Ajan henkeen kuului myös se, että WSOY:llä julkaissut runoilija päätyy salakihlauksen jälkeen talouskoulun ruoanlaittokurssille, sillä eihän naimisiin voinut mennä ilman olennaisia vaimon taitoja. Kovin kapinallisena ei Saima Harmajaa siis voinut pitää, vaan hän mukautui äitinsä ja sukunsa poroporvarilliseen ideologiaan.

Saima Harmajan pikkusisko Kirsti lähti ajasta iäisyyteen vasta viime vuonna, kun taas isosisko Outi kuoli synnytykseen jo ennen Saimaa. Myös Saiman veli Tapani kuoli lentäjänä talvisodassa, ja Saiman äiti Laura kuoli ennen eläkeikää. Perheen kaupunkiasunto Ullanlinnan Kasarmikadulla on Outi-siskon samannimisen tyttären omistuksessa, ja Ylönen koki tähtihetkiä saadessaan kirjaa kirjoittaessaan vierailla tuossa kodissa. Kirjassa näkyy siis myös Harmajan lähisukulaisten jälki, ja se tuo tekstin vielä lähemmäksi kohdettaan. Pysyvyyden ja jatkuvuuden teemat korostuvat kirjan sukutarinoissa, ja myös Saimalle sukujuurten merkitys oli keskeinen.

En osannut kaivata mitään lisää tähän kattavaan ja omakohtaisen koskettavaan elämäkertaan, mutta muutamista kohdista olisin kaivannut karsintaa. Mikä on olennaista taiteilijaelämäkerrassa on toki puhtaan subjektiivinen makukysymys, ja ehkä tosi fanit innostuvat myös teoksen arkiproosaosioista. Kirja luultavasti on antoisampi luettuna tekstinä kuin äänikirjana, koska varsinkin vuosilukujen litaniat olivat tylsää kuunneltavaa. Runositaatteja taas oli mukava kuunnella Päivi Istalan, Harmaja-seuran puheenjohtajan eli ”tosi fanin” tulkitsemana.

Mies, josta riitti monelle

Teos: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. (SKS, 2018)

Ilmari Kianto (1874-1970) on monille meistä tuttu kirjailija äidinkielen tunneilta. Muistelisin, että Punaisesta viivasta ja Ryysyrannan Joosepista on ollut juttua vielä minun nuoruudessani 80-luvulla, ja olen palannut noihin teoksiin myöhemmin ainakin katkelmia niistä lukien. Myöhemmin olen tutustunut Kiannon toimintaan Vienan Karjalan kysymyksissä, ja aivan viimeksi lukenut hänen järkyttävistä kannanotoistaan ”susinartuista” kansalaissodassa. Itse asiassa Kiannon kansalaissodan naiskuva muistuttaa melkein tismalleen tämän päivän haittaisänmaallisten retoriikkaa ”matupatjoista” ja ”suvakkihuorista”.  

Monella tapaa Kianto oli vihakirjoittaja, tai ainakin tietoinen provokaattori, jonka ulosantiin myös jotkut hänen aateveljistään kyllästyivät. Panu Rajala pyrkii Kianto-elämäkerrassaan tuomaan esiin tämän äärimmäisen tuotteliaan ja ristiriitaisen kirjailijan aatteellisia kytköksiä, joita ei ole helppo asettaa tämän päivän poliittiselle kartalle. Kianto oli idealistinen tolstoilainen, epäonnistunut Venäjän armeijan sotilas, anarkisti, vapaan rakkauden kannattaja, heimoaatteen täyspäiväinen edistäjä (kun sille päälle sattui), köyhän kansan puolustaja, joka kuitenkin vierasti vasemmistolaisuutta. 

Kianto eli niin pitkän elämän, ja oli luonteeltaan sen verran maaninen, että matkan varrelle mahtui järkyttävä määrä melodraamaa. Poetiikkaa, politiikkaa ja erotiikkaa, pahennusta, kriisiä ja hammasten kiristystä. Elämäkerrassa kuvataan nuorta miestä, joka kärvistelee kolmikymppiseksi ilman lihallista naissuhdetta. Jossain vaiheessa hänen lähimpiin ystäviinsä kuuluu Eino Leino, joka edistyy niin runouden kuin eroksen teillä Kiantoa sukkelammin, ja Kianto kokee jäävänsä tämän komeetan varjoon. Leino ehtii jo hoidattaa kuppaansa, kun Kianto on vain kirjeenvaihdossa siveellis-moralististen venäläisten seurapiirineitien kanssa. Ja kun Kianto vihdoin onnistuu naimaan Suomussalmen pitäjälle tulleen postineiti-Hildurin, perheonni ei ehdi kukoistaa kuin joitain ohikiitäviä hetkiä. 

Ilmari Kiannolla oli 12 lasta kolmen naisen kanssa, joista nuorin, Raija-Liisa, syntyi vuonna 1934 yhdelle hänen lukuisista sihteereistään. A- ja B- sarjan äidit taistelivat jossain vaiheessa kiihkeästi elatusmaksuista keskenään, mutta suurimmat paineet kohdistuivat itse sulttaaniin, joka ei suoriutunut vanhemmuuden velvoitteistaan tiukan paikan tullen. Vaikeina vuosina useampi lapsi oli lastenkodissa, ja ainakin kaksi heistä adoptoitiin muualle. Raija-Liisa oli sotalapsena Ruotsissa, mutta palasi isälleen ja tämän uudelle vaimolle, joka hoiti tyttöä kuin omanaan. 

Iltatähtenä Raija-Liisa oppi tuntemaan isänsä parhaiten, koska hän asui tämän ja tämän useamman naisen kanssa. Kun yksi kumppani tai sihteeri otti hatkat, Kianto ilmoitti paikan aukeamisesta lehdissä, ja aina joku seikkailunhaluinen hupakko tarttui syöttiin. Miehestä riitti moneksi ja monelle, ja suurin osa nuoremmista naisista ehti kuolla ennen Ilmaria.

Rajala ei ainakaan sievistele Kiannon elämän hurjimpia vaiheita, vaan näyttää 30-40-lukujen melodraaman, ahdingon ja pohjamudat sellaisina kuin ne ovat olleet. Itse kirjoitin tekemiini muistiinpanoihin ainakin viisi kertaa sanat ”MOPO KEULII”, eli Kiannon elämässä oli useita vaiheita, jolloin hän ei tuntunut täysin syyntakeiselta, eivätkä nämä kaikki liittyneet runsaaseen alkoholinkäyttöön. Sangen omituiselta tuntui varsinkin se, että hän sai noin paljon nuoria naisbändäreitä vaiheessa, jossa hän oli kaikista heikoimmilla niin taloudellisesti kuin henkisesti. 

Ainakaan väriä tai vauhtia Kiannon elämästä ei puuttunut, mutta Panu Rajala tarjoaa kirjassaan myös suvantovaiheita analysoimalla miehen tuotantoa ja sen vastaanottoa. Itseäni kiinnosti eniten köyhyyden kuvauksen etiikka: tässähän viitataan Kyllösen sukuun, jotka kokivat tulleensa leimaantuneiksi ryysyrantalaisiksi monessa polvessa siksi, että Joosepin hahmo oli niin lähellä elävää kaimaansa. Kianto yritti hyvitellä ja sovitella Kyllösten kanssa moneen otteeseen, mutta nämä eivät leppyneet. 

Kiannon persoonaan en edelleenkään ihastunut tämän teoksen luettuani; jos naissuhteet jätetään ulkopuolelle, teos kuvaa epästabiilia mytomaanikkoa, joka onnistuu saamaan itselleen etuoikeuksia suuren taiteilijamyytin varjolla. Hänessä on myös marttyyrihenkeä, ja herkkähipiäistä valittajaa, joka kokee olevansa aivan erityinen lumihiutale. 

On tietysti kiinnostavaa, kuinka paljon suuret mieskirjailijat ovat saaneet tukea muun muassa kustantajiltaan – ja Kiannon tapauksessa tuen määrä varmasti ylitti Leinon, jolla ei kuitenkaan ollut kuin yksi lapsi huollettavanaan. Suurperheet toki olivat muutenkin ajan henkeen kuuluvia, ja köyhää kansaa kuvatessaan Kianto varmasti oli hyvinkin tietoinen, että hänestä olisi voinut tulla myös kunnan jauhoja anomassa käyvä Jooseppi.  

Kirja varmasti avautuu parhaiten niille, jotka ovat lukeneet edes yhden kokonaisen Kiannon teoksen. Minulla oli välillä olo, että lukisin tuon ajan Seiskaa – jos keltaista lehdistöä silloin olisi ollut. Miehen loppuvuosikymmenistä Helsingissä tuli jo hieman likainen paparazzi-fiilis, sillä hänen luonaan kävi uteliaita tirkistelijöitä ja varmasti myös alkavan viihdejournalismin haaskalintuja. Rajala kuitenkin kunnioittaa kohdettaan ja pyrkii näyttämään hänen elämästään muitakin puolia kuin nuorten naisten vikittelyn. 

Kansan keskusmuisti, mielten apteekki

IMG_1852Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan Kalle Päätaloa,    josta näkyy jälkiä tässäkin blogissa. En lukenut kuin kaksi kierrätyskorista löytämääni teosta, jotka eivät olleet hänen sarjojensa huipputeoksia. Sen sijaan olen jo pitkään halunnut lukea teoksen Kunnan jauhot (1973), joka ilmeisesti on edelleenkin pätevä sosiaalipoliittinen analyysi köyhyydestä.

Joululomalla tuli nähtyä myös elokuva Päätalo (2008), joka keskittyy kirjailijan uran alkuvaiheeseen ja sekavuuteen naissuhteissa. Se ei ole saanut ylistäviä arvioita Päätaloa paremmin tuntevien parissa, eikä Ritva Ylönen (joka on myös Päätalo-aiheesta väitellyt) joutunut käyttämään ensi-iltaan varaamiaan nenäliinoja.

Ritva Ylönen on siis kirjallisuustieteen tohtori, vapaa tutkija ja tietokirjailija, jonka tuoreeseen teokseen Kalle Päätalo -kirjailijan elämä (SKS, 2017) tutustuin silkasta uteliaisuudesta. Heräsi kysymys, onko mahdollista löytää mitään uutta kerrottavaa kirjailijasta, joka on vuodattanut koko elämänsä kymmeniin autofiktiivisiin romaaneihin. Jos joku on lukenut miehen koko tuotannon, voiko hän enää saada mitään uutta irti ”virallisesta” elämäkerrasta?

Itse jaksoin lukea teoksen melkein kokonaan, koska en tunne Päätalon koko uran vaiheita ja koska Koillismaan selkosten kulttuuri on minulle suhteellisen vierasta. Asun parin kilometrin päässä Kirvestiestä, joten tamperelaismaisemat tuntuivat läpikotaisin tutuilta. Paikkojen ja kodin merkitys oli tälle pedantille kirjailijalle keskeinen, ja itse rakentama rintamamiestalo onnistumisen symboli ei pelkästään kirjailijana, vaan myös työmiehenä, rakennusmestarina. Vaikka hän ei ehkä sataprosenttisesti kotoutunut hämäläiseen mielenmaisemaan, oli Tampereen merkitys hänen kirjailijan urallaan keskeinen. Hän kasvoi kirjailijaksi ympäristössä, jossa työväenluokkaiset kulttuuripersoonat kannustivat toisiaan. Esimerkiksi toiminta kulttuuriyhdistys Kiilassa ja myöhemmin Pirkkalaiskirjailijoissa oli uraa edistäviä voimia.

Ylönen on saanut teokseensa vetävän draivin ja toimivan rakenteen – ihan koko Päätalon elämää ei tässä käydä läpi kronologisesti, vaan Ylönen keskittyy pohdiskelemaan pitkäänkin suurempia teemoja, kuten Päätalon kirjailijan identiteetin muokkautumista, lukijoiden palautetta ja taloudellisen menestyksen merkitystä.

”Mielen apteekki” oli keskeinen lukijoiden antama kielikuva, joka toistui monessa otteessa. Sodan kokeneille sukupolville Päätalon teosten terapeuttisuus on ilmeistä, ja suosion salaisuus piilee helpossa samaistumisen mahdollisuudessa. Uskollisimmat fanit alkoivat myös seurata mestariaan vuosittaisille retkille Taivalkoskelle, eli Päätalo on lisännyt alueen matkailutuloja varsinkin kesäiseen aikaan. Faniuden näkökulmasta teos antoikin minulle eniten uutta ajateltavaa, onhan Ylönen itsekin ollut intohimoinen Päätalon lukija ennen tutkijanuralle ryhtymistään. Kuitenkin teoksessa oli saavutettu tietynlainen balanssi fanilukijan ja objektiivisemman tutkijaposition välillä.

Koska Päätalon oma tausta oli lestadiolaisuudessa, ja perheen tarinaa kuormitti erityisesti Herkko-isän horjuva mielenterveys, nämä kaksi teemaa nousivat tärkeiksi ”terapeuttisiksi” teemoiksi. Päätalo itsekin oli yhden kerran hoidossa Tampereen Hatanpään psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden vuoksi, ja olisi luultavasti kärsinyt vaikeammista oireista, ellei kirjoittaminen olisi pelastanut häntä elämänmittaiselta alakulolta. Kirjoja voikin tutkia siitä näkökulmasta, kuinka mielen häiriöistä aikanaan puhuttiin, ennen laaja-alaista diagnostiikan ja terapian kulttuuria. Lestadiolaisuuden analyysiä olisin voinut lukea enemmänkin, vaikka Päätalo ei enää aikuisena seuroissa käynyt ja otti välimatkaa kaikesta ”hihhuloinnista”. Tunnustuksellisuus ja vahva ripittäytymisen tarve lienevät ilmeisiä kodin peruja, jotka heijastuvat myös kirjoitustyylissä.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, lämminhenkinen, reflektiivinen ja syvääluotaava sukellus   Päätalo-tietouden maailmaan. Tämän kirjan lukemalla voi ainakin ansaita lisäpisteitä Tampereen pubivisoissa, ja luulen, että pystyn muutenkin pätemään sen antamilla näkökulmilla, kun paikallistuntemusta tarvitaan. Kirjan voi myös hyvin lukea, vaikka ei olisi koskaan ainuttakaan Päätalon teosta lukenut – ainakin siitä saa hyviä vinkkejä, mistä kukin voisi intressiensä mukaan aloittaa.

 

Villahousut konjakkipulloa vastaan

Stages of ChaosHyllystäni löytyi suomalaisen sodanjälkeisen draaman antologia Stages of Chaos: The Drama of Post-War Finland (SKS, 2005) Pirkko Kosken ja Steve Willmerin toimittamana. Ja kappas, koska minulla on Paavo Rintala-teemaviikko käynnissä, myös tästä kirjasta löytyi Rintalan näytelmä Pojat englanninnoksena. Tai tarkennuksena The Boys, or Once Upon a War on Vesa Tapio Valon dramatisoima ja Marja ja Steve Willmerin teksti Rintalan alkuperäisen romaanin pohjalta. Pojat muistetaan parhaiten leffaversiona (1962), jossa päätähtenä oli hyvin nuori Vesa-Matti Loiri. Vaikka tekstiä haluttiin teatterin lavalle, Rintala kieltäytyi yhteistyöstä kolmen vuosikymmenen ajan. Teksti saatiin Oulun kaupunginteatterin lavalle vasta 1990-luvulla.

Vaikka rakastan teatteria ja olen sitä vakavasti harrastanut, näytelmien lukeminen ”kuivana” ilman esiintymistarkoitusta ei ole heiniäni. Luen korkeintaan yhden näytelmätekstin vuodessa, enkä koe itseäni kyvykkääksi kommentaattoriksi. Tämä teksti oli poikkeuksellisen valovoimainen – se imaisi mukaansa kerralla ja tuntui universaalin ymmärrettävältä.

Käännös tuntui myös perusteellisen oikeanlaiselta, vaikka en ole lukenut montaakaan suomalaista tekstiä englanniksi enkä siksi osaa vertailla. Minna Canthia ja Aleksis Kiveä olen joskus tavannut jotain englanninkielistä kurssia varten. Suuri osa englanninnoksista on amerikansuomalaisten siirtolaisten talkootyöllä aikaansaamaa; olisi tärkeää, että myös Suomessa vaikuttavat kaksikieliset innostuisivat enemmän klassikkojen kääntämisestä.

Näytelmässä seikkaillaan Oulun Raksilan työväen kaupunginosassa keskellä toista maailmansotaa, vuosina 1941-2. Saksalaiset eivät vielä ole alkaneet polttaa Lappia, vaan kansojen välillä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Natsiarmeijan hallinnollinen tukikohta on lähellä, ja nuoret pojat ovat luonnollisesti kiinnostuneita sen toiminnasta, eritoten business-mielessä. Villahousuja vaihdetaan kameroihin ja konjakkipulloihin. Muuten heistä on huvittavaa seurata saksalaisten sotilaiden ja kulmakunnan tyttöjen heilastelua Oulun puistoissa ja meren rannalla. Kepeitä ja puolivakavia lupauksia satelee puolin ja toisin, vaikka kaikki tietävät, että yhteistyö ja avunanto on haurasta ja saattaa päättyä päivänä minä hyvänsä.

PojatPoliittisesti Raksilan väki kärsii edelleen kansalaissodan traumoista eikä koe fasistien läsnäoloa keskuudessaan hyvällä. Suur-Suomi-henkisiä naapureita ei ole kellään, mutta jotkut pakenevat maailmantuskaa herätyskristillisyyteen. Vienon ja Leevin suurperheessä isä palaa lomilta pussit täysinä ja lyhyt kohtaaminen johtaa aina Vienon uuteen raskauteen, minkä aviomies tulkitsee Jumalan tahdoksi. Uskonnollisuus ja poliittisuus vuorottelevat tekstissä sopivasti. Syvää tietoisuutta tavallisella kansalla ei vielä ole natsien hirmuteoista. Rintalan kirjoittajan positio on armollinen ja anteeksiantava. Kaikki surevat yhtä lailla kaatuneita sukulaisiaan, joilla olisi ollut elämä edessä, myös saksalaiset. Kenties Suomeen lähetetyllä saksalaisella nuorisolla on käynyt tuuri ja heillä on vielä sodan tässä vaiheessa varaa käyttäytyä reilusti arjalaisiksi uskottuja vaaleita veljiään ja sisariaan kohti. Tekstin pääasiallinen sävy on pasifistinen: sotaa ei millään lailla oikeuteta tai ihannoida, mutta se on hyväksyttävä vakavana asioiden tilana.

Musiikkipuoli valaisee ajan henkeä Lili Marlenesta Tiernapoikiin; myös Schubertin liedit ja suomalaiset sota-ajan iskelmät loistavat läsnäolollaan. Kaiken kaikkiaan toiminnallinen teksti kutsuu kokemaan kaiken tämän keplottelun, flirttailun, nyrkkeilyn ja hurmoksellisen jalkapallon peluun livenä, mielellään jollain pohjoisella lavalla. Antologia kokonaisuudessaan tuntuu lukemisen arvoiselta kannesta kanteen. Vaikka vanhojen kirjojen läpikäyminen johtuu meillä karsimisoperaatiosta, säästelen tätä teosta jollekulle Suomi-fanille, joka ei vielä osaa suomea – lahja tuntuu sen arvoiselta ja saattaa johtaa johonkin yhteistyöhön, jota ei vielä olla nähty.

 

 

 

Kuinka paratiisi rakennetaan?

Kotavuori-kirjaYliopistomies-tietokirjailija Antero Mannista (1907-2000) kiusattiin teini-ikäisenä hänen isänsä Oton kirjoittamasta herkästä runosta ”Kultasauva” (teoksessa Säkeitä II, 1910). Runossa ennustetaan: ”Antero sen tehdä voipi,/paljon eemmäs ehtii./Äidin virpi vihannoipi,/kultalehvät lehtii.” Minullakin on runosta syvä henkilökohtainen muisto, jolla en nyt aio kiusata mahdollisia sukulaislukijoitani. Sen sijaan kerron toisen suvun paratiisinrakentamisprojektista, joka alkoi 1900-luvun alkuvuosina Otto Mannisen epäonnistuneesta kosinnasta. Vastavalmistunut maisteri Manninen löysi Kangasniemen Kotavuoren saarensa apeissa tunnelmissa aikoen rakentaa sinne yksinkertaisen piilopirtin, jossa toipua sydänsuruistaan.

V. 1905 miehen onni kääntyi ja hän onnistui kutsumaan saarelleen Annin, jonka kanssa kihlautuminen ja naimisiinmeno tuntui vääjäämättömältä. Kotavuoreen rakennettiin pieteetillä ja pidemmällä kaavalla kartanomallinen erämaahuvila, joka vaati herrasväen poissaollessa uskollista talovahtia. Puulan Rämiäisen saareen nousi elävä huvilayhteisö, jossa vieraili kulttuuriväkeä ja sukua, mutta myös lähikylien talollisia, talottomia ja humu-ukkoja. Otto Mannisen isän Topiaksen jouduttua konkurssiin huvilan yhteyteen rakennettiin Alatalo lähisukulaisille, joka oli asutettu ympäri vuoden. Vaikka Oton perhe vaikutti suuremman osan aikaa Helsingissä kuin Kangasniemellä, he pitivät Kotavuorta todellisena kotinaan ja sielunmaisemanaan. Toisen maailmansodan aikana suku oli evakossa sähköttömässä kesäparatiisissaan talvellakin, ja vanhuuden päivillään Otto ja Anni asuttivat huvilaansa pääsääntöisesti.

irisrukka_jpg198Ensimmäinen itse lukemani ei-kuvakirja noin 5-6-vuotiaana oli Anni Swanin Iris Rukka (1916). Hyllyssämme oli myös satukirja Kotavuoren satuja ja tarinoita (1957), mutta vasta Iriksen traagiset seikkailut saivat minut arvostamaan kuuluisaa satutätiä. Erityisen hyvin muistan Tanelin ja Seren, jotka sydäntäsärkevästi lähettivät rakkaan kasvattinsa maailmalle korkeampaa oppia saamaan. Vasta nyt yli nelikymppisenä tajuan lastenkirjan syvän juurtuneisuuden Kangasniemen ja Puulan saariston maisemaan. Swanilla oli esikuvina romaania kirjoittaessaan Oton veli ja hänen vaimonsa, Rikhard ja Ida ja myös talonvahti Kuitusen porukka. Maalaisten kömpelö herrainpelko ei Iris Rukassa käänny tilannekomiikaksi, vaan romaanissa pysytään uskollisena vaatimattomille juurille.

Mannis-Swanin klaanilla oli kilpailua naapurihuvilan Wichmannien kanssa siitä, kumman paikka on paratiisimaisempi. Wichmannin perhe oli puoliksi unkarilainen ja unkarilaisen äidin eksoottinen kädenjälki toi kilpailussa lisäpisteitä. Mannisilla taas oli aurinkoisempi piha, jossa ruusut alkoivat kukkia ennen Wichmanneja. Paratiisin rakennus ei tuntunut koskaan loppuvan – aina oli uutta raivaamista, tuunaamista ja säätöä. Runoilijaksi Otto Manninen oli poikkeuksellisen käytännöllinen, vaatimaton ja sukurakas tyyppi. Kotavuoren huvilayhteisössä hänen raivaamansa ”professorin polku” on saanut takavuosina uusia raivaajia esim. Mannis-seuran innokkaiden jäsenten muodossa.

Eniten Kotavuoren saagassa koskettaa taiteen tekemisen ja arkiaskareiden luova balanssi. Pieni Hellevi-tyttö kasvaa kuuntelemaan isoisänsä Homeros-käännöksiä ääneen luettuina, mutta samalla perhettä viihdyttävät kyläläisten järjestämät emäntäkutsut, joilla kursailevat kahvia kaatavat tädit tokaisevat: ”Suaphan sillä suuta huuhdella”. Paratiisi viittaa minusta eniten elämän eri osa-alueiden asettamiseen hengittävään suhteeseen toistensa kanssa. Jos ihminen ei koskaan käy ongella, hakkaa halkoja tai nauti suun soittamisen jalosta taidosta, kuinka hän voi kuvitella luovansa mestariteoksia?

kahdeksas_vuodenaika-arkko_samuli-27502319-2200416721-frntlPidin 1990-luvulla SKS:n Mannisista ja Swaneista kertovaa kirjeenvaihtohanketta läpiporvarillisena hapatuksena, mutta olen silti salaa silmäillyt teoksia ja hankkinutkin niitä lahjaksi suuremmille Kangasniemi-faneille. Nyt sarjan kolmas osa Kotavuoresta rakkaudella (SKS, 1997, toim. Antero Manninen) muljautti sydämeni ja asetti aivoni vaaralliseen etnologis-sukututkimukselliseen tilaan. Omista Mannisistani (jotka ehkä ovat hirvittävän kaukaista sukua Otto Mannisen haaralle, mene ja tiedä) löysin viime vuonna inspiroivaa materiaalia esim. vanhoista lehdistä ja löytämäni tieto muutti ymmärrykseni koko lapsuudestani. Isoisoisoäitinikin nimi muuten oli Sere eli Serafina.

Blogosfäärissä olen seurannut kiinnostavaa Puulasta kertovaa kirjahanketta, joka sai päätöksensä tänä juhannuksena. Jukka Rastas ja Samuli Arkko ovat julkaisseet kulttuurihistoriallisen valokuvateoksen Kahdeksas vuodenaika: Löytöretkiä Puulalle (Ivan Rotta, Kangasniemi 2014), jossa parivaljakko on kuvannut erämaajärveä kaikkina vuodenaikoina. Teos pitäisi saada käsiin pian, sen verran upealta se vaikuttaa jo kustantajan sivuilla sekä taiteellisesti että tiedollisesti. Teosta voi ostaa Puulan alueen kaupoista, mutta taatusti myös suoraan kustantajalta netin välityksellä.

Sisarusten päättymätön kirjeenvaihto

JoutsenetSwanin suvun ”mustat joutsenet” eli yhdeksän sisarusta olivat kaikki ahkeria kirjoittajia, vaikka ainoastaan Anni Swan jäi jälkipolville tunnetuksi koko maan satutätinä. Anni Swanin ja Otto Mannisen perheen vaiheista olen saanut rikasta suullista perimätietoa, koska yksi sukuni haara on Kangasniemeltä, kulttuurivaikuttajien kesäpaikkakunnalta. Muistan, kuinka 1990-luvulla Swan/Mannis-tietouden pankki räjähti, kun SKS alkoi julkaista sekä Mannisten että Swanin sukujen kirjeenvaihtoa. Olen tainnut muinoin selailla kaikkia sarjan viittä teosta, mutta parhaiten muistan sarjan viimeisen teoksen Juuret Rasikankaalla (2001), joka koostuu Mannisten sisarusten kirjeenvaihdosta aivan 1900-luvun alusta.

Teos Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (SKS, 1995) on Swanin sisarusten kirjeenvaihdon toinen volyymi, jossa seurataan suvun vaiheita vuodesta 1917 1950-luvulle. Itsenäisen Suomen alkuvuodet kerrottuna porvarillisesta naisnäkökulmasta keskittyy puutarhanhoitoon, kahvikekkereihin ja tavaroiden lähetykseen eri kesäkotien välillä, mutta mahtuu teokseen laajempiakin teemoja. Swanin sisarusten seurapiiriin ei tainnut kuulua ketään punaisten kannattajaa, mutta valkoisen Suomen airueina sisarukset eivät vaikuta kiihkomielisiltä (seuraavan polven viritykset vaikuttavat äärimäisemmiltä). Siskojen fennomaani-isä oli antanut kaikille yhdeksälle hyvin juurevat suomalaiset nimet, mutta tyypilliseen suomenruotsalaiseen tyylin kaikilla oli myös hassut hellittelynimet. Vain neljä yhdeksästä oli rouvashenkilöitä; viidellä neidillä oli kaikilla vankka työura. Kouluttautumisen ja työnteon eetos oli kaikilla vahva. Leskirouvat Helmi ja Nelma toimivat myös opettajina elättääkseen perheitään. Myös Nelma julkaisi vanhoilla päivillään satukirjoja, mutta ei niittänyt samanmoista mainetta kuin isosiskonsa. Sisarukset olivat myös äärimmäisen pitkäikäisiä: viisi yhdeksästä eli yli 90-vuotiaaksi, yksi yli satavuotiaaksi.

Minua alkoi kirjeenvaihdon pohjalta Annin lisäksi kiinnostaa Lyyli Armias alias Doldi Swanin (1872-1974) ura psykiatrisena sairaanhoitajana. Lyyli palveli neljässä mielisairaalassa, pisimpään Helsingin Lapinlahdessa, jossa yleni ylihoitajaksi ja kirjeiden mukaan matkusteli usein ympäri Eurooppaa alan kokouksissa. Lyyli oli Suomen ensimmäinen naispuolinen psykiatrinen hoitaja ja oli kunnostautunut hoitokulttuurin uudistajana. V.1927 Lyyli kertoo laivamatkastaan Islantiin, jonne hänet oli kutsuttu Islannin sairaanhoitajataryhdistyksen vieraaksi neuvomaan nuorta yhdistystä pääsemään voimiinsa. Matkalla oli tavattu kaikki Islannin silmäätekevät pääministeristä ja piispasta saakka ja nautittu Reykjavikin porvarien erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.

Pidin kirjassa eniten juuri matkakuvauksista. Kaikki siskot vaikuttavat mobiileilta tapauksilta, yksi vietti joulua Roomassa, toinen seilasi Kanariansaarille rahtilaivalla ja kolmas vietti laatuaikaa Kanadan Sudburyssä tutustuen suomalaisten kaivostyöläisten arkeen. Kielten opiskelu oli joutsenten perheissä kunniakysymys, ja sisarusten luona kävi myös kylien lapsia yksityisopetuksessa. Kun Anni 65-vuotiaana kertoo hankalista huvilamatkoistaan hevoskärryillä korissa istuen, isosisko Elli ohjeistaa: ”Minusta alat jo olla vähitellen siinä ijässä, että matkasi voisi olla vähemmän äventyrlig” (188).

Kirjeenvaihdosta iso osa keskittyy kirjeisiin Annille tai Annilta muille, mikä on ymmärrettävää, onhan teoksen toimittanut Annin poika Antero Manninen (1907-2000). Olen ymmärtänyt, että suvun arkistoa ylläpidettiin vuosikymmenet Kotavuoren huvilalla, ja luultavasti pidetään edelleen. Minulle Kotavuoren kesämökkiromantiikka alkaa olla jo jokseenkin loppuunkaluttu teema, mutta opin tästäkin teoksesta taas uutta Kangasniemen kylistä. Esimerkiksi vuonna 1933 nuori sulhanen Antero raijaa vastahakoisen morsiamensa Katrin Tinton tilalle IKL:n puhetilaisuuteen. Mielikuvitus alkaa laukata aivan eri tavalla, kun on käynyt paikan päällä. Olikohan helsinkiläisestä Katrista kauheaa istua savolaisessa tuvassa kuulemassa kylän ukkojen muilutusfantasioita? Tintto sijaitsee mökkitiemme varrella, se on edelleen mahtitila. Kotavuori on mökistämme n. 7 km päässä linnuntietä, mutta veneellä matka sinne olisi mutkainen.

Kirjeenvaihtoteosta ei voi lukea yhdeltä istumalta, enkä usko, että monikaan jaksaa kahlata sen herpaamattomasti kannesta kanteen. Itse jaksoin lukea hyvin alkuvaiheen kirjeet toiseen maailmansotaan saakka, mutta sodanjälkeinen henkilögalleria ei enää kiinnostanut. Kaipa kulttuurisuvun leiman saa, jos suvun arkistot ovat järjestyksessä. Tällainen järjestelmällisyys vaatii pysyvyyttä, varallisuutta ja kärsivällisyyttä. Minkään muun suomalaisen suvun kirjeenvaihtoa en ole seurannut tällä intensiteetillä kuin Swan-Mannisten.

Jos mustat joutsenet kiinnostavat, suosittelen myös Annin lapsenlapsen Hellevi Arjavan kirjoittamaa elämäkertateosta Swanin tytöt (Tammi, 2007), jossa sisarusten saaga kerrotaan jouhevammin romaanityyliin.

Elegia hopeiselle Säämingille

PutkinotkoVanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

Tyrvään vieraanvaraisuudesta

009Olen jo vuosikausia yrittänyt ängetä itseäni Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiville, mutta jotenkin pääseminen julkisilla lähialueen maaseutupitäjään on tuntunut mahdottomalta. Sastamalassa olen takavuosina seikkaillut Karkussa, samalla VR:n yhteydellä kuin minkä otin tänäänkin, mutta olin silloin kyläilemässä, en turistina. Samaa ratayhteyttä olen seilannut matkalla siskon luo Poriin, mutta pysähtyminen Vammalassa ei silloinkaan ole ollut agendalla. Nyt aukko sivistyksessä on paikattu.

Sastamalan seudulla on yllättävän monipuolista nähtävää, mutta turismin huippusesonki keskittynee muutamiin kesäjuhliin, joista Vanhan kirjallisuuden päivät ehkä tunnetuin. Olin läsnä päivillä vain kolmisen tuntia eikä aikeenani ollut ostaa mitään, vaan kuunnella esityksiä. Esittelytiloissa, varsinkin Sylvään koulun pihalle pystytetyssä näyttelyteltassa, oli lauantai-iltapäivänä niin tiivis tunnelma, että vannoutunutkin bibliofiili meinasi pökrätä. Ymmärsin, että antikvariaattien pisteet ovat festivaalien ”itse asia”, joiden vuoksi monet matkustavat paikkakunnalle kaukaakin. Itse en ole antikvariaattifriikki; käyn sellaisissa vain muutaman kerran vuodessa ja poistun usein tyhjin käsin tai etsimäni täsmäteos taskussa. Kun itse asun kotikutoisessa antikvariaatissa, en enää jaksa innostua sotkuisista ja tunkkaisista kirjahyllyistä kaupallisella sektorilla. Eli päivien kävijäksi olin erityisvaikea tapaus – en päässyt täysillä sisään myyntikojujen tunnelmaan. Ostin vain SKS:n pisteestä ”sian säkissä”, eli yllätyskassin, jonka sisältöä pengon nyt täpinöissäni.

004Paras esitysformaatti päivillä oli Annikin runofestivaalien järjestämä runoklubi koulun pienessä Mediateekissä. Intiimiin tilaan mahtui maksimissaan viitisenkymmentä kuulijaa, joten paikat täyttyivät tulijajärjestyksessä ja monet jäivät ulkopuolelle. Itse kuulin ”suomalaisen beat-runouden isän” Pekka Kejosen ja Tampereen filharmonian muusikko Teppo Hauta-ahon performanssin, jossa Kejonen lausui provokatiivisia sanoja kirjoittamisesta ja lukemisesta ja Hauta-aho komppasi klassisella kontrabassolla. Sanojen ja musiikin yhdistelmä oli varsin maaginen ja yleisö haltioissaan.

Päivien kävijämäärä on loistava uutinen suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudelle. Mitä erilaisempia kirjallisuuspäiviä ja kirjamessuja tarvitaan, ja mieluummin lähden tungeksimaan luonnonläheisen pikkupaikkakunnan koululle kuin urbaaniin messuhalliin. Sastamalan kaupungille, seurakunnalle ja muille toimijoille annan erityiskiitoksen toimivista järjestelyistä: tietoa taajaman muista palveluista jaettiin vuolaasti ja meitä autottomia autettiin ilmaisella kuljetuksella asemalta päiville ja muihin kohteisiin. Uskoisin, että paikallista väkeä oli myös vieraina tuhatpäin, sillä olin kuulevani erityisesti vanhemman väen suusta eksoottista tyrväänmurretta. Kotiinlähtiessä näin Poriin menevällä laiturilla enemmän väkeä kuin Tampeeen suuntaan lähtevällä, eli tapahtuma saattaa olla enemmän satakuntalaisten suosiossa.

017Reissun kohokohta itselleni oli vierailu taajaman ulkopuolella sijaitsevaan, 1500-luvun alussa rakennettuun Pyhän Olavin kirkkoon, jonne en olisi välttämättä jaksanut Vammalan keskustasta eestaas kävellä. Jo kirkon ympäristö oli niin seesteinen ja silmää hivelevä, että sinne olisi voinut jäädä runoilemaan ja maalailemaan tuntikausiksi. Kirkkotarhaan ja sen ulkopuolelle olikin strategisesti sijoitettu retkipöytiä esim. lapsiperheiden pikniktarpeita ajatellen. Kirkon dramaattisesta historiasta en ole tainnut aiemmin kuullakaan, ja siksi sen sisältä löytynyt nykytaide, Kuutti Lavosen freskot ja Osmo Rauhalan alttarimaalaukset, tulivat tälle turistille jymy-yllätyksenä. Opastus oli niin osaavaa ja perusteellista, etten ehtinyt sitä täysin loppuun asti kuulemaan paluukyydin jo tullessa. Erityisen paljon minua auttoi alttarimaalausten symboliikan avaaminen, sillä en olisi ensi näkemällä osannut yhdistää esim. kahden norsun symboliikkaa Aatamin ja Eevan syntiinlankeemukseen.

Sastamalan seudun muutkin kirkot kiinnostavat, erityisesti Pyhän Marian kirkko, joka on Olavinkin kirkkoa vanhempi, 1400-luvulta ja jonka esineistö on osittain säilynyt. Siellä järjestetään loppukesästä gregoriaanisen kirkkolaulun festarit. Kirkkokierrosten suurkuluttajille, jollaiseksi en itseäni vielä tituleeraa, on tarjolla opastettuja tai omatoimisia n. 20 km mittaisia kirkkovaelluksia Karkun kylästä Vammalan keskustaan, joista saa lisää tietoa Wanhan-Harsun kotimuseolta: http://www.wanhaharsu.com/. Museolta saa innokas vaeltaja mukaansa opaskartan, rukouskortin, vettä ja leipää. Jos ei siis vielä koe itseään Santiago de Compostela-kuntoiseksi, voi startata näiltä vaatimattomammilta rasteilta. Mystistä, meditatiivista tunnelmaa voin luvata jo yhden rastin suorittaneena.